Asiantuntijamuistio koskien lakialoitteita LA 27/2012 vp ja LA 28/2012 vp

Transkriptio

1 Asiantuntijamuistio koskien lakialoitteita LA 27/2012 vp ja LA 28/2012 vp Lakivaliokunnassa on käsittelyssä kaksi lapsen huoltajuuteen ja lapsen tapaamisoikeuksiin liittyvää lakialoitetta. Toinen koskee lakia huoltajuudesta ja tapaamisoikeudesta ja toinen rikoslakia. Molemmissa on kysymys tilanteesta, jossa toinen vanhemmista hankaloittaa tai estää lapsen ja toisen vanhemman tapaamisia ja yhteydenpitoa. 1. Vieraannuttaminen Lakialotteiden perusteluissa otetaan esille vieraannuttaminen ja nk. vieraannuttamissyndrooma. Kyseessä on erotilanne, jossa toinen vanhempi kertoo lapselle kielteisiä asioita toisesta vanhemmasta, kansankielellä sanottuna mustamaalaa toista vanhempaa lapselle ja estää lapsen ja ko. vanhemman yhteydenpidon. Lapsi alkaa vähitellen uskoa mustamaalaamiseen ja voi kieltäyä tapaamista ko. vanhempaa. Noin lasta kokee vanhempiensa avioeron vuoden aikana. Sosiaalitoimessa tehdään vuosittain noin huolto- ja tapaamissopimusta, mikä pitää sisällään myös avoliittojen purkautumisen. Riitaisten huolto- ja tapaamisasioiden määrä on käräjäoikeuksissa /v, joista noin puolet sovitaan oikeudenkäynnin aikana. Huoltoriitakierteiden osuudeksi käräjäoikeudessa käsitellyistä huoltoriidoista on arvioitu noin 25%. Ei kuitenkaan ole tietoa eikä mitään luotettavaa tutkimusta, jonka perusteella voitaisi sanoa, kuinka monessa tapauksessa vanhempi pyrkii vieraannuttamaan lapsen toisesta vanhemmasta. Näin ollen erilaiset arviot vaihtelevat suuresti, ollen välillä alle 0.1% - 10% kaikista erolapsista. Vieraannuttamissyndrooma sana viittaa psykiatriseen häiriöön, mutta kyseessä ei ole lapsen psykiatrinen häiriö. Kansainvälistä tautiluokitusta ollaan uudistamassa sekä USA:ssa (DSM-5) että WHO:ssa (ICD-11). DSM-5 julkistetaan toukokuussa. Sen valmisteluissa on käsitelty nk. vieraannuttamissyndrooman tieteellistä näyttöä psykiatrisena häiriönä. American Psychiatric Association ei ole kuitenkaan hyväksynyt sitä osaksi DSM-tautiluokitusta (DSM-5-BOT-Vote-News- Reliese ). International Classification of Diseases-11 - työryhmä, jonka WHO on asettanut, on myös tehnyt päätöksen, jonka mukaan kyseessä ei ole psykiatrinen häiriö, eikä sitä niin

2 ollen tulla sisällyttämään tautiluokitukseen. Tämän tiedon sain professori, Sir Michael Rutterilta puhelimitse Hän on kyseisen työryhmän jäsen. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö vieraannuttamista tapahtuisi ja etteikö se voisi olla haitallista lapsille. Riitaisista arvioeroista tiedetään, että niiden seuraukset lapsen hyvinvoinnille ovat usein kauaskantoiset ja vieraannuttamista voi tapahtua molempien vanhempien taholta. Lapselle tehdään tarvittaessa normaalit psykiatriset tutkimukset ja diagnosoidaan psykiatrinen häiriö oireiden mukaan. Näitä voivat olla esim. ahdistus-, masennus- tai käytöshäiriö. Lasten ja nuorten psykiatrisissa häiriöissä ei kuitenkaan yleensä koskaan ole syynä yksi ainoa asia, vaan ne syntyvät monen tekijän yhteisvaikutuksesta ja tutkimuksen osana on tärkeätä selvitettää lapsen koko elämäntilanne. Vieraannuttamisessa on kysymys vanhemman käyttäytymisestä. Vieraannuttamista mittaamaan on luotu lista käyttäytymismuodoista, mutta meillä ei ole mitään tutkittua tietoa mittareiden luotettavuudesta ja kyvystä erotella vieraannuttaminen muusta käyttäytymisestä. On myös kyseenalaista, voiko vieraannuttamista ylipäätään määritellä rikoslain vaatimalla tarkkuudella. Ongelma tulee selvästi esille Bakerin ja Chambersin tutkimuksessa 1 (valikoimaton aineisto N=106), jossa tutkittiin aikuisten kokemuksia lapsuuden aikaisesta vieraannuttamista käyttäen mittarina 20 eri vieraannuttamiskäyttäytymistä (siis vanhemman tekemiä asioita, jotka vieraannuttamiskirjallisuudessa luokitellaan osaksi vieraannuttamista). Suurin osa, 80% vastanneista raportoi kokeneensa ainakin yhtä ko. käyttäytymistä toisen vanhemman taholta, 47% raportoi 1-5 kyseistä käyttäytymistä vanhemman taholta ja 4,7% (N=5) raportoi käyttäytymistä. Tavallisin vieraannuttamiskäyttäytyminen oli negatiiviset kommentit toisesta vanhemmasta (68% vastaajista), harvinaisin oli vanhempi yritti käännyttää minua toista vastaan (20%), tämä harvoin tai joskus 16%, usein tai aina 3,8%. Kyseessä oli normaaliaineisto, jossa oli sekä eron kokeneita että ei-kokeneita aikuisia. Vanhempien eron kokeneet raportoivat useampia ko. käyttäytymisen muotoja: Negatiivisia kommentteja raportoi 1 Baker AJL ja Chambers J. (2011). Adult recall of childhood exposure to parental conflict: unpacking the black box of parental alienation. Journal of Marriange & Remarriage, 52:55-76.

3 96% eron kokeineista ja 62% muista ja 46% eron kokeneista ja 14% muista raportoi, että vanhempi yritti käännyttää minua toista vastaan. - Vastaajien kokemukset eivät olleet missään yhteydessä heidän itsetuntoonsa tai depressio-oireisiin. Tutkimus toi esille sen, miten tavallisiin ihmissuhteisiin ja perhe-elämään kuuluu myös negatiivisia asioita, niin surullista kuin se onkin. Mielenkiintoista oli myös, että raportoidut vanhemman käyttäytymiset eivät muodostaneet mitään selvää yhtenäistä profiilia niissäkään tapauksissa, joissa vastaaja oli vastannut myöntävästi varsinaiseen vieraannuttamiskysymykseen. Ongelmana on siis se, että vieraannuttamiskäyttäytymistä ei pystytä luotettavasti määrittelemään ja että vieraannuttamisen alle listattuja asioita tapahtuu myös tavallisissa kahden vanhemman perheissä. Tutkimus toi esille myös sen, miten tärkeätä on, että tutkitaan myös tavallisia ihmisiä, eikä päätöksiä tehdä pelkästään vaikeimpien tapauksien perusteella. Tämä tärkeys korostuu erityisesti lainsäädännössä, joka koskee koko väestöä ja jonka tulee ottaa huomioon ko. ilmiön koko kirjo. 2. Vankilatuomio Rikoslakiin ehdotetaan sakon lisäksi mahdollista vankeusrangaistusta vanhemmalle, joka toistuvasti estää lapsen tapaamisoikeuden toteutumisen. Lainsäätäjän näkökulmasta kyseessä on ymmärrettävä looginen jatkumo: jos kevyempi (sakko)rangaistus ei johda muutokseen, siirrytään astetta kovempiin seuraamuksiin. Asiaa on kuitenkin mietittävä myös ja erityisesti lapsen kannalta. Onko ajateltu, mitä vanhemman vankilatuomia lapselle merkitsee ja mihin lapsi menee vanhemman saatua vankilatuomion? Ehkä on ajateltu lapsen menevän automaattisesti toiselle vanhemmalle. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, kuten alla olevista esimerkeistä ilmenee. Ko. vanhempi ei ole ylipäätään halunnut eikä halua tässäkään tilanteessa luona-asumista, vaan ainoastaan tapaamisia Ko. vanhemman elämäntilanne ei mahdollista lapsen muuttoa hänen luokseen (sairaus, työ- ja asunto- olot, taloudelliset syyt, mielenterveysongelmat jne)

4 Ko. vanhemman uusi puoliso ja perhe eivät halua lasta perheeseen tai uudessa perheessä on omat kriisinsä, kuten sairaus, avioeron uhka, tms. On myös otettava huomioon, että ero huoltajavanhemmasta vankilaanmenon yhteydessä ja lapsen muutto toisen vanhemman luokse voivat olla yhtäkkisinä tapahtumina hyvinkin traumaattisia lapselle. Ensinnäkin, kontakti huoltajavanhempaan katkeaa välittömästi ja mahdollisesti kokonaan vankilatuomion ajaksi johtuen maantieteellisestä etäisyydestä, vankiloiden rajallisista tapaamiskäytännöistä ja toisen vanhemman mahdollisesta haluttomuudesta viedä lasta vankilaan. Toiseksi, lapsi on mahdollisesti vieraantunut kyseisestä vanhemmasta eikä tunne tämän uutta perhettä. Muutossa toiselle paikkakunnalle hän menettää myös oman sosiaalisen verkostona, kuten päiväkotiryhmänsä, koulunsa ja kaverinsa ja ehkä sukulaissuhteensa. Gardner, joka on ollut vieraannuttamisproblematiikan tunnetuin esilletuoja, ehdottikin aikaisemmin, että lapset siirretään ensin lastensuojelun huostaan, josta käsin heidät vähitellen tutustutetaan uudelleen ko. vanhempaan ja sitten siirretään tämän huostaan. Käsitykseni mukaan hän ei enää itsekään suosittele tätä käytäntöä ensisijaisena. Jos kuitenkin huoltajavanhemmalle langetetaan vankilatuomio, johtaa se väistämättä joidenkin lasten kohdalla sijoituksiin. On myös huomattava, että huoltajuuden siirto toiselle vanhemmalle voi edellyttää ko. vanhemman huoltajuuden tutkimisen, mikä vie aikaa. Näiden lisäksi on yksi erittäin tärkeä tekijä, joka puhuu vanhemman vankilatuomiota vastaan. Tutkimus 2 osoittaa, että vanhemman vankilatuomio on haitallinen lapsille, riippumatta eron ja muiden asiaan liittyvien tekijöiden vaikutuksesta. Vankien lapsilla on korostunut riski masennukseen, ahdistukseen ja käytösongelmiin, joita siis lisää vankilatuomio itsessään. Vankien lapsia koskeva tutkimus suosittelee ylipäätään, että jos tuomitulla on lapsia, pitäisi pyrkiä välttämään vankilatuomiota ja kehittämään ja käyttämään muita rangaistusmuotoja. Poikkeuksena tästä ovat vanhemmat, joilla on vakava antisosiaalinen ja/tai väkivaltaongelma. 2 Murray J, Farrington DP, Sekol I, Olsen RF. (2009) Effects of parental imprisonment on child antisocial behavior and mental health: a systematic review Campbell Systematic Reviews

5 3. Oma kliininen kokemukseni Olen toiminut kliinisenä lastenpsykiatrina pitkään ja hoitanut myös tilanteita, joissa huoltajavanhempi on systemaattisesti erottanut lapsen toisesta vanhemmasta ja antanut tästä pelottavan ja kielteisen kuvan ilman objektiivista syytä. Näissä tilanteissa on ollut kyse huoltajavanhemman psyykkisistä vaikeuksista, joko persoonallisuuden häiriöstä tai vainoharhaisesta problematiikasta, jolloin hän itse uskoo omiin näkemyksiinsä. Tällaisissa tilanteissa mikään uhka sakosta tai vankilatuomiosta ei ymmärtääkseni saa vanhempaa muuttamaan näkemyksiään, vaan ne voivat johtaa kriisin eskaloitumiseen. Olen ollut myös tilanteissa, joissa ko. toinen vanhempi kärsii persoonallisuuden häiriöstä, jonka pohjalta hänen käyttäytymisensä julkisissa tilanteissa on täysin asiallista, mutta läheissuhteissa tulee esille toinen puoli kuten pyrkimys valtaan ja kontrolliin henkisen tai fyysisen väkivallan avulla. Näissä tilanteissa huoltajavanhemman epäilyt ovat osoittautuneet oikeutetuiksi. Kumpikin ylläoleva esimerkki liittyy äärimmäisiin tilanteisiin, joita on kaiken kaikkiaan vähän, mutta joista on vaikeat seuraamukset lapsille ja samalla ne ovat vaikeita selvitettäviä. Ne kertovat siitä, miten ihmissuhteiden ja psykologisten ja psykiatristen ilmöiden dynamiikka ei ole helposti avattavissa. Ne voivat johtaa tilanteisiin, jossa viranomaiset tukevat toista vanhempaa ymmärtämättä tämän problematiikkaa tai jakaantuvat eri osapuolien kannalle. 4. Suositus Yhdyn huoleen lapsen oikeuksista, hyvinvoinnista ja mielenterveydestä silloin, kun vanhempi estää ilman syytä toisen vanhemman yhteydenpidon lapseen. Tiedän myös, että nämä tilanteet ovat äärimmäisen vaikeita tutkittavia ja selvitettäviä ja samalla ahdistavia kaikille asianosasille. Uskon kuitenkin, että asia voidaan hoitaa nykyisen lainsäädännön puitteissa. Tieto ja ymmärrys tästä problematiikasta on vielä liian vähäinen, mikä on osaltaan johtanut vaikeiden perheprosessien pitkittymiseen. Ehdotan, että tapaamisoikeuskiistoihin luodaan ohjeistus, jossa kiinnitetään erityinen huomio myös tapaamisten estämiseen, vieraannuttamiseen ja tilanteiden monisärmäisyyteen. Tapauskohtaista arviota tekevässä työryhmässä tulisi olla mukana aikuis- ja lasten/nuorisopsykiatrian asiantuntijat

6 tiiviissä yhteistyössä muun työryhmän kanssa. Työryhmällä tulisi olla riittävä perehtyneisyys vaikeaan perheproblematiikkaan ja myös aikuisen ja lasten mielenterveysongelmiin. Pyrkimyksenä olisi erottaa toisistaan aiheelliset ja aiheettomat tapaamisten estämiset mustamaalaamisineen ja löytää lapsen kehitystä tukeva ratkaisu mahdollisimman varhain, jo ennen kuin lapsi itse vieraantuu vanhemmastaan. Näin päästäisiin ennaltaehkäisemään lapsen kehitystä haittaavat prosessit. Asiaan tulisi kiinnittää enemmän huomiota myös sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten koulutuksessa. Kunnioittaen, Tytti Solantaus Tutkimusprofessori