Live from the Kuhmo Festival. 2002Ondine Inc., Helsinki

Transkriptio

1 Live from the Kuhmo Festival Finnish A Century of Chamber Music 2002Ondine Inc., Helsinki Manufactured in Austria. Unauthorised copying, hiring, lending, public performance and broadcasting of this record prohibited. ODE 984-2S

2 2

3 CD 1 Toivo Kuula ( ) Piano Trio, Op. 7 50: Moderato assai 18: Scherzo (Allegro con brio) 6: Andante elegico 13: Finale (Allegro vivace) 11:55 Jaakko Kuusisto, violin, Jan-Erik Gustafsson, cello, Paavali Jumppanen, piano Erkki Melartin ( ) String Trio, Op : Andante 5: Andante funebre 4: Presto 2: Finale (Vivace) 4:59 Edition Pine Echnaton Trio: Mayra Adjei-Salinas, violin, Sebastian Krunnies, viola, Frank-Michael Guthmann, cello CD 2 [67:55] Aarre Merikanto ( ) Concerto for violin, clarinet, French horn and string sextet (Schott Concerto) (1924) 22: Largo - Allegro 5: Largo - Vivace 10: Allegro vivace 6:08 Warner/Chappell Music Finland Oy John Storgårds, violin, Eduard Brunner, clarinet, Radek Baborák, French horn, Sirkka-Liisa Kaakinen, violin, Corinne Chapelle, violin, Pierre Lenert, viola Tommi Aalto, viola, Götz Teutsch, cello, Martina Schucan, cello Väinö Raitio ( ) 4 Juninatt, Op. 5/5 (Gripenberg) 3:45 5 Ljuset flämtar, Op. 5/4 (Tegengren) 3:05 6 Kuollut hetki, Op. 11/3 (L. Onerva) 2:40 7 Kuutamolla, Op. 28/1 (Koskenniemi) 2:38 M/s Helena Juntunen, soprano, Eveliina Kytömäki, piano 3

4 4 Erik Bergman (1911 ) Three Fantasies for clarinet and piano, Op. 42 ( ) 9: Moderato grottescamente 3: Adagio elegiaco 2: Comodo e poco rubato 3:27 Warner/Chappell Music Finland Oy Asko Heiskanen, clarinet, Marita Viitasalo, piano Aarre Merikanto 11 Kesäyö (Hellaakoski) 3:12 12 Valvotko kaukana siellä (Lyy) 2:00 13 Veräjäpuu (Vuorela) 1:47 14 Askeleita (Kajava) 3:08 Warner/Chappell Music Finland Oy Soile Isokoski, soprano, Marita Viitasalo, piano CD 3 [55:06] Aulis Sallinen (1935 ) Introduction and Tango Overture, Op. 74 ( ) 9: Introduction 5: Tango Overture 3:56 Novello Laura Mikkola, piano, Jean Sibelius Quartet: Yoshiko Arai, violin, Jukka Pohjola, violin Matti Hirvikangas, violin, Seppo Kimanen, cello Einar Englund ( ) Sonata for violin and piano (1979) 19: Preambulum (Molto moderato, quasi andante) 6: Intermezzo (Allegro giocoso) 4: Elegia (Adagio) 5: Finale (Allegro moderato) 4:16 Warner/Chappell Music Finland Oy Meri Englund, violin, Tiina Karakorpi, piano Joonas Kokkonen ( ) String Quartet No. 3 (1976) 16: Allegretto 7: Allegro 3: Adagio 5:49 M/s Jean Sibelius Quartet: Yoshiko Arai, violin, Jukka Pohjola, violin,

5 Matti Hirvikangas, violin, Seppo Kimanen, cello Einojuhani Rautavaara (1928 ) Die Liebenden, Song cycle for voice and string quintet ( /arr. 2000) (Rainer Maria Rilke) 21: Liebes-Lied4: Der Schauende 7: Die Liebende 5: Der Tod der Geliebten 3:54 Commissioned by the Kuhmo Chamber Music Festival First performance Warner/Chappell Music Finland Oy Marcus Ullman, tenor, John Storgårds, violin, Cecilia Zilliacus, violin, Vladimir Mendelssohn, viola, Jan-Erik Gustafsson, cello, Duncan McTier, double bass [67:43] CD 4 Matti Rautio ( ) Divertimento I (1955) 10: Ouverture (Allegro giocoso) 3: Lullaby (Andante tranquillo) 5: Cancan 1:40 Warner/Chappell Music Finland Oy Jan-Erik Gustafsson, cello, Juhani Lagerspetz, piano Erkki Salmenhaara ( ) 4 Sonatine for two violins (1972) 9:45 Warner/Chappell Music Finland Oy Meri Englund, violin, Antti Tikkanen, violin Eero Hämeenniemi (1951 ) Sonata for clarinet and piano ( ) 13: : :43 Warner/Chappell Music Finland Oy Asko Heiskanen, clarinet, Jerry Jantunen, piano Usko Meriläinen (1930 ) 7 The Flute Mirror of Water (1984) 9:41 Edition Wilhelm Hansen 5

6 6 Petri Alanko, flute, Marita Viitasalo, piano Pehr Henrik Nordgren (1944 ) String Quintet, Op. 110 (2000) 17: : :49 M/s Pietari Inkinen, violin, Antti Tikkanen, violin, Ilari Angervo, viola Marko Ylönen, cello, Ramon Jaffé, cello CD 5 [60:32] Paavo Heininen (1938 ) String Quintet, Op. 78 (2001) 23: Punctus: Affettuoso ed espressivo 8: Ludus: Vivacissimo, leggiero 5: Cantus: Largo appassionato 9:20 Commissioned by the Kuhmo Chamber Music Festival First performance M/s Danel Quartet: Mark Danel, violin, Gilles Millet, violin, Tony Nys, viola, Guy Danel, cello; Roi Ruottinen, cello Jouni Kaipainen (1956 ) Trio III, Op. 29 ( ) 21: Sostenuto 6: Presto 3: Marcia funebre Adagio 4: Prestissimo con leggerezza 2: Andante 4:28 Commissioned by the Kuhmo Chamber Music Festival (together with Suomen Kuvalehti) Edition Wilhelm Hansen Gryphon Trio: Annalee Patipatanakoon, violin, Roman Borys, cello, Jamie Parker, piano Magnus Lindberg (1958 ) 9 Clarinet Quintet (1992) 18:42 Commissioned by the Kuhmo Chamber Music Festival Edition Wilhelm Hansen Kari Kriikku, clarinet, Avanti! Quartet: John Storgårds, violin, Anna Hohti-Jaatinen, violin, Tuula Riisalo, viola, Lea Pekkala, cello

7 CD 6 [63:44] Kimmo Hakola (1958 ) 1...la nuit n est pas (1984) 7:20 Warner/Chappell Music Finland Oy Roi Ruottinen, cello, Jerry Jantunen, piano Kaija Saariaho (1952 ) 2 Spins and spells (1996) 6:41 M/s Roi Ruottinen, cello Jukka Tiensuu (1948 ) 3 Drang (1998) 6:46 M/s Ismo Eskelinen, guitar 4,mutta for three accordions (1987) 4:31 M/s Trio Fratres: Toni Hämäläinen,Heikki Jokinen, Raimo Vertainen Uljas Pulkkis (1975 ) 5 Sonata for pianoforte solo (1997) 7:05 M/s Antti Kaihola, piano Veli-Matti Puumala (1965 ) String Quartet (1994) 29: Introduzione 11: Seconda parte 17:43 Warner/Chappell Music Finland Oy The New Helsinki Quartet: Jan Söderblom, violin, Petri Aarnio, violin, Ilari Angervo, viola, Marko Ylönen, cello [62:44] 7

8 8 Kuhmo Chamber Music In terms of surface area, Kuhmo is Finland s second largest city. 600 km north of Helsinki, Kuhmo nestles in the heart of an extensive lake and forest district on Finland s eastern border. Its population of 11,000 makes Kuhmo one of Finland s smallest cities, but it was here, in this secluded neck of the woods, that the accomplished cellist Seppo Kimanen founded the Chamber Music Festival, back in Over the years, the festival has become an absolute must for music devotees the world over. The first festival attracted 800 enthusiasts; in 1999, it drew a record-breaking 49,000. During the festival, the entire city resonates with exquisite music from morning till night. The beautiful acoustic masterpiece that is Kuhmo Arts Centre was completed in 1993, and although it provides the venue for most of the concerts, many are also held at Kuhmo s impressive timber church. Some, too, are still held in what used to be the main venue for the city s Chamber Music, Kontio School s nostalgic assembly hall, the very walls of which are infused with the echoes of twenty years of some of the most stunning performances ever given by the world s leading chamber musicians. In 1999, Kuhmo Chamber Music and Ondine began collaboration on a Finnish chamber music recording project. The recordings themselves were made at festival concerts in 1999 and 2001, with the festival programmes for those years deliberately adapted to incorporate a representative selection of the very finest in Finnish chamber music, within the viable framework that two festivals can provide. This anthology is a select compilation of those recordings.

9 9

10 10 Chamber music in Finland Chamber music represents an extraordinary phenomenon in Finland. In winter, over twenty orchestras regularly perform symphony music concerts in Finnish cities to audiences totalling up to five million Finns. Come the summer, thousands of Finnish enthusiasts take to the countryside to attend chamber music concerts in tiny idyllic locations close to nature. The summer chamber music extravaganzas also enable audiences to relate to the music in a completely different way than they do from static auditorium seats in the winter. During the summer, devotees devour chamber music with the voracity of feeding boa constrictors, before settling down to digest it during the stillness of the Nordic winter darkness. Finnish chamber music sparkles with the creative joie de vivre epitomised by the Finnish summer; something that is altogether smothered by the collective general formality synonymous with the prosaic symphonic performances of the winter. Finnish chamber music first flourished at the end of the 1700s with a burgeoning interest in European compositional art within Turku university circles. The string quartets of Erik Tulindberg and the violin sonatas of Thomas Byström echo the fresh influence of Haydn and Beethoven, and Crusell s concerto-style chamber music, composed in Sweden, represents the zenith of this period. The wave of general interest in chamber music grew again at the end of the 1800s, in the wake of professional education. During his studies ( ), and before composing the Kullervo Symphony, Jean Sibelius wrote a large amount of chamber music. In his prime as a composer, however, he penned only one extensive chamber work, Voces intimae (the String Quartet in D minor), and by doing so effectively opened a chamber music avenue for his successors to explore. The nationalistic compositional climate prevalent at the start of the 1900s was hardly one for absolute chamber music, thus it was only natural for this period of composition, epitomised by the monumental and epic, to favour heroic cultural works. So it was that of the students of Sibelius, composers Leevi Madetoja ( ) and Toivo Kuula ( ) composed all their chamber music during their studies. One would have expected Madetoja, being a symphonist, to have developed

11 an interest in the string quartet, but his foremost chamber music work remains the Lyrical Suite for cello and piano. The potential gap in Madetoja s creative output has, however, been partly filled by Paavo Heininen who penned two imagined Madetoja quartets. Toivo Kuula composed his great Piano Trio op. 7 in 1908, for his final concert as a student before leaving Finland to pursue his studies elsewhere. The monumental trio in four movements, with its vast billowing waves of emotion, is reminiscent of Franck s String Quartet, but without achieving the same degree of focus. A rich melody ranging from folk song to exuberant romanticism, and an explosive instrumental brilliance predominate in the first movement (Moderato assai). The development of the sonata form sometimes draws the music far away from its original theme. The main section of the Scherzo (Allegro con brio) is beguilingly danceable but the melancholy of the intermediate section, eminently less catchy. As a songwriter, Kuula establishes contact with his own inner voices in the slow movement (Andante elegiaco) which, in its string unison, provides a mournful reworking of an Ostrobothnian folk melody. The composer s natural grandiloquence has a convincing feel, even in the more sinuous subsidiary theme. The finale (Allegro vivace) starts on a vigilant note before resorting to generally coercive bulldozer tactics. Later, Kuula would learn to bring down the final curtain down more quickly, but the showy, theatrical finale nevertheless sounds inspiring in adept hands. Slightly older than Kuula, Erkki Melartin ( ) studied, as had Sibelius, under Martin Wegelius and Robert Fuchs. His broad compositional palette encompassed everything from the inspiring romanticism of folklore to impressionism, sometimes even entering the territory of free tonal style. As a trained symphonist, Melartin composed his four String Quartets before 1910, but very little chamber music after that date. One exception to this is Melartin s String Trio op. 133, written in the first half of the 1920s. Although the main theme for the opening movement of the string trio (Andante Allegro) is in the style of a nationalistic song, it has a very cosmopolitan feel nonetheless. Melartin gave his national images universality through spiritual refinement, and this 11

12 12 comes across with the strongest sense of freedom in the string trio. The basic theme for the slow movement (Andante funebre) is swathed in late romanticism, with a daring harmony development that lures the listener into unknown territory. In the scherzo (Presto) too, strange intervals and effervescent tremolos create a flickering atmosphere, which is further intensified by the humour of the string trio pizzicato. Tremolos are also used to bring fervour to the finale (Vivace), in which Melartin provides listeners with a taste of his contrapuntal skills. In terms of its maturity and individuality of concept, the String Trio op. 133 is one of the most fascinating works in Finnish chamber music. Concerto-style chamber music and solo songs Chamber music has often provided a safe haven for composers who have found it difficult to obtain approval for their ideas. For some reason, the Finnish modernists of the 1920s, rejected by the audiences and musical authorities alike, did not exploit this opportunity. For example, the chamber music of Väinö Raitio and Uuno Klami was mostly written by the young composers as course material for examinations. Only Aarre Merkanto felt a lasting pull towards chamber music. Aarre Merikanto ( ) studied music under Max Reger in Leipzig and under Sergei Vasilenko in Moscow. After the completion of his late-romantic chamber works while still studying, Merikanto s style took a turn towards serious expressionism. In 1925, he entered his Concerto for violin, clarinet, French horn and string sextet in the composition competition arranged by the publishing firm Schott, and came joint first alongside Paul Dessau, Ernst Toch, Alexander Tscherepnin and Hermann Wunsch. The concept of concerto-style chamber music, birthed in the 1920s with masterpieces by Berg, Weber and Hindemith as its most shining examples, seemed to embody the group spirit of modernist composers of the time, i.e., a little world set apart from the mainstream. The composition competition was also deliberately planned to broaden the concept of chamber music. The Schott Concerto was first performed in Finland seven years after its win, and its sister work the Nonet, which was completed in 1926, was never even performed during the composer s life.

13 A disheartened Merikanto destroyed the score for the Nonet, although the parts were fortunately salvaged. A worse fate was to befall the String Sextet (1932), as the composer tore up almost every other page of the score. The three-movement concerto begins with a slow introduction (Largo), with a delicate violin theme positioned in the centre of a precarious polytonal landscape. The Allegro section progresses as an intentional subconscious flow, but lingering nevertheless on elegiac solos. The brightness of the concerto-style final part is in no way in conflict with the gloomy mood. In the second movement, static poetry and forlorn mysticism blossom. Folkloric simplicity is one of the themes already established in the opening section (Largo) and is intensified in the traditional folk dance themes of the intermediate scherzolike section (Vivace). The final section (Adagio) sees a return to solitude and angst, which were only accepted as being typically Finnish traits after the composer s death. The finale (Allegro vivace) underlines Merikanto s expertise in animating instrument ensembles and in handling powerful themes. Judging by his later solo song works, Merikanto seems a completely different composer to the lone pioneer of the Schott Concerto. With their distinctive style, Merikanto s later solo songs exemplify a sensitive poetic instinct. The songs quickly became popular, although they all but disappeared from the programme repertoire following the composer s death. Aaro Hellaakoski s Kesäyö (Summer Night, 1952) blends rapturous joy with the bittersweet winter chill that summer has not altogether managed to dispel. In a letter, Merikanto tells of how one of his songs came into being: I had just (at 3 p.m.) put the final touches to Toivo s Valvotko kaukana siellä? [Art Thou Awake Far Away?] A beautiful poem, when you think about it. A silent, somewhat strange thing. Hilja Aarnisalo s 1955 performance of the song based on Toivo Lyy s text brought tears to Merikanto s eyes; perhaps because that very same afternoon the composer had decided to burn his radical Violin Concerto No. 3. Viljo Kajava s poem Askeleita (Footsteps), dedicated to mature love, was also performed for the first time at the concert. Contemplative reclusion and silent nostalgia also found musical 13

14 14 expression in Veräjäpuu (The Gate Beam, 1951), based on Einari Vuorela s text. Merikanto also set V.A. Koskenniemi s poem Kuutamolla (Moonlit Night) to music, but not as memorably as the 1920 version by his contemporary Väinö Raitio ( ), who had studied under Melartin and in Moscow. Raitio s rapturous, extensive intervals strive for the moon s attributes and the mysterious world that they expose: Kuin lumottuna sydän vaikenee ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee. ( As if enchanted the heart is silent and bathes in the reverent tranquillity ). In the other great works from his relatively small solo song output, Raitio goes in search of the frontiers between light and darkness, dreaming and consciousness. The setting for Juninatt (A Night in June) based on Bertel Gripenberg s poem, is a pallid summer s night and Kuollut hetki (The Dead of Night), based on the work by L. Onerva, is set in the moments just before daybreak. In the musical version of Jacob Tegengren s Ljuset flämtar (The Candle-flame Flickers), the fantastic piano part is also evocative of the flickering, panting light struggling against the darkness. Finland after the romance The experiences of World War II laid the period of national romanticism to rest. The composers of the new post-war generation all looked to the future, albeit with their own visions. Erik Bergman (b. 1911) was the first to adopt the modernist perspective without a backward glance, conveying it with the same freshness into the 21 st century. In 1954, whilst under the tutelage of Wladimir Vogel and travelling to Ascona in Italy, Bergman composed Three Fantasies for clarinet and piano op. 42, which is reputed to be the first Finnish composition using a twelve-tone system. Bergman exploits the dodecaphonic system to produce a very independent and personal work. The marching tempo of the opening movement (Moderato grottescamente) seems to be laced with historic irony, as the dictatorial piano attempts to restrain the virtuoso clarinet. In the second movement (Adagio elegiaco) the clarinet breaks free into a melancholic solo that the piano, with its levelling approach, comments on every now and then. In the finale (Comodo e poco rubato) the dialogue between the instruments intensi-

15 fies, becoming ever more passionately frenzied. Einojuhani Rautavaara (b. 1928), too, was drawn in by the dodecaphonic approach but with an exuberant rejection of any kind of fundamentalism. Rautavaara s expressive dodecaphonic chamber works include his Second String Quartet and the song cycle Die Liebenden (The Lovers, 1959), based on Rainer Maria Rilke s poems and composed during the same period. Rautavaara s song cycle received wider recognition in chamber music in 2001 when the composer arranged them for voice and string quintet. Both the text and linearity explored through broad slurs make the song cycle Die Liebenden, which was written in Cologne, the heir of Central-European modernism. Alongside the work of Mahler and Richard Strauss, the music seems to be buoyed up by winds from other worlds, in a way reminiscent of Schönberg s Second String Quartet. Rilke s poetry is also one of the keys to understanding the spiritual heart of Rautavaara s music. The terrifying angel that appears in The Duino Elegies is a central metaphor used by Rautavaara and a Jung-style archetype, which has also appeared in the background of later works based on angels. The tragic tinges to the Die Liebenden series are prompted by the gently caressing strings and the materially-distanced soulfulness, embodied by the uninhibited solo voice within the dodecaphonic landscape. The period following the war was not simply a time for the expression of strict modernism, but for the decisive establishment of all previously uncultivated musical forms within Finnish chamber music. The sparse compositional output of Aarre Merikanto s student Matti Rautio ( ) brought influences from Paris and Stravinsky. The spirited Divertimento, composed in 1955 for cello and piano, radiates the humour and compelling rhythm of Francis Poulenc s work. In the overture, the instruments seem to run free from their pursuers. The Finnish Lullaby, accompanied by a piano tremolo, is tellingly stripped of any excess emotion. The finale is a jaunty and virtuoso Cancan which places the listener back in the hub of urban Paris entertainment. In Finnish music, humour and popular influences have often been married with classical ideals. Aulis Sallinen (b. 1935) has composed works representative of this 15

16 16 phenomenon, with the Introduction and Tango Overture, op. 74 (1997) being his most recent example. Sallinen s experience as an operatic composer is illustrated by the dramatisation running through the work. The introduction builds up listener expectations in different directions; it is in turn gloomy and defiant, sentimental and sensitive. The Tango Overture is dominated by a steely temperament and rhythm, which seems to have its roots in the Finnish tango tradition. Einar Englund ( ) was able to capitalise on his experiences as a restaurant musician but had a penchant for the more classical forms of chamber music. Englund s sonatas and perhaps surprisingly his one String Quartet (1985) are dominated by their symphonist structure. According to the composer, the Violin Sonata written in 1979 reflects the existence of a contented person. Despite this, the sonata is nobly objective, with each movement submitted to the whole and the feelings of the individual beneath the burden of the entire world. The first movement (Preambulum) presents a core theme that runs through the whole work. The dance-like Intermezzo casts a strong optimistic light, and the scherzo rhythms, with their summery feel, are given free reign. The slow Elegia (Elegy) is tinted with tragedy and was actually written in memory of the composer s dead brother. Even in sadness, the necessity of continuing with life is highlighted. The finale is a frolicking romp, once the instruments submit to the witty dialogue. The perspective of depth provided by the small extension before the final statement is a reminder of Englund s characteristic propensity for the epic. Like Einar Englund, Joonas Kokkonen ( ) was a symphonist who stressed organic development and the power of forms in his chamber music. Of the three String Quartets, the last (1976) is like a satellite of a fourth symphony and the opera Viimeiset kiusaukset (The Last Temptations). The three-movement work, ending in a slow Adagio is related to symphony, and the ethic that emerges from the choral themes, akin to opera. Erkki Salmenhaara s ( ) Sonatina for two violins (1972) represents a suitable turning point in the post-war development phase of Finnish chamber music. Salmenhaara began writing using the modernist compositional techniques of György Ligeti, but the Sonatina, even

17 down to its titling, expresses a respect for the past, for linearity and for melody, effortlessly led by two violin voices intertwined with one another. The long road of synthesis In hindsight, the cyclical changes in style that take place over decades seem so clear-cut, but the development curves of individual composers go against the grain of general trends. For a long period of time, the frontier of Finnish music was defined as being somewhere between modern expressiveness and tonal synthesis, but in recent years the musical bloodlines of very different composers have intermingled, with fascinating results. Paavo Heininen (b. 1938) is often cited as being a modern extremist and the forefather of the Korvat auki (Ears Open) generation. In reality, Heininen is anything but a zealous prophet, and his compositional style certainly does not contain anything that could be considered false orthodoxy. In his very latest works this has meant several resourceful incursions into the territory of late romanticism. The pensive String Quintet op. 78 (2001) scrutinises the tonal dimensions of the group as one instrument; this can be considered to be characterised by the open counterpoint of the first movement (Punctus) or the unisons of the final movement (Cantus). The scherzo aspects of the intermediate movement (Ludus) embody a peace that has clothed itself in the soft haze of a rain shower. Usko Meriläinen (b. 1930) could be described as the most skilful and elegant linear writer in Finnish chamber music. Meriläinen s Suvisoitto (Summer Music) for flute and grasshoppers (1979) is undoubtedly the best known of his summery flute works, but Huilu veden peili (The Flute Mirror of Water, for flute and piano, 1984) with its smooth flowing movements, creates just as captivating an impression, with the flute and piano mirroring each other, above and below the surface of the water. Like Shostakovich, Pehr Henrik Nordgren (b. 1944) has composed sweeping, opinionated symphonies, as well as intimate chamber works, which include seven string quartets. The String Quintet op. 110 was completed in 2000 as a companion work to Schubert s String Quintet which, in part, inspired Nordgren s strong dualism. The second of the quintet s two untitled movements is twice the length of the 17

18 18 first. The work breaks the silence with a ground note reminiscent of an organ pedal-point and weaves a web of tension in the icy static. Despite the violent confrontations between burgeoning aggressions, the music finally dissolves back into insubstantiality. Ears open to anything Eero Hämeenniemi (b. 1951) was one of the young composers who formed the Korvat auki (Ears Open) Society at the end of the 1970s. The Clarinet Sonata, written in is the anthem for this period because it illustrates, in a variety of ways, its ancestry in expressionist tradition. The motif of the first movement (Andante cantabile) is a series of variations on a theme. At the beginning of the second movement (Adagio ma drammatico) the same basic themes are drawn into a broader and less predictable structure, before being placed within the confines of a more restrictive framework in the fast final section (Allegro scherzando). Hämeenniemi also analyses the coupling of clarinet and piano, which develops from an initially consensual chamber music relationship to a severance. Although rather eclectic instrumental ensembles were used in the chamber music of the 1980s, composers nevertheless had a habit of using musicians that were both unprejudiced and known to them; the desire for experience and showmanship was endemic. The snappy virtuoso of Kimmo Hakola s (b. 1958) la nuit n est pas ( the night is not, 1984) for cello and piano is a fundamental part of the drama sparked by the title s reference to Baudelaire s Flowers of Evil. There is no love lost between the piano and cello in this work, with the two instruments stalking each other near and far. The sections in unison are marked by a sense of dreary resolution and the cello is left to sulk for long interludes. However, Jukka Tiensuu s (b. 1948) forays into the territory of changing instrument ensembles seem to be like entering a new world every time. Common and recognisable characteristics are replaced by a fundamental unpredictability and strangeness. The work,mutta (,but ) for accordion trio was written between when the accordion was mostly being used in chamber music as a means for producing modern effects. Tiensuu thought otherwise: his uproarious, brisk compositional style is perfectly

19 suited to the accordion, with the instrument s traditional popularity simply being given a facelift to correspond to today s pacey approach. Drang for guitar (1998), presents the discreet facets and touches in the instrument s nature, and, under closer scrutiny, the micro-intervals lend a certain surreal obliqueness to the tones. Kaija Saariaho s (b. 1952) Spins and spells (1996), composed for the Rostropovich international cello competition, brings another new approach to instrumentality. The starting point for the virtuoso work is the composer s characteristic musical approach, at times caught up in a swirling, giddy persistence of movement, and at others punctuated with moments of motionlessness while the tones and colours catch their breath. Saariaho uses unusually distinctive scordatura as a means for evoking another time long before the cello we are familiar with was invented. The chamber music of Magnus Lindberg (b. 1958) is rarely as conventional in terms of theme and ensemble as in his Clarinet Quintet (1992). Collaboration spanning a number of years with the clarinettist Kari Kriikku has enabled Lindberg to accomplish a number of masterly performances and theatrical triumphs, but the Clarinet Quintet amazed audiences with its ebullient trills and uninterrupted movement that eventually die down into spells of prolonged and secretive pianissimo. The ornamental and elastic progression of Lindberg s Quintet distances the work from monolithic orchestral compositions. Even in the quintet, the strands of the instrumental lines are compressed into one towards the end, and are subject to Lindberg s trademark minimalist fitfulrhythm treatment. The ending sounds as though the petrol has simply run out. Of his generation of composing peers, the chamber music of Jouni Kaipainen (b. 1956) stands out as adhering most clearly to historical paradigms. His output includes works charged with poetry, and more abstract compositions, the most important being the String Quartets and Trios for varying ensembles. Trio III op. 29 (1987) uses a traditional piano trio ensemble, and the sheer grandeur of the work in five movements brings to mind Bartók s signature work. The thematic work is structured more like a Beethovenesque cyclopean wall; the funeral march in the middle of the trio is comparable with the equivalent in 19

20 20 Beethoven s Eroica symphony, even though the death of Kaipainen s father was very much an influencing background factor. In the slow finale, the composer nevertheless opens the door to entirely new dimensions. Veli-Matti Puumala (b. 1965) studied composition under Paavo Heininen at the Sibelius Academy and under Franco Donatoni in Siena. The Italian influences of vitality, abundance of detail and streamlined character have all contributed to give Puumala s music a strong profile. Puumala is one of the most internationally successful of his composer contemporaries, and even by its traditional title, the String Quartet, completed in 1994, is distinct from the rest of his work. The Quartet presented an intellectual challenge to Puumala whereby the subject matter of the piece, being far more varied than previous works, is forged into a dramaturgically incontrovertible form. The String Quartet adopts a modernspirited approach to exploring the harmonic dimensions of the ensemble and develops, from one stage to the next, with almost epic scale. Not only is the result breathtakingly virtuoso, but, in its multi-faceted nature, also continues the classical quartet canon. The youngest of the composers represented in this record anthology is Uljas Pulkkis (b. 1975), who has studied musicology and mathematics at Helsinki University from 1994, and composition under Harri Vuori, and under Tapani Länsiö at the Sibelius Acadamy. Pulkkis s music is a tangible illustration of the ongoing blurring of former musical frontiers, i.e., modern technology being exploited to serve the senses, and largely physical dramaturgy. Pulkkis did not want to compose his Piano Sonata in an entirely traditional way: Sonata 1997 for solo piano was completed indoors, in Helsinki, during the heat of the summer. The work itself is not in the form of a sonata; in fact, the word Sonata refers to a piece written for instrument, not to the form. However, following in the footsteps of many of his predecessors, Pulkkis s Piano Sonata is reminiscent of combat sport; the pianist tears his way through the opposing jungle of themes to reap the final reward of a single, solitary C. Antti Häyrynen Translation: Jason Garner

21 21

22 22 Kuhmon Kamarimusiikki Kuhmo on Suomen toiseksi suurin kaupunki pinta-alaltaan. Se sijaitsee 600 km Helsingistä pohjoiseen, Suomen itärajalla, suurten metsä- ja järvialueiden keskellä. Asukasmäärältään, n henkeä, Kuhmo kuuluu Suomen pienimpiin kaupunkeihin. Tähän syrjäiseen asutuskeskukseen sellotaiteilija Seppo Kimanen vuonna 1970 perusti kamarimusiikkijuhlan, joka vuosien kuluessa on muodostunut jo käsitteeksi musiikinystävien piirissä ympäri maailman. Ensimmäisillä juhlilla oli 800 kuulijaa, vuonna 1999 heitä oli ennätykselliset Festivaalin aikana Kuhmo soi aamusta iltaan. Vuonna 1993 valmistui kaunis ja akustiikaltaan suurenmoinen Kuhmo-talo. Useimmat konsertit pidetään siellä, mutta merkittävä osa myös Kuhmon juhlavassa puukirkossa, ja joitakin Kamarimusiikin entisessä»pääsalissa», nostalgisessa Kontion koulun juhlasalissa, jonka voimistelutelineet festivaalin 20 ensimmäisen vuoden aikana ovat kuulleet monia huikaisevia esityksiä maailman parhaiden kamarimuusikkojen esittäminä. Vuonna 1999 Kuhmon Kamarimusiikki aloitti yhteistyössä Ondine Oy:n kanssa suomalaisen musiikin levytyshankkeen. Äänitykset tehtiin vuosien 1999 ja 2001 festivaalien konserteista. Kuhmon ohjelmaan otettiin edustava valikoima parasta suomalaista kamarimusiikkia siinä määrin kuin se kahden festivaalin puitteissa oli mahdollista ja tästä materiaalista valikoitiin tämän antologian musiikki.

23 23

24 24 Kamarimusiikkia Suomessa Kamarimusiikki on Suomessa erikoinen ilmiö. Talvella viisi miljoonaa suomalaista kuuntelee kaupungeissa sinfonista musiikkia, jota tarjoaa yli kaksikymmentä orkesteria säännönmukaisissa konserteissa. Kesällä suomalaiset ryntäävät maaseudulle ja kuuntelevat tonneittain kamarimusiikkia pienillä idyllisillä paikkakunnilla ja luonnon läheisyydessä. Kesäinen kamarimusiikkitulva tarkoittaa myös aivan erilaista tapaa kuunnella musiikkia kuin talvikauden vakiopaikalla konserttisalissa. Kamarimusiikkia niellään valoisana aikana jättiannoksina, joita sulatellaan pimeän sesongilla boakäärmeiden tavoin. Suomen kesän tavoin suomalainen kamarimusiikki kihisee elämää, keksintää ja toimintaa, joka talven sinfonisessa arjessa väistyy kollektiivisempien ja yleistävämpien kokemusten tieltä. Suomalaisen kamarimusiikin ensi kukoistus osui 1700-luvun lopulle, jolloin Turun yliopistossa kasvoi mielenkiinto eurooppalaiseen säveltaiteeseen. Erik Tulindbergin jousikvartetoissa tai Thomas Byströmin viulusonaateissa kuului Haydnin ja Beethovenin vaikutus tuoreeltaan. Crusellin Ruotsissa sävelletty konsertoiva kamarimusiikki edusti tuon kauden huipennusta. Kamarimusiikki yleistyi uudelleen ammattikoulutuksen käynnistyttyä 1800-luvun lopulla. Jean Sibelius sävelsi opiskeluaikanaan , ennen Kullervo-sinfoniaa, paljon kamarimusiikkia. Kypsänä säveltäjänä Sibelius loi vain yhden laajamuotoisen kamariteoksen, jousikvarteton Voces intimae. Tämä jätti kamarimusiikin avoimeksi kentäksi Sibeliuksen seuraajille.»absoluuttinen» kamarimusiikki ei ollut kuitenkaan otollinen 1900-luvun alun kansallishenkiselle säveltaiteelle. Kulttuuriset sankariteot onnistuivat helpommin monumentaalisten sävellysmuotojen parissa. Niinpä Sibeliuksen oppia nauttineista säveltäjistä sekä Leevi Madetoja ( ) että Toivo Kuula ( ) kirjoittivat kamariteoksensa opiskeluvaiheessa. Madetojan olisi olettanut sinfonikkona myöhemmin kiinnostuneen jousikvartetosta, mutta hänen kamarimusiikilliseksi pääteoksekseen jäi Lyyrinen sarja pianolle ja sellolle. Tilannetta on tosin parantanut säveltäjä Paavo Heininen, joka on kirjoittanut kaksi kuvittelemaansa Madetojan kvartettoa. Toivo Kuula sävelsi massiivisen pianotrionsa op. 7 vuonna 1908 viimeiseen oppilaskonserttiinsa ennen matkusta-

25 mistaan ulkomaille jatko-opintoihin. Trion monumentaalinen neliosainen hahmotus ja korkealle lainehtivat tunteet vertautuvat Franckin jousikvartettoon, vaikka samanlaiseen keskittyneisyyteen ei päästäkään. Ensimmäisessä osassa (Moderato assai) nousevat etualalle rikas, kansanlauluista hersyvään romantiikkaan ulottuva melodisuus, sekä sytyttävä soittimellinen briljanssi. Sonaattimuotoinen kehittely eksyy toisinaan kauas aiheestaan. Scherzon (Allegro con brio) päätaite on viehkeästi tanssillinen, mutta välitaitteen kaihomieli ei ole kaikkein tarttuvinta lajia. Laulusäveltäjänä Kuula löytää sisäiset äänensä hitaasta osasta (Andante elegiaco), joka muuntelee jousiunisonossa synkeästi Tuuli se taivutti koivunlarvan - kansansävelmää. Säveltäjän luontainen pateettisuus tuntuu uskottavalta myös liikkuvammassa sivuteemassa. Finaali (Allegro vivace) käynnistyy valppaasti, mutta soveltaa jatkossa suurpiirteistä vyörytystaktiikkaa. Kuula oppi myöhemmin laskemaan esirippunsa nopeammin, mutta päätöksen näyttävä teatraalisuus toimii osaavissa käsissä innostavasti. Hieman vanhempi Erkki Melartin ( ) opiskeli Sibeliuksen lailla Martin Wegeliuksen ja Robert Fuchsin johdolla. Hän sävelsi laajalla tyylirintamalla, joka ulottui folkloren innoittamasta romantiikasta impressionismiin ja lähes vapaatonaaliseen tyyliin. Sinfonikkona kunnostautunut Melartin sävelsi neljä jousikvartettoaan ennen vuotta 1910 ja sen jälkeen vain hyvin vähän kamarimusiikkia. Poikkeuksen tekee 1920-luvun alkupuolelle sijoittuva jousitrio op Vaikka jousitrion ensiosan (Andante Allegro) pääteema on kansanlaulumainen, osan tunnelma on hyvinkin kosmopoliittinen. Melartin haki kansallisille kuvilleen yleispätevyyttä henkistyneisyydestä, joka jousitriossa soi vapautuneimmillaan. Hitaan osan (Andante funebre) perusvire on täyteläisen myöhäisromanttinen, jota rohkea soinnunkäyttö houkuttelee tuntemattomille vesille. Myös Scherzossa (Presto) oudot intervallit ja kihisevät tremolot luovat häilyvän tunnelman, jota humoristisesti virittynyt pizzicato-trio täydentää. Tremolot tuovat kiihkoa myös finaaliin (Vivace), jossa Melartin väläyttelee kontrapunktisia taitojaan. Jousitrio op. 133 on kypsyydessään ja persoonallisessa konseptissaan suomalaisen kamarimusiikin kiintoisimpia luomuksia. 25

26 26 Konsertoivaa kamarimusiikkia ja yksinlauluja Kamarimusiikki on usein toiminut pakopaikkana säveltäjille, joilla on ollut vaikeuksia saada ajatuksiaan hyväksytyksi. Jostain syystä yleisön ja musiikillisten päättäjien torjumat 1920-luvun suomalaiset modernistit eivät juuri käyttäneet tätä mahdollisuutta. Esimerkiksi Väinö Raition ja Uuno Klamin kamarituotanto painottuu uran alkupuolen kisällinäyttöihin. Vain Aarre Merikanto tunsi kamarimusiikkiin pysyvämpää vetoa. Aarre Merikanto ( ) opiskeli musiikkia Max Regerin johdolla Leipzigissa ja Sergei Vasilenkon johdolla Moskovassa. Oppilasaikoina valmistuneiden myöhäisromanttisten kamariteosten jälkeen Merikannon tyyli kääntyi vakavan ekspressionistiseksi. Vuonna 1925 hän osallistui konsertollaan viululle, klarinetille, käyrätorvelle ja jousisekstetille kustannusyhtiö Schottin sävellyskilpailuun ja voitti jaetun ensipalkinnon yhdessa Paul Dessaun, Ernst Tochin, Aleksandr Tserjepninin ja Hermann Wunschin kanssa luvulla syntynyt konsertoivan kamarimusiikin idea, huippuinaan Bergin, Webernin ja Hindemithin teokset, tuntui kuvastavan modernisti asennoituvien säveltäjien sisäistä ryhmähenkeä, valtavirrasta erillään olevaa pienoismaailmaa. Sävellyskilpailulla pyrittiin myös kamarimusiikkikäsitteen tietoiseen laajentamiseen. Schott-konsertto esitettiin Suomessa vasta seitsemän vuotta voittonsa jälkeen, eikä sen sisarteosta, vuonna 1926 valmistunutta nonettoa, kuultu säveltäjän elinaikana lainkaan. Pettynyt Merikanto hävitti noneton partituurin, mutta stemmat onneksi säilyivät. Huonommin kävi jousiseksteton (1932), josta säveltäjä repi noin joka toisen sivun. Kolmiosaisen konserton avaa hidas johdanto (Largo), häälyvään polytonaaliseen kenttään sijoittuva herkkä viuluteema. Allegro-taite etenee määrätietoisena alitajunnanvirtana, viipyillen kuitenkin elegisissä sooloissa. Loppupuolen konsertoiva briljanssi ei ole ristiriidassa alakuloisen Spleen-tunnelman kanssa. Toisessa osassa staattinen runollisuus ja surumielinen mystiikka kukkivat. Jo alkutaitteen (Largo) teemoissa on folkloristista yksinkertaisuutta, joka tehostuu scherzomaisen välijakson (Vivace) kansantanhuaiheissa. Loppujakso (Adagio) palaa yksinäisyyteen ja angstiin, jotka vasta

27 säveltäjän kuoleman jälkeen on hyväksytty osaksi perisuomalaista kuvastoa. Finaalissa (Allegro vivace) käy ilmi Merikannon suvereenius soitinjoukkojen liikuttajana ja voimallisten teemojen käsittelijänä. Myöhäisten yksinlaulujen Merikanto tuntuu tyystin toiselta säveltäjältä kuin Schott-konserton oman tiensä kulkija. Rajatussa tyylissään Merikannon myöhäiset yksinlaulut kuvastavat kuitenkin herkkää runovaistoa. Lauluista tuli pian suosittuja, vaikka ne paljolti katosivat ohjelmasta säveltäjän kuoltua. Aaro Hellaakosken Kesäyöhön (1952) sekoittuu valoisan hurmion ohella haikeutta, talven viileyttä, jota kesä ei ole pystynyt karkottamaan. Merikanto kertoo yhden laulunsa synnyn kirjeessään:»juuri (klo 15) sain lopullisesti valmiiksi Toivon Valvotko kaukana siellä? Ihana runo, kun vain rupeaa ajattelemaan. Hiljainen, tavallaan omituinen juttu.» Hilja Aarnisalon esitys vuonna1955 Toivo Lyyn tekstiin pohjautuvasta laulusta herautti kyyneleet Merikannon silmiin ehkä siksi, että säveltäjä päätti illalla polttaa radikaalin kolmannen viulukonserttonsa. Kypsälle rakkaudelle omistautuva Askeleita Viljo Kajavan runoon sai kantaesityksensä samassa konsertissa. Mietteliäs ulkopuolisuus ja hiljainen nostalgia soivat myös Einari Vuorelan tekstiin valmistuneessa Veräjäpuussa (1951). Merikanto sävelsi myös V. A. Koskenniemen Kuutamolla-runon, mutta ei niin muistettavasti kuin Melartinin johdolla ja Moskovassa opiskellut ikätoverinsa Väinö Raitio ( ) vuonna Raition hurmioituneet, laajat intervallit tavoittavat kuun valöörit ja niiden paljastaman oudon maailman:»kuin lumottuna sydän vaikenee ja hiljaisuutta pyhää kuuntelee.» Myös muissa suppean yksinlaulutuotantonsa parhaissa teoksissa Raitio etsiytyy valon ja hämärän, unen ja tietoisuuden rajalle. Bertel Gripenbergin runoon pohjautuva Juninatt sijoittuu kalvakkaaseen kesäyöhön ja L. Onervan Kuollut hetki aivan aamunkoiton edelle. Jacob Tegengrenin runoilemassa Ljuset flämtar pimeyttä vastaan taisteleva valo lepattaa ja läähättää myös fantastisessa pianotekstissä. Suomalaista ilman romantiikkaa Toisen maailmansodan kokemukset siirsivät kansallisromantiikan menneisyyteen. Sodan jälkeen esiin astunut säveltäjäpolvi katsoi tulevaisuuteen, kukin tosin omalla tavallaan. Erik Bergman (s. 1911) 27

28 28 omaksui ensimmäisenä jäännöksettömästi modernistisen asenteen ja on pitänyt sen tuoreena 2000-luvulle asti. Matkallaan Italian Asconaan, Wladimir Vogelin oppiin, Bergman sävelsi vuonna 1954 Kolme fantasiaa klarinetille ja pianolle op. 42, joka on mainittu ensimmäiseksi suomalaiseksi 12-säveljärjestelmää edustavaksi teokseksi. Bergman on ottanut rivitekniikan haltuun itsenäiseen ja persoonalliseen ilmaisuun tähdäten. Avausosan (Moderato grottescamente) marssimaisessa askelluksessa saattaa olla historiallista ironiaa, pianon komentaessa taiturillista klarinettia. Klarinetti irtaantuu toisessa osassa (Adagio elegiaco) surulliseen sooloon, jota piano harvakseltaan tasoitellen kommentoi. Finaalissa (Comodo e poco rubato) soitinten dialogi tihentyy ja jännittyy intohimoiseksi. Myös Einojuhani Rautavaara (s. 1928) tarttui 1950-luvun jälkipuolella dodekafoniaan mutta torjuen iloisesti kaikenlaisen fundamentalismin. Rautavaaran ekspressiiviseen dodekafoniaan liittyviä kamariteoksia ovat toinen jousikvartetto ja samanaikaisesti syntynyt laulusarja Die Liebenden (Rakastavaiset, 1959) Rainer Maria Rilken runoihin. Laulusarjasta tuli kamarimusiikkia laajemmassa mielessä vuonna 2001, kun säveltäjä sovitti sen lauluäänelle ja jousikvintetolle. Teksti ja laajoina kaarina avautuva lineaarisuus tekevät pääosin Kölnissä valmistuneesta Die Liebenden -sarjasta keskieurooppalaisen modernismin perillisen: Mahlerin ja Richard Straussin ohella musiikissa tuntuvat puhaltavan tuulet toisilta planeetoilta Schönbergin toisen jousikvarteton tapaan. Rilken runous on myös yksi avain Rautavaaran musiikin henkiseen ytimeen. Duinon elegioissa esiintyvä»kauhea enkeli» on Rautavaaralle keskeinen metafora ja jungilainen arkkityyppi, joka on liikkunut myöhempienkin enkeliaiheisten teosten taustalla. Die Liebenden -sarjassa traagisia virityksiä avartaa jousien pehmeästi hyväilevä liike ja materiaalista erkaantunut sielukkuus, jota vapaasti riviteknisessä ympäristössä suunnistava lauluääni ilmentää. Sodanjälkeinen aika ei merkinnyt vain tiukan modernismin vaan kaikkien aiemmin viljelemättömien musiikkisuuntausten rantautumista suomalaiseen kamarimusiikkiin. Aarre Merikannon johdolla opiskellut Matti Rautio ( ) toi harvoissa sävellyksissään tuliaisia Pariisista ja Stravinskylta.

29 Vuonna 1955 valmistunut pirteä Divertimento sellolle ja pianolle huokuu Francis Poulencin teosten huumoria ja mukaansatempaavaa rytmiikkaa. Alkusoitossa (Ouverture) soittajat karistavat kaikki takaa-ajajat kannoiltaan. Pianotremolon säestämästä suomalaisesta Kehtolaulusta on riisuttu puhuttelevasti ylimääräinen tunteellisuus. Finaali on railakas ja taiturillinen Cancan, jossa palataan Pariisin urbaanien viihdykkeiden pariin. Huumori ja populaarivaikutteet ovat liittyneet suomalaisessa musiikissa usein klassistisiin ihanteisiin. Aulis Sallisen (s. 1935) tuotannossa on oma linjansa tällaisille teoksille, Johdanto ja tangoalkusoitto op. 74 (1997) viimeisimpänä esimerkkinään. Sallisen kokemus oopperasäveltäjänä näkyy kokonaisuuden dramatisoinnissa. Johdanto virittää odotuksia eri suuntiin, synkkäilee ja uhittelee, tunteilee ja herkistelee. Tangoalkusoittoa hallitsevat terävä temperamentti ja poljento, jonka juuret tuntuvat olevan nimenomaan suomalaisessa tangossa. Einar Englund ( ) osasi myös hyödyntää kokemuksiaan ravintolasoittajana mutta kallistui kamarimusiikissa klassisiin muotoihin. Sinfonikon arkkitehtuuri hallitsee Englundin sonaatteja ja ehkä yllättäen ainokaista jousikvartettoa (1985). Vuonna 1979 syntynyt viulusonaatti heijastaa säveltäjän mukaan»onnellisen ihmisen olotilaa». Tästä huolimasta sonaatti on ylevästi objektiivista musiikkia, jossa osat on alistettu kokonaisuudelle ja yksilön tunteet koko maailman painon alle. Ensimmäisessä osassa (Preambulum) esitellään teema, joka toimii koko teoksen ydinaiheena. Optimismi terävöityy tanssillisessa Intermezzossa, jonka scherzorytmiikassa kesäiset tunteet pääsevät valloilleen. Hidas Elegia sävyttyy kuitenkin traagisesti ja on sävelletty säveltäjän kuolleelle veljelle. Surussakin korostuu elämän jatkumisen välttämättömyys. Finaali hyppelee ilakoiden tiehensä, soitinosien antautuessa nokkelaan vuoropuheluun. Pieni syventävä levennys ennen loppukaneettia on muistutus Englundille ominaisesta eeppisesta ajattelusta. Englundin tavoin Joonas Kokkonen ( ) oli sinfonikko, joka kamarimusiikissaan korosti orgaanista kasvua ja muodon voimaa. Kolmesta jousikvartetosta viimeinen (1976) on eräänlainen neljännen sinfonian ja Viimeiset kiusaukset - oopperan satelliitti. Kolmiosainen hitaaseen Adagioon päättyvä muoto on 29

30 30 sukua sinfonialle ja koraalimaisista aiheista kirkastuva eetos puolestaan oopperalle. Erkki Salmenhaaran ( ) sonatiini kahdelle viululle (1972) sopii kääntöpisteeksi sotaa seuranneelle kehitysjaksolle suomalaisessa kamarimusiikissa. Salmenhaara aloitti säveltämisen György Ligetin modernista kenttätekniikasta, mutta sonatiini osoitti otsikointiaan myöten tietä menneisyyden kunnioittamiseen, lineaarisuuteen ja melodisuuteen, johon kaksi toisiinsa kietoutuvaa jousiääntä luontevasti johtavat. Synteesin pitkä tie Tyylinmuutokset näyttävät vuosikymmenien sykleissä selkeiltä, mutta yksittäisten säveltäjien kehityskaaret sotivat yleistyksiä vastaan. Suomalaisen musiikin rintamalinja määriteltiin pitkään modernin ekspressiivisyyden ja tonaalisen synteesin välille, mutta viime vuosina hyvin erilaisten säveltäjien kehityslinjat ovat risteytyneet mielenkiintoisesti. Paavo Heininen (s. 1938) on usein mainittu modernistisena äärimmäisyysmiehenä ja Korvat auki -sukupolven kantaisänä. Heininen on kaikkea muuta kuin totinen profeetta, eikä hänen sävellystyyliinsä ole sisältynyt väärää puhdasoppisuutta. Viimeisimmissä teoksissa tämä on tarkoittanut mm. monipuolista kontaktia myöhäisromanttiseen ajatteluun. Mietteliäs jousikvintetto op. 78 (2001) tutkii kokoonpanon soinnillisia ulottuvuuksia yhtenä instrumenttina, mikä voi tarkoittaa ensimmäisen osan (Punctus) avaraa kontrapunktia tai viimeisen osan (Cantus) unisonoja. Väliosan (Ludus) scherzo-elementtiä luonnehtii»rauha, joka on verhoutunut lempeäksi, usvaiseksi sadekuuroksi». Usko Meriläisen (s. 1930) voisi julistaa suomalaisen musiikin eleganteimmaksi viivankäyttäjäksi. Meriläisen kesäisistä huiluteoksista Suvisoitto huilulle ja heinäsirkoille (1979) on varmasti tunnetuin, mutta Huilu veden peili (huilulle ja pianolle, 1984) luo notkein siveltimenvedoin yhtä vangitsevan kuvan, jossa huilu ja piano peilailevat toisiaan veden kalvon molemmin puolin. Pehr Henrik Nordgren (s. 1944) on Sos v takovits v in tavoin säveltänyt monumentaalisia ja kantaaottavia sinfonioita sekä yksityiseen sfääriin sijoittuvia kamariteoksia, mm. seitsemän jousikvartettoa. Jousikvintetto op. 110 valmistui vuonna 2000 kumppaniksi Schubertin jousikvintetolle, joka osaltaan