Janne Kivivuori RIKOLLISTEN VELJEYS. Kriminologisia näkökulmia rikollisten sosiaalisiin suhteisiin

Transkriptio

1 Janne Kivivuori RIKOLLISTEN VELJEYS Kriminologisia näkökulmia rikollisten sosiaalisiin suhteisiin

2 Janne Kivivuori RIKOLLISTEN VELJEYS Kriminologisia näkökulmia rikollisten sosiaalisiin suhteisiin Teoksessa tarkastellaan rikollisten sosiaalisia suhteita kriminologian näkökulmasta. Miten elämän aineelliset reunaehdot sekä väkivallan ja hyväksikäytön uhka ilmenevät sosiaalisen vuorovaikutuksen tulkinnoissa ja itsestä annettujen vaikutelmien hallintana? Tekijä erittelee rikollisten veljeyden omintakeisia piirteitä etenemällä kohti yhä syrjäytyneempiä elämänpuitteita. Tarkastelut johdattavat rikollisuuden tutkimuksen peruskysymysten äärelle, vaihtelun ja vakauden mekanismien pohdintaan. Teos nojautuu ensisijaisesti laadullisiin, etnografisiin ja historiallisiin tutkimuksiin, mutta sisältää myös määrällisesti edustavia tietoja. Kriminologian näkökulmaa on täydennetty käyttämällä realistisen kertomakirjallisuuden kuvauksia. Vuoropuheluun tutkimuksen kanssa asettuvat muiden muassa Dickensin, Döblinin, Genet'n, Mailerin ja Bunkerin alamaailmankuvat Teos on suunnattu rikollisuuden tutkimuksesta kiinnostuneille. Se soveltuu myös oppimateriaaliksi kriminologian, rikosseuraamusalan, sosiaalitieteiden ja sosiaalipsykologian opintoihin. Janne Kivivuori on sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa ja toimii Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologisen yksikön tutkimusjohtajana.

3 Janne Kivivuori RIKOLLISTEN VELJEYS Kriminologisia näkökulmia rikollisten sosiaalisiin suhteisiin Rikosseuraamusalan koulutuskeskus Acta Poenologica 1/20 II

4 Rikosseuraamusalan koulutuskeskus Taitto ja paino: Tampereen yliopistopaino Oy- Juvenes Print Tampere 20 II Myynti: /verkkokauppa.juvenes.fi/fi/ ISBN ISSN KL (35.7) Rikosseuraamusalan koulutuskeskus Acta Poenologica

5 SISÄLLYS ALUKSI...? Sankareita ja hirviöitä Rikollisten sosiaaliset suhteet... 9 Kirjallisuuden alamaailmankuvat Näkökohtia YHTEISIÄ OMINAISUUKSIA Altruismi Petturin muisto Moraaliset tunteet Uskottavan viestinnän ongelma KÖYHYYS Putkinotko Mexico City Tepotztlån Montegrano Marienthal Vuoriston kansa East End Chicago Slummi KODITTOMUUS Hobot Asuntolassa ja maastossa Wienin kulkurit Katuperhe RIKOLLISUUS Jean Genet Berlin Alexanderplatz

6 Siinä näkijä missä tekijä...46 Lontoon vanha alamaailma Jonathan Wild Sanan "doublecross" tausta...49 Uudempia tutkimuksia Alamaailman tyyppejä Suomalaisen varkaan luottamus Elämä juhlana VANKEUS Muistelmia kuolleesta talosta Vankilayhteisö Gorillat, kovat ja teeskentelijät Vaikutelmain hallintaa Älä luota kehenkään, mutta vakuuttele veljeyttä Pyövelin laulu Tiedon hankinta Kerskailu ja bluffi Koettelu Todellinen väkivalta Itsensä vahingoittaminen Ilmeettömyys Kehonrakennus Tatuoinnit Suojaväri Naisvangit Vankileirien saaristo Edward Bunker NUORTEN RIKOLLISUUS JA SOSIAALISET SUHTEET Tutkimuksen klassikoita Sörnäisistä Koskelaan Rikollisuus ja sosiaaliset suhteet Rikosten liioittelu

7 Petetyksi tuleminen Rikolliset rikosten uhreina Sijaisrikollisuus Lojaalisuusnormin ja petoksen rinnakkaisuus Valikoitomisen rooli ALAMAAILMAN PITKÄ KEST0... Psykologinen anakronismi Sosiaalinen bandiitti Rosvojen veljeys Antiikin ajan ryöstörikollisuus Suomalaiset rosvot Yllättäviä samankaltaisuuksia... Kiinan ja Intian bandiitit Pitkän keston syyt VIITTEET KIRJALLISUUS

8

9 ALUKSI Yksi parhaita kuvauksia rikollisten veljeydestä on kirjailija Gavin Maxweilin teos God Protect Me from My Friends (1956). Suomeksi kirjan nimi olisi: "Jumala suojelkoon minua ystäviltäni". Teos kertoo sisilialaisen rosvopäällikön ja "viimeisen bandiitin" Salvatore Giulianon ( ) ja hänen koplansa tarinan. Olivatko Sisilian rosvot solidaarisia suhteessa köyhään kansaan, väestöryhmään, josta he itse olivat peräisin? - Eivät olleet. Porta della Ginestran solassa Giulianon kopla ampui summittaisesti Vappua viettävien köyhien työläisten joukkoon surmaten monia, myös lapsia. Entä vallitsiko rosvojen omassa keskuudessa veljeyden ja luottamuksen henki? - Ei vallinnut. Giuliano ei epäröinyt teloittaa kavaltajaksi ryhtynyttä ystäväänsä. Todelliset ja mahdolliset petturit oli ammuttava ensimmäisen epäilyksen hiivittyä mieleen. Ennen kuin hän painoi liipaisinta, Giuliano ilmoitti petturille: tapan sinut Jumalan ja Sisilian nimessä. Petollisuuden ympäröimä Giuliano nosti varamiehekseen sukulaisensa, oman serkkunsa. Ikuinen lojaalisuus ja veljeys heidän välillään sinetöitiin valarituaalissa, jossa heidän verensä yhdistyivät. - Sama veriveli lopulta kavalsi ja surmasi Giulianon. 1 SANKAREITA JA HIRVIÖITÄ "Kautta historian voidaan kirjallisuudesta, sananlaskuista ja kansanviisaudesta löytää kaksi vastakkaista käsitystä köyhistä. Jotkut luonnehtivat köyhiä siunatuiksi, hyveellisiksi, vilpittömiksi, seesteisiksi, itsenäisiksi, rehellisiksi, ystävällisiksi ja onnellisiksi. Toisten mukaan he ovat pahoja, halpamaisia, väkivaltaisia, likaisia ja rikollisia."2 Näin kirjoittaa Oscar Lewis teoksessaan La Vida, puhuen köyhyyden kulttuurisista kuvista. Kulttuurimme rikolliskuvassa voidaan havaita samanlainen kaksijakoisuus kuin köyhyyskuvassa. Rikollinen on nähty hirviönä, joka on moraalin tuolla puolen; hänet on kuvattu mielisairaana, pahana, hylkiönä; hänet on nähty "vaarallisten luokkien" vaarallisuuden todisteena. Mutta toisaalta häntä on myös kuvailtu neroksi, pahan yhteiskunnan uhriksi, köyhien puolustajaksi tai tavalliseksi ihmiseksi, joka vain harjoittaa valitsemaansa ammattia. 7

10 Kansanperinne on pitkään tuntenut Robin Hood -tyyppisen jalon rikollisen, joka varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Rikollisten ihailu ulottuu ilmiönä ainakin antiikin Roomaan asti 1 Ilmiönä se sai uutta pontta romantiikan kulttuurivirtaukselta 1700-luvun lopulla. Romantiikka katsoi, että yksilö saattoi tavoitella aitoutta rikkomalla sosiaalisia normeja. "Aidon ihmisen" paikkaa saattoi miehittää yhtä hyvin rikollinen, nero, taiteilija, hullu tai boheemi. Rikollinen ja taiteilija olivat sukulaissieluja, koska molemmat uhmasivat sääntöjä siinä missä useimmat ihmiset - poroporvarit ja pikkuporvarit - olivat halvaantuneet sääntöjen noudattamiseen ja arjen tukahduttavaan latteuteen4 Goethe ilmaisi romantiikan ydinajatuksen seuraavasti: [Ihmisestä], joka antaa lakien ja säädyllisyyden muovata itseään, ei koskaan voi tulla sietämätöntä naapuria eikä käsittämätöntä konnaa; mutta tosiasia kuitenkin on, että kaikkinaiset säännöt turmelevat luonnon todellisen kokemisen ja todellisen ilmentämisen!" Rikollisten romanttisen ihannoinnin perinteestä versoi 1900-luvulla uusi muoto, jossa rikollinen kuvattiin luokkataistelun soturiksi ja rikollisuus vallankumouksen esivaiheeksi. Siinä missä antiikin roomalaiset olivat nähneet roistoissa menneen barbarian jäänteen, nyt rikollinen nähtiin tulevan kommunistisen yhteiskunnan airueeksi ja enteeksi. Varsinkin 1970-luvulla rikollisuus esitettiin usein hieman romanttisessa valossa "vastarinnan" tai "kapinan" muotona. Myös uudemmassa historian tutkimuksessa, joka on lähestynyt historiaa arjesta ja "alhaalta päin", on esiintynyt rikollisuuden ihannointia. Valtio ja laki on haluttu esittää vieraina elemenneinä tai eliitin juonina, jotka kukistavat ja tukahduttavat rehevän kansankulttuurin viriilit, rikolliset muodot. Tästä näkökulmasta rikollisuutta on kuvattu jopa "vastarinnan" muodoksi.6 Rikolliset osattiin siis jo varhain nähdä kulttuurimme sankareina. Ei ole yllättävää, että tämä suuntaus pääsi vaikuttamaan myös rikollisuutta tutkivaan tieteeseen. Jengitutkimuksen klassikko, Frederic Thrasherin The Gang, alkoi to famuksella, että alamaailman jengien maailma oli aitojen tunteiden tyyssija - "jengi on elämä... ". Ajattelutapa sai uutta hohtoa 1950-luvulla, kun filosofian piirissä eksistentialismi korotti marginaaliset hahmot kulttuurisankareiksi. Jean Genet, varas ja kerjäläinen josta tuli kirjailija, tavoitteli pyhimyksen sädekehää ja sai tällaisen siunauksen Jean-Paul Sartren kynästä. Hänestä tuli autenttisen ihmisen prototyyppi, Pyhä Genet, koska hän uskalsi rikkoa lakia. Myöhemmin nämä ajatukset kanonisoitiin osaksi kriminologiaa leimaamisteoriassa, jonka mukaan sosiaalinen kontrolli luo rikollisuutta.7 Ajatus, että sosiaalisten normien rikkoja on aidompi ihminen kuin muut, kuuluu edelleen kulttuurimme yhteisesti jaettuihin käsityksiin. "Luokkasota" ja "vastarinta" -vertauskuvien suosion vähennyttyä aitousideologia on saarta- 8

11 nut jopa voimistua. Nuorten parissa ja puheessa psykologisoiva, medikalisoitu "murrosikä" on diskursiivinen pinta joka kätkee alleen "myrskyn ja kiihkon" vuosisataiset kulttuuriset velvoitteet. Ei ole mitenkään mahdotonta, että rikollisten ihailu - kulttuurin tarjoamat rikollisuudelle suotuisat määritelmät - johtavat siihen, että jotkut vaikutteille alttiit nuoret hakevat mainetta rikollisista teoista.8 Rikollisuuteen liittyvien hirviö- ja sankarikuvien taustalla voi olla yhteiskunnan yleinen syklinen kehitys konservatiivisten ja innovatiivisten jaksojen välillä luvulla elettiin hirviökuvien klassinen kausi, kun Lombroso kuvasi rikollisen atavistisena eli ihmislaj in kehityksen varhaisempaa vaihetta ilmentävänä "degeneroituneena" yksilönä. Vuosisadan alusta aina 1970-luvun alkuun elettiin suvaitsevaista aikaa, mutta sen jälkeen on menty uudestaan hirviörulkintoihin. Myös visiot rikollisten äärimmäisestä raadollisuudesta ja veljeyden puutteesta saattavat heijastaa näitä ajankuvia siinä missä alamaailman todellisuuttakin. Kysymys siitä, millaisia rikollisten väliset suhteet ovat, kytkeytyy vahvoihin mielikuviin ja tulkintakehyksiin. RIKOLLISTEN SOSIAALISET SUHTEET Historiassa on siis esiintynyt sekä rikollisten romantisointia että demonisointia. Molemmat tulkinnat kertovat luultavasti yhtä paljon tulkitsijan toiveista kuin alamaailman sosiaalisesta todellisuudesta. Se, missä määrin kyse on todellisuudesta, edellyttää alamaailman todellisten sosiaalisten suhteiden tutkimista. Siksi tämä teos ei käsittele rikolliskuvien muutosta, vaan alamaailman todellisuutta. Olisi liian suuri tehtävä kuvata alamaailman kaikki sosiaaliset piirteet kerralla, erittelemättä ja tekemättä rajauksia. Olen ottanut näkökulmakseni kysymyksen rikollisten keskinäisestä solidaarisuudesta ja luottamuksesta. Ovatko rikolliset keskenään solidaarisia vai häikäilemättömän saalistavia; mikä on luottamuksen ja epäluottamuksen merkitys heidän suhteissaan? Kiinnitän huomion sosiaalisesti horisontaalisiin, saman sosiaalisen tason sisäisiin suhteisiin, en niinkään vertikaalis-hierarkisiin suhteisiin. Tarkastelun kohteena on rikollisten välinen vuorovaikutus ja tavat, joilla yksilöt sopeutuvat alamaailmojen ympäristöihin. Miksi yksilöiden välinen luottamus on kriminologisesti merkityksellinen ilmiö? Ensinnäkin on perusteltua yrittää päästä vaihtelevien rikolliskuvien taakse, alamaailman todellisuuteen ja oikeisiin ihmisiin. Luottamukseen pureutuminen liittyy myös siihen, että viime vuosina sosiologiassa on puhuttu paljon sosiaalisesta pääomasta (social capital). Sen keskeisenä aineksena pidetään juuri yksilöiden välistä sosiaalista luottamusta10 Luottamuksen ongelma on poltta- 9

12 va erityisesti rikollisessa toiminnassa, koska siihen osallistuvat eivät useinkaan pysty ratkaisemaan keskinäisiä ristiriitojaan vetoamalla laillisen yhteiskunnan oikeusresursseihin ja konfliktinratkaisutapoihin. Aiheena rikollisten veljeys vie rikollisuuden tutkimuksen peruskysymysten äärelle. Yksi suurimmista on se, liittyykö vakava rikollisuus sosiaaliseen valikoitumiseen vai sosiaaliseen kausaatioon. Valikoitumisella tarkoitetaan sitä, että yksilön ominaisuudet aiheuttavat hänen käyttäytymistaipumuksensa ja ajautumisensa rikolliseen alamaailmaan. Sosiaalinen kausaatio viittaa siihen, että yksilöstä riippumattomat olosuhteet ja oppimisprosessit tekevät hänestä rikollisen. Tåtä kysymystä voi havainnollistaa perinteisellä esimerkillä: mistä johtuu, että yksi voimakkaimmista kriminologian havaitsemista korrelaatioista ilmenee yksilön oman rikosalrtiuden ja hänen kaveriensa rikosalttiuden välillä? Valikoitumisselitys vastaa tähän, että samanlaiset yksilöt, joilla yksinkin oli korkea rikosalttius, löytävät toisensa kaveriryhmissä. Sosiaalisia syysuhteita korostava selitys vastaa, että ryhmä opettaa siihen tulijalle rikollisen motivaation. Valikoitumisnäkökulma korostaa myös sitä, että rikosryhmiin saattaa ajautua henkilöitä, jotka joutuvat muiden torjumiksi. He saattavat olla liian aggressiivisia tai impulsiivisia muiden makuun; tai niin epäluuloisia, etteivät he ensinkään pysty solmimaan tavallisia kaveruuksia. Tällainen selitys rikosuran syistä tuntuisi vahvasti viittaavan siihen suuntaan, että rikollisten veljeys on haurasta ja helposti murtuvaa jo rikosryhmiin valikoituvien henkilöiden ominaisuuksien vuoksi. Sosiaalisia syysuhteita korostava selitys sen sijaan tuntuisi mahdollistavan sen, että rikosryhmät opettavat jäsenensä solidaarisiksi toisiaan kohtaan. Se, millaiseksi alamaailman edustajat hahmottavat toisen samassa asemassa olevan henkilön, on todellisia seurauksia käyttäytymiselle jopa riippumatta siitä, onko hahmotus oikea. Jos toimijat pitävät vastapuolta epälojaalina ja epäluotettavana, tällainen uskomus voi suosia joitakin käyttäytymismalleja. Solidaarisuuskysymyksellä ja luottamuskysymyksellä on näin ollen välitön yhteys käyttäytymismalleihin 11 Ei pidä kuitenkaan sulkea pois sitä mahdollisuutta, että rikollisten käsitykset rikostoveriensa luonteista ja taipumuksista - vaikkapa petollisuureen - osuvat oikeaan. Jos rikollinen epäilee kaverinsa luotettavuutta, tällä epäilyksellä voi olla vankka todellisuuspohja. Näin rikollisten sosiaalisten suhteiden tarkastelu sulautuu kysymykseen, valikoituvatko tietynlaiset yksilöt muita herkemmin rikollisille urille. Rikollisten veljeyden - tai sen puutteen - tutkimus on perustutkimusta, joka saattaa antaa kiinnostavia osavastauksia siihen, miksi rikollisuudesta on vaikeaa luopua tai miksi rikollisuuteen on alun perin ajauduttu. KIRJALLISUUDEN ALAMAAILMANKUVAT Ovatko rikolliset keskenään solidaarisia? Luottavatko he toisiinsa? Lisävalaistusta asiaan voidaan saada useista lähteistä. Ensinnäkin voidaan tutustua tut- 10

13 kimuksiin, joissa on tutkittu sosiaaliseen huono-osaisuuteen liittyviä kulttuurisia hahmotuksia. To iseksi voidaan käyttää tutkimuksia, joissa on tarkasteltu rikollisen alamaailman elämänpiiriä ja kulttuuria. Käytännössä näiden välille on usein vaikea vetää selvää rajaa, koska varsinkin väkivaltarikolliset rekrytoituvat yleensä - mutteivät aina - yhteiskunnan kerrostumajaon alimmilta tasoilta. Yhteistä molemmille tutkimustyypeille on sen kuvaaminen, miten niukat aineelliset olot yhdistyvät yksilöiden sopeutumiin ja tapoihin tulkita ja ennakoida sosiaalista vuorovaikutusta. Kolmantena lähteenä voidaan mainita kyselyaineistot, joiden avulla on mahdollista tutkia rikollisuuden ja sosiaalisten suhteiden laadun välistä yhteyttä. Neljännen tietolähteen muodostavat kirjailijoiden sepitteelliset mutta realistiset kuvaukset rikollisten elämänpiiristä. Eräitä tärkeitä poikkeuksia (esim. Goffman) lukuun ottamatta tämä tiedon lähde on pitkään ollut aliarvostettu sosiologian piirissä. Se, mitä Lewis Coser kirjoitti 40 vuotta sitten tästä, pitää edelleen pitkälti paikkansa: Kirjallisuus on jatkuvaa tapojen ja moraalin kommentaaria. Sen klassiset edustajat käsittelevät eksistentiaalisia ongelmia, joihin yksilön ja yhteisön jännite nojaa, säilyttäen jälkipolville tietoa tavoista joilla yksilöt ovat sopeutuneet sosiaalisiin ja kulttuurisiin oloihin. Sosiologit ovat harvoin hyödyntäneet fiktiivistä kirjallisuutta tutkimuksissaan. Ja kuitenkin näyttäisi siltä, että kirjailijan harjaantunut silmä voi tuottaa rikkaamman kuvan yhteiskunnasta kuin vaikkapa kouluttamattomien informanttien vaikutelmat (... ) Kuvatessaan paikkaa, toimintaa tai erilaisten tuonteiden yhteenottoa kirjailijan havaitsemiskyvyssä on intensiivisyyttä, johon sosiologian normaalit havainnoijat harvoin pystyvät. Kirjailija pystyy samastumaan monenlaiseen kokemukseen ja artikuloimaan aikalaistensa eksistentiaaliset huolet. Miksei sosiologia hyödyntäisi noita vähän käytettyjä, mutta rikkaita kirjallisia lähteitä ymmärtääkseen niiden avulla ihmistä ja yhteiskuntaa?12 Kyse ei siis ole kirjallisuuden sosiologiasta, joka selittää kirjallisia ilmiöitä yhteiskunnallisilla muuttujilla, vaan kirjallisuuden käytöstä lähdeaineistona muiden yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimuksessa. Tällaista käyttöä voidaan puolustaa ainakin neljällä perusteella. Ensinnäkin kirjailijat ovat usein parempia havainnoitsijoita kuin tutkijat. Kuten amerikkalainen sosiologi Howard S. Becker on nasevasti todennut, monet romaanit ovat eräänlaisia sosiaaliraportteja, mutta paremmin kirjoitettuja kuin sosiologien raportit. To iseksi kirjailijoiden tapa lähestyä yhteiskuntaa yksilön näkökulmasta on laadullisesti sosiologiaa täydentävä. Kolmanneksi, ottamalla huomioon kirjailijoiden kuvaukset sosiologia ulottaa lähdepohjaansa historiaan ja paikkoihin, joista ei ole muuta aineistoa, esimerkiksi rekisteri- tai kyselytutkimuksia. Neljänneksi kirjallisuu- 11

14 den kuvaukset ovat tapa havainnollistaa ja konkretisoida löydöksiä, joita sosiologia ehkä tietää muutenkin. Sosiologeista muun muassa Erving Goffman on käyttänyt kirjallisuudesta peräisin olevia kohtauksia esimerkkeinä ja kuvauksina siitä, miten ihmiset rodellisuudessa ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.15 Kriminologian osalta on muitakin syitä huomioida kertomakirjallisuus tierolähteenä. Rikollisuuden tutkimuksessa on ehkä liikaakin painotettu nuorten tutkimista. Heitä on helppo päästä tutkimaan esimerkiksi kouluihin. Sen sijaan vakavia rikoksia tekeviä aikuisia on vaikea päästä tutkimaan muutoin kuin vankilassa. Kertomakirjallisuus tarjoaa kriminologille yhden keinon munautua ulos nuoruuden ylikorostamisesta. Kirjailija voi käsitellä vaivattomammin vakavaa aikuisrikollisuutta, koska hänen ei välttämättä tarvitse ottaa kontaktia todellisiin rikollisiin. Lisäksi kertomakirjallisuus on vapaa tutkimukselle ominaisista, usein keinotekoisista tieteenalojen jaotteluista. Kirjailija voi tutkia ihmistä sosiaalisessa ympäristössään liioittelematta biologian, psykologian ja sosiologian välisiä eroja.14 Kirjailija voi "tutkia" tai lähestyä rikollisuutta sitoutumatta ennakolta jonkin tieteenalan selitysteoriaan. Yksi hyvä esimerkki on Mailerin Pyövelin laulu, jossa päähenkilöt esitellään ensin irrallaan heidän rikoksistaan tai "ongelmataustastaan", ja vasta vähitellen rikokset asettuvat köyhälistön arjen yhteyteen.1 5-Kertomakirjallisuuden käyttö tutkimuksen yhtenä lähteenä ei korvaa, vaan täydentää systemaattisia tiedonkeruun menetelmiä ja lähdeaineisto ja. Joskus kirjailijoiden kuvaukset jopa ylittävät tutkimukset realistisuudessaan. Esimerkiksi Daniel Defoen klassisista alamaailman kuvauksista on sanottu, että ne ilmentävät kirjoittajan omia vankilakokemuksia ja rikollisten elämän sosiaalisten ja käytännöllisten piirteiden todellista tuntemusta. Yksittäisen ihmisen elämän intensiivinen kuvaus tuo tosiseikkojen rikkauden esiin näyttäen sosiaaliset ilmiöt yksilön kohtalossa. Monet nimettömät varhaiskirjoittajat perustivat kuvauksensa tosiasioihin; burleskin tyylilajin alta pilkistää - tai paistaa - alamaailman todellisten olojen realistinen kuvaus, etnografia. 16 Kriminologian pioneerit käyttivät kaunokirjallisia lähteitä rikoskäyttäytymisen systemaattisen tutkimuksen apuna. Näistä mainittakoon viktimologian eli uhritutkimuksen perustaja Hans von Hentig sekä Hermann Mannheim. Kirjailijoista Hugo, mutta varsinkin Dostojevski ja myöhemmin Genet ovat innoittaneet kriminologeja. Englantia puhuvan maailman kirjailijoista Charles Dickens on ehkä eniten vaikuttanut kriminologiaan, myös alamaailman tutkimukseen. Kriminologisessa tutkimuksessa on esimerkiksi käytetty sanaa fogin kuvaamaan sellaisia aikuisia, jotka pakottavat ja opettavat lapsia varastamaan puolestaan. Käsite viittaa Dickensin samannimiseen roolihahmoon romaanissa Oliver Twist. Suomessa Kauko Aromaa on harvoja kriminologeja, jotka ovat käyttäneet kertomakirjallisuutta tutkimuksen lähteenä. Hänen mukaansa ro- 12

15 maaneissa löytyy rikoskuvauksia, jotka ovat yhtä päteviä kuin tieteellisessä kirjallisuudessa esitetyt tapaukset.17 Mutta kuinka fiktionaalista fiktio sitten on? Dickensin käsitys alamaailmasta perustui havainnointiin ja tutkimukseen. Hän vieraili Lontoon vankiloissa ja kaupungin slummit olivat hänelle tuttuja. Hänen rikollishahmoillaan oli usein esikuva todellisessa alamaailmassa. Esimerkiksi edellä mainitun Faginin esikuvana oli Lontoon 1700-luvun alamaailman kuningas, Jonathan Wild. Sama Wild antoi vaikutteita myös Arthur Conan Doylen luomaan arkkirikollisen hahmoon, Moriartyyn.1 R Charles Dickens kirjoitti aikana, jolloin vankilalaitoksesta laadittiin kymmeniä tilastollisia ja muita selvityksiä. Samaan aikaan kirjapainot suolsivat rikosviihdettä satojen tuhansien painoksina. Puhuttiin Newgate-romaaneista Lontoon pahamaineisimman vankilan mukaan1 9 Dickens miehitti tilan, joka oli näiden ääripäiden välissä: kuvauksen piti olla määrällisesti edustava niin kuin tilastojen kuva ja laadullinen niin kuin kirjallisuuden kuva. Hän tunsi tutkimukset ja näki oman työnsä eräänlaisena laadullisena lisänä määrällisten selvitysten tulvaan. Hän kirjoitti havainnoistaan esimerkiksi raporttikirjassa Sketches by Boz. Saksankielisessä kertomakirjallisuudessa Alfred Döblin ja Robert Musil ammensivat niin ikään todellisuudesta vaikutteita fiktioonsa. Sama voidaan Venäjän osalta todeta ainakin Dostojevskistä. 20 DickensiJäinen alamaailma muodostui linssiksi, jonka kautta todellisen alamaailman toimijat saattoivat jäsentää elämäänsä. Brittirikollinen Arthur Harding kertoi omaelämäkerrallisissa muisteloissaan East End Underworld, miten hän oppi varkaan ammatin kuin artjul Dodger konsanaan. Hän viittasi Dickensin luomaan hahmoon ilman selityksiä, olettaen kaikkien tunnistavan kirjallisen viittauksen. Tällainen tietämys ei välttämättä perustunut rikollisten litterääriin hienostuneisuuteen, vaan lukemattomiin kansalle tarjottuihin teatteriversioihin. Niinpä itse mafian on arveltu omaksuneen "brändinsä'', käsitteen mafia, Placido Rizzotton vankila-aiheisesta näytelmästä, jonka ensiesitys oli Palermossa vuonna Onko tehtävä suuri numero siitä, että alamaailman ihmiset saattavat jäsentää elämäänsä kirjallisten konventioiden kautta? Vastaus on selvä: ei. Yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden kannalta liiallisen huomion kiinnittäminen rikollisten itseilmaisun kulttuurisiin konventioihin on sama kuin jos kirjallisuuden tutkimus alkaisi keskittyä kuulakärkikynien mekaniikkaan. Jos alamaailman toimijat pystyivät myöhemmin tunnistamaan oman kohtalonsa Dickensin fiktiossa, se johtui enemmän tuon fiktion realistisuudesta kuin kyvystä "konstruoida" eli rakentaa todellisuuksia. Myös Rizzotton näytelmä ilmensi todellisuutta eikä vain tuottanut sitä. Dostojevski pystyi vankina tarkkailemaan vankilan elämää sen sisältä ja kirjoittamaan havaintojensa pohjalta raporttikirjan. Genet oli itse rikollisen alamaailman jäsen ennen kuin löi itsensä läpi 13

16 kirjailijana. Jotkut romaanikirjailijoiden teokset ovat oikeastaan ernografioita, sosiaaliraportteja tai kriminologisia tutkimuksia. Esimerkkeinä mainittakoon Truman Capoten hyytävä murhatapauksen kuvaus Kylmäverisesti (1965) sekä Norman Mailerin Pyövelin laulu (1979). Eniten hyötyä fiktiosta lienee ammentanut historiallinen kriminologia. Hiljattain ainakin Riess on puolustanut fiktiivisen kirjallisuuden käyttämistä historiallisen rikollisuustutkimuksen lähteenä muun muassa siten, että kirjallisuuden realistiset elementit ja modernin kriminologian teoriat ristivalottavat toisiaan. Hänen mukaansa jokainen fiktiivinen kuvaus sisältää todellisuutta. Romaanit eivät ole valokuvia todellisuudesta, mutta ne nousevat historiallisesti paikantuvasta kulttuurisesta konrekstista, mikä mahdollistaa niiden käytön sosiaalihistoriallisen tutkimuksen lähteenä. Riessin oma tutkimus käsitteli antiikin ajan ryöstörikollisuutta. Hän katsoi, että fiktiivisten tekstien käyttö ajankohdan sosiaalista todellisuutta kuvaavina lähteinä oli perusteltua paitsi sinänsä myös muiden lähteiden vähyyden vuoksi. Fiktion ryöstörikollisuudesta antamaa kuvaa oli täydennettävä modernin kriminologian avulla ja vertailemalla sitä käyttäytymistieteiden tulosten kanssa.zz Mistä sitten johtuu, että Coserin yli 40 vuotta sitten tekemä havainto - sosiologia käyttää liian vähän kirjallisuutta lähteenä - on edelleen osuva? Keskeinen syy tähän lienee paradoksaalisesti niin sanottu kielellinen käänne, joka vaikutti voimakkaasti humanistisiin ja yhteiskuntatieteisiin jo 1960-luvulta alkaen ja saavutti hallitsevan paradigman aseman 1980-luvulla. Tutkimuksessa alettiin selittää, etteivät tekstit viittaa itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen, vaan vain itseensä tai muihin teksteihin. Sosiaalitieteet alkoivat nähdä kaiken todellisuuden lingvistisenä "tekstinä" tai "diskurssina". 23 Käänteen taustalla oli relativistis-lingvistinen filosofia, jonka mukaan kaikki väitteet ovat näkökulmaan sidottuja konstruktioita eli rakennelmia. Tåmä merkitsi sitä, että myös tutkijoiden kirjoitukset määriteltiin eräänlaiseksi fiktioksi. Sen paremmin tutkimus kuin kirjallisuuskaan ei viitannut niistä riippumattamaan todellisuuteen, vaan tekstien, diskurssien ja "narratiivien" avaruuteen, josta saattoi houkutella esiin mitä tahansa tulkintoja. Näin ajattelevien mielestä "kirjallisuus opettaa meille tulkinnan vapautta, koska kielen monimielisyys kannustaa tekstien moninaisia lukutapoja". Jotkut ulottavat tämän ajatuksen jopa tutkijan omaan tutkimukseen, niin että sekin on tarkoitettu vain yhdeksi "tarinaksi"24 Eräs ongelma tällaisessa ajattelussa on, että se tekee mahdottomaksi tutkia ihmisten puheen ja käyttäytymisen välisiä ristiriitoja - teema, joka on keskeinen sosiaalipsykologian, etnografian ja kertomakirjallisuuden klassisissa muodoissa. Voidaankin sanoa, että yhteiskuntatieteiden kielellinen käänne katkaisi niiden siteet kirjallisuuden ja etnografian realismiin. Kertomakirjallisuuden käyttö tutkimuksen inspiraationa ei siis välttämättä tähtää tulkintojen moninaisuuden lisäämiseen, eikä tarkoita, että tutkimuksetkin ovat fiktiota tai "konstruktioita". 14

17 NÄKÖKOHTIA Paradigmalla tarkoitetaan muun muassa niitä tutkimusta ohjaavia kysymyksiä, joita aineistoille ja todellisuudelle esitetään2s. Sosiaalitieteellisessä ja historiallisessa kirjallisuudessa ja tutkimuksessa on ollut hallitsevana paradigma, joka korostaa ilmiöiden ajallista ja paikallista vaihtelua sekä tämän vaihtelun selittämistä oppimisprosessien avulla. Maailmalta kysytään, miten jokin ilmiö vaihtelee ajankohdasta tai paikasta toiseen ja mitkä oppimisprosessit selittävät tätä vaihtelua. Kysymys sisältää osin vastauksen: maailmalta ei ainoastaan kysytä, vaan siltä myös odotetaan, suurta historiallista ja alueellista vaihtelua. Toinenkin vaihtoehto on kuitenkin olemassa. Voidaan esittää kysymyksiä, jotka mahdollistavat myös samanlaisuuden ja vakauden havaitsemisen - tavalla, joka tukee vaihtelun mekanismien ja rajojen ymmärtämistä. (1) Huomion kohteena myös samanlaisuudet. Etsin yhtäläisyyksiä ja samanlaisuuksia tavoissa, joilla eri aikoja ja paikkoja edustavat ihmiset sopeutuvat tietynlaisiin ongelmallisiin tilanteisiin. Samoja lähteitä ja aineistoja voisi lähestyä myös kysymällä, mitkä ovat sopeutumien paikalliset ja historialliset erityispiirteet. Koska tämäntyyppistä tutkimusta on valtavasti, tässä on haluttu etsiä yhtäläisyyksiä ja jopa ehdollisesti universaalisia kulttuurisia sopeutumia. Tämän tyyppistä lähestymistapaa on joskus kutsuttu nomoteettiseksi26 Sillä tarkoitetaan säännönmukaisuuksien etsimistä. Aloitan kuvaamalla lyhyesti ihmisten yhteisiä sosiaalipsykologisia ominaisuuksia. Ne ovat se "materiaali", josta sosiaalisen todellisuuden vaihtelu tuottaa monenlaisia sopeutumia, joilla ihmiset ratkaisevat sosiaaliseen ympäristöönsä liittyviä ongelmia. Sen jälkeen siirryn tarkastelemaan yhä ongelmallisempia tilanteita: ensin köyhyyttä, sitten kodittomuutta, sitten rikollista alamaailmaa ja lopulta vankien sopeutumista vankilayhteisöön. Kuvausta voidaan lukea myös eräänlaisena sosiologisena laskeutumisena helvettiin, sen yhä alemmille kehille. Tällä reitillä on mahdollista havaita, miten aineelliset olot ja sosiaalisen ympäristön piirteet johtavat eri aikoina ja eri paikoissa samansuuntaisiin kulttuurisiin sopeutumiin. Etenen köyhyydestä ensin kodittomuuteen ja vihdoin rikollisten alamaailmojen pariin, koska haluan vähin erin siirtyä tarkastelemaan yhä valikoituneempia ryhmiä. Valikoitumisella on tässä erityinen merkitys; viittaan sillä niihin yksilökohtaisiin ominaisuuksiin, joiden johdosta yksilöt valikoituvat rikosryhmiin. Siis: köyhyys on enemmän rakenteellisesti määräytynyttä, aktiivinen rikoskäyttäytyminen sen sijaan liittyy myös yksilön taipumuksiin ja niiden muissa herättämiin reaktioihin. (2) Kvalitatiivinen eli laadullinen aineisto ei edellytä todellisuuden olettamista "kielelliseksi". Rikollisuuden veljeydestä tässä esitettävät huomiot nojaavat ensisijaisesti kirjallisuuteen, jota voisi luonnehtia laadulliseksi. Muutamassa 15

18 kohdassa on käytetty myös systemaattisesti kerättyjä kyselyaineistoja, joiden avulla tarkastellaan ja tarkistetaan, löyryvätkö etnografioissa ja kirjallisuudessa kuvatut sopeutumat myös normaalipopulaatioista eli voidaanko etnografian löydöksiä yleistää. Kyseessä on siis tulosten varmentaminen useammalla kuin yhdellä menetelmällä27 Pääosin aineistot ovat kuitenkin etnografisia ja muita laadullisia aineistoja. Niitä tarkastellaan realistisen antologian näkökulmasta. Tällä tarkoitan sitä, että kielellisiä ilmauksia ei pidetä yksinomaan diskursseina tai kielellisinä rakennelmina. Oiskurssianalyysin relativistis-lingvistinen käsitys todellisuuden rakentumisesta on sosiaalisen todellisuuden tutkimisen kannalta ongelmallinen, koska se sulkee ihmisten sanomiseen ja tekemiseen välisten ristiriitojen kuvauksen tutkimuksen ulkopuolelle. Jo antropologi Bronislaw Malinowski totesi kriminologian klassikoihin lukeutuvassa teoksessaan Crime and Custom in Savage Society (1926), että ihmisten sanomiset ja tekemiset eivät aina vastaa toisiaan. Yhtenä esimerkkinä hän nosti esiin sen, miten alkuperäiskansan klaanit korostivat veljeyttään, vaikka todellisuus oli toisenlainen: Klaanin yhtenäisyys on esimerkki oikeudellisesta fiktiosta, joka vaatii kaikkien muiden etujen uhraamista klaanin sisäiselle solidaarisuudelle, vaikka samaan aikaan tätä solidaarisuutta rikotaan lähes jatkuvasti eikä siitä näy merkkejä arjen kulussa.28 Oikeudellisella fiktiolla Malinowski tarkoitti sitä, että yhteisön jäsenten sosiaaliset suhteet olivat käyttäytymisen tasolla erilaista kuin se tapa, jolla he kuvaavat itselleen ja toisilleen noita suhteita ja niitä jäsentäviä sosiaalisia normeja. Siksi kulttuurin tutkijan eräs tärkeä tehtävä oli pyrkiä erottamaan kuvaamiensa ihmisten sanomiseen ja tekemiseen väliset ristiriidat, poikkeavuudet ja epäjatkuvuudet. Päätös, että tutkija paneutuisi vain puheeseen, tekstiin tai "diskurssiin", tai edes näiden sisäisiin ristiriitoihin, johtaisi joko pinnalliseen tai toistoiseen analyysiin. Kirjallisuudentutkija ja kriitikko Pekka Tarkka on kuvannut Joel Lehtosen teoksia käsittelevässä tutkimuksessaan, miten kirjailijan "litteät" henkilöhahmot muodostuvat täytejäisiksi paljastamalla ristiriitansa teoissaan. Juuri puheen ja teon epäjohdonmukaisuus on inhimillisyyttä29 Tarkan sananvalinta, litteys, sopii mainiosti myös tutkimuksiin, jotka kertovat rajoittuvaosa vain kielen, tekstien, tulkintojen tai puheen erittelyyn. Ristiriidat sen välillä, mitä julistetaan, ja miten käyttäydytään, ovat kiinnostavia, koska ne paljastavat pinnan alla olevan käyttäytymisen ulottuvuuden. Lisäksi ihmisillä on vahva pyrkimys punnita puhetta tekojen antamaa taustaa vasten, etenkin jos on tarpeen arvioida vuorovaikutuskumppanin luonnetta ja luotettavuutta-'0 Sosiaalitutkimuksen kehitykselle on ollut haitallista se, että laadullisten aineistojen 16

19 käyttö liitetään liian usein litteään diskurssirelativismiin. Näin on jäänyt osin huomaamatta, että laadulliset menetelmät antavat merkittävää tietoa ihmisen käyttäytymisen kovista tosiasioista ja niiden syistä. Myös fiktiivinen kertomakirjallisuus sisältää runsaasti realistista tietoa ihmisen käyttäytymisestä, muun muassa siksi että kirjailijat ovat ymmärtäneet ihmisten sanomisten ja tekemisten välisen ristiriidan merkityksen. (3) Moraaliset toiveet eivät saisi ohjata todellisuuden kuvausta. Professori Juha Siltala on hiljattain kirjoittanut Suomen sisällissotaa koskevassa tutkimuksessaan "akateemisesta tabusta", joka kieltää objektiivisen näkökulman muihin yhteiskuntaryhmiin kuin länsimaiseen keskiluokkaan11 Siltalan tutkimus käsitteli yhteiskunnan alimpien ryhmien toimintalogiikkaa tilanteessa, jossa "lyhytjännitteisen väen" mukanaolo kumouksessa muodosti ongelman kumoukselle itselleen; hän kuvasi realistisesti myös tuota lyhytjännitteisyyttä. Taloustutkimuksen puolella Osmo Soininvaara on samaan tapaan arvostellut tabua, joka estää puhumisen ihmisten yksilökohtaisisra ominaisuuksista työllistymisen selittämisessä. Työelämä vaatii yhä useammin yksilöitä luotettavuutta ja raittiutta, mikä lisää niiden syrjäytymisriskiä, joilla näitä ominaisuuksia ei ole. Poliittinen korrektius on haitannut sen tutkimista, miksi toiset ovat muita vaikeammin työllistettävissä32 Sama akateeminen tabu voi ilmetä myös rikollisuuden tutkimuksessa, joka niin ikään koskee sosiaalisesti huono-osaisia elämänpiirejä ja jossa yksilön lyhytjännitteisyys on yksi keskeinen vaihtelevan rikosalttiuden selitys33. Tutkija voi langeta kiusaukseen kohdella rikollisia silkkihansikkain ja nähdä heidät yksinomaan sorron tai rakenteiden uhreina. Kuitenkin todellisuudessa myös rikolliset ovat aktiivisia toimijoi ta, jotka paitsi toimivat sosiaalisten rakenteiden antamissa puitteissa myös itse hakeutuvat itseään miellyttäviin ympäristöihin ja toimintoihin. Kaunistelematon kuva alamaailmasta ei ole vain ideologista "vaarallisten luokkien" pelkoa, vaan siihen pätee, ettei savua ilman tulta; Siltalan sanoin, projektiot "tarvitsevat edes nimeksi tartuntapintaa itse kohteessa"l4 Siksi myös rikollisuuden tutkimuksessa olisi pyrittävä mahdollisimman realistiseen kuvailuun - ja kulttuurisia muotoja kuvattaessa olisi huomioitava niiden yhteydet ja yhteensopivuus yksilökohtaisten ominaisuuksien kanssa. Asialla on myös käytännön merkitys. Sikäli kuin Siltalan ja Soininvaaran kuvaama tabu vaikuttaa rikollisuuden tutkimuksessa, se haittaa oikeasuhtaisen kuvan muodostamista rikollisuuden syistä ja sitä kautta sosiaalisesti huono-osaisten ryhmien auttamista. 17

20