Juha Pentikäinen KIELI- JA USKONTOPERINNE POHJOISTEN KANSOJEN ELOONJÄÄMISTAISTELUSSA. 1.Ihmisen kuolema on menetys, kielen kuolema on tragedia

Transkriptio

1 Juha Pentikäinen KIELI- JA USKONTOPERINNE POHJOISTEN KANSOJEN ELOONJÄÄMISTAISTELUSSA 1.Ihmisen kuolema on menetys, kielen kuolema on tragedia Maapallolla puhutaan tällä hetkellä kieltä riippuen siitä mitä kielenä pidetään ja kuinka moni kieli on ehtinyt kuolla sen jälkeen kun viimeinen tilasto on tehty. Kielen kuolemaa ei ole helppo rekisteröidä. Tyypillistä on, että 1990-luvun Lama- Suomen tavoitti uutinen Siperian sirrin kohtalosta - kun tämän uhanalaisen lintulajin uskottiin kuolleen sukupuuttoon. Siperian pienten kielten kuolemat eivät sen sijaan yhtä helposti uutiskynnystä ylitä. Kieli poistuu hiipumalla, kun sitä ei puhuta. Lopullisesti se on poissa, kun kielen viimeinen puhuja on kuollut. Tarton yliopiston professori, viroa Helsingin yliopistossakin opettanut Ago Kunnap sattui tapaamaan Jenisein rannalla Krasnojarskin kaupungissa viimeisen kamassin puhujan. Kun hän kuoli 1989, kamassin kieli siirtyi lopullisesti historiaan, monien muiden, jo sammuneiden suomalais-ugrilaisten kielten rinnalle. Yksi niistä on keminlappi, jonka viimeisistä puhujista tallensi Pohjan perukoilta 1900-luvun alussa muistoja Samuli Paulaharju. Hän havaitsi, että lapinhaudan ja -kodan jäännöksiä oli pystyssä sukupolvia sen jälkeen kun ihminen ja hänen kieliperinteensä oli kuollut, mutta ennen kaikkea eli geeniperintö, tuo pohjoisen ihmisen tummanpuhuva ihonväri. Pitäessäni muistopuhetta kamassin kielelle viisi vuotta sen kuoleman jälkeen halusin kuitenkin lausua iloni siitä, että kamassin kieli onnistui elämään jopa pari sukupolvea sen jälkeen kun sen uskottiin kuolleen. M.A. Castrénin arviolta kamasseja oli 1840-luvulla noin 150, viimeisinä Venäjän vallankumousta edeltäneinä vuosina Siperian taigalla ja aroilla muiden Suomalais-ugrilaisen Seuran stipendiaattien tavoin liikkuneen Kai Donnerin ( ) luvuissa kahdeksan. Tämä brittiläisen antropologikoulun kasvatti talletti itkuvirrenomaisen laulun kamassin kansan kuolemasta: Missä vaelsin, mustat vuoreni kauaksi, sinne jäivät. Vaellustielleni vihreää ruohoa levitti maani. Mustat vuoreni kauaksi, sinne jäivät. Voimammekin vähitellen katoaa. Suuresta heimostani minä jäin ypöksin. Sukulaisistani kauaksi jäin. MIssä kalastelin, järveni orvoiksi jäivät. En voi nähdä niitä! Entiset telttapuuni mätänivät. Telttani kauniit vuodat kuivuivat kaikki. Voi loppumme.

2 Kai Donner kertoo läsnäolijoiden purskahtaneen itkuun, kun nämä myöhemmin kuuntelivat hänen vahalieriöihinsä äänittämää laulua. Yksi poika oli kuulevinaan kuolleen isoäitinsä äänen. Kun yhden ihmisen kuolema on aina menetys, kielen kuolema on tragedia. Sen mukana häviää kertakaikkisesti paitsi tuo kieli myös se kulttuuri, uskonto ja maailmankuva, joka on tuon kielen varassa elänyt ja hengittänyt. Kielen ja uskontoperinteiden ongelmat kuuluvat pienillä pohjoisilla kansoilla yhteen. Ne nimittäin elävät syvällä samassa ihmismielessä, sen kulttuuriperintöön kuuluvan mielenmaiseman elimellisinä osina. 2. Maapallon uhanalaisten kielten pelastus- ja tutkimusohjelma Tällä hetkellä maapallolla vaikuttaa rinnakkain monia eri muutostekijöitä, kuten elinympäristön saastuminen, maapallon luonnonvarojen ehtyminen, teollistuminen, kaupungistuminen, uudet kansainvaellukset, tieto- ja tajuntateollisuuden virrat. Niiden kumulatiivisesta yhteisvaikutuksesta maapallon kielten, kulttuurien ja uskontojen kenttä on viimeisten vuosikymmenien aikana kokenut suurempia ja nopeampia muutoksia kuin milloinkaan ennen. Aikaisemmin kielten, kulttuurien ja uskontojen levinneisyyksiä osoitettiin kartoin. Nyt jokainen kartta ja tilasto valehtelee. Vanha kieli-, uskonto- ja alueteoria ei päde ihmisiin, jotka asuvat metropolien slummeissa. Kielet elävät ja kuolevat, uskonnot muuttuvat, myös uusia vaihtoehtoja syntyy ennen muuta kaupunkien monikulttuurisessa arjessa. Maapallon kielitilanne on alkanut kiinnostaa 1990-luvulla. Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO käynnisti ohjelman päämääränä selvittää maapallon uhanalaisten kielten tilanne ja esitti toimia niiden tukemiseksi. Tuolloin tilatut raportit Arctic Languages, An Awakening, ed. by Dirmid R.F.Collins (UNESCO, Paris 1990); Endangered Languages, ed. by R.H.Robins and E.M.Uhlenbeck (published with the authority of the Permanent International Committee of Linguists, Oxford/New York 1991) osoittivat uhanalaisiksi useat pienet, napaseuduilla puhutut pohjoiset kielet sen suuren ekologisen ja sosiaalisen murroksen vuoksi, joka ydinkokeiden, öljy-, maakaasu- ja malmilöytöjen seurauksena on käynnistynyt kautta pohjoisen pallonpuoliskon. Pohjoiset vähemmistökielet, joita on , ovat rutistumassa valtakulttuurien paineessa ja hiipumassa samalla kun näiden ankarissa olosuhteissa eläneiden kansojen elintila tuhoutuu ja etninen voima ehtyy. Erityisen huolestuttavaksi on koettu Pohjois-Euraasian kansojen, Skandinavian niemimaalla asuvien saamelaisten ja Venäjän pohjoisten kansojen tilanne. Myös Suomi päätti liittyä ohjelmaan, jonka tarkoituksena on 1. hankkia ja julkaista ajankohtaista tietoa maapallon uhanalaisista kielistä, 2. nostaa näiden kansojen etnistä tietoisuutta ja 3. saada aikaan kansainvälisiä, bilateraalisia ja kansallisia pelastusohjelmia uhanalaisten kielten ja kulttuurien tukemiseksi. Kansallisesti hanke liittyy suomensukuisten kansojen elinolosuhteiden parantamiseen ja tutkimukseen, jota korostaa Suomen-Venäjän sopimuksen 10. artikla. Parikymmentä vuotta sitten, kesäkuussa 1992 Helsingin ETYK-kokouksen yhteydessä

3 valtioiden presidenttien allekirjoittaman sopimuksen mukaan osapuolet vastavuoroisesti tukevat toistensa kulttuureita, Venäjä suomensukuisia kansoja Venäjän alueella ja Suomi puolestaan venäjän kieltä ja venäläisyyttä Suomessa. 3. Maapallon pohjoiset kielet Pohjoiset kielet voidaan jakaa kuuteen ryhmään, joilla on inuiitteja ja paleosiberilaisia kieliä lukuun ottamatta sukulaisia arktista aluetta etelämpänä: 1. Inuiittien eli eskimojen alue ulottuu Aasian itäkolkasta yli Beringin, Alaskan ja Kanadan tundran ja rannikkojen Grönlantiin saakka. 2. Uralilaisen kieliryhmän ns. suomensukuiset kansat nauttivat harvakseen laajaa aluetta yli pohjoisen Fennoskandian tunturi-, tundra- ja metsäalueen, Kuolan niemimaan, pohjoisen Euraasian tundra- ja taiga-alueen Altain vuorille, Taimurin niemimaalle ja Jeniseille saakka. Saamelaiset ovat uralilaisista läntisin ryhmä. Arviot saamelaisten lukumäärästä vaihtelevat 35,000:sta jopa 70,000:een sen mukaan, perustuvatko arviot äidinkielen puhumiseen (Suomessa), poronomistusoikeuteen (Ruotsissa) tai tietoisuuteen kulttuuri-identiteetistä, jolloin mukana ovat ne saamelaisiksi itsensä kokevat, jotka eivät enää saamea taida. Saamelaiset puhuvat useita niin toisistaan poikkeavia kieliä, että tarvitsevat ruotsin, norjan, suomen tai venäjän ymmärtääkseen toisiaan. Elinympäristö määrittää saamelaiskulttuuria. Etnis-historiallisessa typologiassa saamelaiset luokitellaan metsä-, tunturi-, joki- ja merisaamelaisiin, joilla kullakin on oma historiansa, talous- ja yhteiskuntajärjestelmänsä. Saamenkieliä voidaan erottaa kymmenen, joista vahvin on vuonna 1978 yhteispohjoismaisen kirjakielen aseman saavuttanut pohjoissaamen, uhanalaisin Ruotsissa uumajan- ja piitimensaamen, Suomessa inarin- ja koltansaamen sekä Venäjällä akkalan- ja turjansaamen tilanne. Venäjän osalta viimeisin väestönlasku on vuodelta 2010, mutta luotettavia tietoja siitä ei vielä ole saatavissa. Kaikki seuraavat luvut perustuvat vuoden 2002 väestönlaskuun. Kysymys on kansallisuuteen laskettavista, ei kielen puhujista, joita yleensä on jakuutteja eli sahoja lukuun ottamatta huomattavasti vähemmän kuin tilastoon päässeessä luvussa. Kuolan niemimaalla on nykyään komeja enemmän kuin saamelaisia (alle 2 000). Osa karjalaisista (yhteensä n. 130,000) asuu subarktista Vienan Karjalaa. Komien eli syrjäänien - yhteensä yli 345,000 - ja heidän lähisukulaistensa komipermjakkien - 152,000 - alue on huomattavasti Komin tasavaltaa laajempi ulottuen yli Uralin vuoriston Obille ja Altain vuorille asti. Heitä asuu paljon myös Luoteis-Siperian suurten jokien Obin ja Irtysin varsilla kahden pienen obinugrilaisen kansan, hantien eli ostjakkien (n ) ja mansien eli vogulien (n ) seassa. Venäjän uralilaisista kansoista samojedit ovat arktisin ryhmä. Voimakkain samojedikielistä on nenetsi/jurakki, jota puhutaan pohjoisilla tundrilla Komista Taimurille (n.

4 nenetsiksi itsensä laskevaa). Selkupit (reilu 4 000) nauttivat Obin koillislatvoja Jenisein suuntaan, pienet nganasanien eli tavgien (n. 850) ja enetsien (alle 200) kieliryhmät harvakseen Taimuria ja Jenisei-joen vartta. 3. Tunguusimantshurialaisten kielten alue ulottuu lännessä Jeniseiltä Anadyr-joelle ja Amur-joen ja Sahalinin kohdalla Tyynelle valtamerelle. Varsinaiset tunguusit eli evenkit (Venäjällä ja Kiinassa yht. n ) ja evenit eli lamuutit (alle ), paimentavat poroja ja käyvät kauppaa tuhansien kilometrien alueella Jäämeren tundralta Sajanin aroille ja vuorille. Etelätunguusikieliä puhutaan Aasian itämantereen puolella (n nanaita, alle 700 orotshia, n ultshia, alle udegia) saarilla (n. 350 orokia; vain muutamia kymmeniä puhujia). Asianomaisten kielten puhujien määrät ovat huomattavasti näitä pienempiä. Venäjän lisäksi mm. evenkiä, orotshia ja nanaita puhutaan myös Kiinan pohjoisosissa. Hokkaidoon Japanin korealaislähtöisen nykyväestön tieltä työnnettyjen ainujen entisten emishien kieli kuulunee tunguusiryhmään, mutta on kuolemassa; Takako Yamadan, ainujen tutkijan mukaan ainu on yhden puhujan varassa. 4. Turkkilainen kieliryhmä käsittää Lena-joen varsilla poroja ja hevosia paimentavat jakuutit eli sahat (noin ) ja Taimurin dolgaanit (n ). 5. Jukagiirien supistuva kieliryhmä (reilu ) nautti varhemmin kalastaen ja metsästäen laajaa aluetta Lena-joen itäpuolella, kunnes työntyi nykysijoilleen vaihtaen samalla elinkeinonsa ensisijaisesti porotalouteen. 6. Paleosiperialainen kieliryhmä asuu Siperian koillisnurkkaa, tshuktshit (n ) Tshuktshien niemimaata. Kieliryhmään kuuluvat myös Kamshadalin ja Kamshatkan niemimaan kalastajat, korjakit (alle 9 000) ja itelmenit (n ). 4. Kielen vaihto ja kuolema Pohjois-Euraasian, etenkin Venäjän kielikartta on juuri nyt suurten muutosten alainen. Vertailu varhempiin väestönlaskuihin osoittaa, että monet pohjoisen kansat olisivat lukumääräisesti kasvaneet ja 70-luvuilta. Nyt, samalla kun kansallinen tietoisuus on noussut, alkuperäiskielten puhujien määrä on nopeasti alentunut. Kielenvaihto on pitkäaikainen prosessi, Se liittyy vuosisataiseen rinnakkaiseloon napaseuduilla hallinnon, kaupan, verotuksen, uskonvainojen ja lähetystyön vuoksi sekä vankeina tulleiden venäläisten kanssa. Venäläisten nopeaa sopeutumista pohjoisen oloihin ihmetteli luvun matkapäiväkirjassaan jo suomensukuisten kansojen tutkimuksen uranuurtaja M.A.Castrén: Luonteeltaan levoton, liikkuvainen ja ennen kaikkea laskelmoivan järkevä venäläinen tuntuu siis olevan kuin varta vasten luotu olemaan näillä seuduilla. Ehkäpä itse luonto, tuo suuri kasvattaja, on ollut muovaamassa näitä ihmisiä sellaisiksi kuin he nyt ovat, ja se on saanut helposti muokattavaa ainesta. Kieliryhmistä on valoisin pohjoisimpien kansojen nganasanien, nenetsien, hantien,

5 dolgaanien, tshuktshien ja korjakkien tilanne. Muiden väistyminen monilla alueilla on ollut niin nopeaa, että kielen kuolema näyttää jopa vuosisadassa väistämättömältä ellei jotakin ratkaisevaa muutosta pian tapahdu. Tämänhetkisten trendien vallitessa on pakko yhtyä ennusteeseen, jonka mukaan Venäjän pohjoiselta kielikartalta on katoamassa parikymmentä ja selviämässä ehkä 5-6 kieltä. Venäläinen kielentutkija A.E. Kibrik täsmensi (1991) kuvaa. Venäjän pohjoisista kielistä kävi tuolloin kuolinkamppailuaan kolme. Jugin kieltä puhui 10 15, kerekiä kolme ja aleuttia vanhusta. Vakavasti sairaista - "terminally ill" - kielistä on huolestuttava orokin, enetsin, negidalin, itelmenin ja udihen asema, uhanalainen myös Aasian eskimojen, jukagiirien, Kamshatkan niemimaan alutorien ja Amurinlaakson nivkhien tilanne. Orotshit, ultshit, nganasanit, selkupit ja ketit saattavat uudessa yhteiskunnallis-poliittisessa tilanteessa kestää, koska kansallinen identiteetti on vahvistunut ja myös kouluopetusta kotikielellä aloitettu. Kielen väistymiseen vaikuttavat kieltä elvyttävän tai sitä vastustavan kielipolitiikan ohella taloudelliset, sosiaaliset, etniset ja arvotekijät. Moni Venäjän pohjoinen kansa elää vaihetta, jossa julkinen, kaupassa, koulussa ja kadulla puhuttu kieli on venäjä samaan aikaan kun vanhempi ja keski-ikäinen sukupolvi puhuvat vielä kotonaan keskenään kotikieltään mutta nuorten kanssa venäjää. Suomessa inarinsaamelaisten tilanne on samankaltainen. Heidän puheenjohtajansa Matti Morottajan mukaan puolensadan inarinsaamelaisen joukossa ei luvun alussa ollut yhtään inarinsaamea puhuvaa alle peruskouluikäistä lasta. Kun kieltä ei arvostettu, äidinkieltä ei puhuttu lasten kanssa. Kun kieltä ei tarvittu, ei inarinsaameksi ollut edes koulun opetusmateriaaleja luvulla inarin- kuten koltansaamenkin tilanne on parantunut, ja kaikki kolme Inarin saamea voivat paljon paremmin mm. kielikylvyn kohentamina ja juuri Morottajan perheen musiikin synnyttämän itsetunnon ansiosta. 5. Arktinen ekologia ja elämäntapa Nimitys arktinen on paitsi ekologinen myös myyttinen käsite. Se tulee kreikan sanasta arktos, joka tarkoittaa karhua. Arktisiksi on näin kutsuttu niitä pohjoisen pallonpuoliskon alueita, joiden on ajateltu sijaitsevan Ison Karhun (Otavan) tähdistön alla. Tarkemmassa ekologisessa jaottelussa puhutaan arktisen ilmaston ja ekologian ohella myös subarktisesta ja kansoista puheen ollen arktisista ja subarktisista kansoista. Pohjoisen pallonpuoliskon asema suhteessa aurinkoon, vuodenaikojen vaihdon intensiivisyys, niukat luonnonvarat ja ankarat elämänolosuhteet määrittävät kulttuurien reunaehdot, talouden ja yhteiskunnan rakenteen. Tyypillistä on kylmään ilmanalaan, lyhyeen kesään ja pitkään pimeään talveen sopeutunut kasvisto ja eläimistö, jonka monipuolinen hyväksikäyttö on pohjoisten kulttuurien piirre. Pohjoisen ihmisen perinteinen elinkeinomuoto on ollut yhdistelmätalous. Siellä missä elämän reunaehdot ovat ankarat, elämäntavan, kulttuurin kuin uskonnonkin lähtökohtana on ollut selviytyminen. Luonnonvarojen, ravinnon ja vitamiinien niukkuuden ja vuosittain vaihtelevan saatavuuden, kylmän ja pimeän ympäristön aiheuttamat riskit on eliminoitu

6 vaihtoehtojen runsaudella. Pohjoisen ihmisen elämäntapa ja kulttuuri on riittävän laajasta elintilasta riippuvaista. Avainkysymys on ympäristön ja sen asettamien reunaehtojen tuntemus ja sopeutuminen, johon kuuluu mm. metsä- ja puurajan hellävarainen huomioonottaminen. Kuluvalla vuosisadalla, erityisesti 2. maailmansodan aikana ja pian sen jälkeen kehitetty teknologia on kuitenkin asettanut tämän elämäntavan koko arktisella alueella uhanalaiseksi. Alaskan öljylöydöt käänsivät hetkessä tuon Yhdysvaltain Venäjältä halvalla ostaman osavaltion - ja sitä siirtolaisten kanssa asuvien inuiittien, aleuttien ja intiaanien - historian. Novaja Zemljan saaret tyhjennettiin nenetseistä strategiseksi ydinkoealueeksi. Obin, Jenisein ja Jamalin maakaasuvarat, joita sanotaan maapallon rikkaimmiksi, näyttävät vievän elintilan pohjoisia erämaita nauttineilta uralilaisilta. Ekologinen kriisi on johtanut kulttuurimurrokseen, joka on tapahtunut arktisissa valtioissa eri tahtiin. Uudella mantereella pohjoisten alkuperäiskansojen sopeutuminen amerikkalaiseen valtakulttuuriin on ollut erityisen nopeata 2. maailmansodan jälkeen. Inuiittien, aleuttien ja intiaanien olosuhteiden nopeasti muuttuessa kulttuurit ovat sulautumassa amerikkalaisuuteen, mikä ilmenee mm. kielessä ja pukeutumisessa. Perinteiset kulttuurit väistyvät Kanadassa hitaammin sikäläisen monikulttuurisuusohjelman vuoksi. 6. 'Pohjoisten uskontojen' etnisyys Pohjoisessa vallitsee ympäristön, elämäntavan, uskonnon ja kielen kiintoisa symbioosi. Avainkysymys on uskontojen riippuvuus ympäristöstä, taloudesta, yhteiskunnasta, kieli- ym. kulttuurirajoista. Pohjoisen uskonnot ovat tietoisesti `etnisiä`. Uskonto on yhteydessä elämäntapaan; se on osa siitä sisältäen myös keinot hallita ympäristöä ja myös ylittää tämän tietoisuuden piirin reunaehdot. Tässä kokonaisuudessa uskonto on ollut niin elimellinen osa, että sen tunnuspiirteet ja rajat määrittyvät luonnostaan toisin kuin pohjoisille alueille levinneiden lähetysuskontojen. Niistä huomattavin on ollut Uudella mantereella ja Pohjois-Euraasiassa kristinusko, Itä-Aasiassa buddhalaisuus. Kun myös kääntyminen lähetysuskontoihin on aikaansaanut omia uusiakin erikoispiirteitä, voikin esittää hypoteesin pohjoisesta uskonnollisuudesta. Se näyttää olevan mukana koko yhteisön ja yksilön elämässä niin että voimme puhua lähes samaa tarkoittaen pohjoisen ihmisen maailmankuvasta tai mielenmaisemasta. Kielen ja etnisen uskonnon yhteys on kaksitahoinen. Toisaalta voidaan katsoa, että oma kieli on pohjoisten uskontojen merkittävin tunnuspiirre. Vaikka perinne saattaa ainakin jonkin aikaa elää toisella kielellä, arkaaisella uskonnolla on vahva kulttuuria ylläpitävä ja myös kieltä elvyttävä vaikutus. Kotikielen säilyminen näyttää myös olevan keskeisesti yhteydessä elintapaan ja uskontoon. Silloinkin kun valtakieli on jo venäjä, verkot vielä usein paikataan, pyydykset kunnostetaan, porot hoidetaan, marjastetaan, kalastetaan ja metsästetään vanhan perinteen ja sanaston mukaisesti puhumattakaan rituaaleista, joiden ulkopuolisilta suljettu, "pyhä" uskonnon

7 kieli on kulttuurin 'oma' - usein sittenkin kun se muuten on unohdettu. 7. "Pohjoisen etnografian" ja historian kirjoittamisesta M.A.Castrén kehitti ns. pohjoisen etnografian menetelmän, jota projektini jatkaa. Itse hän luonnehti "pohjoisen etnografian" paradigmaansa näin: Voisimme pitää etnografiaa osana kulttuurihistoriaa, mutta kaikilla kansakunnilla ei ole historiaa korkeammassa mielessä, vaan heidän historianaan on juuri etnografia.(castrén 1857, 8) Olennaista on, että kieltä ei tarkastella per se vaan suhteessa pohjoiseen ympäristöön, pohjoisen ihmisen elämäntapaan ja uskontoon. Etnografia-sanaa käytetään nykyisin harvemmin. Se oli aikanaan kansakeskeistä historiankirjoitusta keskittyen kuvaamaan kansan kieltä, elämäntapaa ja uskontoa niiden tietojen perusteella, joita kirjoittajat itse olivat matkoillaan yleensä tämän kansan kielellä koonneet. Viimeaikaisessa kulttuurientutkimuksessa on tehty ero 'ulkoisen' ja 'sisäisen' näkökulman välillä. Myös on katsottu parhaaksi seurata käsitteitä, joita pohjoiset kansat itsestään käyttävät. Samoin on tärkeää käyttää sanastoa, jolla he itse etnisen kulttuurinsa määrittävät, suhteuttaen sitä vertailevan kulttuurientutkimuksen yleiseen terminologiaan. Pitäisin Castrénin näkökulmaa erittäin relevanttina historiankirjoituksesta tällä hetkellä käytävän keskustelun valossa. Historiatieteet ovat tottuneet luottamaan kirjallisiin dokumentteihin. Nyt kysytään, miten kirjoittaa niiden kansojen historiaa, joilta dokumentit ovat niukat tai puuttuvat tyystin; tai ovat ns. "kirjoittamatonta kirjallisuutta". Onko olemassa ja "hävinneiden historiaa", kuka siitä kirjoittaa ja kuinka? Myös on kysytty, kenellä on oikeus "vähemmistön" historiaan? Uskonnon 'pohjoisuutta' määritettäessä asettuu keskiöön kulttuuri-- identiteetti. Siinä on noussut olennaiseksi tunne liittymisestä pohjoisten alkuperäiskansojen perheeseen. Kehitys on ollut samantapaista kahdeksassa `arktisessa valtiossa` - Kanada, Yhdysvallat, Venäjä, Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti -, joiden "alkuperäiskansat" nyt käynnistävät sekä keskinäistä yhteistyötään että ovat mukana koko maailman alkuperäiskansojen liikkeessä. Pohjoiset vähemmistöt - enemmistöjen määritys - ovat tiedostaneet ongelmiensa yhteisyyden 1900-luvun jälkipuoliskon rajussa ekologisessa, taloudellisessa, yhteiskunnallisessa ja henkisessä murroksessa. Kutsuen itseään Neljänneksi maailmaksi ne vaativat paikkaansa kansainvälisillä foorumeilla. Käsite on sisällöltään poliittinen, ei maantieteellinen. Mm. Venäjän pienet kansat tiedostavat pohjoisen identiteettinsä lukien itsensä 26 pienen pohjoisen kansan ryhmään 'narody severa' huolimatta siitä, että asuvat kaukana napapiirin eteläpuolella. Grönlannin inuiitit ja Pohjoismaiden saamelaiset ovat poliittisesti aktiivisimpina saaneet aikaan uudistuksia maansa opetuksen ja kulttuurihallinnon sektoreilla. He ovat olleet myös käynnistävä voima kv. alkuperäiskansojen liikkeessä. Entisen Neuvostoliiton pohjoiset kansat aktivoituivat 1980-luvun lopulla perestroikan aallon myötä perustaen kansallisia

8 kulttuurien pelastusseuroja, jotka 1990 yhtyivät kv. järjestöön. 8. Samaaniuden elpyminen kansojen eloonjäämistaistelussa Uskonto saa tämäntapaisessa kulttuurissa laajemman merkityksen kuin sektoriajatteluun tottuneessa länsimaisessa yhteiskunnassa. Pyhä on erämiehen uskonnon avainsana. Uskontoa on se, mitä hän pyhänä pitää; myytit siitä, kuinka elämä alkoi, kansa sai alueensa asua ja ihminen oppia rajansa, jotka voi ylittää rituaaleissa. Pohjoisen ihmisen suhtautuminen luontoon on eettisesti korkeatasoinen. Avainkysymys on harmonia, tasapaino ihmisen mikrokosmoksen ja maailmankaikkeuden, luonnon makrokosmoksen välillä. Niiden perinteinen uskonnollinen johtaja on ollut samaani, jonka erityisenä tehtävänä on ollut toimia välittäjänä tämän- ja tuonpuoleisen välillä. Koko arktisella alueella saamelaisista inuiitteihin on samanistinen ilmiökenttä siinä määrin keskeinen, että samanismi näyttäisi olevan pohjoisen ihmisen maailmankuvan alkuperäisimpiä elementtejä. Samanismiin liittyy mytologia, jonka paras tuntija on kansansa tai klaaninsa samaani. Samaanin on tullut tietää sukupuunsa, hallita myytit kansansa ja klaaninsa alkuajoista, yhteyksistä eläinkuntaan - esimerkiksi sen eläinlajin, karhun, peuran, joutsenen, tiikerin tai valaan haltijaan, josta kansa tai suku on uskonut polveutuvansa. Uskonnosta on tullut etninen voimakenttä ekologisessa murroksessa. Vaikka samanismia en pitäisi varsinaisesti uskontona - se ei ole dogmaattisesti selväpiirteinen "ismi" vaan elämäntapa ja kulttuuri - myös samanismi on saanut sekä etnisiä että kansallisia merkityksiä. Sakha eli Jakutia ja etelä-korea ovat julistaneet samanismin jopa kansallisuskonnokseen. Pohjoisen perinteiset uskontomuodot ovat sitkeimmin säilyneet Venäjällä. Neuvostoliitossa ateistinen vallankumous merkitsi takaiskua alueilleen edenneille lähetysuskonnoille. Samalla kun kirkkoja ja kouluja suljettiin ja pappeja tapettiin, murtuivat myös niiden varassa olleet instituutiot. Vaikka kansallisuusvainoissa menehtyi moni myös perinteisen uskonnon johtaja, esimerkiksi samaani, uskonto vainoissa pakastui pariksi sukupolveksi välttyen niiltä ideologisilta muutoksilta, jotka länsimainen sivistys, koululaitos tai amerikkalaisuus ovat mukanaan tuoneet paitsi Uudella mantereella myös Pohjoismaissa. 9. Kenttätyö osa tutkimusta Tiedot, joita pohjoisten kansojen asemasta on virallisesti annettu ovat ristiriitaisia. Monet asiat selvittää vasta paikan päällä suoritettu kenttätutkimus. Katsottakoon sen valossa tarkemmin, mitä pohjoisille hanteille on tapahtunut (video Hantien porouhri, Helsinki-Budapest 1991). Hantien talvikylä kertoi 1990 parin vuosikymmenen takaisen klaanin muuton traagiset syyt: talvikylän ajoivat rautatien tieltä kumoon traktorit, pyhän uhrilehdon keskelle nousi maakaasutorni, hautausmaa hävitettiin ja kesäkylän polttivat turistit. Oli pakko muuttaa 50

9 kilometriä syvemmälle metsään, rakentaa uudet talvi-, kevät-, kesä- ja syyskylät, etsiä poroille jäkälämaat, riistalle ansapolut ja kala-apajat. Nyt nautittiin noin 200 neliökilometrin metsä-, tundra- ja suomaata. Talvikylän harmonian särki kenttätyömme aikana paikalle ilmestynyt äljy-yhtiön edustaja, baskiiri, joka ehdotti geologisten tutkimusten aloittamista alueella: "Emme vie teiltä mitään. Tutkimme vain, mitä rikkauksia poromaittenne alla on. Jos öljyä löytyy, sivilisaatio muuttaa takapajuisen elämänne." Hantit eivät suostuneet neuvottelemaan vaan kutsuivat kylän kokoukseen, jossa päätettiin neljän kohdan ohjelmasta. Retkikuntamme sai tehtäväksi julkistaa glasnostin hengessä toimineeassa neuvostolehdessä seuraavat hantien teesit: 1. Jo erämaiden vanha nautinta takaa omistusoikeuden niihin. 2. Geologiset tutkimukset on hantien alueilta kiellettävä, koska jo ne särkevät luonnon ekologisen tasapainon. 3. Alkuperäisasukkaille on annettava oikeus alueitsehallintoon. 4. Alkuperäisasukkaiden on saatava päättää, millaiseen kouluun he lapsensa panevat. Neljä ensimmäistä vuotta opetuksen tulee tapahtua omalla äidinkielellä. Iäkäs hantinoita oli läsnä, kun baskiiri saapui kylän. Hän myös seurasi kokouksen, jota vetivät hänen poikansa. Noidan vuoro johtaa kylää tuli, kun koitti rituaalien aika. Hantien tapauksessa samaanius kokee renessanssia, joka näyttää olevan osa kansallista eloonjäämistaistelua. Suku- tai klaani-instituutio on muuttumassa etniseksi ja kansalliseksi. Hantinoita oli kahdeksan muun hantin kanssa vangittu Stalinin vainoissa luvulla, mutta säästynyt teloitukselta. Talvikylässä joka miehellä on rumpu. Samaanius ei väisty nyt iäkkään noidan mukana maanrakoon. Jatkuvuuden osoitus on sekin, että yksi hänen pojistaan Josif on seuraava noitaperinteen jatkaja, joka otti tehtävän vastaan, kuten sanotaan, "henget olivat alamaiset". Samaanius koetaan tällä hetkellä olennaiseksi osaksi pohjoista identiteettiä. Ne arktiset kansat, joilla ilmiökenttä on vahvimmin säilynyt, näyttävät eloonjäämistaistelussaan takertuvan samaaneihinsa kuin hukkuva oljenkorteen. Kiintoisaa on, että samaaniuden renessanssi on selvästi jäntevä osa Siperian pohjoisten kansojen etnistä heräämistä. Nähtäväksi jää, löytyykö paluusta vanhaan silta nykyahdingon voittavaan todellisuuteen. Obinugrilaiset olivat vuosisadan vaihteessa alueella käyneiden tutkijain mielestä sukupuuttoon kuolevia kansoja. Näin päättelivät kielentutkijat Heikki Paasonen ja K.F.Karjalainen ostjakeista, joiden luku oli 1897 väestönlaskussa vain Perikato näytti väistämättömältä kansojen taloudellisen ja henkisen rappiotilan vuoksi. Vallankumous käänsi tilanteen pariksi vuosikymmeneksi. Neuvostovallan alkuaikoina noudatettu Leninin kansallisuuspolitiikka tuki omakielistä opetusta ja loi perustan itsehallinnolle. Sen pohjalta ainakin teoriassa hanteilla ja manseilla olisi pitänyt olla oikeus itsehallintoon autonomisessa piirikunnassaan, jonka nimi on Hanty-mansiisk. Elokuussa 1989 noin 400 hantia ja mansia perusti "Ugrien pelastamisseuran",

10 jonka tärkein tehtävä on hantien ja mansien kansojen säilyttäminen. Siihen liittyy kielten voimistaminen suhteessa venäjään ja kulttuurien uudistaminen. Suunnitelmissa on myös Siperian pohjoisten kansojen yliopisto, käsityötaitojen ja kouluolojen edistäminen. Seura liittyi maaliskuussa 1990 Neuvostoliiton Pohjoisten kansojen rintamaan. Noidan koulussa oleva hantiporoisäntä on yksi seuran johtohahmoja. Esimerkki osoittaa, että kansallis-etnis-uskonnollinen ja poliittinen johtajuus näyttävät 4. maailmassa kohtaavan. Kun myös ekologisen liikkeen intressit yhtyvät alkuperäiskansojen omiin, on mahdollista, että näistä aineksista löytyy uutta tietoisuutta elvyttämään pohjoisten kansojen etnistä voimaa ja pelastamaan muutaman uhanalaisista kielistä. Esimerkki osoittaa, että uhanalaisten kansojen ongelmat ovat monitahoiset. Ekologia ja talous ovat pohjoisen elintavan reunaehdot. Etnisyydellä, nationalismilla ja uskonnolla näyttää olevan keskeinen kieltä elvyttävä ja yhteenkuuluvuutta luova vaikutus, mikäli kansojen oma etninen voima ei ole kulunut loppuun tai liiaksi ehtynyt. Olennaista on, että kansojen piirissä oma kieli koetaan siinä määrin säilytettäväksi arvoksi että se halutaan `äidinkielenä` opettaa lapsille. Tiedostamiseen ärsykkeet syntyvät sekä omalta pohjalta että kansainvälisestä solidaarisuuden tunteesta, jonka ilmausta Neljännen maailman ja alkuperäiskansojen liikkeen politiikka on. Kirjoituksen pohjalta syntyneitä ajatuksia käsittelin AGONin juhlakokouksessa. Jutun juuri on Helsingin Säätytalossa Suomalaisen Tiedeakatemian jäsenkokouksessa pidetty esitelmä, jota Pohjoisen Etnografian Seuran esimies, dosentti Risto Pulkkinen on kielten tilastojen osalta ajankohtaistanut. Hän on myös - Lapin yliopiston Arktiseen keskukseen 2006 luovuttamien kokoelmieni järjestäjänä ja yhteiskuntatieteiden tiedekunnan tulevana pohjoisen etnografian dosenttina - laatinut ystävällisesti kirjallisuusluettelon, mistä kiitän. Omistan kirjoituksen edesmenneelle opettajalleni, professori Matti Kuuselle. Hän se minua evästi lähtemään Siperiaan, kun puoli vuosisataa sitten, helmikuulla 1962 Hietaniemen hautuumaan kiersimme. Opiskelijaboksini oli Domus Academicassa, ja kun Kuusi asui Runeberginkadulla, hän silloin tällöin soitti mukaan päiväkävelylle. Kävelyillä oli yleensä mestarin ehdottama teema, filosofinen logos. Kerran mietimme runonlaulun ikää: Jos haluat löytää vanhimmat kerrokset, Sinun on mentävä Siperian noitien nuotiotulille. Säätytalossa 1994 hän asteli katederille ja puristi kättäni: Onneksi olkoon! Sinä menit ja teit sen mikä meiltä jäi tekemättä. Jäimme juoksuhautoihin.