JÄTEPOLITIIKAN VAIHTOEHTOJEN LUONNONVAROJEN KULUTUS PÄÄKAUPUNKISEUDULLA

Transkriptio

1 JÄTEPOLITIIKAN VAIHTOEHTOJEN LUONNONVAROJEN KULUTUS PÄÄKAUPUNKISEUDULLA Pro gradu -tutkielma Ville Salo Op. nro Helsingin yliopisto Taloustieteen laitos Ympäristöekonomia Joulukuu 2004

2 HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET UNIVERSITY OF HELSINKI Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta Laitos Institution Department Taloustieteen laitos Tekijä Författare Author Salo, Ville Ilmari Työn nimi Arbetets titel Title Jätepolitiikan vaihtoehtojen luonnonvarojen kulutus pääkaupunkiseudulla Oppiaine Läroämne Subject Ympäristöekonomia Työn laji Arbetets art Level Pro gradu tutkielma Tiivistelmä Referat Abstract Aika Datum Month and year Joulukuu 2004 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 92 s. + liitteet 14 s. Euroopan unionin kaatopaikkadirektiivi velvoittaa jäsenmaita pienentämään kaatopaikoille sijoitettavan biohajoavan jätteen määrää vuoteen 2016 mennessä 35 prosenttiin vuoden 1994 määristä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan viiden eri kaatopaikkadirektiivin velvoitteisiin tähtäävän vaihtoehdon luonnonvarojen kokonaiskulutusta MIPS-menetelmän kautta lasketulla materiaalinkulutuksella (MI). MIPS-luvulla tarkoitetaan palvelusuoritetta kohti laskettua materiaalipanosta. Tällöin mahdollisimman pieni MIPS-luku viestittää pienemmästä ympäristökuormituksesta. Koko menetelmä pohjautuu ajattelutapaan, jonka mukaan ihmisen liikkeelle laittamien materiaalivirtojen suuruus määrää ensisijaisesti inhimillisen toiminnan ympäristövaikutuksen suuruuden. Tarkasteltavia vaihtoehtoja ovat jätteen synnyn ehkäisy, kierrätyksen kehittäminen ja erilliskerätyn biojätteen kompostointi, kierrätyksen kehittäminen ja erilliskerätyn biojätteen mädätys, sekajätteen mekaanis-biologinen käsittely ja tuotetun RDF-polttoaineen hyödyntäminen sekä massapoltto. Tarkastellut vaihtoehdot mitoitettiin niin, että ne saavuttavat pääkaupunkiseudulle arvioidun laskennallisen vuoden 2016 direktiivitason. Itse luonnonvarojen kulutusta tarkastellaan vaihtoehtojen sisältämien muuttujien kautta. Muuttujia ovat sekajäte, erilliskerätyt jätteet, sekajätekuljetukset, erilliskerättyjen jätteiden kuljetukset, jätteen kaatopaikkakäsittely, jätteistä saatavat energiahyödyt, kierrätyksen tuomat materiaalisäästöt sekä kaatopaikka- ja biokaasun tuomat energiahyödyt. Näiden muuttujien kautta lasketaan kullekin vaihtoehdolle luonnonvarojen kokonaiskulutus abioottisten (elottomien) ja bioottisten (elollisten) luonnonvarojen kautta. Vähiten, eli tonnia luonnonvaroja kulutti vaihtoehto, jossa kaatopaikkadirektiivin velvoitteeseen pyrittiin jätteen synnyn ehkäisyn kautta. Kierrätyksen edistäminen ja erilliskerätyn biojätteen mädätys kulutti tonnia luonnonvaroja, vastaava vaihtoehto kompostoinnilla tonnia. Jätteen massapoltto kulutti luonnonvaroja tonnia. Eniten kulutti mekaanis-biologinen käsittely ja RDF-polttoaineen poltto, kulutettujen luonnonvarojen määrän ollessa tonnia. MIPS-menetelmän vahvuus on sen toteuttamisen suhteellinen helppous muihin elinkaarilaskennan menetelmiin verrattaessa. Tämän vuoksi voitiin vaihtoehtojen tapauksessa tarkastella kaikkea pääkaupunkiseudulla syntyvää yhdyskuntajätettä. Tarkastelun laajuus, joka ottaa huomioon useita jätejakeita, sekä jätehierarkian kaikki portaat tarjoaa jätehierarkian, sekä jäte- ja materiaalihuollon tarkasteluun uudenlaisten näkökulman, joka ottaa huomioon jätteeksi päätyneen materiaalin koko elinkaaren aikaisen luonnonvarojen kulutuksen. Tämä mahdollistaa jätteen synnyn ehkäisyn hyötyjen esittämisen yksinkertaisesti vähentyneenä materiaalina, ja sitä kautta vähentyneinä kuljetuksina ja käsittelypanoksina. Avainsanat Nyckelord Keywords Luonnonvarojen kulutus, materiaalivirrat, jäte, jätehierarkia, MIPS, MI, jätteiden käsittely Säilytyspaikka Förvaringsställe Where deposited Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta, taloustieteen laitos; Viikin tiedekirjasto Muita tietoja Övriga uppgifter Further information

3 HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET UNIVERSITY OF HELSINKI Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Faculty of Agriculture and Forestry Laitos Institution Department Department of Economics Tekijä Författare Author Salo, Ville Ilmari Työn nimi Arbetets titel Title Natural resource consumption of different waste policy options in the Helsinki metropolitan area Oppiaine Läroämne Subject Environmental Economics Työn laji Arbetets art Level M.Sc. Thesis Tiivistelmä Referat Abstract Aika Datum Month and year December 2004 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 92 pages + appendices 14 pages The Landfill Directive of the European communities (1999/31/EC) requires member countries to reduce the amount of biodegradable waste disposed through landfills into 35 percents of the 1994 standard by the year This study examines five different options which could be used to meet the Directive's requirement through material input (MI), a part of the MIPS-method (material input per service unit). Therefore the smaller the MIPS-value the smaller the theoretical impact on the environment. This is based on a thought that the amount of material released by men primarily defines the amount of environmental impact. The options considered are: Waste prevention, improving recycling and composting separately collected bio waste, improving recycling and decomposing separately collected bio waste, mechanical and biological processing of household waste and energy use of produced RDF and finally incinerating of mixed waste. Every studied option was scaled so that it reached and did not exceed the Landfill Directive's 2016 limit for Helsinki Metropolitan Area. The consumption of natural resources was studied through mixed waste of the communities, separately collected waste, transportation of mixed waste, transportation of separately collected waste, landfilling of waste, energy benefits from waste incinerating, benefits from material recycling and energy benefits from landfill- and biogas use. Consumption of abiotic resources and biotic resources was calculated through these changing factors. The smallest amount, tons of natural resources, was consumed by the waste prevention option. Improving recycling and decomposing separately collected bio waste consumed tons of natural resources, while the same option with composting of separately collected bio waste consumed tons. Incinerating of waste consumed tons of natural resources, while mechanical and biological processing of household waste and RDF-incinerating consumed tons. The strength of the MIPS-method, when using ready made MI-values, is that it is relatively easy to use compared to other life cycle assessment methods. Therefore it was possible to study the options using community waste data generated in the Helsinki Metropolitan Area. The study itself offers an interesting and fresh view for waste hierarchy and waste treatment. This view It takes into account the full life cycle of waste and therefore shows the benefits of waste prevention by shoving how a smaller amount of waste generates less transportation and requires less landfilling of waste. Avainsanat Nyckelord Keywords Total material requirement, material flows, waste, waste hierarchy, MIPS, MI, waste treatment Säilytyspaikka Förvaringsställe Where deposited Faculty of Agriculture and Forestry, Department of Economics; Viikki Science Library Muita tietoja Övriga uppgifter Further information

4 SISÄLLYS KÄSITTEITÄ JOHDANTO Tutkimuksen tausta Tutkimuksen tavoitteet JÄTEHIERARKIA Jätehierarkian taustaa Jätehierarkian tutkimuksista Jätehierarkiaan liittyvät tavoitteet Kaatopaikkadirektiivi ja biojätestrategia, niiden sidonnaisuus tarkastelussa Jätteen polttaminen ja jätteenpolttodirektiivi EKOTEHOKKUUS Ekotehokkuuden käsitteestä Materiaalivirrat Ekotehokkuuden mittareista Ekologinen selkäreppu ja materiaalipanokset Luonnonvarojen kokonaiskäyttö Material Input Per Service Unit Yksinkertaisten ekotehokkuuden mittareiden kritiikki TARKASTELLUT VAIHTOEHDOT Tarkastelun kohde Tarkastellut vaihtoehdot Jätteen synnyn ehkäisy Kierrätyksen tehostaminen Erilliskerätyn biojätteen kompostointi Kierrätyksen tehostaminen Erilliskerätyn biojätteen mädätys Mekaanis-biologinen käsittely ja RDF-polttoaineen poltto Sekajätteen massapoltto... 44

5 2 4.3 Tarkasteluvaihtoehtojen sisältämät muuttujat Yhdyskuntien sekajäte Yhdyskuntien erilliskerätty jäte Korvaavien ratkaisujen vaikutus materiaalinkulutukseen Kuljetukset Sekajätteen loppusijoitus kaatopaikalle Jätteiden energiahyötykäytön huomioiminen Kierrätyksen materiaalisäästö Kaatopaikkakaasun ja jätteestä saatavan biokaasun energiahyödyt TULOKSET Peruslaskelmien tulokset Vaihtoehtojen luonnonvarojen kokonaiskulutus Jätehuoltojärjestelmien eri vaiheiden osuus materiaalinkulutuksesta Luonnonvarojen kulutuksen prosenttijakaumat Eri tulevaisuudenkuvien tarkastelu Jätemäärän kasvuennuste Ekotehokkuuden kasvu factor 10 -tavoitteen mukaisesti Herkkyystarkastelun kautta tapahtuva mallin tarkennus POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET Jätetilastoinnista Valituista vaihtoehdoista ja niiden realistisuudesta Työssä käytetyistä MI-kertoimista MIPS-menetelmä ja jätteet Tulosten vertailtavuus muihin tutkimuksiin Johtopäätökset LÄHDELUETTELO...86 LIITTEET Liite 1. Pääkaupunkiseudun jätemäärät Liite 2. Jäteluokitus Liite 3. Kuljetuskohteet ja -matkat sekajätteille ja erilliskerätyille jätteille Liite 4. Kierrätyksen säästökerroin Liite 5. Peruslaskelmien tulokset

6 3 KÄSITTEITÄ Biohajoava jäte Jäte, joka voi hajota joko aerobisesti tai anaerobisesti. Biohajoava jäte sisältää biojätteen lisäksi kuitupohjaisia jätteitä. (Ympäristöministeriö 2003, 9.) Ekosfääri Luonnollinen ympäristö, eliöiden ja elinympäristön muodostama kokonaisuus (Ritthoff ym. 2002, 12). Jäte Aine tai esine, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä (Jätelaki 1993, 3 ). Jätejae Jätekomponentti. Kokonaisjätemäärä voidaan jakaa ominaisuuksiltaan yhtenäisiin osiin, aineisiin tai esineisiin. Jakeita ovat esimerkiksi paperi, biojäte, metalli. (Jokinen 2000, 11.) Jätteen synnyn Toimet, joilla vähennetään jätteen määrää jo ennen kuin jäte on ehkäisy syntynyt (Ympäristöministeriö 2003, 9). Jätteen tuottaja Luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, jonka toiminnassa syntyy jätettä (Jätelaki 1993, 3 ). Sekajäte Jätelaji, joka jää jäljelle erilliskeräysten jälkeen. Teknosfääri Ihmisen toiminnan käsittävä ympäristö. Ekosfäärin osajärjestelmä, joka on ihmisen aikaansaama ja johon ihminen välittömästi vaikuttaa. (Ritthoff ym. 2002,12.) Yhdyskuntajäte Kotitalouksien jäte sekä kaupan, teollisuuden ja laitosten ominaisuuksiltaan tai koostumukseltaan kotitalouksien jätettä vastaava jäte (Ympäristöministeriö 2003, 11).

7 4 1 JOHDANTO Seuraavien vuosien kuluessa maapallon väkiluku tulee kasvamaan. Ihmisten määrän kasvu ja elintason nousu lisäävät nykymenolla väistämättä myös erilaisten materiaalien käyttöä. Runsasta kulutusta harjoitetaan laajemmalla alueella, entistä useammissa maanosissa. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD arvioikin, että vuoteen 2050 mennessä yhdeksän miljardin ihmisen raja on jo ylitetty, ja yhä useamman ihmisen kulutuskäyttäytyminen tulee seuraamaan länsimaalaista kulutuskäyttäytymistä (OECD 2000, 35). Selvää on, että kuluttamamme raaka-aineet ja hyödykkeet aiheuttavat tuotannon, käytön sekä loppusijoituksen jokaisessa vaiheessa päästöjä ja jätteitä. Kasvava jätteiden määrä ja vähenevä tila sen loppusijoituspaikoille on ajanut Euroopan unionin kaatopaikkadirektiivin (1999/31/EY) kautta vähentämään jäsenmaissa kaatopaikoille joutuvan jätteen määrää. Direktiivin velvoitteiden kautta myös Suomen on ryhdyttävä toimiin, joiden kautta kaatopaikoille sijoitettavien jätteiden määrä saadaan vähenemään. Nykyinen näkemys jätteistä vain kulutus ja tuotantoprosessien viimeisenä vaiheena on Faganin ym. (2003, 12) mukaan todella ympäristöhyötyjen kautta tarkasteltuna virheellinen. He kuuluttavatkin perinteisen jätehuollon näkökulman siirtoa jätteiden huollosta materiaalien huoltoon. Jätehuollollisia päätöksiä ei tehdä enää vain ketjun lopussa, niiden tekeminen on nähtävä mahdollisena materiaaliketjun kaikissa osissa. Tämä työ paneutuu näiden kaatopaikkadirektiivin (1999/31/EY) velvoitteisiin tähtäävien materiaalihuollollisten päätöksien luonnonvarakulutuksen arviointiin. Työssä vertaillaan luonnonvarojen kokonaiskäytön kautta erilaisia yhdyskuntajätteiden jätehuoltoon liittyviä jätehierarkiaa edustavia vaihtoehtoja. Tutkimuksen kohteina ovat yhdyskuntajätteiden jätehierarkian eri portaita edustavat jätehuoltovaihtoehdot. Jätehierarkian ympäristöhyötyjen tarkastelu on MIPS-menetelmää 1 ajatellen hiukan ongelmallinen tutkimuskohde. Lasketaanhan MIPS palvelua tuottaville hyödykkeille. Vaikka jätettä voidaankin tietyin varauksin pitää hyödykkeenä, on palvelusuoritteen valinta jätteelle yleensä vähintään ongelmallista. Tämän palvelusuoritteen valinnan vaikeuden vuoksi, sekä jätehuollon yleensä yhteen vuoteen rajoittuvan suoritteen vuoksi on laskenta suoritettu jätteiden käsittelyn vaatiman materiaalipanoksen (MI) tasolla. 1 Material input per service unit, materiaalipanos palvelusuoritetta kohden.

8 5 Ihmisten synnyttämien materiaalivirtojen suuruudella ja laadulla on niiden aiheuttaman ympäristöpaineen kautta merkitystä. Puhtaasti jätehierarkiaa tarkastellen materiaalivirtojen kierrolle ei hierarkiasta löydy perusteita. MIPS-menetelmän kautta hierarkian tarkastelu tältä kannalta on mahdollista. Toteutuksen helppous mahdollistaa laaja-alaisesti jätteiden tarkastelun kaikkien hierarkian portaiden kautta. 1.1 Tutkimuksen tausta Tämä pro gradu -työ on osa ympäristöministeriön rahoittamaa Suomen luonnonsuojeluliitto ry:n Materiaalivirta-ajattelun edistäminen -hanketta. Hankkeen tarkoituksena on kartoittaa nykyisen materiaalivirta ja ekotehokkuustiedon määrää, tuottaa uutta tietoa yhteiskunnan eri sektoreilta sekä edistää luonnonvarojen kestävää kulutusta. Hankkeen piirissä tehdään kolme pro gradu -työtä ja yksi MIPS-laskentaoppaan käännöstyö. Koko hankkeen yhteinen nimittäjä MIPS on Wuppertal-instituutissa 2 kehitetty materiaalivirta-ajatteluun perustuva ennalta ehkäisevä indikaattori, jonka avulla kuvataan tuotteiden ympäristövaikutuspotentiaalia. Esitettyyn materiaalivirta-ajatteluun perustuvat myös niin sanotut factor-tavoitteet 3, joiden ajatuksena on pudottaa materiaalinkulutus tavoitteen osoittamaan neljäsosaan tai vaihtoehtoisesti kymmenesosaan nykyisestä. MIPS on keskeisessä asemassa pyrittäessä näihin tavoitteisiin, koska se mahdollistaa yksittäisten tuotteiden keskinäisten materiaalinkulutusten vertailun. 1.2 Tutkimuksen tavoitteet Tämä tutkimus pyrkii tarkastelemaan jätehierarkian ympäristöperusteita materiaalinkulutuksen mittarin MI:n avulla. Tarkoituksena on luoda malli, joka ottaa huomioon jätehuoltojärjestelmän koko elinkaaren aikana tapahtuvan luonnonvarojen kulutuksen. Tämän mallin kautta pystytään tarkastelemaan erilaisten vaihtoehtoisten yhdyskuntajätteen jätehuoltojärjestelmien luonnonvarojen kokonaiskäyttöä. 2 Wuppertal-instituutti on saksalainen tutkimuslaitos, joka tutkii ja kehittää ympäristöpolitiikan suuntaviivoja, strategioita ja instrumentteja, edistääkseen näin kestävää kehitystä kansainvälisellä ja kansallisella tasolla. (Wuppertal Institute ) 3 Factor tavoitteista factor 10 -tavoitteella pyritään pudottamaan kehittyneiden maiden materiaalinkulutus kymmenesosaan nykyisestä. Lyhyemmän aikavälin factor 4 -tavoitteella taas pyritään neljäsosaan nykyisestä kulutuksesta.

9 6 Menetelmä pyrkii tietyin oletuksin laskemaan yhteen palveluiden tai tuotteiden koko elinkaaren aikaisen kiinteiden materiaalien (abioottiset ja bioottiset) kulutuksen. Tarkasteltavia jätehuoltovaihtoehtoja ovat jätteen synnyn ehkäisyn kehittäminen, kierrätyksen kasvu, yhdyskuntajätteen mekaanis-biologinen käsittely ja RDF 4 -oheispoltto sekä yhdyskuntajätteen massapoltto. Kaikkiin vaihtoehtoihin on laskettu materiaalinkulutukset yhdyskuntien sekajätteestä, erilliskerätyistä jätejakeista, jätteenkuljetuksista, jätteiden ja materiaalien kierrätyksestä, mahdollisen energiantuotannon jätteistä sekä jätteiden loppusijoituksesta kaatopaikoille. Tarve jätehuoltojärjestelmien vertailulle nousee Euroopan neuvoston direktiivistä 1999/31/EY, joka tunnetaan yleisesti kaatopaikkadirektiivinä. Se määrittää jäsenvaltioille sen määrän biohajoavaa jätettä, jonka saa sijoittaa kaatopaikoille. Tämä direktiivi pakottaa jäsenvaltiot kehittämään olemassa olevia jätehuoltojärjestelmiään, jotta velvoitteet voidaan saavuttaa. Työssä esitellyt jätehuoltovaihtoehdot on mitoitettu niin, että niiden avulla saavutetaan kaatopaikkadirektiivin vuoden 2016 velvoitteet. Vuoden 2016 direktiivivelvoitteen lisäksi työssä esitetyt ja vertaillut jätehuoltovaihtoehdot noudattavat EU:n ja Suomen jätepolitiikan pohjana olevaa jätehierarkiaa, jonka mukaan jätteiden syntyä täytyy ensisijaisesti ehkäistä, jonka jälkeen ensisijaisesti hyödyntää materiaalina tai toissijaisesti hyödyntää energiana. Viimeisenä vaihtoehtona on mainittu turvallinen loppusijoitus kaatopaikalle. Itse raportti rakentuu niin, että toisessa luvussa käsitellään jätehierarkiaa, siihen liittyviä tutkimuksia sekä asiaan liittyviä lainsäädännöllisiä velvoitteita. Kolmannessa luvussa esitellään tarkemmin ekotehokkuuden käsitettä sekä tutkimuksessa käytettyä MIPSmenetelmää, jonka osa työssä käytetty materiaalipanoksen käsite on. Neljäs luku on varattu tarkasteltujen eri jätteenkäsittelyvaihtoehtojen ja niiden sisällön esittelylle. Viidennessä luvussa esitellään MI-laskennasta saadut tulokset sekä tarkastellaan vaihtoehtoisten tulevaisuudenkuvien vaikutuksia tuloksiin. Kuudennessa luvussa esitetään pohdintaa työn vaiheista. 4 Refuse derived fuel. Lajittelemattomasta yhdyskuntajätteestä mekaanisella käsittely- ja lajitteluprosessilla valmistettu jätepolttoaine (Lohiniva, Sipilä, Mäkinen & Hietanen 2002, 9).

10 7 2 JÄTEHIERARKIA Jätelaki (1993, 3 ) antaa jätteelle varsin lavean määritelmän. Laissa tarkoitetaan jätteellä ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä. Jätehuollon alalla ei käsitteistö ole kuitenkaan täysin vakiintunut. Toisen henkilön hylkäämä materiaali saattaa olla toiselle jätettä ja toiselle raaka-ainetta. Tuotteiden tai tuoteosien uudelleenkäyttö ei ole osa jätehuoltoa. Kuitenkin erilainen tavaran uudelleenkäyttötoiminta vähentää jätteen syntyä ja uusien tuotteiden valmistuksen tarvetta. Jätteiden synnyn ehkäisy, jota uudelleenkäyttö saa aikaan, on kuitenkin jätealan kannalta kiinnostava asia. Jätehuoltoa tarkasteltaessa on nähtävä, että näiden toimintojen aikaansaamat muutokset tuote- ja materiaalivirroissa ovat merkittäviä. (Jokinen 2000, 71.) Tässä työssä jätteeksi on tulkittu ne yhdyskuntajätteet, jotka ovat tulleet jätehuollon piiriin sekajätteenä tai erilliskerättyinä jätteinä. 2.1 Jätehierarkian taustaa Kuviossa 1 esitetyllä jätehierarkialla tarkoitetaan niiden tavoitteiden arvojärjestystä, joiden mukaisesti jätteistä pitäisi huolehtia. Itse hierarkian tavoitteet ja niiden järjestys perustuvat vaihtoehtojen nettoympäristöhyötyihin. Hierarkian ja sen tavoitteiden syntyaikoina pidetään yleisesti ympäristöliikkeen nousun aikaa 1970-luvulla. Vuonna 1975 vahvistettu jätehierarkiaa puoltava EY:n neuvoston direktiivi on vieläkin EU:n jätepolitiikan perusta. Sen mukaan ensisijainen tavoite on ennalta ehkäistä jätteen syntyä, vasta toissijaisesti jäte pitäisi hyödyntää. Jäte tulisi hyödyntää mieluummin materiaalina kierrättämällä tai kompostoimalla se raaka-aineeksi kuin energiana esimerkiksi polttamalla. Viimeisellä vaihtoehtona mainitaan jätteen loppusijoitus kaatopaikoille. Itse nimityksen jätehierarkia pohjana on Euroopan komission asiakirja SEC (89) 934, joka määritteli nämä direktiivin sitoutuvat portaat Euroopan Unionin jätestrategiaan. Suomen jätelakiin on myös kirjattu direktiivin vaatimat vastaavanlaiset jätepolitiikan tavoitteet. (Euroopan neuvoston ; Koski, Lettenmeier & Mäkivuokko 2000; Jätelaki 1993; Suomen luonnonsuojeluliitto ry.)

11 8 KUVIO 1. Jätehierarkia. Jätehierarkian mukainen jätteistä huolehtiminen perustuu siihen näkemykseen, että jätteen synnyn ehkäisyn nettohyödyt ovat suuremmat kuin kierrätyksen tai jätteiden kaatopaikkakäsittelyn. Tähän näkemykseen päädytään pääosin ympäristöhyötyjen kautta. Jätteiden synnyn ehkäisyn katsotaan tuottavan ympäristöhyötyjä koko tuotteen tai palvelun elinkaaren ajalta. Jätteen määrän vähentyminen vähentää investointien ja energian tarvetta, jotka syntyvät kuljetuksien, varastoinnin, käsittelyn ja sijoituksen osalta. (OECD 2000, 40.) Vaikka kierrätys tuottaakin teollisuudelle raaka-aineita ja vähentää näin neitseellisten materiaalien tarvetta, se tuottaa prosessina myös jätteitä. Lisäksi materiaalien keräys, käsittely ja kuljetus kuluttavat energiaa. (OECD 2000, 47.) Jätteiden synnyn ehkäisy on jätehierarkiassa sijoitettu ensimmäiseksi tavoitteeksi, ei tämä tavoite ole useinkaan toteutunut. Suomen tilanteesta Melanen, Kautto, Saarikoski, Ilomäki ja Yli-Kauppila (2002, 1) ovat todenneet, että hierarkian ensimmäinen tavoite on jäänyt vähemmälle huomiolle. Toiminta on keskittynyt jätteiden hyödyntämiseen ja vaarattoman käsittelyyn.

12 9 Kaikessa tekemisessä on pystyttävä vastaamaan kysymykseen, miksi tehdään? Toiminnan arvo on pysyttävä mittaamaan. Bennetin (1976) mukaan tähän kysymykseen voidaan vastata vain arvioinnin kautta. Tällöin saatava tieto auttaa ensinnäkin oikeuttamaan koko tehtävän työn, mutta myös antaa tärkeää päätöksentekoa helpottavaa tietoa. Sellaiset ratkaisut kuin tehtävän työn lakkauttaminen, lyhentäminen, ennallaan säilyttäminen, laajentaminen tai mahdollisen suunnan vaihtaminen tarvitsevat tätä mitattua tietoa. Perusteellinen arviointi ei kuitenkaan tule toimeen ilman validia tietoa, ja siinä on yksi jätteen synnyn ehkäisyn onnistumisen arvioinnin suurimmista ongelmista. Miten sellaista voi mitata, mitä ei ole edes syntynyt? - Mistä tiedetään, paljonko jätteiden syntyä on ehkäisty ja miten ehkäisyn edistämisessä on onnistuttu. Jätehierarkian tutkimus kompuroi yleensä juuri tähän Bennetin esittämään mittaamisongelmaan. Jätehierarkiaa joko taloudellisin tai elinkaarellisin menetelmin tarkastelevat tutkimukset jättävät ylimmän portaan huomioimatta. Jätteen tarkastelu rajoittuu kokonaisnäkemyksen puutteeseen. Näkemys jää helposti joko yhteen elinkaaren osaan tai jätejakeeseen kerrallaan. (OECD 2000, 25.) Finnveden, Johansson, Lind ja Moberg (2004, 2) tosin näkevät, että hierarkian ensimmäinen porras on yleisesti hyväksytty asia. Siksi vertailun pitää pääasiallisesti keskittyä siihen, että jäljelle jäävä jäte käsitellään niin tehokkaasti kuin tapauskohtaisesti on mahdollista. 2.2 Jätehierarkian tutkimuksista Seuraavassa on käsitelty kuutta erilaista jätteitä ja niiden jätehierarkian mukaista käsittelyä hahmottavaa tutkimusta. Käsitellyissä tapauksissa on käytetty eri menetelmiä erilaisissa tutkimusympäristöissä, eri jätejakeiden tapauksissa. Tutkimuksia ei ole esitelty niin, että niiden antamat tulokset olisivat keskenään vertailevia, tai edes vertailtavissa nyt tehdyn tutkimuksen kanssa. Enemmänkin haettiin tietoa siitä miten asioita on jo tutkittu, ja minkälaisia tuloksia muilla menetelmillä on saatu, sekä tukevatko havainnot jätehierarkiaa. Tutkimukset ja niiden ulosanti on koottu tiivistetysti alaluvun lopussa esitettyyn taulukkoon 1. Moberg, Finnveden, Johansson ja Lind (2004) vertailivat artikkelissaan kierrätyksen, jätteiden polton ja kierrätyskelpoisten jakeiden kaatopaikkasijoituksen keskinäistä järjestystä Ruotsissa käyttäen elinkaariarviointia (LCA 5 ). Tutkittaviksi jätejakeiksi on valittu 5 Life Cycle Assessment, elinkaariarviointi.

13 palavat ja helposti kierrätettävät jakeet, kuten ruokajäte, sanomalehtipaperi, pahvi ja kartonki sekä erilaiset muovit. 10 Ruotsin tilanteessa päädyttiin jätehierarkian mukaiseen käsittelyyn tehdyn elinkaariarvioinnin pohjalta. Oletusten muuttaminen varsinkin aikahorisontin ja kuljetusten valinnassa saattaa kuitenkin muuttaa perustarkastelussa saatua jätehierarkian mukaista lopputulosta. Varsinkin kaatopaikkakäsittelyn tapauksessa tarkasteltavan ajanjakson pituudella oli merkitystä siinä miten suuressa mittakaavassa kaatopaikkakäsittelyn seurauksena syntyneet kaatopaikkakaasut ja päästöt otettiin huomioon. Monet haitalliset päästöt tulevat esille vain pitkän ajanjakson tarkastelussa. Kuljetuksissa taas tuloksiin vaikutti merkittävästi se, miten otettiin huomioon erilliskeräyksiin vietävät jätteet, arvioitiinko kuljetuksiin myös ne kuljetukset, jotka tapahtuvat henkilöautoilla kierrätys- ja aluekeräyspisteisiin. (mt.) Yleisenä loppupäätelmänä Moberg ym. (2004) toteavat, että yleiset otaksumat ja rajausten teko, pitäen sisällään käytetyt tiedot ja tekijän eettiset näkemykset vaikuttavat huomattavasti, kun arvioidaan jätekäsittelyvaihtoehtojen hierarkian mukaista järjestystä. Tämä kirjoittajien loppupäätelmässään esittämä toteamus on tutkimuksen ja kaikkien elinkaariarviointien sisällön kannalta oleellinen. Elinkaariarvioinnin tapauksessa muutokset eri epävarmuuksissa ja niiden kautta rajauksissa muuttaa tuloksia merkittävästi. Subjektiivisuus näiden rajauksien tekemisessä 6 nousee merkittävästi esiin. Miranda ja Hale (1997) tutkivat jätehierarkiaa vertailemalla jätteiden polttamisen ja kaatopaikkasijoituksen yksityisiä tuotantokustannuksia ja sosiaalisia ympäristökustannuksia laajalla, valtiotason näkökulmalla. Tiedot oli kerätty Saksan, Ruotsin, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen keskimääräisistä tiedoista. Perusajatus heidän tutkimuksessaan on, että energian tuottaminen jätteestä tuottaa jätehuollolle kaksi palvelua. Polttamisen tarkoitus on tuottaa energiaa ja toimia samalla jätehuollon osana, jonka tarkoituksena on tarjota turvallinen ja tehokas yhdyskuntajätteen käsittely. Tutkimus otti huomioon molemmat näkökohdat tarkastellessaan voiko jätteen poltto kilpailla fossiilisiin polttoaineisiin sitoutuneen energiasektorin kanssa. Jätteiden käsittelyn ja energiantuotannon Miranda ja Hale (1997) sitovat yhteen laskemalla yhden tonnin käsittelyn kustannuksia. Tällöin energiantuotannon vaihtoehto ottaa huomioon ne kustannukset, jotka tämän tonnin käsittelystä syntyvät. Kun taas kaatopaikkasijoittamisen vaihtoehdossa otettiin huomioon itse sijoitus, sekä vastaavan energiamäärän tuottaminen fossiilisilla polttoaineilla. 6 Ekotehokkuuden mittaamisen subjektiivisuutta on käsitelty lisää alaluvussa

14 11 Mirandan ja Halen (1997) tutkimus päätyi tulokseen, jonka mukaan kaatopaikkasijoitus olisi kannattavampi vaihtoehto kuin poltto. Ero syntyi yksityisten tuotantokustannusten kautta, sosiaaliset ympäristökustannukset polttamisen ja kaatopaikkasijoittamisen tapauksessa olivat tasoissa. Heidän esittämäänsä tulokseen ja sen suotavuuteen merkittävästi vaikuttavia seikkoja olivat jätteenpolttolaitoksen koko ja kaatopaikkasijoituksen hinta. Suuremman polttolaitoksen tarkastelu ja nykytasoa korkeampi kaatopaikkasijoituksen hinta olisi tuottanut päinvastaisen tuloksen. Artikkelissa käytetyt neljän maan keskimääräiset kustannukset, jotka kuvaavat jätteiden energiahyödyntämisen potentiaalia valtiotasolla sijoittavat kaatopaikkasijoittamisen polton edelle, mutta huomattava on, että maittain ja alueitta tulokset voivat vaihdella merkittävästi. Miranda ja Hale olettavat, että jätettä polttavat laitokset ovat massapolttolaitoksia, jotka tuottavat vain sähköä (mt., 591). Tämä oletus ainakin heikentää tulosten sovellettavuutta Suomeen. Suomen kaupunkialueilla on perinteisesti nojauduttu sähkön ja lämmön yhteistuotantoon 7, jonka johdosta mahdollisten energiahyötyjen arvottaminen on vaikeaa. Sähkön ja lämmön yhteistuotannon ja energiahyötyjen arvottamista on käsitelty lähemmin alaluvussa Kirjoittajat eivät tarkemmin erittele näkemystään, että kaatopaikkasijoittamisen hinnan nousu vaikuttaisi tuloksiin (mt., 599). Laskettaessa heidän esittämistään luvuista voidaan päätyä näkemykseen, että kaatopaikkasijoittamisen yksityisten kustannusten pitäisi joissain tapauksissa nousta jopa 100 %, kun taas joillakin alueilla, edistyneen polttolaitosteknologian vallitessa ollaan jo tilanteessa, jossa energiahyödyntämisen käyttö olisi kustannusten valossa kannattavampaa. Myös Vollebergh (1997) tutki jätehierarkiaa polton ja kaatopaikkasijoituksen välillä. Hänen tarkastelunsa kohteena olivat jätteen biomassasta tuotettu sähkö Hollannissa. Sosiaalisen kustannus-hyöty analyysin keinoin arvioitiin yksityisiä kustannuksia sekä ympäristökustannuksia. Vollebergh (1997) päätyi tulokseen, jonka mukaan kaatopaikkasijoitus Hollannissa olisi polttoa kannattavampi vaihtoehto. Energia kannattaisi tuottaa fossiilisilla polttoaineilla. Kirjoittajan mukaan tähän tulokseen päädyttiin polttoaineiden ja laitosten kustannusrakenteiden pohjalta. Fossiilisten polttoaineiden hinnat ovat yksinkertaisesti niin alhaiset, etteivät biomassaan pohjautuvien polttoaineiden markkinat pääse laajentumaan. 7 Ks. esimerkiksi: Cassitto, L District heating systems in Europe. Resources, Conservation and Recycling 4(1), ss

15 12 Fossiilisten polttoaineiden hinnan nousu nostaisi niihin pohjatuvan energiantuotannon yksityisiä kustannuksia siinä määrin, että biomassan pohjautuvien polttoaineiden poltto saattaisi muuttua kannattavammaksi vaihtoehdoksi. (Vollebergh 1997.) Volleberghin (1997) esittämä tulos kaatopaikkasijoituksen paremmuudesta polttoon verrattaessa niinkin tiheästi asutulla alueella kuin Hollannissa on kieltämättä intuition vastainen. Saatuun tulokseen kuitenkin vaikuttaa merkittävästi se, että tutkimuksessa käytetyt kustannukset laitos- ja kaatopaikkakustannukset ovat Hollannin tasolla keskimääräisiä kustannuksia, joiden on todettu vaihtelevan merkittävästikin eri puolilla Hollantia. Näiden suurten erojen vuoksi poltto saattaisi olla joillakin alueilla kannattavampaa kuin kaatopaikkasijoitus, vaikka keskimääräisten kustannusten valossa näin ei ole. Jätehierarkiaa matalan väestöntiheyden tilanteessa ovat tutkineet Barret ja Lawlor (1997) yksityisten kustannusten avulla. He näkevät, että nykyinen jätehierarkian käsite on kehitetty korkean väestöntiheyden alueille, kuten Euroopan unionin ytimelle. Tutkimuksessaan Barret ja Lawlor ottavat esimerkikseen Irlannin ja päätyvät tulokseen, jonka mukaan kaatopaikkasijoittamisen on harvaan asutulla alueella kannattavin vaihtoehto, seuraavina ratkaisuina kompostointi, poltto, kierrätys ja uudelleenkäyttö. Barretin ja Lawlorin (1997) tutkimuksesta on kuitenkin huomattava, etteivät tarkastellut kustannukset ole keskenään täysin vertailtavia. Ensinnäkin monet esitetyistä kustannuksista eivät ole edes Irlannin tilannetta kuvaavia, vaan niitä kuvaavat muiden maiden keskimääräiset kustannukset. Toiseksi on huomattavaa, että esitetyt ympäristövaikutukset ja niistä johtuvat kustannukset eroavat toisistaan. Vain kaatopaikkasijoituksen tapauksessa on huomioitu sekä positiiviset että negatiiviset ympäristövaikutukset ja niistä aiheutuvat kustannukset. Muiden vaihtoehtojen kohdalla on päädytty tarkastelemaan positiivisia ympäristövaikutuksia, jotka ovat syntyneet energiansäästön kautta. Lisäksi vain kaatopaikkasijoituksen tapauksessa on huomioitu poliittiset kustannukset, jotka aiheutuvat kaatopaikan suunnittelusta ja perustamisesta. Näiden havaintojen valossa on kuitenkin tultava siihen tulokseen, että Barretin ja Lawlorin (1997) esittämät tulokset tekevät kaatopaikkasijoituksesta niin sanotun konservatiivisen arvion, antamalla sille jopa liian negatiivisen kuvan muihin vaihtoehtoihin verrattaessa. Kantoihan kaatopaikkasijoittamisen vaihtoehto sisällään huomattavasti suuremmat kustannuserät kuin muut vaihtoehdot.

16 13 Koufodimos ja Samaras (2002) tutkivat jätetietojen, -tutkimusten ja mahdollisten politiikkamuutosten pohjalta jätehierarkian muotoista jätteidenkäsittelyä Kreikassa, jossa jätehuolto on pohjautunut pääosin kaatopaikkasijoitukseen. Kirjoittajat päätyivät näkemykseen, jonka mukaan jätteiden synnyn ehkäisy ei tule merkittävästi vähentämään jätteiden määrää. He kokivat, että kierrätys tulee lisääntymään alueilla, joiden jätteiden joukossa on entuudestaan korkeita määriä kierrätettäviä materiaaleja ja pakkauksia. Jätteiden polttoa Koufodimoksen ja Samaraksen (2002) mukaan estävät nykyisellään erilaiset lainsäädännölliset esteet sekä laitosten korkeat käyttö- ja perustamiskustannukset. Kirjoittajat otaksuvat tilanteen muuttuvan lähitulevaisuudessa, polton tullessa Euroopassa entistä käytetymmäksi, kun kaatopaikkasijoituksesta ja kaatopaikkojen käytöstä tulee EU-alueella oletettavasti kalliimpaa erilaisten maksujen ja verojen nostopaineen vuoksi. Dahlbo ym. (2004) ovat tutkineet Suomen tapauksessa sanomalehden elinkaarta käyttäen kolmea erilaista elinkaariarviointimenetelmää 8. Elinkaari laskettiin tonnille sanomalehtipaperia vertaillen samalla erilaisia jätteidenkäsittelymenetelmiä. Vertailtavina tapauksina olivat nykytoiminta, jossa sanomalehtien erilliskeräys kerää osan paperista ja loppu sijoitetaan kaatopaikalle ilman erillistä käsittelyä. Toisena vaihtoehtona oli YTValueen tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluva mekaanis-biologinen lajittelulaitos, jonka tuottamasta RDF-polttoaineesta valmistettiin sähköä. Vaihtoehtoa muokattiin kahteen osaan, joista toisessa osa erilliskerätystä paperista ohjattiin myös energiantuotantoon. Kolmantena vaihtoehtona tarkasteltiin teoreettista tilannetta, jossa massapolttolaitoksella poltettiin syntyvä sekajäte sekä mahdollisesti osa erilliskerätystä paperista. Dahlbon ym. (2004) tutkimuksen mukaan ympäristövaikutuksia aiheutti vähiten vaihtoehto, jossa jäte lajiteltiin mekaanis-biologisesti, lisäten syntyneen RDF-polttolaineen joukkoon erilliskerättyä paperia. Tuotettu polttoaine käytettiin sähköntuotantoon. Muutenkin kaatopaikkasijoitus todettiin heikoimmaksi vaihtoehdoksi. Ollikaisen ja Peltolan (2004) tekemässä taloudellisessa tarkastelussa Dahlbon ym. työhön tultiin yhteiskunnallisten kustannusten valossa siihen lopputulokseen, ettei erilliskerättyä paperia kannata missään tilanteessa polttaa. Pelkästään ympäristövaikutuksia tarkastellen päädyttiin täysin vastakkaiseen tulokseen kuin taloudellisessa tarkastelussa. 8 LCIA, Life Cycle Impact Assesment. Käytetyt menetelmät: DAIA-SYKE, Eco indicator 99 ja EPS (Dahlbo ym )

17 14 Kaikki edellä esitellyt jätehierarkiaa sivuavat tutkimukset sisälsivät yhteisenä piirteenä sen, ettei jätteen synnyn ehkäisyä vaihtoehtona oltu juurikaan tarkasteltu. Huomiointi useimmiten jää mainintaan sen olemassaolosta ja ehkä johonkin sivulauseen mittaiseen havaintoon. Tämä tilanne vaikuttaa olevan yleinen hierarkian tutkimuksessa. Toimet keskitetään jälkihoitoon, eikä ennakoivia toimenpiteitä huomioida lainkaan. Choate, Freed, Lee ja Ferland (1999) ovat USA:n ympäristövirasto EPA:n 9 Ilmasto ja Jäte ohjelman piirissä tutkineet elinkaarianalyysiä käyttäen jätteiden synnyn ehkäisyn vaikutuksia kasvihuonekaasujen määrän. Eri materiaalien kohdalla arvioitiin ne elinkaaren vaiheet, jotka tuottavat kasvihuonekaasuja. Jätteiden määrän vähentymisen ja kierrätyksen kautta saatuja kasvihuonekaasujen vähennyksiä verrattiin nykyiseen tilanteeseen, jossa käytettiin neitseellisten raaka-aineiden ja kierrätettyjen raaka-aineiden välistä suhdetta. Jätteiden välttämisvaihtoehtoja tarkasteltiin olettaen, että niiden avulla voidaan kyseisiä tuotteita osittain korvata toisilla tuotteilla. (mt., 3.) Choate ym. (1999) päätyivät tulokseen, että jätteiden synnyn ehkäisy on yleensä paras vaihtoehto. Kierrätystä huonompi vaihtoehto se on silloin kun vähentyneen jätemäärän vuoksi kierrätyksestä luovutaan kokonaan. Yleensä tutkimuksista voidaan sanoa, että ehkäisyvaihtoehdon tutkinnan puutteen lisäksi hierarkian vertailu jätteiden elinkaaren perusteella on vähäistä, ja ylipäätänsä jos tällaista vertailua on suoritettu on tarkastelu rajoittunut yhteen tai enintään muutamaan jakeeseen. Tähän epäkohtaan tämä työ pyrkii MIPS-menetelmän kautta vaikuttamaan, hahmottamalla uutta näkemystä jätehuollolliseen tarkasteluun, tarjoten vaihtoehdon, joka ottaa huomioon kaikkien jätejakeiden koko elinkaaren, lisäten tarkasteluun myös mahdollisuuden nähdä mitkä ovat luonnonvarahyödyt, jotka saadaan ehkäisemällä syntyvän jätteen määrää. Vaikkakin työssä tehty esitys pääkaupunkiseudun vaihtoehtoisista jätepolitiikoista kärsii joissakin kohdissa syvyyden puutteesta, niin muilla menetelmillä edes vastaavan syvyyden saavuttaminen olisi vaatinut huomattavasti suurempia ponnisteluja. Yhteenveto esitellyistä seitsemästä jätehierarkiaa sivuavasta tutkimuksesta on esitetty taulukossa 1. Taulukossa on listattu tutkimuksen kohde, käytetty menetelmä ja saadut tulokset. 9 EPA, Environmental Protection Agency.

18 15 TAULUKKO 1. Yhteenveto esitetyistä tutkimuksista. Tekijä Tutkimuskohde Tutkittu alue Käytetty menetelmä Tulos Barret & Lawlor (1997) Choate ym. (1999) Dahlbo ym. (2004) Koufodimos & Samaras (2002) Miranda & Hale (1997) Moberg, Finnveden, Johansson, Lind (2004) Vollebergh (1997) Jätehierarkia, tulevaisuuden näkymät. Kreikka Jätetiedot, Erilaiset tutkimukset, Jätepolitiikan muutokset. Jätteen synnyn ehkäisy ei vähennä määriä merkittävistä. Kierrätys ja poltto tulevat lisääntymään. Jätehierarkia matalan väestöntiheyden alueella. Irlanti Yksityisten kustannusten laskenta. Kaatopaikkasijoittaminen kannattavin vaihtoehto. Jätteen synnyn Yhdysvallat Elinkaariarviointi, Jätteen synnyn ehkäisyn ja kasvihuonekaasujen ehkäisyllä vahva kierrätyksen määrän vertailu. yhteys vertailu ilmastonsuojeluun. Parempi vaihtoehto kuin kierrätys. Sanomalehden YTV-alue Elinkaariarviointi, LCIA, Ympäristöseikat elinkaarivertailu, kolme menetelmää, puoltavat polttovaihtoehdot myös taloudelliset seikat polttoskenaarioita. ja kaatopaikkasijoitus. huomioitu. Yhteiskunnalliset kustannukset eivät. Poltto verrattuna kaatopaikkasijoittamiseen. Kierrätyksen, polton ja kaatopaikkasijoituksen vertailu. Polton ja loppusijoituksen vertailu. Saksan, Ruotsin, Iso- Britannian ja Yhdysvaltojen keskimääräiset tiedot Yksityisten tuotantokustannusten ja yhteiskunnallisten ympäristökustannuksien laskenta. Kaatopaikkasijoitus parempi vaihtoehto tietyin varauksin kaatopaikkasijoittamisen hintojen ja polttolaitosten koon suhteen. Ruotsi Elinkaariarviointi, LCA. Jätehierarkian mukainen toiminta tietyin varauksin aikahorisontin ja kuljetusten suhteen. Hollanti Yksityisten ja ympäristökustannusten laskenta. Kaatopaikkasijoitus kannattavampaa nykyisillä fossiilisten polttoaineiden hinnoilla.

19 Jätehierarkiaan liittyvät tavoitteet Euroopan unionin jätepolitiikan tavoitteina voidaan pitää jätehierarkian mukaisessa järjestyksessä jätteiden synnyn ehkäisyä, jätteen hyödyntämistä aineena ja energiana sekä kaatopaikkojen ja saastuneiden alueiden kunnostamista, jätteiden siirtämisen vähentämistä ja näiden tavoitteiden valvontaa (Loikkala 2001, 25). EU:n perusjätelainsaadäntö muodostuu kolmesta direktiivistä. Nämä direktiivit ovat jätteitä koskeva direktiivi, vaarallisia jätteitä koskeva direktiivi ja jätteiden siirtoa koskeva direktiivi. Perusjätelainsaadännön lisäksi EU:n erityslainsäädäntö koskee muun muassa kaatopaikkoja, jätteen polttoa, pakkauksia ja pakkausjätettä. (mt., 25.) Kaatopaikkadirektiivi ja biojätestrategia, niiden sidonnaisuus tarkastelussa Vuonna 1999 EY:n neuvoston säätämässä kaatopaikkadirektiivissä (1999/31/EY) jäsenvaltioita määrätään vähentämään kaatopaikoille päätyvän biohajoavan jätteen määrää. Direktiivissä määriteltiin vähennystasot, joille valtioiden pitäisi päästä. Tasot on esitetty kuviossa 2. KUVIO 2. Kaatopaikkadirektiivi.

20 17 Direktiivin ensisijainen tavoite on varmistaa jätteiden turvallinen loppusijoitus kaatopaikoille. Siinä määritellään keskeiset käsitteet ja kaatopaikkojen luokitusperusteet. Jätteen loppusijoitusmäärien lisäksi direktiivi asettaa vaatimuksia myös kaatopaikkojen suhteen. Vaatimuksia ja valvontaa vaaditaan muun muassa sijainnille, vesien hallinnalle, suotovesien käsittelylle, maaperän ja vesien suojelulle, kaasujen hallinnalle sekä haittojen ja vaarojen vähentämiselle. (Loikkala 2001, 25.) Kaatopaikkadirektiivi edellytti jäsenvaltioilta kahden vuoden sisällä selvityksiä niistä strategioista, joilla valtiot aikovat päästä direktiivin edellyttämiin tavoitteisiin. Tuon selvityksen piti olla valmis viimeistään Strategian piti sisältää erityisesti kierrätystä, kompostointia, biokaasun tuottamista ja energiana hyödyntämistä koskevat toimenpiteet, joiden kautta päästään direktiivin edellyttämiin tavoitteisiin. (Ympäristöministeriö 2003.) Strategian tehtävänä on varmistaa, ettei kaatopaikoille sijoiteta biohajoavaa yhdyskuntajätettä enemmän kuin direktiivi edellyttää. Suomen tapauksessa biojätestrategiaa ei kuitenkaan ole vahvistettu kesään 2004 mennessä. Ympäristöministeriön (2003) ehdotuksessa biojätestrategiaksi oli otettu huomattavasti tiukempi kanta kuin kaatopaikkadirektiivi edellyttää. Ehdotuksen mukaan vuonna 2010 kaatopaikoille saisi sijoittaa enää 20 % biohajoavasta yhdyskuntajätteestä. Tämä työryhmän esittämä tiukempi tavoite on saanut aikaan useamman eriävän mielipiteen, koska sen katsottiin muun muassa edistävän investointeja, jotka ovat tarpeettomia ja pidemmällä aikavälillä jopa jätehierarkian vastaisia. Biojätestrategian lähtövuonna 1994 Suomessa katsottiin syntyneen 2,5 miljoonaa tonnia yhdyskuntajätettä. Biohajoavaksi jätteeksi tästä arvioitiin 2,1 miljoonaa tonnia 10, osuuden ollessa noin 84 %. Tämä toimii biojätestrategian pohjalukuna Suomen tasolla. (Ympäristöministeriö 2004, 2.) 10 Vuonna 1994 syntyneen biohajoavan yhdyskuntajätteen määrä on Eurostatin mukaan 1,66 miljoonaa tonnia. 2,1 miljoonaa tonnia on Suomen ympäristökeskuksen tekemän laskelman tulos. Tarkistettu luku on ilmoitettu Eurostatille. (Ympäristöministeriö 2004, 2.)

21 18 Tämän työn tarkastelu rajoittuu pääkaupunkiseutuun (YTV-alue). Vaikka kaatopaikkadirektiiviä ja biojätestrategiaa ei sovelletakaan yksittäisen kaatopaikan tai kunnan alueelle vaan koko maata koskien, on strategian ja direktiivin tavoitteita sovellettu pääkaupunkiseudun alueelle. Taulukossa 2 on esitelty pääkaupunkiseudulla vuonna 1995 syntyneet jätemäärät. TAULUKKO 2: YTV-alueella syntyneet yhdyskuntajätemäärät 1995 (Tanskanen 1997). Jätelaji Jätemäärä (t/vuosi) Paperi ja pahvi Bio- ja ruokajäte Muovi ja kumi Lasi Metalli Paperijäte Muu palava jäte Hienoaines Muu jäte Puu ja rakennusjäte Viemärijäte YHTEENSÄ Kaatopaikkadirektiivin (1999/31/EY) 3. artikla rajaa lietteet, pilaantumattomat maa-aineet sekä kaatopaikan kunnostukseen, entisöintiin ja maisemointiin soveltuvat rakennusjätteet direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Taulukossa 3 on muokattu edellä esitettyjä Tanskasen (1997) jätemääriä, poistaen niistä direktiivin soveltamisalan ulkopuolisia jätteitä sekä jakeita, jotka on luokiteltu täysin biohajoamattomiksi. Samaan taulukkoon on myös määritelty eri luokkien biohajoavuudet. Arviot biohajoavuuksista perustuvat näkemyksiin eri jäteluokista, jotka on osittain esitetty YTV jätehuollon (2004a) kotitalouksien sekajätteen määrä- ja laatututkimuksessa.

22 19 TAULUKKO 3: Pääkaupunkiseudun biohajoavan jätteen määrä vuonna 1995 (Tanskanen 1997, muokattu). Jätelaji Jätemäärä (t/vuosi) Biohajoavuus Biohajoavan määrä (t/vuosi) Paperi ja pahvi % Bio- ja ruokajäte % Muovi ja kumi % 0 Lasi % 0 Metalli % 0 Paperijäte % Muu palava jäte % Hienoaines % Muu jäte % Puujäte % YHTEENSÄ % Taulukon 3 ilmoittamaa biohajoavan jätteen määrää käytetään tämän työn laskennassa direktiivin (1999/31/EY) vuoden 1995 tasona. Kaatopaikkadirektiivin (1999/31/EY) 5. artiklassa edellytetään, että biohajoavaa yhdyskuntajätettä saa sijoittaa kaatopaikalle vuonna 2006 enintään 75 %, vuonna 2009 enintään 50% ja vuonna 2016 enintään 35 % laskettuna vuonna 1995 tai viimeisimpänä sitä edeltävänä vuonna Eurostatille 14 ilmoitetusta biohajoavan yhdyskuntajätteen määrästä. Taulukon 3 mukaisilla luvuilla biohajoavaa jätettä saa sijoittaa kaatopaikoille vuonna 2006 enintään tonnia, vuonna 2009 enintään tonnia ja vuonna 2016 enintään tonnia. 11 Biohajoavan jätteen osuudeksi oletettu 84 %. Tämä on koko Suomen tasolta laskettu yhdyskuntajätteen biohajoavuusprosentti (Ympäristöministeriö 2004, 2). 12 Puujätteen määrä vähennetty alkuperäisestä, sillä oletuksella, että osa voidaan käyttää direktiivin ulkopuoliseen kaatopaikanparannustoimintaan. Oletettu, että tonnia puujätettä on direktiivin piirissä. Biohajoavuus puulle on laskettu kotitalouksien sekajätteen määrä- ja laatututkimuksesta jakaumasta. Osa puujätteestä on painekyllästettyä tai muuten käsitelty, jolloin kyseessä on ongelmajäte. (YTV Jätehuolto 2004a.) 13 Kaiken yhdyskuntajätteen biohajoavuusprosentti on laskettu vähentämällä Tanskasen (1997) esittämistä luvuista direktiivin soveltamisalan ulkopuoliset luokat, viemärijäte ja rakennusjätteet. Kokonaismääränä on käytetty tonnia. 14 Eurostat, Euroopan tilastokeskus.

23 Jätteen polttaminen ja jätteenpolttodirektiivi Jätteiden polttaminen jätteidenkäsittelytoimenpiteenä on läntisessä Euroopassa käytetympää kuin missään muualla. Joissakin Euroopan maissa poltetaan jopa 80 % yhdyskuntien jätteestä. Ensisijaisena syynä tähän on ollut niukkuus suhteellisen halvasta maasta, johon kaatopaikkoja olisi voitu perustaa. Toisena syynä on ollut eurooppalainen lämmöntuotantoratkaisu, jossa voimaloiden tuottama höyry valjastetaan kaupunginosien lämmöksi. Höyryn tuottaminen sähkön sijaan parantaa energiantuotannon hyötysuhdetta merkittävästi. (Porter 2002, 77.) Porterin esittämät syyt siitä, miksi jätteidenpoltto on Euroopassa niin käytetty ratkaisu eivät Suomen tapauksessa sellaisenaan päde. Ensinnäkin Suomessa on ollut tarjolla kaatopaikoiksi soveltuvia alueita kaupunkien läheisyydessä. Toisaalta energiantuotannon rakenteesta johtuen sähkön- ja lämmön yhteistuotanto perinteisillä polttoaineilla on tarjonnut paremman hyötysuhteen energiantuotannolle. Myöskään ei sovi unohtaa asenteita. Jätteenpolttolaitoksia pidetään saastuttavina. (Vesanto 2002, 44.) Esitetyllä sähkön ja lämmön yhteistuotannolla tarkoitetaan yksinkertaistettuna sitä, että voimalaitosten lauhdevesi kiertää suljetussa kaukolämpöputkistossa ja lämmittää verkkoon liitettyjä kohteita. Voimalaitokseen palaavan paluuveden mahdollisimman matala lämpötila mahdollistaa vastapaineprosessin tuottaman sähkön määrän kasvun, parantaen näin voimalaitoksen hyötysuhdetta. Tämän perusteella voidaan olettaa, että lisälämmön syöttö kaukolämpöverkkoon madaltaa olemassa olevien sähkön ja lämmön yhteistuotantoon keskittyneiden voimalaitosten hyötysuhdetta. (Rauno Tolonen, Helsingin Energia, henkilökohtainen tiedonanto ) Energiantuotannon rakenteen suhteen ongelma koskee myös pääkaupunkiseutua, missä sähköntuotanto perustuu voimakkaasti sähkön ja lämmön yhteistuotantoon. Jätettä poltettaessa voimalaitosten hyötysuhde jää kuitenkin heikommaksi kuin vaihtoehtoisilla polttoaineilla. Näin tuotettu energia heikentää jo toimivien voimalaitosten hyötysuhteita. Joissain tapauksissa tämä saattaa jopa vähentää nykyisin pääkaupunkiseudulla tuotetun sähkön määrää. (Martti Heinänen, Helsingin Energia, henkilökohtainen tiedonanto )

24 21 Asenteet ilmenevät jätteenpoltossa suurina tunteina. Polton puolustajat puhuvat kaatopaikkojen täyttymisestä, kaatopaikkadirektiivin velvoitteiden kohtaamisesta sekä energiantuotannosta (Meloni 2004). Polton vastustajat taas puhuvat jätehierarkian toteutumisesta. Jätteiden polton koetaan myös hankaloittavan jätteiden synnyn ehkäisyyn paneutumista sekä sen nähdään kilpailevan kierrätyksen kanssa samoista materiaaleista. Lisäksi jätteiden poltto aiheuttaa mahdollisia myrkyllisten aineiden päästöjä. (Sjöblom 2003.) Euroopan unioni on ottanut kantaa Euroopassa kasvussa olevaan jätteiden polttamiseen jätteenpolttodirektiivin (2000/76/EY) kautta. Sen tavoitteena on ehkäistä tai rajoittaa jätteenpoltosta aiheutuvia ympäristöhaittoja. Näillä haitoilla tarkoitetaan erityisesti ilmaan, maaperään sekä pinta- ja pohjavesiin joutuvien päästöjen aiheuttamaa pilaantumista ja tästä ihmisten terveydelle aiheutuvia vaaroja. Näihin tavoitteisiin EU uskoo pääsevänsä asettamalla direktiivissä tiukkoja toimintaedellytyksiä, teknisiä vaatimuksia ja päästöjen raja-arvoja. (Loikkala 2001, 26.) Jätteen poltto sinänsä on luvanvaraista toimintaa ja sen on täytettävä direktiivin asettamat tavoitteet. Useimmat jätteenpolttodirektiivin velvoitteista koskevat itse jätteen polttajaa, eli toiminnanharjoittajaa. Jätteen toimittajaa ja vastaanottajaa koskee jätteen koostumuksesta tiedottaminen. Näitä tietoja ovat jätteen fysikaalisen ja kemiallisen koostumuksen julkistaminen, jos mahdollista, sekä sen arviointi soveltuuko jäte poltettavaksi. (mt., 26.) Jätteenpolttodirektiivi asettaa polttolaitosten ja rinnakkaispolttolaitosten toimintaedellytyksille ja tekniselle toteutukselle vaatimukset, jotka ovat tiukemmat kuin muilla polttoaineilla toimivilla laitoksilla, jonka vuoksi jätteenpolton kustannusten on arvioitu kohoavan.

25 22 3 EKOTEHOKKUUS Tässä luvussa tarkastellaan ekotehokkuuden käsitettä, jonka taustana pidetään kestävää kehitystä. Ekotehokkuuden käsitteen selventämisen jälkeen siirrytään ekotehokkuuden ja luonnonvarakulutuksen yksinkertaisiin mittareihin, joista MIPS toimii tämän työn indikaattorina. 3.1 Ekotehokkuuden käsitteestä Ekotehokkuuden termi tuli laajempaan kansainväliseen keskusteluun yrityselämän kansainvälisen kestävän kehityksen neuvoston (Business Council for Sustainable Development, BCSD) aloitteesta, joka esitti Rio de Janeiron YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa ratkaisuksi luonnonvarojen käytön kasvusta aiheutuviin ongelmiin ekotehokkuuden lisäämistä (Koski & Lettenmeier 2000, 4). Ensimmäinen ekotehokkuuden määritelmä oli seuraava: Ekotehokkuus saavutetaan tuottamalla hinnaltaan kilpailukykyisiä hyödykkeitä ja palveluja siten, että inhimilliset tarpeet tyydytetään ja elämän laatu paranee, samanaikaisesti vähentäen tuotannon koko elinkaarenaikaisia ekologisia vaikutuksia ja resurssi-intensiivisyyttä vähintään sellaiselle tasolle, joka vastaa maapallon arvioitua kantokykyä. (World Business Council , 9). Teollisuusmaiden yhteistyöjärjestö OECD on määritellyt ekotehokkuuden hiukan tarkemmin: Ekotehokkuus on kvantitatiivisiin panos/tuotos-mittauksiin perustuva toimintastrategia, jolla pyritään maksimoimaan energian ja materiaalien tuottavuus. Tavoitteena on vähentää resurssien kulutusta ja päästöjä tuotantoyksikköä kohti ja samalla tuottaa kustannussäästöjä ja kilpailuetua. Ekotehokkuus voidaan nähdä myös yritysten, viranomaisten ja kotitalouksien käyttäytymistä ohjaavana lähestymistapana, jolla pyritään tavoitteiden ja asenteiden muuttamiseen ympäristömyötäisiksi. (Ekotehokkuustyöryhmä 1998, 14) Ekotehokkuusajattelun katsotaan nousevan kulutuksen epätasaisesta jakaantumisesta eri puolilla maailmaa asuvien ihmisten kesken. Siksi ekotehokkuuteen on usein liitetty mukaan kohtuuden periaate. Kohtuus tarkoittaa, ettei luonnonvarojen kulutuksen epätasainen jakauma kasva. (Rissa 2001.)