että sen puutteista, kuten myös sen, että puutteet ovat vähäisiä ansioihin nähden.

Transkriptio

1 Miksi mielenterveyspalvelut eivät riitä? Anna Alanko: VTM, tohtorikoulutettava, Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto Helén, Ilpo (toim.): Reformin pirstaleet. Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. Vastapaino, Tampere. 2011, 329 s. Harvasta asiasta ollaan niin yhtä mieltä kuin siitä, että tänä päivänä mielenterveys on valtavan tärkeä asia. Moni on myös sitä mieltä, että suomalainen mielenterveyshoito on tavalla tai toisella riittämätöntä. Ilpo Helénin toimittamassa artikkelikokoelmassa Reformin Pirstaleet. Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen valotetaan tätä ristiriitaa eri näkökulmista. Teos käsittelee 1960-luvulla orastanutta, ja 1980-luvulla aloitettua ja 1990-luvulla loppuun vietyä mielenterveyspolitiikan uudistusta, jonka ilmeisin konkreettinen muoto on ollut psykiatristen sairaalapaikkojen nopea vähentäminen. Tätä kirjoittaessa kirja on jo herättänyt jonkun verran keskustelua, joista esimerkkeinä mainittakoon Marjo Romakkaniemen (2012), Tiina Tuomisen (2012) ja Jani Selinin (2012, ilmestyy) arviot. Arviot ovat olleet positiivisia ja kirjaa on luonnehdittu esimerkiksi tärkeäksi ja ajankohtaiseksi (Tuominen) ja virkistäväksi vastapuheeksi mielenterveyttä koskevien diskurssien valtavirralle (Romakkaniemi). Kritiikin kohteet ovat olleet pieniä; on huomautettu, ettei kirjassa ole yksityiskohtaista kirjoittajalistaa ja että asiakirja-aineistoon perustuva osuus on paikoitellen raskaslukuinen. Jaan sekä näkemykset kirjan ansioista että sen puutteista, kuten myös sen, että puutteet ovat vähäisiä ansioihin nähden. Kirjan yksittäiset artikkelit on jo esitelty sekä kirjan johdannossa että aiemmissa arvioissa. Toiston välttämiseksi pyrin esittämään kirjan olennaisimman annin mahdollisimman lyhyesti. Ensimmäisten kahden artikkelin olennaisimmat kontribuutiot liittyvät historiallisen ulottuvuuden huomioon ottamiseen nykyhetkeä analysoitaessa. Kirjan ensimmäisessä artikkelissa Ilpo Helén, Pertti Hämäläinen ja Anna Metteri avaavat koko kirjan lähtökohtana olevaa reformia eli psykiatrisessa sairaanhoidossa 1970-luvulta alkaen tapahtunutta muutosta, jonka taustalle he esittävät ja 1980-lukujen mielenterveyspoliittiset ohjelmat (myöhemmin kirjassa Markku Salo tosin esittää osin vastakkaisen näkemyksen ja pitää sosiaalivakuutusjärjestelmää ja 1960-luvulla harjoitettua sosiaalipsykiatriaa em. ohjelmia merkittävämpinä). Tulkinnasta riippumatta olennaista on dehospitalisaatio, moninaisista tekijöistä johtunut psykiatristen sairaansijojen väheneminen, ja se, että sairaansijojen korvaamiseksi esitettiin suunnitelmia, joista suuri osa ei sellaisenaan toteutunut. Ensimmäinen artikkeli erittelee myös nykyhetkellä vallitsevaa tyytymättömyyttä mielenterveyspalveluiden tilaan ja sen pinttynyttä selitystä, 1990-luvun laman aikaisia säästöjä. Kirjoittajien tulkinta on lamaselitystä laajempi; eri syistä palveluiden kysyntä on samaan aikaan räjähdysmäisesti kasvanut ja niiden tarjonta pirstaloitunut. Kirjoittajat nostavat (s. 40) esiin aiemmin huomiotta jääneen seikan, jonka mukaan mielenterveystoimistokäyntien on laskettu seitsenkertaistuneen aikavälillä 02_12.indd :09:09

2 Siitä huolimatta laman aikaisten säästöjen syyttäminen pitää pintansa; viimeksi tällainen selitys nähtiin Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa Toisessa artikkelissa Lotta Hautamäki, Ilpo Helén ja Saara Kanula tarkentavat yhteen mielenterveyspalveluiden kysynnän laajenemisen taustalla olevista tekijöistä, mielenterveyshoidon ja erityisesti masennuksen hoidon lääkkeellistymiseen. Lääkkeellistymisessäkään ei ole kyse yksinkertaisesti siitä, että serotoniinin takaisinoton estäjät (ns. SSRI-lääkkeet) ovat levinneet laajalle suomalaisten keskuudessa, vaan aiemmat psyykelääkeaallot olivat 1950-luvulta alkaen valmistelleet maaperää, jolla yhä yleistyvän masennuksen lääkitsemiseen kehitetyt SSRI-lääkkeet saattoivat alkaa levitä. Toisaalta SSRI-lääkkeisiin ja niiden markkinointiin liittyi paljon leviämistä edesauttavia yksityiskohtia. Esimerkiksi se, mihin vaivoihin, millä keinoin ja missä konteksteissa SSRI-lääkkeitä voi suositella, näyttää laajenneen loputtomiin. Kirjan kolme seuraavaa artikkelia esittävät tärkeitä havaintoja uudesta julkishallinnosta. Ensiksi Pertti Hämäläinen ja Anna Metteri tarkastelevat psykiatrisen avohoidon kunnallistamista. Tarkastellun esimerkkitapauksen yhteydessä Pirkanmaalla kunnallistaminen näyttää johtavan mielenterveyspolitiikan tyhjenemiseen : tapaukseen liittyneiden [h]allintoasiakirjojen keskustelu voisi olla periaatteessa miltä tahansa toimintaalalta (s. 134). Pulmallista on se, että tähän on nykyisessä järjestelmässä vaikea vaikuttaa. Kirjoittajat huomauttavat, etteivät tyhjentymistä ole pystyneet estämään viime vuosikymmenten kansalliset mielenterveyshankkeet eikä nykyinen mielenterveyslaki. Valtionhallinnon tarkastusvirastonkaan ei auta kuin todeta mielenterveyslainsäädäntö mosaiikkimaiseksi ja liian yleiseksi (s. 137). Ilpo Helénin analyysi asiakaskeskeisyydestä valtionhallinnon kehittämishankkeissa tukee edellisen artikkelin tuloksia. Helénin analyysissä niin ikään uuteen julkishallintoon kytkeytyvä asiakaskeskeisyys ei näytä kohentavan palveluiden käyttäjän asemaa, vaan keskipisteessä saattavat olla milloin työntekijät, kehittämishankkeet, palveluiden mahdolliset käyttäjät eli kansalaiset kuin niiden maksajat eli kunnatkin. Tarkastelu tuo esiin myös, että asiakaskeskeisyys kaventaa keskustelun yksilöä koskevaksi ja siirtää vastuuta palveluiden käyttäjille. Samalla näyttää jäävän sivuseikaksi, mistä he itse asiassa kärsivät. Lopulta kirjoittaja pohtii, onko asiakaskeskeisyyttä painottavien hankkeiden keskeinen taustatekijä kehittämishankkeiden halu tehdä itsensä tarpeelliseksi. Kolmannen uuteen julkishallintoon liittyvän havainnon esittää Sirpa Saario, jonka analysoima arviointitekniikkojen käyttö näyttää sekin jokseenkin sisällyksettömältä. Arviointitekniikkojen käyttöön näyttää kuluvan työaikaa ja -voimavaroja, ja huolestuttavimmillaan kirjaustavat saattavat vaikuttaa työntekoon tavalla, joka näyttää lähinnä palvelun huonontamiselta. Vaikutelmaa arviointitekniikkojen käytön mielettömyydestä saattaa toki osin syventää artikkelin rajaus, jossa potilaan terveydentilaa koskeva kirjaus on jätetty tarkastelun ulkopuolelle. 02_12.indd :09:10

3 201 Kirjan kahdessa viimeisessä artikkelissa esitetään merkittäviä havaintoja palveluiden käyttäjistä eli potilaista (Susanna Hyvärin artikkeli) tai mielenterveyskuntoutujista (Markku Salon artikkeli). Hyvärin artikkeli tuo esiin, että sairaalahoidon mullistumisesta huolimatta on kyseenalaista, ovatko uudistukset vaikuttaneet kaikkein tärkeimpään potilasta koskeneeseen ongelmaan, jota ennen kutsuttiin laitostumiseksi ja johon Hyväri viittaa sanalla mielisairaalapotilaan ura. Salon artikkelin voi tulkita edellisiä optimistisemmaksi; esittelemällä mielenterveyspotilaiden järjestäytymisen kehityskulun edelläkävijämaissa Italiassa ja Iso-Britanniassa, ja vertaamalla suomalaista kehitystä siihen, käy ilmi, että suomalaisen sosiaalipsykiatrian historiassa on ollut edistyksellisiäkin hetkiä. Salo peräänkuuluttaa tällä hetkellä ajankohtaisimmaksi muutostarpeeksi kokemustutkimuksen korostamista, jolloin mielenterveyskuntoutujien järjestöjen asema tulee entistä tärkeämmäksi. Kun muualla kirjassa tunnutaan kaipaavan menetettyä hyvinvointivaltiota, Salo nostaa esiin sen, että palvelujärjestelmän hajaantuminen on luonut enemmän tilaa kuntoutujien järjestötoiminnalle. Kirjan viimeisessä osassa Pertti Hämäläinen ja Markku Salo keskustelevat Ilpo Helénin toimiessa puheenjohtajana. Keskustelulla on kirjan osana sekä vahvuutensa että heikkoutensa, joista molemmat taitavat liittyä siihen, etteivät keskustelijat puhu erityisen kieli keskellä suuta. Jälleen vahvuudet ylittävät sen, että keskusteluun sisältyy muutama perusteeton heitto. Vahvuutena on se, että keskustelijat vetävät kevyesti yhteen kirjan sisältöä ja esittävät ehdotuksia. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kohta, jossa kliinisen psykiatriankin alalla toiminut Pertti Hämäläinen pohdiskelee: Riippumatta siitä, kuinka paljon meillä on ongelmia, masennusta tai skitsofreniaa, meidän tulisi pyrkiä siihen, että psykiatrian pariin ei identifioituisi tavattoman paljon ihmisiä, joista tulee sitten mielenterveyskuntoutujia. Ei pidä etsiä jatkuvasti uusia ilmiötä, joita psykiatria tunnistaa, tunnustaa ja diagnosoi saadakseen ne lääketieteen ja -teollisuuden piiriin.(s. 328) Sekä artikkeleittain että kokonaisuutena arvioituna kirja on ehdottomasti tärkeä puheenvuoro ja suositeltavaa luettavaa. Kirjan voi kontekstualisoida monella tavalla: esimerkiksi terveyssosiologiaan, hallinnan analytiikkaan, psykiatrian historiaan tai hyvinvointivaltiota koskevaan keskusteluun. Väitän se on parhaimmillaan mielenterveyspolitiikkaa koskevana, kaipaavana ja siihen osallistuvana puheenvuorona, ja että sen merkitys korostuu, mikäli se leviää tutkijoiden lisäksi myös mielenterveyden alalla työskentelevien ja päätöksentekijöiden keskuuteen. Kun näin tapahtuu, toivon että alalla työskentelevät eivät masennu Pertti Hämäläisen kirjassa esittämästä lausunnosta, jonka mukaan kunnianhimoisia ja laaja-alaisia ohjelmia ei voi toteuttaa olen töissä kello kahdeksasta neljään -asenteella (s. 311). Kun kirjaa lukee, tulee tietoiseksi lukuisista yksityiskohdista, joissa mielenterveystyö menee pieleen. Osaan näistä voi varmasti vaikuttaa normaalin päivätyön puitteissa. Kirjassa käsitellyt asiat ovat kompleksisia, ja kokonaisuudessa on asiaa vähintään 02_12.indd :09:10

4 202 tarpeeksi kirjan ensimmäisestä, tällä hetkellä kuusikymmentäsivuisesta artikkelista olisi voinut kirjoittaa omankin kirjan. Silti, jos kaikesta asiaan kuuluvasta haluaisi tehdä selkoa, kirjalle tarvittaisiin jatko-osa. Siinä voitaisiin käsitellä ja syventää ainakin seuraavia teemoja: nyt vähälle huomiolle jäävää psykoterapiaa, aikoinaan ehdotetun aluepsykiatrisen toimintamallin suhdetta nykyiseen kunnalliseen järjestelmään, heijastella radikaalia toivetta depsykiatrisaatiosta nykyiseen käytäntöön, jossa suuri osa mielenterveysongelmista käsitellään perusterveydenhuollossa, pohtia miten vaade näyttöön perustumisesta estää ennaltaehkäisevää hoitoa, sitä miksi pitkän ja perusteellisen koulutuksen saaneet lääkärit määräävät niin paljon masennuslääkkeitä tai miten toteutetut uudistukset ja niiden suunnittelemattomat vaikutukset ovat kohdistuneet eri väestöryhmiin sekä tarkentaa, mitä ongelmia aikoinaan edistyksellisenä pidettyyn mielenterveyslakiin liittyy, ja miksi? Kirjallisuus Romakkaniemi, Marjo (2012) Reformin pirstaleet. Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. Arvio Ilpo Helénin samannimisestä teoksesta. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 49 (2), Selin, Jani (2012, ilmestyy) Eläköön entisajan reformit, kun emme niihin enää kykene. Arvio teoksesta Ilpo Helén (toim.) Reformin pirstaleet. Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. Sosiologia. Tuominen, Tiina (2012) Virkistävä analyysi mielenterveyspolitiikasta. Arvio teoksesta Ilpo Helén (toim.) Reformin pirstaleet. Mielenterveyspolitiikka hyvinvointivaltion jälkeen. Suomen Lääkärilehti 67 (4), 305. Sosiaalisen (ja) toiminnan perustaa etsimässä Jyrki Jyrkämä: YTT, professori, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto Kotiranta, Tuija & Niemi, Petteri & Haaki, Raili (toim.): Sosiaalisen toiminnan perusta. Gaudeamus, Helsinki s. Kirja on rinnakkaisteos aiemmin ilmestyneelle artikkelikokoelmalle Sosiaalialan normatiivinen perusta (Niemi & Kotiranta 2008). Sen ja syksyllä ilmestyneen teoksen taustana ovat olleet Jyväskylässä järjestetyt foorumit. Ne ovat olleet osa varsin mainiota yhteistyötä, jota on tehty Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden laitoksen, Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskuksen sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Jyväskylän toimipaikan kesken. Uusi teos perustuu vuonna 2007 pidetyn Sosiaalisen ydin -foorumin esitelmiin. Kyseessä on jälleen artikkelikokoelma, mikä sopii hyvin koetettaessa haarukoida kohteena olevaa monitasoista ja -ulotteista ilmiökokonaisuutta. Teos koostuu sen toimittajien johdanto- ja päätösartikkeleista sekä kymmenestä erityisartikkelista. Niiden kohteina on sosiaalinen sosiaalipolitiikan historiassa (Mikko Mäntysaari & Tuija Kotiranta), sosiaali- 02_12.indd :09:10

5 203 suus ja sosiaalisen toiminnan teoria (Pekka Kuusela), sosiaalisen ontologia (Eerik Lagerspetz), sosiaalinen toiminta (Raimo Tuomela & Pekka Mäkelä), toimijuus ja sosiaalisen toiminnan teoria (Tuija Kotiranta & Tuija Virkki), hoivan sosiaalisuus (Anneli Anttonen), sosiaalinen vanhuudessa (Kari Salonen), itseyden määräytyminen (Petteri Niemi), hyvä kehä sosiaalipolitiikassa (Jouko Kajanoja & Robert Hagfors) sekä henki, hyvyys ja sosiaalinen (Eero Ojanen). Aiheet kattavat laajan alueen. Kirjoittajat puolestaan ovat monesta yhteydestä tuttua väkeä: monitieteinen ja asiansa tunteva joukko. Kirjan ja artikkeleiden lähtökohta on mainio ja ajankohtainen. Tavoitteena on pureutua sosiaalisen ymmärtämiseen, sen perustan tutkimiseen ja käytännön seurauksiin. Toimittajat toteavat aiheellisesti, että kehittyäkseen sosiaaliala tarvitsee sekä teoreettista että empiiristä tutkimusta sosiaalisesta oman toimintansa perustana. Tarvetta korostaa myös sosiaalialan suhde muihin aloihin, ennen kaikkea terveyteen. Esimerkiksi vanhenemisesta käytävässä keskustelussa näyttää usein siltä, että terveys kolonisoi sosiaalista. Osin syynä on, että sosiaalinen ohentuu useinkin kysymykseksi ihmisten sosiaalisuudesta seurallisuuden merkityksessä, sosiaalisista suhteista ja karkeimmillaan siitä, onko ikäihmisellä kolme vai viisi ystävää. Ja näin tulkitun (arki)sosiaalisuuden asiantuntijoita tuntuvat kaikki olevan. Aiempaa enemmän tarvittaisiin keskustelua ja tutkimusta terveyden tai nyt esimerkiksi terveyden edistämisen sosiaalisuudesta, sen määräytymisestä ja määrittelemisestä, ehdoista ja edellytyksistä. Terveyden edistäminenkin on kovasti yhteiskunnallista ja sosiaalista toimintaa. Useimmat tupakoitsijat tietävät, että terveys vaarantuu mutta polttavat silti: pelkkä tieto terveyshaitoista ei siis riitä, vaan tarvitaan tietoa ihmisestä toimijana ja tietoa myös siitä yhteiskunnallisesta kontekstista, jossa tämä toiminta tapahtuu. Teoksen tematiikkaa ei kaikilta osin ole mahdollista lähteä tässä yksityiskohtaisesti esittelemään tai kommentoimaan. Teoksen toimittajat jäsentävät sitä puhumalla sosiaalisen tutkimisen keskeisistä konteksteista. Niistä ensimmäinen on sosiaalitieteiden konteksti, joka liittyy sosiologian klassisiin kysymyksiin rakenteiden ja yksilön välisistä suhteista, rakenteiden ja toimijuuden suhteesta. Sosiaalitieteiden kontekstiin artikkeleista liittyy ennen kaikkea Pekka Kuuselan sekä Tuija Kotirannan ja Tuija Virkin artikkelit, joissa kyse on sosiaalisesta toiminnasta, sen ehdoista ja edellytyksistä sekä ennen kaikkea toimijuudesta. Toimijuuden pohdinta avaa sosiaalisuuteen monella tapaa uuden näkökulman. Ihmisten valinnoissa ei ole kyse vain yksilön kyvyistä ja ominaisuuksista vaan myös siitä sosiaalisesta kontekstista, joissa näitä valintoja tehdään tai joudutaan tekemään. Toimijuusnäkökulman soveltaminen korostaa tilanteiden ja toiminnan moniaineksisuutta: kyse ei ole vain rationaalisesti tehdyistä valinnoista, vaan myös tunteista, päämääristä, vaihtoehdoista ja ennen kaikkea niitä koskevasta reflektiosta. Sosiaalityön erään keskeisen tavoitteen voisikin näiltä osin määritellä toimimisen konteksti- ja tilannekohtaisen reflektion kirvoittajana. Sosiaalitieteiden ohella toimittajat nimeävät sosiaalisen tutkimisen konteksteiksi myös fenomenologis-hermeneut- 02_12.indd :09:10

6 204 tisen filosofian, sosiaalisen ontologian ja etiikan. Tämä kuvaa hyvin lähestymistapojen runsautta, kun lähdetään tarkastelemaan sosiaalista. Erityisen kiinnostavaa ja näin voisi sanoa myös erittäin ajankohtaista on etiikka sosiaalisen yhteydessä. Eriarvoisuus on kasvamassa, terveyserot suurenevat, alueellinen epätasa-arvo lisääntyy; esimerkiksi vanhustenhuollossa on jatkuva epäsuhta hoitotarpeiden ja käytössä olevien resurssien välillä, palvelujen yksityistyminen ja niiden kilpailuttaminen tuottaa omat ongelmansa. On olemassa yhä selkeämpi tarve sosiaalisen ja siihen liittyvän etiikan ymmärtämiselle. Sosiaalityön tehtävänä tässä voisi ajatella olevan etiikan konkretisoimisen ja kontekstoimisen: mitä merkitsee autonomia juuri tässä ja nyt? Mitkä juuri tässä ovat keskeiset eettiset ristiriidat? Mitä on hyvän tekeminen tilanteessa, jossa instituutio ei anna sille riittäviä resursseja. Tällaiseen pohdintaan artikkelit antavat hyviä lähtökohtia. Toki kritiikkiinkin on hiukan aihetta. Sosiaalisuus on teoksessa pääsääntöisesti jotakin kerta kaikkiaan hyvää. Tämä ilmenee hyvin puhuttaessa vaikkapa sosiaalisesta pääomasta, me-moodista tai sosiaalisuuteen kiinteästi liittyvästä yhteisöllisyydestä. Tässä kannattanee kuitenkin muistaa esimerkiksi Zygmunt Baumanin pohdinnat yhteisön Januskasvoista, Seppo Toiviaisen aikoinaan tekemä terävä analyysi kantapöydän imusta tai vaikkapa se, että suomalaiset kouluampumistapaukset ja niiden yritykset ovat tapahtuneet pienehköillä paikkakunnilla. Liika sosiaalisuus, ylisosiaalisuus, ei aina sekään ole hyvästä. Joka tapauksessa kirja ei ole tärkeä vain sosiaalityön, vaan myös sosiologian, yhteiskuntapolitiikan ja muidenkin yhteiskuntatieteiden alueilla, filosofiasta puhumattakaan. Erityisesti toivoisi kirjan leviävän terveydenhoidon opetuksen ja tutkimuksen alueelle. Siellä tarvitaan sosiaalisuuden useinkin arkitasolle jäävän ymmärryksen syventämistä. Sosiaalisen toiminnan vyyhteä teos ei koetakaan kokonaan aukaista vaan antaa lähtökohtia keskustelulle, tutkimukselle ja teoretisoinnille. Kyseessä on hyvä avaus, jolle toivoisi jatkoa. Ja jos tässä voisi toivoa, niin erittäin mielellään näkisi tälle keskustelukentälle tuotavan myös pohdintoja Amartya Senin ja Martha Nussbaumin kehittelemästä ns. capability-lähestymistavasta: siinähän perusideana on, ettei toiminnasta ja toimintakyvystä ole mielekästä puhua, jos ei samalla puhuta kontekstin, ympäristön ja yhteiskunnan rakentamista toimintamahdollisuuksista. Päätösartikkelissa, sen lopussa, teoksen toimittajat kysyvät, pitäisikö meidän jatkossa käyttää sosiaalisen hyvinvoinnin käsitettä? Varmaan pitäisi. Sen voisi parhaimmillaan ymmärtää myös kaivattuna offensiivina yhteiskunnalliseen keskusteluun. Tämänkin takia jatkoa teoksessa käydylle keskustelulle on syytä odottaa. Kirjallisuus Niemi, Petteri & Kotiranta, Tuija (toim.) (2008) Sosiaalialan normatiivinen perusta. Helsinki: Palmenia Helsinki University Press. 02_12.indd :09:10

7 205 Palvelutyön haasteellinen arki Tiina Saari: YTM, jatko-opiskelija, tutkija, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö, Tampereen yliopisto Valkonen Jarno: Palvelutyön taito. Vastapaino, Tampere. 2011, 254 s. Safarioppaan työtehtävänä voi olla ajaa koiravaljakoilla tai moottorikelkalla tunturiin ihailemaan maisemia, ja keittää matkan aikana nokipannukahvit laavulla. Samoja asioita oppaat tekevät vapaa-aikanaan, vaikkakin ilman mukana kulkevaa turistiryhmää. Onko safarioppaan työ liian mukavaa ollakseen työtä? Ja millaista työtä se oikeasti on? Sosiologi Jarno Valkosen teos Palvelutyön taito on matka Lapin safarityöläisten arkeen. Kirja on osa Valkosen tutkijatohtori-projektia, joka puolestaan on ollut osa Suomen Akatemian Turismi työnä -tutkimusprojektia. Tutkimuksensa tarkoituksen Valkonen tiivistää oivasti sanomalla tutkivansa mitä safariopastyössä tehdään ja kuinka se tehdään. Turismi työllistää Valkosen mukaan joko suoraan tai välillisesti maailmanlaajuisesti katsottuna noin 200 miljoonaa ihmistä. Suomessa turismin parissa työskentelee noin henkilöä ja luontomatkailu on nopeimmin kasvava matkailuteollisuuden osa-alue. Luontomatkailua ja safarioppaan työtä ei kuitenkaan ole vielä juurikaan tutkittu. Jo safarioppaan ammattinimeke kuulostaa eksoottiselta. Safarioppaan työn ydin on viedä turistiryhmiä erilaisille retkille Lapin luontoon. Retkiä eli safareita on laidasta laitaan: oppaan asiakkaina voi olla pieni tai suuri ryhmä koti- tai ulkomaisia turisteja, matkaa taitetaan moottorikelkalla, koiravaljakolla tai hiihtäen, ja retki voi kestää päivän tai koko viikon. Opas on samanaikaisesti retken johtaja, tekninen neuvoja, asiakaspalvelija, viihdyttäjä, kokki ja kurinpitäjä. Valkonen sijoittaa safarioppaan työn vuorovaikutuksellisen palvelutyön kentälle ja sen tutkimukseen. Valkonen taustoittaa tutkimustaan myös uuden työn käsitteellä: työstä on tullut jotain epämääräistä ja vaikeasti hahmotettavaa, joka suuntaan joustavaa ja siten kaikkea sitä, mitä vanha työ ei ollut. Safarityö antaakin kaikessa epätyypillisyydessään hyvän lähtökohdan tarkastella uuden työn tyypillisiä piirteitä. Valkonen asettaa tutkimustehtäväkseen selvittää, millaisia emotionaalisia, ruumiillisia ja sukupuolittuneita käytäntöjä safarioppaan työssä on ja millaisia taitoja opastus edellyttää ja miten nämä taidot ilmenevät. Valkonen sanoo pyrkivänsä etnografisen työntutkimuksen tapaan ymmärtämään työn sosiaalisesti ja materiaalisesti paikantuvaksi toiminnaksi. Tutkimuksen aineisto on monipuolinen. Tutkimusta varten on haastateltu Lapin safarityöntekijöitä ja lisäksi täydentävänä aineistona on sanoma- ja aikakauslehtikirjoituksia sekä opaskoulutuksen materiaalia ja kirjoituskilpailuaineistoa. Valkonen ei käytä analyysissaan mitään tarkasti nimettyä metodia, mutta hänen analyyttiset kysymyksensä ohjaavat tarkasti analyysin kulkua. Monipuolinen aineisto on saatu analysoitua ja jäsenneltyä tarkasti, ja lukijalle tarjotaan selviin osiin jaoteltu kuva safarioppaiden työstä ja siihen liittyvistä ehdoista ja tarvittavista taidoista. 02_12.indd :09:10

8 206 Valkonen tarkastelee opastyötä monesta eri näkökulmasta ja kirjan kappaleet on jaoteltu toimivasti. Aluksi Valkonen tarkastelee safarioppaan työn eri osa-alueita: työ koostuu luonto-, asiakaspalvelu-, huolenpito- ja tiimityöstä. Oppaalla on siis oltava huomattavan monipuolisesti tietotaitoa, eikä minkään osa-alueen hallitseminen korvaa puutteita toisessa. Pelkkä asiakaspalveluosaaminen ei auta, jos ei osaa sytyttää nuotiota ja suunnistaa tunturissa. Tiimityötaidot ovat myös välttämättömiä, koska safaripalveluita tuotetaan tiimissä. Suuri osa työstä on huolenpitotyötä, koska asiakkaiden turvallisuus ja viihtyvyys ovat lopulta oppaan vastuulla. Seuraavaksi Valkonen tarkastelee safarien osallistujia: kuka sopii safarioppaaksi ja millainen on asiakkaiden osuus safarityössä. Opastyö vaatii sekä tiettyjä, opittavia taitoja, mutta myös sisäsyntyisiä ominaisuuksia ja työhön sopivaa persoonaa, hyvää tyyppiä. Samaa tyyppiä etsitään muillakin aloilla, ja hyvyyden määrittely on aina yhtä vaikeaa. Safarityössä sopivuus punnitaankin siinä, että asiakkaat ja opas rakentavat yhdessä tuotteen eli elämyksen, jonka asiakas on ostanut. Persoonaltaan sopiva työntekijä voi olemuksellaan kompensoida muita puutteita ja selvitä kiperistäkin tilanteista. Vaikka työtä tehdään persoonalla, osaltaan työ on myös eräänlaisen performanssin luomista. Opas ei saa näyttää työn olevan kyllästyttävää tai rutiininomaista, vaan hänen täytyy olla aina innostunut ja iloinen. Valkosen mukaan työnantajat etsivätkin oikeastaan hyvän tyypin sijaan tyyppiä, joka suostuu esittämään sellaista roolia, jota työssä tarvitaan: Huolellisella valikoinnilla, kouluttamisella ja motivoimisella työnantaja luo sellaisia henkilöitä, jotka voivat tehdä työssään päätöksiä, jotka johto hyväksyy (s. 87). Tämä lopputulema onkin aika kaukana siitä lähtökohdasta, että työssä pärjää, jos on hyvä tyyppi. Verrattuna moniin muihin palvelutöihin, turismissa työntekijän ja asiakkaan vuorovaikutussuhde on tiivis. Myös asiakas on osallinen palvelun tuotantoprosessissa. Työntekijä on siten myös riippuvainen asiakkaan yhteistyöhalukkuudesta ja -kyvyistä. Työn tarkoituksena on paitsi konkreettinen retki niin ennen kaikkea myös asiakkaalle tuotettava kokonaisvaltainen elämys. Tavoite kuulostaa hyvin abstraktilta, mutta käytännössä kysymys on siitä, että asiakas kokee retkellä mielihyvää, onnistumista, iloa. Safarioppaiden ammattialan tulevaisuus riippuu asiakkaiden myönteisistä kokemuksista, joten työ on tehtävä hyvin, jotta asiakkaat viihtyvät ja tulevat uudestaan tai suosittelevat kohdetta tuttavilleen. Yksi haastavimmista opastyön osa-alueista vaikuttaakin olevan asiakkaiden viihtymisen ja elämyksien varmistaminen. Valkonen omistaa kappaleen myös työn turvallisuudelle, jota korostetaan opaskoulutuksessa jopa enemmän kuin asiakaspalvelua. Toisaalta turvallisuus on ensiarvoisen tärkeä osa asiakasviihtyvyyttä. Valkonen pohtii tutkimuksessaan turvallisuutta ns. uudessa työssä. Työnsosiologian mukaan uudelle työlle on tyypillistä paradoksisuus: vaikka työ on huonosti palkattua, osa-aikaista ja arvostukseltaan matalaa, voidaan työssä vaatia moniosaamista, sitoutumista, joustavuutta ja korkeaa vastuunkantoa. Toisaalta vastuullisuuden vastapainoksi työntekijällä voi olla runsaasti vapauksia toteuttaa työ parhaaksi katsomallaan tavalla. Lopputulema on Valkosen mukaan kuitenkin se, että työntekijä kantaa safarityössäkin vähäistä palkkaa ja 02_12.indd :09:10

9 207 arvostusta vastaan esimerkiksi asiakasturvallisuuteen liittyviä vastuita, jotka ennen kuuluivat työnantajalle. Safarityö on Valkosen mukaan ruumiillista sekä perinteisessä mielessä, fyysisenä ulkotyönä, että esteettisessä mielessä siten että työ on esilläoloa: opas on asiakkaiden katseen kohteena ja esimerkkinä. Oppaan tuleekin vakuuttaa asiakkaat myös habituksellaan. Miesoppaan on usein helpompi esittää uskottavaa oppautta kuin naisen, koska safaritoimintaan liitetään maskuliinisia merkityksiä. Se, että naisopas sitten irrottaakin hankeen juuttuneen kelkan ei ole vain fyysinen teko, vaan myös sosiaalisten merkitysten tuottamista ja ylläpitämistä ruumiillisesti ja voi murtaa asiakkaiden ennakkoluuloja naisten kykenemisestä oppaan tehtäviin. Heidän jotka eivät täytä stereotypiaa olemalla kookkaita ja karskeja, täytyy Valkosen mukaan työskennellä vielä kovemmin ollakseen uskottavia. Viimeisenä Valkonen tarttuu safarimatkailun olennaisimpaan osatekijään, luontoon. Toimintaympäristönä oleva luonto erottaa luontomatkailun muusta matkaopastyöstä. Työ suuntautuu luontoon ja sitä tehdään luonnossa. Monet oppaat ovat luontoihmisiä, ja työssäolo saattaa parhaimmillaan muistuttaa vapaa-ajan tekemisiä. Opas myös merkityksellistää ja tulkitsee luontoa asiakkaille. Luonto on siis samalla myös objekti, johon otetaan tietynlainen, turistinen, näkökulma. Valkonen esittää, että palvelutyötä olisi aina tarkasteltava niissä materiaalisissa, sosiaalisissa ja kulttuurisissa yhteyksissä, joissa toiminta konkretisoituu. Safariopastus on palvelutyönä hyvin erityistä, joten sitä koskevat tulkinnat eivät Valkosen mukaan ole yleistettävissä muuhun vuorovaikutteiseen palvelutyöhön. Tämä tarkennus on olennainen, koska sama koskee muidenkin ammattialojen tutkimusta: esimerkiksi tietotyön kenttään kuuluu niin erilaisia ammatteja ja tehtäviä, että niiden niputtaminen tutkimuksessa saman nimekkeen alle ei ole aina toimivaa. Ns. uuden työn on luonnehdittu olevan hahmotonta ja vaikeasti kuvattavaa, kuten Valkonenkin toteaa useaan otteeseen. Valkonen kuitenkin onnistuu päinvastoin kuvaamaan safarioppaan työtä hyvin konkreettisena toimintana niin työprosessina kuin tavoitteiltaankin. Safarityön arjen kuvaus saa pohtimaan, miten paljon hahmottomampia ovat esimerkiksi monet tietotyöksi luokiteltavat ammatit, joiden arkipäivä koostuu niin pienistä osista, että niiden vaikutusta lopputulokseen voi olla vaikea nähdä. Valkosen kuvaus safarioppaiden työstä on eheä ja selkeä kokonaisuus ja valottaa lukijalle selvärajaisen osan palvelutyön kentästä. Valkosen ilmaisutapa on ihailtavan sujuva ja selkeä ja teos on oiva osoitus siitä, että työelämäntutkimus voi olla jopa viihdyttävää mutta silti uskottavaa. Kirjan tekninen toteutus antaa syyn vielä yhteen lisäpisteeseen: kirjallisuusviitteet on aseteltu lukijaystävällisesti sivujen alalaitaan. Kirja sopii sekä tutkijoille oppaaksi ja lähteeksi palvelutyön tutkimukseen että oppikirjaksi. Kirjaa uskaltaa suositella myös kaikille niille, jotka haluavat tutustua johonkin uuteen siivuun suomalaisesta (työn) arjesta. 02_12.indd :09:10

10 208 Monipuolinen kirja sosiaalityön arvioinnista Ruotsista Pekka Kettunen: Professori (Sosiaalipalvelujen arviointi), Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto Blom, Björn & Morén, Stefan & Nygren, Lennart (toim.): Utvärdering i socialt arbete. Natur & Kultur, Tukholma. 2011, 338 s. Ruotsissa on julkaistu kattava kirja sosiaalityön arvioinnista. Mukana on yhteensä lähes 20 kirjoittajaa, joista puolet on sosiaalityön professoreita, lisäksi mukana on muita ruotsalaisia kirjoittajia ja pari ulkomaista asiantuntijaa. Kirja on jaettu neljään osaan, lyhyen johdantoluvun jälkeen seuraa neljä artikkelia teemalla lähtökohtia, sitten kuusi artikkelia aiheenaan malleja ja näkökulmia, kolmannessa alateemassa esimerkkejä on seitsemän artikkelia ja päätöslukuna on yksi artikkeli. Kirja on paljolti johdatusta arviointiin. Artikkelit esittelevät eri näkökulmista arvioinnin tekemistä ja arviointitiedon käyttöä, varsinaisia tutkimustuloksia sosiaalipalvelujen arvioinnista on vähemmän. Kirjoittajat ovat pääosin myönteisiä sosiaalityön ja sosiaalipalvelujen arviointia kohtaan, mutta korostavat rajausten merkitystä ja näkökulmien ominaispiirteitä. Kirjoittajien varovaisuudessa voi nähdä heijastusta ruotsalaisesta sosiaalityön arviointikeskustelusta, jota Socialstyrelse (Sosiaalihallitus) on pyrkinyt vahvasti ohjaamaan kohti näyttöperustaista, koeasetelmaan pohjaavaa lähestymistapaa. Osassa artikkeleita viitataan myös arvioinnin vahvoihin kytkentöihin tilintarkastukseen, kontrollin laajenemiseen ja vaikuttavuusvaateiden voimistumiseen. Lena Lindgrenin mukaan ei voida automaattisesti olettaa, että arviointi tuottaa hyötyä. Lindgren peräänkuuluttaa arvioinnin arviointia, hyviä laatukriteereitä. Samalla suurin osa artikkeleista kuitenkin korostaa arvioinnin tärkeyttä toiminnan kehittämiselle, kunhan se tehdään huolella ja ottaen huomioon ammattikunnan myötävaikutuksen. Kirjassa on useita erilaisia arviointiin johdattavia katsauksia. Ensimmäisessä johdantoluvussa kirjan toimittajat Björn Blom, Stefan Morén ja Lennart Nygren hahmottavat arvioinnin ominaispiirteitä ja eroa tutkimukseen. Toisessa johdantoluvussa Verner Denvall tarkastelee kattavasti arvioinnin näkökulmia. Denvallin mukaan näkökulmat voidaan jakaa etukäteen tehtävään, ohjelman kuluessa tehtävään ja jälkikäteiseen arviointiin. Vaikka eräiden määritelmien mukaan vain jälkikäteen tehtävä arviointi on arviointia, on myös esimerkiksi tarvearvioinnilla merkitystä. Blomin ja Morénin artikkeli laadun arvioinnista on hyvä. Kirjoittajat toteavat, että vaikka laatu on keskeinen käsite arvioinnissa, sen määritelmä on usein puutteellinen. Laatua onkin hankala määritellä. Tekijät viittaavat tanskalaisen Peter Dahler-Larsenin vuonna 2008 esittämään määritelmään, jonka mukaan laatu voi viitata vaihtelun vähäisyyteen (tasalaatuisuus), tietyn tason saavuttamiseen, tavoitteiden mukaan toimimiseen, asiakkaiden toiveiden täyttämiseen ja laatujärjestelmän olemassaoloon. Kirjoittajat ottavat itse lähtökohdakseen palvelun laadun (erotukseksi tuoteprosessista) 02_12.indd :09:10

11 209 ja jakavat sen rakenteeseen, prosessiin ja tulokseen. Kun toiselle ulottuvuudelle otetaan eri toimijoita, saadaan monipuolinen viitekehys. Rakenteen laatu voi asiakkaille merkitä tilojen hyvyyttä, johdolle ryhmäkokoja, omaisille kompetenssia ja suurelle yleisölle saatavuutta; prosessin laatu henkilökunnalle osallisuutta, omaisille turvallisuutta; ja tuloksen laatu asiakkaille elämänlaatua, henkilökunnalle palvelun laatua, johdolle suorituksia ja suurelle yleisölle eettistä laatua. Tiiviitä katsauksia tarjoillaan myös kriittiseen realismiin, ohjelmateoriaan, sukupuolinäkökulmasta tapahtuvaan arviointiin sekä monikulttuuriseen näkökulmaan. Useassa artikkelissa otetaan kantaa myös näyttöperustaiseen arviointiin. Lars Oscarsson sijoittaa näyttöperustaisuuden synnyn hyvinvointivaltion kypsään vaiheeseen ja tarpeisiin seurata entistä valppaammin varojen kulutusta, taustalla on myös yksilökohtaisuus ja medikalisaatio. Kirjoittaja katsoo näyttöperustaisuuden liittyvän myös kuntien tarpeeseen vertailla tarjouksia, kun hankitaan palveluita ulkopuolelta. Åke Bergmark ja Tommy Lundström kertovat sosiaalityöntekijöiden kokemuksista vaikuttavuuden arvioinnissa. Kokemuksen mukaan ylhäältä ohjattu ja koeasetelmaan perustuva malli ei aina toimi, vaaditaan myös paikallista osaamista ja mallien sovittamista käytännön työhön. Ruotsissa toteutetaan joissakin palveluissa Öppna jämförelser nimistä arviointia, joka antaa tietoa yksittäisten palveluiden toimivuudesta. Stina Johanssonin mukaan vanhustenhoidossa on keskeistä hoiva ja tätä ominaisuutta on vaikea vangita kyselytutkimuksen menetelmin. Rafael Lindqvist puolestaan tarkastelee liikuntaesteisten palveluita arvioinnin näkökulmasta. Hänen mukaansa on keskeistä, mistä näkökulmasta liikunnan esteitä tarkastellaan. Yksilökeskeisestä näkökulmasta esteet viittaavat liikuntavammaisen henkilön kohtaamiin esteisiin arkielämässä. Sosiaalinen lähtökohta koskee yhteiskunnallisia rakenteita ja palvelutarjontaa. Lindqvist tarkastelee kysymystä realistisen arviointiteorian kautta. Kari Jess tarkastelee sosiaalityön taloudellista arviointia ja esittää erilaisia kustannus hyöty-analyysiin tukeutuvia analyysimalleja, joilla voidaan verrata vaikkapa ennaltaehkäisevän toiminnan ja laitoshoidon hyötyjä. Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa sosiaalityön alueella useita erilaisia näkökulmia toiminnan ja sen tulosten arviointiin. Päätösluvussa vanha konkari Ian Shaw Yorkista muistuttaa, kuinka arviointi muuttuu ja kehittyy yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Shaw hahmottaa kehityslinjoja seuraavasti. Arvioinnin tarkoitus on ensinnä muutakin kuin tarkastusta. Näyttöperustainenkin arviointi on vain yksi näkökulma muiden joukossa. Toiseksi arvioinnin ei tulisi olla vain toimeenpanon seurantaa (lähellä valvontaa), vaan sen tulisi palvella laajempiakin tiedonintressejä. Kolmanneksi arviointia ei tulisi nähdä vain akateemisena tai professionaalisena toimintana. Shaw viittaa David Fettermannin käynnistämään kansalaislähtöiseen arviointiin ja peräänkuuluttaa kriittistä arviointinäkökulmaa, joka ei ota lähtökohdakseen järjestelmän intressejä. Nostaako kirja sitten turhaan epäluuloja sen suhteen, mitä intressejä arviointi palvelee viittauksillaan kontrolliyhteiskuntaan ja näyttöperustaisen arvioinnin 02_12.indd :09:10

12 210 kapea-alaisuuteen? Tosin Denvall esimerkiksi muistuttaa, että sosiaalityöntekijöillä on myös eettinen velvollisuus kehittää palveluja käyttäjien parhaaksi. Kaiken kaikkiaan kirja tarjoaa monipuolisesti näkökulmia arviointiin. Vaikka osalla kirjoittajista on kriittinen näkemys, niin lähtökohtana kirjan toimittajilla on kuitenkin arvioinnin tärkeys sosiaalityön kehittämisen kannalta. Kirja selkiyttää arvioinnin lähtökohtia ja auttaa jäsentämään arvioinnin suoritusta niin tulosten, laadun kuin asiakastyytyväisyydenkin näkökulmasta. Hyvä arviointitieto palvelee käytäntöä. Vuoden 2012 Sosiaalipolitiikan päivät järjestetään Jyväskylässä Päivien teema on Sukupolvittunut ja sukupuolittunut sosiaalipolitiikka. Pääalustajiksi ovat lupautuneet kaksi tunnettua eurooppalaista sosiaalipolitiikan tutkijaa: professori Trudie Knijn Utrechtin yliopistosta Hollannista ja apulaisprofessori Virpi Timonen Trinity College Dublinista Irlannista. Sosiaalipolitiikan päivien teemalla Sukupolvittunut ja sukupuolittunut sosiaalipolitiikka halutaan nostaa keskusteluun se, kuinka sosiaalipolitiikka on rakentunut sukupuolten ja sukupolvien yhteiskunnallisten määrittelyjen mukaisesti. Toisaalta sosiaalipolitiikka osaltaan myös muokkaa sekä sukupuolten että sukupolvien välisiä suhteita. Esimerkiksi vanhempainvapaajärjestelmät luovat lasten vanhempiin kohdistuvia odotuksia samalla kun ne heijastavat yleisiä käsityksiä naisten ja miesten paikasta yhteiskunnassa. Samoin eläkejärjestelmät, omaishoidontuki ja monet muut sosiaalipoliittiset toimenpiteet muokkaavat sekä sukupolvien että sukupuolten välisiä taloudellisia ja sosiaalisia suhteita. Päivien erityisenä tavoitteena on edistää keskustelua sosiaalipolitiikan sukupolvittuneisuutta ja sen sukupuolittuneisuutta korostavien tutkijoiden välillä samoin kuin sosiaaliturvaetuuksien ja hyvinvointipalvelujen tutkijoiden välillä. Teemavalinnalla Sukupolvittunut ja sukupuolittunut sosiaalipolitiikka pyritään siis nostattamaan keskustelua sukupolvien ja sukupuolen merkityksestä sosiaalipolitiikassa. Työryhmäehdotuksia pyydetään mennessä. Esitysten abstraktien deadline on Ilmoittautuminen päiville alkaa Lisätietoja luvassa kevään 2012 aikana. Päivien sivut on avattu osoitteessa: Tervetuloa vuoden 2012 Sosiaalipolitiikan päiville! 02_12.indd :09:10