I Allegro con brio II Largo III Rondo (Allegro) VÄLIAIKA 20 min

Transkriptio

1 Louis Langrée, kapellimestari Juho Pohjonen, piano Ludwig van Beethoven: Leonore-alkusoitto nro 2, op. 72a Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto nro 3 c-molli op.37 I Allegro con brio II Largo III Rondo (Allegro) 13 min 35 min VÄLIAIKA 20 min Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 8 F-duuri op.93 I Allegro vivace e con brio II Allegretto scherzando III Tempo di menuetto IV Allegro vivace 27 min Väliaika n. klo Konsertti päättyy noin klo Suora lähetys YLE Radio 1:ssä ja internetissä ( 1

2 Ludwig van Beethoven ( ): Leonorealkusoitto nro 2, op. 72a Hyvä musiikkivisan knoppikysymys voisi olla: mitä ovat Odysseuksen kotiinpaluu, Romulus ja Remus, Macbeth, Alfred Suuri, Romeo ja Julia sekä Babylonin tuho? Kovin moni ei suoralta kädeltä tätä tietäisi. Ne ovat nimittäin Beethovenin kariutuneita oopperasuunnitelmia. Jo yksin tästäkin voidaan päätellä, että ooppera toisaalta kiehtoi Beethovenin mieltä pitkään ja voimakkaasti, mutta että toisaalta se oli hänelle kovin problemaattinen laji ja että hänen oman estetiikkansa ja sekä musiikillisen että yhteiskunnallisen maailmankuvansa ehdottomuus aiheutti törmäyksiä suhteessa oopperan kaltaiseen taiteenlajiin. Yhtä paljon voidaan päätellä myös siitä yleisemmin tunnetusta seikasta, että mestarin ainoan valmistuneen oopperan syntyhistoria oli mutkia ja tuskia täynnä. Miksi tämä kaikki hankaluus, kun Beethovenilla kuitenkin oli vahva kiinnostus teatterin maailmaan ja vilpitön halu säveltää oopperoita, varsinkin kun sellaiset aikakauden suosituimpana musiikin lajina olisivat tarjonneet kätevän mahdollisuuden pysyvämmän luontoisiin tuloihin ja saattaneet myös tasoittaa hänen julkisuuskuvaansa, joka soitinsävellysten avantgardistisuuden vuoksi oli piirtynyt aika pelottavaksi? Ensimmäiseksi täytynee todeta raaka tosiasia: vaikka kiinnostusta riitti, Beethoven ei ollut tyypiltään ideaalinen oopperasäveltäjä. Teknisesti ajatellen hänen suhteensa lauluääneen oli kaukana optimaalisesta: hänellä oli taipumus kohdella laulajia liian instrumentaalisesti. Vaikka hänen yllättävän laajasta laulu- ja muun vokaalimusiikin tuotannostaan voidaan löytää kauniita ja komeita helmiä, sen kokonaisuus on jäänyt vaille lauluäänen mahdollisuuksiin myötäkarvaisemmin suhtautuneiden säveltäjien, esimerkiksi Bachin, Händelin, Mozartin, Schubertin, Schumannin ja Wagnerin, saavuttamaa suosiota puhumattakaan italialaisista bel canton taitajista, joista Rossini paistatteli suosionsa kukkuloilla Beethovenin elinaikana. Laulumusiikin kirjoittaminen edellyttää kompromissialttiutta, jota Beethovenilla ei mainittavasti ollut. Nykyäänkin törmätään usein ongelmiin, jotka aiheutuvat säveltäjien kovista vaatimuksista: lauluääntä lähestytään kuin soitinta, soittajia puolestaan kuin koneita. Beethovenin Yhdeksännen sinfonian finaali kuoroineen ja solisteineen on tietysti riipaisevan upeaa musiikkia, mutta tapa jolla säveltäjä rääkkää erityisesti korkeita naisääniä on aika epäinhimillinen. Toinen, vielä tärkeämpi syy oli Beethovenin kirkasotsaisessa ihanteellisuudessa. Pakonomainen halu nähdä kauniiden ja puhtaiden asioiden olevan koko ajan hallitsevassa asemassa ja niin sanoakseni voitolla on valitettavasti suoranainen este tehokkaan draaman tajun kehittymiselle. On tunnettua, ettei Beethoven voinut lainkaan sietää esimerkiksi Mozartin myöhempien Da Ponte -oopperoiden kujeilevan rietasta menoa: Don Giovannista puuttui hänen mielestään moraalisuus, Così fan tuttesta ihanteellisuus ja kohtuullisuus. Oireellista kyllä, Goethe sanoi haastattelijalleen Eckermannille, että juuri Mozartin olisi pitänyt säveltää Faust oopperaksi, koska vain hänellä oli tajua sen vaatimien vastenmielisten ilmiöiden esittämiselle. Beethovenista ei tähän Weimarin mestarin mielestä siis olisi ollut, ja hän oli varmaan oikeassa. Helppo on siis kuvitella, mihin Shakespeare-aiheiden säveltäminen kaatui, ja yhtä helppo on ymmärtää, miksi vain J.N. Bouilly n näytelmään Leonore sävelletty ooppera lopulta valmistui. Tässä ranskalaisessa vapausaiheisessa ja idealistisessa draamassa on ne ainekset, joita Beethoven arvosti ja joiden läsnäoloa hän piti välttämättömänä eettisesti korkeatasoisen lopputuloksen saavuttamiselle. Beethovenin tavaramerkiksi muodostui vapauden voiton ilmaiseminen suurilla triumfaalisilla loppunousuilla: Viides ja Yhdeksäs sinfonia ja Egmont-näyttämömusiikki ovat tunnetuimpia tämän mallin toteutuksia, sekä tietysti ooppera Fidelio ja siihen eri vaiheissa sävelletyt kolme ylimääräistä alkusoittoa, jotka kantavat oopperan alkuperäistä nimeä Leonore. Bouilly n näytelmän tapahtumat sijoittuivat Ranskaan, 2

3 mutta varovaisuus Wienin porteilla kärkkyneen Napoleonin armeijan edessä sai libretisti Joseph Sonnleithnerin sijoittamaan oopperan Espanjaan. Tarinassa syyttömästi tyrmässä viruva poliittinen vanki Florestan aiotaan likvidoida, mutta hän odottaa ministerivierailua, jonka tiedetään johtavan vapauttamiseen. Julma diktaattori Pizarro pyrkii kiirehtimään mestaamista, mutta vangin uskollinen morsian Leonore auttaa sulhasensa vapaaksi pukeutumalla Fidelio-nimiseksi mieheksi ja soluttautumalla vihollisen vankilalinnakkeeseen. Ooppera valmistui ja sai ensimmäisen ensiiltansa vuonna 1805; Napoleonin joukot olivat juuri vallanneet kaupungin ja kansoittivat teatterin tavanomaisen yleisön sijasta,; osittain tästä syystä esitys epäonnistui. Seuraavana vuonna tehtiin uusi yritys voimakkaasti tiivistetyn oopperan kanssa, mutta vieläkään tilaisuus ei ollut otollinen. Vasta vuonna 1814 teos saavutti ansaitsemansa menestyksen ja paikan kantaohjelmistossa. Kuhunkin näistä esityksistä ja niiden lisäksi myöhemmin Prahaan suunniteltuun produktioon Beethoven sävelsi uuden alkusoiton. Oopperan avauksena käytetään vuoden 1814 ns. Fidelio-alkusoittoa, joka on alkusoitoista lyhin ja kulkee ainoana E-duurissa, kun muut on sijoitettu tyypillisemmin C-duuriin. Leonore-alkusoitot puolestaan kuuluvat sinfoniakonserttien repertuaariin; Gustav Mahler tosin keksi esittää Leonore n:o 3:n välisoittona oopperan toisessa näytöksessä, mistä tuli ensiksi suosittu käytäntö, mutta lähempänä nykyaikaa tästä juonenkuljetuksen kieltämättä melko pahasti keskeyttävästä tavasta on luovuttu. Alkusoittojen numerointi on harhaanjohtava: numeroa 1 kantaa viimeiseksi valmistunut Prahaan aiottu kappale (1807), toisena pidetty alkusoitto puolestaan on oikeasti vanhin, ensimmäiseen esitykseen sävelletty (1805). Nykyään konserttikappaleena suosituin alkusoitto numero 3 on vuoden 1806 esityksen avaus. Kokonaisuutena kolme Leonore-alkusoittoa tarjoavat syntyhistoriasta ja laitosten välisestä vertailusta kiinnostuneille ainutlaatuisen panoraamapaikan tarkkailla Beethovenin ideoiden kehittymistä. Yksittäisinä numeroina ne ovat uljasta orkesterimusiikkia, Beethovenin vapaustematiikan tyylipuhtaita edustajia, joiden todistusvoima on edelleen huomattava. Jouni Kaipainen Ludwig van Beethoven ( ): Pianokonsertto nro 3 c-molli op. 37 Beethoven nimitettiin alkuvuodesta 1803 Theater an der Wienin säveltäjäksi. Yhtenä nimityksen etuna oli se, että hän saattoi antaa teatterin tiloissa omia konsertteja. Ensimmäisen sellaisen hän järjesti jo huhtikuussa, ohjelmana tyypillisen beethoveniaaniseen maailmoja syleilevään tapaan ensimmäinen ja toinen sinfonia, kolmas pianokonsertto ja oratorio Christus am Oelberge. Ensimmäistä sinfoniaa lukuun ottamatta kaikki teokset kuultiin kantaesityksinä. Konsertin teoksista kolmas pianokonsertto oli ollut työn alla pisimpään. Ensimmäiset luonnokset ovat vuosilta ja voi olla, että vielä kantaesityksen jälkeenkin Beethoven teki teokseen muutoksia. Konsertissa Beethoven soitti teoksen solistiosuuden nuoteista tai oikeammin muutamista sinne tänne muutoin lähes tyhjille sivuille muistin virkistykseksi raapustetuista aihelmista tai egyptiläisistä hieroglyfeistä niin kuin nuotinkääntäjänä hankalassa tehtävässä toiminut Ignaz Seyfried on muistellut. Pitkä syntyaika korostaa kolmannen pianokonserton asemaa Beethovenin tuotannossa varhais- ja keskikauden murroksessa. Moni asia viittaa vielä mozartiaaniseen perintöön esimerkiksi avausosan toinen teema voisi olla Mozartin kirjoittama mutta samalla teos avaa näkymiä myös tulevaan Beethoveniin. Tällaisia piirteitä ovat esimerkiksi aiempaa rohkeam- 3

4 mat tonaaliset siirtymät, ilmaisun syventyminen, pianon laaja-alaisempi käyttö sekä monet omaperäiset ideat kuten ensiosan lopulla patarummuille annettu temaattinen rooli. Kolmas pianokonsertto on Beethovenin ainoa molliin kirjoittama konsertto, mutta sen c-molli ei ole yhtä uhmakasta ja dramaattista kuin hiukan aiemmassa Pateettisessa sonaatissa (1798) tai muutamaa vuotta myöhemmässä viidennessä sinfoniassa (1808). Jalopiirteinen hidas osa on avausosaan nähden etäisessä E-duurissa, joka saa oman esiintymänsä myös määrätietoisesti etenevässä ja eloisassa rondofinaalissa. Presto-koodassa musiikki avautuu C- duuriin, kääntyy 6/8-tahtilajiin ja säkenöi kuin jonkin opera buffan päätöksessä. Kimmo Korhonen Ludwig van Beethoven ( ): Sinfonia nro 8 F-duuri op. 93 (1812) Beethovenin seitsemäs ja kahdeksas sinfonia kantavat peräkkäisiä opusnumeroita. Ne syntyivät osittain samanaikaisesti vuosien aikana; seitsemäs valmistui kesäkuussa, kahdeksas syyskuussa Ensiesityksetkin olivat lähekkäin: seitsemännen , kahdeksannen Jälkimmäisessä konsertissa soitettiin molemmat teokset, mikä antoi aikalaisyleisölle tilaisuuden mielenkiintoiseen vertailuun. Köydenveto päättyi seitsemännen eduksi, ja myös myöhempi aika on yleensä suosinut kookkaampaa ja profiililtaan järeämpää A-duuri-sinfoniaa seuraajan kustannuksella. Mutta helmikuun 1814 suurkonsertissa molemmat hävisivät suosiossa tilapäisteokselle Wellingtonin voitto, jonka Beethoven oli alun perin säveltänyt metronomin keksijän Johann Mälzelin aloitteesta tämän suunnittelemalle mekaaniselle urku-klaveerille nimeltä panharmonicon. Juhlakonserttia varten hän orkestroi tämän mahtipontisen luomuksen ja liitti siihen asiaankuuluvat sitaatit hymnistä Rule, Britannia ja kansallislaulusta God Save the King. Napoleonin vastaisen poliittisen suhdanteen harjalla jättiläismenestys oli taattu, ja sivuvaikutuksiin kuului sinfonioiden jääminen tyystin tilapäishitin varjoon. Näinhän kävi monesti Sibeliuksellekin. Wellingtonin voitto ei enää ole aktuelli, mutta sinfoniat ovat sitä sitäkin enemmän. On mitä kiinnostavinta, että Beethoven itse asettui särmikkääseen tapaansa tukemaan kahdeksattaan: kun häneltä kysyttiin, mistä hän uskoo johtuvan, että se on niin paljon vähemmän suosittu kuin seitsemäs, hän vastasi lakonisesti: Koska se on niin paljon parempi! Rytmisesti vulkaaninen seitsemäs viljelee puhtaaksi mestarin luonteen yhden kulmakiven ja on siten yksi hänen edustavimmista töistään, minkä hän epäilemättä itse hyvin tiesi. Tästä syystä lainaamaani lausahdusta ei ehkä pidä ottaa aivan kirjaimellisesti. Mutta se on hyvin oireellinen. Beethovenilla oli toki hyvä syy kahdeksantensa puolustamiseen. Hän varmaankin ärsyyntyi havaitessaan, että teos näytti olevan jumiutumassa lapsipuolen asemaan lähinnä kokonsa vuoksi tämä on musiikin reseptiohistoriassa sangen tavanomainen ilmiö. Niinpä Beethoven puhui kappaleesta lämpimästi pienenä sinfonianaan, tarkoituksenaan kertoa, ettei kesto ja jämeryys voi olla musiikin arvon mittari. Kahdeksas merkitsee joissakin suhteissa myös paluuta aikaisempiin ilmaisutapoihin, ja voi hyvin olla, että radikalismistaan kuuluisa mestari halusi korostaa, ettei alituinen perusteellinen uudistuminen sekään ole esteettinen välttämättömyys. Toinen, varmasti merkittävämpi seikka on se, että kahdeksas sinfonia on häikäisevä sinfonisen muodon ja tekstuurin hallinnan näyte. Se on temaattisesti yksi Beethovenin ytimekkäimpiä ja keskittyneimpiä partituureja, mikä on enemmän kuin paljon sanottu. Tutkijat ovat osoittaneet sen tematiikasta ällistyttäviä rakenteellisia hienouksia, jotka vapaassa kuuntelussa toki jäävät horisontin ulkopuolelle, mutta jotka 4

5 silti vaikuttavat kuulijan alitajuntaan ja toimivat kuulokuvaa yhtenäistävästi. Tällainen piiloyhteys vallitsee myös eri osien (ensimmäisen ja viimeisen) välillä, mikä itse asiassa on tuleviin aikoihin viittaava uudistusele. Jännittävä piirre on sinfonian ainutlaatuinen huumori. Kaikki neljä osaa sisältävät humoristisia elementtejä, kukin omanlaisiaan. Ensimmäisessä osassa kehittelyn itsepintaisuus nostattaa sekalaisia tunteita, kunnes kertauksen tuoma vapautus asettaa kaiken hieman vinon koomiseen valaistukseen. Toinen osa on siron henkevää leikinlaskua mainitun Mälzelin metronomin tikityksen innoittamana, kolmas taas on jäyhäaskelinen, vanhanaikainen hovimenuetti, joka on osittain käsitelty parodisella talonpoikaisotteella. Aikalaiset taatusti yllättyivät, kun rytmisesti jyrkkien scherzojen rämäpäisenä säveltäjänä tunnettu Beethoven palasi menuettiin jo yksin tämä temppu oli historiallisessa yhteydessään naurua nostattava. Hauskaa on, että se toimii samalla tavalla edelleen: kuin yhtäkkiä laitettaisiin peruukit päähän ja alettaisiin pokkuroida ja niiailla, hieman kömpelösti kuin roolipelissä ikään. Finaalin huumori on sitten oma lukunsa. Tässä viuhuvassa hullunmyllyssä kuuluu Beethovenin oma, hirtehinen nauru, jota välittävät partituurin lukuisat herkulliset päähänpistot. Upeinta tietenkin on, että samalla kun nämä oikut jallittavat, säikäyttävät tai kertalaakilla tyrmäävät kuulijan, ne ovat myös vahva rakenteellinen tekijä, jonka varaan maestro suunnitteli osan hermoherkän dramaturgian. Tämän tasoisessa musiikissa rakenne arkkitehtuurinsa koko lujuudessa ja sisältö harkituimmasta motiivisesta yhteydestä piruilevan rabulistin mojovimpaan pukinsorkkaan ovat yhtä ja samaa: täyttä ja kokonaista ilmaisua. Kun kahdeksannen sinfonian on joskus varovasti vihjattu olevan eräänlainen omakuva, tekee mieli lisätä, että se on pikemminkin erilaisten omakuvien sarja: muotonsa ja tekstuurinsa tiiviiksi hioneen sinfonikon (I osa), hyväntahtoisen kanssaihmisen (II osa), hovikulttuurissa kannuksensa ansainneen ja sen niskastaan karistaneen maalaispojan (III osa) ja pirullisen älykkäitä käänteitä rakastavan dramaturgin (IV osa) muotokuva samassa nelikentässä. Yhdessä seitsemäs ja kahdeksas sinfonia ovat suurenmoinen sinfoninen diptyykki, joka kertoo selvää kieltään siitä, ettei niitä seurannut monen vuoden sävellystauko johtunut ainakaan luomisvoiman ehtymisestä. Ja kyllähän Beethovenin elämään tulikin noihin aikoihin monta huolestuttavaa varjoa. Tulossa oleva eksentrinen myöhäiskausi vaati myös kypsyttelyaikansa: seitsemännessä ja kahdeksannessa saavutettu suunnaton energiataso piti saada kanavoitua toisin. Yhdenlainen kanavointi oli jo toteutettu. Jouni Kaipainen Louis Langrée Ranskalainen kapellimestari Louis Langrée on toiminut New Yorkin Mostly Mozart -festivaalin taiteellisena johtajana vuodesta Hän päätti viisivuotisen kautensa Liegen filharmonisen orkesterin taiteellisena johtajana vuonna 2005 ja on toiminut myös Orchestre de Picardien ja Lyonin oopperan taiteellisena johtajana. Langrée on vieraillut johtamassa merkittäviä orkestereita ympäri maailmaa. Kuluvalla kaudella Langrée johtaa mm. Camerata Salzburgia, Lontoon filharmonista orkesteria sekä Dallasin sinfoniaorkesteria. Lisäksi hän debytoi Göteborgissa ja Amsterdamin Concertgebouw ssa. Langrée on tunnettu työstään oopperamusiikin ja vanhan musiikin tulkkina. Hän on työskennellyt säännöllisesti Glyndebournen oopperajuhlilla ja johtanut mm. Lontoon Covent Gardenissa, Dresdenin valtionoopperassa, Bastiljin oopperassa Pariisissa sekä Alankomaiden oopperassa. Kuluvalla kaudella Langrée johtaa Metropolitan-oopperassa Mozartin Don Giovannin ja tulevina vuosina hän debytoi Mila- 5

6 non La Scala -oopperassa, Wienin valtionoopperassa sekä Pariisin Opera Comique ssa. Vanhaa musiikkia Langrée on esittänyt mm. yhdessä Valistuksen ajan orkesterin, Concerto Köln - kamariorkesterin ja Le Concert d Astrée -yhtyeen kanssa. Juho Pohjonen Maamme nuoren polven solistien parhaimmistoon kuuluva Juho Pohjonen (s. 1981) opiskeli pianon- ja viulunsoittoa Sibelius-Akatemiassa vuodesta 1989, ensin nuorisokoulutuksessa ja vuodesta 2000 alkaen esittävän säveltaiteen koulutusohjelmassa, jossa hän suoritti maisterin tutkinnon Pohjosen piano-opettajina ovat toimineet Meri Louhos ja Hui-Ying Liu. Hän on osallistunut myös monille mestarikursseille mm. Andràs Schiffin, Leon Fleischerin ja Barry Douglasin johdolla. Pohjonen on menestynyt monissa kilpailuissa: hän voitti Pohjoismaisen pianokilpailun Tanskassa 2004 ja Tukholman Young Artists -konserttokilpailun Kansainvälisessä Maj Lind -pianokilpailussa 2002 hän sijoittui neljänneksi. Louis Langrée on tehnyt useita levytyksiä Virgin Classics-, Universal- ja Naïve-levymerkeille. Levytyksistä monet on palkittu Vicroire de la Musique -, Diapason d Or -, ja Gramophone-palkinnoilla. Langréen viimeisin levytys on Mozartin c-molli messun levytys Le Concert d Astrée -yhtyeen kanssa. Juho Pohjonen on konsertoinut Suomen lisäksi mm. Ruotsissa, Tanskassa, Englannissa, Yhdysvalloissa, Saksassa ja Kiinassa. Hän on esiintynyt mm. Radion sinfoniaorkesterin, Helsingin kaupunginorkesterin, Tanskan kansallisorkesterin sekä Malmön sinfoniaorkesterin solistina. New York Timesin kriitikko Anthony Tommasini valitsi Juho Pohjosen Carnegie Hall in debyytin vuoden 2004 mieliinpainuvimmaksi konserttielämykseksi. Kuluvalla kaudella Juho Pohjonen soittaa mm. Esa-Pekka Salosen johdolla Sibelius-Akatemian sinfoniaorkesterin solistina Los Angelesissa ja Philharmonia-orkesterin solistina Lontoossa. Tanskassa hän kantaesittää Pelle Gudmundsen-Holgreenin pianokonserton Tanskan radion sinfoniaorkesterin kanssa. RADION SINFONIAORKESTERI Radion sinfoniaorkesteri (RSO) on Yleisradion orkesteri, joka syksyllä 2007 juhli 80 vuottaan. Orkesterin ylikapellimestari on Sakari Oramo, joka aloitti kautensa syksyllä Radio-orkesteri perustettiin vuonna 1927 kymmenen muusikon voimin ja sinfoniaorkesterin mittoihin se kasvoi 1960-luvulla. RSO:n ylikapellimestareita ovat olleet Toivo Haapanen, Nils- Eric Fougstedt, Paavo Berglund, Okko Kamu, Leif Segerstam ja Jukka-Pekka Saraste. RSO:n ohjelmistossa on tärkeällä sijalla uusin suomalainen musiikki ja orkesteri kantaesittää vuosittain useita Yleisradion tilausteoksia. Yhteensä RSO on kantaesittänyt yli 500 teosta. Kaudella on ohjelmassa seitsemän kantaesitystä sekä useita Suomen ensiesityksiä. Levytyksiä on tehty tähän mennessä yli sata. Historiallinen helmi tallennettiin Helsingin konservatorion (nyk. Sibelius-Akatemia) salissa uudenvuodenpäivänä 1939, kun Jean Sibelius johti oman Andante festivonsa radiotervehdyksessä amerikkalaisille. Nauhoitus jäi ainoaksi dokumentiksi Sibeliuksesta kapellimestarina. Sakari Oramon kanssa RSO on levyttänyt mm. Bartókin, Hakolan, Lindbergin, Kaipaisen ja Kokkosen teoksia sekä Launiksen Aslak Hetta -oopperan ensilevytyksen. RSO:n levytykset on palkittu monilla merkittävillä palkinnoilla, kuten Gramophone-, ja BBC Music Magazine Awards -palkinnoilla. Tuorein tunnustus, MIDEM Classical Awards -palkinto myönnettiin 2008 RSO:n ja Lisa Batiashvilin levytykselle Lindbergin ja Sibe- 6

7 liuksen viulukonsertoista (Sony BMG). RSO levyttää myös mm. Ondinelle ja DG:lle. Vierailu Leningradiin 1963 oli orkesterin ensimmäinen ulkomaan vierailu. Sittemmin RSO on soittanut ulkomailla lähes 300 konserttia. Japanissa orkesteri on vieraillut neljä kertaa. Syksyllä 2008 RSO esiintyy Itämerifestivaalilla Tukholmassa, Edinburghin ja Santanderin musiikkijuhlilla sekä tekee Espanjan ja Portugalin kiertueen. Kevätkaudella 2009 orkesteri vierailee Saksassa, Wienissä ja Ateenassa. RSO:n kotikanava on YLE Radio 1, joka lähettää orkesterin kaikki konsertit yleensä suorina lähetyksinä niin Suomesta kuin ulkomailtakin. Konsertteja voi kuunnella myös ympäri maailmaa RSO:n verkkosivujen kautta ( 7