Mika Suihkonen viola da gamba [1-19]

Transkriptio

1 Maija Lampela, Annamari Pölhö, Eero Palvianen, Mika Suihkonen Photo: Paula Salmikangas La Gamba Mika Suihkonen viola da gamba [1-19] Ballo della Battalia Stefanos Hirvonen baroque guitar barokkikitara [1, 2, 7, 8, 10, 15, 16, 18 & 19] Jarmo Julkunen baroque guitar barokkikitara [1, 2, 7, 8, 10, 15, 16,18 & 19] Eero Palviainen baroque guitar & lute barokkikitara ja luuttu [1, 2, 4, 6-10, 15, 16, 18 & 19] Andrew Lawrence-King baroque guitar & harp barokkikitara & harppu [1, 2, 7-10, 12, 14-16, 18 & 19] Ricardo Padilla percussions lyömäsoittimet [1, 2, 7, 8, 10, 15, 16, 18 & 19] Maija Lampela viola da gamba & violone [1, 2, 7-10, 12 & 14-19] Annamari Pölhö harpsichord cembalo [4, 6 & 17]

2 La Gamba Jazz talks of standards. Musicians train by copying the masters of standards, in other words classics. Only then can their own musicianship burst into flower. This modern process was already familiar 400 years ago, when virtuosos improvised on such commonly-known themes as Greensleeves, La Folia or the Passamezzo. When the viol first raised its head as a virtuoso solo instrument, standard jamming was really in its heyday. The first textbooks on improvisation and the art of ornamentation on the viol were published in 1553 by Diego Ortiz, a Spanish viol player living in Naples. As compositions the Recercadas (studies) in his Trattado de Glosas (Treatise on Ornamentations) bear little historical significance, but in their wealth of detail they give unique note-by-note examples of how ornaments should be performed. They also well illustrate the simple accompaniment using a fixed, recurring harmonic formula in contrast to the melodic and rhythmic freedom of the soloist. Little is known about Ortiz himself, except that he lived from about 1510 to around He did, however, make history: instrumental music was still in its infancy in the 16th century, and bowed instruments were not deemed fit for solos. Ortiz picked out the finest gems of Italy s flourishing madrigals and the virtuosic keyboard tradition, causing a veritable viol fever to break out in the Mediterranean lands. The viol was a popular ensemble instrument in 17th century England, and many a virtuoso made it even more so in showing off his skills as a soloist. Christopher Simpson (c ) enjoyed the patronage of the wealthy Bolles family, father and son, initiating them both into the finer points of performance. Like Ortiz, Simpson mainly published manuals well illustrated with music. The Division Viol was first published in 1667 and ran to several editions. Simpson s variations are firmly rooted in the Renaissance and do not represent the new Italian fashions of the 17th century, with their sonatas and other novelties. During the Baroque era the viol was most popular of all at the court of Louis XIV, at which two of by far the best and most celebrated virtuosos enjoyed a regular salary: Marin Marais ( ) and Antoine Forqueray ( ). The elder of the two, Marais, favoured the traditional practice by which soul took precedence over skill, whereas Forqueray wanted to do for the viol what Corelli and the other Italians had done for the violin. And to a great extent he succeeded. Forqueray s versatility as an improviser and his total freedom from technical problems earned him a reputation for playing like the devil in contrast to Marais, who was said to play like an angel. Marais was a prolific composer of not only viol music but of opera, too, whereas Forqueray composed little and nothing by him was published during his lifetime. He sneered at artists who were obliged to learn by heart from printed music and did not therefore consider it necessary to commit his few compositions to paper. All the items on this disc are based on grounds, as is much of Western music from Diego Ortiz to Jimi Hendrix. In simple terms, a ground is a harmonic progression or formula. The history of music has assigned names to various ground schemes that subsequently became the generic names for different types of compositions. In the days when the sonata, concerto and symphony did not yet dominate the classical concert, grounds gave music its basic structure. In early music the harmonic formula is called a ground, in jazz a vamp. The ground has all sorts of sub-genres: Chaconne, Passacaglia, La Folia, La Gamba, Romanesca, Ruggiero, Bergamasca, Canarios or whatever, and in jazz I Got Rhythm, the Donald Duck comp and the 12-bar blues to name but a few. Many, such as the Chaconne and La Folia, travelled to Europe from Latin America, while others, like the Passacaglia, spread from the streets to the courts from Spain. Some were vulgar dances, some zippy interludes, while the Ruggiero provided the accompaniment to an epic poem. But underpinning them all was a ground, just as in The Beatles Let It Be. In a ground, the harmonic progression and the improvised (or composed) solo line above it plough relentlessly onwards. Much of the performance consists of variation: the aim is not to send listeners to sleep with boring repetition but to get them hooked on something that is continuously changing its shape. Violists use the term division, jazz players chorus to refer to what goes on above the ground or vamp in the comp. A saxophonist may play four incredible choruses on Summertime, while Marin Marais probably tossed off 20 divisions on La Folia. All the great players in the golden viol era were capable of such feats, but the same cannot be said of today. Jamming is no longer one of the arts expected of a classical musician. (Even) on this record you will not hear any improvisation. That does not mean to say the melodies are not varied with trills, ornaments and fillers, but there are no real choruses. Mika Suihkonen plays written-out improvisations noted down either under the name of the composition (Marais, Forqueray) or for teaching purposes (Ortiz, Simpson). At the heart of these interpretations is what classical music calls an accompaniment. In each work, the accompanying or continuo instruments are dictated by the nature of the music. The varied repertoire is not, therefore, reduced to a homogeneous mass by using an instrument, the harpsichord, that is simply easier to get hold of. Diego Ortiz recommends this practice for his viol pieces, but he was no doubt guided here by practical reality rather than by musical ambition. Ortiz s Recercadas from his Trattado de Glosas appear on this disc in Latino mood. Four differently-tuned guitars are a delight to the ear and eye alike. How the guitar is strummed is by no means insignificant. With the thumb or other fingers, in this or that direction this is all planned as precisely as the bowings in the violin section of an orchestra. The accompanying guitar figures and intros in Diego Ortiz s Recercadas are to a great extent guitarist Stefanos Hirvonen s. What matters most to this blues musician is not orthodoxy but inventiveness and having fun. The tremolo evocative of the Sibelius Violin Concerto with which the disc begins just shows how music can travel in time and place. 4 5

3 Adding to the Latino impression are the percussion instruments played by Ricardo Padilla; these became popular in all genres of music once Western man discovered that wonder known as America. Ortiz s Recercadas are based on different grounds: Passamezzos, Romanescas, Ruggieros and many others. The title of the disc is borrowed from Ricecardas 4 & 8, which use La Gamba as their ground. This is almost identical to La Folia; only at the end does the harmony wander off on its own. Alternating with the Recercadas are four Preludes and Grounds by Simpson from his tutor The Division Viol. As in Ortiz s Recercadas, major and minor sometimes get happily mixed up, so modal is their Renaissance harmonic world. The continuo in the Simpson Grounds in the first half of the disc consists of a harpsichord and theorbo, in the latter half of a harp and viol. Sandwiched between the textbook masterpieces are two famous bravura pieces, both on a varied ground. Marin Marais Folies d espagne is possibly the most famous ground of all and fits in with its environment because of its Spanish associations. The solo viol is here joined by a harp, theorbo and viol. The Chaconne attributed to Antoine Forqueray is probably not actually by him but by his son Jean- Baptiste. Its title, La Morangis ou la Plissay, alludes to French villages where maybe an acquaintance of his was born or something of significance took place. A harpsichord and viol now play the continuo. Finally a quotation from Mika Suihkonen s doctoral thesis The Island of Chacona: It would be excellent if grounds and improvisation could enjoy a renaissance at, say, music colleges, and if they could even if only to some extent be part of the curriculum for budding cellists and violinists. If the instrument is the piano, the guitar or a wind instrument, the problem is not so great, because the notes are easier to produce. Such instruments are, furthermore, often used in light music. Many classical music students could, by means of improvisation, get greater or at least novel experiences of making music. And maybe the gulf between serious and light music could thus be narrowed? Minna Lindgren Translation Susan Sinisalo Photo: Heikki Tuuli His cello teacher Csaba Szilvay aroused a passion for classical music in Mika Suihkonen (b. 1963) back in the 1970s, and it was greatly thanks to him that Mika became a musician and not a basketball player. The direction taken by his musical persona was influenced in many ways by his social environment the Helsinki Junior Strings, Helsinki Chamber Strings and Sibelius High-school. The early-music ensemble Battalia he founded with a group of high-school friends is still his main musical forum and its members have done much to shape his development as a player. He has studied with many other teachers since Szilvay: Sarah Cunningham, Andrew Lawrence-King and Wieland Kuijken, to mention just some. J.S. Bach, Monteverdi, Purcell, Charpentier, Buxtehude, Schütz, Tunder and Bruhns are some of Suihkonen s favourite composers, and from later eras Brahms, R. Strauss, Bartók and Shostakovich. He admires Finnish jazz musicians, loathes opera and loves rockabilly and doo-wop, but if forced to choose what to take with him to a desert island, he would settle for Bach cantatas. Mika Suihkonen has four viols and three bows: a viola da gamba (Guy Derat 1990), a Baroque cello (Ilkka Vainio 1996), a violone (Bastian Muthesius 1991) and a tenor viol (Wang 2008). The bows were all made by Luis Emilio Rodriguez. Mika Suihkonen gave his debut concert in

4 Ballo della Battalia The basic core of the Battalia ensemble founded in 1989 consists of two violins, one gamba (viol), theorbo and keyboards - when the continuo group appears independently and is augmented by guitars and percussion it uses the party version of the name, Ballo della Battalia. Battalia is a familiar name at numerous Finnish music Festivals, but they have also been on forays to Britain, Germany, the Netherlands, Estonia, Denmark, Poland and Egypt. They have worked with Sarah Cunningham, David Cordier, Ian Honeyman, the Kuijken Brothers, Concerto Palatino, Topi Lehtipuu, Petteri Salomaa and quite regularly with Andrew Lawrence-King. Stefanos Hirvonen studied the Baroque guitar in masterclasses with Stephen Stubbs, Pat O Brian and others and has been appearing with the Tragicomedy, Harp Consort and Battalia ensembles since the 1990s, with Battalia also on disc. In particular he has specialised in the Italian battente (= rasguedo) technique. He also plays the electric guitar (Blues Affection in the 1990s) and the steel-string acoustic guitar (Cat Lee & Co). Jarmo Julkunen studied classical guitar at the Sibelius Academy with Timo Korhonen and Jukka Savijoki, lute with Eero Palviainen and Baroque guitar in Amsterdam as a pupil of Lex Eisenhardt. He is an active guitarist member of several folk ensembles. Eero Palviainen began playing the lute at the Turku Conservatory. He then transferred to the Sibelius Academy, where he was the only lute student in the Department of Solo Performance. In 1987 he enrolled as a pupil of Hopkinson Smith at the Schola Cantorum in Basel, where he received his diploma in A founder member of Battalia, Palviainen has guested in such illustrious ensembles as L Arpeggiata and La Fenice, both as a continuo player and a soloist. His solo repertoire ranges from the early Renaissance to the late Baroque. Baroque-harp virtuoso and imaginative continuo-player, Andrew Lawrence-King is recognised as one of the world s leading performers of early music. He has been awarded an honorary doctorate by Sheffield University for his achievements in Baroque opera. In 1994 Lawrence-King formed his own ensemble, The Harp Consort. He is Professor of Early Harp & Continuo at the Escuela Superior de Musica de Catalunya in Barcelona, and has been awarded a three-year fellowship to research Spanish Baroque music-drama. Andrew appears frequently in Finland as guest director for the Utopia Chamber Choir, Ostrobothnian Chamber Orchestra and Spirit of Gambo viol consort. Ricardo Miguel Padilla was born in Chile but has lived in Finland since childhood. His interests extend from the Renaissance and Baroque to Latin-American music, flamenco, jazz, pop and theatre music. A versatile musician, he has appeared with numerous artists and line-ups, such as The King s Singers, the Septeto Son, the Yakelín Castellanos, the UMO Jazz Orchestra, the Radio Chamber Choir, the Israel Camerata, the Cleveland and Baroque Orchestra. He has taught at the Sibelius Academy and the North Karelia University of Applied Sciences, composed music for dance and worked as a recording technician, mixer and producer on numerous projects. A graduate of the Turku University of Applied Sciences, Maija Lampela studied the viol with Markku Luolajan- Mikkola and Varpu Haavisto. She has played in numerous Finnish early-music ensembles, such as The Spirit of Gambo and Untoconsort. A jack-of-alltrades when it comes to music and forestry, she divides her time between Renaissance and Baroque music, wood procurement for industry and studying for a higher degree in tropical wetlands ecology. Annamari Pölhö, who holds a Doctorate in music, is an active chamber musician and coach whose work takes her all over Finland. She is a regular member of Battalia and the Finnish Baroque Orchestra and has been performing as a duo with flautist Petra Aminoff for 30 years already. Since 2001 she has been a lecturer in music at the Helsinki Metropolia University of Applied Sciences, though right now she is concentrating on her artistic work on a three-year state grant for the period

5 La Gamba Jazzissa puhutaan standardeista. Muusikoksi kasvetaan opettelemalla mestareiden improvisaatioita standardeista eli klassikkoteoksista vasta sitten voi oma muusikkous puhjeta kukkaan. Tämä moderni tie tunnettiin jo 400 vuotta sitten, jolloin virtuoosit improvisoivat erilaisten yleisesti tunnettujen teemojen pohjalta, kuten Greensleeves, Folia ja Passamezzo. Kun gamba nosti päätään solistisena taiturisoittimena, standardijammailu eli kukoistuskauttaan. Ensimmäiset oppikirjat improvisoinnin ja koristelun taidosta gamballa julkaisi espanjalainen, Napolissa vaikuttanut gambisti Diego Ortiz vuonna Hänen ricercarensa oppikirjasta Trattado de Glosas (Tutkielma koristeluista) eivät ole historiallisesti merkittäviä sävellyksiä, vaan yksityiskohtaisuudessaan ainutlaatuisia esittävän taiteen muistiin merkintöjä. Niissä korostuu yksinkertainen, samaa sointupohjaa toistava säestys vastakohtana solistin melodiselle ja rytmiselle vapaudelle. Ortizin elämästä tiedetään vähän. Hän eli ainakin vuosina Se tiedetään, että hän teki historiaa: soitinmusiikki oli 1500-luvulla vielä lapsenkengissään eikä jousella soitettavia kielisoittimia pidetty sooloinstrumentteina. Ortiz ammensi parhaat palat kukkeista italialaisista madrigaaleista ja taiturillisesta kosketinsoitinperinteestä synnyttäessään Välimeren maihin gambakuumeen luvun Englannissa gamba oli suosittu yhtyesoitin, ja moni virtuoosi lisäsi soittimen suosiota näyttäessään taitonsa solistitehtävissä. Christopher Simpson (n ) eli varakkaan perheen, isä ja poika Bol lesin, suojattina opettaen molemmille gambansoiton saloja. Kuten Ortizin, myös Simpsonin julkaisut ovat ensisijaisesti oppikirjoja, jotka sisältävät monenlaisten ohjeiden lisäksi kokoelman musiikkia. The Divi - sion Viol, vapaasti suomennettuna Gambamuunnelmia, ilmestyi ensimmäisen kerran 1667, ja siitä otettiin useita painoksia. Simpsonin muunnelmat nojaavat tukevasti renessanssiin eivätkä edustaneet 1600-luvun uusia italialaisia tuulia sonaatteineen ja muine keksintöineen. Gamba oli barokin aikana kaikkein suosituin Ranskassa Ludvig XIV:n hovissa, jossa kaksi aikansa ylivoimaisesti taitavinta ja kuuluisinta virtuoosia nautti kuukausipalkkaa: Marin Marais ( ) ja Antoine Forqueray ( ). Vanhempana Marais edusti perinteistä linjaa, jossa taituruus oli alistettu sielukkuudelle, kun taas Forqueray halusi tehdä gamballe sen, mitä Corelli ja muut italialaiset viululle. Siinä hän pitkälti onnistuikin. Forquerayn monipuolisuus improvisaattorina ja täydellinen vapaus teknisistä ongelmista poikivat hänelle lisänimen gamban piru vastakohtana Marais lle, joka sai kunnian olla gamban enkeli. Marais oli tuottelias säveltäjä gambamusiikin lisäksi oopperan parissa, kun taas Forqueray sävelsi vähän eikä elinaikanaan julkaissut mitään. Hän halveksi taiteilijoita, jotka joutuivat opettelemaan musiikkia ulkoa nuoteista eikä siksi pitänyt tarpeellisena painaa paperille harvoja sävellyksiään. Kaikki tämän levyn kappaleet perustuvat kierroille, kuten iso osa länsimaista musiikkia Diego Ortizista Jimi Hendrixiin. Ikävästi ilmaistuna kierto on sointukulku tai bassolinja. Musiikinhistoriassa erilaisille sointukuluille on annettu nimiä, joista on tullut kappaleiden lajityyppejä. Silloin, kun sonaatti, konsertto ja sinfonia eivät vielä dominoineet klassista konserttielämää, erilaiset kierrot olivat musiikin perusrakenne. Kierto on vanhan musiikin kielellä groundi. Jazzin puolella se tunnetaan nimellä vamppi. Kierron alalajeja ovat chaconne, passacaglia, folia, la gamba, romanesca, ruggiero, bergamasca, canarios tai mikä lie, ja jazzin puolella muun muassa I got rhythm, Aku Ankka -komppi ja 12-tahtinen blues. Monet tulivat Eurooppaan latinalaisesta Amerikasta, kuten chaconne ja folia, toiset levisivät kaduilta hoveihin Espanjasta niin kuin passacaglia. Jotkut ovat rivoja tansseja, jotkut vauhdikkaita välisoittoja ja ruggiero puolestaan eeppisen runon säestys. Mutta kaikissa oli pohjalla kierto, niin kuin Hectorin Meiran laulussa ja Beatlesin iskelmässä Let It Be. Kierrossa sointukulku ja sille improvisoitu (tai sävelletty) soolo-osuus etenevät vastustamattomasti eteenpäin rullaten. Iso osa esitystä on muuntelu: ei ole tarkoitus nukuttaa kuulijaa pitkästyttävään toistoon, vaan saada hänet toistolla koukkuun johonkin, joka jatkuvasti muuttaa muotoaan. Gamban soittajat käyttävät sanaa division, jazzarit termiä chorus puhuessaan siitä, mitä komppiryhmän toistaman kierron, groundin tai vampin päällä puuhataan. Joku saksofonisti voi soittaa neljä chorusta käsittämättömiä sooloja Summertimeen, Marin Marais puolestaan heitti todennäköisesti 20 divisionia foliaa. Tällaiseen touhuun pystyivät gamban kukoistusvuosina kaikki merkittävät soittimen taiturit. Nykyään tilanne on kovin toinen. Jammailu ei enää kuulu klassisen muusikon taitoihin. Tällä(kään) levyllä ette kuule improvisointia. Toki melodioita muunnellaan trilleillä, koristeilla ja niin sanotuilla täytöillä, mutta omia choruksia ei ole kehitelty. Mika Suihkonen soittaa nuotinnettuja improvisaatioita, jotka on merkitty muistiin joko sävellyksen nimellä (Marais, Forqueray) tai opetustarkoituksessa (Ortiz, Simpson). Keskeistä näissä tulkinnoissa on se, mitä klassisessa musiikissa halventavasti kutsutaan säestykseksi. Komppiryhmä eli continuo on kussakin teoksessa musiikin luonteen sanelema sen sijaan, että vaihteleva ohjelma silitettäisiin tasaiseksi matoksi kätevimmin paikalle saatavan cembalon säestyksellä. Diego Ortiz suosittelee gambateostensa säestykseksi tätä vaihtoehtoa, mutta ajatuksen taustalla lienee pikemminkin käytännöllisyys kuin musiikillinen kunnianhimo. Ortizin ricercaret eli kiertoharjoitukset oppikirjasta Trattado de Glosas kuullaan levyllä lattaritunnelmissa. Neljä erivireistä kitaraa saa aikaan iloa sekä korvalle että silmälle. Ei ole yhdentekevää, miten kitaraa rämpytetään. Peukalolla vai muilla sormilla, tuohon vai tähän suuntaan tämä kaikki on suunniteltu yhtä tarkkaan kuin orkesterin viuluryhmän jousitukset. Kitaroiden säestyskuviot ja introt Diego Ortizin ricercareissa ovat pitkälti kitaristi Stefanos Hirvosen päästä. Tärkeintä tälle bluesmuusikolle ei ole oikeaoppisuus, vaan hauskanpito ja kekseliäisyys. Levyn aloittava Sibe - liuksen viulukonserttomainen tremolo todistaa kaikenlaisen aika- ja muun matkailun olevan musiikissa mahdollista

6 Kitaroiden lisäksi lattaritunnelmaa tuovat Ricardo Padillan soittamat erilaiset lyömäsoittimet, jotka tulivat suosituiksi kaikessa musiikissa sen jälkeen, kun länsimainen ihminen oli löytänyt ihmeen nimeltä Amerikka. Ortizin ricercaret rakentuvat eri kierroille: joukossa on passamezzo, romanesca, ruggiero ja moni muu. Levyn nimi lainaa ricercareja nro 4 ja 8, joiden toistuva sointupohja on La Gamba. Se on lähes identtinen La Folian kanssa, vain lopussa harmonia polveilee Gambassa omille poluilleen. Ricercarien lomassa kuullaan Simpsonin neljä preludia ja groundia gambansoitto-oppaasta The Division Viol. Niissä, kuten Ortizin ricercareissa, duuri ja molli saattavat mennä iloisesti sekaisin, siinä määrin modaalista on niiden renessanssihenkinen harmoniamaailma. Levyn alkupuolella Simpsonin groundien komppiryhmässä on cembalo ja teorbi, loppupuolella harppu ja gamba. Oppikirjamestareiden sekaan on ujutettu kaksi kuuluisaa gambamusiikin taituriteosta, joista kumpikin noudattaa muuntelevan groundin muotoa. Marin Marais n Espanjalainen folia on ehkä kaikista groundeista soitetuin ja sopii ympäristöönsä espanjalaistuulahdustensakin vuoksi. Soologamba saa tässä esityksessä tuekseen harpun, teorbin ja gamban. Antoine Forquerayn Chaconne ei todennäköisesti ole hänen, vaan hänen poikansa Jean-Baptisten sävellys. Sen otsikko La Morangis ou la Plissay viittaa ranskalaisiin kyliin, joissa on kenties syntynyt joku Forquerayn tuntema henkilö tai tapahtunut muuten jotakin säveltäjän kannalta merkittävää. Sen continuossa soivat nyt cembalo ja gamba. Lopuksi lainaus Mika Suihkosen lopputyöstä Chaconan saari: Olisi hienoa, että groundit ja improvisaatio voisivat kokea uuden tulemisen esimerkiksi musiikkioppilaitoksissa, ja että ne kuuluisivat edes jossain määrin vaikkapa pienten sellistien ja viulistien opetukseen. Jos instrumenttina on piano, kitara tai puhallinsoitin, ei ongelma ole niin suuri, sillä äänen tuottaminen on helpompaa. Kyseisiä soittimia käytetään myös useammin kevyessä musiikissa. Moni klassista musiikkia opiskeleva voisi improvisoinnin avulla saada suurempia tai ainakin uudenlaisia elämyksiä musiikin tekemisestä. Ehkä myös taide- ja kevyen musiikin välinen kuilu voisi näin kaventua? Minna Lindgren Sellonsoiton opettaja Csaba Szilvay sytytti Mika Suihkosessa (s. 1963) rakkauden klassiseen musiikkiin 70-luvulla ja vaikutti ratkaisevasti siihen, että kontulalaisesta koripalloilijasta tuli muusikko. Sosiaalisena ympäristönä Helsingin Juniorijouset, Helsingin Kamarijouset ja Sibelius-lukio vaikuttivat monin tavoin siihen, millaiseksi hänen muusikkopersoona lähti kääntymään. Lukioajan ystävien kesken perustettu vanhan musiikin yhtye Battalia on yhä Suihkosen tärkein foorumi musiikissa, ja sen jäsenet merkittäviä tekijöitä hänen kehityksessään soittajana. Monista opettajista tärkeimpiä ovat Szilvayn lisäksi olleet Sarah Cunningham, Andrew Lawrence-King ja Wieland Kuijken. J.S. Bach, Monteverdi, Purcell, Charpentier, Buxtehude, Schütz, Tunder ja Bruhns ovat Suihkosen lempisäveltäjiä, uudemmasta musiikista Brahms, R. Strauss, Bártòk ja Šostakovitš. Hän ihailee suomalaisia jazzmuusikoita, inhoaa oopperaa ja rakastaa rockabillyä ja doowopia, mutta jos hänet pakotettaisiin valitsemaan musiikkia autiolle saarelle, hän päätyisi Bachin kantaatteihin. Mika Suihkosella on neljä soitinta ja kolme jousta: viola da gamba (Guy Derat, 1990), barokkisello (Ilkka Vainio, 1996), violone (Bastian Muthesius, 1991) ja tenorigamba (Wang, 2008). Jouset ovat Luis Emilio Rodriguezin tekemiä. Ensikonserttinsa Mika Suihkonen piti vuonna Ballo della Battalia Vuonna 1989 perustetun Battalia-yhtyeen rungon muodostaa 2 viulua ja continuoryhmä (gamba, luuttu ja cembalo/urut) - continuon esiintyessä itsenäisesti ja vielä kitaroin ja lyömäsoittimin vahvistettuna muuttuu nimikin tanssiyhtyeeksi. Battalia on vakiinnuttanut asemansa Suomen musiikkielämässä, mutta konsertoinut menestyksekkäästi myös ulkomailla: Englannissa, Sak - sassa, Hollannissa, Virossa, Tanskassa, Puolassa ja Egyptissä. Battalian yhteistyökumppaneihin ovat kuuluneet Petteri Salomaa, Sarah Cunningham, Concerto Palatino, Topi Lehtipuu ja Kuijkenin veljekset sekä säännöllisesti erilaisin projektein Andrew Lawrence-King. Stefanos Hirvonen on opiskellut barokkikitaran soittoa muun muassa Stephen Stubbsin ja Pat O Brianin mestarikursseilla. Hän on esiintynyt Tragicomedy-, Harp Concort- ja Battalia-yhtyeiden kanssa 1990-luvulta lähtien, viimeksi mainitun kanssa myös levyillä. Hirvonen on perehtynyt erityisesti italialaiseen battente (=rasguedo) -tekniikkaan. Barokkikitaran lisäksi hän soittaa myös sähkökitaraa (Blues Affection -yhtyeessä 90-luvulla) ja akustista teräskielikitaraa (Cat Lee & Co -yhtye). Jarmo Julkunen on opiskellut klassisen kitaran soittoa Sibelius-Akatemiassa opettajinaan Timo Korhonen ja Jukka Savijoki. Luutunsoittoa hän opiskeli Eero Palviaisen johdolla ja barokkikitaransoittoa Amsterdamissa Lex Eisenhardtin oppilaana. Julkunen toimii aktiivisesti kitaristina useissa kansanmusiikkiyhtyeissä

7 Eero Palviainen aloitti luutunsoiton Turun konservatoriossa, josta siirtyi Sibelius-Akatemiaan ensimmäisenä solistisen osaston luutunsoiton opiskelijana. Vuonna 1987 hän jatkoi opintojaan Hopkinson Smithin johdolla Baselin Schola Cantorumissa, jossa suoritti diplomin vuonna Palviainen on yksi Battalia-yhtyeen perustajajäsenistä, ja on vieraillut useissa mainittavissa kokoonpanoissa (L Arpeggiata ja La Fenice). Continuosoiton lisäksi hän on esiintynyt myös paljon solistina, soolo-ohjelmisto ulottuu varhaisrenessanssista myöhäisbarokkiin. Barokkiharppuvirtuoosi ja monipuolinen continuomuusikko Andrew Lawrence-King tunnetaan yhtenä maailman johtavista vanhan musiikin esittäjistä. Ansi - oistaan barokkioopperan alalla hän on Sheffieldin yliopiston kunniatohtori. Vuonna 1994 Lawrence-King muodosti oman The Harp Consort ensemblensä. Hän on Barcelonan Escuela Superior de Musica de Catalunyan professori sekä tutkii myös espanjalaisen barokin musiikkidraamaa. Suomessa Lawrence-King on tehnyt yhteistyötä Battalian, Kuudennen kerroksen orkesterin (nykyisin Suomalainen Barokkiorkesteri), Tapiola Sinfoniettan sekä Kuhmon kamarimusiikkifestivaalin kanssa ja toimii usein kamarikuoro Utopian, Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin sekä gambayhtye Spirit of Gambon vierailevana johtajana. Ricardo Miguel Padilla on syntynyt Chilessä, mutta asunut jo lapsesta asti Suomessa. Hänen musiikilliset intressinsä ulottuvat renessanssi- ja barokkimusiikista latinalais-amerikkalaiseen musiikkiin, flamencoon, jazziin, sekä pop- ja teatterimusiikkiin. Monipuolinen muusikko on esiintynyt lukuisten eri artistien ja ko koonpanojen kanssa, mainittakoon The King s Singers, Septeto Son, Yakelín Castellanos, UMO, Radion Kamarikuoro, Israel Camerata, Cleveland ja Baroque Orchestra. Alun perin sellistiksi Turun ammattikorkeakoulusta valmistunut Maija Lampela on opiskellut gambansoittoa Markku Luolajan-Mikkolan ja Varpu Haaviston johdolla. Hän on soittanut lukuisissa suomalaisissa vanhan musiikin kokoonpanoissa, kuten The Spirit of Gambo ja Untoconsort. Musiikin ja metsänhoidon sekatyöläinen Lampela jakaa aikansa tätä nykyä renessanssi- ja barokkimusiikin, teollisuuden puunhankinnan sekä trooppisen suoekologian jatko-opintojen välillä. Musiikin tohtori Annamari Pölhö esiintyy aktiivisesti kamarimuusikkona ja kouluttajana ympäri Suomea. Vakituisesti hän soittaa Battalia-yhtyeessä ja Suomalaisessa barokkiorkesterissa sekä jo 30 vuotta duona huilisti Petra Aminoffin kanssa. Vuodesta 2001 alkaen Pölhö on toiminut vanhan musiikin lehtorina Metropolia ammattikorkeakoulussa, joskin hän keskittyy taiteelliseen toimintaan valtion 3-vuotisen apurahan turvin vuosina Instruments Mika Suihkonen, viola da gamba (Guy Derat 1989) Stefanos Hirvonen, baroque guitar (Lassi Nurmi 1995) Jarmo Julkunen, baroque guitar (Ilkka Virta 2005) Eero Palviainen, baroque guitar (Timo Kontio 2002) & theorbo (Hendrik Hasenfuss 1994) Andrew Lawrence-King, baroque guitar (Eero Palviainen 2006) & harp (C.J. Barlow 2006) Maija Lampela, viola da gamba (Wang Zhi Ming 2003) & violone (Bastian Muthesius 1992) Annamari Pölhö, harpsichord (Jukka Ollikka 2007) Ricardo Miguel Padilla Andrew Lawrence-King, Stefanos Hirvonen, Eero Palviainen, Jarmo Julkunen Photo: Paula Salmikangas Recorded at Nya Paviljongen, Kauniainen, on November 2009 Recording Jari Rantakaulio Recording assistant Matti Littunen Editing & mastering Minerva Pappi / Finnvox Studios Producer Mikko Hassinen Graphic design Simo Ruottinen Executive producer Timo Ruottinen This CD was produced in co-operation with the Finnish Broadcasting Company YLE. We thank the Finnish Performing Music Promotion Centre (ESEK) for supporting this CD recording