Yhteiskuntapolitiikan pääsykoe

Transkriptio

1 Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskuntapolitiikan pääsykoe Pääsykoekirja: Karisto-Takala-Haapola: Matkalla nykyaikaan. Elintason, elämäntavan ja sosiaalipolitiikan muutos Suomessa Vastaa kaikkiin kolmeen valintakoekysymykseen. Kirjoita jokainen vastaus omalle paperilleen ja merkitse jokaiseen vastauspaperiin nimesi ja sosiaaliturvatunnuksesi (myös jos jätät vastaamatta). Seuraaviin kahteen kysymykseen vastataan esseellä. Esseevastauksen odotetaan olevan 1-3 sivun mittainen, sisällöltään hyvin jäsennelty, selkeistä lauseista rakennettu ja johdonmukaisesti etenevä kokonaisuus. Kysymys 1: Suomen talouskäänne ja sen elintasovaikutukset luvulla Mallivastaus (max 43 p.) Toista maailmansotaa seurasi Suomessa jälleenrakennuskausi ja hyvinvointivaltiokehitys. Elintaso nousi nopeasti. Maa teollistui, kaupungistui ja vaurastui. Tämä kehityskulku taittui 1990-luvun alussa sekä kansainvälisen kehityksen että maansisäisten taloudellis-sosiaalisten muutospaineiden vuoksi. Neuvostoliiton hajoamisella ja läntisen Euroopan yhdistymisellä oli vaikutuksensa Suomessa tapahtuviin muutoksiin. Suomelle tähän asti tärkeä kahdenvälinen idänkauppa tyrehtyi. Suomea koettelevan talouskriisin ja syvälle yltäneen rakenteellisen laman ratkaisemiseksi vaadittiin vahvoja markkinatalouden hallintaa koskevia toimenpiteitä. Nämä toimenpiteet olivat yhteydessä rahamarkkinoiden vapautumiseen ja Suomen Euroopan Unioniin liittymiseen. Hyvinvointivaltiota on kritisoitu julkisen sektorin paisuttamisesta. Talouskriisin syiksi on kuitenkin ensisijaisesti luettu investointipolitiikka ja sijoituksiin, erityisesti yritys- ja asuntoluottoihin kohdistunut rahamarkkinoiden vapauttaminen valtion säätelystä. Asuntojen hinnat nousivat ja yritysten ja kotitalouksien velkaantumisaste kasvoi. Pankit kilpailivat lainojen myynnistä ja alettiin puhua kasinotaloudesta. Rahaa sijoitettiin riskialttiisiin yritysosakkeisiin ja arvopapereihin, joilla ei ollut katetta. Tuotanto supistui ja työttömyys kasvoi. Syntyi velkakupla eli velkadeflaatio. Varallisuuden ja vakuuksien arvo laski ja korkotaso nousi. Yrityskonkurssit kaksinkertaistuivat nopeasti. Tämä ei koskenut vain yksityisyrityksiä, vaan myös järjestöjä ja osuustoimintaa. Työväenliikkeen luonnetta muutti osallistuminen sijoitusseikkailuihin. Kansallinen pankkijärjestelmä romahti ja pankkijärjestelmä alkoi kansainvälistyä. Valtion vakuusrahasto perustettiin pankkijärjestelmän ja tallettajien rahojen tueksi. Pankkikriisi kiihdytti valtion velkaantumista, etenkin kun 1990-luvun alkuun saakka sitouduttiin vahvaan markkaan ja toteutettiin verotuloja alentanut uudistus. Valtiovarainministeriö asetti ensisijaiseksi tavoitteeksi vientiteollisuuden kilpailukyvyn nostamisen ja julkisen talouden eli valtion ja kuntien menojen karsimisen. Markka devalvoitiin

2 1991 eli sen arvoa alennettiin (ja päästettiin kellumaan 1992, eli sen arvo sai määräytyä vapaasti, mikä ennakoi euro-talouteen siirtymistä). Vienti elpyi, vaihtotaso muuttui ylijäämäiseksi ja teollisuustuotanto kääntyi kasvuun 1990-luvun puoliväliin mennessä. Liityttyään Euroopan Unioniin Suomi sai mainetta unionin mallioppilaana, eli maana, jonka talous hoidettiin nopeasti EMU -rahaliiton edellyttämään kuntoon. Talouden rakennemuutos vaikutti työvoiman tarpeeseen. Teollisuus työllisti väkeä entistä vähemmän. Tehostustoimenpiteet vähensivät tuotannon työvoimavaltaisuutta. Vuonna 1995 teollisuus oli lisännyt tuotantoaan kolmanneksella vuoteen 1985 verrattuna ja samalla vähentänyt kolmanneksen työvoimastaan. Muutos kohti palveluyhteiskuntaa ei merkinnyt toivottua palvelutyöpaikkojen kasvua. Julkisen sektorin työpaikkoja karsittiin. Yksityisyrityksissä oli entistä enemmän tarjolla halpatyötä eli roskatyöpaikkoja tai epävarmoja työsuhteita. Osaltaan työelämää muutti informaatio- ja kommunikaatioteknologian kehitys, joka tarjosi studiotyötä uusille osaajille. Siirryttiin kohti tietoyhteiskuntaa. Työttömyysongelma kohdistui niin Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäseutuihin kuin Etelä-Suomen kaupunkilähiöihinkin. Työttömyys kasautui kuitenkin tiettyihin ongelmaryhmiin, toisaalta työmarkkinoille pyrkiviin nuoriin, toisaalta työmarkkinoilta syrjäytyviin pitkäaikaistyöttömiin. Kestävien ratkaisujen kehittäminen koulutusta, työllistymistä, työuraa ja eläkepäätöksiä koskeviin ongelmiin on osoittautunut vaikeaksi niin nuorten kuin ikääntyvienkin osalta. Sosiaalinen eriarvoistuminen on lisääntynyt, mikä näkyy tuloerojen ja kulutusmenojen vertailuissa. Työelämään kiinnittyminen tai työhön osallistumisen epävarmuus vaikuttaa myös siihen, miten merkittävänä elämänsisältönä työ nähdään. Suomessa on perinteisesti arvostettu työteliäisyyttä ja säästäväisyyttä. Työelämä on tarjonnut statuksen ja identiteetin ihmisille. Nyt perheen ja vapaa-ajan merkitys näyttää kasvaneen, mutta työ on edelleen keskeinen toimeentulon lähde. Sosiaaliturva on tasoittanut toimeentuloeroja. Silti köyhyys ja köyhtyminen ovat erityisesti väliinputoajaryhmien huolena. Työttömyys, avioerot ja yksinhuoltajuus aiheuttavat epävarmuutta elämäntilanteisiin ja näkyvät toimeentulovaikeuksina, ylivelkaantumisena ja elämisen niukkuutena luvun käännettä luonnehti menestymisen ja syrjäytymisen välisen kuilun mahdollisuus. Kilpailu pärjäämisestä on koventunut ja osaamisvaatimukset kasvaneet. Hyvinvointia tavoitellaan entistä yksilöllisimmin keinoin, mutta sosiaalisten ongelmien kasautumisesta aiheutuvat pahoinvointivaikutukset tulevat yhteisesti kalliiksi. Terveyttä koskevat kysymykset ovat tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta ratkaisevia. Väestön eliniän kasvaessa tulee myös yhteiskunnallisesti merkittäväksi kysymykseksi se, miten ikääntyvää väestöä kohdellaan. Jos saadaan lisää vuosia elämään, saadaanko myös lisää elämää ja terveyttä elettäviin vuosin. Aktiivisuuden ylläpito ei ole suoraan suhteessa elintasoon, mutta aktiivisuuden säilyttämisellä on niin yksilöllistä kuin yhteiskunnallistakin merkitystä ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Kysymys 2: Millaisia sosiaalipoliittisia perusteluja Suomessa on esitetty hyvinvointivaltion laajentamisen ja sen supistamisen puolesta? Mallivastaus (max 43 p.) Hyvinvointivaltion laajentamista on kuvattu teoreettisesti siirtymiseksi residuaalisesta institutionaaliseen sosiaalipolitiikkaan. Residuaalisen sosiaalipolitiikan ideaalityypissä korostetaan markkinoita ja ihmisten hyvinvoinnin päälähteenä, julkisen sosiaaliturvan ollessa

3 toissijaista. Julkisen vallan tukea ajatellaan tarvittavan vain poikkeusoloissa, jos markkinat eivät toimi. Institutionaalisessa mallissa sosiaalipolitiikan merkitys arvioidaan suuremmaksi. Markkinoiden ei siinä uskota takaavan toimeentuloa kaikille, eikä myöskään jakavan tulonmuodostusta oikeudenmukaisesti, tarvitaan sen vuoksi julkisen vallan toimesta rakennettuja, ihmisten tarpeisiin, ei vain työmarkkina-asemaan perustuvia universaaleja tulonsiirto- ja palvelujärjestelmiä. Edellä kuvattu kaksijakoinen ei sovellu kaikilta osin suomalaiseen yhteiskuntaan. Meillä sosiaalipolitiikka oli kylläkin 1940-luvulle asti residuaalista. Toisen maailmansodan jälkeen käynnistyi, ennen muuta brittiläisen Lordi Beveridgen sosiaalipolitiikan suunnitelman innoittamana, siirtymä institutionaalisen mallin suuntaan. Beveridgen hahmottelemaa erilaiset sosiaaliset riskit peittävää ja toimeentulon perustason kaikille turvaavaa järjestelmää pidettiin kuitenkin vielä tuolloin Suomessa taloudellisesti mahdottomana toteuttaa. Sen yleiset periaatteet valtion verovaroin takaamasta sosiaaliturvasta omaksuttiin kuitenkin sosiaalipolitiikan perustaksi. Hyvinvointivaltion tulonsiirto- ja -sosiaalipalvelujärjestelmien rakentaminen ja laajentaminen eteni sen jälkeen vaiheittain ja 1990-luvun alkuvuosiin asti. Myös Suomessa hyvinvointivaltion laajentamista perusteltiin markkinoiden toimimattomuudella ja niiden epätasaisella ja epäoikeudenmukaisella tavalla tuottaa ja jakaa tulonmuodostusta. Käytännössä hyvinvointivaltion laajentaminen ei kuitenkaan Suomessa toteutunut kaksijakoisesti, valtio vastaan markkinat -asetelmassa. Meillä beveridgeläinen ajattelu on ilmennyt ennen muuta tasasuuria etuuksia jakavissa ja perusturvaa ylläpitävissä, verovaroin rahoitettavissa sosiaalivakuutuksissa (kuten kansaneläke), sosiaaliavustuksissa (kuten lapsilisät) ja kattavissa sosiaali- ja terveyspalveluissa, joiden rakentamisen perustelut olivat aluksi eettisiä (yhteisvastuu, oikeudenmukaisuus) ja poliittisia (luokkaristiriitojen säätely), myöhemmin taloudellisia, kuten 1960-luvulla Pekka Kuusen sosiaalipolitiikan suunnitelman innoittamassa siirtymässä hyvinvointikapitalismiin. Institutionaalisen sosiaalipolitiikan perusmallista kuitenkin irtauduttiin luomalla 1960-luvun aikana vahvat ansioperustaiset tulonsiirtojärjestelmät (kuten työttömyys-, eläke ja sairausvakuutus), joiden myötä Suomesta muotoutui pohjoismainen hyvinvointivaltio. Näiden järjestelmien rahoituksessa myös työntekijöillä ja työnantajilla on valtion ohella merkittävä rooli. Niiden rakentaminen sai perustelunsa vahvojen poliittisten ryhmien intresseistä (kuten työväenliike, työmarkkinajärjestöt) ja toisaalta institutionaalisen mallin kalleudesta ja sen järjestelmien oletetuista kielteisistä kannustinvaikutuksista. Jo Kuusen suunnitelmassa hyvinvointivaltion laajentamista etenkin tulonsiirtopolitiikalla perusteltiin sekä sosiaalipoliittisesti että taloudellisesti. Valtion harjoittaman tulonsiirtopolitiikan katsottiin parantavan väestöryhmien hyvinvoinnin edellytyksiä ja tulojen tasaista jakautumista. Tätä pidettiin myös kansantaloudellisesti perusteltuna ja talouskasvua tukevana. Sosiaalipolitiikan arvioitiin parantavan talouden kokonaiskysyntää ja samalla työmarkkinoiden ulkopuolella olevan väestön kulutusmahdollisuuksia. Kehittämistyö painottui kuitenkin ansiosidonnaisten järjestelmien rakentamiseen ja myöhemmin 1970-luvulla voimakkaaseen sosiaalihuollon palvelujen (nyk. sosiaalipalvelut) kehittämiseen, mitä ei Kuusen suunnitelmassa ennakoitu. Sosiaalipoliittisten järjestelmien rakentamista ja laajentamista perusteltiin kuitenkin sekä kansantaloudellisilla että sosiaalipoliittisilla tavoitteilla. Ei kuitenkaan pelkästään vain kasvutavoitteilla ja pienituloisten kulutusmahdollisuuksilla. Yhtä lailla keskeisiä olivat työvoiman saatavuuden ja tasa-arvon näkökulmat. Rakenteellisilla sosiaaliturvan uudistuksilla haluttiin parantaa erityisesti sukupuolten tasa-arvoa ja erityisesti naisten mahdollisuutta osallistua palkkatyöhön ja yhteiskunnan rakentamiseen. Sukupuolijärjestelmä irrotettiin agraarisesta patriarkaatista ja edettiin ns. kahden elättäjän perhemalliin, toisin kuin esimerkiksi Saksassa. Hoivapalvelujen yhteiskunnallistamisella haluttiin mahdollistaa palkkatyön ja perhe-elämän yhteensovittaminen teollistuvassa yhteiskunnassa. Hyvinvointivaltion rakentamisen taloudelliset ja sosiaalipoliittiset perustelut

4 kietoutuivat yhteen toisiaan tukien, kuitenkin hieman erilaisin painotuksin kuin mitä esimerkiksi Kuusen suunnitelmassa oli hahmoteltu. Hyvinvointivaltion supistamisen vaihe alkoi Suomessa 1990-alun lamavuosina, hieman myöhemmin kuin monissa muissa Länsi-Euroopan maissa. Näissä vastaava muutos käynnistyi jo 1970-luvulla ns. ensimmäisen öljykriisin seurauksena. Hyvinvointivaltion tulonsiirto- ja palvelujärjestelmien supistamista perusteltiin sekä pragmaattisesti valtiontalouden heikentyneellä tilalla ja sosiaalimenojen hallitsemattomalla kasvulla että ideologis-poliittisesti arvioimalla uudelleen sosiaalipolitiikan asemaa, tehtäviä ja niiden laaja-alaisuutta yhteiskunnassa sekä myös tulkitsemalla uudelleen julkisen vallan harjoittaman sosiaalipolitiikan suhde talouteen. Tuolloin tapahtui selvä poliittinen käänne valtiovetoisuudesta markkinoiden suuntaan. Markkinoiden asemaa keskeisenä hyvinvoinnin tuottajana, politiikan ohjaajana ja resurssien suuntaajana alettiin preferoida. Julkisen vallan sosiaali- ja talouspoliittista roolia on kavennettu, tai ainakin sen toimintatapoja on muutettu entistä enemmän markkinoiden kaltaisiksi. Laman vaikutukset ilmenivät 1990-luvulla sosiaalipolitiikan supistamisen perusteluissa puheena järjestelmien kalleudesta, näkemyksinä siitä mihin on valtiontaloudessa varaa, mihin ei. Supistamisen poliittisideologisissa perusteluissa korostuu kolme teemaa: 1) Väitteet sosiaalipolitiikan tehottomuudesta hyvinvoinnin tuottajana 2) Väitteet sosiaalipolitiikan kielteisistä kannustinvaikutuksista ihmisten omaehtoiselle sosiaaliturvan hankkimiselle 3) Näkemykset, ettei laajalla hyvinvointivaltiolla ole oikeutusta kansalaisten keskuudessa Tehottomuusargumentin mukaan hyvinvointivaltio ei onnistu tavoitteissaan tai toteuttaa niitä markkinoita heikommin. Kannustinvaikutusargumentissa hyvinvointivaltion arvioidaan passivoivan ihmisiä liian runsaine etuuksineen ja monimutkaisine byrokratioineen ja siten ylläpitävän, pikemmin kuin hoitavan niitä ongelmia, joiden hoitamiseksi järjestelmät on luotu. Legitimaatio-argumentissa katsotaan, että laaja hyvinvointivaltio tuottaa vapaamatkustajia ja etuuksien väärinkäyttöä ja johtaa järjestelmien kustannusten liikakasvuun ja poliittisen uskottavuuden ja kannatuksen menetykseen. Edellisiin argumentteihin liittyen ja myös niistä irrallaan hyvinvointivaltion supistamista on perusteltu myös sillä, ettei se pysty järjestelmineen riittävän hyvin vastaamaan yhteiskunnalliseen muutokseen, sosiaalisten riskien ja palvelutarpeiden uusiin ilmenemismuotoihin. Kolmanteen kysymykseen vastataan määrittelemällä lyhyesti tässä esitetyt viisi käsitettä. Kirjoita kaikkiin kohtiin (a,b,c,d,e) selkeitä ja ytimekkäitä, korkeintaan kolmen virkkeen pituisia vastauksia. Kysymys 3: Mallivastaus (max 5x8=40 p.) a) Absoluuttinen ja suhteellinen köyhyys Absoluuttinen köyhyys on niin syvää, että se on välitön uhka terveydelle ja fyysiselle toimintakyvylle. Suhteellisella köyhyydellä tarkoitetaan tilannetta, jossa yksilön kulutusmahdollisuudet ja muut elinolot jäävät kauas keskimääräisestä, yhteiskunnassa yleiseksi tulleesta tasosta. Absoluuttinen köyhyys rajoittuu ihmisen fysiologisiin tarpeisiin, kun suhteellinen köyhyys ottaa huomioon ihmisen muutkin tarpeet.

5 b) Ongelmien sosiaalinen konstruointi Sosiaalisten ongelmien ratkaisuun vaikuttaa keskeisesti se, miten ongelmat nähdään. Ongelmien lievittämislinjat määrittyvät sen perusteella, mitä niistä yhteiskunnassa ajatellaan, mikä on vallitseva tulkintatapa ja miten ongelmat sosiaalisesti konstruoidaan. Kilpailevia määrittelytahoja on paljon, ongelmat ovat monitulkintaisia ja niiden mahdollinen ydin voi olla piilossa. c) Tuloloukku Tila, jossa bruttotulojen kasvu ei lisää käteen jääviä tuloja. Ongelma liittyy ennen kaikkea tarveharkintaisiin etuuksiin ja tulosidonnaisiin maksuihin. Köyhyysloukkua on kutsuttu myös mahdollisuusloukuksi, sillä se tekee pienituloisille mahdottomaksi parantaa taloudellista tilannetta työntekoa lisäämällä. d) Negatiivinen ja positiivinen vapaus Konservatiiveille vapaus on negatiivista: jokainen voi kykyjensä mukaan hakea hyötyä taloudellisilta markkinoilta valtiollisen säätelyn sitä estämättä. Positiivisessa vapaudessa vapaus on mahdollisuutta johonkin. Vapaa ihminen voi tasa-arvoisena muiden kanssa kontrolloida omaa elämäänsä ja kehittää omia kykyjään. e) Engelin laki Ravintomenojen (tai välttämättömyysmenojen) osuus kaikista kulutusmenoista on sitä korkeampi mitä alhaisempi on elintaso. Elintason noustessa rahaa jää yhä enemmän yli kaikkein välttämättömimmän kulutuksen, ja näin valinnaisen kulutuksen osuus kasvaa.