KERTOMUS KERTOMUKSESTA JA KERTOMUKSEN KERTOMISESTA

Transkriptio

1 TAMPEREEN YLIOPISTO Elina Levänen KERTOMUS KERTOMUKSESTA JA KERTOMUKSEN KERTOMISESTA Metafiktio Mikko Rimmisen teoksissa Pussikaljaromaani ja Pölkky Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Tampere 2009

2 Tampereen yliopisto Taideaineiden laitos LEVÄNEN, Elina: KERTOMUS KERTOMUKSESTA JA KERTOMUKSEN KERTOMISESTA Metafiktio Mikko Rimmisen teoksissa Pussikaljaromaani ja Pölkky Pro gradu -tutkielma, 114 s. Suomen kirjallisuus Syyskuu 2009 Tutkielmani tarkastelee Mikko Rimmisen romaanien Pussikaljaromaani (2004) ja Pölkky (2007) metafiktiota. Tutkimukseni kohteena on, millaiset piirteet ja ominaisuudet luovat teoksiin metafiktiota, millaisena tuo metafiktio näyttäytyy ja mikä sen funktio on. Metafiktiota on eri tutkijoista käsin määritelty eri tavoin ja keskittyen eri painotuksiin. Määrittelyjen taustalla on kuitenkin yhteinen ajatus: metafiktiossa on kyse siitä, että kaunokirjallinen teos on tietoinen itsestään fiktiona, ja se käsittelee omaa fiktiivisyyttään ja keinotekoisuuttaan sekä niihin liittyviä piirteitä. Metafiktiota voivat tekstissä rakentaa myös muun muassa fiktion ja teorian sekä fiktion ja todellisuuden suhteen tarkastelu, aiempien kaunokirjallisten konventioiden kyseenalaistaminen ja parodiointi, kertovan fiktion viestinnän problematisoituminen sekä lukijan roolin ja sen muuttumisen käsittely. Tutkielmani metafiktion tarkastelu keskittyy Rimmisen molempiin teoksiin, mutta jälkimmäisen, Pölkyn, metafiktion tutkiminen nousee pääosaan. Varhaisempi romaani Pussikaljaromaani toimii kuitenkin läpi työni Pölkyn vertailu- ja rinnastuspintana, ja tarkastelen myös sen metafiktiivisiä piirteitä. Rimmisen teosten kerronta on itsetietoista ja kommentoi itseään niin kertojan kuin kaunokirjallisuuden konventioiden kautta. Pussikaljaromaanissa kertojan ja henkilöhahmon fokalisaatio sekä ulkoinen ja sisäinen fokalisaatio hämärtyvät, ja teoksessa käydään keskustelua fiktiosta. Pölkyssä metafiktiota taas rakentavat niin kirjallisuuden konventioiden käyttö ja käsittely, hankalasti määrittyvä ja paikantuva kertoja kuin laaja tietoisuus fiktiosta ja sen olemuksesta. Tutkielmani pohjautuu teosten tekstuaalisen metafiktion tarkasteluun. Työni teoreettisena kehyksenä toimivat pääasiassa 1980-luvulla kirjoitetut Patricia Waugh n (1984) ja Linda Hutcheonin (1980) metafiktioteoriat sekä 2000-luvulla ilmestynyt Mika Hallilan (2006) väitöskirja. Hyödynnän metafiktioteorioiden määrittelyjä valikoiden, Rimmisen teoksien ehdoilla, ja tarkastelen niiden soveltuvuutta tutkimuskohteiden metafiktion tarkasteluun. Metafiktion tekstuaalisen tarkastelun apuna, tarkentajana ja rikastuttajana käytän narratologista, niin uudempaa kuin vanhempaakin, teoriaa. Kerronnan, kertojan, fokalisaation ja kertovan fiktion viestinnän tarkastelussa hyödynnän Gérald Genetten (1972), Seymour Chatmanin (1978, 1990), Rimmon-Kenanin (1983), Gerald Princen (1982, 1987, 2001) sekä James Phelanin (1996, 2001, 2005, 2007) tutkimuksia. Kerronnan teorian kautta Rimmisen teosten metafiktion tarkastelussa pääsee porautumaan pintaa syvemmälle. Työni lopussa pohdin teosten metafiktion funktioita. Rimmisen teosten metafiktiossa voi mielestäni nähdä kehityskaaren: Pussikaljaromaanin sisältämästä fiktion yleistarkkailusta siirrytään Pölkyssä jo itsekritiikkiin. Oman ja yleisen fiktiivisyyden ymmärtäminen, kaunokirjallisten konventioiden käyttö ja kyseenalaistaminen sekä kokeilu ja leikki paljastuvat romaanien metafiktion tarkoitusperiksi. Tutkielman avainsanoja: metafiktio, kerronta, fokalisaatio, Mikko Rimminen

3 SISÄLLYS 1. JOHDANTO Tehtävän määrittely ja tutkimuskohteet Teoreettiset lähtökohdat Metafiktio Kertova teksti, kertoja ja fokalisaatio Metafiktion konteksti Tutkimuksen eteneminen KERRONNASTA KIINNOSTUNUT FIKTIO Tietoisuus kerronnasta ja kielestä Häilyvät tyypit: kertoja ja me Tietämys ja valta Me ja luotettavuus Hämäryyttä havainnoilla Kuka voi havaita ja havaitsee? Ulkona vai sisällä? Tietoisuus ja rajojen halu TEORIA, FIKTIO JA KERTOMUS KERTOMUKSESSA Teoria fiktiossa ja kielessä Fiktiiviset metaforat Olemus ja odotukset Oman itsen peilaus TODELLISUUS KOHTEENA JA KUMPPANINA Tosi on tapahtumissa ja mielessä kunhan niissä vielä pysyisi Todellisuuteen ja totuudellisuuteen pyrkiminen Konventioiden näyttäminen Kertomus ja todellisuus kanssakulkijoina 78

4 5. VIESTINTÄ JA VASTAANOTTAJAT Lukija: puhuteltu, pelätty, rakastettu Vastuussa kuka? Metafiktion lukija METAFIKTION SYNTY, KEHITYS JA TARKOITUSPERÄT Yleistarkkailusta itsekritiikkiin Metafiktion funktiot Oman itsen ja fiktion ymmärrys ja analysointi Konventiot ja parodia Kokeilu ja leikki Kaikki kyseenalaistuu LOPUKSI 108 LÄHTEET 110

5 1. JOHDANTO 1.1 Tehtävän määrittely ja tutkimuskohteet Pro gradu -tutkielmani tutkimuskohteena on Mikko Rimmisen teosten Pussikaljaromaani ja Pölkky metafiktio. Metafiktio on fiktiota, joka sisältää kielensä ja statuksensa sekä oman rakentumisensa tai muodostumisensa ja vastaanottonsa kommentointia (Linda Hutcheon 1991, xii). Kysymyksessä on siis omaa itseään tarkkaileva ja omasta itsestään tietoinen kaunokirjallisuus, joka kohdistaa huomion paitsi itseensä myös vastaanottoonsa. Työssäni tarkastelen teosten metafiktiota niissä esiintyvien metafiktiivisten 1 piirteiden ja ominaisuuksien kautta. Tarkoituksena ei ole pohtia, ovatko teokset metafiktioita siinä mielessä, että kyseessä olisi tietty romaanityyppi, vaan keskittyä tutkimaan sellaisia piirteitä, joiden kautta teosten voi nähdä olevan tietoisia itsestään, rakentumisehdoistaan sekä fiktiivisestä luonteestaan. Tutkimuksen kohteena ovat lisäksi metafiktion funktiot: pohdin, mitä tarkoitusta varten metafiktiota teoksissa esiintyy. Pussikaljaromaani (= PKR, 2004) on Mikko Rimmisen (s. 1975) esikoisromaani. Ennen romaanituotantoaan Rimminen on julkaissut lyriikkaa, runokokoelmat Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja (2000), Hämärä luonto (yhteistyössä Kyösti Salokorven kanssa 2001) ja Sumusta pulppuavat mustat autot (2003). Pussikaljaromaani sai ilmestymisvuonnaan 2004 Kalevi Jäntin rahaston kirjallisuuspalkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana. Muun muassa yhteen päivään sijoittuvien tapahtumien ja tajunnanvirtatekniikan vuoksi Rimmisen teosta on verrattu Volter Kilven romaaniin Alastalon salissa (1933) sekä Joel Lehtosen Putkinotkoon ( ). Teoksessa kuvataan kolmen nuorehkon miehen, Marsalkan, Lihin ja Hennisen, yhtä päivää ja sitä seuraavaa yötä Helsingin Kalliossa. Päivän aikana miehet keskittyvät lähinnä oluenjuontiin, ja juoman hankkiminen sekä sen nauttiminen aiheuttavat monenlaista päänvaivaa ja kohtaamisia ihmisten kanssa. Teoksessa itse tapahtumat ja juonen sekä henkilöiden kehittyminen eivät nouse keskiöön, vaan siinä pohditaan romaanin esittämistapaa: kerrontaa ja kertomisen kieltä sekä kerronnan ja kertomuksen rakentumisehtoja. Romaanin itseään tarkkailevaan otteeseen on kiinnitetty huomiota myös kritiikeissä: Esko Lius (2007) tuo kirja-arviossaan esiin sen, että jo teoksen nimi Pussikaljaromaani kertoo teoksen aiheen, sillä pääsana romaani ja määre pussikalja paljastavat, että teoksessa puhutaan romaanista 1 Käsitän sanat metafiktiivisyys ja metafiktio synonyymeiksi. Metafiktiivinen sisältää perusmerkitykseltään samoja määreitä kuin metafiktio, mutta on adjektiivi, kuvaileva sana, joka voi toimia pääsanansa attribuuttina.

6 itsestään. Teoksen ulkoisten tapahtumien vähäisyys ja muiden seikkojen pääosaan nouseminen on myös saanut sijaa kirja-arvioissa (Tuomo Karhu 2004). Jarkko Tontin (2004) mukaan Rimmisen teoksessa lukijan herätteleminen kerronnan tarkasteluun särkee tekstin etenemistä. Minusta taas kertojan toisinaan hyppäyksiltä tuntuvat esiin nousemiset toimivat hyvinä muistutuksina fiktiivisen tekstin rakentumisesta. Rimmisen toinen romaani Pölkky (= P, 2007) on sisällöllisiltä peruslähtökohdiltaan erilainen romaani kuin edeltäjänsä: siinä seurataan tiiviin päähenkilökolmikon sijaan yksinäistä, eristäytynyttä ja nimettömäksi jäävää päähenkilöä, jonka sisäiseen elämän kuvaukseen ei kertojalla ole mahdollisuuksia. Teoksessa seurannan kohteena oleva henkilömme on anonyymi urheilukentän hoitaja, joka kertomuksen alussa saapuu Helsinkiin ja kertomuksen lopussa jättää hoitamansa kentän. Romaanissa keskitytään tapahtumien raportointiin, mikä muodostuukin kertomuksen olemuksen pohdinnan ohella yhdeksi romaanin päätehtäväksi. Kerronnassa pyritään pysymään henkilön ja tapahtumien perässä, ja itse kerronta naamioituu seurantaoperaatioksi: kertoja, lukija ja muut sivustakatsojat pyrkivät pysymään kertomuksen toiminnan perässä. Teoksen päähenkilö ei ole ainoa identiteetiltään hämäräksi jäävä taho, sillä kerronta jättää kertojan vielä päähenkilöäkin arvoituksellisemmaksi. Kuisma Korhonen (2007) nimeää arvostelussaan kertojan toiseksi päähenkilöksi, tai paremminkin näkeväksi, kuulevaksi mutta rajalliseksi tajunnaksi. Kertojan häilyväksi jäävä olemus onkin metafiktioon vaikuttava aines: kertoja pääsee seurattavan henkilön yksinäisiin hetkiin mukaan ja tietää toisinaan tulevasta, mikä vihjaa ainakin osittaisesta kaikkitietävyydestä, mutta toisaalta taas seurannan kohteen nimi tai identiteetti ei koskaan ratkea eikä kertoja pääse henkilön sisäiseen maailmaan käsiksi. Se, että Pölkyn kertoja erittelee omaa tehtäväänsä, on osoitus narratologisten ongelmien käsittelystä fiktion sisällä ja pohjustaa teosta metafiktiona (ks. Tuomas Juntunen 2007, 69). Rimmisen romaaneille yhteinen tekijä on jatkuva tutkinnallinen ote kerrontaan ja kertomisen kieleen: kertomisen tapaa kommentoidaan ja pohditaan ja kertomuksen olemusta tarkastellaan niin rakenteellisten, sisällöllisten kuin kaunokirjallishistoriallisiin konventioihin ja kirjallisuuden teoriaan liittyvien seikkojen kannalta. Työni pääpaino tulee olemaan Pölkyn metafiktion tutkiminen, mutta tarkastelu nojaa kauttaaltaan Rimmisen ensimmäiseen romaaniin, jonka metafiktion tutkiminen antaa Pölkyn tarkastelulle vertailu- ja rinnastuspinnan. Keskittyminen Pölkkyyn Pussikaljaromaania unohtamatta johtuu osittain myös siitä, että teosten metafiktiossa voi nähdä kehityskulun: Rimmisen ensimmäisessä teoksessa pohditaan fiktion olemusta laajemmin, toisessa taas paneudutaan kertomuksen ja sen esittämisen sekä todellisuudenkuvauksen ja yleensä fiktion kerronnan, kuvaamisen ja esittämisen 2

7 ehtoihin. Metafiktion kehityskaaren voi nähdä kulkevan fiktion yleisolemuksen tarkastelun kautta sen ominaisuuksien ja konventioiden tarkasteluun ja kritisointiin. Rimmisen esikoisromaanin saamasta huomiosta huolimatta tutkimusta ei ole ilmestynyt paljon. Helsingin yliopiston Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitokselta on vuonna 2006 ilmestynyt pro gradu -tutkielma teoksen kerronnasta ja kertojan roolista. Maikki Tilvis keskittyy työssään tarkastelemaan Pussikaljaromaania yhdenpäivänromaanina ja tutkii kerronnan ja kertojan ominaispiirteitä. Tilvis tarkastelee tutkielmassaan myös teoksen metafiktiota kerronnan ja kielellisyyden kannalta. Minna Jaakola on artikkelissaan Pussikaljaromaanin ääniä (2006) tutkinut teoksessa erottuvien erilaisten näkökulmien rakentumista poeettisen kieliopin kautta. Vaikka tutkimusartikkeli edustaa lingvististä tutkimusotetta, on siinä oman työni kannalta joitain yhteneviä tarkastelukohtia, esimerkiksi teoksen fokalisaation tarkastelua. Rimmisen Pölkky-romaania ei ole tiettävästi tutkittu vielä lainkaan, mikä antaa jo sinällään motivoinnin tutkimukselle. Postmodernismin myötä metafiktiotutkimus on ollut pinnalla jo useita vuosikymmeniä, mutta tutkimukselle on tarvetta edelleen, sillä Suomessa tutkimuksen voi sanoa päässeen vasta alkuun (ks. Mika Hallila 2008, 204). Lisäksi kiinnostavaa on, muuttavatko tai muokkaavatko Rimmisen teokset perinteisinä pidettyjä metafiktion piirteitä ja miten ne suhtautuvat metafiktioon ja itseensä. Rimmisen teosten ilmestymisaika, 2000-luku, ja kirjailijan tietoisuus kirjallisuustieteellisistä teoretisoinneista ja määritelmistä luovat teosten tarkastelulle kontekstin, joka perustuu tietoisen rakentamisen ja kokeilun olettamukseen. Jo 1970-luvulla Robert Scholes (1995, 29) määritteli, että metafiktiota kirjoittavat sellaiset kirjailijat, jotka ovat tietoisia kirjallisuuden metafiktiivisistä mahdollisuuksista: hänen mukaansa metafiktio on kokeilua, jota harjoittavat kirjallisen taitonsa pitkälle kehittäneet kirjoittajat. Myös Hallila (2001, 122) allekirjoittaa saman ajatuksen: [J]otta voi kirjoittaa kirjallisuutta, jossa tehdään näkyviksi kirjallisuuden keinoja ja konventioita, nuo keinot ja konventiot täytyy myös tuntea. Tilvis (2006) on tuonut pro gradu -tutkielmassaan esiin ajatuksen, että Pussikaljaromaanin kerronnallisissa ratkaisuissa ja valinnoissa, ja sitä kautta teoksen metafiktiossakin, olisi kyse kirjailijan tarkoituksellisesta konventioiden kokeilusta ja kritisoinnista. Vaikka en työssäni pyrikään pohtimaan todellisen kirjailijan motivaatioita ja tarkoitusperiä, tulen tarkastelemaan ja pohtimaan näitä kysymyksiä metafiktion funktioiden kohdalla. 3

8 1.2 Teoreettiset lähtökohdat Metafiktio Pohjimmiltaan ja pääosin metafiktion tarkastelu toteutuu työssäni metafiktiotutkimuksen määrittelyjen kautta, joita rikastutan kertomuksen teorialla. Kerronnan teorian yhdistäminen metafiktion tutkimiseen on haastavaa, mutta Rimmisen teosten kohdalla se näyttäytyy perusteltuna ja antoisana lähtökohtana. Tutkimuskohteena olevissa teoksissa metafiktio kohdistuu pääasiallisesti kertomisen ja kerronnan kommentointiin sekä kertomuksen tarkasteluun, joten narratologian käyttäminen metafiktioteorioiden rinnalla ja niitä tarkentamassa on perusteltua, ja tutkimussuunnat voi nähdä siten toisiaan täydentäviä. Kaunokirjallisuuden metafiktiivisyyttä tutkittaessa tutkittavasta ilmiöstä on käytetty vaihtelevasti erilaisia nimityksiä: itsensä tiedostava fiktio, itserefleksiivinen tai itsereferentiaalinen fiktio, metafiktiivinen fiktio. Käytän työssäni selvyyden vuoksi termiä metafiktio, jota kuvaavia attribuutteja ovat puolestaan metafiktiivinen ja itsensä tiedostava. En siis tee jaottelua metafiktiivisen ja itserefleksiivisen välille, kuten jossain määrittelyissä on tehty 2. Metafiktion teorioissa on pohdittu sitä, onko ilmiössä kyse romaanityypistä vai romaanin piirteistä (ks. esim. Hallila 2006 tai Patricia Waugh 1984), ja päädytty yleensä siihen tulokseen, että metafiktio on romaania määrittävä piirre, joka tosin on eri aikoina korostunut eri tavalla. En tarkoita metafiktiolla romaanityyppiä vaan tutkin työssäni nimenomaan tutkimuskohteena olevien teosten niitä piirteitä, joiden kautta teoksissa on metafiktiota. Eri teorioitsijat antavat metafikton käsitteelle erilaisia painotuksia, joihin kiinnitän tekstianalyysin ja tulkinnan lomassa huomioita. Tarkoituksenani ei ole noudattaa orjallisesti vain jonkin tietyn teoreetikon ajatuksia, vaan pyrkiä löytämään Rimmisen teosten kannalta merkityksellisimpiä määritelmiä. Hutcheonin (1980) 3 ja Waugh n (1984) metafiktioteoriat ovat reilu parikymmentä vuotta vanhoja, mutta niiden soveltuvuus työni teoriapohjaksi on perusteltua, sillä myöhemmät metafiktiota käsittelevät teoretisoinnit nojaavat hyvin pitkälle 1980-luvulla tehtyihin määritelmiin. Mainitut teoreetikot ja heidän tutkimuksensa ovat saaneet osakseen myös kritiikkiä, ja näiden soveltuvuutta 2 Outi Oja (2005) pohtii metalyriikkaa koskevassa artikkelissaan metafiktiivisen ja itserefleksiivisen välistä eroa. Erottelun tarkoituksena on osoittaa, että itserefleksiivinen teksti ei välttämättä ole metafiktiivinen, ja näin ollen sanoja ei saisi rinnastaa. Ratkaisen ongelman työni kohdalla siten, että pyrin pääosin olemaan käyttämättä määritettä itserefleksiivinen ja käytän sen sijaan nimityksiä metafiktiivinen ja itsensä tiedostava. Tällainen nimitysten analysointi on tärkeää, jotta erilaiset eri tutkimuksissa kohdatut ongelmat ja sekavuudet voitaisiin välttää ja erilaiset kysymyksenasettelut kohdistaa ja motivoida. 3 Hutcheon puhuu teoksessaan Narcissistic Narrative (1991) modernista metafiktiosta (modern metafiction). Käsitän, että moderni tarkoittaa tässä määritelmässä modernia, nykyaikaista, ei samaa kuin modernistinen. 4

9 metafiktionaalisuuden käsittelyyn on pidetty riittämättömänä (Erkki Sevänen 2008, 11). Pyrin ottamaan työssäni huomioon myös teorioiden puutteellisuudet. Hutcheonin ja Waugh n teoriointien kautta ja niitä hyväksi käyttäen on mielenkiintoista pohtia sitä, miten metafiktiolle annetut ominaisuudet ja piirteet toteutuvat tekstin eli muodon tasolla. Edellä mainittuja metafiktiotutkimuksia on kutsuttu formalistisiksi, mutta ne eivät silti ole sellaisenaan täysin riittäviä Rimmisen teosten metafiktion tutkimiseen. Waugh n ja Hutcheonin teoretisoinneissa kiinnitetään huomiota metafiktiota muodostaviin rakenteellisiin seikkoihin sekä aiemmin mainitun kohdalla todellisuuden ja fiktion suhteen suhteeseen, ja jälkimmäisen kohdalla lukijan uudistuneen roolin tarkasteluun. Teorioiden metafiktion formalistinen käsittely jää Rimmisen teokset huomioon ottaen osittain liian yleiselle tasolle ja keskittyy liiaksi romaanin sisällöllisiin asioihin: teemoihin ja aiheisiin, ja metafiktion määrittely tekstin, muodon, tasolla jää vähemmälle. Waugh n ja Hutcheonin teoriat pyrkivät tutkimaan ilmiötä liian korkealta menemättä rohkeasti tekstin tasolle, siinä piileviin metafiktion synnyttäjiin. Kuitenkin esimerkiksi Rimmisen teokset osoittavat, että metafiktio voi kaunokirjallisessa teoksessa esiintyä muidenkin kuin edellä mainittujen piirteiden kautta. Hallila (2006) on väitöskirjassaan tutkinut metafiktion käsitettä teoreettisesta, kontekstuaalisesta ja historiallisesta näkökulmasta. Hallila on analysoinut, kritisoinut ja tehnyt synteesiä metafiktiota tarkastelleiden teoreetikkojen teoretisoinneista. Hän on pyrkinyt määrittelemään metafiktiota kirjallisuudentutkimuksen teoreettisena käsitteenä: analyysin mukaan metafiktiosta voidaan erotella teoreettisten merkityssisältöjen lisäksi kontekstuaalisia ja historiallisia merkityksiä. Metafiktio kirjallisuudentutkimuksellisena käsitteenä on näin ajateltuna varsinkin syntyajankohdastaan riippuvainen, mutta voi saada sen lisäksi muitakin määritelmiä. Hallila on pyrkinyt selvittämään, mikä metafiktion käsitteessä on yleistä ja yhteistä, sellaista, jonka avulla käsitettä voidaan soveltaa ja käyttää. Metafiktio on syntynyt postmodernismissa, mutta käsite on silti teoreettisella tasolla erotettavissa postmodernistisesta romaanista: käsitettä voidaan soveltaa muihinkin kuin postmodernistisiin romaaneihin, kun tarkastellaan niiden refleksiivisyyttä. (mt. 205.) Myös Waugh n (1984, 5) mukaan metafiktio ei ole ainoastaan postmodernismille tyypillinen romaania määrittelevä piirre, vaan paremminkin yleisesti kaunokirjallisuuteen ja romaaniin liittyvä ominaisuus: varhaisimmat esimerkit metafiktiosta voidaan löytää jo kaukaa Tristram Shandystä ( ). Saman ajatuksen itsetiedostavuudesta tai itserefleksiivisyydestä romaanin yleisenä ja ajattomana piirteenä jakaa Hutcheon (1991, 4), joka katsoo metafiktion saaneen alkunsa jo ensimmäisessä varsinaisessa romaanissa, Don Quijotessa (1605). Käsitys siitä, että metafiktio on pikemminkin romaanin olennainen 5

10 ja synnynnäinen piirre kuin myöhemmin ilmaantunut ominaisuus, on metafiktion määrittelyissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Sitä mieltä on nimittäin Hallilan, Waugh n ja Hutcheonin lisäksi myös esimerkiksi Gerald Prince (1982), joka puhuu metanarratiivisista merkeistä, jotka ovat kertomusten synnynnäisiä piirteitä, eivät vain metafiktiolle tyypillisiä ominaisuuksia. Aikaisempien metafiktiotutkimuksen teoretisointeihin pohjautuen Hallila (2006) on määritellyt metafiktiolle tyypillisiä laji- tai tyylipiirteitä ja nimennyt ne romaaniteoreettisiksi tunnuksiksi. Näihin tunnuksiin liittyy seuraavia ominaisuuksia: romaanit viittaavat itseensä ja paljastavat olevansa fiktiota; kaunokirjallisuuden kieli viittaa kaunokirjallisuuteen ja kieleen yleisesti; realistisen ja modernistisen romaanin subjektiivinen todellisuudenkuvaus osoittautuu konventioksi; kaunokirjallinen ja kirjallisuustieteellinen diskurssi sekoittuvat toisiinsa ja lähentyvät ja teoksissa on parodiaa, mise en abyme -rakenteita sekä allegoriaa (Hallila 2006, 81, ). Parodia on ivallinen tai ironinen mukaelma, jossa kirjallisuudenlaji, teksti tai kirjailijan yksilölliset konventiot asetetaan jäljittelemällä naurunalaiseksi. Jäljittely kohdistuu yleensä sommitteluun, tyyliin, esitystapaan, kieleen tai rakenteeseen. Parodisuus synnytetään usein liioittelemalla parodioitavan kohteen jotain tiettyä piirrettä. (Jyrki Nummi 1985, ) Mise en abyme taas merkitsee Lucien Dällenbachin (1989, 36) mukaan tekstin sisäistä peiliä, joka heijastaa tai peilaa kertomuksen kokonaisuutta. Hutcheon (1991, 53 55) jakaa saman ajatuksen ja jatkaa, että rakenteessa romaanin juoni, juonenosa, rakenne tai rakentumisperiaate paljastetaan tekstikatkelmassa. Rakenteen kautta mahdollisia paljastettavia tai peilattavia kohteita voivat lisäksi olla teoksen teema, kerrottu tarina tai kerronnan suorittaja sekä itse kirjallinen teos tai sen tekemisen prosessi ja vastaanotto ja niiden konteksti (Dällenbach 1989, 36-37, 43, 75). Mise en abyme -rakenne liittyy Rimmisen teosten kohdalla pääosin romaanien kokonaisluonteeseen, fiktion ja kertomuksen käsittelyyn. Parodiaa käsittelen sen sijaan metafiktion funktioiden kohdalla, sillä näen sen paitsi synnyttävän myös selittävän metafiktiota. Metafiktion romaaniteoreettiset tunnukset ovat perua siitä, että romaani irrottautuu perinteestä ja määrittää itseään uudelleen. Tämä tapahtuu niin, että romaani joutuu ottamaan kantaa perinteeseen ja määrittelemään itseään sen kautta. Vaikka tunnukset ovat pääosin yleisiä, liittyy niihin kuitenkin kontekstuaalisuutta, ja esimerkiksi realistisen kuvauksen mahdottomuuden osoittaminen liittyy tunnusomaisena piirteenä postmodernismiin ja romaanityyppinä postmodernistiseen metafiktioon (Hallila 2006, ). Tarkoituksenani on tutkia, ovatko kyseiset metafiktiolle määritellyt tunnukset Rimmisen teosten kohdalla käyttökelpoisia, ja miten ne rakentavat metafiktiota. 6

11 Kaiken kaikkiaan Hallilan romaaniteoreettisten tunnusten määrittely on hieman epäjohdonmukaista: väitöskirjansa alkupuolella Hallila nimeää eri joukon tunnuksia kuin teoksensa loppupuolella. Lisäksi hän erottelee tunnusten joukosta vielä erityisiä romaaniteoreettisia tunnuksia eli metafiktioon yleisesti kuuluvia kriteerejä, joita ovat teoreettinen diskurssi osana teosta, realistisen kuvauksen osoittaminen mahdottomaksi, parodia, mise en abyme -rakenteet sekä allegoria (kursiivi omani; Hallila 2006, ) Rimmisen teokset, ja varsinkin uudempi romaani Pölkky, sisältävät juuri niitä ominaisuuksia, joita Hallila (2006, ) nimeää erityisiksi romaaniteoreettisiksi tunnuksiksi. Romaaniteoreettisten tunnusten hajanainen määrittely tai se, että Hallila ei teoksessaan aina tarkasti määrittele, miten kyseiset romaaniteoreettiset tunnukset tekstuaalisesti tekstissä esiintyvät, ei kuitenkaan varsinaisesti työtäni haittaa, sillä joka tapauksessa käsittelen työssäni vain niitä tunnuksia, jotka ovat Rimmisen teosten kannalta mielekkäitä ja tarpeellisia ja pyrin tekstianalyysin avulla todentamaan, että Hallilan määritelmät ovat soveltuvia metafiktion tarkasteluun. Oman äänensä metafiktion määrittelyyn tuo lisäksi Sevänen (2008), jonka mukaan metafiktion 4 voi jaotella kolmeen tyyppiin, joita ovat itsetietoinen, intertekstuaalinen ja yleinen metafiktiivisyys, ja konkreettisissa metafiktioissa nämä tyypit esiintyvät usein yhdessä (mt ). Metafiktiolla voidaan siis viitata muihin fiktioihin ja kaunokirjallisiin töihin ja kommentoida niitä, jolloin on kyseessä intertekstuaalinen metafiktio, kun taas yleinen metafiktio käsittelee fiktiivisen ja kirjallisen työn luonnetta yleisellä tasolla (mt. 12). Seväsen metafiktiivisyyden tyyppien jaottelu tuntuu mielekkäältä, ja metafiktion moninaisuuden ja erilaisten tyyppien korostaminen on varteenotettavaa. Metafiktioon olennaisesti liittyvänä osa-alueena on myös fiktion vastaanoton tarkastelu, sillä esimerkiksi Hutcheonin (1984, 6) mukaan metafiktio kiinnittää huomiota paitsi kerronnalliseen ja kielelliseen rakenteeseensa, myös nimenomaan tekstin tarjoamaan lukijan rooliin. Näin ollen metafiktio romaanissa toimii siten, että se paitsi reflektoi itseään, niin rakennusaineenaan olevaa kieltä kuin kerronnallisia kehyksiään myös teoksen ja lukijan suhdetta. Vaikken työssäni paneudukaan teosten vastaanottoon ja todellisen lukijan tarkasteluun, käsittelen silti lyhyesti fyysisen lukijan roolia metafiktion lukijana, sillä aiheen täysi huomiotta jättäminen olisi metafiktioteorioiden painotusten vuoksi irrelevanttia. 4 Sevänen (2008) käyttää artikkelissaan sekaisin termejä metafiction ja metafictionality. Käsitän Seväsen puhuvan käsitteistä synonyymisesti, sillä hän ei tee niiden välille eroa. 7

12 Metafiktiossa ja metafiktiosta on hyvä huomioida eri puolia, eikä keskittyä vain yhden tai kahden ulottuvuuden tarkasteluun. On totta, että eri teoreetikot painottavat tutkimuksissaan eri asioita, vaikka heillä onkin yhteinen pohja-ajatus metafiktion itsetiedostavuudesta. Mielestäni metafiktion tutkimuksessa on kuitenkin kiinnostavaa lähteä liikkeelle ajatuksesta, että nykyaikaistenkin teosten metafiktiota pitää pyrkiä ensisijaisesti tarkastelemaan varhaisempien ja paljon käytettyjen perusteorioiden avulla, sillä ne antavat hyvän pohjan uudempien määrittelyjen hyödyntämiseen. Kaiken lisäksi pitää muistaa, että jokaisen yksittäisen teoksen metafiktion tutkimisen kohdalla pitäisi lähteä teoksesta itsestään, ei teoriasta käsin. Teos ja sen mahdollinen metafiktio määrittelee, mitä teoriakehikkoa on relevanteinta soveltaa. Tämän lisäksi on hyvä muistaa, että teoksille pitää antaa mahdollisuus myös uudistaa ja karttaa valmiita määritelmiä Kertova teksti, kertoja ja fokalisaatio Tutkimukseni pohjaa teosten kerronnallisten ratkaisujen, kertojan määrittelyn, kertovan tekstin viestinnän ja fokalisaation osalta narratologiseen teoriaan. Narratologisen käsitteistön kautta tutkimuskirjallisuuden kerronnallisia valintoja ja ratkaisuja pääsee tutkimaan tekstin ja muodon sekä kielen tasolla, ja metafiktioteorioiden kautta tuota analyysia pystyy syventämään ja kerronnallisille valinnoille on mahdollista löytää funktioita ja motivointeja. Narratologisesti käsitettynä kertovan fiktion voi nähdä muodostuvan hierarkkisesti kolmenlaisen toiminnan ja näitä suorittavien agenttien kautta. Kertovassa fiktiossa teksti esittää, miten kertoja kertoo, kuinka henkilöt havaitsevat fiktiivisen maailman. Näin ollen toiminnan hierarkkisuus muodostuu esittämisen, kertomisen ja havaitsemisen kautta. Teksti toimii ylimmän tason agenttina, kertoja puolestaan välittää kertomisen ja henkilöhahmot ovat fiktiivisen maailman havaitsemisen agentteja. Tämä kerronnallinen alisteisuus on kertovan fiktion yksinkertaistettu lähtökohdallinen asetelma. (Pekka Tammi 1992, 10-11, 29.) Kerronnan käsittely ja narratologisen käsitteistön hyödyntäminen on tutkimukselleni siksikin perusteltu lähtökohta, että jo ajatus fiktion metatasosta edellyttää, että fiktiossa on hierarkkisia suhteita ja tasoja, joita rikotaan; toisin sanoen totunnaisten alistussuhteiden särkeminen on metafiktion perusperiaate (Hallila 2006, 90). Kerronnallisten tasojen tarkastelu liittyy vahvasti Pussikaljaromaanin metafiktion tutkimiseen: teoksessa nimittäin kertovilla tasoilla ikään kuin leikitellään (fokalisaation mahdollistamana), ja fiktion 8

13 sisäinen maailma on osin tietoinen omasta sepitetystä luonteestaan. Pussikaljaromaanin kertovien tasojen tarkastelussa hyödynnän Tammen (1992) määritelmiä tekstin hierarkkisesta rakenteesta ja Gèrard Genetten (1986) näkemyksiä kertojasta. Pölkyssä sen sijaan kertovien tasojen hierarkia tehdään osin hämäräksi ja toisaalta sitä tehdään näkyväksi, osin taas teoksen kertoja on tietoinen asemastaan ja tehtävästään, ja selkeä ja esiin tuotu tietoisuus kertovista tasoista korostaa tietoisuutta omasta fiktiivisyydestä. Kertojan konstruktio muodostuu haastavaksi molemmissa teoksissa, ja rakentaa osaltaan teoksista metafiktiivisiä. Pussikaljaromaanissa kertoja on Genetten (1986, 228; ) määrittelyjen mukaan ekstra- ja heterodiegeettinen, eli kertomansa tarinan yläpuolella ja siihen osallistumaton. Ekstradiegeettisyys siis kertoo kertojan tasosta: kun kertoja on kertomansa tarinan yläpuolella, se on ekstradiegeettinen, ja kyseinen taso saa saman nimikkeen. Heterodiegeettisyys eli tarinaan osallistumattomuus tarkoittaa puolestaan sitä, että kertoja ei esiinny henkilöhahmona kertomassaan tarinassa (mt ). Uudempi kertomuksen teoria on pyrkinyt uudistamaan vanhoja jäykähköjä jakolinjoja ja kertovien tasojen hierarkioita, sillä useat tekstit tappelevat liian tiukkoja määritelmiä ja rajoja vastaan. Kertovien tasojen monimutkaistumisen käsittelyssä käytän apunani metalepsiksen käsitettä, jonka synnytti alun perin Genette (1972). Kyseessä on kertovien tasojen rikkoutuminen joko alemman tason tunkeutumisella ylempään tai ylemmän tason alempaan. Vaikka Pussikaljaromaanin kertojan pystyy Genetten määrittelyjen avulla määrittelemään yllä esitetyllä tavalla, ei sen olemassaolo näyttäydy selkeänä, vaan sitä hankaloitetaan ja tehdään haastavaksi kielellisin ja kerronnallisin keinoin. Pölkyssä kertoja pääsee henkilön mukana seinien sisäpuolelle ja yksityisiin hetkiin, mutta ei lopultakaan saa tietää, kenestä on oikeastaan kyse. Kertojaan pätee sama kuin Pussikaljaromaanin kertojaan: se ei ole intra- tai homodiegeettinen eli kertomuksen tarinan tasolla tai henkilö kertomuksessa (Genette 1986, 228; ). Kertoja tekee selväksi, että pyrkii pysymään henkilön havaintopiirissä ja välittämään fiktiivistä maailmaa tämän havaintojen, tai oletettujen havaintojen, kautta. Tämä piirre tuntuu tavoittelevan modernismin subjektiiviseen realismiin 5 pyrkivää todellisuudenkuvausta, jonka kyseenalaistaminen on määritelty metafiktiolle tyypillisenä piirteenä (Hallila 2006, 75). Pölkyn kertoja on selkeästi kertomansa tarinan yläpuolella ja siihen osallistumaton, mutta sen hahmottamista kuitenkin hankaloittaa se, että kyseessä tuntuu monesti olevan kollektiivinen me : [---] ja niinpä meillä onkin tilaisuus nähdä hänen nousevan [---]. (P 75). Koska se, ketä kertoja 5 Subjektiivisessa realismissa on kyse siitä, että kerronnassa esitetään jonkin henkilön subjektiivinen todellisuus, toisin sanoen tajunnanvirta tai tajunnan kuvaus (Hallila 2006, 141). 9

14 meillä tarkoittaa, jää hämäräksi, samoin kuin lukija, jota kertoja puhuttelee, muodostuu näistä molemmista tarkastelua vaativia osa-alueita. Pölkyn kertojan konstruktio muodostuu edellä mainittujen seikkojen lisäksi hämäräksi suuressa määrin tietämyksensä, valtansa sekä luotettavuutensa suhteen. Näiden ominaisuuksien tarkastelussa hyödynnän muun muassa Jonathan Cullerin (2004) ja William Nellesin (2007) määritelmiä kertojan kaikkitietävyydestä sekä James Phelanin (2005) ja Shlomith Rimmon-Kenanin (1991) määritelmiä kertojan luotettavuudesta. Seymour Chatman (1978, 151) hahmottelee teoksessaan Story and Discourse semioottisen viestintämallin 6, joka pohjautuu Wayne Boothin The Rhetoric of Fiction -teoksessa (1961) kehittelemiin näkemyksiin fiktion kerronnasta. Chatmanin viestintämallia voi soveltaa myös Rimmisen teosten metafiktion tarkasteluun, sillä malli esittää, miten kertovassa fiktiossa viestintätilanteen osapuolet sijoittuvat eri tasoille. Juuri tämä, fiktion sisäisen viestintätilanteen osapuolten tarkastelu, on Rimmisen teosten kohdalla metafiktion kannalta merkityksellinen seikka, sillä viestinnän hierarkkiset tasot osin problematisoituvat. Mallin antamia hyödynnettäviä käsitteitä ovat sisäislukijan ja fiktiivisen yleisön käsitteet, jotka määrittelen ja joita käsittelen ja sovellan lukijan tarkastelussa. Kertovan tekstin sisäisen viestinnän tarkastelussa hyödynnän myös uudempaa ja erilaista teoriaa: James Phelanin (1996, 2005 ja 2007) ajatuksia ja määritelmiä siitä, miten kertomusta voi tarkastella retorisena aktina ja miten tuo akti pitää sisällään erilaisia yleisöjä: todellisen yleisön (flesh and blood audience), tekijän yleisön (authorial audience eli implisiittinen tekijän yleisö tai sisäislukija), kertomuksen yleisön (narrative audience), kertojan kohdentaman yleisön eli fiktiivisen yleisön 7 (narratee) ja ideaalisen kertomuksen yleisön (ideal narrative audience). Fiktion kerrontatilanteen ulkopuolelle, samoin kuin oman tutkimukseni tarkastelun ulkopuolelle, jää todellinen kirjailija ja pääosin myös todellinen, fyysinen, lukija, joskin tähän viittaan lyhyesti tarkastellessani metafiktion teorioiden käsittelemää lukijan roolia. 6 Tammi on tehnyt Boothin ja Chatmanin esityksistä yhdistelmän, Boothin Chatmanin mallin, jonka hän esittelee teoksessaan Kertova teksti. Esseitä narratologiasta (1992). Tuossa mallissa toimijoina ovat samoilla kerronnallisilla tasoilla toimivat fyysinen tekijä - fyysinen lukija, sisäistekijä - sisäislukija, kertoja yleisö ja mahdolliset sisäkkäiset kertojat - sisäkkäiset yleisöt. Klassinen kerronnan analyysi jättää tarkastelun ulkopuolelle fyysinen tekijän ja lukijan käsitteet (Tammi 1992, 24.) 7 Mari Mäkinen on käyttänyt pro gradu -tutkielmassaan (2007) hyödyksi Phelan yleisökäsitteitä ja suomentanut niistä kolme (tekijän yleisö, kertomuksen yleisö ja fiktiivinen yleisö). Hyödynnän työssäni myös ideaalisen kertomuksen yleisön (ideal narrative audience) käsitettä, jota Mäkinen ei ole työssään käyttänyt. Muuten otan työssäni käyttöön Mäkisen suomentamat termit. 10

15 Tekstin sisällä todellista tekijää ja lukijaa edustavat sisäistekijä ja sisäislukija. Metafiktion rakentumisen kannalta on kiinnostavaa, miten kertoja suhtautuu puheensa kohteena olevaan yleisöön, viestiin tämän kanssa ja mitä tältä odottaa, ja millaisena tuo yleisö näyttäytyy. Sisäislukijaan ja yleisöön liittyvä tarkastelu pohjautuu myös kertovalle fiktiolle määriteltyyn hierarkkiseen systeemiin, joka määrittää paitsi toimijoita ja toimintaa myös viestinnän lähettäjiä ja niiden vastaanottajia (Tammi 1992, 115). Fokalisaatio-termi on alkujaan lähtöisin Genetteltä. Genette puhuu teoksessaan Narrative Discourse (1972/1986) fokalisaatiosta ja äänestä, ja hänen mukaansa näkijä ja puhuja voidaan kertovassa tekstissä erottaa toisistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että Genette ei halua rajoittua puhumaan vain visuaalisuuteen liittyvillä termeillä. Fokalisaatio on kerronnan keskus (focus of narration), jonka mukaan tarinan tapahtumat suodattuvat, ja fokalisaatio voi olla ulkoista, sisäistä tai vapaata. Sisäisessä fokalisaatiossa havainnoidaan vain sen verran kuin kerronnan keskuksen (henkilön) tietoisuus antaa myöden, ulkoisessa fokalisaatiossa taas kertoja tietää ja havainnoi vähemmän kuin päähenkilöt, eli heidän ulkopuoleltaan. Vapaassa fokalisaatiossa (zero focalization) taas on kyse ei-henkilön tai heterodiegeettinen kerronta, jossa kertoja havainnoi tai tietää enemmän kuin yksikään henkilö. (Genette 1986, ) Genetten esittelemää käsitettä on käyttänyt ja uudelleenkehitellyt muun muassa Rimmon-Kenan, jonka mukaan fokalisointi 8 on kerronnan visuaalinen, kognitiivinen, emotiivinen ja ideologinen perspektiivi, eikä se rajoitu ainoastaan näkökykyyn, johon esimerkiksi Genette sen pääosin liittää. Teksti esittää tarinan aina jostain perspektiivistä, ja kertoja on se, joka verbalisoi tuon tarinan, mutta perspektiivi ei silti välttämättä ole kertojan. Fokalisointi ja kerronta ovat periaatteessa eri toimintoja, sillä kerronta toteutuu kielellisesti ja fokalisointi on ei-kielellistä. (Rimmon-Kenan 1991, ) Fokalisaatiota on tarkasteltu uudemmassakin kertomuksen teoriassa. Tuon Rimmisen teosten fokalisaation tarkasteluun mukaan myös Princen (2001) ja Phelanin (2001) näkemyksiä fokalisaatiosta ja sen suhteesta kertojaan. Rimmisen teosten, varsinkin Pussikaljaromaanin, fokalisaation tarkastelu on perusteltua, sillä sen voi nähdä yhtenä metafiktion aineksen: kun se, kuka puhuu, näkee, havaitsee ja niin edelleen hämärtyy, vaikuttaa tämä lukemiseen ja pakottaa pohtimaan luetun rakentumista ja 8 Rimmon-Kenan puhuu teoksessaan Kertomuksen poetiikka (1983/1991) fokalisoinnista. Alkuperäiskielinen käsite, jota esimerkiksi Genette (1972) ja myöhemmät määrittelijät ilmiöstä käyttävät, on focalization. Samasta ilmiöstä on käytetty hieman erilaisia nimityksiä määrittelijästä riippuen. Esimerkiksi Tammi (1992, 16) puhuu näkökulmasta ja huomauttaa, että näkökulma on käsitettävä metaforisesti, ja se voi olla optisen lisäksi tiedollinen, psykologinen, ideologinen yms. Täten mielestäni Tammen näkökulma-käsite on ymmärrettävissä samaa tarkoittavaksi kuin Rimmon-Kenanin perspektiivi eli fokalisointi. Käsitän näkökulman, perspektiivin, fokalisoinnin ja fokalisaation samaa tarkoittaviksi mutta käytän työssäni ilmiöstä nimityksiä fokalisaatio ja näkökulma. 11

16 olemusta. Pölkyn fokalisaatio rakentaa myös metafiktiota, mutta se perustuu tietoisuuteen fokalisaatiosta ja tämän tietoisuuden esille tuomiseen. Rimmisen teoksissa kertovien tasojen ja kertojan konstruktion kanssa leikittely ja niiden problematisointi tuntuvat viestivän, että kyseessä on tarkoituksellinen tapa tehdä romaania. Tekstin esittämisen tapa puolestaan tuntuu paljastavan, että kerronnallisten ratkaisujen funktiona voi mahdollisesti olla teoreettisten käsitteiden ja määritelmien kokeilu ja kritisointi. Waugh n (1984, 2) mukaan kirjailijoiden tietoisuus teoreettisten kysymysten tai ongelmien kuulumisesta fiktion luomiseen ja sitä kautta itserefleksiivisyyden sisältyminen romaaneihin on ollut jo 1980-luvulta nähtynä olettamuksena pidettävä seikka. Tämän pohjalta oletan, että postmodernistinen 9 tai senjälkeinen konteksti sisältää jo itsessään ajatuksen siitä, että kirjoittaja on tietoinen metafiktiosta, ja sen luominen teoksiin on tarkoituksellinen keino Metafiktion konteksti Itse metafiktion käsite on saanut alkunsa postmodernismin aikakaudella 10 ja tämän vuoksi sen historiallinen ja kontekstuaalinen määrittely on aikansa läpivalaisemaa. Postmodernismin käsite syntyi 1970-luvun alussa Yhdysvalloissa tarkoittamaan 1960-luvulla tapahtuneen, uudenlaisen kirjallisuuden, varsinkin romaanin, syntyä. Postmodernismin tarkasta rajauksesta tai sisällöstä ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä, vaikka yhteneväisiä ja samantapaisia seikkoja voidaankin kirjoituksista ja teoretisoinneista löytää (Liisa Saariluoma 1992, 11, 18). Kirjallisuustieteellisesti postmoderni 11 teos käyttää kerronnassaan leikkiä, avoimuutta ja määrittelemättömyyttä, korostaa fiktiivisen maailman keinotekoista luonnetta ja problematisoi tai kieltää käsityksen siitä, että kieli jäljittelisi todellisuutta. (mt , 39-42, 49). Nämä tunnusmerkit pätevät myös suurilta osin metafiktioon, ja metafiktion tutkimisessa ja määrittelyssä ei siten voidakaan välttyä näiden postmodernismin pääpiirteiden tarkastelulta. 9 Käytän työssäni termiä postmodernistinen, jolla viittaan modernistisen romaanin jälkeiseen romaaniin, jolle on tyypillistä itsensä tiedostavuus. Postmodernismi taiteen ja kulttuurin periodina sijoittuu melko yleisen käsityksen mukaan toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, eli se on vallinnut 1950-luvulta eteenpäin. Termien postmoderni ja postmodernistinen välillä ei ole kuitenkaan selvää eroa. (Hallila 2006, 45, 48.) 10 Hallilan (2001, 119) mukaan metafiktion ensimmäisen määritelmän loi vuonna 1970 William Gass teoksessaan Fiction and Figures of Life, vaikka toisaalta siihen oli viitattu jo 1960-luvulla Times Literary Supplementin kirja-arvostelussa. 11 Käsitän postmodernin tarkoittavan tässä samaa kuin postmodernistinen. Saariluoma (1992) nimittää teoksessaan postmodernia romaania myös postindividualistiseksi romaaniksi. Käsitän myös postindividualistisen tarkoittavan samaa kuin postmodernistinen. 12

17 Postmodernismi on niin kirjallisuus- kuin muidenkin tieteiden kannalta ajanjakso, jonka alun voi suurin piirtein määrittää, mutta jonka lopusta ei ole mitään yhteneväistä käsitystä. Esimerkiksi Rimmisen teosten kohdalla aikakausittaista määritelmää romaaneille on vaikea tehdä: onko kyse postmoderneista vai senjälkeisistä teoksista? Patricia Waugh (1984) on ratkaissut ongelman puhumalla nykyajan (contemporary) metafiktiivisestä kirjoittamisesta. On kuitenkin muistettava, että tuosta nykyajasta on jo reilu parikymmentä vuotta aikaa. Vaikka postmodernismi kirjallisuustieteen näkökulmasta onkin ajanjaksona luonteeltaan häilyvä, varmaa on se, että metafiktion käsite on saanut syntynsä tuona aikana. Metafiktion käsite on syntynyt postmodernismissa, ja sitä koskevat teoriat ovat saaneet alkunsa samassa kontekstissa. Kytkennät postmodernismiin tuovat kuitenkin käsitteeseen kontekstuaalisia merkityksiä, jotka peittävät alleen käsitteen yleispätevän osan. (Hallila 2006, 203.) Postmodernismi siis kytkeytyy kontekstina tai projektina metafiktioon, mutta metafiktio on teoreettisena ja metodisena käsitteenä mahdollista rajata siten, että se viittaa romaanin tiettyihin tunnistettaviin ja määriteltäviin ominaisuuksiin, eikä näin ollen rajoitu johonkin aikakauteen (mt. 74). Työssäni postmodernismi toimiikin kontekstina, metafiktion ja Rimmisen teosten taustana. Kristina Malmio (2005, 60) kritisoi metafiktiotutkimusta, muun maussa Waugh a ja Hutcheonia siitä, että nämä, samoin kuin seuraajansa, keskittyvät metafiktion tutkimisessa formaalisiin piirteisiin ja nimenomaan postmodernistisen kirjallisuuden metafiktion tutkimiseen 12. Malmio kuitenkin pitää ymmärrettävänä, että monet tutkijat tarkastelevat metafiktiivisyyttä tekstin tasolla olevana fiktiivisenä piirteenä, sillä teokset lähestulkoon pakottavat tällaiseen tarkastelutapaan. Malmion 13 (2005, 63-64) mielestä metafiktion tutkimisessa pitäisi ottaa huomioon kulloinenkin konteksti ja pohtia, mikä tuossa kontekstissa on sellaista, joka saa kirjoittamaan itserefleksiivistä fiktiota. Malmio tuo esiin myös ajatuksen siitä, että tutkijan olisi hyvä selvittää onko tekstin itserefleksiivisyydessä kyse tekstin itserefleksiivisyydestä vai esimerkiksi kirjoittajan tai jonkun muun, tekstissä puhuvan subjektin itserefleksiivisyydestä, ja esittää tekstille mitä- ja miten-kysymysten sijaan miksi-kysymyksiä (mt. 65). Metafiktion formalistisen tutkimisen kritiikistä huolimatta keskityn työssäni mitä- ja mitenkysymyksiin, tosin metafiktion funktioiden tarkastelun voi nähdä vastaavan myös miksi-kysymyksiin, joskin eri tavalla kuin Malmio asian ymmärtää. En väitä, että Rimmisen teosten metafiktio olisi 12 Myös Elina Arminen (2008, 71) tuo esiin, että metafiktion tutkimisessa on kiinnitetty huomiota pääasiassa kerronnan muodollisiin malleihin, ja Sevänen (2008, 12) puolestaan korostaa, että kyseinen tendenssi käsittelee ainoastaan metafiktion itsetietoista tai -refleksiivistä puolta. 13 Malmio (2005, 59-60) määrittää ahistoriallisen, formalistis-strukturalistis-narratologisen paradigman historialliskontekstualisoivalle näkökulmalle vastakkaiseksi. Formalistinen metafiktioparadigma tarkoittaa hänen mielestään samaa kuin Hutcheonin-Waugh n akseli (mt. 60). 13

18 ainoastaan formaalisesti määrittyvää, mutta se on silti jo itsessään kiinnostava lähtökohta. Funktioita pohtiessani en etsi vastauksia miksi-kysymyksiin kontekstista, historiasta tai vallitsevasta yhteiskunnallisesta, sosiaalisesta, kulttuurisesta tai muusta tilanteesta, vaan pääosin Rimmisen omista teoksista käsin. Tiedän, että tarkasteluni jää teosten, kirjallisuuden ja sen tutkimuksen sisäpuolelle eikä laajene ulospäin. Tämä on tietoinen ratkaisu ja rajaus. Postmodernismin ja metafiktion yhteyttä ja suhdetta ei voi kiistää, eikä se ole tarpeenkaan. Käsitteille on olemassa eri teoretisoinneissa niin runsaasti yhteisiä määritteitä ja piirteitä, että niiden rinnakkainen tai yhteinen käsittely voi hedelmällisesti kertoa molemmista jotain. Hallila (2006, 61-62) listaa joitakin postmodernistisia piirteitä, joista Rimmisen teosten kannalta mielekkäitä ja metafiktion tarkastelun kannalta olennaisia ovat parodia ja parodisuus, jotka kohdistuvat varsinkin realismin ja modernismin perinteeseen; ironia ja itseironisuus sekä itsereflektio, jonka avulla reflektoidaan postmodernistista kirjallisuutta. Postmodernismiin liittyvä refleksiivisyys liittyy siis paitsi sitä edeltäviin traditioihin myös siihen itseensä (mt. 63). Parodia ja itsereflektio ovat paitsi postmodernismiin myös metafiktioon tyypillisesti liitettyjä ominaisuuksia. Näin ollen metafiktio ja postmodernismi väkisinkin liittyvät jo ominaisuuksiensa samankaltaisuuden vuoksi toisiinsa. Ominaisuudet ovat kuitenkin paitsi yhdistäviä myös yleispäteviä: ne soveltuvat molempien määrittelijöiksi itsenäisinä ja yhtenäisinä ominaisuuksina. Hutcheon (1988) on sitä mieltä, että ristiriitaisuudet ja paradoksit kuuluvat postmodernismiin ja että postmodernistinen kirjallisuus sekä käyttää että väärinkäyttää konventioita. Ottamatta kantaa siihen, ovatko Rimmisen teokset postmodernistisia, on todettava, että ne on rakennettu konventioiden päälle ja niiden avulla: realismin ja modernismin todellisuudenkuvauksen sekä esimerkiksi kertojaan liittyviä konventioita hyödynnetään ja toisaalta asetetaan naurunalaiseen valoon. Konventiot ovat siis metafiktiolle sekä kohde että väline. Kirjallisuushistoriallisten aikakausien huomioiminen ulottuu metafiktion tunnusten kautta myös kauemmas: realismin ja modernismin todellisuudenkuvauksen konvention käsittely ja kritisointi vaatii niiden ja niihin liittyvien ihanteiden tarkastelemista. Metafiktio on romaanille ominainen piirre, mutta vasta postmodernismissa se nousee keskeiseksi ja näkyvissä olevaksi piirteeksi. Itsensä tiedostamisen avulla romaani pystyy paljastamaan, että on kielellä tuotettu konstruktio, joka perustuu konventioihin. Koska metafiktiiviset romaanit paljastavat olevansa kielellisesti tuotettuja ja aiempiin konventioihin perustuvia, ne tekevät 1800-luvun objektiivisuuteen pyrkivät realistisen romaanin ja subjektiivista 14

19 realismia tavoittelevan modernistisen romaanin todellisuudenkuvauksen kyseenalaiseksi. (Hallila 2006, 75.) Metafiktion tutkimisessa ulotutaan siis historiallisessa katsantokannassa realismin kirjallisuusihanteista nykypäivän romaanimaailmaan. Perusteellista ihanteiden ja piirteiden tutkimuskenttää työstäni ei kuitenkaan tule, vaan rajoitun ainoastaan metafiktion tunnuksiin liittyvien ominaisuuksien tarkasteluun. 1.3 Tutkimuksen eteneminen Tutkimukseni tulee etenemään metafiktion kerronnallisten ainesten, metafiktiolle määriteltyjen tunnusten sekä muiden Rimmisen teoksissa metafiktiota rakentavien ominaisuuksien käsittelyn kautta metafiktion funktioiden tarkasteluun. Päämääränä on selvittää, miten ja millaisena metafiktio Rimmisen teoksissa esiintyy ja miten se määrittää teoksia, eli tutkia metafiktiota tekstin tasolla olevana piirteenä. Työni toisessa luvussa tarkastelen Rimmisen romaaneja pääosin narratologisen teoriakehikon läpi: tarkastelun kohteena ovat romaanien kerronta, kertojat ja teoksissa esiintyvä fokalisaatio. Kerronnallisten ominaisuuksien tarkastelussa hyödynnän Genetten (1986), Princen (1982, 2001), Phelanin (1996, 2005, 2007) ja Rimmon-Kenanin (1983) määrittelyjä kertojasta ja fokalisaatiosta; Chatmanin (1978) kertovan tekstin kommunikaatiomallia ja erilaisia määritelmiä sisäislukijasta ja fiktiivisestä yleisöstä; Phelanin retorista mallia kertomuksen yleisöistä ja komponenteista sekä Tammen (1992) tekemiä tiivistyksiä kertovan fiktion hierarkkisesta rakenteesta. Tutkimuksen kohteena on kertovan fiktion hierarkkisen rakenteen kyseenalaistuminen ja hämäryys, alisteisuussuhteiden tietoinen kyseenalaistuminen ja monimutkaistuminen sekä yleensä kerronnan itsetietoisuuden ominaisuudet. Tutkin sitä, miten teosten kerronta muodostuu tietoiseksi itsestään: kiinnitän huomiota kerronnassa esiintyvään kielellisyyden tai tekstuaalisuuden kommentointiin, kertomisen analysointiin ja kerronnan luonteen tarkasteluun. Romaanien kertojien konstruktioiden käsittelyssä kiinnitän huomiota siihen, miten kertojat suhteutuvat kertovan fiktion hierarkkiseen rakenteeseen, millaiset ominaisuudet niitä määrittävät, millainen niiden havaintokenttä ja tietämys on ja miten ne tuovat ominaisuuksiaan esiin. Kertojan kaikkitietävyyttä ja sen kyseenalaistumista tarkastelen muun muassa Cullerin (2004) määritelmien avulla. Pussikaljaromaanin ja Pölkyn kertojien tarkastelussa kiinnitän huomiota myös kertojien epäluotettavuuteen. Viimeisenä narratologisesti tarkasteltuna metafiktion kerronnallisena 15

20 piirteenä tutkin teosten fokalisaatiota, sen olomuotoja ja osuutta metafiktion luomisessa. Fokalisaation käsittelyssä painottuu Rimmisen varhaisemman romaanin tutkiminen. Luvussa kolme tarkastelen, miten romaaneissa pohditaan fiktiivisyyttä eli miten itsetietoisuus fiktioluonteesta tekstin tasolla toteutuu. Fiktiivisyyden pohdinnan käsittely alkaa teoksissa esiintyvän teorian ja fiktion yhdistymisen käsittelyllä. Teoreettisen diskurssin ja fiktion kielen yhdistymisessä huomioin diskurssien sekoittumisen ja eri teoreetikkojen (Mark Currie (1995), Scholes (1995), Hallila (2006)) perusteluja ilmiölle. Tämän jälkeen painotun tarkastelemaan, miten ja mitä teoksissa, varsinkin Pölkyssä, puhutaan kertomuksen (fiktion) rakenteesta, olemuksesta, ominaisuuksista ja siihen liittyvistä odotuksista ja konventioista. Päätän luvun metafiktiolle tyypilliseksi määritellyn itsetietoisuuden keinon, mise en abyme -rakenteen, tarkasteluun. Tämän tarkastelun kautta voidaan tutkia sitä, miten Rimmisen teoksissa voi nähdä olevan kyse fiktiosta fiktiossa. Työni neljäs luku käsittelee Rimmisen teoksissa esiin nousevaa todellisuutta - niin fiktion kuin reaalimaailman - ja sen kuvaamista. Realistisen ja modernistisen todellisuudenkuvauksen konventioiden käsittely on yksi niistä romaaniteoreettisista tunnuksista, joka Rimmisen teoksissa nousee esiin. Tarkastelen luvussa sitä, miten Rimmisen teokset noudattavat ja eivät noudata aiempia todellisuudenkuvauksen konventioita ja miten niihin teoksissa suhtaudutaan. Rimmisen Pölkkyromaanissa esiintyvä kertomuksen (fiktion) ja todellisuuden rinnastaminen ja vertaaminen on nähdäkseni myös yksi metafiktiota luova keino, sillä rinnastuksella ja vertauksella pyritään määrittelemään fiktion rajoja ja ominaisuuksia. Metafiktioteorioissa on nostettu esiin ajatus, jonka mukaan metafiktio tarkastelee ja reflektoi paitsi omaa fiktiivisyyttään myös todellisuuden, reaalimaailman fiktiivisyyttä. Tätä näkemystä painottaa vahvasti Waugh (1984), jonka mielestä kyseinen ominaisuus on metafiktion tärkeimpiä ominaisuuksia. Otan tämän näkökannan huomioon myös omassa työssäni. Viidennessä luvussa tarkastelen teosten viestintää ja vastaanottoa ja pyrin selvittämään, millaisia lukija-, yleisö- ja viestintäasetelmia Pölkyn sisällä on. Pohdin sitä, mitä tai ketä puhutellulla lukijalla tarkoitetaan ja miten metafiktioteorioiden (Hutcheon (1991), Hallila) määrittelemä lukijan uusi rooli teoksessa näkyy. Luvun lopuksi pohdin sitä, miten kertovan fiktion sisältämät viestintätasot ja niiden toimijat esiintyvät henkilöhahmojen ja kertojan puheessa, ja miten tämä toimii metafiktion rakennusaineena. Pyrin pääsemään viestinnän toimijoiden tarkastelun sisään sisäistekijän käsitteen ja Phelanin yleisömallien kautta. 16