SANAT LENSIVÄT SYDÄMESTÄ MAAILMAAN

Transkriptio

1 Tanja Hällstén SANAT LENSIVÄT SYDÄMESTÄ MAAILMAAN Runon minä ja metalyyrisyys Oiva Paloheimon runoudessa Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Tampereen yliopisto, marraskuu 2008

2 Tampereen yliopisto Taideaineiden laitos HÄLLSTÉN, Tanja: SANAT LENSIVÄT SYDÄMESTÄ MAAILMAAN Runon minä ja metalyyrisyys Oiva Paloheimon runoudessa Pro gradu -tutkielma, 171 s. Suomen kirjallisuus marraskuu 2008 TIIVISTELMÄ Tutkin Pro gradu -tutkielmassani runon minää ja metalyyrisyyttä Oiva Paloheimon runoudessa. Aineistooni kuuluvat kaikki Paloheimon neljä runokokoelmaa. Tarkastelen, millaisia ilmenemismuotoja runon minä saa Paloheimon runoissa. Runon minä on puhuva subjekti, jonka äänellä runo puhuttelee lukijaa tai kuulijaa. Minä voi olla joko lyyrinen minä eli runon puhuvana subjekti tai runon kertoja, retorinen minä. Dialogisuuden avulla runon minä luo suhteen lukijaa ja toimii runossa muiden siinä esiintyvien henkilöhahmojen kanssa. Runojen metalyyrisyys tulee esiin runon minän tai muiden henkilöhahmojen kautta. Keskityn työssäni myös runojen metalyyrisyyteen, mutta olen valinnut tutkielmaani myös ei-metalyyrisiä runoja. Vain metalyyristen runojen tarkastelu olisi rajoittanut runon minän eri ilmenemismuotojen esiin tuomista. Laajempi näkökulma Paloheimon runoihin on tarpeen myös siksi, että kokoan lopuksi myös Paloheimon kirjailijakohtaisen runouskäsityksen eli poetiikan. Analysoin Paloheimon runoja käyttäen teoreettisena kontekstinani metalyyrisyyden tutkimusperinnettä, lähinnä Eva Müller-Zettelmannin metalyriikan teoriaa ja sen suomalaisia sovellutuksia. Suomalaisen lyriikan tutkimus etenkin runon minän ja puhujan osalta toimivat kehyksenä, kun pohdin Paloheimon runojen minän ilmentymiä. Runojen keskeisinä henkilöhahmoina, joiden kautta runon minä sekä metalyyrisyys näyttäytyvät ovat muun muassa Pan, Kristus-hahmo ja vaeltava laulaja. Pohdin, miksi juuri nämä on valittu runoilijan ja hänen työnsä vertauskuviksi. Koska Paloheimo on runoilijana monelle melko tuntematon, katsoin aiheelliseksi esitellä hänen elämänsä keskeiset vaiheet samalla, kun kerron hänen tuotannostaan ja sijoitan hänet aikansa kirjallisuuden kenttään. Paloheimon runoissa esiintyi lähes yhtä usein joko lyyrinen minä tai retorinen kertoja. Kaikissa Paloheimon runokokoelmissa oli metalyyrisiä runoja. Ne kuuluivat eksplisiittisen metalyriikan piiriin, joka käyttää kertomisen keinoja metalyyrisyyden esiintuomisessa. Paloheimon poetiikka on symbolistista, sillä hän käyttää runoissaan paljon vertauskuvia ja vastakkainasetteluja. Tutkielman avainsanoja: runon minä, runon puhuja, lyyrinen minä, mimeettinen minä, retorinen minä, metalyyrisyys, Oiva Paloheimo.

3 SISÄLLYS 1 Johdanto Tutkimuksen taustaa Oiva Paloheimon runokokoelmat tutkimuskohteina Runon minä ja metalyyrisyys Paloheimon runoissa 8 2 Teoreettiset lähestymistavat Runon minähahmot Runo ja lukija Ääni runossa, fiktiivinen minä Lyyrinen eli mimeettinen minä Runon puhujana retorinen minä Metalyyrisyys Metalyriikan määritelmä Metalyriikan jaottelu Primaari ja sekundaari metalyyrisyys Eksplisiittinen ja implisiittinen metalyyrisyys 30 3 Vaeltava laulaja: Ja aika kulkee, santaa pivossaan Trubaduuri, vaeltava laulaja Pan runoilijan symbolina Yksinäinen satama runon minänä Kristus-hahmo runossa Hajoavat runokuvat muistot peittyvät hiekkaan Amorin kuolema jumalankaltainen lapsi Runon minä puhuu kuolleiden runoilijoiden suulla 73 4 Elopeltojen yli ja Pan kuuntelee virttä: Mustana lampaana maailman elämäntarhassa taaperran Hiiri ihmisen sielun vertauskuvana Sydän ahdas lintuhäkki, runossa sielu saa siivet Runoilija ja muusat 85

4 4.4 Pyhä harppu ja hävytön haitari, soittimet runoissa Viettelevä tiedonhalu, runo ja propaganda Pysy kuoressasi, ole oma itsesi Ihmisen levoton henki, sielu etsii rauhaa Pan, hyvä paimen ja mustan veden kalastaja Palaa ne linnut vielä: Muuttolinnut ja pässit palaavat aina takaisin Musta lammas ja typeryyden muori Kelvottomia sankareita, vihaisia nuoria miehiä Hätääntynyt onni, runoniekka nalle ja kadonnut nuoruus Lyriikan modernismin kritiikkiä Intertekstuaalisuus runoissa Muistelmia runoilijoista, takaisin palaavista linnuista Muuttolintuja ja runoilijoita neuvoo ikävä Vanhemman ja lapsen suhde runossa Oiva Paloheimon teosten runouskäsitykset Poetiikka ja runouskäsitys Runon luomisen luonne, ehdot, vaikutukset ja keinot Kiinnostus uskonnollisiin aiheisiin herää Boheemikausi Sota-aika ja Pappilan vuodet Erakoituminen ja kirjallinen paitsio Sijoittuminen kirjallisuuden kenttään Lopuksi 155 Lähteet 159

5 1 JOHDANTO 1.1 Tutkimuksen taustaa Kun aloitin Suomen kirjallisuuden opinnot Tampereen yliopistossa, ajatuksissani oli jo tuolloin, että tutkisin kotipaikkakunnallani Vesilahdessa eläneen Oiva Paloheimon lyriikkaa. Kiinnostuin hänen runoistaan lukion äidinkielentunneilla, jolloin minua viehätti erityisesti hänen runojensa ihmiskuvaus. Tämän johdosta oli luontevaa valita pro gradu -tutkielmani aiheeksi Oiva Paloheimon runojen minän eri ilmenemismuodot. Runoihin tarkemmin tutustuttuani havaitsin niissä myös metalyyrisiä piirteitä. Metalyyrisyyden tutkimusta on tehty jonkin verran, mutta ei niin laajasti kuin voisi olettaa sen perusteella, että metalyyrisyys on runoudessa melko yleistä. Lisäksi suurin osa suomenkielisen runouden metalyriikan tutkimuksesta keskittyy moderniin runouteen, vaikka metalyyrisyyttä on ollut lyriikassa aina. Päätin tarkastella Paloheimon runojen metalyyrisiä piirteitä runon minän ohella. Liittyväthän ne toisiinsa, koska runon puhujan, minän tai muiden henkilöiden kautta ilmaistaan myös se, miten runous viittaa itseensä ja puhuu itsestään. Itseensä viittaavuus, itserefleksiivisyys on Markku Lehtimäen mukaan luonteenomaista kaikille taiteen muodoille ja siten myös runoudelle. Hänen mukaansa itserefleksiiviset tekstit kertovat maailman ja todellisuuden rakentumisesta sekä niiden hahmottamisesta ja ymmärtämisestä (Lehtimäki 2002, 239). Runoudelle itseensä viittaavuus on tyypillistä. Kun runo viittaa itseensä taidemuotona, jos siinä esimerkiksi puhutaan runouden kielestä ja muista runouteen liittyvistä kysymyksistä, kyseessä on metalyyrinen runo.

6 Paloheimon tuotantoa on tutkittu melko vähän suhteessa hänen monipuoliseen kirjalliseen lahjakkuuteensa ja omaperäiseen tapaansa kuvata asioita. Hän aloitti lyyrikkona, kirjoitti välillä runojen ohella muun muassa seitsemän romaania ja muuta proosaa, mutta päätti uransa runokokoelmaan. Rakkain ja luontaisin kirjallisuudenlaji Paloheimolle oli runouden ohella novelli. Hänen novellinsa noudattavat tarkkaa muotoa kuvatessaan keskitettyä tapahtumaa, mielentilaa tai yksilön kehitystä. Paloheimon parhaimpia novelleja edustaa kokoelma Tuonenvirran tällä puolen (1948). Hän kirjoitti myös lehtijuttuja, pakinoita sekä tilattuja runoja tai muita kirjoituksia erilaisiin juhliin ja tapahtumiin. Paloheimon tunnetuin teos on lastenromaani Tirlittan -orpotyttö ihmisten ihmemaassa (1953), josta on tehty myös useampia näytelmäsovituksia. Tirlittanista on olemassa myös elokuvaversio vuodelta 1958, se on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle. (Heikkilä-Halttunen 2000, 117, 413; Lehtinen 1971, 5; Paloheimo, M. 1985, 63; Paloheimo, M ) Oiva Paloheimon lyriikkaa ei ole tutkittu laajasti, ja se on tehnyt työnteostani sekä haasteellista että palkitsevaa. Keskityn pro gradu -tutkielmassani Oiva Paloheimon lyriikkaan. Rajaus tuntuu luontevalta, koska Paloheimo aloitti ja lopetti lyyrikkona. Runous oli hänen vahva lajinsa koko hänen elämänsä ajan. Hänen runonsa ovat tarkkoja, rakenteeltaan hyvin hallittuja ja sisällöllisesti rikkaita. Lapset ja enkelit ovat merkittävässä asemassa Paloheimon lyriikassa ja koko tuotannossa. Romaaneissa lapsiaihetta käsitellään humoristisesti, psykologisesti ja realistisesti. Lyriikassa lapsi viittaa elämän keskeisiin periaatteisiin ja muodostuu symboliksi. Proosalle ominainen elämänläheisyys säilyy myös lyriikassa. Paloheimon runoutta on pidetty jossain määrin hengellisenä, vaikka uskonnollinen aines ei esiinny läheskään aina varsinaisesta kristillisestä näkökulmasta. Luontoon liittyvät metsänjumalat, esimerkiksi Pan, esiintyvät runoissa rinnan kristinuskoon liittyvien henkilöhahmojen kanssa. Tellervo 2

7 Korhonen (1971) on tutkinut Paloheimon lyriikan uskonnollisia piirteitä pro gradu-työssään ja tulkinnut, että runot eivät ole hengellisiä, vaan pelkästään uskonnollisia. Hengelliseksi hän katsoo lähinnä runon "Sirkus" kokoelmasta Pan kuuntelee virttä (1947). Myös omasta mielestäni monet runot ovat sisällöllisesti uskonnollisia, mutta vielä enemmän filosofisia. Kristinuskon keskeiset henkilöt esiintyvät niissä usein hieman poikkeuksellisesta näkökulmasta, jos runoja lukee uskonnollisina teksteinä. Korhosen (1971, 7, 112) mukaan kirjailijassa itsessään taisteli sekä pappi että pakana: Kirjailijan uskonnollisuus on etsintää, puntarointia ja pohjatonta jumalkaipuuta. [...] Kristillisen vapahduksen riemu ja ylistys puuttuvat tyystin tämän ajattelijan ja humoristin lyriikasta sekä koko tuotannosta." (Korhonen 1971, ) Vaikka Paloheimon uskonnollista aihepiiriä käsittelevät runot eivät ole ylistäviä, ne ovat mielestäni pohjimmiltaan kuitenkin lohdullisia ja tässä mielessä tunnelmaltaan positiivisia. Arja Lehtisen (1971) sivulaudaturtyö pohtii lasten arvomaailmaa Paloheimon proosassa. Lehtinen vertaa teoksissa esiintyvien lasten arvomaailmaa kirjailijaan itseensä, hänen lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. On kuitenkin muistettava, ettei kirjailijan tuotantoa pidä tulkita hänen teostensa kautta, vaikka henkilöhahmojen ja kirjailijan elämän välillä olisi samanlaisia piirteitä. Teosten maailma on fiktiivinen ja erillään tästä maailmasta, jossa elämme. Näiden lisäksi Paloheimosta on tehty viisi pro gradu -tutkielmaa (kaksi Turun ja Helsingin, yksi Joensuun yliopistossa 1 ). Ne ovat keskittyneet uskonnollisuuteen tai lapsiaiheeseen. Olen sivuuttanut työt, koska ne eivät 1 Helsingin yliopistossa Maarit Nuopponen (1997)on tehnyt pro gradu -tutkielman aiheesta: Enkeli ja lepakkoeheyttä etsimässä: Oiva Paloheimon romaanien ihmiskäsitys. Marjatta Melto (1973) on tutkinut pro gradussaan Iris Kähäriä, Aila Meriluotoa, Oiva Paloheimoa ja Aale Tynniä lapsenpsyykeä kuvaavina lastenkirjailijoina. Turun yliopistossa Paloheimoon liittyvät pro gradu -tutkielmat ovat tehneet Ulla Partanen (1965) Syyllisyyden aihepiiri Oiva Paloheimon suorasanaisessa tuotannossa ja Annikki Koskinen (1968) Oiva Paloheimo novellistina. 3

8 olleet kaukolainattavia. Päivi Heikkilä-Halttusen väitöskirjassa (2000) käsitellään Oiva Paloheimon lastenkirjallisuuden tuotantoa. Yksinomaan Paloheimon tuotannosta ei ole kuitenkaan kirjoitettu väitöskirjaa. 1.2 Oiva Paloheimon runokokoelmat tutkimuskohteina Tutkimuskohteenani ovat Oiva Paloheimon ( ) kaikki neljä runokokoelmaa: Vaeltava laulaja (1935), Elopeltojen yli (1943), Pan kuuntelee virttä (1947) ja Palaa ne linnut vielä (1962). Kolme ensimmäistä kokoelmaa ovat tyyliltään samanlaisia. Neljäs, joka on myös Paloheimon viimeinen teos, poikkeaa huomattavasti edellisistä. Siinä kirjailija etsii itsestään modernia, vapaamittaisen runon taitajaa. Teos ei ole ollut lukijamenestys, eivätkä kriitikotkaan ole ylistäneet runoilijan paluuteosta, mutta tutkijalle teos tarjoaa mielenkiintoisia näkökulmia, koska kyseessä on yhden runoilijan kannanotto lyriikan modernismiin. Paloheimon esikoiskokoelmassa Vaeltava laulaja (1935) on useita metalyyrisiä runoja, ja sen minähahmot muodostavat hyvin mielenkiintoisen tutkimuskohteen. Sen vuoksi päätin tarkastella teosta omana kokonaisuutenaan. Vaeltava laulajaa on pidetty tuoreena ja elävänä runoteoksena vielä vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen. Vaikka kokoelma oli rytmiikkansa ja mittansa kannalta perinteellinen jo ilmestyessään, se ei kriitikoiden mukaan vaikuttanut ilmestymisaikanaan lainkaan vanhahtavalta (Matti Paloheimo 1985, 53). Kokoelma sisältää useita kirjailijan tunnetuimpia runoja, kuten muun muassa Auttamaton Pekka, Viisitoistavuotiaan rukous, Lähtevien laivojen satama ja Kerjäläislegenda. Paloheimo tunnetaan hyväntuulisista, iloisista lapsirunoista, joita on kaikissa kokoelmissa. Monet runot ovat humoristisia, Paloheimon huumori on joko kevyttä, hyväntahtoista leikittelyä tai ironista 4

9 suhtautumista elämään ja runoilijan asemaan elämässä. Vaeltavassa laulajassa näyttäytyy paitsi leikkisä trubaduuri, joka ihailee luonnon kauneutta ja lasten avoimuutta, myös ironisesti kantaa ottava ja kriittinen runon minä, joka arvostelee muun muassa tekopyhyyttä. Tarkastelen kokoelmia Elopeltojen yli (1943) ja Pan kuuntelee virttä (1947) samassa luvussa, vaikka teoksissa on paitsi yhtäläisyyksiä myös eroja. Yhtenevyyttä niissä on esimerkiksi aiheiden ja teemojen suhteen. Ne soveltuvat yhdessä analysoitaviksi myös siksi, että ne ovat molemmat ilmestyneet luvulla. Kokoelman Elopetojen yli alkurunot käsittelevät filosofisesti ihmisen elämän peruskysymyksiä: syntymää, kuolemaa ja elämää tässä maailmassa. Myös tämän kokoelman runoissa esiintyy metalyyrisiä piirteitä, niissä pohditaan muun muassa runoilijan työtä. Elopeltojen yli teos on perusvireeltään melankolisempi kuin esikoiskokoelma. Sota ja sen aiheuttama pelko luovat oman tunnelmansa runoihin, sillä teos on syntynyt sodan varjossa. Runoissa pohditaan elämän kiertokulkua ja esimerkiksi kuolemaa kuvataan eri tavoin. Esimerkiksi runossa Prunkkalan kanttori kuvataan humoristisesti juopon kanttorin taivaaseen pääsyä. Loppuun on vielä lisätty intertekstuaalinen viittaus Eino Leinon Elegiaan. Sen sijaan Lapsi ja kuolema on kaunis, mutta surullinen runo. Lapsi istuu niityllä ja repii lehtiä päivänkakkarasta, Hän kysyy: elän, kuolen? Kukka vastaa lopulta kuolen. Tosin se, kuoleeko lapsi, ei runosta selviä. Runo saattaa viitata lapsen kuolemaan tai yleisesti elämän rajallisuuteen. Lapsi tajuaa sillä hetkellä, että hänenkin elämänsä päättyy joskus. Toisaalta kuolema voi tarkoittaa lapsuuden loppumista ja näin vain vertauskuvallisesti tietyn ajanjakson päättymistä. Ehkä kuuluisin, rikkain ja syvällisin Paloheimon kokoelmista on Pan kuuntelee virttä (1947). Kokoelma on tematiikaltaan hyvin samantyyppinen kuin Elopeltojen yli, keskeisessä asemassa ovat Pan, Kristus-hahmo eri 5

10 ilmenemismuodoissaan ja Saatana. Uskonnolliset teemat värittävät tätä kokoelmaa vielä vähän muita enemmän. Kristus-hahmo esiintyy runoissa Jeesus-lapsena, hyvänä paimenena ja aikuisena Kristuksena. Kristinuskon keskeisiä hahmoja käsitellään teoksessa poikkeuksellisella tavalla, eikä perinteisessä kristinuskon merkityksessä. Esimerkiksi Saatana ei ole yksinomaan paha, vaan traaginen hahmo, joka hakee lohtua ihmisiltä. Pan kohtaa kokoelmassa myös kristinuskon, mistä seuraa mielenkiintoista filosofista pohdintaa. Runoilijan ääni on tässä kokoelmassa jälleen keveämpi ja leikkisämpi, mutta samalla myös kriittinen varsinkin, kun pohditaan ihmisen suhdetta uskoon. Paloheimon viimeiseksi jäänyttä kokoelmaa Palaa ne linnut vielä (1962) tarkastelen omana kokonaisuutenaan, koska se poikkeaa huomattavasti kolmesta aiemmasta. Se on ilmestynyt viisitoista vuotta myöhemmin kuin edeltäjänsä Pan kuuntelee virttä, ja sinä aikana koko suomenkielinen runous ehti kokea merkittävän uudistumisen. Uuden kokoelman kielellinen tyyli poikkeaa aiemmista, Paloheimo kokeilee runoissa vapaata mittaa. Aikakauden kriitikoiden mukaan tämä kokeilu ei onnistunut kovin menestyksekkäästi Esimerkiksi Viljo Kajava (Suomen Sosialidemokraatti ) toteaa, että Paloheimosta ei ole vapaan runomitan käyttäjäksi: Oiva Paloheimo oli kolmessa varsinaisessa runokokoelmassaan perinteellisen mitan viljelijä eikä vapaamitta ota häneltä sujuakseen, runot venyvät liiaksi ja samalla löystyvät. Tunteellisuus ja leikkisyys nousevat kuitenkin tässäkin kokoelmassa esiin erityisesti runoissa, joissa kerrotaan lapsista. Taiteelliselta tasoltaan teos ei välttämättä edusta parasta mahdollista Paloheimoa, mutta tutkimuksen kannalta se sisältää monia eritäin mielenkiintoisia kohtia. Runoissa pohditaan muun muassa runouden muuttumista ja varsinaisia tutkimusaiheitani eli runon minä ilmenemismuotoja ja metalyyrisyyttä. Humoristinen, lähinnä ironinen sävy löytyy tästäkin teoksesta, vaikka runoissa muistellaan paljon myös menneitä. 6

11 Edellä mainittujen runoteosten lisäksi Paloheimo on julkaissut romaanit: Levoton lapsuus (1942), Punainen lintu (1945), Peili (1946), Lepakko (1949), Ratsastus Eedeniin (1952), Patarouva (1956) ja Ei puu yksin pala (1958). Tunnetuimmaksi hänen teoksistaan nousee lastenkirja Tirlittan -orpotyttö ihmisten ihmemaassa (1953), joka on edelleen hyvin suosittu. Edellä mainittujen teosten lisäksi Paloheimo on julkaissut novellikokoelmat: Tuonen virran tällä puolen (1948) ja Salonki (1961) sekä pakinakokoelmat Lipin pakinoita (1950) ja Ongelmatyttö (1953). Näiden lisäksi häneltä on ilmestynyt aforismikokoelma Oivalluksia (1959) sekä aiemmin julkaistuista runoista koottu Valikoima runoja (1958). Oiva Paloheimo on nykyihmisille melko tuntematon kirjailija, ja tästä johtuen on paikallaan esitellä hieman hänen taustaansa ja teostensa syntyhistoriaa. Runojen sisältämä metalyyrisyys johtaa lukijan ei-metalyyristä runoa helpommin myös kirjailijan elämäkerran pariin. Kirjailijan elämällä ei kuitenkaan tule selittää hänen tuotantoaan, vaikka henkilöhahmojen ja kirjailijan elämän väliltä löytyisi jonkinlaista yhtenevyyttä. Kirjailijan elämänvaiheiden ja teosten sisällön tarkka vertailu johtaa kuitenkin helposti siihen, että "tuotannosta etsitään vahvistusta sille, mikä jo tunnetaan muista lähteistä (Linnér 1978, 148). Tarkastelen luvussa kuusi Paloheimon runouskäsitystä. Tässä yhteydessä kerron hänen teostensa julkaisuajankohdista ja samalla kuvaan lyhyesti hänen elämänvaiheitaan. Oiva Paloheimon elämästä on ilmestynyt yksi teos, hänen poikansa Matti Paloheimo on kirjoittanut muistelmateoksen Levoton Lippi, Isäni Oiva Paloheimo (1985). Kirjan alussa Matti Paloheimo toteaa, että kyseessä ei ole tutkimus, paljastusteos tai tavanomainen elämäkerta. Pojan näkökulma isänsä elämään ja tuotantoon on läheinen, mutta ei tieteellinen, kuten hän itsekin toteaa. Haastattelin Valtion elokuvatarkastamon johtajaa, teologi, kirjailija Matti Paloheimoa hänen työpaikallaan Haastattelun tarkoituksena oli laajentaa kuvaa kirjailija Oiva Paloheimosta, hänen elämästään ja 7

12 tuotannostaan, tarkentaa lähdeteosten tietoja sekä mahdollisesti löytää jotain uutta tietoa. Käytän kokoamaani haastattelumateriaalia myös tutkielmassani, koska siinä oli jonkin verran uutta tietoa, jota ei löytynyt painetuista lähteistä. Tiedot liittyivät lähinnä Oiva Paloheimon elämään tai teosten vastaanottoon ja kritiikkiin, eivät varsinaiseen tutkimusaiheeseeni eli runon minän ilmenemismuotoihin tai metalyyrisyyteen. Lukemisen helpottamiseksi käytän jatkossa runokokoelmista lyhenteitä: VL = Vaeltava laulaja (1935), EY = Elopeltojen yli (1943), PKV = Pan kuuntelee virttä (1947) ja PNLV = Palaa ne linnut vielä (1962). 1.3 Runon minä ja metalyyrisyys Paloheimon runoissa Tutkin työssäni Paloheimon runojen minän eri ilmenemismuotoja: lyyristä eli mimeettistä minään ja retorista eli kertovaa minään. Jotta voi tulkita, millainen runon minä esiintyy kussakin runossa, tulee huomioida myös runojen dialogisuus eli vuorovaikutus runon sisällä, kuka puhuu ja kenelle. Useista runoista nousi tarkemmin niihin tutustuessa esiin myös metalyyrisiä piirteitä, joiden tarkasteluun keskityn myös. Tutkimukseni ensimmäisenä kohteena on runon puhuva minä, joka on poetiikan tutkimuksen keskeisimpiä tutkimuskohteita. Runon minän ohella kiinnitin huomiota runojen metalyyrisyyteen, josta muodostui toinen tutkimuskysymykseni. Runon minä ja metalyyrisyys liittyvät läheisesti toisiinsa, koska metalyyrisyys tulee esiin pääosin runojen minähahmojen kautta. Tästä syystä oli luontevaa tarkastella molempia asioita sekä yhdessä että erikseen samassa työssä. Esittelen tutkimukseni teoreettiset lähestymistavat luvussa kaksi. Luvuissa 3-5 tarkastelen Oiva Paloheimon lyriikan minähahmoja ja runojen 8

13 metalyyrisyyttä. Tulkitsen neljän kokoelman runoja siten, että tässä luvussa keskityn kokoelmaan Vaeltava lauluja, neljännessä luvussa kokoelmiin Elopeltojen yli ja Pan kuuntelee virttä sekä viidennessä luvussa kokoelmaan Palaa ne linnut vielä. Päädyin tähän jaotteluun erilaisten kokeilujen kautta, jotta voisin esitellä eri kokoelmissa olevien runojen yhteisiä aiheita ja teemoja samalla kertaa. Luvut kolme, neljä ja viisi ovat siinä mielessä tutkimukseni tärkeimmät, että niissä teen varsinaista runon sisällönanalyysia. Vaikka tarkastelen sekä runon minän ilmenemismuotoja että metalyyrisyyttä, en keskity molempiin tutkimuskohteisiini kaikissa työni analyysiluvuissa. Välillä keskityn pelkästään runon minän tarkasteluun, kuten esimerkiksi Paloheimon runojen Kristushahmon esittelyssä (luku 3.5). Toisissa luvuissa taas nostan esiin ennen kaikkea runojen metalyyrisyyden, joka nousee keskeiseksi piirteeksi tietyissä runoissa. Kaikissa tutkielmaani valituissa runoissa ei ole metalyyrisyyttä. Runon minän havainnoimisen ja Paloheimon runouskäsityksen kokoamisen vuoksi olen halunnut tarkastella myös muita kuin yksinomaan metalyyrisiä runoja. Metalyyriset runot muodostavat kuitenkin vain yhden, mutta silti erittäin mielenkiintoisen, osan Paloheimon koko runotuotannosta. Keskityn ensinnä runojen minähahmojen tarkasteluun. Runossa voi olla lyyrinen eli mimeettinen minä tai retorinen, kertova minä. Lyyrinen minä ei ole automaattisesti yhtä kuin runon personoitu puhuja, puheena oleva minä tai runosta abstrahoitu subjektikäsitys (Hökkä 1995, 111). Lyyrinen minä on ajankohtaistunut runoudessa dialogisuuden kautta. Paloheimon runous on kirjoitettu muutama vuosikymmen sitten, mutta siitä huolimatta hänen runoissaan on selkää dialogisuutta, vaikka se onkin nykylyriikan keskeinen piirre. Lyriikan teorioissa puhuvan minän merkitystä on lisännyt psykoanalyyttinen käsitys puhuvasta subjektista. Ihminen on puhuva subjekti, jonka kieli konstruoi. Lyyrinen ja retorinen minä ovat runon fiktiivisiä hahmoja, samoin runoilija-puhuja, joka esiintyy metalyyrisissä runoissa, joissa 9

14 runon minähahmo kommentoi runoilijan työtä. (mt., 1995, 125.) Runojen minähahmojen tarkastelussa keskeisimpinä teorialähteinäni ovat Tuula Hökän artikkelit, joissa hän pohtii runon minän ominaisuuksia ja ilmenemismuotoja. Myös Auli Viikari on tutkinut lyriikan subjektin moni-ilmeisyyttä Juha Hyvärisen toimittamassa teoksessa Monikasvoinen subjekti. Tutkielmia kirjallisuuden subjekteista (1991). Osallistuin vuonna 2005 Vesa Haapalan ja Holger Lillqvistin ohjaamalle verkkokurssille: Lyriikan teoriaa ja tutkimusotteita, olen soveltanut runon minän pohdinnoissani myös tällä kurssilla oppimiani asioita. Runoissa puhutaan myös runoista, runoilijuudesta sekä siitä, millaisia asioita runojen maailmaan runoissa liitetään. Tarkastelen työssäni myös sitä, millaisia merkityksiä Paloheimon runoissa annetaan puhujalle, joka puhuu runoilijan suulla sekä yleensä kirjoittamiselle, taiteelle ja runoudelle. Mikä on kirjoittamisen ja runojen merkitys runojen maailmassa? Metalyyrisyys voi ilmetä paitsi suorana puheena runoista tai runoilijuudesta, myös muiden runon aiheiden kautta. Metalyyristen runojen tarkastelu auttaa hahmottamaan kunkin kokoelman poetiikkaa eli sitä, millaisia käsityksiä runoudesta siinä on esitetty. Työni taustalla ovat muun muassa Eva Müller-Zettelmannin ajatukset metalyyrisyyden tyypillisimmistä ilmenemismuodoista sekä muut tutkimukset, joissa hänen teoriaansa on sovellettu. Näitä ovat muun muassa Leena Kaunosen Paavo Haavikon tuotannosta tekemä tutkimus Sanojen palatsi (2001) ja Anna Hollstenin Ei kattoa, ei seiniä (2004), jossa hän tarkastelee Bo Carpelanin kirjallisuuskäsityksiä. Näiden lisäksi muun muassa Johanna Nordling (2005) ja Noora Koistinen (2006) ovat tutkineet metalyyrisyyttä pro gradu - tutkielmissaan. Nordlingin tutkielmassa intertekstuaalisuus ja metalyyrisyys limittyivät strategisina keinoina dialogiseen puhetapaan, jota runoissa käytettiin. Tutkielman nimi on: Tule minun kanssani satuun, on niin kylmä. Runon puhujan dialogisten ja metalyyristen strategioiden tarkastelua Sirkka Turkan teoksessa Mies joka rakasti vaimoaan liikaa. Koistinen tutki Tomi 10

15 Kontion runojen metalyyrisyyttä: Joku järjestää nämäkin sanat, lyö tahdin runolle. Metalyyrisyys Tomi Kontion runokokoelmassa Taivaan latvassa. Hän sovelsi tutkielmassaan Eva Müller-Zettelmannin teoriaa, jota myös itse käytän runojen metalyyrisyyden analysoinnissa. Luvussa kuusi pohdin, millaiseksi Paloheimon kirjailijakohtainen poetiikka eli runousoppi muodostuu, samalla kerron teosten ilmestymisestä ja pohdin hänen sijoittumistaan aikakautensa kirjallisuuden kenttään. Tuula Hökän määritelmän mukaan runouskäsityksestä tai poetiikasta puhutaan silloin, kun käsitellään runon luomisen luonnetta, ehtoja, vaikutuksia ja keinoja. Runouskäsitys on oikeastaan poetiikkaa laajempi käsite, vaikka ne käytännössä ovat hyvin lähellä toisiaan ja toimivat rinnakkain. (Hökkä 2001a, 8-9.) Käytän tässä tutkimuksessani runouskäsitystä ja poetiikkaa rinnakkaisina käsitteinä suosien kuitenkin runouskäsitys-sanaa sen konkreettisuuden johdosta. Paloheimon kirjailija- ja teoskohtaista runouskäsitystä luodessani lähteinä ovat hänen neljä runokokoelmaansa. Joitain hänen runojaan on julkaistu myöhemmin esimerkiksi Vesilahti -aiheisissa kirjoissa, jätän ne runot kuitenkin tutkielmani ulkopuolelle. 11

16 2 TEOREETTISET LÄHESTYMISTAVAT 2.1 Runon minähahmot Runo ja lukija "Runo tahtoo toisen luo, se tarvitsee tuota toista, se tarvitsee vastapuolta. Se etsii vastapuolen, se puhuu itsensä sen luo", kirjoittaa runoilija Paul Celan esseessään Meridiaani (1960). Celanin esseen keskeisenä ajatuksena on, että runo ikään kuin tahtoo tulla luetuksi ja vastaanotetuksi, huolimatta siitä, että se ei läheskään aina noudata arkisen kommunikaation sääntöjä (Haapala & Lillqvist 2005). Runo ei ole monologia, vaikka se saattaa sellaiselta vaikuttaa. Se tarjoaa jatkuvasti tarttumapintoja toiselle, antaa mahdollisuuden dialogiin. Kirjallisuudentutkimuksessa on pohdittu, millä keinoilla runo suuntautuu lukijaa kohti. On tutkittu lukuprosessia, selvitetty sitä, mitä luettaessa tapahtuu ja mitkä ovat lukijan edellytykset ja lähtökohdat, kun kartoitetaan runouden antamia vinkkejä. (Haapala & Lillqvist 2005.) Kirjallisuudentutkimuksen painopiste on siirtynyt 1900-luvulla kirjailijaan painottuvasta biografismista ja tekstin rakenteita tutkivista suuntauksista (formalismi, uuskritiikki ja strukturalismi) kohti lukijaan (jälkistrukturalistiset lukijateoriat ja reader response -tutkimus). Eri koulukunnat ovat olleet kuitenkin hyvin yksimielisiä siitä, että lukija on paitsi tekstin vastaanottaja myös sen merkityksen rakentaja. Lukijan asemaa painotetaan nykyisessä kirjallisuudentutkimuksessa, sillä merkitykset syntyvät lukemisen aikana. Lukeminen eli prosessi, jossa merkitykset muodostuvat, ja tekstin rakenteet, jotka puolestaan vaikuttavat 12

17 merkitysten syntymiseen, ovat keskeisiä tutkimuskohteita, samoin teoksen identiteetin teoreettinen kuvailu Ääni runossa, fiktiivinen minä Kertovassa kirjallisuudessa eli proosassa on totuttu erottamaan fyysinen tekijä tekstinsisäisistä agenteista kuten kertojasta ja sisäistekijästä. Runoudessa on puhujaa ja runossa esiintyvä "minää" alettu tarkastella puhtaasti kirjallisina hahmoina tai rakenteina. Runossa runoilija on ikään kuin luovuttanut äänensä fiktiiviselle minälle tai luonut fiktiivisen äänen. Runon fiktiivinen minä on eräänlainen rooli, joka on olemassa vain itse tekstissä. Runossa sana "minä" ei siis viittaa mihinkään tekstin ulkoiseen todelliseen puhujaan, jonka identiteetti olisi mahdollista selvittää puhetilanteen kontekstista. Runon kielessä niin sanotut deiktiset eli konkreettiseen kontekstiin, kuten persooniin, paikkaan ja aikaan viittaavat sanat ("minä", "sinä, "tässä", "nyt" jne.) ovat menettäneet normaalin viittausfunktionsa. Runon tilanne ei koskaan ole tavallisen kommunikaation tavoin annettu tai kysymällä helposti todettavissa. Keskeinen kysymys runoa luettaessa onkin, mikä on runossa oleva tilanne. Auli Viikarin (1998, 91) mukaan lyyrinen minä viittaa yhdessä käsitteen runon puhuja kanssa siihen ääneen, jonka runoa lukiessa voimme kuvitella kuulevamme. Viikarin määrittely perustuu siihen, että runo on perimmäiseltä luonteeltaan puhuttua kieltä. Puheenomaisuudesta tunnistamme jonkin tekstin nimenomaan runoksi. Tuula Hökkä (1995, 117) on niin ikään todennut, että ääni (voice) yhtenä lyyrisen minän rinnakkaiskäsitteenä viittaa puheeseen ja kuulemiseen. Hänen mukaansa tekstissä esiintyvä ääni edellyttää persoonan 13

18 ottamista, runossa on siis joku joka puhuu, on äänen takana. Persoonan ottaminen näkyy runon pronominaalisessa ratkaisussa. Lyyristä minää voidaan lähestyä dialogisuuden, moniäänisyyden tai tekstuaalisuuden kautta. Tuula Hökän (1995, 124) mukaan runossa puhuvasta minästä tulee tekstuaalinen minä. Ääni runossa edellyttää valintaa lyyrisen minän suhteen. Jos runossa on lyyrinen minä, on runossa ääni ja sitä kautta myös puhuja, jonka äänellä runossa puhutaan. Lyyrinen minä on puhuja, jonka ääni muodostuu persoonan ottamisesta ja erityisestä äänen sävystä. Sävy on tärkeä äänen ominaisuus. Se ilmaisee puhujan asenteen aiheeseen ja kuulijaan. Sävy luo runoon tietyn ilmapiirin ja tunnelman. Tuula Hökän mukaan (1995, 117) sävy voi olla yksittäistä runoa tai teosta varten otettu sävy tai sävy joka kuuluu runoilijan tuotannossa kauttaaltaan. Tällöin voidaan puhua jo runoilijan tyyliin ja maailmankuvaan kuuluvasta ominaisuudesta. Runoilijan tunnistaa äänestään, ääni muodostuu sävystä. Lyriikalle lajityypillinen piirre on, että se esittää puhuttua diskurssia (Viikari 1991, 107). Runon tekstiä voidaan verrata luonteeltaan näytelmän käsikirjoitukseen tai sävellyksen partituuriin: niiden tehtävä on kertoa miten tietyt tapahtumat tulee tuottaa. Runon tapahtuminen, esitys johon käsikirjoitus tähtää, voi olla runon lukeminen tai lausuminen. (Viikari 1998, 92.) Runon puhuja (runon minä-subjektiin liittyvä käsite) hahmottuu runosta runon dialogisten piirteiden kautta. Tätä ilmentävät yksikön toisen persoonan puhuttelut, kysyvät, selittävät ja vakuuttelevat sävyt, arkiajattelua matkiva puhetyyli, leikittelevä suhde lukijaan ja runomaailman hahmoihin. (Nordling 2005, 2.) Tekstin tehtävä on siis tästä näkökulmasta tarkasteltuna tuottaa puhetta, runo toimii kuin puhe, haastaa lukijansa vuorovaikutukseen kanssaan. Modernin ja jälkimodernin kirjallisuuskäsityksen tekstilähtöisyydestä huolimatta ajatus lyyrisestä minästä puhuvana minänä on yleisempi kuin ajatus kirjoittavasta, lukevasta tai ajattelevasta minästä (Hökkä 1995, 125). Runouden 14

19 puhuvan minän` vahvuutta on lisännyt psykoanalyyttinen käsitys ihmisestä puhuvana subjektina. Ihminen on puhuva subjekti, jonka kieli konstituoi eikä päinvastoin. Psykoanalyyttisen tulkinnan mukaan puhe on esikielellisen symbioosin rikkoutumisen seurausta, pohjaltaan puutteen ja halun ilmausta, kaipuuta tulla ymmärretyksi. (Hökkä 1995, 125) Lyyrinen eli mimeettinen minä Runoutta on pidetty kirjallisuuden lajeista minäkeskeisimpänä. Ilmaisulla keskeislyriikka viitataankin lajin ytimeen eli itseään, sisimpiä tunteitaan ja suhteitaan ulkomaailmaan intiimillä tavalla reflektoivaan minään. Tällä minällä on aina ollut keskeinen asema runoudessa. Jo aikanaan Platon tutki runoilijan puhetta siten, että erotti sitä kolme osaa: runoilija puhuu itsestään, runoilija antaa henkilöiden puhua tai sekoittaa nämä keskenään (Hökkä 2000, 12). Läpi lyriikan historian on pohdittu, kenelle puhuja milloinkin osoittaa sanansa. Minäkeskeisen tradition varsinainen lähtöpiste on romantiikan ajan ekspressiivisessä runouskäsityksessä. Minän keskeisyys on lyriikan merkittävä tunnuspiirre myös myöhemmässä muun muassa symbolistisessa ja modernistisessa runoudessa. Minä on runoudessa usein keskiössä myös silloin, kun sen hallitsevuus kielletään tai kun runon minä tulee esiin vain epäsuorasti esimerkiksi ulkoisten havaintojen tekijänä. Lyriikalle on ominaista minän keskeisyys, joka ilmenee runoa hallitsevana puhujana eli runon "äänenä". Tulkinnan kannalta puhujan, äänen, olemassaolo on tärkeää luvulla uuskriittinen runouskäsitys on painottanut ajatusta runosta monivivahteisena ja erilaisia ironisia jännitteitä sisältävänä eksistentiaalisena lausumana. Runo on viime kädessä aina palautettavissa yhteen mieleen ja ääneen, yhteen minään. (Haapala & Lillqvist 2005.) Lyyrisen minän käsitteen tarkastelu ja rajanveto 15

20 runoilijan ja runossa ilmenevän minän välille ilmentävät Tuula Hökän (1995, 107) mukaan modernin subjektin kriisiä. Vasta 1900-luvulla on irtauduttu käsityksestä, jonka mukaan runo on runoilijan omien kokemusten suoraa ilmaisua. Ovatko minä, runon puhuja, lyyrinen minä, persona, rooli ja puhuva subjekti yksi ja sama asia? Kirjallisuuden sanakirjan (Hosiaisluoma 2003, 541) mukaan lyyrisen minän käsitteellä viitataan sanataideteoksen kuvitteelliseen, dramatisoituun minään. Tekstin fiktiiviseen minuuteen viittaavat myös käsitteet puhuja, speaker tai homo fictus. Lyyrisen minän käsite on tullut suomalaiseen kirjallisuuden tutkimukseen runoilija-professori Lauri Viljasen ( ) esseekokoelman Lyyrinen minä (1959) myötä. Viljanen pohtii esseekokoelmassaan Aaro Hellaakosken runojen kautta runon puhujan muuntumiskykyä ja kätkeytymistä eri roolien taakse. Viljasen omalle runoudelle on tyypillistä minän häivyttäminen, etäännyttäminen ja naamioiminen. (Hosiaisluoma 2003, 541.) Lyyrisen minän kriisiä pohtiessaan Viljanen havaitsi ristiriitaisuutta Aaro Hellaakosken runojen puhujassa, koska tämä muuntui muiksi persooniksi esittäen samaan aikaan sekä henkilökohtaista tunnetta että kiertoilmauksin yleisemmällä tasolla tuntemista. Hän kutsuu vaihtelevaa, runoudessa esiintyvää minää lyyriseksi minäksi. Hän tarkasteli kahta saman runoilijan runoa ja totesi, että kumpaisenkin runon minä on ainakin asennoitumiseltaan ja pyrkimyssuunnaltaan suuresti erilainen (Viljanen 1959, 13-19). Puhuja-runoilija kommentoi omaa luovaa työtään ja pohtii sen ehtoja, häntä voidaan kutsua myös lyyriseksi minäksi tai persoonaksi (Viikari 1990, 91). Puhuja-termi painottaa kuitenkin runon puhuttua luonnetta (vrt. mt., 91), minkä johdosta sen käyttö tuntuu myös hyvin luontevalta. Käsitteen runon minä rinnalla käytetään termiä "lyyrinen minä" viittaamaan runon fiktiiviseen minään. Lyyrisen minän käsitteen teoreettisena pohjustajana voidaan pitää Margarete Susmania, joka vaikutti 1900-luvun alkupuolella (Hökkä 1995, 107). Hän käytti käsitettä teoksen Das Wesen der modernen 16

21 deutschen Lyrik (1910) artikkelissa Ichform und Symbol. Hän kuvasi runoilijan suhdetta lyyriseen minään toukkakotelon suhteena perhoseen. Susmannin mukaan kirjailijan salaiset voimat ja sisäiset hahmot muuntuvat lyyriseksi minäksi, luoduksi minäksi, siinä itsensä kieltääkseen. Lyyrinen minä saa runossa ratkaisevan aseman: koko runon muodon, rakenteen ja symboliluonteen perusta on siinä. (Hökkä 1995, 107.) Lyyrinen minä käsitettiin heti puhtaasti luotuna minänä, sitä ei edes alkuvaiheessa käsitetty kirjailijan persoonallisena minänä. Runoilija ja runon minä, arkimaailma ja runon maailma erotetaan jyrkästi toisistaan. Oskar Walzel kehitteli ideaa lyyrisen minän luonteesta tutkielmassaan Schicksale des lyrischen Ichs (1916). Hän kiinnostui lyyrisestä minästä entiteettinä, jonka ilmaisu runoissa liikkuu minästä sinään, teihin ja meihin (Hökkä 1995, 107). Subjektiivisen lyriikan syvintä olemusta ilmentää Walzelin mukaan jotakin kohti pyrkivä ja kurkottava, retoriikan keinoja tarvitseva runo. Puhtaan lyriikan minä on niin vähän henkilökohtainen, että se oikeastaan vastaa jo häntä. (Hökkä 1995, 107; Walzel 1990/1916, ) Walzelin lyriikan minä on siinä määrin etäännytetty henkilökohtaisesta, että se vastaa lähes `häntä eli runo ilmentää jotain niin yleistä ja toistuvaa, että se irtoaa kokonaan runoilijapersoonasta ja ainutkertaisesta kokemuksesta. (Hökkä 1995, 107; Walzel 1990/1916, ) Myös Friedrich Nietzsche kiistää ajatuksen siitä, että runossa esiintyvä minä olisi tekemisissä todellisen kirjailijahenkilön kanssa. Runon hahmot eivät ole missään orgaanisessa suhteessa runoilijaan. Ajatus arkiminän syrjäyttämisestä esitetään Nietzschen teoksessa Näin puhui Zarathustra. Zarathustra kuvaa luvussa Luova tie runon minän ja runoilijan oman minän suhdetta: "Sinun täytyy tahtoa polttaa itsesi omassa liekissäsi: kuinka tahtoisit uudistua, jos et ole ensin tullut tuhkaksi!" (Nietzsche 1967/1961, 53). Luova ihminen ikään kuin "polttaa" arkisen minänsä. Taideteoksessa syntyy uusi minä, joka kohoaa entisen minän tuhkasta kuin Feeniks -lintu. 17

22 Lyyrinen minä ja puhuja ymmärretään helposti lähes rinnakkaisiksi käsitteiksi. Lyyrinen minä ei ole kuitenkaan automaattisesti sama kuin runon personoitu puhuja, puheena oleva minä tai runosta abstrahoituva subjekti-käsitys (Hökkä 1995, 111). Huomioitavaa on kuitenkin se, että jokaiseen aspektiin lyyrisellä minällä on elastinen ja vaikeasti määrittyvä suhde. Lyyrinen minä viittaa kysymykseen runon minuudesta ja subjektista. Runon puhujan käsite puolestaan vie ajatukset runon luonteeseen puheen kaltaisena viestimisenä, mikä liittyy runouden erityisluonteeseen kaunokirjallisena tekstinä. Ääni lyyrisen minän rinnakkaiskäsitteenä viittaa puheeseen ja kuulemiseen. Runoa luettaessa ääni viittaa mielikuvaan siitä, miten puhujan eetos ja luonne asettuu havaittavaksi. Ääni edellyttää persoonan ottoa, jonkinlaista pronominaalista ratkaisua, oli se sitten maskeerattu (esimerkiksi viittaamassa minään), rooli (esimerkiksi henkilö) tai todella tekijää (autobiografisesti) representoiva. Ääneen kuuluu erottamattomasti sävy, asenne aiheeseen ja kuulijaan. (Hökkä 1995, 117). Äänen sävy luo ilmapiirin, atmosfäärin eli tunnelman. Se voi olla tiettyä teosta varten otettu sävy, tai se voi olla sävy, joka kuuluu kauttaaltaan tietyn runoilijan teksteissä. Silloin siitä voidaan puhua oikeastaan jo runoilijan tyyliin ja maailmankuvaan kuuluvana asiana. Me tunnistamme runoilijan äänestään. (Myers & Simms 1989, ). Paloheimon runoilijan ääni on perusluonteeltaan sama jokaisessa kokoelmassa, hänen runonsa ovat suurelta osin valoisia ja elämänmyönteisiä. Hän ei kirjoita synkkään sävyyn edes kuolemasta, vaan runoissa on aina myös huumoria, tyypillisimmin ironiaa. Ironiassa sanotun tarkoitettu merkitys on eri kuin mitä sanotun merkitys itsessään on (Hutcheon 1994, 11). Ironia sisältää asenteen sekä sanomatonta että sanottua kohtaan. Linda Hutcheon (1995, 10, 13) näkee ironian diskursiivisena strategiana, joka on aina jotain muuta ja jotain enemmän kuin, mitä sanotaan suoraan. 18

23 2.1.4 Runon puhujana retorinen minä Runon minä ilmaistaan usein suoraan pronominilla minä. On kuitenkin huomioitava, että pronominilla ilmaistu runon minä ei välttämättä ole kuitenkaan sama asia kuin runon puhuja. Runon puhujaa kutsutaan selvyyden vuoksi retoriseksi minäksi, ja runossa kielellisesti esiintyvää minää nimitetään mimeettiseksi minäksi. Mimeettinen minä on osa runon fiktiivistä maailmaa ja se rinnastuu näin ollen muihin fiktiivisessä maailmassa esiintyviin hahmoihin tai objekteihin. (Haapala & Lillqvist 2005.) Retorista subjektia eli runon puhujaa ei voida sijoittaa suoraan runon maailmaan, eikä sitä ole mahdollista osoittaa runosta samalla tavalla kuin mimeettistä minää. Runon retorinen minä saattaa nousta voimakkaasti esiin silloin, jos runon mimeettinen minä yhtäkkiä jää taka-alalle ja vaihtuu minäpuhujan olotilaa reflektoivaksi ja runon maailmassa minänä esiintynyttä hahmoa puhuttelevaksi ääneksi. Runon retorisen ja mimeettisen minän välillä ei ole niin suurta merkittävää eroa, että aina voisi selvittää, kummasta on kyse. Yleensä runon minän tunnistaminen riittää. (Haapala & Lillqvist 2005.) Myös lukijan merkitys tekstin tulkinnassa on otettava huomioon, kun tarkastellaan lyyristä minää. Lyyrinen minä ei ole tekstin objektiivinen ominaisuus. Lyyrinen minä muodostuu lukijan ja tekstin välisessä dialogissa. Hökkä (1995, 127) on todennut, että lukija ikään kuin tulee lyyristä minää vastaan ja ryhtyy siksi. Hän kuuntelee runon ääntä ja sen laskuja, nousuja ja vaihdoksia, ja liittää oman äänensä runon ääneen. Lyyrinen minä toimii siis välittäjänä runoilijan ja lukijan välillä. Runoilija ja lukija kohtaavat lukuhetkellä. Palaa ne linnut vielä -kokoelmassa esiintyy puhuja-runoilija, joka kommentoi luovaa työtään ja pohtii sen ehtoja. Runossa Muistelma runoilijasta (PNLV, 48 54) puhuja-runoilija kertoo suhteestaan muihin runoilijoihin, esikuvana 19

24 hänellä on ollut Uuno Kailas. Runon puhuja tunnustaa matkineensa omissa teksteissään Kailaan runoja. Puhuja-runoilija esiintyy siltä osin vaatimattomasti. Kun vertaa aiemmin ilmestyneen kokoelman Vaeltava laulaja vastaaviin metalyyrisiin kohtiin, vaatimattomuus on lisääntynyt. Aiemmin puhujarunoilijan kontekstiksi muodostuu romanttinen tekijäkäsitys, sillä puhujarunoilija tuo yleensä voimakkaasti esiin omaa merkitystään runojen luojana tai ylistää runoilijoita yleensä, kuten runossa Kuolleet runoilijat (VL, 79 83). Runon puhujan määritteleminen on välttämätöntä, koska puhuja esittää runon näkemykset ja suodattaa runon eri elementit. Jotta voi tarkastella runon esittämiä näkemyksiä, tulee saada ensin käsitys runon puhujasta tai toisin sanoen lyyrisestä minästä. Viikarin (1998, 91) mukaan on mahdollista käyttää termejä lyyrinen minä, persoona tai speaker puhuttaessa siitä, kuka runossa puhuu. Puhuja-termi painottaa runouden puhuttua luonnetta. Kaikilla edellä mainituilla termeillä on kuitenkin merkityseroja. Kyseessä on se lausuja, jonka äänen runossa kuulemme. Runoa tulkittaessa pohditaan, mikä puhuja on: minä, sinä vai peräti hän. Selvitetään myös, miten tämä puhuja puhuu: onko puhe suoraa tai epäsuoraa, tajunnanvirtaa, ajatuksia vai reflektoiko runo.(mt., 91.) Runon puhuja eroaa kertojasta siinä, että hän kertoo ja esittää ajassa tapahtuvan tapahtumasarjan tai kuvaa jonkin ilmiön, asian tai mielentilan. Kertoja voi myös kuvata miljöötä, tapahtumia, mielentilaa tai muuta vastaavaa. Kertomus edellyttää kuitenkin aina tapahtumien jatkumoa. (mt., 92.) Puhuja voi päättää puheensa, kun saa haluamansa asian kuvatuksi. Runon lyyrisen minän ja puhujan määrittelemisen jälkeen siirryn tarkastelemaan, miten kirjoittamiseen ja runojen tekemiseen liittyviä asioita kuvataan Paloheimon kokoelmassa eli millainen kuva runoilijan olemuksesta ja työstä annetaan hänen runoissaan. 20

25 2.2 Metalyyrisyys Metalyriikan määritelmä Metalyyrisyyden on usein lyhyesti todettu olevan runoa runosta (Launonen 1984, 79, 174, 198). Näin epätarkka määritelmä ei kuitenkaan avaa käsitettä lainkaan. Auli Viikari (1987, 208) määrittelee metalyyriseksi runon, joka puhuu runouden laadusta yleensä. Myös tämä määritelmä jättää vielä paljon sanomatta. Osuvampi metalyriikan kuvaus löytyy Pekka Tammelta (1980, 157), hänen mukaansa kyse on runoudesta jonka syvin problematiikka koskee aina esisijaisesti runoutta itseään, runon ja todellisuuden suhdetta, kirjallisuuden ilmaisukieltä ja koko tekstien generoimisprosessin luonnetta. Outi Ojan mukaan metalyyrisyyttä on käytetty monissa suomalaisessa lyriikantutkimuksissa keskeisenä käsitteenä, varsinaisena tutkimuskohteena se on ollut harvinaisempi. Hänen mielestään käsitettä ei ole tästä syystä määritelty tarkemmin. Suomalaisessa lyriikan tutkimuksessa metalyyrisyyttä on tarkasteltu lähinnä vain modernissa lyriikassa, vaikka sitä on ollut suomalaisessa lyriikassa kautta aikojen, esimerkiksi jo lukujen rahvaanrunoilijat pohtivat runoissaan kirjoittamisensa yhteiskunnallista ja henkilökohtaista merkitystä (Oja 2004, 18.) Huomion arvoista on myös, että suomenkielisessä lyriikan tutkimuksessa metalyyrisyyttä on eritelty lähinnä modernistilyyrikoiden teksteistä. Tämä johtunee siitä, että lyriikantutkimus keskittyy pääosin modernistiseen lyriikkaan, jossa metalyyriset piirteet korostuvat (Oja 2004, 18). Esimerkiksi Paloheimon runoissa sitä esiintyy, vaikka runot ovat syntyneet luvuilla. Metalyyrisyys on kuitenkin ollut pitkään ilman selkeää määritelmää, minkä vuoksi siihen ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota. 21

26 Suomalaisen metalyriikan tutkimukseen ovat vaikuttaneet muun muassa Eva Müller-Zettelmannin pohdinnat metalyrisyydestä ja sen olemassa olosta (ks. Müller-Zettelmann 2000; 2003) sekä Outi Oja (2004) ja Anna Hollsten (2004), jotka pohjaavat käsityksensä Müller-Zettelmannin ajatuksiin. Eva Müller- Zettelmannin väitöskirjassa määritellään, mitä metalyriikka on. Suomalaisista tutkijoista muun muassa Katriina Kajannes (1997) ja Sakari Katajamäki (2004) käyttävät artikkeleissaan metalyriikka -käsitettä. Metalyyrisyys nousee tarkasteluun Leena Launosen Haavikon Talvipalatsista tehdyssä väitöskirjassa sekä Anna Hollstenin (2004) väitöstutkimuksessa Bo Carpelanin kirjallisuuskäsityksestä. Käsite metalyriikka liittyy läheisesti muihin meta-alkuisiin termeihin, kuten metafiktio, -draama, -kieli ja -kommunikaatio. Meta-alkuliite tulee kreikan meta-sanasta, joka tarkoittaa takana, keskellä, jälkeen tai kanssa (Wales 1990 s.v. metalanguage). Metalyriikkaa jaotellaan eri lajeihin, mutta jaottelut eivät ole kovin hyviä siinä mielessä, että rajat eri luokkien välillä eivät ole aina selkeitä (Hollsten 2004, 296). Sekä Hollsten että Outi Oja pitävät kuitenkin Müller-Zettelmannin metalyriikan typologiaa merkittävänä, koska se on tällä hetkellä ainoa kattava metalyriikan typologisointi (Oja 2004, 13; Hollsten 2004, 296). Meta-alkuiset käsitteet viittaavat kielitieteessä ja semiotiikassa kieleen, joka on tietoinen omasta luonteestaan ja siitä, miten se on rakentunut. Metakieli kiinnittää lukijan huomion itseensä ja lukemisen prosessiin. Metakieli (metalanguage) käsite on tullut tunnetuksi modernissa logiikassa, jossa erityisesti David Hilbertin vaikutuksesta on erotettu toisistaan formalisoitu kieli ja ei-formalisoitu metakieli, josta käytetään myös nimityksiä objektikieli tai syntaksikieli. (Oja 2004, 7; Müller-Zettelmann 2005, 126; von Wright 1982, 170, ) Outi Oja (2004, 7) määrittelee metakielen kieleksi, jolla puhutaan jostakin toisesta tai samasta kielestä, objektikielestä. Kielitieteessä 22

27 termi on yhdistetty Louis Hjelmsleviin (Crystal 1985, s.v. metalanguage, Wales 1994, s.v. metalanguage). Lyriikan ja metalyriikan keskinäinen suhde on toisiaan täydentävä, ei täysin toisistaan erotettavissa oleva. Myös metafiktio ja -lyriikka toistensa rinnakkaiskäsitteitä (Oja 2004, 7). Eva Müller-Zettelmannin (2003, 124) mukaan kirjallisessa metafiktiivisyydessä (metareflexivity in literature) on kyse kirjallisuuden periodit ja lajit ylittävästä ilmiöstä, jossa kaunokirjallinen teksti viittaa omaan luonteeseensa kaunokirjallisena artefaktina. Mika Hallila (2004, 210) on pohtinut metafiktion ja fiktion suhdetta proosateoksissa. Hänen mukaansa fiktiivisen tekstin sisältämä metapuhe on aina osa sitä fiktiivistä diskurssia, jossa puhe esitetään. Metalyyriset tekstit ja metapuhe lyriikasta on erotettava toisistaan. Metapuhetta lyriikasta esiintyy muun muassa runomanifesteissa tai runoilijoiden laatimissa ei-fiktiivisissä omien tekstiensä selityksissä (Hallila 2004, 209). Ne eivät ole metalyriikkaa. Metalyyrisyys voidaan määritellä runon teemojen perusteella: metalyyrisessä runossa viitataan esimerkiksi lyyriseen inspiraatioon, runon luomisprosessiin tai sosiaaliseen tehtävään, joka kirjallisuuden luomisella on. Metalyyristen runojen yhteinen semanttinen nimittäjä löytyy piirteestä, joka liittyy lyyriseen taideteokseen itseensä. Jos runossa tai sen osassa esitetään esteettinen konstruktio (fictio) tai luomus (inventedness, fictum), puhutaan metalyyrisyydestä. Myös viittaukset toisiin taiteen lajeihin kuuluvat metalyriikan piiriin. (Müller-Zettelmann 2000, 171; 2003, ) Suomalaisessa lyriikan tutkimuksessa on käytetty käsitettä metalyriikka (engl. metapoetry, saks. Metalyrik), mutta samaa tarkoitetaan myös englannin kielen käsitteellä itserefleksiivinen (self-reflexive) tai itsetietoinen lyriikka (selfconscious poetry). Saksankielisessä tutkimuksessa käytetään kattokäsitettä poetologinen lyriikka (Poetologische Lyrik) ja niin sanottu runoilijaruno (Dichtergedicht) ja Ars Poetica -runo. Myös Armin Paul 23

28 Frankin (1977) kehittämät termit teoria runona (Theorie als Gedicht) ja teoria runossa (Theorie im Gedicht) ovat käytössä samoin myös nimitys runous runoudesta (Dichtung über Dichtung). (Oja 2004, 8.) Genreteoriat suhtautuvat metalyriikkaan kirjavasti. Saksankielisissä kirjallisuudentutkimuksen sanakirjoissa metalyriikka määritellään lyriikan genreksi (ks. Hildebrand 2003a, 2n). Metalyriikkaa on myös joskus pidetty lyriikan alalajina (subgenrenä) sisältöpohjaisin perustein (Müller-Zetelmann 2003, 125, 140; Baker 1997, 1) tai temaattisena genrenä (Weber 1997, 9). Metalyriikkaa esiintyy lyriikassa erittäin paljon, joten sen tutkiminen on tärkeää ja siihen tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota, huolimatta siitä pidetäänkö sitä genrenä vai eräänlaisena tekstityyppinä. Eva Müller-Zettelmannin (2003, ) keskeinen ajatus on, että metalyyrisyys kaikissa variaatioissaan sisältää aina viittauksen esteettisen objektin tehtyyn luonteeseen. Metalyriikka käsittelee kirjallisuutta kaikissa muodoissaan, vaikka liittyykin läheisesti nimenomaan lyriikkaan. Metalyyrisiä teemoja on useita, mutta yhteistä niille on, että niillä viitataan johonkin puoleen lyyrisen taideteoksen omassa olemuksessa. (Müller-Zettelmann 2003, 138.) Myös viittaaminen muihin taiteenlajeihin on metalyyrisyyttä (Müller- Zettelmann 2003, 139.) Anna Hollsten määrittelee metalyyrisyyden pitkälle Müller-Zettelmannin tavoin, mutta tekee siihen tiettyjä lisäyksiä. Hänen mukaansa metalyyrisyyden parissa ollaan heti, kun runo jollain tapaa käsittelee runoutta ja sen fiktiivistä luonnetta. Toisiin taiteenlajeihin viittaamisen lisäksi Hollsten pitää metalyriikkana viittaamista runouden traditioon, esimerkiksi yksittäiseen runoilijaan tai aikakauteen (Hollsten 2004, 22.) Katriina Kajannes puolestaan määrittelee runouden olevan aina metalyyristä. Hän tarkentaa kuitenkin, että kyseessä on metalyyrinen runo, jos siinä 24