PRAECEPTA. historian opiskelun opas

Transkriptio

1 PRAECEPTA historian opiskelun opas

2

3 PRAECEPTA HISTORIAN OPISKELUN OPAS Työryhmä Markku Hyrkkänen, Mervi Kaarninen, Ville Vuolanto TAMPEREEN YLIOPISTO Historiatieteen ja filosofian laitos 2009

4 Ensimmäinen painos Tekijät sekä Historiatieteen ja filosofian laitos Taitto, ulkoasu ja s. 56 kuva Ville Vuolanto Kannen kuva: Olaus Magnus, Scandianae Insulae Index. Teoksesta Historia de Gentibus Septentrionalibus, Roma 1555 [yksityiskohta] ISBN ISSN Kopio Niini Tampere 2009

5 ESIPUHE Tämän teoksen edeltäjät, yhteensä yhdeksän laitosta, ovat ilmestyneet nimellä Praecepta iis, qui rebus gestis student. Opas historian harjoitustöiden laatijoille. Nyt ilmestyvä kymmenes versio edustaa jossain määrin uutta ajattelumallia näiden oppaiden historiassa. Kyseessä ei ole opas vain harjoitustöiden laatijoille, vaan mukaan on otettu paljon senkaltaista materiaalia, joka helpottaa historian opintojen suorittamista myös muissa yhteyksissä. Samoin, suhteessa edeltävään versioon harjoitustöiden laatijoille suunnattua osuutta on muokattu voimakkaasti, lähinnä vaihtoehtoisia merkitsemistapoja karsimalla. Uuden painotuksen mukaisesti tämä opaskirjanen on myös nimetty uudelleen. Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä käsitellään historian kirjoittamista: historiantutkimuksen perusperiaatteita, tutkimusprosessia, tutkimuksen etiikkaa, aineiston hankkimista sekä tulosten esittämisen yleisiä periaatteita. Toisessa osassa keskitytään opinnäytetöiden laatimiseen, ja palataan ensimmäisen osan teemoihin tutkimustekstin käytännön laatimisen näkökulmasta syventyen. Kolmannessa osassa annetaan erilaisia ohjeita ja neuvoja historian opintoihin, lähinnä suhteessa erilaisiin suoritusmuotoihin sekä opinnäytteiden arvosteluun. Menetelmä- ja opinnäytekirjallisuuteen keskittyvän kirjallisuusluettelon jälkeen löytyviin liitteisiin on koottu esimerkkejä yleisimmistä historia-alan lyhenteistä sekä kansilehti- ja tiivistelmäohjeita. Praecepta ei ole menetelmäopas, vaan se johdattaa historiankirjoittamisen ja opintojen käytäntöihin sekä antaa teknisiä ohjeita. Praecepta ei myöskään ole lakikirja, vaan sen tarkoituksena on antaa ohjeet muodollisesti moitteettoman johdonmukaisen, selkeän ja eettisesti kestävän opinnäytetyön laatimiseen. Praeceptan ohjeita noudatetaan laitoksellamme historian opinnoissa. Opintojensa aikana ja työelämässään opiskelija kohtaa monia muita ja erilaisia tapoja rakentaa esitys. Tärkeää on pystyä tarpeen mukaisesti soveltamaan saatua koulutusta aina uusien muoto- ja sisältövaatimusten mukaisesti. Moitteeton tekninen toteutus ei ole tekstille lisäansio vaan lähtökohta. Haluamme kiittää edellisten oppaiden toimittajia ja kirjoittajia, joiden työhön tämäkin opas pohjaa, sekä kaikkia tämän oppaan tekstiä kommentoineita. Erityiskiitos Minna Harjulalle, joka asiatarkasti ja oikoluki käsikirjoituksen sen viime vaiheissa. Toivomme, että tästä oppaasta on apua. Tampereella, syyskuussa 2009 Markku Hyrkkänen, Mervi Kaarninen, Ville Vuolanto

6

7 SISÄLLYSLUETTELO OSA I HISTORIAN KIRJOITTAMINEN Harjoitus tekee maisterin 2 Historiantutkimuksen vaiheet 4 Aineiston hankkiminen 7 Tutkimuksen ja tutkijan etiikka 10 Esityksen muoto ja rakenne 12 OSA II MUODOLLISET OHJEET Tekstien tekninen muotoilu: yleisperiaatteet 16 Tekstin havainnollistaminen: Asetelmat, taulukot, kuviot, kuvat, kartat, liitteet 17 Lähdeviitteet 20 Lähdeluettelo 26 OSA III HISTORIAN OPISKELU Historian opiskelu ja opiskelujärjestys 32 Tenttiminen valmistautuminen, vastaaminen, arvostelu 34 Kirjoitelma (essee) 36 Oppimispäiväkirja 38 Proseminaarin sisältö ja arvostelu 40 Kandidaatintutkielma ja kypsyysnäyte 42 Pro gradu työn jättäminen ja arvostelu 43 Käytännön ohjeita historianopiskeluun 44 LIITTEET Liite 1: Esimerkkejä suomalaisessa historiankirjoituksessa vakiintuneista lyhenteistä 46 Liite 2: Esimerkki pro gradun kansilehdestä 48 Liite 3: Esimerkki esitelmän kansilehdestä 49 Liite 4: Pro gradun tiivistelmäohje 50 KIRJALLISUUTTA 51

8

9 OSA I HISTORIAN KIRJOITTAMINEN

10 HARJOITUS TEKEE MAISTERIN Historiantutkimuksen ja -kirjoituksen taidon voi oppia vain tekemällä. Johdantokurssilla alkava sekä proseminaareissa, seminaareissa ja tutkielmaryhmissä jatkuva harjoitusopetus tähtää siihen, että opiskelija harjaantuu historiatieteeseen, sen menetelmien soveltamiseen ja kehittämiseen. Sama pätee kriittiseen lukemiseen: vain tekemällä tutkimusta voi oppia arvioimaan toisten laatimia tutkimuksia. Historiantutkimusta harjoittelemalla oppii myös etsimään tietoa. Taito etsiä tietoa ja erottaa siitä olennainen on hyödyllistä kaikilla ammattialoilla. Yhtä tärkeä on kyky muodostaa eri lähteistä kerätyn tiedon pohjalta selkeä, perusteltu ja ymmärrettävä kirjallinen esitys annetussa määräajassa. Kaikki harjoitusopetus on vakuuttavan perustelun eli argumentoinnin ja sen selkeän esittämisen opettelua. Proseminaariesitelmän tekijä kohtaa työssään kaikki historioitsijan työn elementit. Hyvän historiallisen tutkimuksen ja asiatekstin elementit ovat aloittelevan opiskelijan pitkän tähtäimen tavoitteita. Näitä ei kukaan ole ymmärtänyt ensilukemalta, vaan tutustumalla ja syventymällä niihin omassa työssään. Ennen kaikkea aloittelijan kannattaa pitää mielessä myös, että kukaan ei ole oppinut niitä täydellisesti hallitsemaan. Hyvän historioitsijan ominaisuudet voidaan kuitenkin luokitella seuraavasti: Heuristiikka eli kyky määritellä tutkimustehtävä selkeästi ja muuntaa menneisyyden jäänteitä oman tutkimuksen lähteiksi. Kaiken tutkimuksen lähtökohtana on aina kysymys, joka vähitellen tarkentuu. Tutkittavan ongelman kannalta olennaiset tekijät haetaan esille ja päättely etenee loogisesti sekä nojaa viime kädessä empiiriseen aineistoon. Kriittisyys eli kyky arvioida toisaalta lähteiden sisältämää tietoa ja toisaalta historiatieteellisten esitysten antia oman tutkimustehtävän kannalta. Tieteellinen kriittisyys tarkoittaa tiedon perusteiden punnitsemista. Laaja-alaisuus eli kyky ymmärtää eri aikakausien ja eri elämänalueiden omalaatuisuutta ja sitä ilmentävän historiallisen jäänteistön erikoisominaisuuksia. Kirjallisen ilmaisun taito eli kyky kirjoittaa selvästi ja sujuvasti. Yleensä selvästi kirjoitettu on myös selvästi käsitetty. Historioitsijan on osattava kirjoittaa niin, että muutkin ymmärtävät hänen sanomansa. Aikataulussa pysyminen eli kyky suunnitella työn eteneminen mielekkäällä ja toteuttamiskelpoisella tavalla. Varsinkin pienryhmäopetuksen aikatauluista on pidettävä kiinni. Tämä taito on tärkeä myös työelämässä, joten sitä on hyvä harjoitella jo opintojen aikana. Kaikessa opiskelussa on hyvin tärkeää oppia määrittelemään omat tavoitteensa itse ja mitoittamaan niiden saavuttamiseksi vaadittava työmäärä mielekkäässä suhteessa näihin tavoitteisiin nähden. Älä jää odottamaan inspiraatiota vaan aloita heti. Näin myös harjoitustyöt valmistuvat määräajassa. 2

11 Opiskelija kohtaa historiantutkimuksen tekemisen ensinnä proseminaarissa. Sen aloittaminen edellyttää johdantokurssin suorittamista, ja viimeistään sen kanssa samanaikaisesti on suoritettava praktikum-kurssi. Seminaariin on syytä mennä vasta sitten, kun voi ryhtyä tekemään pro gradu -tutkielmaansa. Seminaariesitelmä on tavallisesti osa pro gradu -tutkielmaa ja seminaarin tarkoitus on edistää sen aloittamista ja tekemistä. Sekä proseminaari- että seminaarisuoritus koostuu oman harjoitustyön tekemisestä ja sen puolustamisesta (responointi) seminaaritilaisuudessa, toisen opiskelijan tekemän harjoitustyön arvioinnista (opponointi) sekä aktiivisesta panoksesta seminaarissa käytävään keskusteluun. Proseminaarien ja seminaarien tavoitteiden saavuttaminen riippuu paljolti siitä, miten tunnollisesti paneutuu ohjattuun harjoitteluun. Valtaosa työstä tehdään yksin mutta tulos on sitä parempi, mitä enemmän omasta ja muiden aiheista keskustellaan. Ryhmätyö on kaikkien jäsenten työn tukemista: on moraalitonta jättää muiden tekstit lukematta ja vaatia muilta tukea omaan työhönsä. Ryhmätyö edellyttää osallistujiltaan sitoutumista eli läsnäoloa ja valmistautumista. Proseminaariesitelmän pituus on noin 12 18, seminaariesitelmän yli 25 liuskaa. Humanististen tieteiden kandidaatin tutkintoon kuuluu myös kandidaatintutkielma, jonka laajuus on noin liuskaa; se kirjoitetaan pääsääntöisesti proseminaariesitelmän pohjalta. Tutkielmaan kuuluu myös kypsyysnäyte. Se on kirjoitelma tutkielmaan liittyvästä aiheesta, jonka antaa tutkielman tarkastaja (tarkemmin, ks. luku Kandidaatintutkielma ja kypsyysnäyte). Pro gradu -tutkielmassa opiskelija näyttää, kuinka hyvin hän on oppinut historiallista päättelyä ja kirjoittamista. Se on laajuudeltaan sivua aiheesta ja kirjoitustavasta riippuen. Tutkielma jätetään tarkastettavaksi kirjaston ohjeita noudattaen. Mukaan liitetään erillinen sivun pituinen tiivistelmä, jonka tulee sisältää tutkimusongelmaa, aineistoa, käytettyjä tutkimusmenetelmiä ja tärkeimpiä tutkimustuloksia koskevat tiedot (ks. Liite 4). Ennen tutkielman lopullista tarkastettavaksi jättämistä se kannattaa käyttää esitarkastuksessa työn ohjaajalla, joka arvioi, onko tekstiä vielä muokattava ennen kuin tutkielman voi tai kannattaa jättää tarkastettavaksi. Ehdotetut korjaukset ja tarkennukset riippuvat paljolti siitä, millaiseen arvosanaan tekijä tähtää. Laitoksen johtajan määräämät tarkastajat antavat pro gradu -tutkielmasta perustellun arvolause-ehdotuksen (Pro gradu töiden arvostelusta ks. oma luku alla). Tekijä saa tarkastajien lausunnon tiedokseen ennen kuin laitosneuvosto tai laitoksen johtaja hyväksyy työn. Jos tekijä on tyytymätön ehdotettuun arvolauseeseen, hän voi vaatia päätöksen siirtämistä. Tällaisessa tapauksessa tutkielmalle määrätään yleensä kolmas tarkastaja, joka voi olla myös oman laitoksen ulkopuolelta. Sivuainetutkielman laajuus on liuskaa. Se jätetään kahtena kappaleena ja sen tarkastaa oppiaineen professori tai muu laitoksen johtajan määräämä tarkastaja. Sivuaineen tutkielmasta ei anneta erillistä arvosanaa eikä siihen liity kypsyyskoetta. 3

12 HISTORIANTUTKIMUKSEN VAIHEET Historioitsijan työn voi osittaa neljään vaiheeseen: heuristiikkaan, kritiikkiin, tulkintaan ja tulkinnan esitykseen. Historiallinen tutkimus alkaa tutkimusaiheen valinnasta ja jatkuu siihen saakka kunnes tutkimustulosten esityksen viimeinen piste on kirjoitettu. Työvaiheet lomittuvat toisiinsa, toisiaan pönkittäen. Tutkimuksen alkuna on kysymys, joka suuntaa tulkintaa. Kysymys tarkentuu, jopa muuttuu tutkimuksen edistyessä ja sen myötä myös tutkimuksen suunta saattaa muuttua radikaalisti. Heuristiikka Tutkimusaiheensa valittuaan historioitsija muotoilee historiallisen kysymyksen eli tutkimustehtävänsä. Sen nojalla hän ryhtyy keräämään tutkimuksensa aineistoa, menneisyyden jäänteitä, joista hän valitsee tutkimuksensa lähteet. Tutkimuskohde on aina valinta ja siksi valinta pitää myös perustella varsinkin nykyisin, kun ei ole enää itsestään selvää, mikä on tärkeintä historiallista tietoa. Tutkimuskohde valitaan suhteessa vallitsevaan tietoon: on osattava kertoa itselleen ja muille, miksi vallitseva kuva tutkimuskohteesta on väärä, vino tai vaillinainen. Tiedollisen aukon paikkaaminen on kuitenkin tutkimisen perusteena aukollinen. Aukon paikkaamisen tarve on pystyttävä osoittamaan. Tutkimuksen tekemistä tukee ja kannustaa tieto siitä, miksi tutkimuksen kohteeksi valittu menneisyyden ilmiö on historiallinen eli muistamisen arvoinen. Tutkimuskysymys täsmentyy vähitellen tutkimussuunnitelmaksi, kun tutkija ensin perehtyy mahdollisimman monipuoliseen mielellään myös eri tieteenalojen rajat ylittävään aiheestaan kirjoitettuun tutkimuskirjallisuuteen sekä itse lähdeaineistoon. Näin tutkimussuunnitelma on itsessään jo eräänlainen tutkimustulos, koska se edellyttää perehtymistä tutkimuskirjallisuuteen ja tutustumista primääriaineistoon; siis tietoa siitä, miten tutkimustehtävän suorittaminen voisi olla mahdollista. Tutkimussuunnitelmassa pyritään jäsentämään tutkimustehtävä osatehtäviksi, joiden ratkaisemisesta varsinaisen päätehtävän ratkaisu rakentuu. Tutkimussuunnitelman dispositio (disponere = panna erilleen, hajottaa) merkitsee siis sananmukaisesti pääongelman hajottamista pienemmiksi osatekijöiksi ja alakohdiksi. Yhden osatehtävän selvittäminen on samalla muiden osatehtävien ratkomista, koska osatehtävät ovat suhteessa toisiinsa jos ne eivät ole, tutkimustehtävää on korjattava. Tutkimussuunnitelman dispositio ei ole tutkimustulosten esityksen jäsennys. Tutkimustulosten esittämisen sujuvinta ja selkeintä tapaa kannattaa miettiä vasta sitten, kun tuloksia on saavutettu. Lopullinen esitys voi olla aivan erilainen kuin tutkimuksen dispositio, tai disposition asiat voivat valmiissa tekstissä olla eri järjestyksessä. Tutkimustehtävä jäsentyy ja tarkentuu sitä ratkottaessa. Tutkimustehtävän muuttuminen on täysin normaali ilmiö ja useimmiten se kertoo tutkimuksen edistymisestä. Etukäteenhän ei voi tietää, mitä tutkimusaineistoon perehtyminen tuo mukanaan. Yhtälailla muutokselle altis on tutkimuksen aikarajaus. Se tarkentuu tutkimusprosessin kuluessa. Lopullinen aikarajaus on siis tutkimustulos. 4

13 Kritiikki Lähteet määräytyvät kysymyksistä. Vasta kun nykyisyyteen säilyneitä menneisyyden jäänteitä alkaa pommittaa historiallisilla kysymyksillä, jäänteet muuntuvat tietoa pulppuaviksi lähteiksi. Nykyisyyteen säilyneiden menneisyyden jäänteiden muuttuminen tutkimuksen lähteiksi riippuu historioitsijan kyvystä vastata itse asettamaansa historialliseen kysymykseen. Historioitsija joutuu tutkimustehtäväänsä suorittaessaan ratkaisemaan, mitkä menneisyyden jäänteet ovat hänen tutkimuksensa lähteitä. Lähdekritiikkiä harjoittamalla eli käytännössä lähteitään vertailemalla historioitsijalle alkaa vähitellen selvitä, mitä, missä, milloin ja miten tapahtui, millainen oli asioiden laita. Historioitsija joutuu luottamaan vain itseensä, päättelemään, mitä lähteet kertovat. Historioitsijan lähteestä ei pulppua tietoa luonnonvoimaisesti. Näin ollen hän on myös vastuussa päätelmistään. Mitä paremmin historioitsija päättelee, sitä vähemmän hän toistaa sitä, mitä lähteissä sanotaan ja sitä enemmän hän pumppaa lähteistä tietoa. Tosiasia onkin päätelty asia, tekoasia (vrt. saks. Tatsache). Tutkimuskirjallisuuden arviointi on pohjimmiltaan samaa kuin lähdekritiikki eli tekstien vertailuun nojautuvaa tulkintaa. Jos aikaisemman tutkimuksen tulokset näyttävät tavalla tai toisella auttavan oman tutkimustehtävän ratkaisua, historioitsija ei voi tyytyä vain noteeraamaan kollegoidensa tuloksia, lukemaan heidän tutkimustensa tiivistelmiä. Relevanteilta vaikuttavien tutkimustulosten takia on luettava koko tutkimus, jotta selviäisi miten vakuuttavasti tutkimuksen tekijä on päätelmiinsä päätynyt. Koska menneisyyden jäänteiden muuttuminen historioitsijan argumentaatiota tukevaksi lähteistöksi eli evidenssiksi riippuu historioitsijan omasta pättelystä, voidaan historiantutkimuksen tärkeimmäksi lähteeksi nimetä historioitsijan järjenkäyttö. Tulkinta Tulkinnassa historiallisesta kysymyksestä osaltaan määrittyneet ja lähdekriittisesti päätellyt tosiasiat pyritään näkemään yhteydessä toisiinsa, ja nimenomaan tutkimustehtävän ratkaisua palvelevissa yhteyksissä. Lähdeinformaatio muuttuu historiaksi vasta tulkintavaiheessa. Historioitsija päättelee tai konstruoi tosiasioiden historiallisen yhteyden, joka ei käy ilmi tosiasioista itsestään. Tulkintavaiheessa koetteelle joutuu historioitsijan taito käyttää valitsemiaan teorioita, metodeja ja konteksteja. Tutkijan on itse puntaroitava, millaiset teoriat, metodit ja kontekstit parhaiten auttavat häntä ratkomaan tutkimustehtäväänsä. Metodit, teoriat ja kontekstit eivät itsestään johda tuloksiin; niitä on osattava käyttää luovasti, tutkimustehtävän vaatimalla tavalla ja sen, mitä tutkimustehtävä vaatii, voi tietää vain historioitsija itse. Näitä välineitä tarvitaan kolmen keskeisen inhimillisen ulottuvuuden ja niiden yhteyksien erittelyyn. 1) On analysoitava ihmisten toimintaa, koska historian kulku johtuu ihmisten teoista. 2) Toiminnan ymmärtämistä varten historioitsija identifioi ja analysoi historiallisten toimijoiden ajattelua, heidän tarkoituksellista 5

14 toimintaansa suuntaavia tarkoituksiaan ja uskomuksiaan. 3) Toiminnan ymmärtäminen vaatii myös historiallisten toimijoiden ajattelusta riippumattomien olosuhteiden erittelyä. Ajattelun, toiminnan ja olosuhteiden yhteyden määrittäminen on tulkinnan päätehtävä. Tulkinnan esitys Historiankirjoitus alkaa samaan aikaan kuin historiantutkimus. Tutkimusprosessin edetessä kirjoittaminen muuttuu vähitellen itselle kirjoittamisesta lukijoille kirjoittamiseksi. Kirjoittaminen on tuloksellisin historiallinen metodi, ajattelun väline. Tästä näkökulmasta voi sanoa, että historioitsija ei niinkään kirjoita tietämästään vaan tietääkseen (Veijo Meri). Metodin noudattaminen on vaivalloista siksi, että siinä joutuu ajattelemaan, etenkin sitä mitä ajattelee, runollisemmin sanoen: On sanahämy aivohämyn tuote (W. Shakespeare). Historioitsijan on sommiteltava tulkintansa tekstiksi, jossa päätelmät on esitetty ja perusteltu selkeästi. Tutkimustulostensa esityksen rakennetta miettiessään historioitsijan on tiedettävä tarkkaan, mitä on itse asiassa päätellyt, mikä hänen tulkintansa on. Lisäksi hän joutuu punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja: miten päätelmänsä pystyisi mahdollisimman vakuuttavasti ja sujuvasti esittämään. 6

15 AINEISTON HANKKIMINEN Tutkimus on aina yhteydessä aiempaan tietoon. Aiemman tiedon perusteella hahmotetaan edessä olevia ongelmia, sidotaan tutkittava ilmiö laajempiin yhteyksiinsä ja rakennetaan omalle tutkimukselle perustaa. Tutkimuskirjallisuuteen tutustuminen antaa ideoita ja näkökulmia. Se myös säästää tutkimasta sellaista, mikä on jo tekijää tyydyttävällä tavalla selvitetty. Ensin kannattaa tutustua aihetta koskeviin yleisteoksiin ja vasta sen jälkeen edetä erikoistutkimuksiin. Molempia voi etsiä bibliografioista, kuten Suomen historiallisesta bibliografiasta, johon kootaan kaikki maassamme julkaistut historialliset tutkimukset olipa niiden kieli tai aihe mikä hyvänsä. Laajat yleisteokset sisältävät usein hyvin monipuolisen kirjallisuusluettelon sekä viittauksia painettuihin lähdejulkaisuihin. Oman aiheen tutkimuskirjallisuutta voi nykyisin yhä helpommin jäljittää Tampereen yliopiston kirjaston sekä muiden tieteellisten kirjastojen omilla ja yhteisillä hakuohjelmilla. Esimerkiksi Fennica eli Suomen kansallisbibliografia, Arto eli kotimaisten artikkelien viitetietokanta ja Linda eli suomalaisten yliopistokirjastojen yhteistietokanta ovat hyvin käyttökelpoisia. Yhteyden kaikkiin näihin sekä lukuisiin muihin artikkeli- ja viitetietokantoihin saa oman kirjastomme kautta, tai suoraan yhteistietokannasta osoitteesta Kansainvälisten kirjastojen sähköiset luettelot ovat myös hyviä lähteitä etsittäessä ulkomaista tutkimuskirjallisuutta. Ulkomaisista kirjastoista ei tietenkään kannata tilata läjäpäittäin kaukolainoja, sillä se maksaa ja kestää. Ulkomaisten kirjastojen etuna on, että niiden luetteloiden avulla voi sopivia hakusanoja käyttäen etsiä, mitä kirjallisuutta aiheesta on aikojen kuluessa ilmestynyt. Sen jälkeen voi esimerkiksi Lindan avulla selvittää, onko näitä teoksia suomalaisissa kirjastoissa. Ulkomaisten kirjastojen luetteloiden avulla voi lisäksi kätevästi tarkistaa bibliografisia tietoja, jos ne ovat puutteellisia. Kotimaisten yliopistojen laitosten kotisivuilla on yleensä luettelot opinnäytetöistä, joskus jopa tiivistelmineen. Vaikka opinnäytetyö ei suoraan liittyisi omaan aiheeseen, voi sen lähde- ja kirjallisuusluettelosta olla suurta hyötyä. Hyvä puoli opinnäytetöissä on se, että ne perustuvat pääasiassa kotimaassamme saatavilla olevaan aineistoon. Voi siis olettaa, että suomalaisessa yliopistossa hyväksytyn gradun kirjallisuusluettelossa mainitut teokset ovat kohtuullisen helposti saatavilla. Kaukolainojen tilaaminen suomalaisesta kirjastosta omaa tutkimusta varten on järkevää, joskin kustannuksia arvioidessa kannattaa laskea, onko henkilökohtainen käynti esimerkiksi Jyväskylässä tai Turussa halvempi ja nopeampi tapa hankkia tarvittavat teokset. Vaikka internetistä löytää usein hyvää materiaalia varsin pienellä vaivalla, on syytä muistaa suhtautua tarpeellisella varovaisuudella aineistojen luotettavuuteen. Esimerkiksi tutkimuslaitosten, kirjastojen sekä arkistojen sivuillaan julkaisema materiaali on luotettavuudeltaan todennäköisesti parempaa kuin yksityisen kansalaisen omilla kotisivullaan tarjoama tieto paitsi jos kyseessä on tunnettu tutkija, joka on halunnut liittää kotisivuilleen painettuja julkaisujaan sähköisessä muodossa. On myös hyvä muistaa, että vain murto-osa materiaalista on verkossa. Kannattaa itse mennä kirjastoon: tutkia kortistoja, selailla teoksia hyllyissä, kysellä kirjastonhoitajalta ja niin edelleen. Internet on vain työkalu, joskin hyvä sellainen, mutta se ei ajattele käyttäjänsä puolesta. 7

16 Arkeologia ja kansatiede ovat perinteisesti tutkineet menneisyyttä aineellisen tai esineellisen jäämistön sekä suullisen perinneaineiston pohjalta, mutta nykyisin raja historiaan päin on lieventynyt. Kuvia, esineitä ja rakennuksia unohtamatta voidaan todeta, että varsinainen historiantutkimus perustuu kuitenkin pääosin kirjalliseen aineistoon, joka on kerätty arkistoihin ja kirjastoihin. Tapahtumien kuluessa syntyneet viralliset asiakirjat on tallennettu viranomaisten arkistoihin tulevaa tarvetta varten ja ne ovat siellä myös tutkijoiden käytettävissä. Usein myös yksityisiä ja yritysten asiapapereita talletetaan yleis- tai erikoisarkistoihin. Käsikirjoituksia on päätynyt sekä arkistoihin, kirjastoihin että museoihin. Piirtokirjoitukset voivat olla myös alkuperäisillä paikoillaan vaikkapa rakennusten seinissä. Paljon yksityisluontoista aineistoa on hajallaan omistajien hallussa. Julkaisematonta materiaalia säilytetään arkistoissa ja yksityisissä kokoelmissa. Säilytysarkistoissa aineistot on luetteloitu. Yleisluettelo sisältää tiedot niistä arkistokokonaisuuksista, joita kyseisessä arkistossa säilytetään. Tällaisia kokonaisuuksia ovat esimerkiksi Kenraalikuvernöörin kanslian arkisto, Tammelan tuomiokunnan arkisto, Perttulan keskuslaitoksen arkisto tai Suomen Valkonauhaliiton arkisto. Kansallisarkiston (syksyyn 1994 asti Valtionarkisto), maakunta-arkistojen ja useimpien kaupunginarkistojen yleisluettelot on painettu. Yksityiskohtaiset arkistoluettelot ovat nähtävissä itse arkistoissa. Luetteloita on saatavissa myös sähköisessä muodossa, ja usein ne ovat internetin välityksellä selailtavissa. Onkin suositeltavaa aina ennen arkistovierailua tutustua ko. arkiston internetsivustoihin. Kotimaisia ja ulkomaisia arkistolinkkejä on Agricola-historiaverkon kotisivulla [ kohdassa arkistot, kirjastot, museot. Yleistä tietoa Suomen arkistolaitoksesta, sen rakenteesta ja toimintaperiaatteista voi lukea teoksesta Suomen historian asiakirjalähteet. Järjestöjen, liikelaitosten ja yksityisten kansalaisten arkistot ovat yksityisomaisuutta ja omistajansa määräysvallassa ja niiden käyttöön voidaan vaatia lupa. Erityisryhmän muodostavat ulkopolitiikkaan ja kansalliseen turvallisuuteen liittyvät asiakirjat ja kirjeenvaihto: esimerkiksi Ulkoministeriön ja Suojelupoliisin arkistojen käyttö on säädeltyä. Myös henkilötietolaki ja yksilön yleinen intimiteettisuoja rajoittavat asiakirjojen käyttöä. Julkaistuun lähdemateriaaliin luetaan tavallisesti erilaiset asiakirjajulkaisut, esimerkiksi lait ja asetukset, komiteamietinnöt, valtiopäiväasiakirjat, kansainvälisiä suhteita koskevat dokumenttijulkaisut, Kansainliiton ja YK:n asiakirjat, tilastojulkaisut, pamfletit ja pienpainatteet sekä käsikirjoituseditiot ja -kokoelmat kuten Finlands Medeltidsurkunder. Tähän lähderyhmään kuuluvat myös sanoma- ja aikakauslehdet, mikäli niitä on käytetty alkuperäislähteinä. Tutkimustehtävästä riippuen siihen luetaan joskus myös kaunokirjallisuutta. Julkaisematonta ja joskus julkaistuakin arkistoainesta on saatavissa mikrofilmattuina kopioina, joita on mahdollisuus käyttää arkistoissa ja useimmissa kirjastoissa. Myös Historiatieteen laitokselle on hankittu sekä kotimaista että ulkomaista arkistoaineistoa mikrofilmeinä. Luettelot aineistosta ovat laitoksen mikrofilmihuoneessa ja ne ovat nähtävissä myös verkossa laitoksen kotisivuille. Arkistoaineistoa on kaiken aikaa yhä enemmän saatavilla myös suoraan internetistä. 8

17 Kerätyt tiedot on talletettava, omaan muistiin ei kannata luottaa. Muistiinpanoihin on asiakirjan tai muun lähteen sisällön lisäksi merkittävä lähdekokonaisuus ja säilytyspaikka. Yleisohjeeksi voidaan antaa, että parempi pari riviä liikaa tekstiä tai muutama turha kopio kuin liian vähän muistiinpanoja ja kopioita. Laajoista muistiinpanoista ja lukuisista kopioista huolimatta aineistoa on usein täydennettävä sitä mukaa kun siihen perehtyy: kun tietää paremmin, mitä haluaa tietää, osaa lukea lähteitään huolellisemmin. Tiedonhankinta on sitä tuloksellisempaa, mitä jäsentyneempi tutkimustehtävä on. Aineiston haun aikana ja siihen perehtymisen yhteydessä mieleen tulevat ajatukset, oletukset ja näkökulmat on syytä kirjoittaa muistiin. Kirjoittaessa tutkimustehtävä tarkentuu ja aineiston tulkinta terävöityy. Tekijän kannattaa pohdiskella aihettaan myös toisten kanssa, koska havaintojen selittäminen muille ja johtopäätösten perusteleminen selkiinnyttävät omaa ajattelua. Kommentteja kannattaa kysellä myös muiden tieteenalojen edustajilta: näin saattaa avautua aivan uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia. 9

18 TUTKIMUKSEN JA TUTKIJAN ETIIKKA Tieteellisen tutkimuksen eettiset ulottuvuudet on aihe, joka on erityisesti informaatioteknologian kehittyessä yhä ajankohtaisempi. Esimerkiksi Suomen Akatemia edellyttää nykyään aina rahoitushakemuksissaan selvityksen tutkimushankkeeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Nuo kysymykset tietenkin vaihtelevat tieteenaloittain ja voivat tarkoittaa niin eläinkokeiden käyttöä, geenien muuntelua, ympäristön suojelua kuin tutkimuskohteiden yksityisyyden suojaa. Yhtä lailla tutkimuksen eettisiin kysymyksiin voidaan sisällyttää tutkimustulosten käyttötarkoitus ja sovellettavuus. Onko mahdollista, että ulkopuoliset voisivat käyttää tuloksia jotenkin epäeettisellä tavalla? Tutkimuskohteiden yksityisyyttä ja tulosten sovellettavuutta lukuun ottamatta edellä mainitut kysymykset liittyvät harvemmin historiantutkimukseen. Kuitenkin erityisesti lähihistorian tutkimuksessa on pohdittava, mainittaessa eläviä ihmisiä tai ihmisiä, joiden lähisukulaiset ovat vielä elossa, missä määrin näiden ihmisten oikean henkilöllisyyden (nimen tai muiden yksilöivien piirteiden) mainitseminen on välttämätöntä ja edistää itse tutkimusta. Tämä tulee esille viimeistään laadittaessa kandidaatintutkielmia, jotka opinnäytetöinä ovat julkisia. Toisaalta historiantutkijan on hyvä ajoittain pysähtyä pohtimaan, mihin kaikkiin vääriin tarkoituksiin hänen työnsä tuloksia voidaan mahdollisesti käyttää. Voidaanko tutkimustuloksia käyttää esimerkiksi ihmisten eriarvoisuutta korostavan politiikan perusteluna tai voidaanko niiden avulla lietsoa eri ihmisryhmien välistä vihamielisyyttä? Tutkimuksen eettisten kysymysten toinen puoli on tutkijan etiikka. Mitkä arvot ohjaavat tutkijaa? Jo tutkimusaiheen, tutkimusnäkökulman sekä tutkimusmenetelmien valinta on vähintäänkin osittain tutkijan arvomaailmasta käsin määräytyvää, ja siten sen tulisi olla eettisen ja itsereflektiivisen pohdiskelun piirissä. Tieteellinen tutkimus perustuu viime kädessä luottamukseen. Luotamme siihen, että tutkija toimii työssään rehellisesti: hän on sisäistänyt opintojensa ja tutkijan koulutuksensa kautta tieteellisen tutkimuksen hyvät eettiset periaatteet ja kykenee rajaamaan omat henkilökohtaiset mieltymyksensä tutkimuksen ulkopuolelle. Historiantutkimuksessa tutkijan rehellisyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkija ei valjasta menneisyyttä palvelemaan jotain oman aikamme ideologista suuntausta, ei hyvässä eikä pahassa. Tämä ei tarkoita, ettei tutkija saisi ottaa kantaa menneisyyden tapahtumiin vaan moralisoinnin välttämistä. Menneisyyden ihmiset eivät olleet tyhmiä, koska he eivät tienneet kaikkea sitä, minkä me tiedämme nyt. Hyvä tutkija tuntee myös omat rajansa eikä yritä esiintyä asiantuntijana aloilla, joita hän ei oikeasti hallitse. Käytännön tutkimustyössä rehellisyys tarkoittaa, että tutkija etsii tieteellisyyden periaatteiden ohjaamana järjestelmällisesti (siis menetelmällisesti) aineistoa. Tutkimustuloksen on aina perustuttava todelliseen lähdeaineistoon sen sijaan, että tutkija keksisi itse ennakko-oletuksiaan tukevia lähteitä silloin, kun niitä ei ole olemassa tai sivuuttaisi ne lähteet, jotka eivät ikään kuin sovi kuvaan, vaan vaatisivat tutkimuksen lähtökohtien muuttamista ja näin lisätyötä tutkijalta. 10

19 Luottamuksen taustalla on se tosiasia, että tutkijan työssään käyttämien kaikkien tietolähteiden tarkistaminen on vaikeaa ja usein käytännössä mahdotonta, olipa kyseessä vaikeasti jäljitettävä arkistoaineisto tai kirjastoissa helposti saatavilla oleva tutkimuskirjallisuus. Voimme vain luottaa siihen, että tutkija on ollut työssään huolellinen ja että lähteet ovat juuri sellaisia, kuin tutkija kertoo niiden olevan. Epärehellisyys paljastuu ennemmin tai myöhemmin. Vaikka esimerkiksi väitöskirjan tarkastajilta jäisi vilppi huomaamatta, jossain vaiheessa joku akateemisen tiedeyhteisön jäsen huomaa sen. Seurauksena on yleensä nöyryyttävä tilanne tekijän kannalta. Opinnäytteiden tarkastajilla on velvollisuus paneutua työhön huolellisesti, mutta vastuun vilpistä kantaa aina tekijä itse. Epärehellisyys ei aina tarkoita dramaattisia tekoja kuten lähteiden väärentämistä. Perustutkintoon liittyvissä opinnäytetöissä epärehellisyys voi ilmetä lähteiden tarkoituksellisena manipulointina tai jonkin lähderyhmän sivuuttamisena. Epärehellistä on myös kopioida lähteitä tutkimuskirjallisuudesta mainitsematta niiden alkuperää ikään kuin opiskelija olisi itse tutkinut näitä lähteitä. Tavallisinta epärehellisyyttä on kuitenkin plagiointi, eli esitetään toisten ajatukset tai jopa toisen teksti omina keksintöinä. Hyvä tutkija ilmaisee lähdeviitteiden avulla, mistä ja keneltä tieto on peräisin, jos kyseessä ei ole hänen oma päättelynsä. Plagiointia on tarjota toisen tekemä työ omana, vaikka kenties hieman muuteltuna: joko niin että hyödynnetään toisten aikaisempia opinnäytteitä tai käännetään ulkomailla ilmestynyt artikkeli tai osa monografiasta, joka sitten palautetaan opettajalle muka opiskelijan omana tuotoksena. Tällainen vilppi paljastuu vääjäämättä opettajan keskustellessa työn sisällöstä opiskelijan kanssa. Joskus opiskelijalle saattaa syntyä tunne, että hän on päätynyt opinnoissaan umpikujaan. Syynä voi olla liika kunnianhimo, esimerkiksi opinnäytteen aihe on liian vaikea ja mahdoton toteuttaa opiskelijan käytettävissä olevin voimavaroin. Tai osoittautuu, että valittu aihe ei johdakaan mihinkään ja äkkiä opiskelijasta tuntuu kuin hän olisi tyhjän päällä. Taustalla voi myös olla kuviteltu tunne omasta osaamattomuudesta tai jokin henkilökohtainen ongelma. Joskus taas työpaikan saaminen saattaa riippua valmistumisesta ja tällöin tutkinto olisi saatava kokoon mahdollisimman nopeasti. Paras ratkaisu on tällöin tunnustaa tosiasiat ja keskustella tilanteesta avoimesti opettajan kanssa. 11

20 ESITYKSEN MUOTO JA RAKENNE Jokainen työ asettaa omat vaatimuksensa ja jokainen tutkija työskentelee hänelle luonteenomaisella tavalla. Kaikissa tilanteissa ehdottomasti päteviä ohjeita siitä, miten tulokset pitää esittää, ei siten voi antaa. Kysymys on aina tutkijan omasta luomuksesta: hän joutuu itse päättämään, mistä esitys alkaa, mitkä ovat sen keskeiset kohdat ja mihin esitys päättyy. Tutkimustulokset voi siis kertoa monella tavalla. Vaihtoehtojen runsaudesta on vain valittava se tapa, jonka avulla tulokset pystyy kertomaan vakuuttavimmin ja sujuvimmin. Esitys on aina jossain määrin kronologinen, toisin sanoen se noudattaa tutkittavan ilmiön omaa kronologiaa eli sen muutoksen ajallista rytmiä. Keskeisissä kohdissa on pysähdyttävä analysoimaan samanaikaisten asioiden yhteyksiä systemaattisesti. Tekstin luonnostelua rasittaa myös runsaan viitteistön mukana pitäminen. Tämä on kuitenkin välttämätöntä ja säästää tulevilta vaivoilta: lähteet eivät pääse katoamaan. Koko ajan tekijän on pidettävä mielessä niin tutkimustehtävä kuin esityksen lukijakin. Tekstin ensimmäisessä luonnoksessa tekijä kertoo itselleen, mitä hän on saanut selville. Jotta tämä selviäisi lopulta myös lukijoille, luonnos kannattaa antaa jonkun toisen luettavaksi. Tällaisena vertaisarvioijana voi käyttää asiaa tuntevaa tai tuntematonta ystävää tai opiskelutoveria. Rehellinen luonnoksen lukija kertoo avoimesti tekijälle, mitä kohtia hän ei ymmärtänyt. Usein kyse on tutkimukseensa syventyneelle tekijälle itsestään selviksi tulleista seikoista, jotka jatkossa pitää vain kirjoittaa näkyviin. Esilukijan käytön ohella argumentaation aukkoja voi paljastaa jättämällä käsikirjoitus joksikin aikaa rauhaan. Kun oman tekstinsä lukee tauon jälkeen uudestaan, siihen pystyy jo jossain määrin asennoitumaan lukijankin silmin. Mitä useampaan kertaan tekijä käy itse oman työnsä läpi, sitä vakuuttavampi tulos yleensä saavutetaan. Tietenkin työ on osattava myös lopettaa ja vieläpä niin, että se valmistuu aikataulun mukaisesti. Tutkimustulosten esitys jakautuu neljään pääosaan: johdantoon eli tutkimusongelman esittelyyn, käsittelyyn eli perusteltuun tutkimustehtävän ratkomiseen, päätelmiin sekä lähdeja kirjallisuusluetteloon. Johdannon tehtävänä on sananmukaisesti johdatella eli houkutella lukija lukemaan tutkimus sekä huomaamaan tutkimusongelma tutkimisen arvoiseksi. Tässä, kuten kaikissa teksteissä, ensimmäiset lauseet ovat tärkeitä, ja siksi vaikeita luoda. Johdattavan luvun otsikoksi kelpaa Johdanto, jos osuvampaa, esimerkiksi tutkimustehtävää ilmaisevaa, otsikkoa ei satu löytymään. Johdannossa perustellaan ja rajataan se kysymys, johon teksti vastaa. Tutkimustehtävän perustelussa on tavanomaisinta mainita jokin laajempi tutkimuksellinen yhteys, johon tutkimustehtävä liittyy: rajattua kysymystä ratkomalla eritellään samalla jotain laajempaa problematiikkaa. Näin rajattu kysymys on samalla laajemman problematiikan erittelyn perusteltu näkökulma. Kysymystä voi vielä tarkentaa kertomalla muista näkökulmista. Käytännössä tämä tarkoittaa usein aikaisemman tutkimuksen esittelyä. Jos tekijä on 12

21 käyttänyt jotain erityistä teoriaa tai jopa onnistunut rakentamaan oman teorian eli perustellunnäkemyksen tutkittavien asioiden mahdollisista yhteyksistä, se on esiteltävä lukijalle. Myös keskeiset käsitteet on syytä määritellä, jos ne ovat erityisen tulkinnanvaraisia tai outoja. Tutkimustehtävän perustelu sisältää jo osaltaan tutkimuskysymyksen rajauksen. Esityksen seuraamista ja arviointia kuitenkin helpottaa, jos tekijä kertoo, mitä kysymyksiä hän käsittelee ja mitkä, sinänsä asianmukaiset, hän on jättänyt käsittelemättä. Tässä yhteydessä perustellaan myös aikarajaus. Yleensä tutkittava ilmiö itse asettaa luonnolliset aikarajat : ne on kuitenkin työssä perusteltava sanallisesti myös lukijoille. Tutkimustehtävän perusteluun ja jäsennykseen kuuluvat myös välttämättömät taustatiedot. Taustailmiöitä on käsiteltävä vain sen verran kuin työn ymmärtämisen kannalta on välttämätöntä. Mikäli taustan laajempi esittely on ehdottoman välttämätöntä, sen voi tehdä johdantoa välittömästi seuraavassa taustaluvussa. Johdannossa on esiteltävä myös tutkimuksen lähteet: erityisesti on kerrottava mahdollisista lähteiden saatavuuteen ja tulkintaan liittyvistä ongelmista. Yksityiskohtaisen lähdekritiikin paikka ei ole johdannossa, vaan itse tutkimuksessa, lähteen käsittelyn osoittamassa paikassa. Tällöin se sijoitetaan tutkimustekstin alaviitteisiin tai itse tekstiin, jos kyseessä on tulokseen olennaisesti vaikuttava ongelma. Johdannon kirjoittaminen viimeisteltyyn muotoon on mahdollista vasta sitten, kun tutkimus on saatu loppuun. Kun viimeistelee johdannon vasta muun työn jo kirjoitettuaan ja rinnan loppuluvun kanssa, välttää myös sen ongelman, että loppuluvussa vastattaisiin eri kysymykseen kuin siihen, mikä on johdannossa määritelty. Päätelmäluvun ja johdannon yhteys rakentuu kysymyksen ja vastauksen yhteydelle. Siksi tekijän on varmistettava, että tuo yhteys tulee selkeästi näkyviin. Johdannon tavoin otsikot (tutkimuksen pääotsikko ja mahdolliset alaotsikot sekä lukujen ja alalukujen otsikot) viimeistellään valmiiseen työhön sopiviksi. Otsikot ilmaisevat lyhyesti ja ytimekkäästi, mitä tutkimus ja sen luvut käsittelevät. Otsikoinnin estetiikka määrää, että otsikoiden tulee olla samantyyppisiä, symmetrisiä. Pääluvun alla ei voi olla vain yhtä alalukua. Sen sijaan pääluvulla voi olla otsikoton johdanto-osa eli ingressi. Pääluvut voi halutessaan numeroida roomalaisin ja alaluvut arabialaisin numeroin. Yhtä hyvin kaikki luvut voidaan kuitenkin numeroida arabialaisin numeroin (mutta ei roomalaisin!), jolloin alaluvut ilmaistaan kahdella numerolla pisteellä erotettuna. Tällöin ensimmäinen luku ilmaisee pääluvun numeron ja jälkimmäinen alaluvun numeron. Kovin pitkälle viety lukujen numerointi ei lyhyessä esityksessä kuitenkaan enää selvennä asiaa. Otsikkojen määrä on sovitettava esityksen laajuuteen. Käsittelyssä vastataan asetettuihin kysymyksiin mahdollisimman loogisesti ja perustellusti. Tekijän on osoitettava, mihin tietoihin hänen päätelmänsä perustuvat. Tämä edellyttää selkeitä viittauksia lähteisiin ja tutkimuskirjallisuuteen. Lisäksi tekijän on osoitettava, miten hän on viitattujen tietojen nojalla päätynyt päätelmiinsä. Lähteitä ja tutkimuksia referoidaan vain siinä määrin kuin päättely ja sen ymmärtäminen vaatii. Referointi on toki tulkintaa, mutta lukijankin on saatava tietää, miksi tekijä on pitänyt referoimiaan kohtia referoimisen arvoisina. 13

22 Historiatieteessä pyritään perusteltuihin tulkintoihin ja siksi se ei voi rajoittua kertomaan vain sitä, mitä lähteet kertovat. Lisäksi historioitsija joutuu tekemään päätelmiään aina aukollisen aineiston varassa. Siksi päätelmien ehdollisuus ja tulkinnanvaraisuus on tuotava ilmi. Tutkija vastaa aina itse päätelmistään. Harjoitustöiden ja opinnäytteiden arvostelussa keskeisimpänä kohteena ei olekaan kootun aineiston laajuus vaan se, mitä tekijä on saatavilla olleesta aineistosta saanut irti. Päätelmäluvussa kootaan osatehtävien ratkaisut tutkimustehtävän ratkaisuksi eli tekijä osoittaa, kuinka osakysymysten vastauksista rakentuu vastaus pääkysymykseen. Tässä yhteydessä on myös luontevaa pohtia saavutetun tuloksen merkityksiä (suhteessa johdannossa mainittuun laajempaan problematiikkaan). Pohdiskelun on nojauduttava käsittelyssä tehtyihin päätelmiin. Saatuja tuloksia voidaan tietenkin selventää vertailemalla niitä muiden tutkimusten tuloksiin. Samoin voidaan nostaa esiin ongelmia, jotka tutkimuksessa ovat nousseet esiin mutta joita ei tutkimuksessa ole voitu ratkaista. Aidosti vastauksista nousevat kysymykset ovat hedelmällisiä tutkimustuloksia. Johtopäätöksiä ei siis pidä säästää päätelmälukuun. Tutkielman loppuluvussa pitäisi siirtyä jo eteenpäin, keskittyä osoittamaan, mitä käsittelyn eli tutkimuksen pääosan tutkimustuloksista voi päätellä. Tekijän on syytä paneutua johdannon ja päätelmäluvun yhtäaikaiseen muokkaamiseen myös siksi, että lukija yleensä tutustuu ensin niihin ja päättelee niiden perusteella, ovatko tulokset niin mielenkiintoisia, että kannattaa lukea koko tutkimus. Päätelmäluvun otsikkona voi olla Päätelmät, Pohdinta tai Tutkimustulokset, jos ei keksi asiallista ja ytimekästä otsikkoa, joka tiivistäisi tutkimustuloksen tai sen merkityksen. 14

23 OSA II MUODOLLISET OHJEET 15

24 TEKSTIEN TEKNINEN MUOTOILU: YLEISPERIAATTEET On huomattava, että tekniset ohjeet ja esimerkiksi viitteiden ja lähdeluettelon merkitsemistavat vaihtelevat suuresti eri yhteyksissä ja erilaisissa julkaisuissa. Tässä oppaassa esiteltävät tavat ovat niitä, joita historiatieteen oppiaineessa Tampereella käytetään. Yhden systeemin sisäistäminen ja johdonmukainen noudattaminen on perusta historioitsijan ammattitaidon saavuttamiselle. Tavoitteena on johdonmukaiseen, selkeään ja yksiselitteiseen kirjoittamiskäytäntöön tottuminen, joka mahdollistaa myöhemmin sujuvan siirtymisen toisten foorumien toisiin periaatteisiin ja niiden sujuvaan noudattamiseen. Tämä oppaan yleisohjeet pätevät kaikkiin historian oppiaineeseen kirjoitettuihin teksteihin ja opinnäytteisiin, ellei opettaja erikseen muuta määrää. Kaikkiin palautettaviin kirjallisiin töihin kuuluu kansilehti. Siitä tulee ilmetä - työn otsikko - työn kirjoittaja - opiskelijanumero ja yhteystiedot - maininta siitä, kenelle työ on tarkoitettu, ja mihin opintojaksoon se liittyy - tutkielman ja (pro)seminaariesitelmän kansilehdestä on erikseen ohjeet tämän oppaan loppusivuilla. Töiden pituus määritellään tehtävänannon yhteydessä sivuissa. Sivu on A4 kokoinen, marginaaleiltaan kaksi senttiä (0,8 tuumaa) vasemmasta ja oikeasta reunasta sekä kaksi ja puoli senttiä (1 tuuma) ylä- ja alareunasta. Riviväli on 1 1/2, kirjasinkoko 12 pistettä Kirjasintyylin on oltava selkeä ja kikkailematon, suositeltava on esim. Times/Times New Roman. Oikean reunan tasaus ja tekstin tavutus tekevät liuskoista ulkoasultaan huolitellun näköisiä. Alaviitteissä käytetään kirjasinkokoa 10, riviväliä 1 ja aina samaa kirjasintyyppiä kuin itse tekstissä. Pääsääntöisesti tekstin tulisi olla molemmista reunoistaan tasattu. Näillä ohjeilla merkkien määrä sivua kohti on hieman reilu Pääsääntöisesti proseminaariesitelmä on sivua, kandidaatintutkielma sivua, seminaariesitelmä sivua, pääaineen tutkielma sivua ja sivuaineen tutkielma sivua pitkä. On huomattava, että pituuden ylärajan ylittäminen ei ole erikoisansio, vaan osoittaa ongelmia esitelmän aiheen rajauksessa tai esitystavassa. Esseiden laajuudesta sovitaan aina erikseen, mutta pääsääntöisesti noin 10 sivun essee vastaa kahta opintopistettä. Kaikkiin töihin on liitettävä sivunumerointi, joka alkaa johdannon ensimmäiseltä sivulta (kansilehdellä ja sisällysluettelossa ei ole sivunumeroa). Mikäli sivunumeroinnissa tulee teknisiä ongelmia, laitoksen kotisivujen Opetus-sivulta löytyy Sivunumeroiden hallinta Wordissä -ohje. 16

25 TEKSTIN HAVAINNOLLISTAMINEN: ASETELMAT, TAULUKOT, KUVIOT, KUVAT, KARTAT, LIITTEET Kun tutkimuksessa käytetään paljon numeerista aineistoa, sitä voidaan parhaiten esittää asetelmalla, taulukolla tai kuviolla. Tutkittavan asian esittämistä ja käsittämistä edesauttavat usein myös kartat ja havainnollistavat kuvat tai piirrokset. Tällainen materiaali sijoitetaan tekstisivulle. Taulukoita, kuvioissa ym. ei kuitenkaan tulisi olla enempää kuin yksi aukeamalla ja ne saisivat olla kooltaan korkeintaan puolet sivusta. Taulukoissa, kuvioissa, kuvissa, kartoissa tai liitteissä on aina oltava otsikko. Jos niitä on työssä runsaasti, ne on numeroitava. Asetelma ei ole taulukko, vaan tekstin sisään sijoitettu lista, jota ei otsikoida. Sitä voidaan käyttää silloin, kun esitetään vain muutama numerotieto. Esimerkiksi jonkin historiallisen ilmiön vuosittaiset lukuarvot voidaan asetella sarakkeeksi rinnakkain vuosilukujen kanssa. [ ] Sotavuodet olivat väestölle taloudellisesti raskaita. Niiden aikana elinkustannukset kohosivat elinkustannusindeksin mukaan seuraavasti (1913=100): Taulukko taas on tarpeen silloin, kun numerotietoja on paljon tai kun vertaillaan eri ilmiöitä keskenään. Taulukoissa voidaan esittää absoluuttisia lukuja tai eri tavoin laskettuja suhdelukuja (prosentti, indeksi, keskiarvo jne.). Taulukoissa on noudatettava tilastotieteen vakiintuneita käytäntöjä Kaikkien taulukossa olevien tietojen tulee olla yksiselitteisiä, eikä siinä saa olla sellaisia tietoja, joita ei ole nimetty. Kun käytetään suhdelukuja tai tilastollisia tunnuslukuja, taulukkoon on hyvä merkitä myös absoluuttiset luvut. Muuttujien (mitattavien ominaisuuksien) nimet on kirjoitettava itse taulukkoon. Myös laskutavan tulee ilmetä taulukosta. Taulukossa on oltava otsikko sekä rivien ja sarakkeiden otsakkeet. Mittayksiköitä ja muuttujia koskevia asioita voidaan selittää myös taulukon alareunassa. Kaikki taulukon lukemiseen tarvittavat olennaiset tiedot onkin mainittava heti taulukon yhteydessä, ei viitteessä tai leipätekstin sekaan siroteltuna. Lähde merkitään taulukon alareunaan. Jos tekijän on itse koonnut taulukon tiedot useista eri lähteistä, täydellinen luettelo (tai lisätietoja) käytetystä aineistosta voi olla alaviitteessä, liitteessä tai lähdeluettelossa. Olennaista on se, että lukijalle selviää, mitä asiaa taulukko kuvaa, mikä on käytetty aineisto ja miten taulukossa käytetyt luvut on laskettu. 17

26 Taulukko 6. Yksityiseen kulutukseen tulleiden elintarpeiden määrä asukasta kohti v vuosi ruis kg vehnä kg ohra kg kaura* kg peruna kg maito kg piimä ja kuorittu maito kg liha kg kala kg * kokonaiskulutus SVT:n mukaan Lähde: Laurila, Kulutus Suomessa, liitetaulukot. Lukijan kannalta on usein selvintä, jos numerotiedot esitetään taulukon sijaan graafisena kuviona. Historiantutkimuksessa käytetään yleisesti käyriä, koska ne ilmaisevat ilmiön ajallista kehitystä havainnollisemmin kuin pitkät numerosarakkeet. Samaan kuvioon voi piirtää useita käyriä. Muita usein käytettyjä kuvioita ovat jonkin ilmiön pelkkiä määrällisiä suhteita kuvaavat pylväskuviot tai ympyrädiagrammit sekä erilaiset organisaatiokaaviot tai sukutaulut. Numeroiden osoittamien kehityssuuntien, muutosten ja poikkeamien taustalla on ihmisen toiminta ja sen muutokset. Historiantutkimusta on näiden havaitseminen, ymmärtäminen ja selittäminen. Tutkittavan ajan tilastollista materiaalia on tulkittava muun lähdeaineiston tavoin. Tutkijan laatimat tilastot ovat tiivistettyä kuvausta, toisin sanoen tutkija kuvaa asioita numeroin, koska se on kätevää ja mahdollistaa monien asioiden yhdistämisen. Tällöin tekstissä ei pidä toistaa numeroita, vaan voidaan keskittyä taulukon tietojen kommentointiin ja selittämiseen. Toinen tapa käyttää tilastoja on argumentointi eli tutkija todistaa tai selventää taulukon avulla väitteitään. Esimerkiksi kuolleisuuden ja viljan hinnan vaihtelusta laskettu korrelaatio voi osoittaa miten paljon väkiluvun kasvu oli riippuvainen viljasadosta tai ihmisten terveys ravinnon saatavuudesta. Karttoja ja havainnollistavia kuvia tai piirroksia tulisi historiallisissa tutkimuksissa käyttää usein. Niilläkin voidaan havainnollistaa asioita mutta usein ne voivat olla myös koko tutkimusongelman ymmärtämisen ehto. Jos työn aihe liittyy esimerkiksi Italian ja Etiopian 18

27 Lähteet: SVT D VI (väestönlaskut); STV 1991; R.Hjerppe, Suomen talous , liite 1. väliseen konfliktiin vuosina , on Koillis-Afrikan yleiskartta varmasti paikallaan, sillä harvemmat lukijat tietänevät heti, missä sellaiset aiheen kannalta keskeiset paikat kuten Kassala, Wuchale, Amba Alagi tai Makalle sijaitsevat. Karttaa, havainnollistavaa kuvaa tai piirrosta (esim. pohja- ja kaavapiirrosta tai esinettä kuvaavaa piirrosta) laadittaessa on aina pidettävä silmällä kahta seikkaa: esitetään vain tutkimukselle olennaista tietoa ja laaditaan mahdollisimman selvä ja yksiselitteinen esitys. Tämä tarkoittaa, että esitykseen merkitään haluttu asia, esimerkiksi hyökkäyssuunta, raja, väestön jakautuminen tai strategisesti tärkeiden luonnonvarojen kuten öljykenttien sijoittuminen ja sen jälkeen mietitään, onko tarpeen merkitä näkyviin vielä jotain, esimerkiksi vesistöjä, jokien kulkusuuntia tai maastonmuotoja. Käytettyjen merkintöjen tulee olla yksiselitteisiä ja ne on esityksen yhteydessä selitettävä. Nämä vaatimukset johtavat siihen, että tutkijan pitää useimmiten itse laatia omaa tutkimusta palveleva esitys. Isokokoiset taulukot, kuviot, kuvat ja kartat voi sijoittaa liitteeksi. Liitteellä täytyy aina olla otsikko. Mikäli liite perustuu lähdeaineistoon tai on peräisin jostain arkistosta tai julkaisusta, lähdetiedot on merkittävä näkyviin. Liitteet sijoitetaan työn loppuun, numeroidaan ja niiden nimet merkitään sisällysluetteloon näkyviin. Liitteissä olevaan materiaaliin on muistettava viitata itse tekstissä. 19

28 LÄHDEVIITTEET Historiankirjoitukseen kuuluvat olennaisesti lähdeviitteet. Niiden tarkoituksena on osoittaa, mihin esitetty tieto perustuu. Lukijan on voitava ainakin periaatteessa tarkistaa tutkijan toteamukset. Lähdeviitteiden avulla lukija voi myös punnita kulloinkin käytetyn lähdetiedon arvon. Lähdemerkintöjen on oltava niin selvät, että lähde löytyy niiden perusteella. Viittauskäytäntöjä ja tyylejä on erilaisia. Opinnäytetyössä tärkeintä on kuitenkin se, että mitä tahansa tyyliä käytetäänkin, samaa tyyliä käytetään johdonmukaisesti kaikissa viitteissä läpi työn. Viittauskäytäntöihin kannattaa tutustua opetuksen lisäksi lukemalla tutkimuksia. Lähdeviitteet merkitään historiantutkimuksissa yleensä alaviitteinä eikä tekstin sisäisinä viitteinä. Näin siksi, että arkistolähteiden merkitseminen vaatii usein runsaasti tilaa. Painetuissa töissä lähdeviitteet voidaan, yleensä kustantajan vaatimuksesta, sijoittaa joko kunkin luvun loppuun tai kirjan loppuun lähdeviiteluetteloksi eli loppuviitteiksi, mutta tätä käytäntöä ei hyväksytä opinnäytteissä. Viitteet on merkittävä tekstisivujen alalaitaan. Arkistolähteistä merkitään viitteeseen asiakirjan luonne, päivämäärä, kokoelman nimi ja säilytyspaikka. Mikrofilmatuista asiakirjoista mainitaan myös mikrofilmin numero. Jos asiakirja kuuluu johonkin painettuun asiakirjakokoelmaan tai lähdejulkaisuun, mainitaan asiakirjan luonteen jälkeen julkaisun nimi ja sivunumero tai asiakirjasarjan juokseva numero. Esimerkiksi: 1. FMU, KA, Ala-Satakunnan tuomiokirjat, Huittisten ylimääräiset käräjät , 555v-558 [KA mf. ES1922]. 3. TTY:n kokous TTY:n arkisto Ca:10, TKA. 4. Herman Lundborg Harry Federleylle , HFk, Kansalliskirjasto. 5. Puhelu, Eisenhower Dullesille , TTS, DPLE [mf. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitos, mf. 6448, ruutu 131]. Sanomalehdistä mainitaan päivämäärä, kirjoituksen luonne ja usein myös kirjoituksen otsikko sekä sivunumero. Lehden painosnumero mainitaan, mikäli painoksilla on eroa. Jos sanomalehden artikkelin kirjoittaja on mainittu, merkitään myös kirjoittajan nimi viitteeseen. Aikakauslehtiartikkelit merkitään viitteeseen kirjoittajan nimen mukaan kuten sanomalehdessä julkaistut, kirjoittajan nimellä varustetut artikkelit. 1. Perheellisyysperiaate käytäntöön oppikoulunopettajienkin palkkauksessa? Kansan Lehti Taiwan hyväksyi kansanäänestyslain Kiinan uhkailusta huolimatta. Helsingin Sanomat, , A Arms for Pakistan, New York Times , s. 12 [pääkirjoitus]. 4. Yrjö Kauko, Syöpäläisten vastustaminen. Suomen Terveydenhoitolehti, 7 8/1921,