Tampereen yliopiston kirjasto, 2002

Transkriptio

1 Tekijä: Nimeke: Julkaisussa: Luostarinen, Heikki Moneksi muuttuva journalismi Perko, Touko & Salokangas, Raimo & Luostarinen, Heikki (toim.) Median varjossa ISBN Jyväskylä : Jyväskylän yliopisto, Mediainstituutti, 2002, s Tämä aineisto on julkaistu verkossa oikeudenhaltijoiden luvalla. Aineistoa ei saa kopioida, levittää tai saattaa muuten yleisön saataviin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Aineiston verkko-osoitteeseen saa viitata vapaasti. Aineistoa saa selata verkossa, mutta sitä ei saa tallentaa pysyvästi omalle tietokoneelle. Aineistoa saa opiskelua, opettamista ja tutkimusta varten tulostaa omaan käyttöön muutamia kappaleita. Artikkelit ovat PDF-tiedostomuodossa. Sen lukemiseen tarvitaan Adobe Acrobat Reader-ohjelma. Mikäli ohjelmaa ei ole jo asennettu, sen saa ilmaiseksi osoitteesta Tampereen yliopiston kirjasto,

2 Heikki Luostarinen Moneksi muuntuva journalismi Tämän jutun tavoitteena on luodata erilaisia tapoja ymmärtää journalismi sekä sitä, miten aikakaudet ja erityisesti niiden kieli- ja todellisuuskäsitykset muokkaavat journalismia. Kyse on ajatuskokeesta, joka liikkuu historian aineistossa varsin vapain käsin. Tällaiseen vapauteen oppii kasvaessaan maassa, jossa historia kirjoitetaan aina muutaman vuosikymmenen jälkeen uudestaan. Tarkastelen journalismia kolmesta näkökulmasta: journalismi todellisuuden jäljentämisenä ja tiedon välittämisenä, journalismi yhteiskunnallisena ja yhteisöllisenä julkisuutena sekä journalismi todellisuuden kuvaamisen ja tulkitsemisen taitona. Näkökulmat eivät ole toisiaan poissulkevia, mutta niillä on myös eronsa. (Vrt. Kunelius 2000.) Journalismi todellisuuden jäljentämisenä ja tiedonvälityksenä. Uutisjournalismi, erityisesti sanomalehti, on kehittynyt modernin yhteiskunnan kasvinkumppanina. Modernilla ei tässä viitata nykyhetkeen, vaan aikaan, jolloin syntyivät teollistuneet ja kaupungistuneet suuret kansallisvaltiot. Painomusteen tuoksu on sukua petrolin katkulle, liukuhihnojen kolkkeelle ja junien jyskeelle. Modernille oli tyypillistä niin ainakin nyt teoretisoidaan - usko kaikkivoipaan edistykseen; ihmiskunta oli kesyttävä tieteen avulla luonnon palvelijakseen ja voittava nälän, puutteen ja sairaudet. Tarvittiin kuitenkin tiedettä, tietoa ja organisaatioiden luomaa järjestystä. Ihmisten oli valistuttava niin, että he astuisivat taikauskon ja magian pimeydestä kohti järkiperäisen toiminnan ja päätöksenteon valoa. Samassa hengessä kasvoi moderni uutis- ja sanomalehtiteollisuus. Ihanteeksi alkoi vähin erin muokkautua tosiasiapohjainen uutissisältö, joka voitiin markkinoida periaatteessa kenelle hyvänsä, ketään loukkaamatta tai ketään pois sulkematta. Kantaa voitiin ottaa mielipideaineistossa, mutta uutisen tuli olla dokumentti tai todellisuuden mahdollisimman tarkka jäljennös, rekonstruktio. Organisaation esikuvaksi alkoi rakentua tehdas, työvaiheiden ositukselle ja linjaorganisaatiolle rakentuva malli, joka raksuttaa tasalaatuisen valmiin lehden myyntiin varmasti ja häiriöttömästi. Tällainen journalismin kehitys alkoi Yhdysvalloissa ja Britanniassa jo 1800-luvun puolimaille tultaessa, muualla myöhemmin.

3 MONEKSI MUUNTUVA JOURNALISMI 23 Varttuessaan modernin epookin myötä journalismi kiinnittyi organisaatioiden yhteiskuntaan, jolloin tärkeimmiksi lähteiksi muodostuivat hallinto, edustukselliset elimet, puolueet, etujärjestöt, yritykset, kansalaisjärjestöt jne. ja maailmaa jäsennettäessä rakenne asettui yksittäisten ilmiöiden yläpuolelle. Toisaalta journalismi solmiutui aikansa tieteelliseen maailmankuvaan ja sen kautta edistysuskoon, tiedon siirtoon valistumattomille, syy- ja seuraussuhteiden etsimiseen, realistis-empiristiseen tieto- ja kielikäsitykseen sekä materialismiin. Osa mainituista seikoista on kannaltamme kiinnostavia, osa ei niinkään. Otan esille muutaman mielestäni tärkeän asian. Suurten organisaatioiden maailmassa journalismi tottui seuraamaan suurten organisaatioiden toimintaa. Toimintatapa on perin ymmärrettävä: tiiviisti järjestäytyneessä ja byrokraattisesti johdetussa yhteiskunnassa asiat rakentuivat ylhäältä alas, ja tärkein tieto oli siksi aina saatavilla ylhäältä. Sama ajatus voidaan ilmaista toisellakin tavalla: journalismi syntyi aikana, jolloin tiedon tuotantoa, oikeutusta ja jakelua koskevat uskomukset olivat suhteellisen vakaita. Tietoa tuottivat asiantuntevat eliitit (tutkijat, juristit, lääkärit, byrokraatit jne.), tieto sai oikeutuksensa noiden eliittien kirjaamista tiedon tuottamisen säännöistä (tieteelliset menetelmät, lääketieteen hoito-ohjeet, lait ja niiden vakiintuneet tulkinnat jne.) ja tietoa jaeltiin ylhäältä alaspäin edes ajattelematta tilannetta ongelmalliseksi; yhteiskunnallista elämää jäsensi voimakkaasti perheen metafora, jossa ajan hengen mukaisesti rahvas oli lasten lailla kasvatuksen ja sivistyksen kohteena. Rakenne, struktuuri oli ajan henki elettiin aikaa, jolloin niin tiede, taide kuin politiikkakin alkoivat etsiytyä ilmiöpinnan takana olevan rakenteisiin, pintaa syvemmällä olevaan todellisuuden tasoon. Esimerkkeinä olkoot esimerkiksi psykoanalyysi, marxilaisuus ja taiteen modernismi (vrt. Pietilä 1997, ). Yksittäisissä tapahtumissa ja ihmisissä kiinni ollut journalismi oli ehkä tiedettä ja taidetta immuunimpi ajattelulle, mutta eroon se ei aikaansa päässyt: erityisesti laatulehdistön uutisarvostus alkoi kehittyä suuntaan, jossa "tärkeä" alkoi eriytyä vähemmän tärkeästä sen kontekstin laajuuden mukaan, johon uutinen kytkeytyi. Tällaisia konteksteja olivat erityisesti poliittinen valta, talous ja sota. Samalla - ja osin myös organisaatiokeskeisyyden vaikutuksesta - alkoi rajautua yhä selvemmin myös se alue, joka ei ollut "tärkeää", perhe, naiset, lapset sekä yksityinen kokemuksellinen maailma elämyksine ja tunteineen. Perheen ja naisten rajautuminen ei-julkisen ja ei-tärkeän alueelle ei ollut luonnollisesti journalismin keksintö, mutta omalla toiminnallaan se vahvisti tätä jakoa. Kiinnostava on myös tuo sanahirviö "realistis-empiristinen tieto- ja kielikäsitys". Tarkoitan sillä yksinkertaisesti ajan tieteelle tyypillistä ajattelua, joka pohjautui mahdollisimman varmaan aistihavaintoon erityisesti ilmiöiden välisistä kausaalisista, syy- ja seuraussuhteista. Havaintojen piti olla kokemusperäisiä, persoonattomia eli havaitsijan henkilöstä riippumattomia ja objektiivisia. Uskottiin, että näin voidaan tuottaa varmaa tietoa todellisuudesta ja että kieli on lähinnä väline, jolla näiden havaintojen tuloksia raportoidaan muille. Sen mikä päti luonnontieteissä, uskottiin pätevän myös ihmistä tutkivien tieteiden osalta.

4 24 MONEKSI MUUNTUVA JOURNALISMI Sovellettuna journalismiin ajattelutapa merkitsi sitä, että toimittajan oli oltava neutraali "käsi, jota todellisuus liikuttaa" ja kielen neutraali raportoija. Ajan tieteellisen maailmankuvan myötä myös erilaiset yliluonnolliset ja myös uskonnolliset kysymykset rajautuivat journalismin ulkopuolelle; niiden olemassaoloa ei sinänsä kiistetty, mutta vaikkapa uskonto oli journalismille kuulumattoman yksityisen ja yliluonnollisen alueella. Kielen ja ilmaisun tasolla ajattelutavan voi löytää selvästi vaikkapa Antero Okkosen pitkään Suomessa käytössä olleesta Toimittajan työ -kirjasta. Okkonen toteaa, että kirjoittamisella ymmärretään pelkkää sana-asun antamista kootulle ja jäsennellylle materiaalille: "Sanomalehden jutut julkaistaan sisällön, ei ilmaisun vuoksi" (s. 209). Okkonen painottaa, ettei toimittajan työ ole "sinisten ajatusten hahmottelua hanhensulalla paperille" (s. 183) ja että uutisjuttu on vain asiaa sisältävä, mahdollisimman tiivis, helppolukuinen, muuttamiskelpoinen valmiinakin ja standardirakenteinen. Tähän päästään noudattamalla käännettyä komparaatiota (alenevan kiinnostuksen linjaa), jolloin faktat asetetaan tärkeysjärjestykseen ja elementtikirjoittamista, jolloin jokainen kappale on sillä tavoin itsenäinen, että se voidaan poistaa tai sen paikkaa voidaan vaihtaa tai juttu voidaan katkaista mistä kohtaa tahansa - kokonaisuuden kärsimättä. Kirjoittamistapahtumaa käsittelevässä jaksossa Okkonen antaa jutulle kaksi tasokriteeriä: "Jutun ensimmäinen tasokriteeri on sen valmiiksi ehtiminen, toinen sen sopivuus tiettyyn, mahdollisesti ennalta varattuun tikan" (s. 207). Teollisen ajan journalismia voisi tuskin paremmin kuvata. Samanlaisia esimerkkejä voisi löytää runsaasti. Tärkeätä on kuitenkin havaita, että tällä uutisjournalismin historiasta nousevalla journalismi-käsityksellä on ollut omat seurauksensa myös toimittajakoulutuksen kannalta. Äärimmilleen kärjistäen voi todeta seuraavaa: Kirjoittaminen on nähty ennen muuta "varsinaisen jutunteon" jälkeen tapahtuvana raportoimisena, ei prosessina, jonka kuluessa syntyisi enää mitään uutta. Kirjoittamisen koulutus on ennen muuta koulutusta tiettyihin rakenteen standardeihin. Kieli on ymmärretty neutraalina todellisuuden välittämisen apuneuvona, jonka on pyrittävä siihen, että tulkintamahdollisuuksia ei jää yhtä enempää. Tärkeimpiä olivat ymmärrettävyyden ja oikeakielisyyden kysymykset. Sanomalehtijournalismissa valokuvien ja muiden visuaalisten elementtien arvo on niiden todellisuutta jäljentävässä luonteessa, ennen muuta näköisyydessä (realistisuudessa). Taiton keskeinen tehtävä on uutisarvostuksen osoittaminen (etusivu, sivujen aloitusjutut, vähäarvoisemmat jutut). Uutisarvostuksessa korkeimmalla on ns. kova tapahtumauutinen, joka ei ole riippuvainen toimituksesta (onnettomuus, rikos, hallituksen tai yrityksen merkittävä päätös jne.). Tärkeitä journalismin alueita ovat esimerkiksi politiikka, talous ja kansainväliset suhteet. Vähempiarvoisia ovat yksityisen piiriin kuuluvat asiat kuten perhe ja uskonto, kokemukset ja tunteet. Yleisö on pääosin olemassa vain oletuksina siitä, millainen sisältö ja kieli on periaatteessa kenen tahansa ymmärrettävissä. Journalismi yhteiskunnallisena ja yhteisöllisenä julkisuutena. Sitten muutama sana toisesta mainitsemastani näkökulmasta journalismiin. Tälle ajattelulle

5 MONEKSI MUUNTUVA JOURNALISMI 25 on ollut tyypillistä journalismin ymmärtäminen yhteisen ajan, agendan ja identiteetin muodostajana, erilaisten (intressi)ryhmien jakamana julkisuustilana sekä yhteisön välineenä tulkita tapahtumia ja esittää omia kantojaan. Vaikka tiedon siirtoon perustuva uutisjournalismi sai vallitsevan aseman läntisen journalismin kehityksessä, sen rinnalla eli jatkuvasti ja elää yhä ymmärrys journalismista yhteisöllisenä julkisuutena. Sanomalehtien kehitys nivoutui tiiviisti poliittisen julkisuuden kehitykseen Suomessa jopa niin tiiviisti, että koko puoluejärjestelmä rakentui lehdistön kautta. Kuten todettu, moderni yhteiskunta oli suurten joukkojen, suurten aatteiden, suurten tehtaitten ja suurten organisaatioiden yhteiskunta - ja kaikkea tuota piti koossa joukkoviestintä. Joukkoviestintä nivoi yhteen valtaisiksi paisuneiden yhteiskuntien eri osasia. Ihmiset eivät enää tunteneet toisiaan henkilökohtaisesti tai tehneet päätöksiä yhteisissä kokoontumisissa, mutta joukkoviestinnän kautta he saivat tietoa muiden toiminnasta, kokoontuivat ratkomaan yhteisiä asioita, elivät yhteistä - joukkoviestinnän synkronoimaa - aikaa, jakoivat yhteisen käsityksen tärkeistä asioista ja tunsivat yhteenkuuluvuutta (tai vihaa) sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joita he eivät olleet koskaan tavanneet. Painoviestinnällä oli tärkeä osa vaikkapa nykyisten kansallisvaltioitten synnyssä. Joukkoviestintä on näkemyksen mukaan myös yhteisön keino tehdä tolkkua itsestään: ketä ja millaisia me olemme suhteessa muihin mikä on identiteettimme. Journalismi tulkitsee maailman ja yhteisön sisäisiä tapahtumia ja toisaalta välittää ryhmän näkökantoja muiden tiedoksi. Tällaisia ajatuksia esittivät jo 1800-luvulla joukkoviestinnän varhaiset teoreetikot, kuten John Dewey, jonka näkemykset ovat vaikuttaneet voimakkaasti kansalaisjournalismina (public tai civic journalism) tunnetun, Suomessakin hieman jalansijaa 1990-luvulla saaneen liikkeen taustalla. Uutisjournalismiin eivät teoriat vaikuttaneet, mutta se kohtasi käytännöllisiä ongelmia: usko journalismin ongelmattomaan objektiivisuuteen ja siihen, että todellisuus itse luo uutiset alkoi 1900-luvun alkupuolella osoittautua perusteiltaan huteraksi. Taustalla olivat muun muassa ensimmäisen maailmansodan kokemukset. Hyvin nopeasti sodan jälkeen kävi ilmi, että monet kauhuteot, joista sodan aikana oli raportoitu, olivat puhdasta valetta. Ensimmäiset empiiriset selvitykset uutisten objektivisuudesta (esim. Lippmann & Mertz 1920) osoittivat, että uutiset perustuivat usein täysin puolueellisiin ja tietämättömiin lähteisiin, joiden toiveita ja uskomuksia raportoitiin faktoina. Myös erilaisten lehdistöagenttien ja muiden ajan pr-työläisten työ näkyi lehtien palstoilla tavalla, joka sai toimittajakunnan ja lehtien omistajat hätkähtämään: todellisuutta luotiin ja muokattiin merkittävästi journalismin raportoitavaksi. Ja yhä suurempi osa "uutisista" ei ollutkaan tapahtumia, vaan puhetekoja, joilla pyrittiin vaikuttamaan tuleviin tapahtumiin: kannanottoja, ennustuksia, vaatimuksia jne. Vuosisadan varttuessa jalansijaa sai ajatus siitä, että journalismi on eräänlainen julkisuustila, johon yhteiskunnan taloudelliset, poliittiset ja muut intressi-

6 26 MONEKSI MUUNTUVA JOURNALISMI tahot pyrkivät ja jossa ne kävivät kamppailuaan. Lähteet tekevät uutisen, sanottaisiin nykytermein. Toimittaja alettiin mieltää yhä useammin todellisuuden raportoijan sijasta eräänlaisena julkisuuden portsarina, joka valikoi tilaan päästettävät lähteet ja valvoi näiden sivistynyttä käytöstä journalismin tilassa käytävissä julkisuustaisteluissa. Erityisesti yhdysvaltalaisessa journalismissa tuli ihanteeksi moninäkökulmainen "sitaattijournalismi". Suhde objektiivisuuteen muuttui siten, että keskeiseksi journalistisen ammattitaidon mittariksi tuli eri osapuolien kuuleminen ja näiden antamien lausumien mahdollisimman tarkka kirjaaminen. Mitä sitten lausumien takana olevassa todellisuudessa tapahtui, oli eri asia, johon journalismi ei usein edes pyrkinyt etenemään. Kaikkiaan voi ajatella, että journalismin todellisuuskäsityksen muutos liittyi yhteiskunnan muutokseen autoritaarisesta yhden totuuden maailmasta kohti pluralistisempaa ja moniarvoisempaa demokratiaa. Journalismin koulutuksessa tämä näkökulma alkoi painottaa journalismin professionaalisuutta itsenäisyytenä yhteiskunnan eri intressitahoista, professionaalisuutta lähdekäytännöissä, lähdekritiikissä ja haastattelun taidoissa sekä journalismin etiikkaa suhteessa yhteisöön (sosiaalinen vastuu) ja suhteessa lähteisiin ja kohteisiin (hyvä journalistinen tapa). Vielä 1950-luvulla journalismi ei kuitenkaan paljoa kysellyt sitä, pääsivätkö kaikki lähteet ääneen vaiko vain vallakkaimmat ja miten vaikutti vaikkapa demokratian kehitykseen se, että valtaosa yleisöstä jäi sivustaseuraajan osaan. Näitä kysymyksiä kysyttiin sitäkin taajemmin 1960-luvulla alkaneen yhteiskunnallisen murroksen ja radikalismin vuosina. Myös 1990-luvulla oli havaittavissa kritiikin aalto, joka kyseenalaisti vakiintuneiden journalismin esitys- ja lähdekäy-.täntöjen kyvyn luoda osallistuvaa ja aktiivista demokratiaa (esim. Heikkilä 2001). Journalismi todellisuuden kuvaajana ja tulkitsijana. Sitten kolmanteen näkökulmaan eli journalismiin todellisuuden kuvaamisen ja tulkitsemisen taitona. Yhtäältä voi ajatella niin, että journalismi vähin erin kypsyi, rikastui ja itsenäistyi omaa lajiaan olevana todellisuuden hahmottamisen tapana. Journalismi ei ollut enää taiteen ja tieteen vähälahjainen serkku, vaan omaan erikoislaatuunsa uskova kulttuurin muoto ja yhteiskunnan valtainstituutio. Itseluottamus kasvaa sitä mukaa kun joukkoviestimet vaurastuvat ja toimittajien koulutustaso nousee. Harmaasta toimittajakollektiivista alkaa nousta yhä enemmän tähtitoimittajia, joilla on mainettaan vastaavat tulot, ja alalle syntyy kiihtyvästi omia palkintojaan. Toisaalta myös yhteiskunnan muutos alkaa ravistella vaikkapa niitä tietoa ja kieltä koskevia uskomuksia, joille perinteisen uutisjournalismin ilmaisu paljolti rakentui. Maria Lassila kuvaa tutkielmassaan Faktaa fiktion keinoin yhdysvaltalaisen ns. uuden journalismin (New Journalism) syntyä 1960-luvun loppupuoliskolla: Toimittajat yrittivät parhaansa mukaan kuvata uusia ilmiöitä: hippejä, rotuselkkauksia, seksuaalista vapautumista, huumeita. Moni kuitenkin huomasi, että pe-

7 MONEKSI MUUNTUVA JOURNALISMI 27 rinteiset keinot, virallisiin lähteisiin nojautuminen ja ilmeettömän asiakielen käyttäminen, eivät kyenneet vangitsemaan uusia ilmiöitä. Yhteiskunnallisten liikkeiden olemusta ja elämäntavan muutoksia ei voitu kuvata perinteisen uutistyylin avulla. Joidenkin toimittajien ja kirjailijoiden (esim. Tom Wolfe, Norman Mailer, Hunter S. Thompson) uudeksi tyyliksi nousi nonfiktio, todellisuuden tapahtumat kirjoitettuna tekniikoilla, jotka yleensä yhdistetään romaaniin ja novelliin. (Lassila 2001, 31) Yhteiskunnalliset muutokset eivät jääneet tähän. Vähin erin alettiin puhua myöhäismodernista tai jälkimodernista yhteiskunnasta, jolla viitattiin moniin erilaisiin asioihin. Tuotannon näkökulmasta uutta aikakautta luonnehti informaation tulo yhä keskeisemmäksi tuotantovoimaksi. Savupiiput kaatuivat. Yhteiskuntarakenteen näkökulmasta keskiluokka kasvoi, mutta sen sisälle muodostui puolestaan paljon entistä suurempi kirjo elämäntyylejä ja identiteettejä. Kulttuurin näkökulmasta suuret edistys- ja tiedeuskoa koskevat kertomukset kuten tavataan sanoa - alkoivat osoittautua ongelmallisiksi. Yhden ja varman totuuden sijasta alettiin korostaa tiedon epävarmuutta sekä sen sidonnaisuutta kulttuuriin ja tiedon tuottajien intressiin ja näkökulmaan. Journalismissa suhde uutisen objektiivisuuteen ja kielen merkitykseen muuttui. Uutinen alettiin yhä useammin ymmärtää jonakin, mitä journalistit tuottavat oman organisaationsa ja työkulttuurinsa sääntöjen mukaisesti. Uutiset eivät kävelleet toimitukseen otsikko valmiina selässään, vaan ne olivat journalismin valikoimia ja muokkaamia näkökulmia todellisuuteen. Toimittajat toki puhuivat pyrkimyksestä objektiivisuuteen, mutta jo sillä varauksella, että "ainahan juttu on jonkun ihmisen tekemä ja sillä tavoin myös subjektiivinen". Muutos vastasi ihmistä ja yhteiskuntaa tutkivissa tieteissä jo aiemmin tapahtunutta käännettä. Vastaavasti alettiin ajatella, että kieli ei vain neutraalisti kuvaa todellisuutta, vaan se vaikuttaa merkittävästi siihen, kuinka hahmotamme, jäsennämme ja tulkitsemme todellisuutta. Yhteinen kielemme muokkautuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja niinpä se sisältää ajalle ja ryhmälle tyypillisiä kulttuurisia - ja myös poliittisia - tapoja käsitteellistää ja tulkita maailmaa. Ajatus kielen todellisuuskuvaamme muovaavasta voimasta tuhosi kielen viattomuuden, mutta avasi myös uusia mahdollisuuksia: taitavalla, luovalla, uudistavalla tavalla käytetty kieli tarjosi myös mahdollisuuden nähdä maailma toisin. Kirjoittaminen ei ollutkaan prosessi, jossa maailmaa jäljennetään, vaan prosessi, jossa maailmaa myös luodaan. Myös suhde visuaalisuuteen muuttui. Usko kuvan totuudellisuuteen lienee yhä vankka yleisön silmissä, mutta toimittajat alkoivat nähdä sen yhä useammin tiettynä tulkintana todellisuudesta. Silloin oleellista ei ole aina kuvan realistisuus, vaan syntyvän tulkinnan kiinnostavuus ja tuoreus. Kuva ja muut visuaaliset elementit ja sana alettiin nähdä yhä vankemmin tekijän ohjaamana kerrontana, jossa syntyvien merkitysten ketjuja on rakennettava yli verbaalisen ja visuaalisen ilmaisun rajojen.

8 28 MONEKSI MUUNTUVA JOURNALISMI Tietoisuus journalismin kerronnallisuudesta kasvoi. Toimittaja ei enää ollut käsi, jota todellisuus liikutti, vaan kertoja, joka juonellisti todellisuutta erilaisia kerrontarakenteita ja kerrontatekniikoita käyttäen. Kyse ei ollut kuitenkaan siitä, että fakta olisi muuttunut fiktioksi. Journalismi on aina kertonut tarinoita, nyt se vain tehtiin tietoisemmin. Muutoksen huomaa selvästi, jos ajattelee Okkosen (1980) kuvaamia elementtikirjoittamisen sääntöjä; niiden pohjalta oli tuskin ajateltavissa, että journalismissa voisi olla dramaturgian ituakaan. Kun tekijä nousi esiin, nousi myös lukija. Kyse ei ollut enää monoliittisesta yleisöstä, vaan yleisöistä, jotka nekin aktiivisesti ja kukin omalla tavallaan tulkitsivat journalismin välittämiä sanomia. Organisaatioyhteiskunnan muuttuessa monenkirjavaksi joukoksi aiempaa yksilöllisempiä elämäntyylejä myös tärkeänä pidettyjen asioiden joukko laajeni. Journalismin näkökulmasta kehitys oli vapauttava, mutta siihen liittyi myös riskejä. Vapauttavaa oli uusi suhde tekijään, ilmaisuun ja kieleen. Suurimpana riskinä on kysymys siitä, menettääkö journalismi siteensä todellisuuteen: Oliko kyse, kuten villeimmissä postmodernin kulttuurin visioissa ajateltiin, vain kielipelien leikistä tai toisiinsa viittaavien tekstien mosaiikista? Oliko persoonallisuus, kiinnostavuus ja läheinen kosketus yleisön elämäntyyleihin sittenkään journalismin ydintä? Oliko kyse journalismin kypsymisestä vai kaupallisuuden ylivallasta? Itse korostaisin sitä, että parhaimmillaan kyse on todellisuuden kuvaamisen ja tulkinnan taidosta, ei taidosta vailla pyrkimystä kohti todellisuutta. Kyse on edelleen ajankohtaisten, tosiasiapohjaisten ja yhteisöllisesti merkityksellisten asioiden välittämisestä tietyssä julkisuudessa. Mutta journalismin liikkumatila laajenee perinteisen uutisjournalismin säännöistä vaikkapa seuraavalla tavalla: Ajankohtaisuus ei merkitse vain "päivän uutistapahtumia", vaan ihmisten elämässä kunakin hetkenä merkityksellisiä asioita. Toimittajan suhde todellisuuteen on aktiivinen, arkipäiväisiäkin asioita uudelleen näkevä ja uudelleen tulkitseva. Tosiasiapohjaisuus ei rajoita ilmaisua; journalismi voi lainata tieteeltä tai taiteelta tai kehittää uusia, aivan omia ilmaisutapoja. Sanaa ja kuvaa (tai muita elementtejä) käytetään yhdessä kerronnan hyväksi. Ilmaisussa on lupa vaikuttavaan ja kiinnostavaan kerrontaan. Yhteisöllisesti merkitykselliset asiat voivat monimuotoistuneiden elämäntyylien ja identiteettien maailmassa olla muutakin kuin perinteisesti "tärkeitä" asioita. Myös muut kuin suurten joukkojen yhteisesti jakamat julkisuudet voivat olla journalistisesti tärkeitä ja arvokkaita. Toimittaja tekee juttunsa aina jollekulle ei kelle tahansa. Siksi yleisön tunteminen ja kontakti siihen on tärkeää. Toimittajien koulutuksessa muutos edellyttää rohkaisua persoonalliseen tapaan havaita, jäsentää ja ilmaista todellisuutta sekä kannustusta kerronnan rakenteiden ja lajityyppien monimuotoisuuteen. Perustana on itsenäisen, kriittisen ja tutkivan ajattelun kehittyminen ja pyrkimys vaativaan ja syvälliseen tiedonhankintaan, monipuoliseen ja arvioivaan lähteiden käyttöön sekä yhteiskunnan eri osa-alueiden tuntemukseen. Tämän jutun tavoitteena ei ole sanoa, että perinteinen uutisjournalismi tai yhteisöllisyyttä painottava journalismi olisivat vanhentuneita tai tarpeettomia.

9 MONEKSI MUUNTUVA JOURNALISMI 29 On journalismin alueita, joilla tarvitaan yksinkertaisesti enemmän punnittuja faktoja. On alueita, joilla journalismin yhteisöllistä, julkisuutta ja keskustelua rakentavaa roolia on tarpeen kehittää. Kaikkia näkökulmia tarvitaan journalismista on moneksi. Journalismin tulevaa kehitystä pohdittaessa on kuitenkin kysyttävä, minkä verran yhteistä pohjaa monimuotoisuus edellyttää, jotta puhuminen journalismista on ylipäätään mielekästä. Otto Groth loi sanomalehden "olemusmääreet" (esim. Pietilä 1997, ): periodisuus, universaalisuus, ajankohtaisuus ja julkisuus. Sanomalehden ensimmäinen edellytys on, että se ilmestyy säännöllisin väliajoin, toinen se, että se välittää tietoa universaalisti kaikilta inhimillisen elämän ja toiminnan aloilta. Kolmas määre liittyy tiedon uutuuteen ja neljäs siihen, että tieto on periaatteessa kenen tahansa saatavilla. Esimerkiksi verkon kautta välitettävät erikoistuneet ja räätälöidyt uutis- ja tietopalvelut täyttävät enää vain kaksi sanomalehden (ehkäpä laajemmin: journalismin) edellytyksistä. Journalismin voi ajatella harsoutuvan pois myös, jos journalistisen viestin ja mainoksen rajaviiva katoaa toimittajien ja yleisön tietoisuudesta tai jos journalismi on kuin suora putki tiedotus- ja pr-toiminnan ja vastaanottajien välillä. Journalismia ei ole aina ollut ja kukapa tietää, milloin tulee leikin - ja myös tämän ajatusleikin loppu. Lähteet Artikkeli perustuu alustukseen Journalismi vai journalismeja? seminaarissa Tuumasta toimeen - Aikakauslehtialan koulutustoiveet muuttuvat todeksi. Taideteollinen korkeakoulu, Helsinki Kiitokset Risto Kuneliukselle kommenteista. Heikkilä, Heikki (2001): Ohut ja vankka journalismi. Kansalaisuus suomalaisen uutisjournalismin käytännöissä 1990-luvulla. Mediatutkimuksia 1. Tampere: Tampere University Press. Kunelius, Risto (2000): Journalismi nelijalkaisena otuksena. Tutkimuksen näkökulmia, ongelmia ja haasteita. Tiedotustutkimus 23 (2000);3 Lassila, Maria (2001): Faktaa fiktion keinoin. Nonfiktiota Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ja Imagessa. Journalistiikan pro gradu -työ, Jyväskylän yliopisto. Lippmann, Walter & Mertz, C. A Test of the News. Ilmestynyt ensimmäisen kerran The New Republic -lehdessä Lainattu teoksesta Goldstein, Tom (ed.) (1989): Killing the Messenger. 100 Years of Media Criticism. New York: Columbia University Press. Okkonen, Antero (1980): Toimittajan työ L Toinen uudistettu painos. Hämeenlinna: Karisto. Pietilä, Veikko (1997): Joukkoviestintätutkimuksen valtateillä. Tutkimusalan kehitystä jäljittämässä. Tampere: Vastapaino.