Usko kätkee vuoria (2006) Usko kätkee vuoria. Keskustelijat Antti- Veikko Perheentupa Antti-Veikko Perheentupa

Transkriptio

1 1 Usko kätkee vuoria (2006) Keskustelijat Antti- Veikko Perheentupa Antti-Veikko Perheentupa Toivon avointa kritiikkiä. Tervehtien Antti- Veikko Usko kätkee vuoria Teorian ja käytännön erottamista vastaa uuden ajan käsite teoreettinen tiede käytännöllis- teknisine sovellutuksineen. Tätä vastaan on hermeneuttiselta kannalta asetettava sellainen tietämisen käsite, joka kuljettaa päinvastaiseen suuntaan: käytännöstä sen teoreettiseen tiedostamiseen. (Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka teoreettisena ja käytännöllisenä tehtävänä, Ismo Nikanderin suomentama artikkelikokoelma Hermeneutiikka, Vastapaino 2004) Viime helmikuussa Helsingin yliopiston rehtorille suuntaamassaan vetoomuksessa valtaosa yliopiston yksikköjohtajista vaati laatua laadunvarmistukseen. Artikkelissaan (Tieteessä tapahtuu 1/2006) koulutussosiologian professori Hannu Simola pitää vetoomusta suomalaisessa akateemisessa maailmassa harvinaisena annetusta tehtävästä kieltäytymisenä ja esittää lukuisia teesejä laitosjohtajien vaatimuksen tueksi. Simola toteaa arviointielinkeinon ja -teollisuuden kentän ylikuumentuneen politiikan lupaamien lähes rajattomien liiketoimintamahdollisuuksien vuoksi, kun eri toimijat pyrkivät paaluttamaan siltä monopolietuja antavia läänityksiä. Tiivistyksenä sanomastaan hän lainaa amerikkalaisen sosiologin Randall Collinsin luonnehdintaa idealisoiduista ammattikunnista, jotka ilmoittautuvat yksinoikeudella ratkomaan ongelmia, joita ei olisi olemassa ilman heidän omaa olemassaoloaan. Hannu Simola ei kuitenkaan paneudu perimmäiseen kysymykseen, siihen onko opetus- ja tutkimustyön laadunvalvonta ylipäänsä objektiivisessa mielessä mahdollista. Syvällisen analyysin väistäminen on ymmärrettävää, sillä vaihtoehto olisi paneutuminen vaikeaan kysymykseen objektiivisen tiedon yleisistä edellytyksistä. Luonnontieteistä kopioitua tiedon ideaa on totuttu soveltamaan humanistisiin tieteisiin uskonomaisella varmuudella sen soveltavuutta kyseenalaistamatta. Harhainen kansantaloustiede Edellä kerrottu tapaus on vähäinen esimerkki niistä käytännön mielettömyyksistä, joihin kritiikitön usko ilmiöiden selittämiseen ja hallitsemiseen johtaa. Selittäminen on syrjäyttänyt ymmärtämisen tavoitteen, mikä merkitsee ratkaisevaa muutosta suhteessa olemisessa: selittäminen vaatii ulottuvuuksien karsimista ja ilmiöiden tulkintaa yhtenäisellä logiikalla, sen sijaan ymmärtäminen ei estä suostumista elämän moninaisuuteen ja selittämättömyyteen. Kysymys muuttuu polttavaksi tajuttaessa, että selittämispyrkimys vääristää tapamme kohdata inhimillistä todellisuutta. Yhteiskunnaksi kutsuttu ihmisten yhteinen maailma koostuu lukemattomista omalakisia dynamiikoista, joiden olemus on kuvattavissa itseään organisoivaksi kaaokseksi. Yhteiskunnan

2 kuvaaminen kausaaliketjuiksi ei onnistu, kuten objektiivinen selittäminen vaatisi. Ymmärtäminen ja selittäminen suhtautuvat hallitsemiseen eri tavoin: selittäminen toteuttaa Francis Baconin ( ) ajatusta luonnon haltuun ottamisesta, ymmärtämiselle riittää pyrkimys sopusointuun. Kansantaloustiede on kohonnut yhteiskunnan selittämisen lippulaivaksi yksinkertaisesti siksi, että se operoi matematiikalla ja näennäisobjektiivisilla kokonaissuureilla, joiksi ihmisten aineellisen hyvinvoinnin ja siihen liittyvän vuorovaikutuksen moninaisuus puristetaan. Kansantalouden kirjanpidon perustana on talousyksikön bruttokansantuote (Bkt), kaikkien laskenta-aikana tuotettujen aineellisten ja aineettomien hyödykkeiden summa. Vaikka kysymys on ihmisen kannalta täysin yhteismitattomien suoritteiden yhteenlaskusta rahana, luottamus laskelmiin yhteiskuntapolitiikan suunnan näyttäjinä on kasvanut maailmanlaajuiseksi. Unohdetaan, että laskelmat käsittävät vain rahatalouden piirissä tapahtuvat toiminnot ja syrjivät markkinatalouden ulkopuolella toteutuvia hyvinvointitekijöitä. Siten teollisuus- ja kehitysmaiden Bkt-vertailut vääristävät kuvaa suhteellisesta hyvinvoinnista. Euroopan yhteisö on jo peruskirjassaan sitoutunut avoimiin markkinoihin ja rajoittamattomaan kilpailuun kaikilla talouselämän lohkoilla. Samaa näkemystä ajetaan nyt koko globaaliin talouteen. Pelkästään määrällisiin arvoihin perustuva yhteiskuntapolitiikka on johtanut kiristyvään kilpailuun, joka vaatii tuottamaan yhä enemmän yhä tehokkaammin yhä suuremmissa yksiköissä siitä huolimatta, että talouskasvun pullonkaulat ovat siirtyneet tuotannosta kuluttamiseen. Tuotantoa palvelevan kulutuksen rajaton lisääminen taas johtaa maapallon rajallisten resurssien ylikäyttöön, elinympäristöjen tuhoamiseen ja viime kädessä ihmisten elämänlaadun heikkenemiseen. Järjestelmän luonteesta seuraa eriarvoisuuden yleismaailmallinen lisääntyminen. Toisenlaisten arvojen puolustaminen on käynyt taloudellisten realiteettien paineessa yhä vaikeammaksi. Suomessa on koettu sekin, että alkoholimarkkinoiden vapaus jättää kansanterveyden toissijaiseksi arvoksi. Tavaroiden laatu on hinnan ohella reaalinen kilpailutekijä, joskin tuotteiden houkuttavuutta saatetaan lisätä aidon laadun kustannuksella. Laadulla kilpaileminen ei palvelussa toimi ollenkaan, koska sillä ei ole yhteisiä mittareita, Erilaatuisten palvelujen yhteen laskeminen johtaakin mielettömiin tuloksiin. Tosin osaa palveluista kuten kuljetuksia, jakelua, tietoliikennettä sekä rakennusten ja laitteiden huoltoa voidaan pitää teknisinä toimintoina, joiden laatu on todettavissa jälkikäteen kuten tavaroiden. Mutta inhimilliseen vuorovaikutukseen perustuvien laatu voi tarkoittaa harvoin muuta kuin osapuolten subjektiivisia kokemuksia. Kysymys on erittäin ajankohtainen Suomessa, jossa EU:n kilpailutusaate on jo johtanut kestämättömiin toimintamalleihin. Vuorovaikutuspalvelualoja ovat terveyden- ja sosiaalihuolto sekä kasvatus-, opetus-, koulutus- ja valmennustoimi kokonaisuudessaan, siis kaikki sellaiset palvelut, joiden vastaanottajat eivät ole epäitsenäisiä objekteja vaan periaatteessa omaehtoisia subjekteja. Niiden ihannelaatu tarkoittaa luovaa kohtaamista, jonka onnistuminen edellyttää molempien osapuolten muuttumiskykyä, toisin sanoen palvelun toteuttajan tulee hyväksyä vastapuolen ainutlaatuisuus ja ottaa se huomioon pyrkimällä motivoimaan hänet/heidät yhteistyöhön kanssaan. Tällainen tavoite on palvelun kokonaislaadulle olennaisempi kuin mahdollisten tekninen osasuoritteiden laatu. Kysymykseen vuorovaikutuspalvelujen laadusta voidaankin vastata vain, että sen yksiselitteinen määrittely ja mittaaminen on mahdotonta, koska palveluista ei etu- eikä jälkikäteen ole olemassa mitään konkreettista mitattavaa. Jokaisen palvelutilanteen ainutlaatuisuuden vuoksi ei myöskään yksiselitteinen normitus eikä ulkopuolinen valvonta onnistu. Palveluiden laadulla voidaankin tarkoittaa vain toiminnan eettistä tasoa, joka perustuu toteuttajien moraaliselle herkkyydelle ja työyhteisöjen sisäiselle arvotietoisuudelle. Laatu merkitsee siten jatkuvaa pyrkimystä, ei koskaan saavutettua tilaa. Usko palvelujen laatuvertailuihin ei ole vain perusteeton vaan myös vääristävä tekijä, koska se johtaa kustannuserojen merkityksen ylikorostumiseen. Samoin kuin huono raha syrjäyttää 2

3 markkinoilta hyvän, tulee henkilösidonnaisten palvelujen laatu kilpailutuksen seurauksena väistämättä heikkenemään.. Objektiivinen ja subjektiivinen tieto Pyrkimys objektiiviseen tietoon on sitoutunut yksipuolisesti materialistiseen todellisuuskäsitykseen ja ilmiöiden kausaalisuuteen. Ihmiselle ensiarvoisia ovat kuitenkin elämässä ilmenevät eettiset, esteettiset ja totuudellisuutta koskevat laadut, joita ei voida materialisoida eikä johtaa kausaaliketjuista. Objektiivisen tiedon rinnalle tarvitaankin toinen, nykykulttuurissa väheksytty tiedon kategoria, subjektiivinen eli kokemustieto, josta tietoisuus, ihmisen ehkä tärkein ominaisuus, pääosin muodostuu. Ihmisten luultavasti myös eläinten suhde kohtaamiinsa olentoihin ja ilmiöihin on kokemuksellinen. Erilaisista kokemuksista karttuu alati muuttuva yksilöllinen kokemustodellisuus. Varmasti ei voida osoittaa, missä vaiheessa kokeminen alkaa, mutta laajoista hypnoositutkimuksista voi päätellä, että kokemuksia syntyy jo varhaisissa sikiövaiheissa. (esim. Stanislaw Grof: Beyond The Brain. Birth, Death and Transcendence in Psykoterpy, State University of New York Press 1985) Tällaiset tutkimukset viittaavat myös siihen, että ihmisen tiedostamattomassa muistissa on jälkiä kokemuksista ennen käsillä olevaa elämää. Sellaista näkemystä on länsimaisen ihmisen kuitenkin vaikea omaksua. En puutu siihen laajemmin, koska se ei ole tässä yhteydessä tärkeää. Kokeminen on pääsääntöisesti yksilöllistä, mutta koska lapsi samaistuu vanhempiinsa ja kasvattajiinsa, raja näiltä kuullun ja itse koetun välillä saattaa hämärtyä. Vuorovaikutuksessa tapahtuu lisäksi kokemusten vaihtoa ja yhdistämistä niin, että syntyy kollektiivista kokemustodellisuutta. Subjektiivinen tieto ei siten ole pelkästään henkilö- tai pienryhmäkohtaista, vaan voi muuntua suurten joukkojen, jopa kansakuntien tai kulttuuripiirien yhteiseksi. Esimerkkejä tällaisesta ovat sekä uskonnolliset totuudet että erilaiset historialliset kertomukset, jotka muuntavat siirtyessään sukupolvilta toisille sekä uusien kokemusten myötä. Perinteistä subjektiivista tietoa on ilmaistu monin tavoin kuten myytteinä, legendoina, metaforina, tarinoina ja runoutena. Nykyaika samaistaa subjektiivisen tiedon taiteisiin, joiden luomuksia taltioidaan ja monistetaan erilaisissa aineellisissa muodoissa. Objektiiviseksi ei tällainen tieto silti muutu siitäkään syystä, että jokaisen viestin vastaanottajan on muunnettava se mielessään omaan kokemustodellisuuteensa sopivaksi. Omakohtainen kokemustodellisuus ei tarkoita samaa kuin tietoisuus, sillä osa kokemuksista saattaa olla tietoisuudesta torjuttuja ja vaikuttaa piilotajuisesti. Tietoisuutta voikin kuvata arkitodellisuuden käyttötiedoksi ja sellaisena perustaksi orientoitumiselle elämäntilanteissa. Täysin tietoinen elämä on eri tavoin ilmaistuna nähty ihmisen yleväksi tavoitteeksi, joten tietoisuuden eheytyminen torjuttuja kokemuksia tiedostavasti kohtaamalla on tärkeää ihmisenä kasvamiselle. Tietoisuus ei siis tarkoita mitään muistivarastoa, millaisia mielikuvia mekanistinen ihmiskäsitys saattaa synnyttää, vaan aktiivista ja alati uusiutuvaa suhteessa olemista todellisuuteen. Ihmisen todellisuussuhteen toinen ulottuvuus on tahto, joka suuntaa aktiivista olemassaoloa. Tahdon ja tietoisuuden tulee toteutua vuorovaikutuksessa keskenään. Tietoisuus ei kasva satunnaisesti vaan tahdonalaisesti. Tahto ilman tietoisuuden ohjausta on satunnaisten ärsykkeiden armoilla eikä ihminen kykene toimimaan vastuullisesti. Juuri moraalinen tietoisuus, kyky tehdä ero oikean ja väärän tai hyvän ja pahan välillä, on tässä suhteessa ratkaiseva. Mitkään opitut eettiset säännöt tai muu ulkoinen tieto ei korvaa ihmisen minuudesta kumpuavaa moraalista tietoisuutta. Kysymys minuuden olemuksesta on asettunut rajapyykiksi objektiivisen ja subjektiivisen tiedon välillä. Minuutta ja sen laatua ei voida havainnoida objektiivisesti, joten se ei kuulu tieteen käsitteisiin. Jos sen sijaan etsitään René Descartesin tavoin ehdotonta eksistentiaalista kokemusta, sellaisen tarjoaa juuri minuus, vahva sisäinen tieto omasta, usein ahdistavastakin erillisyydestä. Minuuden selittämättömyys voi tarkoittaa vain jotakin abstraktia, aineetonta, sellaista mitä on totuttu kutsumaan henkisyydeksi. Minuus ilmenee tietoisuudellemme sellaisina olemassaolon ulottuvuuksina, joita ilmeisesti ei voi selittää mihinkään tietyn aineellisen elimen toimintana. Juuri tietoisuus ja tahto minuuden 3

4 4 ulottuvuuksina muodostavat perustan ihmisen ainutkertaiselle yksilöllisyydelle ja erillisyyden sisäiselle kokemiselle. Ja jos minuus on ihmisen olemassaolon ydin, sen täytyy toteuttaa jotakin elämän yleisempää prinsiippiä, kaikkeen elämään liittyvää subjektisuutta. Jos kuvitellaan, että minuus voitaisiin riisua yksilöllisestä kokemustiedosta, löytyisi ehkä jonkinlainen lajisubjekti. joka ilmentäisi lajitietoisuutta ja lajitahtoa. Kehittyneimmillä eläinlajeilla voi jo ilmetä myös jonkinlaista yksilöllistä tietoisuutta mutta alemmille eläinlajien, mahdollisesti myös kasvislajien olemassaolo näyttäisi selittyvän parhaiten kollektiivisen subjektiivisuuden avulla. Tässä yhteydessä ei ole tilaa jatkaa sinänsä kiinnostavaa spekulointia elämän subjektisesta olemuksesta. Sen sijaan on tärkeää siirtyä pohtimaan tietämisen ja subjektisuuden yhteyttä. On kuvaavaa, että subjektiivista tietoa on keksitty nimittää mututiedoksi (musta tuntuu). Tämä uudissana sisältää vahvaa ivaa, mikä on perinteinen keino kamppailla uusia tai vallitsevista poikkeavia ajatuksia vastaan. Samalla ilmaistaan epäluottamusta tunteisiin luotettavana pidetyn järjen rinnalla. Tämä on perin pinnallinen näkemys. Itse asiassa tunteet ovat herkkiä ja nopeita aistimusten tulkitsijoita, kun taas järki ehtii mukaan vasta myöhemmin. Tunteet ovat toki petollisia ottaessaan vallan, mutta ne tarjoavat myös tärkeitä sisäisiä viestejä jos niitä jaksaa tyynesti kuunnella. Jäsentyneet kokemukset syntyvät aina järjen ja tunteiden yhteistyöstä. Pelkästään subjektiivista tietoa on saatavissa sellaisista tapahtumista ja ilmiöistä, joiden objektiivinen havainnointi on mahdotonta. Tämä tieto on sinänsä aitoa, mutta sen luotettavuus kytkeytyy havainnoitsijan kykyyn erottaa havainnot omista ennakkoasenteistaan ja pyyteistään. Persoonallisiin havaintoihin liittyy oivallusten, eräänlaisen syväaistimisen mahdollisuus, jota ei voida rationaalisesti selittää. Oivaltamista voi pitää ihmiselle ominaisen luovuuden ilmenemismuotona. On syytä korostaa, etteivät oivallukset ole vain satunnaisia tapahtumia eikä luovuus valmis synnynnäinen ominaisuus, vaan näitä kykyjä voidaan kehittää harjoituksilla ja ennen muuta olemalla kiinteässä suhteessa elämän ilmenemismuotoihin samalla tavoin kuin taiteellisia kykyjä voi viljellä. Subjektiivisen tiedon erityisalue on minuuden tiedostamaton puoli, jota voidaan peilata pitkäjänteisessä vuorovaikutuksessa, esimerkiksi terapiatyöskentelyssä. Kun henkilö kertoo kokemuksistaan ja tarkastelee niitä ikään kuin ulkopuolisena kuuntelijansa korvin ja tämän kysymysten avulla, syntyy usein syviä oivalluksia persoonallisuuteen vaikuttaneista tapahtumista. Miksi subjektiivisuus torjutaan? Tiedettä ei avoimesti väitetä erehtymättömäksi, mikä olisikin historian valossa perusteetonta. Tiede kytkeytyy kuitenkin monin tavoin yhteiskunnalliseen valtaan, mikä johtaa kokemustiedon perusteettoman jyrkkään torjuntaan. Esimerkkejä tästä ovat mm. viime vuosikymmeniltä tuttu metsänhoidon organisaatioiden häikäilemättömyys toisinajattelevien metsänomistajien nujertamisessa tai lääkärien enemmistön valmius julistaa kaikki perinteiset tai poikkeaviin näkemyksiin perustuvat hoitomuodot vaaralliseksi puoskaroinniksi. Ajatukseen elämän subjektisesta olemuksesta näyttää tiivistyvän pelko hämärän mystiikan noususta uhaksi tiedon objektiivisuudelle. Pelolla on kyllä oikeutuksensa, koska kristillisen kirkon ajatusvalta on Euroopassa usein johtanut sortotoimia. Nykykulttuurin periaatteellisen moniarvoisuuden pitäisi toteutua eri ajatusmallien rinnakkainelona, mutta kulttuurin perustaso muuttuu sitkaasti. Kaikki ajatusmallit rakentavat yhteiskunnallisia instituutioita, koska valta pyrkii jatkuvuuteen ja puolustaa asemiaan. Epävarmuus on vallan seuralainen ja kärjistyy helposti vainoharhoiksi. Tiedeyhteisöjen epäluuloisuus ei toki ole yltänyt sellaisiin mittoihin, joihin kirkot aikanaan sortuivat, mutta se ei oikeuta fundamentaalista jyrkkyyttä toisinajattelua kohtaan.. Vitalismina tunnettu näkemys, jossa elämään liitetään aineeton ulottuvuus, on luonnontieteissä vuosisatoina toistuvasti nujerrettu. Tätä näkemystä edusti mm. Johann Wolfgang von Goethe ( ), mutta hänen omaperäisiä luonnontieteellisiä tutkimuksiaan arvostavat nykyisin vain antroposofit. Uuden aspektin tähän näkemykseen toi venäläinen Semjon Davisdovits Kirlian, joka keksi 1939 tavan kuvata eläviä kappaleita ympäröiviä kenttiä. Tällä tekniikalla on

5 luvulta asti on erityisesti Venäjällä tehty tutkimustyötä ja osoitettu menetelmän moninaiset mahdollisuudet. Suomalainen tutkimus on kohdistunut pääasiassa kasveihin, mutta esimerkiksi sairausdiagnostiikan mahdollisuuksia ei juuri ole tutkittu lääketieteen ennakkoluuloisuudelta tuntuvan torjunnan vuoksi. Pääasiassa eläimiin yhdistetty vaiston käsite kuvaa erästä subjektiivisen tiedon muotoa, jonka tiede pyrkii objektivoinaan kytkemällä sen geeneihin. Selitys soveltuu huonosti lajikohtaisiin toimintoihin, esimerkiksi lintujen pesänrakentamiseen, jossa ilmenee tilannekohtaista luovuutta. Vaikka sitä ei voisikaan rinnastaa ihmisen luovuuteen, mikään mekaaninen automatiikka ei riitä sitä selittämään. Jäljelle näyttää jäävän ajatus yksilöjen kautta toteutuvassa lajisubjektin luovuudesta. Myös kalojen ja lintujen laumakäyttäytymistä samoin kuin yhdyskuntahyönteisten toimia näyttää ohjaavan ryhmäsubjektisuus lajisubjektin vaikuttamistapana. Puhe ihmisten vaistomaisista toiminnoista kuuluu yleiseen kielenkäyttöön. Se yhdistetään ehkä useimmin luonnonkansojen elämään, mutta vahvoja jäänteitä vaistoista näkyy yhä monilla urbanisoituneilla ihmisillä säilyneisiin erätaitoihin. Elävä suhde luontoon on varhaisemmin ollut keskeinen subjektiivisen tiedon tuottaja. Subjektiivisen tiedon arvostaminen saattaa kuulostaa nostalgiselta haikailulta sellaiseen, mikä ei enää kuulu ihmisen nykyiselle kehitystasolle. Tapahtunut muutos voidaan kuitenkin nähdä myös ihmisenä olemista heikentymisenä, subjektisen olemuksen eli minävoimien syöpymisenä, liukumisena yksilöllisyydestä kohti laumasieluisuutta ja lisääntyvää riippuvuutta ulkoisista valtarakenteista. Todellisuuden omaehtoinen kohtaaminen kannustaa ja vahvistaa minuutta, mutta siihen tarvitaan muun ohella kykyä ihmetellä eli nähdä todellisuuden selittämättömyys. Objektiivisen tiedon ylikorostaminen on omiaan myrkyttämään ja sammuttamaan ihmettelyn. Kokemus elämän mielettömyydestä ja siitä johtuva lamaantuminen lisääntyy yhteiskunnassa, erityisesti nuorten keskuudessa kulkutaudin tavoin. Yhä useampi nuori syrjäytyy eli epäonnistuu elämänsä rakentamisessa eikä kasva vastuulliseen aikuisuuteen. Koska objektiivisuutta palvova tiede kieltää elämän subjektisen perustan ja siten ihmisen minuuden merkityksen, ei kyetä näkemään ulkoisen tiedon yksipuolista syöttämistä minävoimien syövyttäjänä. Niinpä ei myöskään ymmärretä, miten tätä vaarallista kehitystä voitaisiin edes hidastaa.. Mistä nousee muutoksen toivo? Pyrkimys tulevaisuuden rehelliseen kohtaamiseen törmää hankalaan paradoksiin: nykyisen kehityksen jatkumismahdollisuudet heikkenevät nopeasti, mutta samalla muutoksen vastavoimat kasvavat väistämättä. Asiaa ei voi todistaa mutta omasta puolestani pidän ilmiselvänä, että länsimaisen ihmisen todellisuussuhteen objektivoitumisella ja hallintatiedon valtaannousulla, mitä vahvat organisaatiot ajavat yleismaailmalliseksi asenteeksi, on moninaisia kohtalokkaita vaikutuksia kuten kiihtyvä kulutusinto ja tuotantokilpailu, pääomamarkkinoiden vallan kasvu, voimavarojen siekailematon tuhlaus, riittämätön huolenpito luonnon vaurioitumisesta ja viimeksi ihmisen riisto materiaalisten arvojen hyväksi. Vaikka muutos on välttämätön, se näyttää mittasuhteiltaan liian pelottavalta edes kuviteltavaksi. Siksi siitä rohjetaan esittää korkeintaan kalpeita skenaarioita. Harhauttava usko hallintatietoon vaikuttaa monin tavoin ihmisten arkeen. Lukuisista esimerkeistä eräs ajankohtaisimpia on vanhushuollon palvelujen kilpailuttaminen, jossa laadun ongelmia eivät ole hallittavissa ja joissa taloudelliset hyödyt tulevat kalliiksi puolustuskyvyttömille asiakkaille. Julkisuuteen on jo tullut tietoja vanhuspalvelujen hyväuskoisen kilpailutuksen katastrofaalisilta seurauksilta. Huomaamattomiksi tällaisten seurausten rinnalla jää koululaitoksen vähittäinen muuttaminen hallintatiedon ehdoilla. Suuri kertamuutos oli siirtyminen luokattomaan lukioon, mikä tarkoitti tietoista luopumista sosiaalisista kasvatustavoitteista minuuden rakentamiselle tärkeinä ikävuosina. Ratkaisun vuosikymmenten mittaisia seurauksia on vaikea määritellä ja mitata, koska ne ovat vain osa laajaa samansuuntaista kulttuurimuutosta.

6 6 Ydinongelma ei kuitenkaan löydy aineellisista tai sosiaalisista seurauksista vaan arvovalintoihin huumeen tavoin vaikuttavasta luottamus kaikkivoipaan tieteeseen ja objektiiviseen tietoon, joiden uskotaan tarjoavan keinot selvitä ihmiskunnan jo nyt ottamista valtavista riskeistä. Suurin riski onkin uskon sokeus, joka estää näkemästä vuorten suuruisiksi kasvavia ongelmia. Toisenlainen asenne ei voi perustua hallintatiedolle vaan kokemuspohjaiselle näkemykselle luonnon ja kaiken elämän kokonaisuudesta ja sen kunnioittamisen välttämättömyydestä. Tällainen mututieto on pannut liikkeelle esimerkiksi ympäristöliikkeet ja vastaavat kansalaisvastuun joukkoilmaukset, jotka ovat kyllä tiedeyhteisöjen pilkan helppoja kohteita mutta kertovat itsenäisen ajattelun ilahduttavasta vahvistumisesta. Aitoa toivoa herättää yleisen ilmapiirin muutos, joka tosin näkyy pääosin jälkikäteen. Selvä käänne tapahtui jo 1960-luvulla, kun vanhan rakennuskulttuurin hävittäminen loppui ja tapahtui nopea herääminen ympäristön tuhoutumiseen. Samaan aikaan tiederintama on alkanut repeillä, kun esimerkiksi tietoisuus kvanttifysiikan tuomista uusista haasteista on vähitellen yleistynyt. Toiveita voi nähdä myös hermeneutiikan uudesta tulosta tutkimukseen. Tämä ymmärtämiseen ja tulkintaan perustuva lähestymistapa ei ole uusi, mutta näköpiiriin ovat nousseet sen soveltamismahdollisuudet. ihmiseen ja yhteiskuntaan liittyvillä tieteenaloilla. Itse asiassa eräät psykoterapiasuuntaukset ovat jo pitkään soveltaneen hermeneuttista menetelmää pyrkiessään ymmärtämään asiakkaittensa ongelmia. Tärkeä askel tähän suuntaan oli psykoterapia ulottaminen psykoosissa oleviin henkilöihin, joiden sekavalta ja järjettömältä tuntuneen puheen ymmärrettiin sisältävän tärkeää informaatiota psykoosin luonteesta ja syistä. Myös terapeuteilta edellytetty oma terapiaprosessi on ollut askel samaan suuntaan. Hermeneutiikka lähtee siitä, että tutkija itse on tutkimuksen tärkein väline ja hänen kokemuksensa sinänsä arvokasta tietoa. Väline ei kuitenkaan ole valmis ilman valmennusta, jonka tulisi itse asiassa olla jatkuvaa. Valmennuksen tarkoituksena on auttaa tutkijaa tiedostamaan omat asenteensa ja ennakkoluulonsa, jolloin hän voi avautua kohtaamaan omalle taustalleen vieraita ilmiöitä ja ihmisiä pakottamatta kohtaamaansa todellisuutta oman suodattimensa läpi. Tällainen tutkimus asettaa tutkijayhteisölle uudenlaisia vaatimuksia, sillä sen tulee tukea jäsentensä itsetiedostusta ja heidän kuultelukykynsä terävöitymistä. Hermeneuttinen tieto ei pyrikään rinnastumaan objektiivisuuteen vaan suuntautuu vain sellaisille alueille, joilta objektiivista tietoa ei ole saatavissa.. Lähtökohtana ei siis ole objektiivisen tiedon torjunta tai vähättely vaan objektiivisten ja subjektiivisten kohtaamistapojen rinnakkaisuus kummankin omilla ehdoillaan ja rajoituksillaan.,