heräämisen kartalta wertyuiopasdfghjklzxcvbnmqwertyui Kangasalan kirjaston lukijayhteisöt 1870-luvulta 1890-luvulle opasdfghjklzxcvbnmqwertyuiopasdfg

Transkriptio

1 qwertyuiopasdfghjklzxcvbnmqwerty uiopasdfghjklzxcvbnmqwertyuiopasd fghjklzxcvbnmqwertyuiopasdfghjklzx Tapaus lukuharrastuksen cvbnmqwertyuiopasdfghjklzxcvbnmq heräämisen kartalta wertyuiopasdfghjklzxcvbnmqwertyui Kangasalan kirjaston lukijayhteisöt 1870-luvulta 1890-luvulle opasdfghjklzxcvbnmqwertyuiopasdfg 9/20/2011 hjklzxcvbnmqwertyuiopasdfghjklzxc Outi Ojanen vbnmqwertyuiopasdfghjklzxcvbnmq wertyuiopasdfghjklzxcvbnmqwertyui opasdfghjklzxcvbnmqwertyuiopasdfg hjklzxcvbnmqwertyuiopasdfghjklzxc vbnmqwertyuiopasdfghjklzxcvbnmq wertyuiopasdfghjklzxcvbnmqwertyui

2 Sisällys Esipuhe... 4 Johdanto... 5 Tutkimusaineistosta... 8 Aikaisempi tutkimus ja tärkeimmät lähteet Potentiaalinen asiakaskunta: lukutaidon ja Kangasalan väestön kartoitusta Lukutaito 1800-luvun lopulla Lukuharrastuneisuus ja suhtautuminen lukemiseen Kangasalan väestö 1800-luvun lopussa Valistusaatteet Kangasalla Kirjaston toiminta ja kirjakokoelma Kirjakokoelman kehitys Koulu herätti lukuhalua Kansakoulu Kangasalla Lukutaidon opetus ja lukeminen koulussa Opettajat lukuharrastuneisuuden esimerkkeinä Kansakoululaiset kirjaston käyttäjinä Jalmari Finne ahkera lukija Jatkokoulutusmahdollisuuksista Sukupuoli ja vuodenajat lainaustilastoissa Uskonnollinen kirjallisuus kiinnosti naisia Talvi oli vilkkainta lainausaikaa Kansanopiston naisia Pieniä lainaajayhteisöjä pitäjässä Kirkonkylän lähialueet Suurtilallisia keskustan ympäristössä Pappila Käsityöläisiä Kyläyhteisöjä Suinula-Haviseva ja radanvarsi Liuksiala Heponiemi

3 Kirjastokulttuuri Ponsantien varrella Kotien kirjahyllyt ja yhteiset sanomalehdet Lehtiä yhteistilauksina Lukijayhteisö(t) Kangasalan pitäjässä Kuviteltu yhteisö ja arvojen jakaminen tekstien kautta Kangasalan lukijayhteisö Kirjallisuutta

4 Esipuhe Tämän tutkimuksen alku oli hieman epätavallinen. Opiskeltuani Suomen kirjallisuutta Tampereen yliopistossa yhden lukuvuoden, päädyin kesähommiin Liisa Hiltuselle, joka aiemmin oli tutkinut Kangasalan kirjaston ensimmäisten vuosien kirjalainoja. Tarkoitukseni oli vain kirjoittaa puhtaaksi Liisan tekstiä. Liisan sairaus eteni kuitenkin niin pitkälle, ettei hän pystynyt työtä enää tekemään. Itse olin jo ehtinyt lähdeviitteitä tarkastaessani perehtyä aiheeseen varsin laajasti. Hetken oli puhetta, että olisin laajentanut Liisan vanhaa tutkielmaa Tuiki tarpeellinen laitos luvun yhteiskunnan muutosten kuvastuminen Kangasalan kunnan kirjastossa ja sen toiminnassa ja julkaisusta olisi tullut yhteinen, mutta kesällä 2010 Liisa nukkui pois. Itse olin jo ehtinyt käsitellä aineistoa varsin pitkälle ja tässä julkaisussa käsittelen sitä omasta näkökulmastani, lukemisen yhteisöllisyydestä lähtien. Tämä tutkimus on ensimmäinen laajempi tutkimukseni. Alkuun pääseminen ja tutkimuskysymyksen asettaminen olivat vaikeita, mutta niiden kohdalla ja muutenkin tutkimuksen kirjoittamisen aikana opin paljon tutkijan työstä. Tekstiä ei tarvitsekaan kirjoittaa yksin, aina saa apua ongelmakohtiin ja omien virheiden näkemiseen. Tästä haluan esittää lämpimät kiitokseni professori Juhani Niemelle, joka ystävällisesti on kommentoinut tekstiäni. Niemi jaksoi suhtautua työhöni innostavasti ja kannustavasti. Lisäksi haluan kiittää kangasalalaista Björkqvist-rahastoa myönnetystä taloudellisesta avustuksesta. Outi Ojanen Tamperella

5 Johdanto Kangasalan pitäjänkirjasto perustettiin vuonna Kirjaston toiminnasta on säilynyt tarkka lainauskirjanpito sekä kirjaluettelo vuosilta Toiminnan alkuvuosilta tietoa on säilynyt vähemmän, mutta mitä ilmeisimmin kirjaston alkuvuodet olivat nihkeitä, ja lainaustoiminta ja kirjakokoelman kartuttaminen lähtivät kunnolla käyntiin vasta 1870-luvulla. Tässä tutkimuksessa pyrin kirjanpitoaineiston avulla selvittämään millaiset ihmiset lainasivat kirjoja Kangasalan pitäjänkirjastosta 1800-luvun kolmena viimeisenä vuosikymmenenä ja miksi. Mitä luettiin ja mistä muualta kuin kirjastosta hankittiin lukemista? Millaista muutosta lukijayhteisössä tapahtui tarkasteluaikana? Entä millaisia pienempiä lukijayhteisöjä Kangasalle muodostui? Näihin kysymyksiin vastaamalla päästään tarkastelemaan tavallisen ihmisen lukutottumuksia aikana, jolta on säilynyt hyvin harvoja kattavia aineistoja rahvaan lukumieltymyksistä luvun loppuvuosikymmenet ovat lukuharrastuksen tutkimisen kannalta mielenkiintoista aikaa, sillä juuri tuolloin kirjallinen kulttuuri teki läpimurron yhteiskunnassa. Kirjallista kulttuuria nykyaikaisessa mielessä ei ollut olemassa, ennen kuin kirjoja pystyttiin tarjoamaan riittävän halvalla tai ilmaiseksi kenen tahansa luettavaksi iästä, säädystä ja sukupuolesta riippumatta. (Niemi 1999, 270.) Ilmaisten kirjojen saannin kannalta kansankirjastojen perustamisella oli suuri merkitys lukuharrastuksen levittämisessä tavallisen rahvaan pariin. Jos jätetään huomiotta pelkästä mekaanisesta lukutaidosta tehdyt tutkimukset, lukemisesta yksilöjen tai yhteisöjenkin tasolla on vaikea saada tietoja, koska siitä ei ole jäänyt paljonkaan tietoja jälkipolville. Yksittäisten ihmisten lukemisesta on vain hajanaisia tietoja ja nekin joko poikkeusyksilöistä tai sitten ylimalkaisia, väritettyjä ja tarkoitushakuisia. Mutta lukuseuroista, lainakirjastoista ja pitäjänkirjastoista on tietoa; ne kertovat välillisesti, mutta kouriintuntuvasti kulutuksesta. (Mäkinen 1997, 53.) Kirjastohistoriantutkija Ilkka Mäkinen pitää erityisen tarkkoina mittareina lukuseuroja ja kaupallisia lainakirjastoja. Ne perustuivat suoraan yksilöiden mielenkiinnon kohteisiin, koska ne olivat maksullisia. (Mäkinen 1997, 53.) Pitäjänkirjasto on kuitenkin myös hyvä lähde, koska se oli kaikkien käytettävissä, ja sen kautta saadaan nähdäkseni lisäksi tietoa siitä mitä kansalaisten oletettiin lukevan ja millaiseen lukemiseen heitä haluttiin ohjata. Kangasalan pitäjänkirjastosta säilynyt lainakirjanpitoaineisto on harvinaislaatuinen. Yhden pitäjän tarkastelemisesta saaduista tuloksista saadaan tietoa kansan kirjallistumisesta yleisemmälläkin 5

6 tasolla, sillä kirjasto-olot kehittyivät ympäri Suomea jokseenkin samankaltaisesti, mutta hieman eri aikoina luku oli kuitenkin vilkkainta kirjastojen perustamisaikaa. Kun selvitetään mitä ihmiset omana aikanaan lukivat, saadaan lisätietoa heidän maailmankuvastaan. Toisaalta ajan olosuhteet vaikuttivat siihen miten käsiin saatuja kirjoja luettiin: kirjoja luokiteltiin eri tavalla kuin nykyään ja ihmisillä oli niin vähän tietoa teksteistä ja kirjallisuudesta, että muut saattoivat antaa voimakkaita vaikutteita lukemiseen. Yksi tältä kannalta tärkeä henkilö oli kirjastonhoitaja, joka seisoi tiskin takana ja valitsi selkänsä takaa kullekin mielestään sopivaa luettavaa. Lukutottumusten ja -tapojen tutkimisen kautta saadaan tietoa myös kirjallisuuden aikalaisvastaanotosta. Kuinka paljon tavalliset ihmiset kiinnostuivat esimerkiksi Pietari Päivärinnan, Minna Canthin tai Juhani Ahon teoksista niiden ilmestymisaikana? Olen taulukoinut tilastoksi kaikki vuosien lainaajat, heidän kotipaikkansa ja kirjalainansa. Tilastoinnin avulla olen laskenut lainaajamääriä ja lainauslukujen vaihteluita. Kirjakokoelmaluettelo on kirjoitettu puhtaaksi kansallisbiografia Fennican tietokannan avulla. Kirjaluettelosta löytyvät nimeke, tekijä, julkaisuvuosi ja Valfrid Vaseniuksen bibliografioiden mukainen luokitus. Samoin luettelosta pystyy näkemään mitkä teokset oli kirjastossa nidottu samoihin kansiin. Kirjat tulivat kirjastoon irtolehtipainoksina, jotka kirjastonhoitaja niputti kansien sisään niin, että samoihin kansiin saatettiin säästösyistä laittaa useampi kuin yksi teos. Lainaustilastoon on merkitty kaikkien lainauksien niteiden numerot, joten lainaustilastoa ja kirjaluetteloa vertaamalla pystyy kokoamaan kenen tahansa lainaajan oman kirjalistan. Aineiston laajuuden vuoksi on tietenkin mahdotonta tutkia yksityiskohtaisesti jokaista lainaajaa. Olen pyrkinyt nostamaan esille esimerkkejä tyypillisistä lainaajista, mutta toisaalta kuvaamaan myös joitakin erikoistapauksia, sillä lainaajajoukko ei ollut mikään tasainen massa. Yhtä tärkeää kuin luetteloida lainattuja kirjoja, on pohtia miksi juuri tietyt kirjat olivat suosittuja. Entä miksi vain viisi prosenttia pitäjän asukkaista käytti kirjaston palveluita? Olosuhteiden, kuten sosiaalisen ja yhteiskunnallisen tilanteen kartoittamisessa on tukeuduttu runsaaseen lähdekirjallisuuteen. Johdannon jälkeen taustoitan kysymystä tarkastelemalla 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten osalta lukutaidon yleisyyttä ja lukutottumuksia koko Suomessa. Samassa luvussa luodaan katsaus Kangasalan väestöön ja elinoloihin. Näiden tarkastelujen pohjalta voidaan hahmottaa kirjaston potentiaalista käyttäjäkuntaa, jota voidaan seuraavissa analyysiluvuissa verrata tutkimuksessa selvinneisiin kirjastonkäyttötottumuksiin ja lukuharrastuksen levinneisyyteen Kangasalan pitäjän alueella. 6

7 Toisessa luvussa selvitetään miten kirjasto tarkasteluvuosien aikana toimi, ja verrataan hieman toimintaa yleisemmin Suomen yleisten kirjastojen historiaan. Kangasalan kirjasto oli suuri verrattuna ajan maalaispitäjien kirjastoihin. Aktiivinen kirjastonhoitaja oli keskeinen osa kirjastojen toimivuutta. Kangasalan kirjasto toimi kirkon sakastissa, ja oli auki sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Selvitän myös kirjaston rahoitusta ja lainausolosuhteita. Olen tutkinut tilastoimisen ja kirjojen luokittelun avulla kirjaston kirjakokoelman koostumista ja muuttumista muun muassa Venäjän keisarin asettaman, vuosina voimassa olleen, sensuuriasetuksen vaikutuksesta. Aluksi kirjakokoelman teoksista puolet oli uskonnollista kirjallisuutta. Sensuuriasetuksen poistuttua suomen kielellä sai uskonnollisen ja kansanvalistuksellisen kirjallisuuden lisäksi julkaista laajemmin muutakin, kuten kaunokirjallisuutta. Kaunokirjallisuuden määrä kohosikin kirjastossa nopeasti yhtä suureksi kuin uskonnollisen kirjallisuuden määrä. Lukutaito ei vielä 1800-luvun lopussa ollut itsestäänselvyys. Lukevan yleisön syntymiseksi on oltava lukutaitoisia pitäjäläisiä, ja siksi koululaitos on kirjastonkäytön lisääntymisen kannalta merkittävä instituutio. Kirkonkylälle perustettiin vuoden 1866 kansakouluasetuksen seurauksena kansakoulu vuonna 1870 muuttamalla vuonna 1817 perustettu Ahlmanin koulu kunnalliseksi. (Anttila 1987, ) Kouluolojen kohentuminen vuosisadan vaihteessa vaikutti pitäjän kirjastoelämään, sillä uusiin kyläkouluihin perustettiin usein pieni sivukirjasto. Kouluolojen yleiskuvan ohessa tarkastelen koulujen osalta lyhyesti lukutaidon opetusta ja muuta koululukemista. Lukutaitoisista oppilaista saattoi tulla kirjaston asiakkaita, ja heidän lainaustapojaan ja -mieltymyksiään analysoidaan luvun lopuksi. Oppilaista kirjallisuushistoriallisesti kiinnostavin oli kymmenvuotias Jalmari Finne, joka oli yksi ahkerimmista lapsiasiakkaista kirjastossa. Seuraavissa luvuissa havaitaan erilaisia kirjastonkäyttäjien tyyppejä. Miten miesten ja naisten lainaus- ja lukutavat poikkesivat toisistaan? Suosivatko he erilaisia kirjoja? Lainaajamäärissä on sukupuolien välillä tilastollisesti suuri ero, mutta pyrin määrällisen eron syiden lisäksi selventämään kirjavalintojen syitä lukemisen historiaan liittyvän lähdekirjallisuuden avulla. Nykyään lukuharrastus ei ole hyvä ihmisen identifioija, koska se on niin yleistä, mutta 1800-luvun lopulla lukeminen ei ollut vielä niin suosittua ja sitä voidaan pitää erottelevana piirteenä ja käyttäytymismuotona. Siksi yksittäistenkin lainaajien tapojen tutkiminen on mielekästä. (Mäkinen 1997, 25.) 7

8 Sukupuolittuneen lukemisen ohella eri osissa pitäjää asuvat kuntalaiset muodostivat erilaisia lainaajajoukkoja. Kirkonkylän asukkaista oli kirjaston asiakkaista huomattavasti suurempi osa kuin syrjäkylien asukkaista. Lainakirjaston kirjanpitoon on merkitty lainaajan asuinpaikka, mikä on huomattavasti helpottanut tilastointiurakkaa. Tässä luvussa voidaan päästä jäljille siitä, miten elinolosuhteet vaikuttivat lukuharrastuneisuuteen 1800-luvun lopulla. Miten lainaajan koulutustaso ja taloudellinen asema vaikuttivat? Oliko olemassa keskushahmoja, jotka vaikuttivat ympärillään olevien ihmisten lukemiseen? Lukutapoja ja lukuharrastuksen heräämistä tarkasteltaessa on mielekästä huomioida kirjastolainauksien lisäksi muu lukeminen. Kangasalle tuli jo jonkin verran sanomalehtiä ja talonpojatkin saattoivat omistaa joitakin harvoja kirjoja. Suurimmat kokoelmat olivat kartanoissa, joissa saattoi olla pieniä yksityisiä kirjastoja (Sarjala 2006, 27). Kangasalla toimi raamatunlukuseura ja kunnantalolle perustettu lukutupa, mutta näistä on jäänyt jälkipolville hyvin niukasti tietoa. Yksittäisten lainaajien ja lainaustapoihin vaikuttavien tekijöiden tarkastelujen jälkeen pyrin kokoamaan lainaajajoukosta yhtenäisen kuvan lukijayhteisön käsitteen avulla. Kuva yhteisöstä muodostuu kuvaamaalla yksilöitä ja huomioimalla lukemisolosuhteet. Ylempien yhteiskuntaluokkien elämästä on säilynyt tietoa päiväkirjojen, kirjeiden ja muiden sellaisten dokumenttien kautta, mutta alempien luokkien lukutavoista ei ole vastaavanlaisia mainintoja. Siksi lukijayhteisön hahmottaminen on hyvä lähestymistapa tavallisen rahvaan lukemista tutkittaessa. (Pawley 2002, 145.) Koska kirjoja omistettiin ajanjaksona vielä varsin vähän, oli kirjasto keskeinen lukuharrastuksen kannalta, ja siksi on perusteltua tutkia lukijayhteisöä kirjastonkäytön kautta. Christine Pawley pitää lukijayhteisön kannalta tärkeämpinä arkielämän sosiaalisia suhteita, kuten perhettä, koululuokkaa tai lukupiiriä, kuin perinteisiä tilastoluokituksia (sukupuoli, ikä, rotu). Lukijayhteisö on osin kuviteltu yhteisö, ja sitä hahmotettaessa on varottava luokittamasta ihmisiä vain yhden ominaisuuden perusteella. Yritän siis lukijayhteisön kuvaa muodostettaessa huomioida mahdollisimman monipuolisesti tietoja kirjastonkäyttäjien asumisesta ja sosiaalisista suhteista. (Pawley 2002, 150; 156) Tutkimusaineistosta Kangasalan pitäjän lainakirjastosta on säilynyt vuosilta tarkka kirjanpito lainatuista niteistä, lainaajista ja heidän kotipaikoistaan, sekä luettelo kirjastossa olleista kirjoista. Kirjastohistoriallisesti harvinainen aineisto tarjoaa ainutlaatuista tietoa kansankirjastojen historiasta, 8

9 sillä vastaavia tietoja on säilynyt hyvin vähän. Niinpä 1800-luvun kansan lainaustapoja, tai usein edes kirjastojen kirjakokoelmia ole juuri päästy analysoimaan, ja mahdollisesti löytyneet tiedot ovat useimmiten koskeneet poikkeusyksilöitä ja ylempää säätyä, eivätkä tavallista rahvasta (esim. Kuivasmäki 1990, 37; Mäkinen 1997, 53). Kangasalla kirjanpito kirjastossa olevista kirjoista ja lainauksista alkoi vuonna 1874, jolloin kirjastonhoitaja luetteloi kirjaston kokoelman suureen, ruskeaan nahkakantiseen kirjaan. Luettelossa on ilmoitettu niteen numero, kirjan nimi ja hinta. Joskus nimen perään on lisätty tieto tekijästä, suomentajasta tai alkuperäiskielestä. Kirjojen tunnistamista luettelosta vaikeuttaa se, ettei niistä ole käytetty täydellisiä nimiä, vaan usein lyhennelmiä tai lempinimiä. Esimerkiksi numero 384 on kirjattu nimellä Hevoiskirja Sven Samulinpojalta, mikä Fennica-tietokannan perusteella tarkoittaa Sven Samuelssonin teosta Hevoiskirja: eli jaloimman ja hyödyllisimmän luontokappaleemme, hevoisen tautein tunteminen ja parantaminen. Numero 14 on tri M. Lutheruksen Neuvo naimisesta, joka viitannee Martti Lutherin teokseen Neuvo, ettei vanhempain pidä lapsiansa naimiseen pakottaman eikä siitä estämän. Lisäksi kirjojen nimissä on paljon kirjoitusvirheitä, mutta kansallisbiografia Fennican ja Vaseniuksen bibliografioiden perusteella lähes kaikki niistä pystyy tunnistamaan. Vuoden 1893 alusta kirjanpito on muuttunut tarkemmaksi. Kirjaluetteloon on tästä vuodesta alkaen merkitty kirjan tekijä, nimeke, sivumäärä, kustantaja, painopaikka, julkaisuvuosi, painoksen järjestysluku, saapumispäivä kirjastoon, sekä kirjan hinta ja nitomisen hinta. Nimien kirjaamisen tarkkuuskin on tähän mennessä parantunut, eikä merkinnöissä esiinny niin paljon virheitä kuin luettelon alkupuolella. Valitettavasti vain noin 300 teosta on merkitty näin tarkasti. Kirjoja ei ole luettelossa mitenkään luokiteltu, vaan kaikki kirjallisuuden lajit ovat luettelossa sekaisin keskenään. Aluksi ei myöskään merkitty vuosia, jolloin kirjat ovat kirjastoon saapuneet. Vuosittaista rajaa pystyy karkeasti hahmottamaan muutaman kirjan tarkkuudella julkaisuvuosien ja aikakauslehtien vuosikertojen perusteella, koska kirjastoon hankittiin paljon tuoretta, edellisenä vuonna painettua kirjallisuutta. Myös lainaustiedot antavat apua kirjakokoelman vuosittaisen kehityksen selvittämiseen. Liitteessä 1 kirjat on luetteloitu virallisin nimin Fennica-tietokannan avulla, joskaan aivan kaikkia teoksia Fennicasta ei löydy. Tilastoinnissa ja liitteessä 1 esiintyvät luokittelut on tehty Valfrid Vaseniuksen bibliografioiden mukaan. Tämä siksi, että kaikkia 1800-luvulla julkaistuja kirjoja ei ole luokiteltu nykyisen kymmenjärjestelmän mukaan, ja vielä tärkeämpänä syynä se, että käyttämällä Vaseniuksen luokittelua voimme nähdä millainen odotushorisontti ihmisillä tuolloin oli 9

10 eri kirjojen kohdalla. Nykyinen kymmenjärjestelmä johdattaisi tässä harhaan, koska esimerkiksi uskonnollisia kirjoja luettiin tuolloin tietokirjoina ja raittiuskirjat luokiteltiin kokonaan omaksi luokakseen. Nykyään ne olisivat ehkä osaksi terveyskirjojen ja osaksi kaunokirjallisuuden joukossa. Vasenius julkaisi kuusi bibliografiateosta Suomessa vuosina julkaistuista kirjoista. Kirjojen tarkkaa luokittelua näiden perusteella vaikeuttaa se, että jotkin teokset on aiemmassa bibliografiassa merkitty eri luokkaan kuin niiden uusintapainokset myöhemmissä bibliografioissa. Näitä tapauksia ei tosin ole montaa, ja niiden kohdalla olen pyrkinyt käyttämään vanhinta luokittelua. Esimerkiksi maantiedon ja historian kirjoja on luokiteltu keskenään ristikkäin. Toinen luokittelua problematisoiva tekijä on Vaseniuksen käyttämien luokkien muuttuminen. Esimerkiksi luokka "13 Taloutta" on ensimmäisessä, vuonna 1878 julkaistussa bibliografiassa jaettu kolmeen osaa: "A. Yleensä", "B. Maataloutta" ja "C. Kotitaloutta. Kauppaa ja muita elinkeinoja". Viimeisessä, vuoden 1905 bibliografiassa saman luokan osa C on jaettu kahtia luokiksi "C. Kauppaa. Teollisuutta. Muita elinkeinoja" ja "D. Kotitaloutta". Olen käyttänyt tässäkin vanhimman bibliografian luokkia, jotta alun ja myöhempien vuosien kokoelmia pystytään vertailemaan Vaseniuksen luokitusmuutoksista huolimatta tasapainoisesti. Kaikkia lainakirjaston kirjaluettelon kirjoja ei pystytty luokittelemaan joko niiden puuttellisen nimikkeen vuoksi tai koska nimekettä ei löydy Vaseniuksen bibliografiasta. Näiden teosten osuus kaikista kirjaston kokoelman kirjoista on kuitenkin vain kaksi prosenttia, mikä ei vaikuta kokonaiskuvaan kokoelman koostumuksesta. Kirjaluettelon jälkeen suureen lainauskirjaan on alettu merkitä lainaustietoja vuoden 1874 elokuusta alkaen. Sivut on jaettu sarakkeisiin, joihin on merkitty lainauspäivä, lainatun kirjan numero, lainaajan nimi ja päivä, jolloin kirja on palautettu. Aluksi merkittiin myös lainaajan kotikylä, sitten se jätettiin moneksi vuodeksi pois, kunnes vuonna 1879 se alettiin jälleen merkitä ylös. Vuonna 1882 sivuille lisättiin myös Muistutuksia sarake, johon ei kuitenkaan kertynyt juuri lainkaan merkintöjä. Lainaajista on usein käytetty joskus ruotsin- ja joskus suomenkielistä muotoa, esimerkiksi Juha on toisinaan Johan ja Kalle Karl. Vuonna 1882 lainauksia ja lainaajia alettiin laskea: jokaisen aukeaman loppuun kirjattiin kuinka monta kirjaa ja lainaajaa kyseiselle aukeamalle oli kirjattu, esimerkiksi 71 kirjaa 39 lainaajalta. Laskut on tehty vuosittain ja vuosi on vaihtunut kirkkovuoden mukaisesti joulukuun alussa. Omassa tilastoinnissani käytän kuitenkin kalenterivuoden ja samalla vuosiluvun vaihtumista vuoden rajana, 10

11 koska se yhtenäistää lainaus- ja kirjakokoelmatilastojen analyysin, sillä kirjojen painovuodet ja saapumisvuodet kirjastoon on kuitenkin merkitty kalenterivuosittain. Vuodesta 1882 nimet alettiin merkitä entistä tarkemmin: monien lainaajien kohdalla kirjattiin koko nimi (ensimmäinen, toinen ja sukunimi). Tuttujen lainaajien kohdalla merkinnät tosin käyvät epämääräisemmiksi: usein vain etunimen ensimmäinen kirjain ja sukunimi tai Mikko Heikkilästä, jolloin ei tiedä onko kyseessä Mikko Heikkilä vai esimerkiksi Heikkilän talon Mikko-niminen renki. Samasta henkilöstä on saatettu käyttää myös molempia merkintätapoja. Tästä mahdollisesti aiheutuneilla tilastointivirheillä ei kuitenkaan nähdäkseni ole suurta merkitystä tutkimustuloksen kannalta, koska pienin laskennallisesti tutkittava yksikkö on kyläyhteisö tai joissakin tapauksissa talo, ja lainausluettelon perusteella kaikki lainaajat on kuitenkin pystytty sijoittamaan oikeaan yhteisöönsä. Aikaisempi tutkimus ja tärkeimmät lähteet Liisa Hiltunen on tehnyt Kangasalan lainakirjaston kirjanpidon avulla Tampereen yliopistossa sivuainetutkielman Tuiki tarpeellinen laitos : 1800-luvun jälkipuoliskon yhteiskunnan muutosten kuvastuminen Kangasalan kunnan kirjastossa ja sen toiminnassa Hiltusen tutkielmassa hahmotetaan lainaajien mieltymyksiä ja käyttäytymistä suurien yhteiskunnallisten linjojen kautta. Tutkielma sisältää paljon tilastoja kirjaston toiminnasta. Tilastot on tehty ja laskettu manuaalisesti, joten niissä on joitakin virheitä ja siten poikkeamia omista laskelmistani. Hiltusen tutkielmasta saa yleiskäsityksen kirjaston lainaajien toiminnasta vuosina Tämän tutkimuksen tutkimuskysymys sivuaa osin Hiltusen käsittelemää asiaa, mutta yritän lähestyä asiaa paikallisen ihmisen näkökulmasta ja huomioida lukemiseen liittyneitä tekijöitä lukijayhteisön käsitteen kautta. Kangasalan paikallisolosuhteiden kartoittamisessa tärkein lähteeni on ollut Olavi Anttilan vuonna 1987 julkaistu teos 110 kehityksen ja kasvun vuotta. Kangasalan historia III Kirjaston toimintaa hahmotetaan ajan kirjastokulttuuria ja -tapoja vasten, ja tässä merkittävimpinä taustateoksina ovat olleet Ilkka Mäkisen teokset Nödvändighet af LainaKirjasto : Modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot (1997) ja Suomen yleisten kirjojen historia (2009). Lisäksi kirjastohistoriasta ja lukuharrastuneisuuden kehittymisestä on kirjoitettu useita artikkeleita ja pienempiä tutkimuksia, joiden kautta olen myös pyrkinyt hahmottamaan Kangasalan lukijayhteisön tilannetta 1800-luvun lopulla. Aikalaisten kirjoittamia yksityiskohtaisia kirjastosuosituksia ja ohjeita luin Werkon, Vaseniuksen ja Schadewitzin oppaista. Lukijayhteisökäsitteen määrittelyssä olen käyttänyt Christine Pawleyn artikkelia "Seeking 'Significance'. Actual readers, Specific Reading Communities" (2002). 11

12 Potentiaalinen asiakaskunta: lukutaidon ja Kangasalan väestön kartoitusta Lukutaito 1800-luvun lopulla 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä suurin osa suomalaisista osasi kirkon ansiosta ainakin jotenkin lukea. Kirkkolakiin oli jo vuonna 1686 säädetty kuningas Kaarle IX:n toimesta määräys yleisestä lukutaidosta (Mäkinen 1997, 61). Rippikoulusta ei myönnetty avioliittolupaa jos ei osannut lukea, joten jo ennen vuoden 1866 kansakouluasetusta lukutaito oli yleinen. Lukutaitoa testattiin kinkereillä, joissa oli käytävä papin puhutteluun joutumisen uhalla vähintään kerran kahdessa vuodessa. Alkuvirren ja rukouksen jälkeen ulko- ja sisälukutaito testattiin perhekunnittain. Erikseen tutkittiin vielä kinkeripiirin asukkaiden katekismuksen ymmärtäminen. Kinkerit vähenivät vuosisadan vaihteessa maallistumisen ja muiden virikkeiden lisääntymisen vaikutuksesta. (Markkola 2007, ) Tarkkaa lukutaitoisten määrää on monista syistä vaikea arvioida. Ensinnäkin aikalaislähteet antavat lukutaidosta ristiriitaista tietoa: rippikirjaan piirrettyjen lukutaitoa kuvaavien väkästen perusteella suomalaiset ovat olleet 1800-luvulla hyvin taitavia, tekstien sisäistämiseen kykeneviä lukijoita. Yleisin merkintä rippikirjoissa tarkoitti puhdasta sisälukua ja hyvää kristinopintaitoa. Kansansivistyksen aikalaisasiantuntijan Uno Cygnaeuksen havaintojen mukaan nämä merkinnät eivät kuitenkaan pitäneet paikkaansa, sillä useimmiten lukutaito rajoittui mekaanisen ulkolukuun, eikä edes ulkoa opitun sisältöä ymmärretty. Samansuuntaisia merkintöjä toistuu monien muidenkin aikalaisten havainnoissa (mm. J.W. Snellman), joten Cygnaeuksen kirjoitusta on pidetty luotettavana. (Häggman 2007, ) Toinen syy lukutaidon yleisyyden arvioimisen hankaluuteen on 1800-lukulaisten nykyisyydestä poikkeava käsitys ymmärtää lukutaito. Kirjoitustaidon ei katsottu sisältyvän ollenkaan lukutaitoon, kun esimerkiksi nykyinen englannin kielen sana literacy käsittää sekä luku- että kirjoitustaidot. Lisäksi kansan keskuudessa lukeminen kytkeytyi voimakkaasti uskonnollisiin teksteihin: kirjalla tarkoitettiin uskonnollista kirjaa ja lukemisella uskonnollisen kirjallisuuden kuluttamista (Häggman 2007, 217). Kuluttaminen taas tarkoitti samojen kohtien läpikäyntiä yhä uudestaan. Luettiin ääneen ja yhdessä. Lukutaidoton henkilö saattoi osata ulkoa pitkiä tekstejä Raamatusta tai katekismuksesta. Suullinen ja kirjoitettu kulttuuri siis sekoittuivat toisiinsa. Tätä vanhaa lukutapaa kutsutaan intensiiviseksi toistolukemiseksi. Lukutaito rajoittui toistolukemisen aikana usein vain tiettyihin teoksiin. Katekismuksen ja virsikirjan tekstejä luettiin sujuvasti, koska 12

13 niitä oli toisteltu vuosikausia, mutta vieraiden tekstien lukeminen saattoi onnistua huonosti tai ei ollenkaan tai niitä ei ymmärretty, vaikka mekaaninen lukeminen olisikin onnistunut. (Häggman 2007, ; Mäkinen 1997, 77.) 1800-luvun loppuessa kansasta oli arvioiden mukaan lukutaitoisia ja potentiaalisia kirjallisuuden kuluttajia noin 80 prosenttia. Vielä 1830 lukutaitoprosentti oli noin 40, joten kansakoulujärjestelmä oli tuottanut tulosta. (Niemi 1999, 271.) Samalla kun lukutaito yleistyi, valtasi alaa uudenlainen lukutapa, joka levisi ylempien luokkien käytöstä vähitellen alempien luokkien keskuuteen. Muutos vanhasta tavasta uuteen moderniin lukutapaan oli hidas, ja vaati sisälukutaidon paranemista. Ennen 1800-lukua vain suppeissa akateemisissa piireissä oli käytetty aktiivista lukutapaa. Vähitellen, 1800-luvun aikana se alkoi levitä säätyläisten kautta myös kansan pariin. Uudessa ekstensiivisessä lukutavassa lukemisesta tuli yksilöllinen kokemus, kun alettiin lukea yksikseen ja ilman ääntä. Monet saattoivat itsekseen mumista lukemansa puoliääneen, koska luettu oli totuttu vastaanottamaan kuulemalla. Toinen merkittävä muutos ekstensiiviseen lukutapaan siirryttäessä oli tekstin odotushorisontin muuttuminen. Kun ennen oli luettu samoja tekstejä uudestaan ja uudestaan, laajentui valikoima nyt sanomalehtiin, romaaneihin, tietokirjoihin ja oppaisiin, joilta kaikilta odotettiin uusia ajatuksia ja ideoita. (Häggman 2007, 219.) Kansalla ei vielä 1800-luvun lopulla ollut usein varaa hankkia kirjallisuutta kotiin, joten nähdäkseni kansankirjastojen merkitys uuden lukutavan leviämisessä on saattanut olla monin paikoin erittäin merkittävä. Uusi lukutapa mahdollisti lukuharrastuksen syntymisen, kun ihmiset kiinnostuivat laajemmasta tekstijoukosta. Lukuharrastuneisuus ja suhtautuminen lukemiseen Suomen kansan suuri enemmistö on vielä henkisesti nukuksissa. Eihän sillä ole suurtakaan merkitystä, että kansamme on Wegeliuksen päivistä saakka lukutaitoon totutettu. Lukutaito ei riitä, vaan lukuhalu, yleinen valistuksen harrastus koko kansassamme. Sitten vasta, kun se on saatu aikaan, kun se perintö, jonka me olemme kansalliskirjallisuudessamme ja muiden kansojen kirjallisista tuotteista saaneet menneiltä polvilta, on tullut jokaisen omaksi, kansan syvienkin rivien omistamaksi, silloin se on oikein käytetty, ja sitten vasta voi Suomen kansa olla varma siitä, että se pystyy säilyttämään paikkansa muiden sivistyskansojen joukossa. (Schadewitz 1903, 63.) Lukuhalun ja harrastuneisuuden levittämistä pidettiin sivistyspiireissä tärkeänä, koska sen katsottiin nostavan Suomen kansakunnan sivistystasoa. Harrastuneisuuden herättäminen laajemmalti ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä monet pitivät lukutaitoa tarpeettomana. Esimerkiksi torppareilla oli 13

14 huolia päivittäisen elannon hankkimisesta, eikä lukemisen vaikutus näkynyt suoranaisina tuloina. Jopa vielä 1800-luvun lopulla saatettiin kirjoitustaitoista henkilöä pitää omituisena ja uskottiin, että maallista kirjallisuutta lukemalla saattoi joutua huonoille teille. Innokas lukuharrastus, jota kutsuttiin lukuvimmaksi tai kiihkoksi, saatettiin leimata sairaudeksi, jolla uskottiin olevan fyysisiäkin seurauksia. (Häggman 2007, ) Erityisen ennakkoluuloisia ja innottomia lukemaan olivat vanhemmat ihmiset: Varsinkin ilmestyy lukuhalun puutetta ijäkkäämmissä henkilöissä, joiden harvoin nähdään kirjoja lainaavan. He usein luulevat suuremman vahingon syntyvän kirjojen lukemisesta, kuin että sama aika käytettäisiin muuhun työhön. (Werkko 1879, 226.) Kansankirjastojen asiaa innokkaasti ajanut Kaarle Werkko arvioi teoksessaan Tietoja ja mietteitä Suomen kansa- ja lastenkirjastoista ynnä luku-yhdistyksistä ja luennoista vuoteen 1875, että kirjastojen ja lukuharrastuksen nousukautta hidasti voimakkaasti myös taitamattomuus sisälu ussa ja luetun selvässä käsittämisessä : kansa tahtoi mieluummin kuulla tekstiä ääneen luettuna (1879, 226). Uutistiedot levisivät edelleen pappien ja säätyläisten kautta. Talonpoikien suosituin kirjallisuudenlaji, arkkiveisu, oli sekin tarkoitettu kuultavaksi ennemmin kuin luettavaksi. (Mäkinen 1997, 198.) Vaikka valistuksen hengessä yleisesti toivottiin lukuharrastuneisuuden leviämistä, ei kansan toivottu lukevan mitä tahansa. Kansankirjastojen kirjavalikoiman oli tarkoitus ohjata hyvään lukemiseen. Huonoa kirjallisuutta katsottiin olevan liikaa ja sen pelättiin voivan turmella kansan. Toisaalta kevyempää kirjallisuutta suvaittiin, koska sen uskottiin johdattavan lukijoita kohti arvokkaampaa ja tarpeellista lukemista (Vatanen 2002, 12). Moderni lukutapa oli johdattanut kansaa maallisen lukemisen pariin, mikä pelotti uskovaisia piirejä. Uskonnolliset ihmiset pitivät innokasta lukemista syntinä (Mäkinen 1997, 24). Herännäiset eivät kannattaneet kirjastoja, koska niissä ei heidän mielestään ollut sopivaa luettavaa (Werkko 1879, 227). Liberaaleille ja valistuneillekaan lukuharrastuksen leviäminen ei ollut täysin mieluinen suunta vääränlaisen lukemisen pelossa. Lukuinnostus oli osoitus hallitsemattomasta vietistä, joka piti sen takia ohjata oikeaan suuntaan. Lukeminen saattoi lumota ihmisen ja vahingoittaa todellisuudentajua. (Mäkinen 1997, 24.) Rahvaan kohdalla oli käytännöllisiä esteitä lukemiseen. Vaikka kirjat halpenivat, kaikilla ei silti ollut niihin varaa. Maaseudun omavaraisella väestöllä ei välttämättä ollut myöskään vapaata aikaa lukemista varten. Lisäksi ekstensiivinen lukutapa ei ollut vielä 1800-luvulla levinnyt kaikkialle, 14

15 eikä kansalla välttämättä ollut tietoa siitä, jolloin ihmiset eivät edes kaivanneet muita kirjoja kuin kotihyllyn katekismuksen ja virsikirjan. (Mäkinen 1997, 27.) Lukuhalun leviämistä helpotti protestanttisen perineen mukainen kunnioitus painettua sanaa kohtaan. Koska kirja oli pitkään tarkoittanut vain uskonnollista kirjaa, sen asema oli ylevä ja arvostettu. (Häggman 2007, ) Herännäiset uskonsuuntaukset motivoivat lukemaan, koska niissä korostettiin omakohtaista kokemusta ja hengellisiin teksteihin paneutumista (Tiirakari 1997, 62). Lukuharrastusta ja kirjallisuutta levittäneistä yhdistyksistä merkittävin oli vuonna 1874 perustettu Kansanvalistusseura. Paikallisesti perustettiin erilaisia pieniä lukutupia ja edistysseuroja. Samoin raittius- ja nuorisoseurat sekä kansanopistot innostivat oppimaan ja levittivät kirjallisuutta. Vuosisadan lopussa nuorisoseuroja oli noin 500 ja lähes jokaisella oli oma pieni kirjasto. (Tiirakari 1997, 62.) Lukemiskulttuurin vallankumoukseen ja edellä kuvattujen ennakkoluulojen ja tapakulttuurin murtamiseen tarvittiin kuitenkin muutoksia suurissa rakenteissa. Ilkka Mäkisen (1997, 200) mukaan vasta sellainen totaalinen muutos kuin Krimin sota, valtiopäivät, kansakoulu, suomen kielen tasaarvo ja metsien muuttuminen rahanarvoisiksi kykenivät saamaan aikaan lopullisen sysäyksen. Krimin sota lisäsi tiedonhalua, kansakoulu levitti lukutaitoa ja suomen kielen tasa-arvoisuus laajensi tekstikenttää. Metsien arvonnousu vaati talonpojalta kirjallisia valmiuksia, mikäli hän halusi hyötyä metsistään taloudellisesti ja oppia niitä hoitamaan. Kangasalan väestö 1800-luvun lopussa Vuonna 1870 Kangasalan pitäjässä oli 4435 asukasta. Vuoteen 1900 mennessä luku oli kasvanut kolmanneksella ja asukkaita oli Kasvu oli voimakasta verrattuna esimerkiksi seuraaviin kolmeen vuosikymmeneen ( ): tällöin väkiluku kasvoi alle tuhannella asukkaalla. (Anttila 1987, 26.) Kirjaston potentiaalisen käyttäjäkunnan kannalta on huomioitava mihin osiin kuntia kasvu sijoittui, sillä mitä kauempana keskustasta kylä sijaitsi, sitä harvempi asukkaista asioi kirjastossa. Lukutaito ei ollut vielä 1800-luvun lopulla itsestäänselvyys, joten myös kylien kouluolot vaikuttivat. Vuosina väestönkasvu oli voimakkainta Kangasalan keskustassa ja sen ympäryskylissä, sekä Saarikylissä, Raudanmaalla ja Tiihala-Vääksy-alueella. Keskustan ulkopuolisten alueiden kasvu liittyi viljelysten laajenemiseen luvun alussa tilanne muuttui ja maaseutukylät taantuivat, mutta vielä 1800-luvun puolella väestö oli jakautunut tasaisemmin ympäri pitäjän aluetta

16 luvun katovuodet näkyvät notkahduksena väestön määrässä. Väkiluku nousi nälkävuosia edeltävälle tasolla vasta 1880-luvun alussa. Jos kuolleisuus olisi nälkävuosina pysynyt maan keskiarvolukemissa, olisi kuolleita ollut alle 500, mutta Kangasalla luku nousi yli 1100:aan. (Anttila 1987, 26-28; 36.) Kangasalaan kuului 70 kylää. Kylä oli merkittävä yhteisöyksikkö, jota käytettiin kunnan sisäisten asioiden tilastoinnissa ja myös seurakunnallisissa väestö- ja veroluetteloissa. (Anttila 1987, 23.) Kirjaston lainaajaluetteloihinkin on merkitty lainaajan kotikylä. Kylän asukkaat tunsivat toisensa ja muodostivat yhteisöjä, jotka on syytä huomioida lukijayhteisön kuvaamisessa. Syrjäisimmät kylät olivat kaukana keskusalueesta ja palveluista. Joistakin pitäjän reuna-alueiden kylistä oli lyhyempi matka asioida naapurikuntien keskustassa. Kuohenmaalta oli helpompi matkata Valkeakoskelle kuin Kangasalle, Majaalahdesta Sahalahdelle, Saarikylistä, Keljosta ja Vehoniemestä Pälkäneelle, sekä Siitamasta Orivedelle. Erityisesti siitamalaiset käyttivät naapurikunnan palveluja, mikä konkretisoitui Siitaman erottamiseen Kangasalasta ja liittämiseen osaksi Orivettä. Reuna-alueiden asukkaiden asiointi toisissa pitäjissä saattoi lohkaista osan myös kirjaston asiakaskunnasta. Kaukaisimmista kylistä tultiin keskustaan asioimaan vain muutaman kerran vuodessa. Joistain syrjäkylistä kuljettiin pientä kylätietä tai kärrypolkua. Kesäisin saatettiin nopeuttaa matkaa kulkemalla vesitse luvulla Lihasulan isäntä Vihtori Peltonen hankki Vesijärvelle pienen höyrylaivan yhteyksiä parantamaan, mutta alus oli hieman liian suuri Vesijärvelle ja siksi hankalakäyttöinen. (Anttila 1987, 22-24; 106; 116.) Vuonna 1880 seitsemän kahdeksasta kangasalalaisesta oli syntyisin Kangasalta. Niinpä harva uusi lainaaja ilmestyi kirjastoon siksi, että olisi muuttanut uudelle paikkakunnalle ja kenties ollut aiemmin jonkun toisen pitäjän kirjaston asiakas. Tällaisiakin tapauksia on ollut, mutta uuden lainaajan ilmestyessä voidaan lähes 90% varmuudella olettaa hänen koko kirjaston toiminta-ajan olleen potentiaalinen asiakas (toki ikä huomioiden). Liikenneyhteyksien parantuessa muuttoliikenne lisääntyi ja jo vuonna 1900 joka viides asukas oli muuttanut Kangasalle muualta. Suurin osa Kangasalle muuttaneista oli lähtöisin naapurikunnista. (Anttila 1987, 32.) 1800-luvun lopulla Kangasalan väestöstä oli säätyläisiä noin kaksi prosenttia. Heihin kuuluivat papisto, virkamiehet, joitakin aatelisia ja herrasmiesmaanviljelijöitä. Suurin säätyluokka oli talonpojat, joita oli vuosisadan vaihteessa noin tuhat henkeä. Suurin osa väestöstä ei kuulunut mihinkään luokkaan. Toimeentulokeinon ja ammattiaseman mukaisesti luokiteltuna väestö näytti vuonna 1885 tältä: 16

17 Lukumäärä % väestöstä Omistajat ,9 Palkolliset ,8 Irtain väki ,3 yhteensä Omistavalla luokalla tarkoitetaan tässä talonpoikia, virkamiehiä ja muita itsenäisiä ammatinharjoittajia. Palkolliset olivat toisen palveluksessa olevia ja irtain väki tarkoittaa henkilöitä, joilla ei ollut kiinteää työ- tai palvelusuhdetta. Ennen vuotta 1885 omistavaan luokkaan kuului puolet väestöstä, mutta vuosisadan vaihteesta alkaen palkollisten ja työttömän väestön osuus alkoi kasvaa. Yhä harvempi torpparien ja tilattomien jälkeläisistä pystyi jatkamaan vanhempiensa ammatissa. Puhuttiin maaseudun liikaväestön muodostumisesta. Työttömyys kasvatti painetta siirtyä Tampereelle, missä oli monipuolisesti työtä tarjolla, koska teollistumisen nousukausi synnytti uusia työpaikkoja. Tampereelle muuttaneiden määrä vaihteli työtarjonnan mukaan kausittain. Eniten muuttaneita tutkimuksen tarkasteluaikana oli 1880-luvulla. Monet muuttajista päätyivät tehdastyöläisiksi tai palvelustehtäviin. (Anttila 1987, 33-35; 52) Maanomistusolot jakautuivat Kangasalan kunnan alueella jyrkästi kahtia. Keskustan ympäristössä, Liuksialassa, Tiihalan ja Vääksyn alueella, sekä junaradan varressa sijaitsivat pitäjän suurimmat tilat, jotka omistivat kolme neljäsosaa torpista ja valtaosan viljelypalstoista. 2,7 prosenttia väestöstä omisti lähes puolet kunnan maa-alasta. Varsinaisia suuriloja ei ollut montaa: vain Liuksialan, Lihasulan ja Vääksyn tilojen kokonaisala oli yli tuhat hehtaaria. (Anttila 1987, 58.) Torpat sijaitsivat lähinnä tilojen takamailla, pitäjän laitaosissa. Enimmillään torppia oli 150. Mökkiläisten ja vuokraviljelijöiden oli vaikea kohota maanomistajiksi. Ennen vuotta 1895 lohkominen oli kiellettyä, mutta asetuksen poistuttua maaomaisuutta jaettiin nopeaan tahtiin uudestaan. (Anttila 1987, 59; ) Teollistumisen aikakausi 1800-luvun lopulla aiheutti ammatillista eriytymistä. Kangasalle varsinaista teollisuutta ei syntynyt yritteliäisyydestä ja kokeiluista huolimatta, mutta maatalouden osuus toimeentulonlähteenä pieneni merkittävästi. Virkamiesten ja toimihenkilöiden joukko kasvoi erityisesti keskustan ja radanvarren alueella. Ammatillinen eriytyminen merkitsi taloudellisen vaihdannan vilkastumista, mikä edelleen toi näille kahdelle alueelle myös eri alojen yrittäjyyttä, kuten kauppoja ja käsityöläisiä, Anttila kirjoittaa Kangasalan historiassa. Suurin osa käsityöläisistä asui ja toimi keskustan alueella. Keskustassa markkinat olivat suurimmat ja yrittäjät 17

18 olivat koko pitäjän asukkaiden tavoitettavissa, joten 1800-luvun loppuvuosikymmeninä syrjäkylien käsityöläisiäkin siirtyi keskusta-alueelle. (Anttila 1987, ) Ainoa merkittävä teollisuusyritys Kangasalla oli vuonna 1843 perustettu urkutehdas, jonka oli perustanut ruotsalaislähtöinen Anders Thúle. Vuonna 1872 tehtaan johtajaksi tuli edellisen poika, Bror Axel Thúle luvulla tehdas työllisti 22 työntekijää, jotka olivat hyvin palkattuja ammattimiehiä. (Anttila 1987, 94.) Oriveden ja Tampereen välinen rautatie rakennettiin vuosien aikana. Rautatietyömaa oli noina vuosina merkittävä työllistäjä. Rautatie oli tärkeä kulkuyhteys ja sen varrelle rakentui uusia asuinyhteisöjä. Kun rautatieliikenne saatiin kunnolla käyntiin, se paransi postin, ja siten esimerkiksi sanomalehtien kulkua. Vuosina Suinulan asemalla toimi asemapäällikkönä näytelmäkirjailija Gustaf von Numers. (Anttila 1987, ; 203) Valistusaatteet Kangasalla Kangasalan väestökirjanpitoon ei ole merkitty muuhun kuin luterilaiseen uskontoon kuuluvia, joten kaikki saattoivat ainakin uskontonsa puolesta vierailla kirkossa, missä kirjasto sijaitsi luvulla levinneet herätysliikkeet eivät vaikuttaneet kovinkaan voimakkaasti Kangasalla, mutta herännäisten lukutavoilla oli vaikutusta ekstensiivisen lukemistavan leviämiseen. Kangasalan harvat herätysliikkeiden edustajat ottivat vaikutteita monista eri herätysliikkeistä, joskin merkittävin oli evankelinen suuntaus. Eniten herätysliikkeet koskettivat talonpoikaisväestöä, mutta Kangasalla näkyviä edustajia olivat myös Agathon Meurman ja hänen sisarensa Pauliina, rovastinna Antoinetta Loviisa Gustava Tallqvist, kiertävä saarnamies Emanuel Ekman eli Vatialan Manu, Vatialan räätäli, Katilan Tuomas Heikinpoika ja Liuksialan torppari Simo Hautala. Lukemisen kannalta heränneiden vaikutus näkyi muun muassa kiertävien kirjakauppiaiden organisoimisessa Kangasalle. (Anttila 1987, ) Kirjaston lainakirjanpidosta voidaan myös tutkia poikkesivatko esimerkiksi edellä mainittujen herännäisten lukutottumukset muista lainaajista. Vuoden 1874 tarkastuksessa seurakuntalaisten kristinopin tuntemus oli arvioitu hyväksi, mutta viisi vuotta myöhemmin seurakuntalaiset saivat kehotuksen parantaa tapojaan. Aamulehden mukaan jotkut kiertokoulua käyneet Kangasalan rippikoululaiset joutuivat pyrkimään ripille muissa seurakunnissa, kun eivät muuten läpäisseet kokeita. Kristinoppia opetettiin rippikoulun lisäksi kinkereillä ja pyhäkoulussa. Enimmillään Kangasalla toimi 1800-luvun lopussa 43 pyhäkoulua, joissa kävi yhteensä neljäsosa kouluikäisistä lapsista. Pyhäkouluissa opetettiin kristinuskon oppien lisäksi sisälukutaidon alkeita. (Anttila 1987, ) 18

19 Kirjasto sijaitsi kirkon sakastissa ja oli auki sunnuntaisin jumalanpalveluksien jälkeen. Kaikki ihmiset kävivät kirkossa vähintään kaksi tai kolme kertaa vuodessa. Vielä 1890-luvulla kirkkoherra ei tiennyt ketään, joka ei olisi käynyt ehtoollisella lainkaan, Anttila kirjoittaa (1987, 163). Koska kaikki kävivät kirkossa, kaikilla olisi periaatteessa ollut mahdollisuus samalla vierailla kirjastossa luvulla tavallisten pitäjäläisten sivistys rajoittui Kangasalla tavallisten maalaiskuntien tapaan usein uskonnollisten tekstien ulkolukuun ja jonkinlaiseen sisälukutaitoon. Anttilan mukaan pitäjässä oli vain pari tusinaa sellaisia, joiden opillinen sivistys ylitti yläkansakoulun oppimäärän. Ruotsinkieliset edustivat sivistyneistöä: heitä oli Kangasalla enimmillään 19 henkilöä vuonna Heidän sivistystasonsa oli melko korkea. Muuttoliike oli 1800-luvun lopulla huomattavasti vilkkaampaa Kangasalta pois kuin Kangasalle. Monet muuttaneista olivat lähtöisin sivistyneistö- ja virkamieskodeista, koska Kangasalta ei löytynyt koulutetuille tarpeeksi työpaikkoja. Opettajat ja sairaanhoitajat sen sijaan muuttivat muualta töihin Kangasalle. (Anttila 1987, 33; 51) Ylemmän luokan maanviljelijät olivat kiinnostuneet maatalouden uudistuksista, koneista ja työtavoista, mutta talonpojat pelkäsivät niistä aiheutuvia kustannuksia. Uudistumista kuitenkin tapahtui, kun tieto ja koulutus levisivät sanomalehtien ja maanviljelysseurojen kautta. Kangasalla edelläkävijä oli Mustialan maatalouskoulun käynyt valistusmies Agathon Meurman, joka kirjallisuuden avulla opiskeli lisää maataloudesta ja uudisti Liuksialan tilan viljelyksiä. Meurmanin ohella toinen merkittävä maatalouden edistäjä oli kanslianeuvos ja professori Aksel Liljenstrand Sorolan kartanosta, joka muun muassa perusti Sorolaan meijerin vuonna Vuonna 1856 oli perustettu Hämeen-Uudenmaan Maanviljelysseura, joka perusti Kangasalle maatalouskerhon oppia levittämään. Maanviljelysseuroissa kävivät lähinnä herrasmiesmaanviljelijät, jotka keskustelujen tuloksena uudistivat karja- ja meijeritaloutta ja ojittivat maitaan. (Anttila 1987, 67.) Talonpojat saattoivat hankkia tietoa maanviljelyksestä myös kirjaston kautta tarjolla olevien maanviljelysoppaiden kautta luvun lopulla metsät alettiin nähdä rahan arvoisena omaisuutena ja niitä alettiin hoitaa. Metsänhoitoa varten oli opiskeltava alan kirjallisuutta ja tehtävä pitkän tähtäimen suunnitelmia, mikäli halusi menestyä. Myös metsäalaan liittyviä teoksia oli kirjastossa pari kappaletta, joten sivistystä oli tarjolla kaikille haluaville. Leeni Tiirakari (1997, 62-63) arvioi, että puunjalostusteollisuuden kasvu oli avannut etenkin tilallisille mutta jossain määrin myös palkkatyöläisille mahdollisuudet rahankäyttöön, ja varovaisesti markkoja voitin kuluttaa sanomalehtien tilaamiseen ja jopa kirjallisuuden hankintaan. 19

20 Vuonna 1859 asetetun säännön mukaan kaupankäyntiä sai alkaa harjoittaa vain kaupungin sijaan myös maaseudulla. Kauppiaaksi pääsemiseksi oli oltava Suomen kansalainen ja lisäksi luku-, kirjoitus- ja laskutaitoinen. Ensimmäisenä Kangasalla kaupan avasi Ernst Abraham Sevón Huutijärvellä vuonna Seitsemän vuotta myöhemmin avasi puotinsa kirjailija Jalmari Finnen isä Gustaf Adolf Finne Herttualassa, Bergin talossa. Finnen kaupassa myytiin muun tavaran lisäksi myös suomenkielistä kirjallisuutta. Finne sai kilpailijan vuonna 1871, kun Juho Eklund perusti kaupan Ala-Tarpilaan. Pitäjännikkari Kustaa Tallgren ryhtyi myös kauppiaaksi. Hänen kauppansa sijaitsi kirkolla. Finne ei pärjännyt kilpailussa ja ajautui konkurssiin vuonna 1885, jolloin Finnet muuttivat Helsinkiin luvulla kauppiaita asettui kyliin, ensimmäisinä Ponsaan ja Suinulaan. Anttilan mukaan maakaupan salliminen toi pitäjään uudenlaisen ihmisryhmä, jolle oli ominaista muihin verrattuna suhteellisen hyvä pohjasivistys ja henkinen aktiivisuus. Monet kauppiaista toimivat erilaisissa yhdistyksissä ja osallistuivat yhteisten asioiden hoitoon. (Anttila 1987, ) Valtakunnallisesti tunnettu kansanvalistusmies Agathon Meurman vaikutti paljon Kangasalan kunnallis- ja kulttuurielämään 1800-luvun lopulla. Hän toimi kunnallishallinnon muodostamisen jälkeen ensimmäisen kuntakokouksen esimiehenä ja otti kantaa moniin yhteisiin asioihin. Meurman oli mukana kansakoulujen perustamisessa. Hänen näkemyksensä mukaan kansakoulun tehtävä oli nostaa kansan sivistystasoa ja hän oli mukana myös laatimassa vuonna 1856 Kangasalla voimaan tullutta asetusta, jonka mukaan koulun pääsyvaatimuksena oli lukutaito. Meurman olisi tarjonnut vuonna 1871 perustetulle tyttökoululle tontin mailtaan, mutta paikan katsottiin sijaitsevan liian syrjässä keskustasta. Hän kuului koulujen ensimmäiseen johtokuntaan ja hankki poikakouluun pätevämmän opettajan vuonna 1876 kirjoittamalla kirjeen Uno Cygnaeukselle. (Anttila 1987, 133; ) Kansanvalistuksellisen ohjelman tulokset näkyivät koulujen ja kirjastojen perustamisen ohella monella muullakin saralla luvun lopulla lapsikuolleisuus väheni merkittävästi. Vuonna 1879 kätilön ja rokottajan virkaan palkattiin Sofia Lindström. Kätilön palkkaaminen johti hygienian parantumiseen ja vähensi imeväisyyskuolleisuutta. Luonnollisessa kuolleisuudessa oli vuosittaisia vaihteluita tautien kulusta riippuen. Erilaisten asetusten kautta määrättiin noudatettavaksi muun muassa terveydenhoito- ja rakennusasetuksia uusia taloja rakennettaessa ja valvottiin esimerkiksi myytävien elintarvikkeiden laatua. Terveystarkastajat alkoivat kiertää kyläpiireissä. Yhteiskunnassa siirryttiin kohti julkisen vallan valvonnan aikakautta. (Anttila 1987, ) Kirjaston toiminnassa 20