Etelä-Pohjanmaan maaseudun innovaatioympäristöt

Transkriptio

1 Etelä-Pohjanmaan maaseudun innovaatioympäristöt

2 Copyright 2009 Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö, kirjoittajat Taitto Minna Hakamaa-Virtanen Kannen kuva Kirsi Sutinen ISSN X ISBN (nid.) ISBN (PDF) Kopio Niini Tampere 2009

3 ETELÄ-POHJANMAAN MAASEUDUN INNOVAATIOYMPÄRISTÖT Perinteisen elinkeinopolitiikan ja uuden innovaatiopolitiikan mahdollisuudet ja rajoitteet maaseutualueilla Timo Suutari Olli Ruokolainen Jari Kolehmainen Antti Saartenoja

4

5 Esipuhe Innovaatioympäristöjen kehittämisestä on tullut viime aikoina yksi aluekehittämisen iskusanoista. Erityisesti kaupunkiseudut ovat laatineet ja hioneet innovaatioympäristöjensä kehittämisstrategioita ja pyrkineet kokoamaan monipuolisia innovaatiotoiminnan kehittämispaletteja, joiden avulla tuetaan yritysten ja kokonaisten kaupunkien uudistumista. Yritysten jatkuva uudistumistarve on havaittu myös maaseutualueilla, mutta huolimatta monilla paikkakunnilla tehdyistä panostuksista innovaatioympäristöjen kehittäminen on maaseutualueilla edelleen haastavaa. Olemme pyrkineet tällä raportilla ja sen pohjana olleella Etelä-Pohjanmaan maaseudun innovaatioympäristöjen kehittämishankkeella palvelemaan ensi sijassa maaseudulla toimivia kehittäjä- ja välittäjäorganisaatioita sekä niissä työskenteleviä aluekehittämisen ammattilaisia. Ajatuksena on ollut tarjota paikallisten innovaatioympäristöjen kehittäjille välineitä arvioida ja pohtia omaa toimintaympäristöään ja sen vahvuuksia sekä tulevaisuuden kehityssuuntia. Tarkastelujen kohteena on ollut eri kehitysvaiheissa olevia innovaatioympäristöjä Etelä-Pohjanmaalta. Näemme kuitenkin, että tarkasteluilla on laajempaa yleistettävyyttä muillakin Suomen maaseutumaisilla alueilla. Tässä raportissa paikallinen innovaatioympäristö käsitetään instituutioiden, organisaatioiden sekä yksilöiden paikallisten ja ylipaikallisten vuorovaikutussuhteiden kudelmana, joka pyrkii tukemaan ja synnyttämään innovaatioita. Innovaatioympäristöjä on näin ollen usein vaikea nimetä saati rajata kartalle, sillä ne muodostuvat joukosta toimijoita ja toimintoja, jotka voivat sijoittua toistensa maantieteelliseen läheisyyteen, mutta myös levittäytyä yritysten, kehittäjien ja asiantuntijoiden verkostoihin. Lisäksi toimijat ja toiminnot ovat etenkin maaseudulla usein vain osittain liittyneet nimenomaan innovaatioiden kehittämisen tavoitteisiin. Paikallisten innovaatioympäristöjen kehittämishaasteita tarkastellaan tässä viiden teeman kautta, joita ovat: 1) innovaatioympäristöjen tunnistaminen, 2) kehittämisen keinot, 3) tiedonhankinnan merkitys, 4) verkostojen dynamiikka ja 5) kehittäjien rooli. Raportin punainen lanka muodostuu elinkeinopolitiikan muutoshaasteiden pohdinnasta. Eteläpohjalaiset esimerkit osoittavat, että monilla alueilla on edelleen syytä toimia perinteisen elinkeinopolitiikan keinoin, jotta 5

6 entistäkin kunnianhimoisemmille osaamisvetoisen kehittämisen toimenpiteille syntyy edellytyksiä. Voidaankin ajatella, että erityisesti maaseutumaisilla alueilla kehittämispolitiikassa kysymys ei saisi olla perinteisen elinkeinopolitiikan ja uuden innovaatiopolitiikan vastakkainasettelusta, vaan herkkyydestä paikallisen toimintaympäristön eri kehitysvaiheiden vaatimien toimenpiteiden ja kehittämisotteiden suhteen. Tässä tehdyn tarkastelun perusteella maaseutumaisten innovaatioympäristöjen kehittämisessä ollaan monien valintojen ristipaineessa tai erilaisten kehittämispainotusten valintatilanteissa. Hankkeen toteuttamisesta ovat vastanneet Helsingin yliopiston Ruraliainstituutti ja Tampereen yliopiston Alueellisen kehittämisen tutkimusyksikkö Sente. Toteuttamiseen osallistuneiden lisäksi erityinen kiitos kuuluu hankkeen ohjausryhmälle ja innovaatioympäristöjen toimijoille aktiivisesta osallistumisesta hankkeeseen. Kiitos kuuluu myös tämän raportin oikolukeneelle Sanna Keisaselle sekä raportin ulkoasun luoneelle Minna Hakamaa-Virtaselle. Seinäjoella elokuussa 2009 Kirjoittajat 6

7 Sisältö Abstract 9 Johdanto 10 Tausta 10 Raportin lähtökohdat ja sisältö 12 Innovaatioympäristön käsite kehittämisretoriikkaa vai kehittämistodellisuutta? 14 Jatkuva uudistumis- ja oppimiskyky yritysten innovaatio toiminnan perustana 14 Millainen on innovaatioprosesseja tukeva ympäristö? 17 Elinkeinopolitiikasta innovaatiopolitiikkaan siirtymisen haasteet pienillä seuduilla 21 Innovaatiotoiminnan erityislaatu maaseutualueilla 24 Maaseudun innovaatioympäristö mahdollisuus vai mahdottomuus? 24 Vuorovaikutuksen ja tiedonhankinnan edellytykset maaseutualueilla 27 Innovaatioympäristöjen tapausesimerkkejä Suomesta ja muualta 29 Etelä-Pohjanmaan maaseudun paikalliset innovaatioympäristöt 34 Kriteerit kohteiden valinnalle 34 Innovaatioympäristöjen kehittämishaasteet 38 Paikallisen innovaatioympäristön tunnistaminen 38 Paikallisten innovaatioympäristöjen kehittäminen 45 Tiedontarpeet ja osallisuus tiedonhankintaverkostoissa 55 Verkostojen dynamiikka 63 Kehittäjien rooli 68 Etelä-Pohjanmaan maaseudun innovaatioympäristöistä opittua 70 Lopuksi: yhteenvetäviä huomioita 75 Lähteet 79 Liitteet 84 7

8 8

9 Abstract Innovation Environments in Rural Areas in South Ostrobothnia Region Po s s i b i l i t i e s a n d limitations o f l o c a l e c o n o m i c d e v e l o p m e n t policy and new innovationpolicy in rural areas This report has been produced as a part of the development project for local innovation environments in South Ostrobothnia region (Etelä-Pohjanmaan maaseudun innovaatioympäristöjen kehittäminen -hanke). Project has been funded by Western Finland Objective 2 Programme under the priority 2.1. Developing expertise and innovation networks and promoting new technology (ERDF). The project was implemented by University of Helsinki, Ruralia Institute and University of Tampere, Research Unit for Urban and Regional Development Studies. The main aims of the project have been to recognize innovation environments in small city regions and rural areas, gather data about development needs and search for examples and best practices from other parts of Finland and abroad. Furthermore, networking between actors of local innovation environments and commitment to the development actions in future was advanced. There were five main themes in this project: 1) recognition of local innovation environments, 2) development of local innovation environments, 3) knowledge networks, 4) dynamics of networking and 5) the role of developers. This report presents the results and major findings of those themes. Emphasis is on the change of the traditional local economic development policy into so called new innovation policy. The results showed that in rural areas it is still reasonable to focus on traditional development policy tools in order to create preconditions for more ambitious measures and tools of innovation policy. 9

10 Johdanto Tausta Innovaatioiden merkitys on korostunut aluekehityksessä ja -kehittämisessä. Vallitseva kehittämispolitiikan linja korostaa sekä strategisia, kohdennettuja osaamispanostuksia että tasapainoista aluekehitystä, joka perustuu osaltaan maan eri osien tutkimus- ja kehittämisrahoituksen lisäämiseen. Taustalla on tieto siitä, että tutkimus- ja kehitystoiminta sekä innovaatiotoiminta ovat eriytyneet voimakkaasti EU:n jäsenvaltioiden ja alueiden välillä ja että alueiden muutosdynamiikka riippuu paikkaan sidotuista toimijoista ja heidän kyvyistään osallistua ja hyödyntää erilaisia kehittämisvälineitä. Tutkimus- ja kehitystoiminnan resurssit ovat Suomessakin jakautuneet epätasaisesti eri alueiden välillä ja keskittyneet suurimmille kaupunkiseuduille (Valovirta ym. 2009, 13). Tästä johtuen pienten ja keskisuurten kaupunkien muutoslogiikka painottuu eri tavalla kuin suurissa keskuksissa. Suomalaisessa innovaatiopolitiikassa vahvat kasvukeskukset sekä viime aikoina myös niin sanotut kakkosliigan kaupungit ovat olleet vahvasti esillä. Maakuntakeskuksia ympäröivien pienten kaupunkiseutujen ja maaseutumaisten alueiden osallisuus innovaatiovetoisessa kilpailussa on kuitenkin ollut monista tekijöistä johtuen heikompaa. Maaseutumaisten alueiden ja pienempien teollisuuspaikkakuntien innovaatiotoiminnassa tyypillisiä ongelmia ovat olleet muun muassa yritysten alhainen innovaatiokyvykkyys (vrt. kuitenkin Virkkala 2008), heikot yrityspalvelut, painottuminen perinteisiin toimialoihin sekä heikko tutkimus- ja kehittämisinfrastruktuuri. Näistä tekijöistä huolimatta ja samalla niiden takia useat pienet kaupunkiseudut ja maaseutualueet ovat ryhtyneet omin toimenpitein luomaan ja kehittämään paikallisia innovaatioympäristöjä, joilla edellä kuvattuja heikkouksia on pyritty korjaamaan tai joissa on tukeuduttu omaleimaisiin vahvuuksiin. Hyviä esimerkkejä tällaisista pyrkimyksistä löytyy eri puolilta Suomea, samoin Etelä-Pohjanmaalta 10

11 Johdanto (vrt. Viljamaa ym. 2008). Pienet kaupunkiseudut ja maaseutualueet eivät kuitenkaan voi tarjota alueensa yrityksille kaikkia mahdollisia palveluja. Keskeiseksi kehittämisen haasteeksi nousevat tällöin vuorovaikutuksen laatu ja mekanismit suhteessa kansallisiin ja kansainvälisiin innovaatiokeskuksiin ja toisaalta pienempien keskusten keskinäisten yhteyksien vahvistaminen. Oleellista onkin luoda ja vahvistaa sellaisia järjestelyitä, joissa maakuntien keskukset ja osakeskukset ovat hedelmällisessä vuorovaikutuksessa myös innovaatioiden luomisprosesseissa (esim. Anttiroiko ym. 2006). Nykyisessä tilanteessa näyttää aukeavan kansallisesti kaksi kehittämishaastetta: Kansallisten kärkien hiominen : Suomen kansallisen innovaatiojärjestelmän merkittävimpien keskusten kehityksen tulee jatkua suotuisana ja niiden on kyettävä jatkossa kiinnittymään yhä vahvempiin kansallisiin ja kansainvälisiin verkostoihin. Kansallisen innovaatiokyvyn kehittäminen laajalla rintamalla : Kansallisten keskusten on ruokittava hedelmällisellä tavalla niitä ympäröivien maakuntien paikallisia keskuksia ja päinvastoin. Myös maakuntien sisäisistä ja niiden osakeskusten keskinäisistä yhteyksistä ja kansainvälisistä kontakteista avautuu merkittäviä kehittämismahdollisuuksia. Kansalliset kärjet syntyvät sellaisesta kansallisesta toimintakentästä, joka on riittävän korkeatasoinen kautta linjan. Viimeaikaiset kansallisen innovaatio- ja aluekehityspolitiikan linjaukset heijastelevat osaltaan edellä todettua kahtalaista haastetta. Vuonna 2006 silloisen tiede- ja teknologianeuvoston tekemien linjausten mukaisesti Suomeen on perustettu viisi strategisen huippuosaamisen keskittymää (SHOK), jotka pyrkivät nostamaan tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan tasoa valituilla, kansallisesti erityisen tärkeillä osaamisaloilla. SHOK:ien rakentaminen on ollut sekä julkisten toimijoiden että yksityisten yritysten yhteisponnistus. Kunkin SHOK:in toiminnasta vastaa erikseen perustettu, voittoa tavoittelematon osakeyhtiö, jonka osakkaita ovat osaamisalueen keskeiset yritykset, yliopistot ja tutkimuslaitokset. Tutkimusohjelmat ja -hankkeet ovat avoimia myös muille kuin omistajatahoille. Vuodesta 1994 lähtien toteutetulla kansallisella osaamiskeskusohjelmalla (OSKE) on SHOK:eja voimakkaampi alueellinen ulottuvuus ja tehtävä. Kansallisen kilpailukyvyn näkökulmasta OSKE:akin on ohjelmakaudella viety suuntaan, joka yhtäältä kannustaa alueellisesti tunnistamaan yhä terävämpiä osaamiskärkiä ja toisaalta rakentamaan kansallisesti entistä tiiviimpiä yhteistyöverkostoja niin sanottujen osaamisklusterien puitteissa. Vastaavasti alueellisen koheesio- ja kilpailukykyohjelman (KOKO) tavoitteena on vahvistaa tasapainoista aluerakennetta ja kilpailukyvyn kehittämistä koko Suomessa. KOKO:lla pyritään vahvistamaan alueiden välisiä kehittämisvyöhykkeitä sekä osaamiskeskittymiä. KOKO:ssa on tunnistettu tarve vahvistaa kehitysedellytyksiltään heikompien alueiden osaamisen keskittymiä sekä kytkeä niitä vaikuttavammiksi kokonaisuuksiksi. 11

12 Suutari &Ruokolainen & Kolehmainen & Saartenoja Edellä mainitut rakenteet ja ohjelmat pyrkivät yhdessä luomaan tasapainoa kansallisten kärkien korostamisen ja alueellisesti laajan osaamis- ja innovaatiovetoisen kehittämisen välillä. Onnistumista tässä pyrkimyksessä on vielä mahdotonta arvioida, mutta on selvää, että pelkillä politiikkaohjelmilla esimerkiksi maaseutumaisten alueiden innovaatiotoiminnan haasteita ei ratkota. Kysymys on erittäin monisäikeisestä ilmiökokonaisuudesta, jota tässä raportissa osaltaan avataan. Raportin lähtökohdat ja sisältö Käsillä oleva raportti pohjautuu Etelä-Pohjanmaan innovaatioympäristöjen kehittämishankkeeseen, joka on toteutettu Länsi-Suomen tavoite 2-ohjelmasta vuosille (Toimenpidekokonaisuus 2.1 osaamis- ja innovaatioverkostojen kehittäminen ja uuden teknologian edistäminen, EAKR). Olemme pyrkineet raportin pohjana olleella kehittämishankkeella palvelemaan ensi sijassa maaseudulla toimivia kehittäjä- ja välittäjäorganisaatioita sekä niissä työskenteleviä asiantuntijoita. Ajatuksena on ollut tarjota paikallisten innovaatioympäristöjen kehittäjille välineitä arvioida ja pohtia omaa toimintaympäristöään ja sen vahvuuksia sekä tulevaisuuden kehityssuuntia. Hankkeella on ollut kolme päätavoitetta: 1) 2) 3) Etelä-Pohjanmaan pienten kaupunkiseutujen ja maaseudun innovaatioympäristöjen ja niiden toimijakentän tunnistaminen ja kartoittaminen. Innovaatioympäristöjen kehittämistarpeiden ja hyvien käytäntöjen tunnistaminen sekä empiirisesti kohdealueella että kirjallisten lähteiden perusteella vastaavista kotimaisista ja ulkomaisista tapauksista. Etelä-Pohjanmaan innovaatioympäristöjen välisen verkottumisen edistäminen ja yhteisten kehittämismahdollisuuksien etsintä. Tämä raportti keskittyy erityisesti kuvaamaan paikallisten innovaatioympäristöjen kehittämistarpeita ja hyviä käytäntöjä eteläpohjalaisten esimerkkitapausten sekä muutamien muiden kotimaisten ja ulkomaisten kohteiden avulla. Innovaatioympäristöjen kehittämishaasteita tarkastellaan viiden teeman kautta, jotka ovat seuraavat: innovaatioympäristöjen tunnistaminen, kehittämisen keinot, tiedonhankinnan merkitys, verkostojen dynamiikka sekä kehittäjien rooli. Perusteluina kyseisten teemojen valinnalle on se, että pienten kaupunkiseutujen ja maaseutuympäristöjen innovaatiotoiminnan kehittämisessä korostuu oman innovaatioympäristön vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen, osallisuus alueen ulkopuolisissa tiedonhankinta- ja muissa verkostoissa sekä yksilöiden rooli kehityksen moottorina. Tarkastelujen lähtökohtana voidaan näin ollen pitää monitasoisesti ja ylialueellisesti verkostoitunutta innovaatiotoimintaa. Raportin varsinainen sisältö jakautuu viiteen lukuun. Toisessa luvussa avataan ja määritellään keskeisimmät käsitteet ja kuvataan, kuinka innovaatioympäristöjen 12

13 Johdanto käsitteestä on tullut vallitseva kehittämispoliittinen työkalu. Innovaatioympäristön käsitteen tarkastelun lisäksi luvun punainen lanka muodostuu elinkeinopolitiikan muutoshaasteiden pohdinnasta. Kolmannessa luvussa nostetaan käsittelyyn innovaatiotoiminnan erityislaatu ja erityishaasteet maaseutualueilla sekä tuodaan esiin kotimaisia ja ulkomaisia tapausesimerkkejä maaseudun innovaatioympäristöistä. Neljäs luku keskittyy Etelä-Pohjanmaan maaseudun innovaatioympäristöjen casekohteiden läpikäymiseen edellä kuvattujen viiden teeman kautta. Viidennessä luvussa kootaan langanpäitä yhteen johtopäätösten muodossa. 13

14 Innovaatioympäristön käsite kehittämisretoriikkaa vai kehittämistodellisuutta? Jatkuva uudistumis- ja oppimiskyky yritysten innovaatiotoiminnan perustana Innovaatioympäristöjä ei voi tarkastella avaamatta ensin innovaation sekä innovaatiotoiminnan käsitteitä. Sanan innovaatio synonyymina on joskus käytetty keksintöä, mutta keksintö ja innovaatio ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Keksiminen on uuden tiedon luomisen vaihe, kun taas innovaatiosta on kyse silloin, kun tietoa myös sovelletaan ja levitetään. Innovaation voisi siis kääntää suomeksi sanalla uudiste. Innovoiminen näin ollen on uuden tuottamista ja uudistamista. Aiemmin innovaatiot ymmärrettiin melko kapeasti kaupallistetuiksi teknisiksi keksinnöiksi, mutta nyt puhutaan varsin yleisesti muun muassa prosessi-, organisaatio- ja sosiaalisista innovaatioista. Esimerkiksi kansallisessa innovaatiostrategiassa (2008) innovaatio ymmärretään hyödynnettynä osaamislähtöisenä kilpailuetuna, joka voi rakentua teknologian soveltamisen ohella esimerkiksi uusille palvelu- ja liiketoimintamalleille, työ- ja toimintatavoille tai tuotekonseptien ja brändien hallinnalle. Toisaalta voidaan puhua myös inkrementaalisista eli vähittäisistä tai radikaaleista innovaatioista. Radikaali innovaatio on kyseessä silloin, kun jonkin toiminnan koko kehityspolku muuttuu. Vaiheittainen tai vähittäinen innovaatio puolestaan on kyseessä silloin, kun jatketaan samalla polulla eteenpäin, mutta tuodaan siihen jokin parannus tai uudistus. Täytyy silti muistaa, että innovaatiot itsessään eivät ole radikaaleja tai vähittäisiä, vaan aina suhteessa siihen ympäristöön, jossa ne ilmaantuvat ja syntyvät. Jossain toisessa yhteydessä jokin uudistus on radikaali innovaatio, kun taas toisaalla se ei tuo paljoakaan uutta (esim. Menzel 2006). Laajassa merkityksessä ymmärrettynä innovaatioita ei varsinaisesti enää liitetä niinkään radikaaleihin muutoksiin, vaan jatkuvaan uudistumis- ja oppimiskykyyn, 14

15 Innovaatioympäristön käsite jolloin voidaan puhua pikemminkin innovaatioprosesseista kuin yksittäisistä innovaatioista. (Ståhle & Sotarauta 2002 ja 2003, Kolehmainen 2004; Ståhle, Sotarauta & Pöyhönen 2004.) Lisäksi on syytä tehdä ero innovaatioiden ja yritysten innovaatiotoiminnan välille. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että yritykset pyrkivät innovaatiotoiminnallaan luomaan ja ottamaan käyttöön innovaatioita, joita syntyy niin yritysten sisällä kuin myös yritysten ulkopuolella. Innovaatio määritelläänkin tässä yhteydessä seuraavasti: Innovaatio on sellainen tekninen, organisatorinen tai toimintatavallinen ratkaisu, jonka yritys itse kehittää tai ottaa itselleen uutena asiana joko suoraan tai soveltaen käyttöön omissa tuotteissaan, palveluissaan, tuotanto- ja palveluprosesseissaan tai muissa sen toiminnan kannalta merkityksellisissä yhteyksissä (vrt. Kolehmainen 2001). Yritysten innovaatiotoiminta puolestaan hahmotetaan tässä raportissa suurelta osin tavallisten, perinteisilläkin toimialoilla toimivien pk-yritysten näkökulmasta. Painotus on perusteltavissa sillä, että nimenomaan pk-yritykset ja valmistava teollisuus muodostavat edelleen useimpien alueiden taloudellisen selkärangan. Näiden yritysten innovaatiotoiminnan ja uusiutumiskyvyn tukeminen on alueiden menestyksen kannalta erittäin tärkeää, joten siihen on kiinnitettävä erityistä huomiota (vrt. Kolehmainen 2001). Jatkossa keskitymme tarkastelemaan innovaatioiden merkitystä yritysten näkökulmasta ja nimenomaan edellytysten luomista yritysten uudistumis- ja oppimiskyvylle. Yritysten innovaatiotoiminta koostuu uusien asioiden omaksumis- ja oppimiskykyä edellyttävistä, yrityksen sisäisten ja ulkoisten teknologia- ja tietovirtojen välittämistä prosesseista, joiden kautta ne joko päämääräsuuntautuneesti tai tiedostamattomasti luovat, soveltavat ja ottavat käyttöön uusia innovaatioita (vrt. määrittely edellä). Kokoavasti sanottuna innovaatiotoiminta nähdään nykyään useiden eri tahojen ja toimialojen välisinä vuorovaikutteisina prosesseina, jotka perustuvat monipuolisiin organisaatio- ja henkilötasoisiin informaatio- ja tietovirtoihin. Innovaatioprosessit tapahtuvat toimijaverkostoissa ja toimijoita yhdistävässä vuorovaikutuksessa. Tämän vuoksi innovaatiot ovat laajan yhteistyön tuloksia. Innovaatioiden syntymisen nähdään edellyttävän usean eri alan asiantuntijan yhteistyötä, monipuolista luovuutta sekä niin sanottua hiljaista (tacit) tietoa. Hiljainen tieto on sitoutunut pääasiassa yksilöihin, ja se koostuu ihmisten kokemuksista, ideoista ja arvoista. Hiljainen tieto on luonteeltaan usein vaikeasti dokumentoitavissa tai siirrettävissä, joten parhaiten sen nähdään välittyvän henkilökohtaisen vuorovaikutuksen kautta. Lisäksi ajattelutapojen ja tietopohjien erilaisuus sopivassa määrin on innovaatioiden syntymisen edellytys. (mm. Ståhle & Sotarauta 2002 ja 2003; Kolehmainen 2004; Valovirta & Niinikoski 2005; Wuyts ym ) 15

16 Suutari &Ruokolainen & Kolehmainen & Saartenoja Siirtymä innovaatiojärjestelmäajattelusta innovaatioympäristöjen kehittämiseen Innovaatiojärjestelmän käsite yleistyi Suomessa 1990-luvun alussa, jolloin se alkoi hallita suomalaista innovaatiopolitiikkaa. Tämä merkitsi sitä, että tieteen ja teknologian kehittämistä alettiin tarkastella aiempaa voimakkaammin nimenomaan innovaatioiden näkökulmasta. Samalla siirryttiin perinteisestä suorasta teknologiapolitiikasta kohti kokonaisvaltaisempaa, olosuhteita luovaa innovaatiopolitiikkaa. Kansallisen innovaatiojärjestelmän viitekehyksen luonnollisena laajentumana alettiin tuolloin myös puhua alueellisista innovaatiojärjestelmistä. Monissa tapauksissa alueellinen innovaatiojärjestelmä on kuitenkin saanut varsin kapean, hallinnollisen tulkinnan. Se on nähty eräänlaisena alueellisena innovaatio- ja tukipalveluverkostona, joka tuottaa yritysten innovaatiotoimintaa tukevia palveluita ja toimintoja. Vaikka tällainen näkemys alueellisesta innovaatiojärjestelmästä on erittäin kapea ja julkisvetoinen, on sillä ollut alueellisen innovaatiopolitiikan harjoittamisen kannalta erityistä merkitystä. Alueellisen innovaatiojärjestelmän, eli innovaatiokehittäjäverkoston voidaan nimittäin nähdä olevan yksi alueellisen innovaatiopolitiikan keskeinen toimintalohko. Useilla alueilla Suomessa onkin viimeisten vuoden aikana rakennettu institutionaalista ympäristöä sangen voimakkaasti. (mm. Kolehmainen 2009, Ranta 2009, Jäppinen 2009.) Aivan viime vuosina suomalaisen alueellisen innovaatiopolitiikan parissa on ryhdytty käyttämään paikallisen ja alueellisen innovaatioympäristön käsitettä, joka mahdollistaa innovaatiojärjestelmän käsitettä monimuotoisemmat tulkinnat. Innovaatioympäristöjen näkökulma on laajempi ja syvempi kuin innovaatiojärjestelmien: Innovaatiojärjestelmä muodostaa vain innovaatioympäristöjä ylläpitävän institutionaalisen rungon, kun taas innovaatioympäristöjen tarkastelussa korostetaan sitä, että kaikki organisaatiot ovat monin tavoin kiinnittyneet ja juurtuneet ympäristöönsä. Suurin ero innovaatiojärjestelmien ja innovaatioympäristöjen käsitteen välillä onkin se, että innovaatiojärjestelmä-näkökulma keskittyy rakenteisiin, eikä paneudu niihin prosesseihin ja siihen kehittämisen dynamiikkaan, joiden kautta innovaatiot syntyvät. Paikallisessa innovaatioympäristössä rakenteelliset ja institutionaaliset, organisatoriset ja yksilötasoiset tekijät kietoutuvat toisiinsa monin tavoin, mikä edellyttää laaja-alaisuutta myös alueellisen innovaatiotoiminnan edistämisessä. Innovaatioympäristö-lähestymistavan eräs keskeisin anti onkin yksilötason parempi huomioiminen innovaatiopolitiikan harjoittamisessa sekä alueellisella että kansallisella tasolla. (Pienten ja keskisuurten 2007, 15; Kolehmainen 2009; Ranta 2009; Jäppinen 2009; Viljamaa ym. 2009, 11, 59.) Siinä missä järjestelmänäkökulma korostaa suunnitelmallisia ja tavoitteellisesti rakennettuja toimintamalleja (organisaatioita, instituutioita, palveluita) ottaa innovaatioympäristöajattelu huomioon toiminnan kontekstin (rakenteiden juurtumisen jne.). Innovaatioympäristöajattelussa on siis kyse siitä, miten tietyt rakenteet toimivat tietyissä sosiospatiaalisissa konteksteissa. Järjestelmä voi olla 16

17 Innovaatioympäristön käsite kuinka hyvä tahansa, mutta jos se ei toimi jossain tietyssä kontekstissa, vaikkapa esimerkiksi maaseutupaikkakunnilla, ei voida puhua toimivasta innovaatioympäristöstä. Voidaan todeta, että nimenomaan rakenteiden paikallinen juurtuneisuus on se, joka erottaa järjestelmä- ja ympäristölähtöisiä tarkastelutapoja toisistaan. Innovaatioympäristökäsitteen yleistymisen voidaan katsoa johtuvan myös osaltaan organisaatioiden ja eri sektorien välisten rajojen hämärtymisestä. Koska toiminnot ja palvelut tapahtuvat entistä enemmän organisaatioiden välisillä rajapinnoilla, kehittäjäverkostoissa ja niitä yhdistävässä vuorovaikutuksessa, ei ole mielekästä keskittyä yksinomaan rakenteiden tarkastelemiseen ja kehittämiseen. Instituutiot ja organisaatiot muodostavat ikään kuin vain puitteita ja toimintaalustoja niiden välillä liikkuville ideoille ja ihmisille. Lisäjuonteena voidaan kysyä, kuinka edellä kuvatun kaltainen innovaatioympäristö huolehtii omasta uudistumisestaan sekä siitä, että herkkyys sekä sisäisen että ulkoisen toimintaympäristön muutoksille säilytetään. Keskustelu innovaatioympäristöistä innovaatiojärjestelmien sijaan heijasteleekin huolta alueellisen innovaatiotoiminnan yliorganisoitumisesta ja yli-institutionalisoitumisesta. Lähtökohtana on kysymys siitä, onko yrittäjämäisesti ja markkinaehtoisemmin toimiva paikallinen innovaatioympäristö muutosherkempi kuin tietoisesti rakennettu ja johdettu julkisvetoinen innovaatiojärjestelmä. Lisäksi erityisenä haasteena ja käsillä olevan raportin avainkysymyksenä on se, miten tällaista innovaatioympäristöä kyetään kehittämään. (vrt. Kolehmainen 2009, Ranta 2009.) Millainen on innovaatioprosesseja tukeva ympäristö? Edellä kuvattuun juurtuneisuus- ja kontekstinäkökulmaan peilaten innovaatioympäristö tarkoittaa niitä kaikkia toimintaympäristön tekijöitä, jotka vaikuttavat innovaatioiden syntymiseen ja tukevat yritysten innovaatiotoimintaa. Rajatummin tarkasteltuna yritysten innovaatiotoiminnalle tärkeitä innovaatioympäristön elementtejä ovat muun muassa koulutustarjonta, tutkimustoiminta, tuotekehitysapu, tekninen infrastruktuuri, yritysneuvonta ja rahoitustuki. Yrityksen näkökulmasta myös muut yritykset ja verkostot ovat osa sen innovaatioympäristöä. (Virkkala 2008, 81.) Tähän määritelmään on syytä lisätä kaksi kommenttia. Ensinnäkin määrittelyssä korostuu yritysnäkökulma, mutta tulevaisuudessa kiinnostus on kohdistumassa yhä enemmän julkisen sektorin innovaatiotoimintaan etsittäessä parempia ja tehokkaampia tapoja tuottaa palveluja. Toisekseen innovaatioympäristö voi olla muutakin kuin saman alan (tuotannollisten) yritysten sijoittuminen toistensa maantieteelliseen läheisyyteen (niin sanottu klusteri) ja niitä tukevat yrityspalvelut sekä erilaiset julkiset kehittämispalvelut. Innovaatioympäristöt voivat nimittäin liittyä tulevaisuudessa yhä useammin tuotannollisen toiminnan ohella myös pal- 17

18 Suutari &Ruokolainen & Kolehmainen & Saartenoja veluihin ja kulutukseen (vrt. Panzar 2007). Tällöin innovaatioympäristö laajenee kattamaan ihmisten arkielämän muitakin tiloja kuin tuotannon tilat. Laajimmillaan innovaatioympäristö voi kattaa myös ihmisten asuin- ja elinympäristön (vrt. Suutari & Lakso 2008). Yritysnäkökulmastakin innovaatioympäristön käsite voi olla hyvin laaja, ja se voi ulottua käsittämään kaikki jonkin tietyn yrityksen toiminnan tilat, esimerkiksi kaikki ne tiedonhankintaverkostot, joihin yritys on jollain tavoin kiinnittynyt. Tällaiseen ajatteluun nojautuu myös viime aikoina suosiotaan kasvattanut avoimen innovaatioympäristön käsite, jossa innovaatioprosesseissa ei ole enää selkeästi erotettu tuottajia ja kuluttajia toisistaan. Suomen innovaatiopoliittisessa keskustelussa onkin tapahtumassa eräänlainen paradigmaattinen muutos. Uusi ajattelu korostaa vahvasti innovaatioiden syntymistä käyttäjien ja tuottajien vuoropuheluna erilaisissa innovaatioympäristöissä. Voidaan puhua doing-using-interacting (DUI) -mallin mukaisista kehittämistoimenpiteistä perinteisen science-technology-innovation (STI) -mallin rinnalla. Nykyään korostetaan erityisesti loppuasiakkaan tai -käyttäjän parempaa huomioimista ja osallisuutta innovaatioprosesseissa sekä yleisemmin innovaatiopoliittisten toimien markkinasuuntautuneisuutta. Avoimessa innovaatiotoiminnassa tiedon ja informaation saantia ei pyritä rajoittamaan kuten aiemmin ja liiketoiminta voi perustua toisten organisaatioiden kaupallistettavan innovaatioylijäämän hyödyntämiseen. Erilaisten tuotteiden ja palveluiden kuluttajat, käyttäjät ja asiakkaat ovat mukana innovaatioprosesseissa niiden alusta lähtien aktiivisina toimijoina. Tässä politiikkaparadigmassa voimakkaat panostukset tutkimukseen ja kehittämistoimintaan eivät ole niin keskeisiä asioita kuin vahvistuva vuorovaikutus tuottajien ja käyttäjien välillä sekä toimivien markkinoiden synnyttäminen innovatiivisille ratkaisuille. (esim. Kolehmainen 2009.) Innovaatioympäristön eri toimijoiden (instituutiot, organisaatiot, yksilöt) näkökulmasta innovaatioympäristö on lähinnä erilaisten sidosten rihmasto, jolla on paikallisia, kansallisia ja kansainvälisiä ulottuvuuksia. Kun innovaatioympäristön määrittelyyn liitetään käsite paikallinen, kytkeytyy se maantieteelliseen alueeseen. Paikallinen innovaatioympäristö on yrityksen tai yksilön näkökulmasta näiden sidosten paikallinen solmukohta. Paikallinen innovaatioympäristö kiinnittää myös huomion niihin piirteisiin, joita tietyllä rajatulla sosiospatiaalisella ulottuvuudella on tarjota innovaatiotoiminnalle. Paikallisen innovaatioympäristön käsite antaa olettaa, että jonnekin on tilallisesti keskittynyt sellaisia toimintoja, jotka tukevat innovaatioiden syntymistä. Alueilla voi olla yksi tai useampia paikallisia innovaatioympäristöjä, jotka rakentuvat tiettyjen klusterien ympärille. Paikallinen innovaatioympäristö ei ole kuitenkaan kaikille (klusterinkaan) yrityksille samanlainen, vaan se voi olla yritykselle suotuisa, yhdentekevä tai jopa haitallinen. (esim. Kolehmainen 2004.) Peruskysymys tässä yhteydessä on, voidaanko puhua yhdestä yhteisestä ja toimijoiden jakamasta paikallisesta innovaatioympäristöstä vai onko jokaisella toimijalla oma innovaatioympäristönsä (kuva 1.). Vaikka ulospäin paikallinen innovaatioym- 18

19 Innovaatioympäristön käsite päristö pyritään usein esittämään kovin yhtenäisenä, käytännössä eri toimijoilla on hyvin erilaisia lähtökohtia ja tavoitteita innovaatiotoiminnan suhteen. Esimerkiksi yrityskenttä on jakautunut niihin yrityksiin, jotka ovat kasvuhakuisia ja kehityksessään omavaraisia sekä niihin, joilla ei ole kasvutavoitteita. KUVA 1. Yksi paikallinen innovaatioympäristö vai monta paikallista innovaatioympäristöä? Viime aikoina innovaatiopoliittisessa keskustelussa on ollut havaittavissa, että järjestelmän tai ympäristön sijaan on yhä enemmän alettu käyttää evolutionaariseen ajatteluun pohjautuvia innovaatioekologian tai innovaatioiden ekosysteemin käsitteitä. Erotuksena innovaatiojärjestelmäajatteluun innovaatioekologia on korostanut kysyntäelementtejä ja markkinaprosessien merkitystä innovaatioiden tarjontapuoleen keskittyneiden institutionaalisten tekijöiden sijaan. Innovaatioiden ekosysteemin metaforaa on myös käytetty eri yhteyksissä korostamaan toimintojen merkitystä rakenteiden rinnalla. Joissakin yhteyksissä ekosysteemiä on käytetty kuvaamaan itseorganisoitunutta innovaatioympäristöä vastakohtana suunnitellulle innovaatiojärjestelmälle. (Viljamaa ym. 2009, 60; vrt. esim. Hautamäki 2006 ja 2007.) Esimerkiksi Hautamäki (2008a, 92 ja 2008b, 15) on käyttänyt innovaatioiden ekosysteemin käsitettä kuvaamaan sitä vuorovaikutteista ympäristöä, jossa yritykset kykenevät innovoimaan. Innovaatioiden ekosysteemi on hänen mukaansa paikallinen yritysten, tutkimuslaitosten ja osaajien verkosto sekä eräänlainen kokeilualusta, joka tuottaa jatkuvasti uusia ideoita ja testaa niiden kaupallisia mahdollisuuksia. Tätä kokonaisuutta ruokkii yrityspalvelujen verkosto. Varsinainen innovaatioiden ekosysteemien dynamiikka muodostuu kuitenkin ideoiden ja ihmisten liikkuvuudesta sekä riskiä kaihtamattomasta innovaatiokulttuurista (vrt. Kansallinen innovaatiostrategia 2008, 9). Paikallinen innovaatioympäristö on innovaatioekologian näkökulmasta ymmärrettynä käsite, joka tarkoittaa tietyn toimijan (yritys, organisaatio, keskittymä, yksittäinen asiantuntija jne.) suhdetta ympäröivään tilaan ja sitä, miten tätä 19

20 Suutari &Ruokolainen & Kolehmainen & Saartenoja tilaa käytetään innovatiivisuuden edistämiseksi. Yritys tai joukko tietyn saman toimialan yrityksiä hakee paikallisesta innovaatioympäristöstä ikään kuin ravinteita innovaatiotoiminnalleen. Ratkaisevaa on, miten yritys kykenee hakemaan innovaatiotoimintaa tukevia palveluita. Yritykset ovat sopeutuneet ympäristöönsä eri tavoin, mihin vaikuttaa osaltaan niiden kyky hakea toimintaympäristöstään tarvitsemiaan ulkopuolisia resursseja, kompetensseja ja palveluita. Nimenomaan sopeutumiskyky on evolutionäärisen näkökulman avainkäsite. Itse asiassa yritysten kehittämisellä pyritään edistämään yritysten kykyä sopeutua (toisin sanoen uudistua) ja käyttää resursseja hyväkseen. Toinen puoli on ympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin vaikuttaminen kehittämällä esimerkiksi erilaisia innovaatiotoiminnan tukipalveluja. Nämä kaksi kokonaisuutta, yritysten sopeutumiskyvyn kehittyminen ja palvelutarjonnan kehittäminen, muodostavat eräänlaisen paikallisen innovaatioympäristön yhteisevoluution. Ei ole olemassa mitään yksiselitteisiä kriteerejä sille, milloin tilallisia toimialakeskittymiä, erilaisia tukipalveluita tarjoavia kehittämisorganisaatioita sekä enemmän tai vähemmän tilaan sidoksissa olevia kehittämisverkostoja voitaisiin kokoavasti nimittää paikalliseksi innovaatioympäristöksi. Paikallinen innovaatioympäristö voidaankin nähdä myös löyhänä, erilaisten toimijoiden ja niitä yhteenliittävien kertomusten kudoksena, jota erityisesti alueen kehittäjät kutovat. Kenelläkään ei ole kehittämisen monopoliasemaa ja kehittämisen kokonaiskuva on useimmiten varsin epäselvä. Innovaatioympäristö on siis yhdellä ulottuvuudella mitä suurimmassa määrin puheiden ja tekstien kautta tuotettu sosiaalinen konstruktio, jolle ei ole olemassa suoraa vastinetta reaalimaailmassa, vaikka se toki saa erilaisia fyysisiä ja organisatorisia ilmentymiä kuten teknologiakeskuksia ja kehittäjäorganisaatioita. Edellä kuvatusta näkökulmasta innovaatioympäristö ei siis sijaitse reaalisesti missään fyysisessä paikassa, vaan sitä synnytetään ja uudistetaan erilaisissa kehittämisasiakirjoissa (strategioissa ja ohjelmissa) ja tuotetaan erilaisilla kehittämisfoorumeilla ja -hankkeissa sekä sopimuksellisissa järjestelyissä. Aivan kuten Ludvall (2007) on todennut, innovaatiojärjestelmään viitaten, tulisi käsitettä käyttää eräänlaisena käsitteellisenä tarkennustyökaluna (focusing device). Me käytämme tässä raportissa innovaatioympäristön käsitettä samansuuntaisesti. Tämä on perusteltua nimenomaan maaseutumaisten alueiden tarkastelussa, koska näillä alueilla innovaatioympäristöä rakentavia elementtejä on suurempia kaupunkiseutuja niukemmin. On siis oleellista kysyä, missä vaiheessa innovaatioympäristön käsite muuttuu poliittisesti ja sosiaalisesti tuotetusta konstruktiosta reaaliseksi, yritysten liiketoiminnan edellytyksiin vaikuttavaksi todellisuudeksi. Kaiken kaikkiaan juuri kehittämisorganisaatioiden ja kehittäjien roolina on rakentaa tätä kuvattua kudelmaa ja sovittaa yhteen innovaatioympäristön eri elementtejä. Ekosysteemilähtöisen innovaatiopolitiikan kannalta yksi keskeisiä kysymyksiä on Hautamäen (2008a, 104) mukaan se, miten näitä kehittäjä- ja välittäjäorganisaatioita pitäisi kehittää. Vaikka maahan on syntynyt satoja vä- 20

21 Innovaatioympäristön käsite littäjäorganisaatioita, muun muassa yli sata alueellista kehitysyhtiötä, noin sata yrityshautomoa ja kymmeniä teknologiakeskuksia, on tässä kentässä päällekkäisyyttä ja toisaalta täyttämättömiä aukkoja. Tässä raportissa pyritään pohtimaan ja jäsentämään tätä kehittämisen dynamiikkaa maaseutukontekstissa. Elinkeinopolitiikasta innovaatiopolitiikkaan siirtymisen haasteet pienillä seuduilla Elinkeinopolitiikasta on tullut yhä enemmän kilpailukyky- ja innovaatiopolitiikkaa. Käytännössä tällöin kyseessä ovat entistä enemmän sellaiset toimenpiteet, jotka vaikuttavat laajasti alueen (usein kaupunkiseudun) kilpailukykyyn ja vetovoimaisuuteen. Näin ollen elinkeinopolitiikan raja-aidat muihin politiikanlohkoihin, esimerkiksi hyvinvointipolitiikkaan, hälvenevät. Alueen hyvinvointipalveluiden kehittäminen (sosiaali- ja terveys- sekä kulttuuripalvelut, asuminen jne.) nähdään myös sen kilpailukyvyn ja vetovoiman tärkeänä osana. Laajentunut näkemys elinkeinopolitiikasta tuleekin käsitteellisesti hyvin lähelle alueellista kehittämistoimintaa. Erityisesti innovaationäkökulman nykyistä parempaa esiin nostamista korostetaan paikallisessa elinkeinopolitiikassa ja alueellisessa kehittämisessä (esim. Pienten ja keskisuurten kaupunkiseutujen 2007). Pienten ja keskisuurten kaupunkiseutujen innovaatioympäristöjen kehittämisohjelmassa (2007) on nostettu esiin innovaatioympäristöjen kehittäminen osana kaupunkiseudun kokonaisvaltaista kehittämistä. Tämä kuvaa osaltaan eri kehittämispolitiikan lohkojen liukenemista toisiinsa ja elinkeinopolitiikan muuttumista alueelliseksi innovaatioiden kehittämispolitiikaksi. Eli kehittämistoiminnan viimekätisenä tavoitteena on uudistavuus sekä elinkeinoelämässä että julkisella sektorilla. Aluekehittäminen on näin ollen mitä suurimmassa määrin nykyisellään innovaatioympäristöjen kehittämistä (vrt. Suutari & Lakso 2008). Pienten ja keskisuurten seutujen innovaatiopolitiikan ongelmat painottuvat kuitenkin eri tavalla kuin suurissa keskuksissa. Näillä alueilla elinkeinopolitiikan tärkein tehtävä on yleensä aluetalouden vahvistaminen ja uudistaminen. Innovaatioiden edistäminen keskittyy tällöin pienten ja keskisuurten yritysten toimintatapojen muuttamiseen siten, että suhtautuminen innovaatioihin muuttuisi myönteisemmäksi. Alueen sisäisen innovatiivisuuden vahvistamisen lisäksi tulee panostaa myös uusien innovatiivisten yritysten sijoittumiseen alueelle, millä voidaan vahvistaa potentiaalisia klustereita (Tödtling & Trippl 2005, 1212). Kaikissa näissä kehittämistyön muodoissa kuntaorganisaatioilla on ollut pääosin mahdollistava rooli. Pienten kaupunkiseutujen ja maaseutumaisten alueiden innovaatiopyrkimyksissä on tyypillisenä heikkoutena ollut se, että perinteinen elinkeinopolitiikka tai kehittämisyhtiö on puettu innovaatiopolitiikan kaapuun varsinaisen toiminnan sisällön säilyessä pääosin ennallaan. Toisaalta myös uudet innovaatioympäristöjen kehittämiseksi luodut rakenteet ovat voineet jäädä toiminnallisesti vajaiksi. On 21

22 Suutari &Ruokolainen & Kolehmainen & Saartenoja investoitu niin sanotusti seiniin, ja osaamis- ja innovaatiovetoisen kehittämisen toiminnalliset aspektit ovat jääneet toissijaisiksi. Aiemmassa tutkimuksessa on esimerkiksi todettu, että usein teknologiakeskusten nimellä toteutettujen teknologiansiirto-organisaatioiden tuloksena on syntynyt ennemmin julkisella rahoituksella toimivia kiinteistöyhtiöitä kuin oikeasti toimivia innovaatioympäristöjen kehittäjiä. (Kuusisto 2004, 267.) Näistä puutteista ei kuitenkaan voi syyttää esimerkiksi pienten peruskuntien elinkeinotoiminnan kehittämisestä vastaavia tahoja, sillä innovaatiotoiminnan edistäminen alueellisesti on erittäin haastava ja monimuotoinen työkenttä. Lisäksi käytössä on usein vain sellaisia kehittämispolitiikan malleja, jotka on kehitetty isoilla kaupunkiseudulla tai innovaatiotoiminnan kannalta luontaisesti dynaamisissa ympäristöissä. Nämä kehittämismallit ja -politiikat eivät välttämättä suoraan sovi sovellettavaksi alueilla, joilla on esimerkiksi niukat taloudelliset resurssit ja osaamisresurssit ja jotka sijaitsevat kaukana voimakkaista tutkimus-, koulutusja kehittämistoiminnan keskuksista. Pienissä ja keskisuurissa kaupungeissa ja kunnissa onkin usein yritetty soveltaa sinne sopimattomia innovaatio- ja kehittämismalleja (Tödtling & Trippl 2005). Tarve alkuvaiheen innovaatioympäristöjen kehittämiseen liittyvän osaamisen kerryttämiseen onkin ilmeinen. Evolutionaarisesta näkökulmasta tarkasteltuna innovaatiopolitiikalla ei välttämättä voida suoraan vaikuttaa kehitykseen halutulla tavalla. Tästä johtuen innovaatiopolitiikassa tulee hyväksyä toimenpiteisiin liittyvä tietty epävarmuus ja riski. Vaikka kehittämistoimenpiteiden onnistumisesta ei voida olla varmoja, voidaan onnistumismahdollisuuksia parantaa pyrkimällä rakentamaan kehittämistoiminta luonteeltaan sellaiseksi, että esille nouseviin mahdollisuuksiin ja uhkiin voidaan reagoida mahdollisimman nopeasti. (Viljamaa ym. 2009, 56.) Innovaatioympäristöjen kehittäminen edellyttää alueelta sellaisten rakenteiden ja instituutioiden luomista, jotka mahdollistavat keskustelun alueen sisällä sekä sen ympäristön kanssa. Innovaatioympäristöjen luominen tai niiden alkuvaiheen kehittäminen avaa näkökulman tilanteeseen, jossa pienen kaupungin tai kunnan ei tarvitse olla ulkoisten muutosten armoilla, vaan se voi vaikuttaa itse omien kehityspolkujensa syntymiseen. Tarve innovaatioympäristöjen kehittämiseen nousee alueesta itsestään ja alueellisista olosuhteista, mutta tarvetta arvioidaan suhteessa laajempaan taloudelliseen ja kehittämispoliittiseen toimintaympäristöön. Pienemmillä alueilla muutostarpeen tunnistaminen voi olla vaikeampaa kuin itse muutoksen aikaansaaminen. Siirtymä perinteisestä elinkeinopolitiikasta niin sanottuun mahdollistavaan innovaatiopolitiikkaan on ollut pienten ja keskisuurten kaupunkiseutujen sekä maaseutumaisten alueiden kuntaorganisaatioille ja kuntavetoisille kehittämisyhtiöille erittäin haastava askel. Voidaan kuitenkin todeta, että nousemassa oleva uusi innovaatiopoliittinen ajattelu monipuolistaa kunnallisen kehittämispolitiikan vaatimuksia ja nostaa sen tavoitetasoa. Vuoden 2008 lopulla julkaistu Suomen kansallinen innovaatiostrategia edustaa edellä mainittua uutta innovaatiopoliittista 22

23 Innovaatioympäristön käsite ajattelua. Siinä kiinnitetään runsaasti huomiota julkisen sektorin uudistumiseen innovaatiotoiminnan avulla. Onkin merkittävää, että strategia asettaa haasteen julkiselle sektorille itselleen, eikä siinä puhuta vain tutkimus- ja koulutus- tai yrityssektorin uudistumistarpeesta. Taustalla on luonnollisesti huoli julkisen sektorin tulevista rahoitushaasteista ja tarpeesta nostaa tuottavuutta palvelutuotannon innovaatioilla. Toistaiseksi kovin suuria läpimurtoja tällä sektorilla ei ole nähty, mikä kertoo osaltaan julkisen sektorin systeemisestä luonteesta: kokonaisvaltaisten innovaatioiden luominen edellyttäisi monien tekijöiden muuttumista, mikä ei julkisessa ympäristössä ole kovin helppoa. (myös Kolehmainen 2009, Jäppinen 2009.) Uusi innovaatiopoliittinen ajattelu on yhtäältä vapauttanut ja toisaalta haastanut peruskunnat mukaan alueelliseen innovaatiotoimintaan täysin uusissa rooleissa. Aiemmin suomalaiset kunnat olivat erityisesti alueellisen innovaatio- ja kehittämistoiminnan mahdollistajia, mutta nyt niistä on mahdollista kehkeytyä yhä vahvemmin myös innovaatioiden käyttäjiä, soveltajia ja kehittäjiä. Nämä uudet roolit kannustavat kuntia avaamaan suljetut palvelumarkkinat testialustoiksi uusille, yhteistyö- ja osin markkinaperustaisille palveluntuotantotavoille ja -malleille. Aiemmassa tutkimuksessa on jo todettu, että suomalaisten peruskuntien laaja-alaiseen luonteeseen liittyvät luontevasti nimenomaan sekä sosiaaliset että avoimet innovaatiot, minkä lisäksi on syytä puhua myös laajemmin kuntien uudistumiskyvystä. (Koski 2008; Jäppinen 2009.) Kuntasektorin laajentuva innovaatiopaine on suuri haaste sekä peruskunnille että niitä lähellä oleville kehittäjätahoille. Myös näiden keskinäisen integraation ja yhteistyön tulisi kohota uudelle tasolle, jotta yhteisiin haasteisiin kyettäisiin vastaamaan. Erityisesti peruskunnilta odotetaan uudenlaista otetta: kunnan alueellista innovaatiotoimintaa mahdollistavan roolin toteuttaminen on voinut tapahtua välillisin toimin (esimerkiksi rahoituksen keinoin) ja sidosryhmien (esimerkiksi seudulliset kehittämisyhtiöt ja teknologiakeskukset) kautta. Sen sijaan peruskuntien asettuminen aktiivisesti innovaatioiden käyttäjiksi, soveltajiksi ja kehittäjiksi edellyttää uudenlaista asennetta, mutta myös uusia kompetensseja. Puhuttaessa sekä paikallisten innovaatioympäristöjen luomisesta tai alkuvaiheessa olevien innovaatioympäristöjen kehittämisestä että peruskuntien oman innovaatiotoiminnan viemisestä uudelle tasolle, aktiiviset toimijat nousevat keskeiseen rooliin. Näiden toimijoiden on sekä organisaatio- että yksilötasolla kyettävä heijastamaan toimintaansa yleisiin kehitystrendeihin ja tekemään asioita totutusta poikkeavalla tavalla. Erityisesti pienten kaupunkiseutujen ja maaseutumaisten alueiden kehittämistyössä painottuu yksittäisten toimijoiden rooli. Vaikka alueen kehittämiseksi tarvitaan useamman toimijan yhteispanosta, yksittäisten henkilöiden tai organisaatioiden suhteellinen painoarvo on pienillä alueilla suurempi. Uusien kehityspolkujen synnyttäminen ja innovaatioympäristöjen luominen edellyttää kehittäjäorganisaatioilta ja peruskunnilta kohdennettuja kompetensseja sekä yksilöiltä kykyjä havaita muutoskipinöitä ja saada ne syttymään. 23

24 Innovaatiotoiminnan erityislaatu maaseutualueilla Maaseudun innovaatioympäristö mahdollisuus vai mahdottomuus? Tutkimuskirjallisuudessa on tunnistettu joukko innovaatioympäristöjen kehittymiseen vaikuttavia alueellisia ominaisuuksia, jotka ovat leimaa-antavia pienille ja keskisuurille kaupunkiseuduille sekä maaseutualueille (mm. Pienten ja keskisuurten 2007, 20 23; Viljamaa ym. 2008). Nämä alla luetellut piirteet sekä edellä kuvatut pienten seutujen kohtaamat innovaatiopolitiikan haasteet yhdessä saavat epäilemään maaseudun innovaatioympäristöjen mahdollisuuksia. pieni kriittinen massa (vähän innovaation omaksujia ja prosessien ylläpitäjiä) usein vaikea sijainti ja saavutettavuus osaavan työvoiman puute ja saatavuus pienet ja yksipuoliset työmarkkinat (horisontaalisten työmarkkinoiden puute) tuotantovaltainen rakenne (teollisuus ja alkutuotanto) yritysten asema toimialaklustereissa ja liiketoimintaketjuissa (toimittaja / alihankkija) teollinen rakenne painottuu usein pk-yrityksiin, joilla on niukasti omaa t & k -toimintaa seudun tuntemattomuus tai heikko imago puutteet asuin- ja elinympäristön laadussa (koskee lähinnä vähäisempiä palveluja) suppeat koulutusjärjestelmät ja niiden painopiste matalan tai keskitason kyvyissä ja taidoissa vähäinen määrä erilaisia oppi- ja tutkimuslaitoksia tai ne ovat kooltaan pieniä ja niiden resurssit vähäisiä innovaatiotoiminnan palvelujen ja tukipalvelujen kehittymättömyys (pieni kysyntä ei luo tarjontaa) 24

25 Innovaatiotoiminnan erityislaatu maaseutualueilla yrityspalveluita tarjoavat organisaatiot eivät useinkaan ole erikoistuneet innovaatiotoiminnan tukemiseen tai innovaatioiden välittämiseen rahoitusmarkkinoiden kehittymättömyys alueellinen eristyneisyys ja lukkiumat (juurtuneet ajatusmallit ja toimintatavat) yritysten heikko omaksumiskyky (kyky omaksua uutta tietoa, käyttää palveluita hyväkseen jne.) erilaisten organisaatioiden, osaamisalojen ja teknologioiden rajapinnoilla on aivan liian vähän vuorovaikutusta, puute rikastavasta vuorovaikutuksesta ja kohtaamispaikoista toiminnalliset verkostot ja kumppanuudet ulospäin ovat ohuita sekä kansallisesti että etenkin kansainvälisesti kansainvälisen yhteistyön ongelmana on usein pk-yritysten henkilö- ja muiden resurssien puute (koskee myös kehittäjätahoja) riippuvuus top-down-ohjauksesta keskimääräistä suurempi riippuvuus lyhytjänteisestä ulkopuolisesta kehittämisrahoituksesta. Lista on varsin pitkä, ja mahdollisuuksien kuvaus jää huomattavasti vaatimattomammaksi (vrt. Viljamaa ym. 2008). pysyvä, motivoitunut ja edullinen työvoima asuin- ja elinympäristön laatu (vaikka palvelutarjonta onkin vähäisempää) paikallisten yrittäjien aktiivisuus osallistua kehittämiseen nopea reagointikyky oppilaitosten ja t & k -toimintojen asiakasläheisyys eri toimijoiden tiivis yhteistyö ja hyvä keskinäinen tuntemus Kuitenkin esimerkkejä menestyvistä ja innovatiivisista yrityksistä löytyy maaseutualueilta ympäri Suomea ja muualta Euroopasta, jolloin voidaan kysyä, ovatko ne ikään kuin poikkeamia säännöstä? Esimerkiksi suomalaisten innovaatioiden maantieteellistä jakautumista selvittäneessä raportissa todettiin, että alueiden kokoon suhteuttaen on teollinen innovaatiotoiminta levinnyt kohtuullisen laajasti lähes koko maahan. Raportin keskeinen havainto oli, että innovatiivinen yritystoiminta on mahdollista myös pienemmillä ja keskuksista etäällä sijaitsevilla alueilla. Merkittävimmäksi eroksi erityyppisten alueiden välillä nousee kuitenkin innovaatioiden kompleksisuus. Suurissa yliopistokaupungeissa huomattavasti suurempi osa innovaatioista on luonteeltaan kompleksisia kun taas teollisilla ja maaseutuvaltaisilla alueilla syntyvissä innovaatioissa yhdistellään vähemmän erilaista osaamista. (Valovirta ym ) Näitä esimerkkejä menestyneestä innovaatiotoiminnasta maaseutuvaltaisilla alueilla tarkastellaan yksityiskohtaisemmin myöhemmin, mutta jo tässä yhteydessä voi nostaa esiin Pohjois-Italian maaseudulla alle 2500 asukkaan Molvenan kaupungissa ja kaukana maailman metropoleista sijaitsevan Italian muotiteollisuuden erään tunnetuimmista ja menestyneimmistä yrityksistä - farkuistaan tunnetun Dieselin. Yritys sai alkunsa osana Padovan alueen 25

26 Suutari &Ruokolainen & Kolehmainen & Saartenoja yritysrypästä noin 30 vuotta sitten. Samasta yritysryppäästä syntyi muitakin tunnettuja vaatemerkkejä, mutta vuonna 1985 nykyinen muotitalon omistaja osti yrityksen kokonaan itselleen ja siirsi sen kotiseudulleen. Molvenan alueen suurin työnantaja onkin rakentanut maaseudulle kokonaisen Diesel-maailman. (Helsingin Sanomat ) Esimerkki kertoo siitä, kuinka syrjäisyys ja perifeerisyys eivät lähtökohtaisesti ole esteitä innovaatiotoiminnalle. Kyse on kuitenkin Dieselinkin tapauksessa siitä, kuinka periferiasta käsin kyetään sekä olemaan yhteydessä maailman johtaviin muotitaloihin että seuraamaan alan kehitystä ja kuluttajien makutottumusten muutoksia. Jonkin toimialan asiantuntijaverkostoissa toimiminen maaseudulta käsin onnistuu kokeneilta asiantuntijoilta, olipa sitten kyseessä muotibisnes tai logistiikka-ala. Maaseudun innovaatioympäristöjen näkökulmasta näyttäisi kuitenkin erityiseksi haasteeksi muodostuvan se, että innovaatioprosessit muuttuvat entistä käyttäjä- ja kuluttajalähtöisemmiksi, mikä painottaa uudella tavalla ihmistiheyden (kaupunkien) merkitystä innovaatioiden synty- ja testausalustana. Toinen esimerkki muotialalta kuvaa hyvin tätä kehityskulkua. Tokiossa Harajukun kaupunginosassa luodaan japanilaisen muodin ja tyylin uusimmat suunnat. Muoti syntyy katutasolla, ja alueelle kokoontuu nuorten suunnittelijoiden ja trendilehtien toimittajien riiaustanssi, kun eri osapuolet katselevat ja tarkkailevat toisiaan (Turkki 2005). Kyseessä on jatkuva ja avoin innovaatioprosessi, jonka tuloksena syntyy ja leviää nopeasti uusia muotivirtauksia - kuin myös sammuu ja häviää. Harajukun esimerkkiin peilattuna Dieselin ajatus rakentaa Molvenan alueelle oman tuotemerkin ympärille syntyvä maailma kuulostaa järkevältä vaihtoehdolta kilpailla pienessä maaseutukylässä. Etenkin, jos se onnistuu houkuttelemaan riittävästi kriittistä kuluttajamassaa testaamaan ja kehittämään tuotteita tai jos tämä avoin innovaatioprosessi onnistutaan toteuttamaan ylipaikallisissa verkostoissa. Panzar (2007) puolestaan nostaa hyvänä esimerkkinä jo Suomessa toimivista avoimista innovaatioympäristöistä, joiden toimintojen ydin sijoittuu suurten keskusten ulkopuolelle, suomalaisen urheiluopistojärjestelmän. Esimerkiksi Vierumäellä on kehitetty ja testattu kuntoiluvälineitä kymmenien tuhansien kuluttajien kokemusten avulla. Yhtälailla Vuokatin Urheiluopiston ympärille syntyneestä Snowpoliksesta on tulossa liikuntafysiologian huippututkimuksen myötä myös vanhusten turvatekniikan kehittämispaikka. Etelä-Pohjanmaan kontekstissa tähän listaan on luontevaa lisätä paikallinen esimerkki, Kuortaneen Urheiluopiston yhteyteen syntynyt Kuortane Testing Lab, johon palaamme osana Etelä-Pohjanmaan maaseudun innovaatioympäristöjen käsittelyä. 26