Värit ja niiden merkitys käyttöliittymän visuaalisessa suunnittelussa

Transkriptio

1 Värit ja niiden merkitys käyttöliittymän visuaalisessa suunnittelussa Mari Mankki 57356S

2 Sisällysluettelo 1. Värin fysiikka Värinmuodostus Värinäön toiminta Väriteoriat Trikromaattinen väriteoria Vastakkaisprosessointiteoria Värisokeus Värien havaitseminen Värit käyttöliittymän suunnitteluvälineenä Lähdeluettelo...9 2

3 1. Värin fysiikka Värit ja niiden havaitseminen tuntuu varsin itsestään selvältä, mutta on todellisuudessa varsin monimutkainen prosessi. Värin fyysinen stimulus on valon sähkömagneettisen säteilyn spektrin näkyvä osa, ja eri aallonpituudet on totuttu yhdistämään eri väreihin: nm violetti, nm sininen, nm vihreä, nm keltainen, nm oranssi ja nm punainen. Valo itsessään ei kuitenkaan ole minkään väristä (ts. valkoinen valo sisältää kaikkia aallonpituuksia), vaan havaittava väri riippuu kohteen reflektanssista eli ominaisuudesta heijastaa eri aallonpituuksia. [1] Kuva 1: Sähkömagneettisen säteilyn spektri [6] Värin käsitettä voidaan luonnehtia kolmella ominaisuudella: värikylläisyys, valoisuus tai kirkkaus ja värisävy. [2] Värisävyllä tarkoitetaan havaittavaa aallonpituutta, ja värit jaotellaan vielä kromaattisiin ja akromaattisiin sen mukaan miten ne heijastavat valoa. Akromaattisten värien heijastus on yhtä suuri koko spektrin alueella, ja tällaisia värejä ovat musta, valkoinen ja harmaan eri sävyt. Kromaattisten värien heijastuminen on sen sijaan epätasaisista, kohde ei heijasta kaikkia spektrin aallonpituuksia yhtä paljon, vaan se absorboi osan ja heijastaa loput aallonpituudet. Ilmiö on nimeltään selektiivinen heijastuminen ja siitä riippuu, minkä värisenä kohteen havaitsemme. Kromaattisia värejä ovat mm. punainen, keltainen, vihreä ja sininen. Värikylläisyys eli saturaatio indikoi sitä, kuinka puhdas väri on. Värin valoisuudella tai kirkkaudella tarkoitetaan sitä, kuinka paljon värissä on mukana mustaa tai valkoista. [1], [2], [4] 1.1 Värinmuodostus Eri värisävyjä voidaan muodostaa sekoittamalla keskenään kahta tai useampaa väriä, sekoittamisessa eli värinmuodostuksessa voidaan erotella kaksi tapaa: summaava eli additiivinen ja vähentävä eli subtraktiivinen värinmuodostus. Näiden kahden tavan erot voidaan parhaiten havainnollistaa ajattelemalla punaisen, sinisen ja vihreän valon yhdistämistä ja vertaamalla lopputulosta vastaavan värisiä maaleja yhdistelemällä saatuun väriin. Valojen yhdistämisellä aikaansaadaan valkoisen värinen valo, kun taas eri maaleja yhdistelemällä saatu väri on jotakin ruskean tai mustan tapaista sekoitussuhteista riippuen. Erot johtuvat siitä, että additiivisessa värinmuodostuksessa pinnasta heijastuu kaikkia valon aallonpituuksia kun valo havaitaan valkoisena, eli valkoinen valo on aikaansaatu summaamalla yhteen eri aallonpituuksisia valoja, kun taas subtraktiivisessa värinmuodostuksessa on kyse selektiivisestä heijastumisesta ja eri väriset pinnat luodaan väripigmentein. Tietokonemaailmassa puhutaan myös CMYK- ja RGB-värijärjestelmistä, CMYK-värit on aikaansaatu subtraktiivisella ja RGB-värit additiivisella värinmuodostuksella. Printtimediassa käytetään useimmiten CMYK-värejä ja televisioissa ja monitoreissa RGB-järjestelmää. [1], [2], [4] 2. Värinäön toiminta Ihmisen ja monien eläinten kyvyn havaita eri aallonpituudet eri väreinä taustalla on monimutkainen näköjärjestelmä, joka koostuu aistiärsykkeiden vastaanotosta ja kyvystä prosessoida ja koodata niitä näköjärjestelmän kannalta hyödylliseen muotoon. Fysikaaliset stimulukset eli aallonpituudet heijastuvat 3

4 silmän mykiön läpi verkkokalvolle, jonka reseptorit vastaanottavat sen ja lähettävät signaalit sähköimpulsseina edelleen aivoille prosessoitavaksi. [1], [2], [4] Kuva 2: Silmän rakenne [4] Värinäön kannalta olennainen näköjärjestelmän osa on verkkokalvo ja sen rakenne. Verkkokalvo koostuu kuudenlaista reseptoreista: tärkeimpänä tappi- ja sauvasolut sekä horisontaali-, amakriini-, bipolaari- ja gangliosoluista. Verkkokalvo on jaettu solujakauman mukaan kahteen osaan: foveaan ja perifeeriseen alueeseen. Fovealla eli tarkan näön alueella on ainoastaan tappisoluja, jotka ovat erikoistuneet värinäköön, ja periferialla on sauvasoluja ja joitakin tappisoluja. Sauvasolut vastaavat hämäränäöstä, ne aistivat kaiken mustavalkoisena ja havaitsevat hyvin myös näkökentän äärialueilla tapahtuvan liikkeen. Sauvasoluja on n. 120 milj. ja tappisoluja n. 50 milj. kappaletta, joista 64 % on pitkäaaltoisen valon (punainen), 32 % keskipitkän (vihreä) ja 4 % lyhytaaltoisen valon (sininen) havaitsemiseen. Ihminen erottaa jopa n. 7 miljoonaa eri värisävyä ja 200 eri harmaasävyä. [1], [2], [4] Kuva 3: Verkkokalvon rakenne Tappi- ja sauvasolujen epätasaisen jakautumisen vuoksi ihmisen näkökyky on erilainen pimeässä tai hämärässä kuin kirkkaassa päivänvalossa. Siirryttäessä valoisasta pimeään silmät suorittavat hämäräadaptaation, eli siirtyvät tappinäöstä sauvanäköön (Purkinjeen siirtymä). Solujen eri spektraaliherkkyys johtuu niiden kyvystä absorboida eri aallonpituuksia, ja sauvasolujen hämäränäkökyvyn vuoksi pimeässä havaitaan parhaiten lyhytaaltoinen valo. Punainen väri ei näy pimeässä ollenkaan, mutta toisaalta se on ainoa aallonpituus, joka ei vie hämäränäkökykyä. [1] 4

5 2.1 Väriteoriat Trikromaattinen väriteoria Psykologian alueella on voimassa kaksi toisiaan täydentävää teoriaa: trikromaattinen väriteoria ja vastakkaisten värien teoria (opponent-process theory). Hermann von Helmholzin ( ) kehittämän trikromaattisen teorian mukaan värin näkeminen riippuu kolmesta eri reseptorimekanismista, joista jokaisella on eri spektraaliherkkyys. Teoria olettaa, että tietyn aallonpituuden omaava valo ärsyttää eri tavalla jokaista kolmea eri pigmenttityyppiä, ja pigmenttien eri asteinen stimulaatio aiheuttaa värien havaitsemisen. Visuaalinen pigmentti koostuu opsin- ja retinal-osista, opsin on iso proteiini ja retinal on pieni valoherkkä molekyyli, joka vastaa visuaalisesta transduktiosta. Eri pigmenttityyppien erot johtuvat erilaisista opsin-osan aminohappoketjuista, joilla on erilaiset kyvyt absorboida valoa. [1] Metamerismi on ilmiö, jossa kaksi fyysisesti erilaista ärsykettä (valoa) näyttävät samanvärisiltä, koska ne ärsyttävät reseptoreita samalla tavalla. Värinäköön vaaditaan vähintään kaksi erilaista pigmenttityyppiä, sillä jos ihmisellä on vain yksi reseptorityyppi, voidaan eri aallonpituuksien intensiteettejä säätämällä aiheuttaa samantyyppinen stimulaatio reseptorissa. Kahden pigmenttityypin näöllä operaatio ei onnistu, sillä ei ole mahdollista aikaansaada molemmissa pigmenteissä samanlainen responssi samanaikaisesti. [1] Vastakkaisprosessointiteoria Ewald Heringin ( ) vastakkaisten värien teoria esittää värinäön aiheutuvan sinisen ja keltaisen sekä punaisen ja vihreän generoimista vastakkaisista responsseista. Teorian mukaan on olemassa vastakkaistyyppisiä neuroneja, jotka aiheuttavat tietylle aallonpituudelle fysiologisesti vastakkaiset inhibitoriset ja ekshibitoriset reaktiot, esimerkiksi sininen väri aiheuttaa reaktion sen jälkeen myös keltaiseen reagoivassa solussa. Samasta syystä aiheutuvat myös jälkikuvat, katsottaessa pitkään jotakin kromaattista väriä ja sen jälkeen kohdistetaan katse esim. valkoiseen seinään, näkyy seinällä vastavärien muodostama jälkikuva. Myös samanaikaisen värikontrastin ilmiö selittyy vastakkaisprosessointiteorialla: kun ympäröidään alue tietyllä värillä, alue itse näyttää ympäröivän värin vastavärin väriseltä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että useimpien ihmisten on vaikeampi visualisoida mielessään vastavärejä vierekkäin kuin mitä tahansa muita värisävyjä. [1] Molemmat teoriat pitävät paikkansa, sillä tappireseptorit sijaitsevat näköjärjestelmän alussa, ja vastakkaisprosessointiteorian selittämät havainnollinen parillistaminen (perceptual pairing) ja samanaikainen kontrasti tulevat vasta myöhemmin näköjärjestelmässä. On esitetty, että värit olisivat loppujen lopuksi vain omien aivojemme tuotteita eivätkä fysikaalisen maailman ominaisuuksia. Jokainen aallonpituus on koodattuna aivoihin eri tavalla, mutta mekanismi on vielä epäselvä. Ei myöskään tiedetä, kuinka värit esitetään aivokuorella, mutta siihen arvellaan liittyvän useampia eri alueita. [1] 3. Värisokeus Värien havaitsemisessa esiintyy useita poikkeavaisuuksia ihmisten kesken, ja näitä poikkeavaisuuksia nimitetään yleisesti värisokeudeksi. Värisokeus on suhteellisen yleistä, miehistä n. 8 % ja naisista n. 4 % on värisokeita, yleisin värisokeuden muoto on puna-vihersokeus-tyyppinen protanopia. Puna-vihersokeiden on vaikea erottaa punaista ja vihreää väriä toisistaan. Värisokeuden muotoja voidaan erotella reseptoreista aihetuviksi sekä aivoista johtuviksi. [1] Reseptoreista johtuvaa värisokeutta on kolmea lajia: monokromaatteja, dikromaatteja ja trikromaatteja. Monokromatismi on erityisen harvinaista (1: ) ja se on perinnöllistä. Monokromaateilla ei yleensä ole tappisoluja ollenkaan vaan ainoastaan sauvasoluja, joten he näkevät kaiken harmaan sävyissä. Monokromaateilla on poikkeuksellisen huono visuaalinen hahmottamiskyky ja he ovat herkkiä kirkkaalle valolle. Dikromaateilla on vain kaksi pigmenttiä ja he näkevät joitakin värejä. Dikromaatteja on kolmea tyyppia sen mukaan, mikä pigmentti puuttuu: protanopia, deuteranopia ja tritanopia. Dikromaatit havaisevat tyypillisesti vain kahta eri väriä spektrin alueella, joiden vaihtumispisteessä (neutraali piste) nähdään harmaata. Protanopiassa ihmiseltä puuttuu pitkäaaltoinen pigmentti, protanoopit havaitsevat vain sinistä ja keltaista ja neutraalipiste sijaitsee 492 nm:n kohdalla. Deuteranopiassa keskipitkäaaltoinen pigmentti puuttuu, ja deuteranoopit näkevät myös sinistä ja keltaista kuten protanoopitkin, mutta deuteranoopin 5

6 neutraali piste on 498 nm kohdalla. Tritanopian tarkkaa luonnetta ei ole selvitetty, mutta tritanoopeilta arvellaan puuttuvan lyhytaaltoinen pigmentti, sillä he näkevät sinisen ja punaisen sävyjä, ja tritanooppien neutraali piste on 570 nm:ssa. Kolmas reseptoreissa johtuva värisokeustyyppi on poikkeava trikromatismi, jossa henkilöllä on kolme eri pigmenttityyppiä, mutta normaalin trikromaatin näköön verrattuna huonompi värien erottelukyky. [1] Aivoista johtuva värisokeus eli cerebraalinen akromatopsia on värisokeuden muoto, jossa ihminen pystyy erottelemaan eri aallonpituuksia, mutta ei havaitsemaan värejä, sillä värinäkö edellyttää aallonpituusinformaation lisäksi sen myöhemmän prosessoinnin. [1] 4. Värien havaitseminen Vaikka värin fyysisen ärsykkeen luonne on varsin yksiselitteinen, värien havaitsemiseen vaikuttavat kuitenkin lukuisat tekijät. Edempänä mainittujen värisokeuden, hämäränäköominaisuuksien ja jälkikuvien lisäksi värien havaitsemiseen vaikuttavia ilmiöitä ovat värin konstanssi, kromaattinen adaptaatio, valoisuuden konstanssi, ympäröivät värit ja kolmiulotteisten objektien varjot. [1], [2] Siirryttäessä kaikkia aallonpituuksia sisältävästä auringonvalosta sisälle kellertävämpään hehkulampun valoon, näyttävät valkoiset vaatteet edelleen mielestämme valkoisilta, lukuun ottamatta ehkä pientä sävyeroa. Ilmiötä kutsutaan värin konstanssiksi, jonka ansiosta havaitsemamme väri pysyy suurin piirtein samana valaistuksesta riippumatta luonnollisissa olosuhteissa. Tämän saavuttaakseen näköjärjestelmä joutuu sopeutumaan uusiin, muuttuneisiin olosuhteisiin, ja muutoksesta vastaa kromaattinen adaptaatio. Kromaattinen adaptaatio muuttaa silmän spektraaliherkkyyttä siten, että pitempiaikainen altistuminen kromaattiselle valolle aiheuttaa kyseisen värin väristen kohteiden havaitsemisen vähemmän värikylläisinä kuin normaalisti. [1] Musta ja valkoinen sekä harmaan sävyt havaitaan kuitenkin aina samanvärisinä valaistuksesta riippumatta. Ulkoilmaan viety shakkilauta näyttää edelleen samanväriseltä kuin sisäilmassakin, vaikka suhteellinen valon määrä on ulkona paljon suurempi kuin sisällä. Ilmiö on nimeltään valoisuuden konstanssi, joka takaa akromaattisten värien havaitsemisen samana valaistuksesta riippumatta. Havaitsemisen vakioisuus eri intensiteettien valossa riippuu suhdelukuperiaatteesta (ratio principle), jonka mukaan havaittava väri pysyy samana, jos kohteen ja ympäristön intensiteettien suhde pysyy samana. Kolmiulotteisten objektien havaintoon vaikuttavat objektien muotojen aiheuttamat varjot, ja näköjärjestelmän onkin kyettävä erottamaan toisistaan kahden reflektanssiominaisuudeltaan erilaisen materiaalin vaihtumiskohta (reflektanssireuna) ja valon ja varjon reuna (valaistusreuna). [1] Samanaikaisen värikontrastin ansiosta ympäristön värit vaikuttavat myös havaitsemiseen (vastaväri-ilmiö), ja kohteen väri saattaa näyttää tummemmalta tai vaaleammalta ympäröivästä väristä riippuen. Värin konstanssi taas toimii parhaiten, jos ympärillä on mahdollisimman monta eri väriä vertailukohteena. Ihmisen hyvästä värien erottelukyvystä huolimatta jokapäiväisessä elämässämme on käytössä vain n eri värisävyä. Tämä johtuu ns. muistiefektistä, eli emme useinkaan muista tarkkoja värisävyjä niin hyvin, että pystyisimme mielessämme erottelemaan ne toisistaan. Tutut kohteet ja asiat muistetaan kaikkein värikylläisimpinä, kuten puut ovat vihreitä, taivas vaaleansininen, stop-merkki punainen jne. [1] 5. Värit käyttöliittymän suunnitteluvälineenä 5.1 Värien ilmaisuvoima Värit ovat varsin voimallinen väline käyttöliittymän suunnittelussa, ja oikeiden värien valinnalla voidaan tehdä käyttöliittymästä miellyttävä, kiinnostava, uskottava, helposti opittava ja muistettava, helpottaa navigointia ja luettavuutta, korostaa haluttuja kohtia ja kiinnittää käyttäjän huomio niihin. Tämän vuoksi värisuunnittelu kannattaa tehdä huolella, sillä valitsemalla väärät värit voidaan helposti pilata muuten onnistunut käyttöliittymä. Värien avulla voidaan myös varsin näppärästi koodata merkityksiä, ilmaista määrää, suhdetta, aikaa ja edistymistä. Väreihin liittyy myös paljon sosiaalisia, kulttuurisia, poliittisia ja emotionaalisia assosiaatioita, jotka kannattaa pitää mielessä käyttöliittymää suunniteltaessa. Suunnittelija voi kääntää assosioidut merkitykset edukseen, ja helpottaa niiden avulla käyttäjän tehtävien suoritusta. [2] 6

7 Loogisella värien valinnalla voidaan myös ryhmitellä käyttöliittymän komponentteja ja tehdä kokonaisuudesta looginen ja yhtenäinen sekä auttaa käyttäjää tunnistamaan eri toimintoja tai komponentteja. Värillä voidaan myös ilmaista käyttöliittymän eri tiloja eli moodeja, tai ilmaista jonkun toiminnon disabloituminen tai enabloituminen. Värit ponnahtavat käyttäjän silmiin jo esitietoisessa vaiheessa, joten niiden avulla voidaan nopeuttaa tietyn elementin tai kohdan hakua. [2], [3], [5] 5.2 Värisuunnittelu Eri värejä ei kuitenkaan kannata sotkea liian montaa, sillä lopputulos on helposti sotkuinen, epäselvä tai epämiellyttävä käyttää ja katsella. Hyvä värien määrä on työmuistin kapasiteetin mukaan 5+-2 väriä, jos käyttäjä joutuu muistamaan värien merkityksen. Kuten aiemminkin mainittu, eri värit vaikuttavat toisiinsa ja sen lisäksi värin havaintoon vaikuttavat sen koko, muoto ja sijainti. Eri värisävyt voidaan jaotella kylmiin ja lämpimiin värisävyihin, joista vaaleat, kirkkaat ja lämpimät värit näyttävät nousevan lähemmäksi katsojaa. Vaaleat siniset sävyt ovatkin pääsääntöisesti hyviä taustavärejä, mutta tämäkin riippuu muista, ympärillä olevista väreistä. Vahvat kromaattiset värit ovat huonoja taustavärejä, sillä ne nousevat esille ja vetävät käyttäjän huomion vahvasti puoleensa ja aiheuttavat väreilyä alueiden reunoilla. Kromaattisten värien aiheuttamien jälkikuvien vuoksi vahvoja värejä tulisikin käyttää harkiten, esim. korostamiseen ja huomioväriksi. [2], [5] 5.3 Estetiikka Käyttöliittymän suunnittelussa tavoitteena on tehdä visuaalisesta ilmeestä mielenkiintoinen ja harmoninen kokonaisuus. Suositukset värien valinnalle riippuvat siitä, millaisia asioita halutaan viestiä, mutta useimmissa tapauksissa turvallisinta on samantyyppisten värien yhdisteleminen. Väriharmonioita on neljää eri tyyppiä: lähiväriharmonia, vastaväriharmonia, yksiväriharmonia ja valööriharmonia. Lähiväriharmoniassa värit valitaan väriympyrästä suhteellisen rajoitetulta alueelta läheltä toisiaan, vastaväriharmonian teho perustuu vastakkaisten värien luomaan jännitteeseen, yksiväriharmoniassa käytössä on vain yksi sävy, jonka kirkkautta muunnellaan ja valööriharmonia aikaansaadaan käyttämällä vain akromaattisia värisävyjä. Värejä valittaessa kannattaa myös huomioida, että tekstin ja taustan värinen kontrasti on riittävä. [2], [5] Värien luomat symbolimerkitykset riippuvat kulttuurista ja sosiaalisesta ympäristöstä sekä yksilön historiasta. Korostaminen kannattaa tehdä vahvoilla kromaattisilla väreillä, tutkimusten mukaan huomioarvoltaan parhaimmat ovat punainen ja oranssi, jotka perinteisesti mielletään vaaran tai huomion väreiksi. Länsimaalaiset ihmiset tyypillisesti assosioivat punaiseen mm. vaaran, lämmön, hämmennyksen, veren, suuttumuksen ja vihan käsitteet. Emotionaalisesti punainen mielletään optimismin, aggressiivisuuden, rohkeuden ja tehokkuuden sekä intohimon ja rakkauden väriksi. Punaiseen liitettäviä poliittisia assosiaatiota ovat kommunismi ja vasemmistoliitto. Keltainen on paitsi huomioväri myös voittajan väri, ja se assosioidaan usein aurinkoon ja idealismiin. Vihreä on turvallisuuden, luonnon, varallisuuden ja rahan väri, mutta toisaalta liitetään myös kateuteen ja myrkyllisyyteen. Sininen on kylmyyden, rauhallisuuden ja tummansininen auktoriteetin väri. Valkoinen taas on valoisuuden, viisauden ja viattomuuden väri, ja liitetään usein lumeen ja joissain kulttuureissa suruun ja kuolemaan. Musta on pimeyden, yön ja paheellisuuden, toisaalta kuitenkin viisauden, arvokkuuden ja tyylikkyyden väri. [2], [5] 5.4 Erityisryhmien huomioiminen Käyttöliittymää suunnitellessa kannattaa ensimmäiset versiot suunnitella mustavalkoisiksi, ja vasta myöhemmin lisätä värit. Värisävy ei koskaan saisi olla ainoa tiettyä asiaa tai tilaa ilmaiseva vihje värisokeiden vuoksi. Monivärisiin kuvakkeisiin kannattaa liittää vihjetekstit ja huolehtia riittävästä kontrastista tekstin ja taustan välillä sekä kuvien sisällä. Vierekkäin ei kannata käyttää punaista, vihreää, ruskeaa, harmaata ja violettia väriä, sillä värisokeiden on vaikea erottaa niitä toisistaan. Parhaiten värisokeat erottavat sinisen, keltaisen, mustan ja valkoisen. Muuttuvia värisignaaleja tulee välttää, etenkin punaisesta vihreään, punaisesta keltaiseen tai vihreästä keltaiseen muuttuvia. Myös iäkkäämpien ihmisten värienerottelukyky on heikentynyt, ja heidän on vaikea erottaa etenkin sinisen sävyjä toisistaan. Iäkkäät ihmiset kannattaa huomioida pitämällä riittävä kontrasti tekstin ja taustan välillä. [2] 7

8 5.5 Yleisiä suunnittelusääntöjä Käyttöliittymäsuunnittelun tarkoituksena on tehdä koneen ja ihmisen välisestä rajapinnasta sellainen, että sen käyttö on ihmiselle luontevaa ja intuitiivista. Värien valinta ja visuaalinen suunnittelu on osittain makukysymys, mutta yleisiä, hyväksi havaittuja suunnitteluperiaatteitakin on olemassa, ja ne kannattaa ottaa huomioon. Merkityksen koodaaminen värien avulla on mahdollista, mutta esimerkiksi määrää ei voi ymmärrettävästi ilmaista värisävyllä, vaan siihen tulee käyttää värikylläisyyden ja valoisuuden eri asteita. Jos kuitenkin välttämättä haluaa ilmaista määrän värisävyjen avulla, tulee asteikon järjestyksenä käyttää spektrin järjestystä. Värien syvyysvaikutuksen vuoksi lämpimät, tummat ja puhtaat värit ovat huonoja taustavärejä. Verkkokalvon rakenteesta johtuen tarkan näön alueella sininen väri erottuu huonosti ja reuna-alueella hyvin. Tämän vuoksi etenkin vaaleat sinisen sävyt ovat huonoja valintoja tekstin väriksi. Samasta syystä äärialueilla tapahtuva liike havaitaan varsin hyvin, ja sitä voi käyttää hyväksi mm. käyttäjän huomion kohdistamiseen esimerkiksi virhetilanteessa. Mikäli käyttöliittymää on tarkoitus käyttää pimeässä, parhaiten havaitaan vaalea teksti keskitummalla pohjalla ja huonoiten punainen väri. Valoisiin olosuhteisiin paras valinta on tumma teksti, ohuet viivat ja pienet muodot vaalealla pohjalla. [2], [3] 8

9 6. Lähdeluettelo [1] Goldstein, E. Bruce: Sensation and Perception. Wadsworth Group, Sixth Edition, [2] Sinkkonen et al.: Käytettävyyden psykologia. Edita, 2. painos, [3] TKK: T Käyttöliittymäpsykologia, Raino Vastamäki: luentokalvot 2003 URL: Viitattu [4] Volantis Oy: Värien havaitseminen, 2003 URL: Viitattu [5] Revonkorpi, Minja: Käyttöliittymän visuaalinen suunnittelu, 2003 URL: Viitattu [6] Electromagnetic Spectrum URL: Viitattu