PRAECEPTA. historian opiskelun opas

Transkriptio

1 PRAECEPTA historian opiskelun opas Toinen uudistettu painos 2013

2

3 PRAECEPTA HISTORIAN OPISKELUN OPAS Työryhmä Markku Hyrkkänen, Mervi Kaarninen, Ville Vuolanto Oppaan päivitys Katja-Maria Miettunen, Kirsi Salonen TAMPEREEN YLIOPISTO Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö 2013

4 Toinen uudistettu painos Tekijät sekä Tampereen yliopiston historian tutkinto-ohjelma Taitto ja takakannen kuva Jouni Keskinen, ulkoasu Ville Vuolanto Kannen karttakuva: Magnus Ducatus Finlandiae. Johann Blaeu, Atlas Maior. Amsterdam [yksityiskohta] ISBN (nid.) ISBN (PDF) ISSN Suomen Yliopistopaino Tampere 2013

5 ESIPUHE Nyt ilmestyvä Praeceptan yhdestoista laitos on päivitetty versio vuonna 2009 julkaistusta oppaasta. Suurimpia muutoksia on kokenut oppaan historian opintoja käsittelevä osuus, joka kuvaa nyt opinnot elokuussa 2012 aloittaneen historian tutkinto-ohjelman näkökulmasta. Praecepta opastaa historian opintojen käytäntöihin sekä antaa ohjeita opinnäytetöiden laatimiseen. Opas onkin välttämätön apuväline niin kandidaatintutkielman kuin pro gradu -tutkielman laatijoille. Praecepta antaa ohjeita myös esseiden, oppimispäiväkirjojen ja tenttivastausten kirjoittamiseen. Oppaassa kerrotaan myös historian opintojen suorittamisesta ja kuvataan opintojen suositeltava opiskelujärjestys. Praeceptaa kannattaakin käyttää opinto-oppaan rinnalla apuna opintojen suunnittelussa. Teos jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa johdattaa historian kirjoittamisen äärelle tutustuttaen historiantutkimuksen olemukseen, tutkimusprosessiin, aineiston hankkimiseen ja tutkimusetiikkaan sekä tulosten esittämisen yleisperiaatteisiin. Toinen osa antaa tietoa historian opinnoista sekä ohjeita ja neuvoja niiden suorittamiseen. Kolmannessa osassa palataan historiantutkimuksen pariin, nyt opinnäytetöiden laatimisen näkökulmasta. Teoksen liitteisiin on koottu esimerkkejä historia-alan vakiintuneista lyhenteistä sekä kansilehti- ja tiivistelmäohjeita. Lopussa on kirjallisuusluettelo, johon on kerätty menetelmäkirjallisuutta sekä opinnäyte- ja lähdeoppaita. Praeceptan päivitys on toteutettu vuorovaikutuksessa historian tutkintoohjelman opettajien kanssa. Kiitämme kaikkia hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Tampereella, tammikuussa 2013 Katja-Maria Miettunen ja Kirsi Salonen

6

7 SISÄLLYSLUETTELO OSA I HISTORIAN KIRJOITTAMINEN Harjoitus tekee maisterin 2 Historiantutkimuksen vaiheet 4 Aineiston hankkiminen 7 Tutkimuksen ja tutkijan etiikka 10 Esityksen muoto ja rakenne 12 OSA II HISTORIAN OPISKELU Historian tutkinto-ohjelma 16 Opintojen suorittaminen ja opiskelujärjestys 17 Käytännön neuvoja ja ohjeita historianopiskeluun 19 Tenttiminen - valmistautuminen, vastaaminen, arvostelu 19 Oppimispäiväkirja 21 Kirjoitelma (essee) 23 Praktikum, kandidaattiseminaari ja seminaari 25 Pro gradu -tutkielman jättäminen 27 Muuta huomioon otettavaa 27 OSA III MUODOLLISET OHJEET Tekstien tekninen muotoilu: yleisperiaatteet 30 Lähde- ja kirjallisuusluettelo 31 Viittaustekniikka 37 Tekstin havainnollistaminen 43 LIITTEET Liite 1: Yleisimpiä esimerkkejä suomalaisessa historiankirjoituksessa vakiintuneista lyhenteistä 47 Liite 2: Esimerkki esitelmän nimiösivusta 49 Liite 3: Esimerkki tutkielman nimiösivusta 50 Liite 4: Pro gradu -tutkielman tiivistelmäohje 51 KIRJALLISUUTTA 52

8

9 OSA I HISTORIAN KIRJOITTAMINEN

10 HARJOITUS TEKEE MAISTERIN Historiantutkimuksen ja -kirjoituksen taidon voi oppia vain tekemällä. Johdantokurssilla alkava sekä praktikumissa, kandidaattiseminaarissa, seminaarissa ja tutkielmaryhmissä jatkuva harjoitusopetus tähtää siihen, että opiskelija harjaantuu historiatieteeseen, sen menetelmien soveltamiseen ja kehittämiseen. Sama pätee kriittiseen lukemiseen: vain tekemällä tutkimusta voi oppia arvioimaan toisten laatimia tutkimuksia. Historiantutkimusta harjoittelemalla oppii myös etsimään tietoa. Taito etsiä tietoa ja erottaa siitä olennainen on hyödyllistä kaikilla ammattialoilla. Yhtä tärkeä on kyky muodostaa eri lähteistä kerätyn tiedon pohjalta selkeä, perusteltu ja ymmärrettävä kirjallinen esitys annetussa määräajassa. Kaikki harjoitusopetus on vakuuttavan perustelun eli argumentoinnin ja sen selkeän esittämisen opettelua. Kandidaattiseminaariesitelmän tekijä kohtaa työssään kaikki historioitsijan työn elementit. Hyvän historiallisen tutkimuksen ja asiatekstin elementit ovat aloittelevan opiskelijan pitkän tähtäimen tavoitteita. Näitä ei kukaan ole ymmärtänyt ensilukemalta, vaan tutustumalla ja syventymällä niihin omassa työssään. Ennen kaikkea aloittelijan kannattaa pitää mielessä myös, että kukaan ei ole oppinut niitä täydellisesti hallitsemaan. Hyvän historioitsijan ominaisuudet voidaan kuitenkin luokitella seuraavasti: Heuristiikka eli kyky määritellä tutkimustehtävä selkeästi ja muuntaa menneisyyden jäänteitä oman tutkimuksen lähteiksi. Kaiken tutkimuksen lähtökohtana on aina kysymys, joka vähitellen tarkentuu. Tutkittavan ongelman kannalta olennaiset tekijät haetaan esille ja päättely etenee loogisesti sekä nojaa viime kädessä empiiriseen aineistoon. Kriittisyys eli kyky arvioida toisaalta lähteiden sisältämää tietoa ja toisaalta historiatieteellisten esitysten antia oman tutkimustehtävän kannalta. Tieteellinen kriittisyys tarkoittaa tiedon perusteiden punnitsemista. Laaja-alaisuus eli kyky ymmärtää eri aikakausien ja eri elämänalueiden omalaatuisuutta ja sitä ilmentävän historiallisen jäänteistön erikoisominaisuuksia. Kirjallisen ilmaisun taito eli kyky kirjoittaa selvästi ja sujuvasti. Yleensä selvästi kirjoitettu on myös selvästi käsitetty. Historioitsijan on osattava kirjoittaa niin, että muutkin ymmärtävät hänen sanomansa. Aikataulussa pysyminen eli kyky suunnitella työn eteneminen mielekkäällä ja toteuttamiskelpoisella tavalla. Varsinkin pienryhmäopetuksen aikatauluista on pidettävä kiinni. Tämä taito on tärkeä myös työelämässä, joten sitä on hyvä harjoitella jo opintojen aikana. Kaikessa opiskelussa on hyvin tärkeää oppia määrittelemään omat tavoitteensa itse ja mitoittamaan niiden saavuttamiseksi vaadittava työmäärä mielekkäässä suhteessa näihin tavoitteisiin nähden. Älä jää odottamaan inspiraatiota vaan aloita heti. Näin myös harjoitustyöt valmistuvat määräajassa. 2

11 Opiskelija kohtaa historiantutkimuksen tekemisen ensi kerran kandidaattiseminaarissa. Sen aloittaminen edellyttää johdantokurssin sekä Syventävä teema ja praktikum -opintokokonaisuuden suorittamista. Kandidaattiseminaariin osallistuminen edellyttää lisäksi, että Historian tutkimusprosessi ja historiantutkijan etiikka -opintojakson suorittaminen on aloitettuna. Syventävien opintojen seminaariin on syytä mennä vasta sitten, kun voi ryhtyä tekemään pro gradu -tutkielmaansa. Seminaariesitelmä on tavallisesti jo osa pro gradu -tutkielmaa ja seminaarin tarkoitus on edistää tutkielman aloittamista ja tekemistä. Sekä kandidaattiseminaari- että seminaarisuoritus koostuu oman harjoitustyön tekemisestä ja sen puolustamisesta seminaaritilaisuudessa, toisen opiskelijan tekemän harjoitustyön arvioinnista (opponointi) sekä aktiivisesta panoksesta seminaarissa käytävään keskusteluun. Seminaarin tavoitteiden saavuttaminen riippuu paljolti siitä, miten tunnollisesti paneutuu ohjattuun harjoitteluun. Valtaosa työstä tehdään yksin mutta tulos on sitä parempi, mitä enemmän omasta ja muiden aiheista keskustellaan. Ryhmätyö on kaikkien jäsenten työn tukemista: on moraalitonta jättää muiden tekstit lukematta ja vaatia muilta tukea omaan työhönsä. Ryhmätyö edellyttää osallistujiltaan sitoutumista eli läsnäoloa ja valmistautumista. Kandidaattiseminaariesitelmän pituus on keskimäärin 12 18, seminaariesitelmän liuskaa. Humanististen tieteiden kandidaatin tutkintoon kuuluu kandidaattiseminaariesitelmän pohjalta kirjoitettu kandidaatintutkielma, jonka laajuus on keskimäärin sivua. Tutkielmaan kuuluu myös kypsyysnäyte. Se on kirjoitelma tutkielmaan liittyvästä aiheesta, jonka antaa tutkielman tarkastaja (tarkemmin, ks. luku Kandidaattiseminaari ja seminaari). Pro gradu -tutkielmassa opiskelija näyttää, kuinka hyvin hän on oppinut historiallista päättelyä ja kirjoittamista. Se on laajuudeltaan sivua aiheesta ja kirjoitustavasta riippuen. Tutkielma jätetään tarkastettavaksi kirjaston ohjeita noudattaen. Mukaan liitetään erillinen sivun pituinen tiivistelmä, jonka tulee sisältää tutkimusongelmaa, aineistoa, käytettyjä tutkimusmenetelmiä ja tärkeimpiä tutkimustuloksia koskevat tiedot (ks. liite 4). Ennen tutkielman lopullista tarkastettavaksi jättämistä se kannattaa käyttää esitarkastuksessa työn ohjaajalla, joka arvioi, onko tekstiä vielä muokattava ennen kuin tutkielman voi tai se kannattaa jättää tarkastettavaksi. Ehdotetut korjaukset ja tarkennukset riippuvat paljolti siitä, millaiseen arvosanaan tekijä tähtää. Yksikön johtajan määräämät tarkastajat antavat pro gradu -tutkielmasta perustellun arvosanaehdotuksen. Tekijä saa tarkastajien lausunnon tiedokseen ennen kuin yksikön johtaja hyväksyy työn. Jos tekijä on tyytymätön ehdotettuun arvosanaan, hän voi vaatia päätöksen siirtämistä. Tällaisessa tapauksessa tutkielmalle määrätään yleensä kolmas tarkastaja, joka voi olla myös oman tutkinto-ohjelman ulkopuolelta. Myös pro gradu -tutkielmaan kuuluu kypsyysnäyte. Sivuainetutkielman laajuus on sivua. Se jätetään kahtena kappaleena ja sen tarkastaa tutkinto-ohjelman professori tai muu yksikön johtajan määräämä tarkastaja. Sivuaineen tutkielmasta ei anneta erillistä arvosanaa. 3

12 HISTORIANTUTKIMUKSEN VAIHEET Historioitsijan työn voi osittaa neljään vaiheeseen: heuristiikkaan, kritiikkiin, tulkintaan ja tulkinnan esitykseen. Historiallinen tutkimus alkaa tutkimusaiheen valinnasta ja jatkuu siihen saakka kunnes tutkimustulosten esityksen viimeinen piste on kirjoitettu. Työvaiheet lomittuvat toisiinsa, toisiaan tukien. Tutkimuksen alkuna on kysymys, joka suuntaa tulkintaa. Kysymys tarkentuu, jopa muuttuu tutkimuksen edistyessä ja sen myötä myös tutkimuksen suunta saattaa muuttua radikaalisti. Heuristiikka Tutkimusaiheensa valittuaan historioitsija muotoilee historiallisen kysymyksen eli tutkimustehtävänsä. Sen nojalla hän ryhtyy keräämään tutkimuksensa aineistoa, menneisyyden jäänteitä, joista hän valitsee tutkimuksensa lähteet. Tutkimuskohde on aina valinta ja siksi valinta pitää myös perustella varsinkin nykyisin, kun ei ole enää itsestään selvää, mikä on tärkeintä historiallista tietoa. Tutkimuskohde valitaan suhteessa vallitsevaan tietoon: on osattava kertoa itselleen ja muille, miksi vallitseva kuva tutkimuskohteesta on väärä, vino tai vaillinainen. Tiedollisen aukon paikkaaminen on kuitenkin tutkimisen perusteena aukollinen. Aukon paikkaamisen tarve on pystyttävä osoittamaan. Tutkimuksen tekemistä tukee ja kannustaa tieto siitä, miksi tutkimuksen kohteeksi valittu menneisyyden ilmiö on historiallinen eli muistamisen arvoinen. Tutkimuskysymys täsmentyy vähitellen tutkimussuunnitelmaksi, kun tutkija ensin perehtyy mahdollisimman monipuoliseen mielellään myös eri tieteenalojen rajat ylittävään aiheestaan kirjoitettuun tutkimuskirjallisuuteen sekä itse lähdeaineistoon. Näin tutkimussuunnitelma on itsessään jo eräänlainen tutkimustulos, koska se edellyttää perehtymistä tutkimuskirjallisuuteen ja tutustumista primääriaineistoon; siis tietoa siitä, miten tutkimustehtävän suorittaminen voisi olla mahdollista. Tutkimussuunnitelmassa pyritään jäsentämään tutkimustehtävä osatehtäviksi, joiden ratkaisemisesta varsinaisen päätehtävän ratkaisu rakentuu. Tutkimussuunnitelman dispositio (disponere = panna erilleen, hajottaa) merkitsee siis sananmukaisesti pääongelman hajottamista pienemmiksi osatekijöiksi ja alakohdiksi. Yhden osatehtävän selvittäminen on samalla muiden osatehtävien ratkomista, koska osatehtävät ovat suhteessa toisiinsa jos ne eivät ole, tutkimustehtävää on korjattava. Tutkimussuunnitelman dispositio ei ole tutkimustulosten esityksen jäsennys. Tutkimustulosten esittämisen sujuvinta ja selkeintä tapaa kannattaa miettiä vasta sitten, kun tuloksia on saavutettu. Lopullinen esitys voi olla aivan erilainen kuin tutkimuksen dispositio, tai disposition asiat voivat valmiissa tekstissä olla eri järjestyksessä. Tutkimustehtävä jäsentyy ja tarkentuu sitä ratkottaessa. Tutkimustehtävän muuttuminen on täysin normaali ilmiö ja useimmiten se kertoo tutkimuksen edistymisestä. Etukäteenhän ei voi tietää, mitä tutkimusaineistoon perehtyminen tuo mukanaan. Yhtälailla muutokselle altis on tutkimuksen aikarajaus. Se tarkentuu tutkimusprosessin kuluessa. Lopullinen aikarajaus on siis tutkimustulos. 4

13 Kritiikki Lähteet määräytyvät kysymyksistä. Vasta kun nykyisyyteen säilyneitä menneisyyden jäänteitä alkaa pommittaa historiallisilla kysymyksillä, jäänteet muuntuvat tietoa pulppuaviksi lähteiksi. Nykyisyyteen säilyneiden menneisyyden jäänteiden muuttuminen tutkimuksen lähteiksi riippuu historioitsijan kyvystä vastata itse asettamaansa historialliseen kysymykseen. Historioitsija joutuu tutkimustehtäväänsä suorittaessaan ratkaisemaan, mitkä menneisyyden jäänteet ovat hänen tutkimuksensa lähteitä. Lähdekritiikkiä harjoittamalla eli käytännössä lähteitään vertailemalla historioitsijalle alkaa vähitellen selvitä, mitä, missä, milloin ja miten tapahtui, millainen oli asioiden laita. Historioitsija joutuu luottamaan vain itseensä, päättelemään, mitä lähteet kertovat. Historioitsijan lähteestä ei pulppua tietoa luonnonvoimaisesti. Näin ollen hän on myös vastuussa päätelmistään. Mitä paremmin historioitsija päättelee, sitä vähemmän hän toistaa sitä, mitä lähteissä sanotaan ja sitä enemmän hän pumppaa lähteistä tietoa. Tosiasia onkin päätelty asia, tekoasia (vrt. saks. Tatsache). Tutkimuskirjallisuuden arviointi on pohjimmiltaan samaa kuin lähdekritiikki eli tekstien vertailuun nojautuvaa tulkintaa. Jos aikaisemman tutkimuksen tulokset näyttävät tavalla tai toisella auttavan oman tutkimustehtävän ratkaisua, historioitsija ei voi tyytyä vain noteeraamaan kollegoidensa tuloksia, lukemaan heidän tutkimustensa tiivistelmiä. Relevanteilta vaikuttavien tutkimustulosten takia on luettava koko tutkimus, jotta selviäisi miten vakuuttavasti tutkimuksen tekijä on päätelmiinsä päätynyt. Koska menneisyyden jäänteiden muuttuminen historioitsijan argumentaatiota tukevaksi lähteistöksi eli evidenssiksi riippuu historioitsijan omasta päättelystä, voidaan historiantutkimuksen tärkeimmäksi lähteeksi nimetä historioitsijan järjenkäyttö. Tulkinta Tulkinnassa historiallisesta kysymyksestä osaltaan määrittyneet ja lähdekriittisesti päätellyt tosiasiat pyritään näkemään yhteydessä toisiinsa, ja nimenomaan tutkimustehtävän ratkaisua palvelevissa yhteyksissä. Lähdeinformaatio muuttuu historiaksi vasta tulkintavaiheessa. Historioitsija päättelee tai konstruoi tosiasioiden historiallisen yhteyden, joka ei käy ilmi tosiasioista itsestään. Tulkintavaiheessa koetteelle joutuu historioitsijan taito käyttää valitsemiaan teorioita, metodeja ja konteksteja. Tutkijan on itse puntaroitava, millaiset teoriat, metodit ja kontekstit parhaiten auttavat häntä ratkomaan tutkimustehtäväänsä. Metodit, teoriat ja kontekstit eivät itsestään johda tuloksiin; niitä on osattava käyttää luovasti, tutkimustehtävän vaatimalla tavalla ja sen, mitä tutkimustehtävä vaatii, voi tietää vain historioitsija itse. Näitä välineitä tarvitaan kolmen keskeisen inhimillisen ulottuvuuden ja niiden yhteyksien erittelyyn: 1) On analysoitava ihmisten toimintaa, koska historian kulku johtuu ihmisten teoista. 2) Toiminnan ymmärtämistä varten historioitsija identifioi ja analysoi historiallisten toimijoiden ajattelua, heidän tarkoituksellista toimintaansa suuntaavia tarkoituksiaan ja uskomuksiaan. 3) Toiminnan ymmärtäminen vaatii myös historiallisten toimijoiden ajattelusta riippumattomien olosuhteiden erittelyä. Ajattelun, toiminnan ja olosuhteiden yhteyden määrittäminen on tulkinnan päätehtävä. 5

14 Tulkinnan esitys Historiankirjoitus alkaa samaan aikaan kuin historiantutkimus. Tutkimusprosessin edetessä kirjoittaminen muuttuu vähitellen itselle kirjoittamisesta lukijoille kirjoittamiseksi. Kirjoittaminen on tuloksellisin historiallinen metodi, ajattelun väline. Tästä näkökulmasta voi sanoa, että historioitsija ei niinkään kirjoita tietämästään vaan tietääkseen (Veijo Meri). Metodin noudattaminen on vaivalloista siksi, että siinä joutuu ajattelemaan, etenkin sitä mitä ajattelee, runollisemmin sanoen: On sanahämy aivohämyn tuote (W. Shakespeare). Historioitsijan on sommiteltava tulkintansa tekstiksi, jossa päätelmät on esitetty ja perusteltu selkeästi. Tutkimustulostensa esityksen rakennetta miettiessään historioitsijan on tiedettävä tarkkaan, mitä on itse asiassa päätellyt, mikä hänen tulkintansa on. Lisäksi hän joutuu punnitsemaan erilaisia vaihtoehtoja: miten päätelmänsä pystyisi mahdollisimman vakuuttavasti ja sujuvasti esittämään. 6

15 AINEISTON HANKKIMINEN Tutkimuksen aluksi on hyvä mahdollisuuksien mukaan keskustella teemaa tutkineiden asiantuntijoiden kanssa. Tällä tavoin voi saada ideoita paitsi tutkimuksen suuntaamisen, myös aineiston ja kirjallisuuden löytämisen suhteen. Tutkimus on aina yhteydessä aiempaan tietoon. Aiemman tiedon perusteella hahmotetaan edessä olevia ongelmia, sidotaan tutkittava ilmiö laajempiin yhteyksiinsä ja rakennetaan omalle tutkimukselle perustaa. Tutkimuskirjallisuuteen tutustuminen antaa ideoita ja näkökulmia. Se myös säästää tutkimasta sellaista, mikä on jo tekijää tyydyttävällä tavalla selvitetty. Ensin kannattaa tutustua aihetta koskeviin yleisteoksiin ja vasta sen jälkeen edetä erikoistutkimuksiin. Molempia voi etsiä bibliografioista, kuten Suomen historiallisesta bibliografiasta, johon kootaan kaikki maassamme julkaistut historialliset tutkimukset olipa niiden kieli tai aihe mikä hyvänsä. Laajat yleisteokset sisältävät usein hyvin monipuolisen kirjallisuusluettelon sekä viittauksia painettuihin lähdejulkaisuihin. Oman aiheen tutkimuskirjallisuutta voi nykyisin yhä helpommin jäljittää Tampereen yliopiston kirjaston sekä muiden tieteellisten kirjastojen omilla ja yhteisillä hakuohjelmilla. Esimerkiksi Fennica eli Suomen kansallisbibliografia, Arto eli kotimaisten artikkelien viitetietokanta ja Linda eli suomalaisten yliopistokirjastojen yhteistietokanta ovat hyvin käyttökelpoisia. Yhteyden kaikkiin näihin sekä lukuisiin muihin artikkeli- ja viitetietokantoihin saa oman kirjastomme kautta, tai suoraan yhteistietokannasta osoitteesta Kansainvälisten kirjastojen sähköiset luettelot ovat myös hyviä lähteitä etsittäessä ulkomaista tutkimuskirjallisuutta. Ulkomaisista kirjastoista ei tietenkään kannata tilata läjäpäittäin kaukolainoja, sillä se maksaa ja kestää. Ulkomaisten kirjastojen etuna on, että niiden luetteloiden avulla voi sopivia hakusanoja käyttäen etsiä, mitä kirjallisuutta aiheesta on aikojen kuluessa ilmestynyt. Sen jälkeen voi esimerkiksi Lindan avulla selvittää, onko näitä teoksia suomalaisissa kirjastoissa. Ulkomaisten kirjastojen luetteloiden avulla voi lisäksi kätevästi tarkistaa bibliografisia tietoja, jos ne ovat puutteellisia. Hyvä luettelo on esimerkiksi Amerikan kongressin kirjastolla: Kotimaisten yliopistojen laitosten kotisivuilla on yleensä luettelot opinnäytetöistä, joskus jopa tiivistelmineen. Vaikka opinnäytetyö ei suoraan liittyisi omaan aiheeseen, voi sen lähde- ja kirjallisuusluettelosta olla suurta hyötyä. Hyvä puoli opinnäytetöissä on se, että ne perustuvat pääasiassa kotimaassamme saatavilla olevaan aineistoon. Voi siis olettaa, että suomalaisessa yliopistossa hyväksytyn gradun kirjallisuusluettelossa mainitut teokset ovat kohtuullisen helposti saatavilla. Kaukolainojen tilaaminen suomalaisesta kirjastosta omaa tutkimusta varten on järkevää, joskin kustannuksia arvioidessa kannattaa laskea, onko henkilökohtainen käynti esimerkiksi Jyväskylässä tai Turussa halvempi ja nopeampi tapa hankkia tarvittavat teokset. Vaikka internetistä löytää usein hyvää materiaalia varsin pienellä vaivalla, on syytä muistaa suhtautua tarpeellisella varovaisuudella aineistojen luotettavuuteen. Esimerkiksi tutkimuslaitosten, kirjastojen sekä arkistojen sivuillaan julkaisema materiaali on todennäköisesti luotettavampaa kuin yksityisen kansalaisen omilla kotisivuillaan tarjoama 7

16 tieto paitsi jos kyseessä on tunnettu tutkija, joka on halunnut liittää kotisivuilleen painettuja julkaisujaan sähköisessä muodossa. On myös hyvä muistaa, että vain murto-osa materiaalista on verkossa. Kannattaa itse mennä kirjastoon: tutkia kortistoja, selailla teoksia hyllyissä, kysellä kirjastonhoitajalta ja niin edelleen. Internet on vain työkalu, joskin hyvä sellainen, mutta se ei ajattele käyttäjänsä puolesta. Arkeologia ja kansatiede ovat perinteisesti tutkineet menneisyyttä aineellisen tai esineellisen jäämistön sekä suullisen perinneaineiston pohjalta, mutta nykyisin raja historiaan päin on lieventynyt. Kuvia, esineitä ja rakennuksia unohtamatta voidaan todeta, että varsinainen historiantutkimus perustuu kuitenkin pääosin kirjalliseen aineistoon, joka on kerätty arkistoihin ja kirjastoihin. Tapahtumien kuluessa syntyneet viralliset asiakirjat on tallennettu viranomaisten arkistoihin tulevaa tarvetta varten ja ne ovat siellä myös tutkijoiden käytettävissä. Usein myös yksityisiä ja yritysten asiapapereita talletetaan yleis- tai erikoisarkistoihin. Käsikirjoituksia on päätynyt sekä arkistoihin, kirjastoihin että museoihin. Piirtokirjoitukset voivat olla myös alkuperäisillä paikoillaan vaikkapa rakennusten seinissä. Paljon yksityisluontoista aineistoa on hajallaan omistajien hallussa. Julkaisematonta materiaalia säilytetään arkistoissa ja yksityisissä kokoelmissa. Säilytysarkistoissa aineistot on luetteloitu. Yleisluettelo sisältää tiedot niistä arkistokokonaisuuksista, joita kyseisessä arkistossa säilytetään. Tällaisia kokonaisuuksia ovat esimerkiksi Kenraalikuvernöörin kanslian arkisto, Tammelan tuomiokunnan arkisto, Perttulan keskuslaitoksen arkisto tai Suomen Valkonauhaliiton arkisto. Kansallisarkiston (syksyyn 1994 asti Valtionarkisto), maakunta-arkistojen ja useimpien kaupunginarkistojen yleisluettelot on painettu. Yksityiskohtaiset arkistoluettelot ovat nähtävissä itse arkistoissa. Luetteloita on saatavissa myös sähköisessä muodossa, ja usein ne ovat internetin välityksellä selailtavissa. Onkin suositeltavaa aina ennen arkistovierailua tutustua ko. arkiston internetsivustoihin. Kotimaisia ja ulkomaisia arkistolinkkejä on Agricola-historiaverkon kotisivulla [ utu.fi/agricola/] kohdassa arkistot, kirjastot, museot. Yleistä tietoa Suomen arkistolaitoksesta, sen rakenteesta ja toimintaperiaatteista voi lukea teoksesta Suomen historian asiakirjalähteet. Järjestöjen, liikelaitosten ja yksityisten kansalaisten arkistot ovat yksityisomaisuutta ja omistajansa määräysvallassa ja niiden käyttöön voidaan vaatia lupa. Erityisryhmän muodostavat ulkopolitiikkaan ja kansalliseen turvallisuuteen liittyvät asiakirjat ja kirjeenvaihto: esimerkiksi Ulkoministeriön ja Suojelupoliisin arkistojen käyttö on säädeltyä. Myös henkilötietolaki ja yksilön yleinen intimiteettisuoja rajoittavat asiakirjojen käyttöä. Julkaistuun lähdemateriaaliin luetaan tavallisesti erilaiset asiakirjajulkaisut, esimerkiksi lait ja asetukset, komiteamietinnöt, valtiopäiväasiakirjat, kansainvälisiä suhteita koskevat dokumenttijulkaisut, Kansainliiton ja YK:n asiakirjat, tilastojulkaisut, pamfletit ja pienpainatteet sekä käsikirjoituseditiot ja -kokoelmat kuten Finlands Medeltidsurkunder. Tähän lähderyhmään kuuluvat myös sanoma- ja aikakauslehdet, mikäli niitä on käytetty alkuperäislähteinä. Tutkimustehtävästä riippuen siihen luetaan joskus myös kaunokirjallisuutta. Julkaisematonta ja joskus julkaistuakin arkistoainesta on saatavissa mikrofilmattuina kopioina, joita on mahdollisuus käyttää arkistoissa ja useimmissa kirjastoissa. Myös historian oppiaine on hankkinut sekä kotimaista että ulkomaista arkistoaineistoa mikrofilmeinä. Luettelot 8

17 aineistosta ovat oppiaineen mikrofilmihuoneessa ja ne ovat nähtävissä myös internetissä oppiaineen sivuilla. Arkistoaineistoa on kaiken aikaa yhä enemmän saatavilla myös suoraan internetistä. Kerätyt tiedot on talletettava, omaan muistiin ei kannata luottaa. Muistiinpanoihin on asiakirjan tai muun lähteen sisällön lisäksi merkittävä lähdekokonaisuus ja säilytyspaikka. Yleisohjeeksi voidaan antaa, että parempi pari riviä liikaa tekstiä tai muutama turha kopio kuin liian vähän muistiinpanoja ja kopioita. Laajoista muistiinpanoista ja lukuisista kopioista huolimatta aineistoa on usein täydennettävä sitä mukaa kun siihen perehtyy: kun tietää paremmin, mitä haluaa tietää, osaa lukea lähteitään huolellisemmin. Tiedonhankinta on sitä tuloksellisempaa, mitä jäsentyneempi tutkimustehtävä on. Aineiston haun aikana ja siihen perehtymisen yhteydessä mieleen tulevat ajatukset, oletukset ja näkökulmat on syytä kirjoittaa muistiin. Kirjoittaessa tutkimustehtävä tarkentuu ja aineiston tulkinta terävöityy. Tekijän kannattaa pohdiskella aihettaan myös toisten kanssa, koska havaintojen selittäminen muille ja johtopäätösten perusteleminen selkiinnyttävät omaa ajattelua. Kommentteja kannattaa kysellä myös muiden tieteenalojen edustajilta: näin saattaa avautua aivan uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia. 9

18 TUTKIMUKSEN JA TUTKIJAN ETIIKKA Tieteellisen tutkimuksen eettiset ulottuvuudet on aihe, joka on erityisesti informaatioteknologian kehittyessä yhä ajankohtaisempi. Esimerkiksi Suomen Akatemia edellyttää nykyään aina rahoitushakemuksissaan selvityksen tutkimushankkeeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Nuo kysymykset tietenkin vaihtelevat tieteenaloittain ja voivat tarkoittaa niin eläinkokeiden käyttöä, geenien muuntelua, ympäristön suojelua kuin tutkimuskohteiden yksityisyyden suojaa. Yhtä lailla tutkimuksen eettisiin kysymyksiin voidaan sisällyttää tutkimustulosten käyttötarkoitus ja sovellettavuus. Onko mahdollista, että ulkopuoliset voisivat käyttää tuloksia jotenkin epäeettisellä tavalla? Tutkimuskohteiden yksityisyyttä ja tulosten sovellettavuutta lukuun ottamatta edellä mainitut kysymykset liittyvät harvemmin historiantutkimukseen. Kuitenkin erityisesti lähihistorian tutkimuksessa on pohdittava, mainittaessa eläviä ihmisiä tai ihmisiä, joiden lähisukulaiset ovat vielä elossa, missä määrin näiden ihmisten oikean henkilöllisyyden (nimen tai muiden yksilöivien piirteiden) mainitseminen on välttämätöntä ja edistää itse tutkimusta. Tämä tulee esille viimeistään laadittaessa kandidaatintutkielmia, jotka opinnäytetöinä ovat julkisia. Toisaalta historiantutkijan on hyvä ajoittain pysähtyä pohtimaan, mihin kaikkiin vääriin tarkoituksiin hänen työnsä tuloksia voidaan mahdollisesti käyttää. Voidaanko tutkimustuloksia käyttää esimerkiksi ihmisten eriarvoisuutta korostavan politiikan perusteluna tai voidaanko niiden avulla lietsoa eri ihmisryhmien välistä vihamielisyyttä? Tutkimuksen eettisten kysymysten toinen puoli on tutkijan etiikka. Mitkä arvot ohjaavat tutkijaa? Jo tutkimusaiheen, tutkimusnäkökulman sekä tutkimusmenetelmien valinta on vähintäänkin osittain tutkijan arvomaailmasta käsin määräytyvää, ja siten sen tulisi olla eettisen ja itsereflektiivisen pohdiskelun piirissä. Tieteellinen tutkimus perustuu viime kädessä luottamukseen. Luotamme siihen, että tutkija toimii työssään rehellisesti: hän on sisäistänyt opintojensa ja tutkijan koulutuksensa kautta tieteellisen tutkimuksen hyvät eettiset periaatteet ja kykenee rajaamaan omat henkilökohtaiset mieltymyksensä tutkimuksen ulkopuolelle. Historiantutkimuksessa tutkijan rehellisyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkija ei valjasta menneisyyttä palvelemaan jotain oman aikamme ideologista suuntausta, ei hyvässä eikä pahassa. Tämä ei tarkoita, ettei tutkija saisi ottaa kantaa menneisyyden tapahtumiin vaan moralisoinnin välttämistä. Menneisyyden ihmiset eivät olleet tyhmiä, koska he eivät tienneet kaikkea sitä, minkä me tiedämme nyt. Hyvä tutkija tuntee myös omat rajansa eikä yritä esiintyä asiantuntijana aloilla, joita hän ei oikeasti hallitse. Käytännön tutkimustyössä rehellisyys tarkoittaa, että tutkija etsii tieteellisyyden periaatteiden ohjaamana järjestelmällisesti (siis menetelmällisesti) aineistoa. Tutkimustuloksen on aina perustuttava todelliseen lähdeaineistoon sen sijaan, että tutkija keksisi itse ennakko-oletuksiaan tukevia lähteitä silloin, kun niitä ei ole olemassa tai sivuuttaisi ne lähteet, jotka eivät ikään kuin sovi kuvaan, vaan vaatisivat tutkimuksen lähtökohtien muuttamista ja näin lisätyötä tutkijalta. 10

19 Luottamuksen taustalla on se tosiasia, että tutkijan työssään käyttämien kaikkien tietolähteiden tarkistaminen on vaikeaa ja usein käytännössä mahdotonta, olipa kyseessä vaikeasti jäljitettävä arkistoaineisto tai kirjastoissa helposti saatavilla oleva tutkimuskirjallisuus. Voimme vain luottaa siihen, että tutkija on ollut työssään huolellinen ja että lähteet ovat juuri sellaisia, kuin tutkija kertoo niiden olevan. Epärehellisyys paljastuu ennemmin tai myöhemmin. Vaikka esimerkiksi opinnäytetyön tarkastajilta jäisi vilppi huomaamatta, jossain vaiheessa joku akateemisen tiedeyhteisön jäsen huomaa sen. Seurauksena on yleensä nöyryyttävä tilanne tekijän kannalta. Opinnäytteiden tarkastajilla on velvollisuus paneutua työhön huolellisesti, mutta vastuun vilpistä kantaa aina tekijä itse. Epärehellisyys ei aina tarkoita dramaattisia tekoja kuten lähteiden väärentämistä. Perustutkintoon liittyvissä opinnäytetöissä epärehellisyys voi ilmetä lähteiden tarkoituksellisena manipulointina tai jonkin lähderyhmän sivuuttamisena. Epärehellistä on myös kopioida lähteitä tutkimuskirjallisuudesta mainitsematta niiden alkuperää ikään kuin opiskelija olisi itse tutkinut näitä lähteitä. Sama koskee myös tutkimuskirjallisuuden käyttöä; viittaa vain niihin tutkimuksiin, jotka olet itse lukenut. Tavallisinta epärehellisyyttä on kuitenkin plagiointi, eli esitetään toisten ajatukset tai jopa toisen teksti omina keksintöinä. Hyvä tutkija ilmaisee lähdeviitteiden avulla, mistä ja keneltä tieto on peräisin, jos kyseessä ei ole hänen oma päättelynsä. Plagiointia on tarjota toisen tekemä työ omana, vaikka kenties hieman muuteltuna: joko niin että hyödynnetään toisten aikaisempia opinnäytteitä tai käännetään ulkomailla ilmestynyt artikkeli tai osa monografiasta, joka sitten palautetaan opettajalle muka omana tuotoksena. Tällainen vilppi paljastuu vääjäämättä opettajan keskustellessa työn sisällöstä opiskelijan kanssa. 11

20 ESITYKSEN MUOTO JA RAKENNE Jokainen työ asettaa omat vaatimuksensa ja jokainen tutkija työskentelee hänelle luonteenomaisella tavalla. Kaikissa tilanteissa ehdottomasti päteviä ohjeita siitä, miten tulokset pitää esittää, ei siten voi antaa. Kysymys on aina tutkijan omasta luomuksesta: hän joutuu itse päättämään, mistä esitys alkaa, mitkä ovat sen keskeiset kohdat ja mihin esitys päättyy. Tutkimustulokset voi siis kertoa monella tavalla. Vaihtoehtojen runsaudesta on vain valittava se tapa, jonka avulla tulokset pystyy kertomaan vakuuttavimmin ja sujuvimmin. Esitys on aina jossain määrin kronologinen, toisin sanoen se noudattaa tutkittavan ilmiön omaa kronologiaa eli sen muutoksen ajallista rytmiä. Keskeisissä kohdissa on pysähdyttävä analysoimaan samanaikaisten asioiden yhteyksiä systemaattisesti. Tekstin luonnostelua rasittaa myös runsaan viitteistön mukana pitäminen. Tämä on kuitenkin välttämätöntä ja säästää tulevilta vaivoilta: lähteet eivät pääse katoamaan. Koko ajan tekijän on pidettävä mielessä niin tutkimustehtävä kuin esityksen lukijakin. Tekstin ensimmäisessä luonnoksessa tekijä kertoo itselleen, mitä hän on saanut selville. Jotta tämä selviäisi lopulta myös lukijoille, luonnos kannattaa antaa jonkun toisen luettavaksi. Tällaisena vertaisarvioijana voi käyttää asiaa tuntevaa tai tuntematonta ystävää tai opiskelutoveria. Rehellinen luonnoksen lukija kertoo avoimesti tekijälle, mitä kohtia hän ei ymmärtänyt. Usein kyse on tutkimukseensa syventyneelle tekijälle itsestään selviksi tulleista seikoista, jotka jatkossa pitää vain kirjoittaa näkyviin. Esilukijan käytön ohella argumentaation aukkoja voi paljastaa jättämällä käsikirjoitus joksikin aikaa rauhaan. Kun oman tekstinsä lukee tauon jälkeen uudestaan, siihen pystyy jo jossain määrin asennoitumaan lukijankin silmin. Mitä useampaan kertaan tekijä käy itse oman työnsä läpi, sitä vakuuttavampi tulos yleensä saavutetaan. Tietenkin työ on osattava myös lopettaa ja vieläpä niin, että se valmistuu aikataulun mukaisesti. Tutkimustulosten esitys jakautuu neljään pääosaan: johdantoon eli tutkimusongelman esittelyyn, käsittelyyn eli perusteltuun tutkimustehtävän ratkomiseen, päätelmiin sekä lähdeja kirjallisuusluetteloon. Johdannon tehtävänä on sananmukaisesti johdatella eli houkutella lukija lukemaan tutkimus sekä huomaamaan tutkimusongelma tutkimisen arvoiseksi. Tässä, kuten kaikissa teksteissä, ensimmäiset lauseet ovat tärkeitä, ja siksi vaikeita luoda. Johdattavan luvun otsikoksi kelpaa Johdanto, jos osuvampaa, esimerkiksi tutkimustehtävää ilmaisevaa, otsikkoa ei satu löytymään. Johdannossa perustellaan ja rajataan se kysymys, johon teksti vastaa. Tutkimustehtävän perustelussa on tavanomaisinta mainita jokin laajempi tutkimuksellinen yhteys, johon tutkimustehtävä liittyy: rajattua kysymystä ratkomalla eritellään samalla jotain laajempaa problematiikkaa. Näin rajattu kysymys on samalla laajemman problematiikan erittelyn perusteltu näkökulma. Kysymystä voi vielä tarkentaa kertomalla muista näkökulmista. Käytännössä tämä tarkoittaa usein aikaisemman tutkimuksen esittelyä. Jos tekijä on käyttänyt jotain erityistä teoriaa tai jopa onnistunut rakentamaan oman teorian eli perustellunnäkemyksen tutkittavien asioiden mahdollisista yhteyksistä, se on esiteltävä lukijalle. Myös keskeiset käsitteet on syytä määritellä, jos ne ovat erityisen tulkinnanvaraisia tai outoja. 12

21 Tutkimustehtävän perustelu sisältää jo osaltaan tutkimuskysymyksen rajauksen. Esityksen seuraamista ja arviointia kuitenkin helpottaa, jos tekijä kertoo, mitä kysymyksiä hän käsittelee ja mitkä, sinänsä asianmukaiset, hän on jättänyt käsittelemättä. Tässä yhteydessä perustellaan myös aikarajaus. Yleensä tutkittava ilmiö itse asettaa luonnolliset aikarajat : ne on kuitenkin työssä perusteltava sanallisesti myös lukijoille. Tutkimustehtävän perusteluun ja jäsennykseen kuuluvat myös välttämättömät taustatiedot. Taustailmiöitä on käsiteltävä vain sen verran kuin työn ymmärtämisen kannalta on välttämätöntä. Mikäli taustan laajempi esittely on ehdottoman välttämätöntä, sen voi tehdä johdantoa välittömästi seuraavassa taustaluvussa. Johdannossa on esiteltävä myös tutkimuksen lähteet: erityisesti on kerrottava mahdollisista lähteiden saatavuuteen ja tulkintaan liittyvistä ongelmista. Yksityiskohtaisen lähdekritiikin paikka ei ole johdannossa, vaan itse tutkimuksessa, lähteen käsittelyn osoittamassa paikassa. Tällöin se sijoitetaan tutkimustekstin alaviitteisiin tai itse tekstiin, jos kyseessä on tulokseen olennaisesti vaikuttava ongelma. Johdannon kirjoittaminen viimeisteltyyn muotoon on mahdollista vasta sitten, kun tutkimus on saatu loppuun. Kun viimeistelee johdannon vasta muun työn jo kirjoitettuaan ja rinnan loppuluvun kanssa, välttää myös sen ongelman, että loppuluvussa vastattaisiin eri kysymykseen kuin siihen, mikä on johdannossa määritelty. Päätelmäluvun ja johdannon yhteys rakentuu kysymyksen ja vastauksen yhteydelle. Siksi tekijän on varmistettava, että tuo yhteys tulee selkeästi näkyviin. Johdannon tavoin otsikot (tutkimuksen pääotsikko ja mahdolliset alaotsikot sekä lukujen ja alalukujen otsikot) viimeistellään valmiiseen työhön sopiviksi. Otsikot ilmaisevat lyhyesti ja ytimekkäästi, mitä tutkimus ja sen luvut käsittelevät. Otsikoinnin estetiikka määrää, että otsikoiden tulee olla samantyyppisiä, symmetrisiä. Pääluvun alla ei voi olla vain yhtä alalukua. Sen sijaan pääluvulla voi olla otsikoton johdanto-osa eli ingressi. Pääluvut voi halutessaan numeroida roomalaisin ja alaluvut arabialaisin numeroin. Yhtä hyvin kaikki luvut voidaan kuitenkin numeroida arabialaisin numeroin (mutta ei roomalaisin!), jolloin alaluvut ilmaistaan kahdella numerolla pisteellä erotettuna. Tällöin ensimmäinen luku ilmaisee pääluvun numeron ja jälkimmäinen alaluvun numeron. Kovin pitkälle viety lukujen numerointi ei lyhyessä esityksessä kuitenkaan enää selvennä asiaa. Otsikkojen määrä on sovitettava esityksen laajuuteen. Käsittelyssä vastataan asetettuihin kysymyksiin mahdollisimman loogisesti ja perustellusti. Tekijän on osoitettava, mihin tietoihin hänen päätelmänsä perustuvat. Tämä edellyttää selkeitä viittauksia lähteisiin ja tutkimuskirjallisuuteen. Lisäksi tekijän on osoitettava, miten hän on viitattujen tietojen nojalla päätynyt päätelmiinsä. Lähteitä ja tutkimuksia referoidaan vain siinä määrin kuin päättely ja sen ymmärtäminen vaatii. Referointi on toki tulkintaa, mutta lukijankin on saatava tietää, miksi tekijä on pitänyt referoimiaan kohtia referoimisen arvoisina. Historiatieteessä pyritään perusteltuihin tulkintoihin ja siksi se ei voi rajoittua kertomaan vain sitä, mitä lähteet kertovat. Lisäksi historioitsija joutuu tekemään päätelmiään aina aukollisen aineiston varassa. Siksi päätelmien ehdollisuus ja tulkinnanvaraisuus on tuotava ilmi. Tutkija vastaa aina itse päätelmistään. Harjoitustöiden ja opinnäytteiden arvostelussa keskeisimpänä kohteena ei olekaan kootun aineiston laajuus vaan se, mitä tekijä on saatavilla olleesta aineistosta saanut irti. 13

22 Päätelmäluvussa kootaan osatehtävien ratkaisut tutkimustehtävän ratkaisuksi eli tekijä osoittaa, kuinka osakysymysten vastauksista rakentuu vastaus pääkysymykseen. Tässä yhteydessä on myös luontevaa pohtia saavutetun tuloksen merkityksiä (suhteessa johdannossa mainittuun laajempaan problematiikkaan). Pohdiskelun on nojauduttava käsittelyssä tehtyihin päätelmiin. Saatuja tuloksia voidaan tietenkin selventää vertailemalla niitä muiden tutkimusten tuloksiin. Samoin voidaan nostaa esiin ongelmia, jotka tutkimuksessa ovat nousseet esiin mutta joita ei tutkimuksessa ole voitu ratkaista. Aidosti vastauksista nousevat kysymykset ovat hedelmällisiä tutkimustuloksia. Johtopäätöksiä ei siis pidä säästää päätelmälukuun. Tutkielman loppuluvussa pitäisi siirtyä jo eteenpäin, keskittyä osoittamaan, mitä käsittelyn eli tutkimuksen pääosan tutkimustuloksista voi päätellä. Tekijän on syytä paneutua johdannon ja päätelmäluvun yhtäaikaiseen muokkaamiseen myös siksi, että lukija yleensä tutustuu ensin niihin ja päättelee niiden perusteella, ovatko tulokset niin mielenkiintoisia, että kannattaa lukea koko tutkimus. Päätelmäluvun otsikkona voi olla Päätelmät, Pohdinta tai Tutkimustulokset, jos ei keksi asiallista ja ytimekästä otsikkoa, joka tiivistäisi tutkimustuloksen tai sen merkityksen. 14

23 OSA II HISTORIAN OPISKELU 15

24 HISTORIAN TUTKINTO-OHJELMA Historian tutkinto-ohjelman opetus ulottuu antiikin historiasta lähihistoriaan ja on rakentunut temaattisesti. Opetuksessa korostuu yhteiskuntahistoriallinen näkökulma. Se tarkoittaa erityisesti historiallisten ilmiöiden pitkän aikavälin tarkastelua sekä vertailevaa ja käsitteellistä tutkimusta, joka korostaa historiantutkimuksen yhteiskunnallista relevanssia ja kriittisyyttä suhteessa omaan aikaansa. Maailman muuttaminen edellyttää maailman ymmärtämistä. Historiantutkimuksen harjoittelu on keskeinen historiallisen ajattelun oppimisen tapa. Opetus alkaa perehtymisellä historiantutkimuksen ja -kirjoituksen käsitemaailmaan ja jatkuu tieteellisellä harjoittelulla eli menetelmäopinnoilla ja niiden soveltamisella. Opintojen edetessä käsitys historiasta muuttuu yhä monipuolisemmaksi. Samalla opiskelija saa välineitä oman maailmankuvansa hahmottamiseen ja ottaa yhä enemmän itse vastuuta opinnoistaan. Tutkimuksen tekoa harjoitellaan erityisesti praktikum-, kandidaattiseminaari- ja seminaariopetuksessa. Tutkimuksen harjoittelu huipentuu pro gradu -tutkielman laatimiseen. Historian tutkinto-ohjelmassa toimii myös temaattisia tutkielmaryhmiä, joissa käsitellään opiskelijoiden kirjoitelmia, työpapereita, esitelmiä ja muita tekstejä. Tutkielmaryhmien tarkoitus on tukea opinnäytetöiden tekijöitä kokoamalla yhteen saman aikakauden tai aiheen parissa työskentelevät. Ryhmien toiminta on vapaamuotoista ja opiskelijat voivat osallistua niihin haluamassaan opintojen vaiheessa. Osaamistavoitteet Historian kandidaattiohjelman suoritettuaan opiskelija tuntee historiallisen tiedon ominaispiirteet ja osaa arvioida kriittisesti erilaisia historiakäsityksiä ja niiden rakentumisen tapoja. Opiskelija osaa hankkia relevanttia tietoa erilaisiin tarkoituksiin ja pystyy hyödyntämään sitä tutkimustyössään ja ymmärtää, miten menneisyyden jäänteet muuttuvat historiallisiksi lähteiksi ja historialliseksi tiedoksi. Hän tuntee keskeiset tutkimusmenetelmät ja osaa valita niistä tutkimustehtävänsä kannalta relevantit. Opiskelija osaa myös analysoida ja kirjoittaa tieteellistä tekstiä. Maisteriopintojen jälkeen opiskelija ymmärtää historiallisen tulkinnan ja päättelyn ominaispiirteet sekä historiallisen tiedon merkityksen. Hän tuntee historiantutkimuksen tietoteoreettisen perustan ja osaa eritellä erilaisia käsityksiä historiallisen tiedon merkityksestä. Opiskelija osaa analysoida ja arvioida historiallisen tiedon merkitysten muutoksia. Näin hän kykenee suorittamaan vaativia tutkimustehtäviä. Historian tutkinto-ohjelman suoritettuaan opiskelija pystyy erittelemään ja arvioimaan monimutkaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä. Hän osaa viestiä kirjallisesti ja suullisesti ja pystyy lukemaan vaativaa tutkimuskirjallisuutta omalla äidinkielellään ja vierailla kielillä. Opiskelija osaa hyödyntää yhteistyötä laajojen ongelmien ratkaisemiseksi, pystyy toimimaan projekteissa ja johtamaan pienimuotoisia projekteja. Hän pystyy kokoamaan, jäsentämään ja hyödyntämään laajoja aineistoja ja luomaan niiden pohjalta asiakokonaisuuksia. Tutkinto-ohjelman aikana karttunutta historiallisen ajattelun taitoaan opiskelija osaa käyttää nykyisyyden ymmärtämisen ja tulevaisuuden vaihtoehtojen puntaroinnin välineenä. 16

25 OPINTOJEN SUORITTAMINEN JA OPISKELUJÄRJESTYS Opintojen tavoitteet ja sisällöt on kuvattu opetussuunnitelmassa. Opiskelussa noudatetaan aina historian tutkinto-ohjelman uusinta opetussuunnitelmaa, ellei erikseen toisin sovita. Opetussuunnitelma ohjaa sekä opiskelijoiden opiskelujärjestystä että järjestettävän opetuksen teemoja ja sisältöjä. Läsnäolo on pakollinen johdantokurssilla (P1), osassa menetelmäopintoja (A1A), aineopintojen praktikum-kurssilla (A3B), kandidaattiseminaarissa (A4) sekä seminaarissa (S2). Muut opintojaksot voi suorittaa luennoilla, esseillä, kirjatenteillä, verkkokursseilla tai muulla opettajan kanssa sovittavalla tavalla. Osa tutkinto-ohjelman opetuksesta ryhmitellään opetusteemojen mukaisesti. Jokainen teema kestää vuoden, ja tänä aikana teemasta tarjotaan vähintäänkin syventävä temaattinen kurssi sekä praktikum. Lisäksi järjestetään mahdollisuuksien mukaan myös muita, teemaan liittyviä luentosarjoja. Jokaisena lukukautena alkaa aina uuden teeman opetus. Teemat ilmoitetaan vuosittain opetusohjelmassa. Tutkinto-ohjelman opinnot jakautuvat kolmeen opintokokonaisuuteen: perus-, aine- ja syventäviin opintoihin. Opintokokonaisuuksista haetaan kokonaismerkintä vastaavalta opettajalta heti, kun vaadittavat opintojaksot on suoritettu. Kokonaismerkintää haetaan täyttämällä kokonaismerkintälomake (tulostettavissa tutkinto-ohjelman internetsivuilta) ja toimittamalla se sekä opintorekisteriote joko henkilökohtaisesti tai (sähkö)postitse vastaavalle opettajalle, joka laskee kokonaisarvosanan ja toimittaa lomakkeen edelleen rekisteröitäväksi. Suositeltava opiskelujärjestys Suoritusohje tähtää valmistumiseen viiden vuoden kuluttua opintojen alkamisesta. Opinnot on mahdollista suorittaa nopeammin tai hitaammin, kuitenkin korkeintaan seitsemässä vuodessa. Alla oleva vuosirytmitys lähestyy opintoja historian tutkinto-ohjelman opiskelijan näkökulmasta. 1. opiskeluvuosi Syksy aloitetaan johdantokurssin suorittamisella (P1), ja loputkin peruskurssit (P2-P5) kannattaa suorittaa 1. vuoden aikana. Syventävä temaattinen kurssi (A3A) suoritetaan joko 1. vuoden syksyllä, jolloin praktikum (A3B) ajoittuu 1. vuoden kevääseen tai 1. vuoden keväällä, jolloin praktikum ajoittuu 2. vuoden syksyyn. Lisäksi voi osallistua valitsemansa syventävän teeman opintoja tukeville luentokursseille, jotka kuuluvat opintojaksoon temaattiset erikoistumisopinnot (A2). Suurin osa yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön yhteisistä opinnoista ajoittuu 1. vuodelle, samoin kokonaisuus opiskeluvalmiudet. Halutessaan voi aloitella kieliopintoja sekä kartoittaa mahdollisia kiinnostavia valinnaisia opintoja. Aineenopettajakoulutukseen hakeudutaan jo 1. vuoden keväällä. 2. opiskeluvuosi Historian tutkimusprosessi ja historiantutkijan etiikka -kurssi (A1A) suoritetaan toisen opiskeluvuoden syksyllä. Jos syventävä temaattinen kurssi on suoritettu 1. vuoden keväällä, 2. vuoden syksyllä suoritetaan praktikum. Toisena vuonna jatketaan temaattisten erikoistumisopintojen (A2) suorittamista ja valinnaisten menetelmäopintojen (A1B) 17

26 suorittaminen aloitetaan viimeistään 2. vuonna. Kandidaattiseminaari aloitetaan 2. vuoden keväällä. Toisen vuoden aikana on hyvä saada kieliopinnot ja valinnaiset opinnot hyvään vauhtiin. 3.opiskeluvuosi Kandidaattiseminaari jatkuu kolmannen opiskeluvuoden syksyllä, jolloin laaditaan myös kandidaattiseminaariesitelmän pohjalta kandidaatintutkielma. Kolmantena vuonna suoritetaan loppuun temaattiset erikoistumisopinnot (A2) ja valinnaiset menetelmäopinnot (A1B). Viimeistään 3. vuonna on myös kieliopinnot saatava päätökseen, samoin kandidaatin tutkintoon sisältyvät valinnaiset opinnot. Näin opiskelija saa kandidaatin tutkintonsa valmiiksi 3. vuoden kevään loppuun mennessä. 4. opiskeluvuosi Neljäntenä opiskeluvuonna on suositeltavaa suorittaa historiateorian ja historiankirjoituksen historian opinnot (S1). Myös syventävien opintojen seminaari (S2) ajoittuu 4. vuoteen. Seminaaria aloittaessaan opiskelija sopii professorin kanssa erikoistumisopintojen suorittamisesta (S3). Seminaarin loppupuolella aloitetaan jo pro gradu -tutkielman suunnittelu. Lisäksi 4. vuonna on suositeltavaa suorittaa maisteriopintoihin kuuluvia valinnaisia opintoja. Mikäli opiskelija suorittaa aineenopettajan pätevyyteen johtavat opinnot, ne suositellaan ajoitettavaksi neljänteen opiskeluvuoteen. 5.opiskeluvuosi Viidentenä opiskeluvuonna kirjoitetaan pro gradu -tutkielma (S4) sekä suoritetaan loppuun muut syventävät opinnot (S1-S3). Mikäli vaihtoon meneminen tai esimerkiksi aineenopettajakoulutus on lykännyt seminaarin (S2) suorittamista, viimeistään 5. vuonna se on suoritettava. Viidentenä vuonna suoritetaan loppuun myös valinnaiset opinnot. Näin opiskelija valmistuu filosofian maisteriksi viidennen opiskeluvuotensa keväällä. Joskus opiskelijalle saattaa syntyä tunne, että hän on päätynyt opinnoissaan umpikujaan. Syynä voi olla liika kunnianhimo, esimerkiksi opinnäytteen aihe on liian vaikea ja mahdoton toteuttaa opiskelijan käytettävissä olevin voimavaroin. Tai osoittautuu, että valittu aihe ei johdakaan mihinkään ja äkkiä opiskelijasta tuntuu kuin hän olisi tyhjän päällä. Taustalla voi myös olla kuviteltu tunne omasta osaamattomuudesta tai jokin henkilökohtainen ongelma. Joskus taas työpaikan saaminen saattaa riippua valmistumisesta ja tällöin tutkinto olisi saatava kokoon mahdollisimman nopeasti. Paras ratkaisu on tällöin keskustella tilanteesta avoimesti opettajan kanssa. 18

27 KÄYTÄNNÖN NEUVOJA JA OHJEITA HISTORIANOPISKELUUN Seuraavien ohjeiden tarkoitus on auttaa löytämään sujuvat ja toimivat käytännöt opiskeluun, ja näin myötä varata aikaa tärkeimmille asioille, kuten keskusteluihin tieteestä ja tutkimuksesta, taiteesta, filosofiasta, elämän taidoista tai historian opiskelijoiden työelämästä. Kannattaa tutustua myös tutkinto-ohjelman internetsivuilla olevaan historiaa opiskelevan oppaaseen: TENTTIMINEN VALMISTAUTUMINEN, VASTAAMINEN, ARVOSTELU Kirjatentit suoritetaan yhden kohdan kokonaisuuksina eli useampi teos kerrallaan opetussuunnitelman mukaisesti. Suuret kokonaisuudet edistävät ajattelua, kokonaisuuksien hallintaa, muistamista ja ymmärtämistä. Tentti hyväksytään kokonaisuutena, ei kirja kerrallaan. Tästä voi olla poikkeuksia vain erityisistä tentaattorin päättämistä syistä. Poikkeavasti voidaan menetellä, mikäli tenttijä on suorittanut jonkin osan ao. kohdasta luentokursseilla tai muilla tavoilla. Jos opintovaatimusten kohta suoritetaan useammalla eri tavalla, sellaisesta tulee olla tentti-ilmoituksessa merkintä. Mikäli tentitään täsmälleen ne kirjat ja siinä laajuudessa, kuin opetussuunnitelmassa lukee, ei ole tarpeen käydä ennen ilmoittautumista kuulustelijan vastaanotolla. Kaikissa muissa tapauksissa vähintäänkin sähköpostiyhteydenotto on välttämätön. Seuraava askel on kirjojen hankinta. Ensisijaisesti kannattaa pyrkiä käyttämään Tampereen yliopiston kirjaston kurssikirjakokoelmaa. On kuitenkin muistettava, että myös kunnallisissa kirjastoissa on saatavissa kurssikirjoja. Erityisesti Metso ja sen kokoelmat ovat kattavat. Tenttiin on ilmoittauduttava ajoissa, vähintään seitsemän vuorokautta ennen kuulustelua. Tentti-ilmoituksen huolellinen täyttäminen säästää työtä. Jos joutuu arvailemaan, mistä tenttiilmoituksessa oikein on kysymys, ei saa kovin hyvää kuvaa tenttijästäkään. Puutteellinen tentti-ilmoitus joudutaan pahimmassa tapauksessa hylkäämään. Tentti-ilmoittautumiseen on merkittävä asianomaista kohtaa koskevat aikaisemmat suoritukset ja mahdolliset tentaattorin kanssa tehdyt erillissopimukset. Samaa teosta ei voi suorittaa useammassa kuin yhdessä kohdassa. Mikäli tenttiin ei voi ilmoittautua NettiOpsun kautta, tulee ottaa yhteyttä tentaattoriin. Tenttikirjaa on mahdollista lukea pintasuuntautuneesti. Tällöin lukija pyrkii painamaan mieleensä vain itse tekstiä ja sen yksityiskohtia. Tällöin kirjan lukeminen palvelee vain ja yksinomaisesti tentistä selviytymistä, eikä itse asiaa tällöin välttämättä opita lainkaan. Faktatieto vain käväisee opiskelijan päässä ja suoltuu tenttipaperille suodattamattomana. Opiskelun ei kuitenkaan pitäisi olla tenttimistä, vaan oppimista. Todellinen oppiminen edellyttää syväsuuntautuneisuutta, eli pyrkimystä mennä tekstin taakse, itse asioihin tekstin sijasta. Tämä perustuu tietojen aktiiviseen pohtimiseen ja jäsentämiseen lukemisen aikana. Uusi tieto pitää yrittää liittää omiin pohjatietoihin ja verrata sitä esim. omiin ennakkoluuloihin. Oppimista auttaa luettavasta kirjasta kokonaisnäkemyksen muodostaminen. Tässä kirjan sisällysluettelon ja esipuheen kiireetön tarkastelu auttaa pitkälle. Koko ajan kannattaa kysyä itseltään, mihin kirjoittaja tekstillään pyrkii, ja mitä tämä pitää oleellisena. Kiellettyä ei ole myöskään hetkeksi kuulustelijan asemaan asettuminen: mitä tästä kirjasta voisi kysyä tentissä? 19