SUOMALAISTEN SUKUNIMET

Transkriptio

1 SUOMALAISTEN SUKUNIMET Esityksen päälähteenä on käytetty Sirkka Paikkalan väitöskirjaa Se tavallinen Virtanen (2004). Lisäksi apuna on käytetty Paikkalan ja Pirjo Mikkosen asiaa käsitteleviä artikkeleita. Suomalaisilla ei ole yhtenäistä sukunimien käytön historiaa. Nimien käytön traditio on kahtia jakautunut suunnilleen samoin kuin kulttuurialueet: idässä kaskiviljely ja suurperheet, lännessä peltoviljely ja ydinperheet. Milloin on kyseessä sukunimi, milloin lisänimi? Sukunimi periytyy, lisänimi on yleensä talon mukaan kulkeva tai henkilökohtainen liikanimi (sotilaat). Länsisuomalaisen maaseudun asukkaan tunnisti sukunimen puuttumisesta. Edes sanaa sukunimi ei Länsi-Suomessa yleisesti tunnettu. Ongelmana nimitutkimuksessa ovat kirjurien vaihtelevat käytännöt: joskus suomalaiset nimet on ruotsalaistettu tai venäläistetty, joskus nimet ovat aidosti ruotsalaisia tai venäläisiä. Pappien kirjaamistavat pysyivät samoina heidän vaihtaessaan lännestä itään, mikä myös vaikeuttaa tulkintaa. Länsisuomalainen pappi jätti itään siirryttyään rahvaan sukunimet kirjaamatta, vaikka heillä sellaiset olikin. Naisilla Savossa (mutta ei Karjalassa) oli sukunimessä tar menneinä vuosisatoina (loppuu 1800-luvulle tultaessa): Turunen / Turutar. Nainen esiintyi aina isänsä, ei miehensä sukunimellä. Tar tulee sanasta tytär. Miehen ja naisen yhteisen sukunimen aika alkoi Ranskasta romantiikan myötä 1700-luvulla aatelispiireissä ja levisi sieltä Ruotsiin. Vasta 1800-luvun lopulla nainen alkoi Suomessa vähitellen ottaa miehensä sukunimen, ensin säätyläiset, sitten rahvas. Naiset olivat lain mukaan velvollisia ottamaan miehensä nimen vain 1930-luvulta 1980-luvulle. Aikanaan läntisessä Suomessa vain aatelistolla oli sukunimi, yleensä ruotsin- tai saksankielinen. Aateliston nimistä tuli periytyviä sukunimiä viimeistään ritarihuoneen järjestäytymisen myötä Joskus suomalaisesta sanasta on tehty aeus/ius päätteellä aatelisnimi: Ala-Toppila > Toppelius > Topelius. Viimeiset aateloidut olivat yleensä kaksiosaisia: Gallen-Kallela, Yrjö-Koskinen. Ruotsin suurvaltakaudella 1600-luvulla ei-suomalaiset lisänimet lisääntyivät nopeasti. Lisänimi saattoi tulla talon tai ammatin mukaan. Ruotsalainen tapa käyttää sukunimeä levisi aateliston, papiston virkamiesten ja porvarien keskuuteen. Suomen säätyläistö ruotsalaistui sekä kieleltään että nimiltään. Vieraasta nimestä tuli menestystä haluavalle välttämätön status. Lisänimet alkoivat muuttua pysyviksi (= sukunimiksi) 1600/1700-luvuilla luvulla Mikael Olavinpoika otti Viipurissa koulussa sukunimekseen Agricola isän ammatin mukaan. Hänellä oli poika Kristian Agricola (Tallinnan piispa), johon suku sammui. Silti suku merkittiin aateliskalenteriin 1865 (sukupuuhuijaus), mutta tämäkin haara sammui Vuonna 1759 syntynyt Henrik Henrikinpoika muutti vuonna 1779 tullivartijaksi Hämeenlinnaan. Tässä yhteydessä hänen esimiehensä antoi hänelle lisänimen Casselius. Toimi jäi pysyväksi ja niinpä lisänimikin jäi käyttöön ja muodostui varsinaiseksi sukunimeksi viimeistään hänen poikansa syntymän myötä. Henrik kuoli 1809, vaimo Kaisa Heiltä jäi poika Joseph, joka jatkoi Casselius-nimen kantamista. Lännen rahvas Sukunimen puuttuessa papit ja virkamiehet kirjasivat rahvaalle sekaannusten välttämiseksi etunimen jälkeen isännimen, äpärälapsille äidinnimen. Nimestä saattoi siis tunnistaa säädyn lisäksi myös rahvaaseen

2 kuuluvan henkilön aviottoman syntyperän. Lännessä rahvaalla oli siis etunimi ja patronyymi: Martti Juhonpoika, Liisa Juhontytär. Patronyymia käytettiin vain asiakirjoissa, ei puhekielessä. Asiakirjoissa nimi on aina ruotsinnettu: Martin Johansson, Lisa Johansdotter. Ruotsinkieliselle väestölle on jäänyt jonkin verran näitä ruotsalaisperäisiä sukunimiä, kuten Andersson. Vaikka lännessä oli myös talonnimiperinne, varsinkin Hämeessä talollisillekin merkittiin yleensä vain patronyymit eli isän nimeen viittaavat nimitykset, ei edes talonnimeä lisänimeksi. Lännessä rahvaan sukunimet olivat harvinaisia aina 1800-luvun loppuun saakka. Hämettä lukuun ottamatta lännessä käytettiin melko paljon talonnimestä johdettua lisänimeä, jos kyseessä oli talollinen. Paikan nimi ilmaistiin tavallisimmin la päätteellä. Matin talo oli Mattila. Joskus talosta tai kylästä johdettu nimi on nen päätteinen. On myös ilman päätettä olevia talonnimiä, kuten Pentti ja Sipi. Ne eivät ole isännimiä (patronyymeja) vaan talonnimiä, kun puhutaan läntisestä Suomesta. Jos ihminen vaihtoi taloa, hänen lisänimensä muuttui samalla. Lisänimi muuttui myös, jos isäntämies alkoi toimia käsityöläisenä (Seppä, Suutari) tai sotilaana (Rask, Kuula). Toimen loputtua myös lisänimen käyttö lakkasi. Yhdellä ihmisellä saattoi siis elämänsä aikana olla useita eri lisänimiä, joista vain yksi kerrallaan oli käytössä luvulla syntyneen ruotujakolaitoksen myötä sotamiehille alettiin antaa liikanimiä, jotka kestivät vain palveluksen ajan. Ruotutorpan seuraava sotilas saattoi periä edeltäjänsä lisänimen. Tampereen Sanomat kuvasi tilannetta seuraavasti: Hämeen ja lounais-suomen mies sanoo sukunimeä "liikanimeksi, ja jonakin liikana, jolla muka ei ole mitään merkitystä, hän sitä käyttääkin Itse oli hän poikana kodissaan Matti tahi Matinpoika, lähdettyänsä tehtaantyömieheksi muuttui hän Matti Ristaljukseksi, otettuansa sotamiehen pestin ilmaantuu hän nimellä Matti Ruu, ja nyt on hän torpparina Mäkelän nimellä, mutta koska hän on hyvissä varoissa aikoo hän ostaa Mikkolan talon ja muuttuu silloin Matti Mikkolaksi, jolloin hänen kunnianhimonsa esineenä on ostaa kaikki kylään kuuluvat talot. Silloin ottaa hän kylän nimen ja on vihdoin siten esiintyvä Matti Rääkkylänä. Tunnepa sitten mies mieheksi jos voit. Idän rahvas Itä-Suomessa Mikkelin seudulla syntyi kenties maailman vanhin tavallisen kansan sukunimijärjestelmä, joka oli käytössä Savossa ja Karjalassa. Se syntyi viimeistään 1300-luvulla, oletettavasti jo aikaisemmin. Yleensä nimipohja idässä on vakaa eli saman sukunimen kantajat ovat sukua toisilleen. Korhonen, Hämäläinen ja Heikkinen ovat vanhoja itäsuomalaisia sukuja. Leino on karjalainen, Leinonen taas savolainen. Savolaisen ekspansion mukana itäiset sukunimet levisivät Pohjois-Karjalaan, Kainuuseen, Hämeen ja Satakunnan pohjoisosiin, osiin Pohjanmaata, Pohjois-Suomea, Inkeriä ja Venäjän Karjalaa. Venäläisen vaikutuksen vuoksi rajakarjalaisilta ortodokseilta taas hävisi sukunimiperinne 1600-lukuun mennessä. Useimmiten itäsuomalaiset sukunimet muodostettiin patriarkkojen etunimistä: pakanuus: Ikävalko, ortodoksit: Termonen, katolinen/ortodoksinen: Koponen Myöhemmin käytettiin myös talonnimestä ja liikanimistä tai ammatista johdettuja nimiä. Jos joku talonpoika mieli lähteä opintielle tai porvariksi, oli nimi muutettava sekä malliltaan että kieleltään säädynmukaiseksi eli ruotsalaiseksi.

3 Kansallisaate ja sukunimet 1800-luvun alussa Napoleonin sodat muuttivat Eurooppaa. Suomi siirtyi Ruotsin vallan alta Venäjän vallan alle ja sivistyneistön piirissä alkoi nationalismi, kansallisuusaate, kehittyä. Venäjän vallan kaudella kehittyi yliopistossa fennomaaninen liike, joka halusi nostaa suomen valtakieleksi ohi ruotsin. Suomea käytettiin julkisista organisaatioista vain kirkoissa perustettiin Suomalaisen kirjallisuuden seura julkaistu Kalevala synnytti karelianismin, Karjalaa kohtaan tunnetun kiinnostuksen ja ihailun. Runebergin kuvaukset kotimaasta nostivat isänmaallisuutta. Snellman puhui kansallishengen puutteesta, jota vain suomenkielen käyttö voisi kohentaa. Ruotsinkielisissä syntyi vastareaktio, svekomania. Se esitti, ettei suomesta ollut sivistyskieleksi. Hallitus vastusti fennomaniaa, joten 1850 annettiin asetus, jonka mukaan suomeksi sai painaa vain uskonnollisia tai taloudellisia tekstejä. Aleksanteri II valtaannousun jälkeen 1855 poliittinen tilanne vapautui. Suomi kohotettiin oikeus- ja virkakieleksi ja perustettiin suomenkielisiä oppikouluja. Nationalismin myötä alettiin puhua Suomen kansasta ja sen erityispiirteistä. Suomen kielen käyttöä painotuotteissa rajoittanut asetus kumottiin Suomi sai tunnustetun aseman ruotsin rinnalla ja alkoi kansallinen herääminen. Lehdissä alettiin puhua painokkaasti sukunimien käyttöönoton puolesta ja vastaan. Kantakirjalehmilläkin on sukutaustan ilmaiseva nimi, miksei siis myös suomalaisilla? 1800-luvun Suomi oli säätyjakoinen yhteiskunta, jossa ihmisen yhteiskunnallisen aseman saattoi pitkälle päätellä hänen nimestään. Ylempien säätyjen ja sotilaiden suku- tai lisänimet olivat ruotsia. Ruotsinkielisiä nimiä otti ja sai myös liikkuva väestönosa kuten merimiehet, herrasväen palkolliset sekä kaupunkeihin ja tehtaisiin tullut työväestö. Suomenkielisiä nimiä oli vain maalaisväestöllä. Sukunimiä sukunimettömille 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä länsisuomalaiselle sukunimettömälle rahvaalle alettiin antaa enenevässä määrin sukunimiä. Ruotsinkielinen rahvas omaksui son-loppuisen sukunimen, suomenkielisille taas annettiin uudenlaisia, varta vasten keksittyjä nimiä, joita julkaistiin pitkinä nimiehdotuslistoina sanomalehdissä. Suosituimmiksi muodostuivat nen-päätteiset sukunimet, joiden pääsana oli otettu luonnosta. Tyypillinen esimerkki tästä on Virtanen. Toisaalta myös talonnimiä ja joitakin muita entisiä lisänimiä omaksuttiin sukunimiksi. Vähintään suomalaista sai sukunimen vuosisadan lopulla. Suomenkielisiä sukunimiä annettiin seuraavasti: 1. talojen ja torppien (isäntien) nimiä: Markkula (Markun talo), Mattila, Maijala. Talo mäellä: Mäkelä 2. uusi luonnon inspiroima kansallisromanttinen nen nimistö: Virtanen, Tuominen. Eri nimiä vähän, joten sama nimi otettiin useille eri suvuille. Räjähdysmäinen leviäminen 1800-luvun lopussa. Ovat Suomen yleisimpiä sukunimiä. Käytäntö omaksuttiin erityisesti Helsingissä ja Turussa, mutta myös muissa kaupungeissa. Eliel Saarisen isän nimesi hänen opettajansa Saarenkylän mukaan. 3. uusi luonnon inspiroima nimistö ilman nen päätettä, yleisin Laine. Sinisalo ym. Köyhäinapua tarvitsevien määrä kasvoi lähes nelinkertaiseksi vuodesta 1815 vuoteen Sukunimistä näkyi nimenkantajan yhteiskunnallinen asema ja ihmisten eriarvoisuus. Vain tietyn tyyppiset nimet sopivat tietyille yhteiskuntaluokille. Kertoja Lammilta:

4 Lapsena asutimme Alho-nimistä torppaa Lammilla. Olimme Alhon lapsia. Kirkonkirjoissa ei kuitenkaan torppareilla, mäkitupalaisilla tms ollut sukunimeä, vaan heistä kirjoitettiin Juhanpoika, -tytär. Vasta sukunimilain voimaan tultua laitettiin kirkonkirjoihinkin sukunimet. Ainoastaan ammattimiehillä oli kirjattu sukunimet ja kun jotkut olivat tulleet Ruotsista ollen alallaan taitavia, niin tahtoivat suomalaisetkin suutarit, räätälit, sepät olla yhtä taitavia vielä uskotellen ehkä vanhempien tulleen Ruotsista. Kirkkoherrat kernaasti auttoivat tässä nimen valinnassa. Kaupunkeihin muuttaneet torpan pojat saivat näin muukalaisen nimen. Sirkka Paikkala on todennut Virtanen-tyypin nimistä, että laajan yhteiskunnallisen omaksumisen takia siitä ei ainakaan aluksi tullut leimallisesti nimityyppiä, joka kuului jollekin tietylle yhteiskuntaryhmälle. Vuoden 1986 vastausaineisto osoittaa, että kansan oma käsitys nen-loppuisista nimistä oli erilainen luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa nimivalinnat olivat pappien ja opettajien käsissä. He eivät pyrkineetkään valitsemaan yksilöllisiä nimiä, vaan asenne oli, että rahvaalle sopivat rahvaan nimityypit. Papit ja opettajat saattoivat lukea nimenvalintaohjeiksi sanomalehdissä julkaistuja nimiluetteloita. Suurelta osin jo 1850-luvun lopulla sanomalehdissä julkaistut nimisuositukset noudattivat vanhaa kansallista nimistöä, suku- ja paikannimiä tai ainakin niiden mallien mukaan sepitettyjä uusia nimiä. Hieman yleistäen voi sanoa, että la-loppuiset nimet kuuluivat tilallisille, nen-loppuiset tilattomille. Yleisiä käsityksiä oli, että talonpojalla ei saanut olla vieraskielistä nimeä. Ne kuuluivat käsityöläisille ja muille tilattomille kuten myös lyhyet suomenkieliset nimet. Tilannimen tyyppinen la, lä -loppuinen nimi kuului vain talollisille. Itsellisille, rengeille ja piioille sopivat sen sijaan ruotsinkieliset nimet, mutta ne vaihdettiin arvostetumpiin, jos vain saatiin siihen tilaisuus. (Alho > Kartano Asikkala 1910-luku Tila oli tavallinen maatila, joten lapset pitivät nimeä Kartano liian komeana.) Tavallisesti vielä 1900-luvun taitteen molemmin puolin kaupunkiin muutto palvelukseen, ajuriksi tai tehtaaseen vaati sukunimen ottamista, ja sen oli oltava sekä pappien että nimensaajien mielestä ruotsinkielinen. Sehän oli vuosisatainen tapa, josta oli tiedossa paljon malleja. Messukylästä Tampereelle töihin muuttaja sai papilta n.1890 uuden kaupunkilaisnimen Lindstedt. Kotipitäjässä tilannimi Vilunen oli vielä kelvannut. Nieminen-niminen vastaaja Riihimäeltä on kirjoittanut nimien jakautumisesta valaisevasti: Mielipiteeni on, että seurakuntien papit keksivät nämä Niemiset, Lahtiset ja Virtaset niille, jotka maapaikoista lähtivät liikepaikkoihin töihin. Maalla he olivat Kalle Matinpoikia isän mukaan. - - Syyttelen kerran vielä pappeja Niemisistä. Se oli eräänlaista tilattoman ja virattoman väen halveksimista. Isäni Jussi Suvanto s Lopella vaihtoi silloisen nimensä Sohlberg nimeksi Suvanto ilmeisesti suuressa nimiensuomennos prosessissa suurlakon jälkeen. - - Nimen vaihto tapahtui Hämeenlinnassa, eikä se käynyt vaikeuksitta, sillä hänen valitsemansa nimi katsottiin sopivaksi vain paremmille ihmisille, kuten ylioppilaille tai muille sellaisille, kun taas isäni oli kirjanpainaja ammatiltaan. - - Kaikki hänen veljensä ja jopa isänsäkin pakotettiin ottamaan paremmin loppilaisille sopiva nimi Vuorio. - - Kieliriitaan sisältyi jo silloinkin säätyerottelua vai miksi sitä kutsuisi. Myös monet rengit, piiat, muonamiehet ja mäkitupalaiset saivat kirkonkirjoihin ruotsinkielisen, tavallisesti kaksijäsenisen porvarisnimityyppisen nimen, mikä oli johdonmukaista, olivathan he samassa yhteiskunnallisessa asemassa kuin ruotsalaisia lisänimiä kantaneet ruotusotamiehet olivat olleet. Kun jokin nimi vasta alkoi yleistyä, ei ollut vielä tietoa eikä käsitystä laajemmin, kuinka yleinen se oli, eiväthän kaikki nimet heti alkuun vielä tietenkään olleet ehtineetkään yleistyä. Omasta mielestä annettiin tai otettiin harvinainen nimi. Tunnettiin malli, joka tuntui uudelta ja tuoreelta luvun alussa sukunimetön Mäkilän isäntä Mynämäeltä oli Helsingissä linnoitustöissä ja ihastui uudenaikaiseen nimeen

5 Virtanen, jonka otti sukunimekseen. Kun lapset myöhemmin arvostelivat Mäkilä-nimen hylkäämistä, isä sanoi: Se on uusi ja hieno nimi, eikä sitä sellaista kaikilla olekaan. Suuri ruotsinkielisten nimien suomennoskampanja 1906 J. V. Snellmanin korostama kansallishengen kehittäminen edellytti rahvaan sivistämistä. Sivistyneistön toivottiin puolestaan omaksuvan suomen kielen ja suomenkielisiä nimiä. Vaatimusten tulilinjalla olivat erityisesti talonpoikaisesta säädystä lähteneet ja suomalaisen nimensä hylänneet käsityöläiset sekä sotilaat. Pietari Hannikainen käsitteli asiaa jo 1845 Snellmanin Maamiehen ystävässä ilmestyneessä vuoropuhelussa "Ei nimi miestä pahenna, jos ei mies nimeä". Siinä puhekumppanit aprikoivat, miksi Suomen herrasväellä ei ole suomalaisia nimiä. Miksi talonpojan poika herraksi tai käsityöläismestariksi päästyään "ei enää kehtaa olla isänsä sukunimellä, olkoon se kuinka kunniallinen hyvänsä, juuri sen tähden että se on suomalainen", vaan muuttaa sen ruotsalaiseksi tai sekakieliseksi "vingervongeriksi", jota hän ei edes osaa ääntää? Toinen lausuu pojistaan: "Jos Jumala suo, niin panen jonkun niistä kouluun; mutta sen sanon, ettei pojan sukunimeä muuteta, vaan sen pitää olla Toivonen niinkun minunki nimeni, tulkoon sitte pojasta herra eli talonpoika." 1870-luvulla alkoivat ensimmäiset sivistyneistön jäsenet suomalaistaa sukunimiään. Virallista käytäntöä ei ollut, mutta tavaksi tuli ilmoittaa nimenvaihdosta sanomalehdessä. Se haluttiin tehdä mahdollisimman huomiota herättävästi protestina ruotsinkielistä yläluokkaa vastaan. Georg Zacharias Forsman käytti lehtimiehenä nimeä Yrjö Koskinen ja aateloitiin myöhemmin nimellä Yrjö-Koskinen. Sortokaudet 1899 alkaen murensivat suomalaisten uskollisuutta Venäjän keisareita kohtaan ja voimistivat halua erottautua sekä ruotsalaisista että venäläisistä. Vuoden 1900 kieliasetus nosti suomen tasaveroiseksi hallintokieleksi ruotsin ja venäjän rinnalle. Muukalaisten sukunimien suomalaistamisesta oli puhuttu suomenmielisessä lehdistössä jo 1850-luvulta lähtien. Kansanliikettä siitä ei syntynyt ennen vuotta Suomalaisen Nuijan nimensuomalaistuttamistoimikunta julkaisi Kokoelman Suomalaisia nimiä. Vihkonen sisälsi reilut nimiehdotusta. Suomalaisuusliikkeen isäksi katsotun Snellmanin 100-vuotispäivä oli erinomainen tilaisuus kampanjalle. Nimensä suomalaistaneiden määrä oli huikea, mutta vielä suurempi oli erinomaisesti onnistuneen hankkeen symbolinen arvo. Nimenmuuttajien joukossa oli nuoria ja vanhoja, professoreita ja torppareita. Snellmanin satavuotispäivänä ilmestyivät Virallisessa lehdessä kansalaisen suomennetut nimet. Myös maakuntalehtien ilmoitukset kertoivat nimensä suomalaistaneista. Kaikkiaan henkeä otti vuoteen 1907 mennessä käyttöön uuden sukunimen. Käytännössä nimensä muuttaneita oli enemmän, sillä osassa tapauksessa muutoksesta ilmoitti vain isä. Uuden sukunimen käyttöönottaneita oli siten jopa Suomalaistetut nimet eli otetut nimet olivat usein kaksiosaisia, kuten Paasikivi tai Linnankoski. Caselius-sukunimi joutui myös suomentamispaineiden kohteeksi. Veljeksistä Josef Caselius muutti sukunimensä muotoon Porkka vuonna Myöhemmin osa suvusta alkoi käyttää nimeä Kaisla. Maurtz Caselius taas vaihtoi nimekseen Routamo vuonna Osa suvusta otti myöhemmin nimen Kaskela. Karl Caseliuksen jälkeläiset taas vaihtoivat nimekseen Otonheimo.

6 Vuoden 1906 jälkeen toinen suuri nimien suomennoskampanja oli vuonna 1935, jolloin vietettiin Kalevalan satavuotisjuhlaa. Sukunimien suomentamiset jatkuivat aina toiseen maailmansotaan saakka. Ensimmäinen sukunimilaki astui voimaan tammikuussa Siitä lähtien jokaisella suomalaisella oli oltava sukunimi. Etunimilaki taas säädettiin vasta vuonna Sitä ennen syntyneillä saattaa esimerkiksi olla enemmän kuin nykylain sallimat kolme etunimeä.