Kun isoisän isä sukunimen otti

Transkriptio

1 Artikkeli on julkaistu Hiidenkivi -lehden numerossa 4/2005. Otavan Opisto on saanut luvan julkaista artikkelin oman verkko-oppimateriaalinsa osana. Kun isoisän isä sukunimen otti Sirkku Paikkala Suomen nimikäytäntö muuttui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kansallisen heräämisen innoittamana ja yhteiskunnallisten muutosten paineissa siihenastiset suku- ja lisänimijärjestelmät sulautuivat yhtenäiseksi käytännöksi, joka sinetöitiin ensimmäisessä sukunimilaissa vuonna luvun Suomi oli säätyjakoinen yhteiskunta, jossa ihmisen yhteiskunnallisen aseman saattoi pitkälle päätellä hänen nimestään. Ruotsin vallan peruina ja valtakunnan virallisen kielen vuoksi ylempien säätyjen, virkamieskunnan, pappien, opettajien, käsityöläisten ja sotilaiden suku- tai lisänimet olivat ruotsia. Ruotsinkielisiä nimiä otti ja sai myös liikkuva väestönosa kuten merimiehet, herrasväen palkolliset sekä kaupunkeihin ja tehtaisiin tullut työväestö. Suomenkielisiä nimiä oli vain maalaisväestöllä. Itäsuomalaisilla talonpojilla oli ollut periytyvät sukunimet jo vuosisatoja, mutta jos joku heistä mieli lähteä opintielle, oli nimen oltava sekä malliltaan että kieleltään säädynmukainen eli ei-suomalainen. Länsisuomalaisen maaseudun asukkaan tunnisti sukunimen puuttumisesta. Hänet saatettiin tosin merkitä asiakirjoihin sen talon nimellä, jota hän asui tai hallitsi, mutta asuinpaikkaa vaihdettaessa nimikin muuttui. Edes sanaa sukunimi ei Länsi-Suomessa yleisesti tunnettu. Tampereen Sanomat kuvasi tilannetta seuraavasti: Hämeen ja lounais-suomen mies sanoo sukunimeä "liikanimeksi, ja jonakin liikana, jolla muka ei ole mitään merkitystä, hän sitä käyttääkin Itse oli hän poikana kodissaan Matti tahi Matinpoika, lähdettyänsä tehtaantyömieheksi muuttui hän Matti Ristaljukseksi, otettuansa sotamiehen pestin ilmaantuu hän nimellä Matti Ruu, ja nyt on hän torpparina Mäkelän nimellä, mutta koska hän on hyvissä varoissa aikoo hän ostaa Mikkolan talon ja muuttuu silloin Matti Mikkolaksi, jolloin hänen kunnianhimonsa esineenä on ostaa kaikki kylään kuuluvat talot. Silloin ottaa hän kylän nimen ja on vihdoin siten esiintyvä Matti Rääkkylänä. Tunnepa sitten mies mieheksi jos voit. Sukunimen puuttuessa - ja jos ei omaa taloa tai torppaa ollut - papit ja virkamiehet kirjasivat rahvaalle sekaannusten välttämiseksi etunimen jälkeen isännimen, äpärälapsille äidinnimen. Varsinkin Hämeessä talollisillekin merkittiin yleensä vain patronyymit eli isän nimeen viittaavat nimitykset, ei edes talonnimeä lisänimeksi. Ruotsinkielisiin asiakirjoihin nämä Matin- tai Maijanpojat tai -tyttäret merkittiin ruotsiksi. Nimestä saattoi siis tunnistaa säädyn lisäksi myös rahvaaseen kuuluvan henkilön aviottoman syntyperän.

2 Kansallinen herääminen ja sukunimet 1800-luvun jälkipuoliskolla tilanne alkoi muuttua. Nimistön murros kuvastaa hyvin sitä,. mitä koko yhteiskunnassa tapahtui. Autonomian aikana käynnistynyt tietoinen kansallisten rakenteiden luominen ulottui myös nimistöön. Kun alettiin pohtia kansallisen historian ajoitusta, etsiä suomen kielen ja Suomen kansan juuria ja kehittää suomen kieltä sivistyksen tarpeisiin kelpaavaksi kirjakieleksi, alettiin kiinnittää huomiota myös sukunimien keruuseen historian ja kielentutkimuksen avuksi. Pian havaittiin, että suurella osalla suomalaisista oli äidinkielestään huolimatta "muukalaiset" nimet, jotka oli saatu opintielle lähtiessä tai käsityöläisiksi ja sotilaiksi ryhdyttäessä. Osa oli saanut tällaisen nimen kaupungissa palveluksessa ollessaan. J. V. Snellmanin korostama kansallishengen ja kansallistietoisuuden kehittäminen ja vahvan Suomen kansan luominen edellyttivät rahvaan sivistämistä. Sivistyneistön toivottiin puolestaan omaksuvan suomen kielen ja suomenkielisiä nimiä. Vaatimusten tulilinjalla olivat erityisesti talonpoikaisesta säädystä lähteneet ja entisen suomalaisen nimensä hylänneet käsityöläiset. Suomenkielisyyden vaatimus ulotettiin myös sotilasnimiin. Pietari Hannikainen käsitteli asiaa jo 1845 Snellmanin Maamiehen ystävässä ilmestyneessä vuoropuhelussa "Ei nimi miestä" pahenna, jos ei mies nimeä". Siinä puhekumppanit aprikoivat, miksi Suomen herrasväellä ei ole suomalaisia nimiä. Miksi talonpojan poika herraksi tai käsityöläismestariksi päästyään "ei enää kehtaa olla isänsä sukunimellä, olkoon se kuinka kunniallinen hyvänsä, juuri sentähden että se on suomalainen", vaan muuttaa sen ruotsalaiseksi tai sekakieliseksi "vingervongeriksi", jota hän ei edes osaa ääntää? Opettajat ovat määränneet lapsille ruotsalaisia nimiä vastoin vanhempien ja koululaisten omaa tahtoa. Samalla keskustelijat toteavat "nyt jo uuden ajan ja uuden Suomalaisen mielen olevan Suomessa". Toinen lausuu pojistaan: "Jos Jumala suo, niin panen jonkun niistä kouluun; mutta sen sanon, ettei pojan sukunimeä muuteta, vaan sen pitää olla Toivonen niinkun minunki nimeni, tulkoon sitte pojasta herra eli talonpoika." 1860-luvulla nimikeskustelukin politisoitui, kun suomen kielen aseman virallinen tunnustaminen kävi yhä polttavammaksi. Suomenkielinen sukunimi koettiin kansalliseksi symboliksi ja kansallisen rakenteen luojaksi samaan tapaan kuin oma raha, kirjallisuus, teatteri, kansalliset laitokset ja yritykset. Nimien suomenkielisyyttä perusteltiin lehdistössä muun muassa sillä, että nimellä ja kansallisuudella on yhteys. Suomalainen sukunimi katsottiin kansallisen voiman merkiksi, kun taas muunkielinen; nimi yhdistyisi ihmisten mielessä muihin kulttuureihin, jolloin suomalainen hengenelämä katsottaisiin muualta tulleeksi. Samalla alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota sukunimettömyyteen. Suomalaisuus vahvistuu 1870-luvulla yhteiskunnalliset uudistukset lisääntyivät ja yhteiskunnallinen keskustelu politisoitui edelleen. Kansakoulu- ja kansansivistysasiat nousivat esiin, ja suomen kielen

3 poliittisten oikeuksien kehittämistä alettiin perustella sosiaalisen oikeudenmukaisuuden argumentein. Kunnallishallinto oli siirtynyt kuntalaisten hoidettavaksi, mikä lisäsi kiinnostusta yhteiskunnallisten asioiden hoitoon. Huomion siirtyminen ideologiselta tasolta käytännölliselle näkyi myös nimikeskustelussa. Sukunimien tarvetta alettiin perustella käytännön syillä. Vaihtuvien talonnimien tai pelkkien isännimien kirjaaminen etunimen jälkeen ei riittänyt oikean henkilön tunnistamiseen. "Ylöskannon pitäjille, todistusten antajille ja muille semmoisille henkiiöille, jotka eivät persoonallisesti tunne tämmöisiä Matti Juhanpoikia tai Miina Maijantyttäriä, on peräti työläs, jollei kokonaan mahdoton saada selkoa, mitä henkilöä milloinkin tarkoitetaan ja nimenomistajat ovat itse samanlaisessa pulassa." Olipa joku Juho Matinpoika joutunut syyttä vankilaankin viinanpoltosta kärähtäneen nimikaimansa sijasta. Tällä vuosikymmenellä nimenmuutokset alkoivat lisääntyä. Sukunimien antaminen tai niiden ottaminen rahvaan keskuudessa Länsi-Suomen kaupungeissa ja maaseudulla käynnistyi voimallisesti. Alettiin omaksua joukkomitassa etenkin nen-ioppuisia, luontosanan sisältäviä sukunimiä. kuten Aaltonen, Koskinen, Lahtinen, Nieminen. Virtanen, Vuorinen. Nimitän näitä hieman yli sataa nimeä Virtanen-tyypin nimiksi, koska juuri Virtanen on niistä nykyään yleisin. Sisällöltään nimet ilmensivät nousevaa suomalaisuutta ja kansallisromantiikan henkeä, jota muun muassa J. L. Runebergin ja Z. Topeliuksen kirjoitukset olivat pappien, opettajien ja muun valistuneen väen avustuksella kansan keskuuteen levittäneet. Ympäröivä luonto asuinpaikkoineen ja muilta hyväksi havaittu malli tuottivat hämmästyttävässä määrin hämmästyttävän samankaltaista nimistöä samanaikaisesti lukuisiin pitäjiin ja eri perheille ja suvuille. Itsenäinen kansakunnallinen yksilö Kansalaisjärjestäytymisen vuosikymmenellä 1880-luvulla lehdissä kritisoitiin yhä voimakkaammin Länsi-Suomen maalaisväestön sukunimettömyyttä ja nimien vaihtuvuutta. josta koitui harmia etenkin verotuksessa, todistusten annossa, pankkitalletusten kohdentamisessa, kutsunnoissa ja käräjillä. Postikin saattoi kulkeutua väärään osoitteeseen. Sukunimiä siis tarvittiin käytännön elämän sujumiseksi, kun yhteiskunta organisoitui yhä pitemmälle valtiollisia, talouselämän ja kansalaisyhteiskunnan rakenteita luotaessa. Nyt sukunimien omaksumista alettiin korostaa myös tasa-arvon merkkinä. Sukunimettömyyden poistaminen merkitsisi säätyrajoituksen poistamista. ja matronyymien eli äidin ristimänimen sisältävistä lisänimistä luopuminen päästäisi aviottoman syntyperän leimasta. Edvin AveIIan nosti Satakunta-lehdessä sukunimien tärkeyden esiin itsenäisen, valveutuneen, kansakunnastaan tietoisen yksilön tunnusmerkkinä. Hän kirjoitti:

4 Mitä enemmän sivistys kasvaa ja yhteiskunnalliset olot kehittyvät, sitä enemmän joka mies uudestaan astuu esiin itsenäisenä kansakunnallisena yksilönä, jolla tämän kansallisen yksilöisyyden ulkonaisena merkkinä tarvitsee olla oma omituinen sukunimikin. Ja tätä vaatii myöskin kasvava liike ja sitä seuraava keskuus kansakunnan jäsenten välillä. Se aika ei sentähden voi olla kaukana, milloin asiain pakko panee niitäkin kansaluokkia. jotka tätä nykyä ovat sukunimiä vailla. varsinaisia liikanimiä itsellensä hankkimaan. Hiljainen vallankumous ja nimenmuutoskampanjat 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä Virtanentyypin nimen omaksuneita oli Tämä suuri muutos, "hiljainen vallankumous", tapahtui vähin äänin. Toisaalta talonnimiä ja joitakin muita entisiä lisänimiä omaksuttiin sukunimiksi. Toisaalta Virtanentyypin nimet ilmaantuivat lähes räjähdyksenomaisesti suurten kansanjoukkojen nimiksi, kuten seurakuntien kirkonkirjoista voi havaita. Ne yleistyivät aikana, jolloin sivistyneistön pioneerit vielä pohtivat, tulisiko suomenkielinen nimi ottaa vai ei. Kyse on siis huomattavasti suuremmasta sukunimistön käyttöönotto- ja suomalaistamisprosessista kuin myöhemmissä, vuosien ja 1930-luvun suomalaistamiskampanjoissa. Vuosina suomalaistettiin ehkä jopa :n ja yksistään Snellmanin päivänä 1906 yli henkilön nimi. Ruotsinkielisen kansanosan keskuudessa Virtanen-tyypin nimien nopeaa leviämistä vastaa samanaikaisesti tapahtunut ja jo hieman aiemmin alkanut son-loppuisten patronyymien omaksuminen henkilökohtaisiksi, periytyviksi sukunimiksi. son-nimien omaksumiseen ei liittynyt vastaavaa kansallista paatosta eikä nimistön luonteen modernisoitumista, joka jäi tapahtumatta myös muissa Pohjoismaissa. Niissä sukunimistön rungoksi tulivat patronyymiset nimet ja Islannissa jopa varsinaiset patronyymit ja matronyymit luvun jälkipuoliskolla tapahtunut Virtanen-tyypin nimien omaksuminen ilmensi yhteiskunnan modernisoitumispyrkimyksiä, nojasi sukunimistymisen tarpeeseen ja osui kansallisen heräämisen organisoitumisvaiheeseen. Se oli seurausta kansalaisten omaaloitteisuudesta - nimien ottamista ja antamista ei määrännyt mikään viranomaistaho -, uudistusmielisyydestä ja tasa-arvopyrkimyksistä. Ensimmäinen sukunimilaki Nykyisen kaltaisen, yleisen ja yhtäläisen sukunimikäytännön sinetöi vasta ensimmäinen sukunimilaki, joka astui voimaan tammikuussa Sitä oli alettu valmistella vuonna 1911 samalla kun ehdotettiin lakia rangaistusrekisteristä. Senaatti esitti sukunimipakkoa eli jokaisen kansalaisen velvoittamista käyttämään jotain sukunimeä, jota ei voisi muuttaa kuin lain säätämässä järjestyksessä. Senaatti oli tietoinen siitä, että "on maassa vielä joukko henkilöitä, jopa kokonaisia perhekuntiakin, joilla ei ole

5 varsinaista sukunimeä" ja että maan länsi- ja keskiosissa tällainen nimi puuttuu usealta etupäässä maalaistyöväestöön kuuluvalta tai heihin verrattavalta henkilöltä. Vaikka rikollisten rekisteröinti olikin lainsäädännön välitön ja lain säätämisvaiheessa helpoimmin esitettävä peruste, lain todellinen tarve kumpusi kauempaa, mikä näkyi luvun alun lainopillisessa keskustelussa. Sen taustalla näkyvät modernin sukunimijärjestelmän hahmottumisen lisäksi ne yhteiskunnalliset muutokset, jotka olivat 1850-luvun lopulta lähtien mullistaneet ihmisten suhdetta yhteiskuntarakenteeseen. Niihin kuuluivat koulut, raha- ja pankkitalous, asevelvollisuusarmeija, elinkeino- ja liikkumisvapaus, uudenlaiset yhdistykset ja organisaatiot sekä eri tahoilla lisääntyvät rekisterit ja luettelot. Nimiä tarvittiin paitsi arkisessa viestinnässä lähiympäristön kanssa myös yhä laajemmalle ja ennestään tuntemattomaan yhteiskunnalliseen ympäristöön ulottuvassa toiminnassa. Sukunimikäytännön modernisoituminen Moderni sukunimikäytäntö syntyi Suomessa monen uudistuksen summana. Periytyvät sukunimet otettiin käyttöön myös Länsi-Suomessa, joten lopulta kaikilla kansalaisilla oli sukunimi. Sukunimistö suomenkielistyi. Syntyi uudentyyppisiä sukunimiä kuten Virtanen-tyypin ja sitä seuranneen lyhyemmän Laine-tyypin nimet, ja vuoden 1906 nimenmuutokset rikastivat sukunimistöämme muillakin nimityypeillä. Patro- ja matronyymit eli Matinpojat ja Maijanpojat jäivät käytöstä lisäniminä, kun taas ruotsinkieliset son-ioppuiset nimet kiteytyivät sukunimiksi. Sukunimen valinnasta tuli henkilökohtainen asia: nimen sai valita itse. Myös naiset saattoivat ottaa uudisnimen. Vanhat periytyvät sukunimet liittyivät uuteen sukunimijärjestelmään. Kun kaikille tulivat sukunimet ja muunkielisiä nimiä suomaiaistettiin, ei alempaa yhteiskunnallista asemaa voinut enää päätellä nimen puuttumisesta tai sen suomenkielisyydestä. Sanasta sukunimi tuli uuden nimikäytännön myötä koko kansan yhteistä omaisuutta jopa siinä määrin, että herkästi kuvittelemme suomalaisten kantaneen niitä aina. Artikkelin kirjoittaja Sirkka Paikkala on suomen kielen ja nimistöntutkimuksen dosentti, joka työskentelee erikoistutkijana Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Aiheesta enemmän: Sirkka Paikkala 2005: Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen Helsinki, SKS.