ASIANRO SEURAKUNTARAKENTEIDEN KEHITTÄMISEN PÄÄLINJAT

Transkriptio

1 Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle Kirkolliskokouksen täysistunto käsitteli hallintovaliokunnan mietintöä 1/2013 kirkkohallituksen esityksestä 11/2012 Seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjat. Samassa yhteydessä kirkolliskokous päätti suuntaviivoista, joiden mukaan kirkkohallitus jatkaa seurakuntarakenteiden uudistamista. Lisäksi kirkolliskokous pyysi piispainkokoukselta lausuntoa kirkkohallitukselle seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjoista. Lausunnossaan piispainkokous ottaa lähtökohdakseen kirkolliskokouksen päätöksen, jonka se teki kirkkohallituksen esityksestä hallintovaliokunnan mietinnön pohjalta kevätistuntokaudella Lausunnon tarkoitus ja tausta Piispainkokouksen lausunnossa keskeistä on arvioida seurakuntarakenteiden kehittämistä Kristuksen kirkolleen antaman tehtävän toteuttamisen näkökulmasta. Ennen uudistuksen kannalta olennaisten kirkko-opillisten ja virkateologisten näkökohtien esiin nostamista on tarpeellista tehdä muutamia yleisiä huomioita asian keskeisestä sisällöstä ja sen monivaiheisesta käsittelystä. Kirkkohallitus esittää seurakuntarakenteiden kehittämistä Uusi seurakuntayhtymä mallin mukaan. Muutostarvetta perustellaan kirkon sisäisillä ja ulkoisilla toimintaympäristön muutoksilla, joiden aiheuttamia ongelmia ei pystytä tyydyttävästi ratkaisemaan nykyisillä rakenteilla. Nykytilan monista ongelmista pikaista ratkaisua vaativat esimerkiksi seurakuntakoon kasvun seurauksena tapahtunut yhteisöllisyyden heikentyminen ja kirkon jäsenmäärän laskusta aiheutunut seurakuntien taloudellisten erojen kärjistyminen. Aikataulullisesti uudistukseen vaikuttaa eniten parhaillaan käynnissä oleva kuntauudistus. Keskeinen ratkaisu esityksessä on, että kaikki seurakunnat kuuluvat johonkin seurakuntayhtymään. Seurakunnat nähdään kirkon elämän ja toiminnan perusyksikköinä, joiden itsehallinto pyritään pitämään mahdollisimman laajana. Yhtymän on puolestaan tarkoitus olla kevytrakenteinen palveluorganisaatio, joka mahdollistaa seurakuntatyön tekemisen paikallisseurakunnissa. Tällöin yhtymään on keskitetty muun muassa talouden, hallinnon, kiinteistö- ja hautaustoimen, viestinnän sekä henkilöstöhallinnon asiantuntijaosaamista. Seurakuntien henkilöstö on hallinnollisesti yhtymän palveluksessa, mutta sijoituspaikkana on seurakunta. Kirkolliskokouksen käsittelyssä päätettiin, että kirkon paikallisrakenne uudistetaan hallintovaliokunnan mietinnön mukaisesti kolmella muutoksella, jotka tehtiin äänestysten jälkeen mietinnön kohdan 3.8. kannanottoon. Sen seurauksena kirkolliskokous päätti kannanoton ensimmäiseksi kohdaksi seuraavaa: Johtamisjärjestelmä pysyy seurakunnassa ennallaan: kirkkoherran tehtävänä on johtaa seurakunnan toimintaa. Seurakuntayhtymässä johtamisjärjestelmä selkeytetään. Yhtymärovasti vastaa seurakuntayh- Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 1

2 tymän hengellisestä johtamisesta, yhteisten työmuotojen yleisjohtamisesta ja strategioista sekä edustaa seurakuntayhtymää ulospäin. Tuomiokapituli määrää siihen jonkun seurakuntayhtymän seurakuntien kirkkoherroista. Yhtymärovastin tehtävä on määräaikainen ja se voi olla seurakuntayhtymän koosta riippuen pää- tai sivutoiminen. Seurakuntayhtymän taloushallinnon ja kiinteistötoimen henkilöstön esimiehenä toimii seurakuntayhtymän talouden ja hallinnon johtava viranhaltija. Hän johtaa palveluiden kokonaisuutta ja keskittyy hallinnon ja talouden yleisjohtamiseen. Yhtymärovasti toimii yhtymän talouden ja hallinnon johtavan viranhaltijan esimiehenä. Mietinnön kannanoton toisesta kohdasta käydyssä äänestyksessä voitti ehdotus, jonka mukaan uuden seurakuntayhtymän keventämisehdotus otetaan jatkovalmistelussa huomioon kuitenkin niin, että yhteistä kirkkoneuvostoa ei lakkauteta. Lisäksi käytiin keskustelu kannanottoon lisättävästä kolmannesta kohdasta. Suoritetun äänestyksen tuloksena päätettiin, että seurakuntayhtymässä kirkkoneuvoston ja kirkkovaltuuston puheenjohtajien ja jäsenten tulee olla vaaleilla valittuja luottamushenkilöitä. Näihin tehtäviin ei tule valita ketään virkaaseman perusteella. Päätöksen nojalla kirkkoherra ei toimisi enää yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana eikä jäsenenä. Yhteisessä kirkkovaltuustossa tilanne vastaisi nykyistä käytäntöä, jonka mukaan puheenjohtaja ja jäsenet ovat luottamushenkilöitä. Seurakuntaneuvoston puheenjohtajuudesta on olemassa erilaisia näkemyksiä. Kirkkohallitus esitti nykyisten säännösten säilyttämistä: puheenjohtajana toimisi kirkkoherra tai maallikko riippuen siitä, miten asiasta päätetään seurakunnassa. Äänestysten jälkeen kirkolliskokouksen kannaksi tuli, että seurakuntaneuvoston puheenjohtajaksi valittaisiin seurakuntaneuvoston vaalilla valittu jäsen. Kirkkoherra hoitaisi tehtäväänsä seurakunnan hengellisenä johtajana toimimalla seurakuntaneuvoston jäsenenä ja esittelijänä. Kirkko-opilliset näkökohdat Kirkon olemus ja tehtävä Luterilaisessa traditiossa kirkko-opin keskeisen määritelmän mukaan kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. (CA VII). Tältä pohjalta hengellisen elämän voidaan tulkita keskittyvän paikallisseurakuntaan, jossa kokoonnutaan kirkon olennaisten tuntomerkkien, sanan ja sakramenttien äärelle. Samalla jokainen yksittäinen seurakunta on yhteydessä maailmanlaajaan kirkkoon puhtaan saarnan sekä kasteen ja ehtoollisen oikean viettämisen kautta. Maailmanlaajasta kirkosta Iso katekismus opettaa seuraavasti: Pyhällä Hengellä on maailmassa sitä varten erityinen yhteisö, äiti, joka Jumalan sanalla synnyttää jokaisen kristityn ja kantaa häntä. (Tunnustuskirjat, s. 380). Uudessa testamentissa kirkosta käytetään useita vertauskuvia. Kirkko on esimerkiksi Jumalan kansa (1. Piet. 2:10), Jumalan perhe (Ef. 2:19) ja Kristuksen ruumis (Ef. 1:23). Kristuksen ruumiina kirkossa on erilaisia jäseniä, jotka palvelevat toinen toisiaan. Pyhän Hengen luomassa ja ylläpitämässä kirkossa eri kansat ja eri aikakausien pyhät kuuluvat yhteen, pyhään, yhteiseen ja apostoliseen kirkkoon, jonka tehtävänä on Jeesuksen opetuslapsilleen antaman lähetyskäskyn pohjalta todistaa Jumalan rakkaudesta ja palvella ihmisiä (Matt. 28:18 20). Tähän sisältyy käsitys, että pyhien yhteisönä (congregatio Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 2

3 sanctorum) kirkko on kristittyjen yhteisö, jossa kaikki ovat sekä vanhurskaita että syntisiä (simul iustus et peccator). Kirkon hengellinen olemus merkitsee, että sitä ei voida samaistaa yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja organisaatioihin. Sen toimielimet ovat hengellisiä toimielimiä, joiden ensisijaisena tehtävänä on evankeliumin palveleminen. Toisaalta kirkko ei ole vain henkinen, vaan se tekee työtään konkreettisesti tässä ajassa näkyvän ja näkymättömän todellisuuden jännitteessä. Myös kirkkolaissa kirkon tehtävä on sen hengellisen olemuksen mukainen. Kirkon tulee julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi (KL 1:2). Paikallisseurakunnan tehtävänä on toteuttaa tätä tehtävää toimittamalla jumalanpalvelukset, kirkolliset toimitukset sekä huolehtimalla muun muassa kristillisestä kasvatuksesta ja opetuksesta, sielunhoidosta, diakoniasta ja lähetystyöstä (KL 4:1). Kirkkojärjestyskomitean mietintö kirkon järjestysmuodosta vuodelta 1979 on edelleen pohjana nykyisille säännöksille. Mietinnön mukaan kirkon järjestysmuoto ilmaisee kirkon käsityksen sen omasta olemuksesta ja tehtävästä. Järjestysmuodon kannalta olennaisia ovat teologiset perusteet, jotka nousevat kirkon olemassaolon erityislaatuisuudesta. Tämän vuoksi muuttumattomat ja välttämättömät tekijät rajoitetaan niihin, jotka ovat tarpeellisia olennaisrakenteelle eli konstituutiolle. Sen sijaan kirkon elämän ja toiminnan muotoja voidaan järjestää vapaasti (CA VII). Kirkon hallinnollisissa ratkaisuissa vaikuttavatkin pitkälti tarkoituksenmukaisuuskysymykset ja inhimillinen harkinta, jotka kuuluvat niin sanottuihin ehdonvallan (adiafora) asioihin. Järjestysmuoto voi näin ollen vaihdella sen mukaan, millainen ratkaisu palvelee parhaiten kirkkoa tietyssä historiallisessa ja sosiaalisessa tilanteessa. Uuden yhtymämallin seurakuntakäsitys Kirkkohallituksen esityksessä otetaan huomioon kirkon toimintaympäristön ajankohtaiset muutokset ja pyritään reagoimaan niihin kirkon itseymmärryksestä käsin. Tämä näkyy uuden yhtymämallin yhteisöllisyyttä korostavan seurakuntakäsityksen pääpiirteissä, jotka vastaavat luterilaista oppia seurakunnasta. Keskeistä on, että seurakunta ymmärretään jumalanpalvelusyhteisöksi, jossa Kolmiyhteinen Jumala on aktiivisesti läsnä julistuksen, sakramenttien ja palveluviran välityksellä. Seurakunnan tehtävänä on toteuttaa elämässään ja organisaatiossaan kirkon identiteettiä ja olemusta paikallisella tasolla. Jumalanpalvelusta viettävä paikallisseurakunta käsitetään silloin ilmaukseksi universaalista Kristuksen kirkosta, jolloin se on myös osallinen tuon kirkon ykseydestä ja katolisuudesta. Uutta yhtymämallia tarkasteltaessa on todettava, että jo olemassa olevia seurakuntayhtymiä pidetään eri hiippakunnissa luontevana ja totuttuna tapana toimia. Rakenneuudistus tuo silti mukanaan välttämättömiä muutoksia nykyisiin seurakuntayhtymiin, jotka toimivat eri puolilla maata toisistaan poikkeavin tavoin. Myös uusi yhtymä tulee nähdä hyvin erilaisissa toimintaympäristöissä muutoksiin reagoivana orgaanina, jota on aiheellista kehittää senkin jälkeen, kun hallinnollis-taloudellisten perusrakenteiden muutos on tehty. Kirkkohallituksen esitys kuvaa uuden yhtymän ylärakenteeltaan yksinkertaiseksi ja kokonaisuudessaan kevytrakenteiseksi seurakuntien palveluorganisaatioksi. Yhtymän kevytrakenteisuutta ja yksinkertaisuutta voidaan pitää oikeansuuntaisena tavoitteena uudistuksessa. Hallinnon, talouden, virkojen ja asiantuntijatehtävien keskittäminen yhtymään haastaa tavoitteen keventää organisaatiorakennetta. Toisaalta Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 3

4 rakenteen keveyttä edistää se, että uudelle seurakuntayhtymälle siirrettäisiin vain rajatusti seurakunnallisen toiminnan vastuuta. Kirkkohallituksen esityksen mukaan yhtymän tehtävänä on mahdollistaa seurakuntatyö seurakunnissa, joilla on edelleen toiminnallinen itsenäisyys. Perussäännön tulisi olla silloin paikallistasoa vastaava, niin että se turvaa jumalanpalveluselämän tasavertaisen säilymisen eri puolilla Suomea. Tällöin yhtymät voisivat toteutua väljinä tai kiinteinä paikallisten seurakuntien tarpeiden pohjalta. Kaikkien seurakuntien kuuluminen seurakuntayhtymään on perusteltua seurakuntien toimintakyvyn turvaamiseksi niukkenevien resurssien aikana. Keskustelussa on kuitenkin noussut esiin, että osalle seurakunnista olisi kenties luontevampaa, jos uudistuksessa säilytettäisiin vaihtoehto yhden seurakunnan malliin tilanteessa, jossa kuntauudistuksen laajuudesta ei ole vielä selvyyttä. Pakollisen yhtymään kuulumisen sijaan seurakunta voisi tällöin säilyä jumalanpalveluslähtöisen seurakuntanäkemyksen pohjalta itsenäisenä perusyksikkönä esimerkiksi kielelliseen vähemmistöön kuulumisen tai harvaanasuttujen alueiden erityisolosuhteiden perusteella. Talouden ja hallinnon kautta uusi yhtymä vaikuttaa seurakuntien toimintaan. Jatkovalmistelussa on aiheellista pohtia yhtymätason toiminnallista ulottuvuutta ja hengellistä luonnetta sekä sitä, millaiset vaikutukset tällä saattaa olla käytännön ratkaisuihin. Uusi seurakuntayhtymä on rakenne, jonka teologisiin ulottuvuuksiin liittyy vielä keskustelun tarvetta. Kyse on väljästä puitelaista, joka mahdollistaa erilaisia paikallisiin olosuhteisiin soveltuvia ratkaisuja. Päätöksenteon ja talouden etääntyessä paikalliselta tasolta on huomattava, että seurakunnilla tulee olla silti mahdollisuus vaikuttaa paitsi toiminnallisiin linjoihin myös henkilöstöön liittyviin ratkaisuihin. Malli edellyttää tehtävien selkeää määrittelyä, hyvää johtamista sekä yhteistyötä seurakuntien ja yhtymän sekä hiippakunnan välillä, niin että eri hallinnon tasojen välistä vastakkainasettelua ei pääse syntymään. Yhtymien koolle ei aseteta mallissa kriteerejä, mutta taloudellisen itsekannattavuuden näkökulmasta niiden tulisi olla riittävän suuria. Aiheellista on kiinnittää huomiota siihen, että taloudellisissa vaikeuksissa olevien pienten seurakuntien liittäminen samaan yhtymään tuskin edistää yhtymän itsekannattavuutta. Kokonaiskirkon avustavalla roolilla on kuitenkin merkityksensä harvaan asuttujen alueiden seurakuntien identiteetin vaalimisessa niiden muodostaessa seurakuntayhtymiä. Teologisesti kysymys yhtymän koosta ei kuulu kirkon olennaisrakenteelle välttämättömiin tekijöihin, vaan sitä on tarkasteltava tarkoituksenmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Todennäköistä on, että suurissa yksiköissä kokemus yhteenkuulumisesta heikkenee eikä seurakuntaa mielletä läheiseksi yhteisöksi. Tällaista kehitystä kohti kohtuuttoman suuria yhtymiä ja seurakuntia ei voida pitää tarkoituksenmukaisena kirkkohallituksen esityksen tavoitteiden eikä kirkon viimeaikaisten keskeisten strategioidenkaan kannalta (Läsnäolon yhteisö ja Meidän kirkko -osallisuuden yhteisö). Haasteena on yhtymän muodostaminen hyvin erikokoisista seurakunnista sekä se, kuinka seurakuntaliitoksen läpi käyneet isot seurakunnat liittyvät uuteen yhtymämalliin. Miten osallisuus, kokemus yhteenkuulumisesta ja lähiyhteisöstä toteutuisivat näissä isoissa seurakunnissa, jotka muodostaisivat vielä laajempia yhtymiä? Toisaalta on mahdollista, että suurissa seurakunnissa pienemmät lähiyhteisöt profiloivat jumalanpalveluselämän ja muun seurakuntatyön tarjontaa. Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 4

5 Näin ollen yhdenmukaisuutta aikaan saava taloudellinen itsekannattavuus ei voi olla ensisijainen kriteeri yhtymien tai niihin kuuluvien seurakuntien koolle. Olennaista on tehdä ratkaisut jumalanpalveluslähtöisen seurakuntanäkemyksen pohjalta. Silloin seurakunta voi olla pienikin yhteisö, joka kokoontuu säännöllisesti viettämään jumalanpalvelusta ja jossa aidosti välitetään lähimmäisistä sekä kannetaan vastuuta luomakunnasta. Sen vuoksi uudistuksen tulisi antaa mahdollisuus myös omaleimaisten ja elinvoimaisten pienten seurakuntien säilymiseen yhtymässä. Silti ei voida pitää välttämättömänä sitä, että kaikissa olosuhteissa jokainen itsenäinen seurakunta voi pitää asemansa. Seurakuntayhtymien perustamisesta neuvottelu, alueellisten toimintamallien suunnittelu, omaisuuden siirto uudelle omistajalle ja koko uudistuksen läpivienti on kirkkohallituksen esityksessä hiippakuntien, nykyisten rovastikuntien ja seurakuntien tehtävä. On selvää, että seurakuntien tulee olla alusta asti mukana niitä koskevassa työskentelyssä. Kannatettavaa on uskoa muutosprosessien johtaminen hallintovaliokunnan mietinnössä esitetyllä tavalla hiippakuntien tuomiokapituleille. Kaksikielisen yhtymän muodostaminen tapahtuisi tällöin suomenkielisen ja ruotsinkielisen hiippakunnan tuomiokapitulien yhteistyönä. Tuomiokapitulit olisivat ratkaisevassa asemassa, kun seurakunnat kootaan yhdistymisneuvotteluihin, selvitetään alueiden rajauksia ja mahdollisesti hiippakuntien rajoihin tulevia muutoksia sekä valmistellaan esitys seurakuntayhtymän muodostamisesta kirkkohallitukselle. Tämä kaikki edellyttää, että tuomiokapitulit saavat riittävät henkilöstö- ja talousresurssit sekä tarpeeksi aikaa muutosprosessien valmisteluun, käytännön toteutukseen ja yhdistymisen jälkeenkin jatkuvaan seurakuntien tukemiseen. Yhtymämallin käyttöönotossa on silti varauduttava siihen, ettei uudistus toteudu täysin kuntauudistuksen aikataulussa. Seurakuntien siirtyminen uuteen malliin porrastetusti siirtymäkauden aikana on tarpeellista. Piispainkokous katsoo, että 1. kirkkohallituksen esitys seurakuntarakenteiden kehittämisen päälinjoista on teologisesti mahdollinen malli uudistaa kirkon paikallisrakenne; 2. kirkon uskon, julistuksen ja työn näkökulmasta on mahdollista, että kaikki seurakunnat kuuluvat seurakuntayhtymään, mikä edellyttää joustavuutta yhtymämallilta; 3. jatkovalmistelussa on selvitettävä vaikutukset piispan, tuomiokapitulin ja hiippakunnan rooliin; ja 4. tuomiokapituleille tulee antaa keskeinen asema muutosprosessien valmistelussa ja johtamisessa. Näitä tehtäviä varten niille tulee varata tarvittavat hallinnolliset välineet ja resurssit. Virkateologiset näkökohdat Kirkon virka ja kirkon jäsenet Luterilaisessa uskonkäsityksessä Jumalan kansa on lähetetty maailmaan toteuttamaan Kristuksen antamaa tehtävää. Käsitykseen sisältyy sekä pappisviran että kaikkien kastettujen kristittyjen pappeuden korostaminen. Kasteessa uskova tulee osalliseksi Kristuksen pappeudesta: Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. (1. Piet. 2:9). Sen vuoksi yksikään jäsen ei ole osaton koko Kristuksen ruumiille annetusta tehtävästä. Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 5

6 Yhteisen pappeuden nojalla kaikki kirkon jäsenet ovat yhdenvertaisia Jumalan edessä ja heillä on yhtäläinen valta. Tähän valtaan sisältyy oikeus ja velvollisuus järjestää seurakunnan elämä niin, että siinä toteutuu rakkautena ilmenevä Jumalan tahto, sanan oikea julistaminen ja sakramenttien jakaminen evankeliumin mukaisesti. Siten koko seurakunnalla on yhteinen vastuu edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista ja velvollisuus muun muassa osallistua jumalanpalveluselämään, huolehtia lasten kristillisestä kasvatuksesta ja heidän kirkon tunnustuksen mukaisesta opetuksestaan (KJ 1:5). Opetus yhteisestä pappeudesta oli alun perin seurausta siitä, että Luther tahtoi poistaa vääränlaisen arvoasetelman pappien ja maallikoiden välillä. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että kaikki kristityt olisivat myös kirkon erityiseen virkaan vihittyjä sananpalvelijoita. Edelleen luterilaisen käsityksen mukaan julkisesti sanan julistamiseen ja sakramenttien toimittamiseen tarvitaan erityinen virka, jonka Jumala on asettanut (iure divino). Tämä pappisvirka on olemassa sitä varten, että Jumala voisi toteuttaa pelastustahtonsa herättämällä ihmisen uskomaan ja sen kautta tulemaan vanhurskaaksi (CA V). Pappisvirka on Jumalan sanan virka eli saarnavirka, joka edellyttää aina kirkon kutsua (CA XIV). Vain pappisviran edustaja voidaan kutsua hallinnollisella päätöksellä perustettuun seurakunnan papin virkaan. Toisin sanoen pappi kutsutaan palveluvirkaan, joka kuuluu kirkon olennaiseen rakenteeseen (konstituutioon). Kirkko ei voi siksi olla olemassa ilman virkaa, jonka erityistehtävänä on Kristuksen sanan perusteella saarnata Jumalan sanaa, opettaa ja toimittaa sakramentteja. Palveluviran hengelliseen valtaan liittyy vastuu seurakunnalle ja kirkon Herralle Jeesukselle Kristukselle. Virka palvelee kirkon tehtävää. Luterilaisen käsityksen mukaan kirkollisia päätöksiä tehtäessä tarvitaan sekä pappisviran että kirkon jäsenten läsnäolo. Nämä niin sanotut virkarakenne ja edustuksellinen rakenne vastaavat pääsääntöisesti erilaisista vastuualueista. Tärkeää on huomata, että kyseiset kaksi rakennetta ovat kuitenkin vuorovaikutuksessa keskenään niin, että ne palvelevat yhteistä päämäärää. Yhteisen pappeuden ja erityisen viran tulisi yhdessä palvella toisiaan myös kirkon hallinnossa. Sen vuoksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kolmen hallintoperiaatteen toimivaltasuhteissa on pyritty tasapainoon: 1) synodaalisuudessa yhteinen ja erityinen pappeus päättävät yhdessä kirkon uskon perustaan liittyvistä asioista, 2) episkopaalisuudessa painottuu piispallisuus ja hengellisen viran näkökulma, 3) konsistoriaalisuudessa kirkon viranhaltijoilla on hallinto- ja päätäntävaltaa samalla tavalla kuin luottamuselimillä. Luterilaisuudessa on yleensä korostettu episkopaalis-synodaalisen periaatteen tärkeyttä, niin että sen tulee olla läsnä kaikilla hallinnon tasoilla. Papiston edustus kirkon hallintoelimissä perustuu kirkon missionaariseen tehtävään ja järjestysmuodon teologisiin periaatteisiin. Näin ollen papit eivät edusta vanhaa sääty-yhteiskunnan jäännettä hallintorakenteessa tai omaa ammattikuntaansa. Luterilaisen tunnustuksen mukaisesti pappisvirka merkitsee palvelusta kirkossa ja kirkkoa varten. Virkaa hoidetaan keskellä koko Jumalan kansaa ja yhdessä sille kuuluvien lahjojen kanssa. Papinvirka seurakuntayhtymässä Uudessa seurakuntayhtymämallissa koko henkilöstö on palvelussuhteessa seurakuntayhtymään. Seurakuntien viranhaltijat ja työsopimussuhteiset työntekijät on kuitenkin sijoitettu seurakuntiin. Etuna mallissa voidaan nähdä, että se antaa mahdollisuuden työvoiman joustavaan kohdentamiseen seurakuntien Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 6

7 kesken ja siirtämiseen tarvittaessa seurakuntien rajojen yli. Henkilöstölle malli pyrkii tarjoamaan laajemman työyhteisön antamaa turvaa ja palvelussuhteen jatkuvuutta. Lisäksi on huomattava, että kirkolliskokouksen päätöksen mukaan jatkovalmistelussa voidaan harkita jopa seurakunnan pakollisia virkoja koskevan kirkkojärjestyksen säädöksen kumoamista. Tämä siirtäisi entistä enemmän vastuuta yhtymälle henkilöstöä koskevissa ratkaisuissa. Vahvuuksistaan huolimatta uudessa yhtymämallissa on joitakin tarkennusta vaativia kohtia luterilaisen virkateologian kannalta, minkä mukaan pappisvirka edellyttää kutsua kokonaiskirkolta ja paikallisseurakunnalta Kristuksen asettamaan virkaan. Kirkkolaissa pappisvirasta ja papiksi vihkimisestä sanotaan: Evankeliumin julistamista ja sakramenttien jakamista varten kirkossa on pappisvirka, joka saadaan papiksi vihkimisessä. Pappisvirkaan vihittäviksi hyväksymisestä päättävät piispa ja tuomiokapituli. (KL 5:1). Viran tehtävät koskevat kirkon olemusta sekä paikallisseurakuntaa. Papiksi vihittävän on siksi annettava lupaukset, joiden mukaan hänen tulee pysyä lujana kirkon uskossa, vahvistaa siinä seurakuntalaisia, hoitaa pappisvirkaa oikein ja uskollisesti Jumalan sanan ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti, julistaa ja opettaa evankeliumia puhtaasti, jakaa sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaisesti, hoitaa pappisvirkaa kirkkomme järjestyksen mukaan, edistää kaikkea sitä, mikä rakentaa seurakuntaa sekä olla esikuvana seurakunnalle. Päätöksen mukaan papin viranhoitomääräys annetaan yhtymään, eikä nykyisen kirkkolain ja -järjestyksen mukaisesti paikallisseurakuntaan. Piispainkokous pitää tärkeänä, että papin ja paikallisseurakunnan yhteys säilyy uudistuksessa. Yhtymämallissa tavoitteena olevan yhteisöllisyyden kannalta on olennaista, että seurakuntalaiset ja pappi voivat tuntea kuuluvansa samaan seurakuntaan. Papin virkojen keskittäminen yhtymään korostaa hengellisen työn palvelutehtävän ja paikallisseurakunnan kutsun sijaan toiminnan tarpeiden ja henkilöstöhallinnon näkökulmaa. Etääntyminen seurakunnasta ja tuomiokapitulista saattaa muuttaa viran alkuperäistä luonnetta virkamiesmäiseen suuntaan. Muutoksessa voidaan nähdä yhtymän valtaa ja tehtäviä kasvattava vaikutus, mikä ei vastaa tavoitetta kevytrakenteisesta palveluorganisaatiosta. Esityksen mukaan kirkkoherran ja kappalaisen virkaa lukuun ottamatta pappien liikuteltavuudesta ja sijaisuusjärjestelyistä vastaisi seurakuntayhtymä. Epäselvää on, kuka tekisi yhtymässä päätökset seurakuntapappien siirroista ja se, miten tuomiokapituli ja yhtymä toimisivat yhteistyössä tässä asiassa piispallista kaitsentaa ohittamatta. Piispainkokous esittääkin jatkovalmistelussa selvitettäväksi, miten seurakuntayhtymään annettavasta viranhoitomääräyksestä huolimatta pappien siirrot voidaan tehdä niin, että samalla otetaan huomioon pappisviran teologinen perusta kokonaiskirkon ja paikallisseurakunnan kutsuun perustuvana palveluvirkana. Piispainkokous katsoo, että 5. uudessa seurakuntayhtymässä on otettava huomioon pappisviran yhteys paikallisseurakuntaan ja piispalliseen kaitsentaan. Tämän vuoksi tulee selvittää, miten annettaessa viranhoitomääräys seurakuntayhtymään varmistetaan samalla, ettei pappisviran yhteyttä seurakuntaan ja piispalliseen kaitsentaan sivuuteta tehtäessä päätöksiä pappien siirroista. Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 7

8 Yhtymärovastin asema Kirkolliskokouksen päätöksen mukaan tuomiokapituli määrää jonkun seurakuntayhtymän kirkkoherroista yhtymärovastin määräaikaiseen tehtävään. Kuten kirkolliskokous päätti, se voi olla seurakuntayhtymän koosta riippuen pää- tai sivutoiminen. Virkateologian näkökulmasta yhtymärovastin asemaan liittyy erilaisia tulkintavaihtoehtoja. Yhtäältä voidaan ajatella, että yhtymärovastin virka pohjautuisi teologisesti kirkkoherran virkaan (KJ 6:13). Kirkkoherran virka kuuluu läheisesti piispan ja kapitulin kaitsennan piiriin, mikä käy ilmi esimerkiksi siitä, että piispa toimittaa kirkkoherran virkaan asettamisen. Yhtenä kirkkoherroista yhtymärovastin vastuulle kuuluisi erityistehtävänä yhtymän yhteinen työ ja sen johtaminen. Yhtymärovasti ei edustaisi uutta virkaastetta piispan ja kirkkoherrojen välissä. Teologisesti tämä tulkinta sopii yhteen uuden yhtymämallin lähtökohdan kanssa, mikä korostaa paikallisseurakunnan laajaa itsenäisyyttä ja yhtymää seurakuntien tukipalveluna. Toisin sanoen uutta seurakuntayhtymää ei nähtäisi hengellisenä yksikkönä seurakuntien rinnalla. Toisaalta yhtymärovasti voidaan nähdä esimiesasemaltaan laaja-alaisempana kuin ensimmäisessä tulkintavaihtoehdossa. Tällöin hänellä olisi hallinnollinen esimiesasema suhteessa kaikkiin seurakuntayhtymän yhteisiin viranhaltijoihin ja työntekijöihin mukaan lukien kirkkoherrat. Kirkkoherrojen esimiehenä yhtymärovastilla saattaisi olla paremmat edellytykset vastata muun muassa yhteisten työmuotojen yleisjohtamisesta, hallinnon hoitamisesta ja henkilöstöjohtamisesta. Yhtymärovastin esimiesasemaa suhteessa talouden ja hallinnon ylimpään viranhaltijaan tulisi kuitenkin tarkentaa siltä osin, tarkoittaako yhtymärovastin esimiesasema myös ylintä vastuuta kyseisistä toimialoista. Yhtymärovastin asema kirkkoherrojen esimiehenä tulisi edelleen tarkentaa niin, ettei se rajoita piispallista kaitsentaa ja seurakuntien yhteyttä hiippakuntaan. Jos yhtymärovastilla olisi yhtymätasolla seurakuntia koskevia kaitsennallisia tehtäviä, johtaisi se tilanteeseen, jossa kirkkoherra olisi ikään kuin kaksinkertaisessa kaitsennassa yhtymärovastin ja piispan toimesta. Erityisen ongelmallista tämä saattaisi olla kaksikielisissä yhtymissä. Yhtymärovastin ei tule siksi edustaa uutta hengellistä virkarakennetta piispan ja kirkkoherrojen välissä. Yhtymärovastille tulisikin rajata vastuu apostolisen uskon vaalimisesta ainoastaan seurakuntayhtymän yhteisiin tehtäviin, niin että hänellä ei olisi vastuuta koko seurakuntayhtymän alueella tehtävän kirkollisen työn hengellisestä johtamisesta. Tällöin liitytään esityksen teologisiin perusteisiin, joiden mukaisesti kirkkoherrat huolehtivat seurakuntien hengellisestä johtamisesta. Piispan tehtävänä on vaalia Kristuksen kirkon olemukseen kuuluvaa ykseyttä hiippakunnassaan. Näin ymmärrettynä yhtymärovastin asema seurakuntien kirkkoherrojen ja piispan välissä muistuttaisi virkarakenteensa puolesta kirkkoherranvirkaan perustuvaa nykyisen lääninrovastin virkaa (KJ 19:8). Kirkolliskokouksen perustevaliokunta on lausunnossaan 4/2009 kiinnittänyt huomiota siihen, että kirkkoherrojen joukosta valittavalla lääninrovastilla on erityisiä hänelle uskottuja tehtäviä kirkkoherran viranhoidon lisäksi, kuten piispan apuna toimiminen papiston ja seurakuntien kaitsennassa. Yhtymärovastin laajaan yhteistoimintajohtajan tehtävään ei kuitenkaan tulisi kuulua itsenäisiä kaitsennallisia velvoitteita. Tällä tavoin vältettäisiin esimiessuhteen epäselvyydet niin yhtymärovastin ja kirkkoherrojen kuin yhtymärovastin ja muidenkin yhtymän työntekijöiden välillä. On mahdollista harkita, että yhtymärovastilla olisi joitakin piispan tai tuomiokapitulin antamia hallinnollisia tehtäviä, jotka ovat kuuluneet aikaisemmin lääninrovastille. Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 8

9 Kaiken kaikkiaan hallinnollisessa erityisasemassa toimivalle yhtymärovastille tulisi määritellä seurakuntayhtymän perussäännössä selkeästi rajattu toimivalta toteuttaa vaativaa yhtymän johtamista. Seurakuntarakenteiden kehitystyössä pyrkimyksenä on luoda puitelainsäädäntö, joka mahdollistaa erilaisia yhtymäratkaisuja paikallisista olosuhteista ja tarpeista riippuen. Yhtymän perussäännössä tulee määritellä, kuinka paljon tehtäviä ja kuinka paljon vastuuta annetaan yhtymälle. Nämä ratkaisut vaikuttavat myös yhtymärovastin rooliin. Väljässä yhtymäratkaisussa yhtymä hoitaa vain sille lainsäädännössä määritellyt pakolliset tehtävät jättäen seurakunnille vahvan toiminnallisen itsenäisyyden. Tässä ratkaisumallissa yhtymärovastin tehtävänä olisi valvoa, että seurakuntien kirkkoherrat noudattavat hyvää hallintotapaa ja että seurakunnat pysyvät budjettiraameissaan ja käyttävät yhteisiä varoja vastuullisesti. Tällainen väljä yhtymä olisi toimiva ratkaisu mm. silloin, kun yhtymän seurakunnat kuuluvat eri hiippakuntiin, mutta myös tilanteissa, joissa muodostetaan yhtymä seurakunnista, jotka haluavat säilyä mahdollisimman itsenäisinä. Kiinteässä yhtymäratkaisussa yhtymälle annetaan pakollisten tehtävien lisäksi myös vastuu yhteisistä toimintamuodoista. Näiden yhteisten toimintamuotojen lukumäärä, laajuus ja toteutustavat voivat vaihdella. Tässä vaihtoehdossa yhtymärovastille voidaan perussäännössä määritellä vastuu toiminnan strategisesta johtamisesta yhtymän alueella. Samalla tulee yhtymärovastille antaa riittävät esimiesvaltuudet suhteessa kirkkoherroihin, mahdollisten mm. henkilöstöresurssien joustavan käytön yhtymän sisällä joko tilapäisesti sijaisjärjestelyillä tai pysyvämmin toiminnallisten haasteiden ja painopisteiden muuttuessa. Kiinteä yhtymämalli olisi luonteva ratkaisu mm. jos nykyisestä suuresta seurakunnasta muodostetaan yhtymä ja sen kappeliseurakunnista tai seurakuntapiireistä seurakuntia. Nykyisten rovastikuntien lakkauttamisen jälkeen on edelleen turvattava mahdollisuus alueelliseen yhteistyöhön yli yhtymärajojen samaan hiippakuntaan kuuluvien seurakuntien kesken. Monet nykyisten lääninrovastien tehtävistä voidaan siirtää yhtymärovasteille, mutta varsinkin kaksikielisillä alueilla on edelleen tarvetta nimetä hiippakuntaan kuuluvan yhtymärovastin tai jonkun kirkkoherroista alueelliseksi yhteyshenkilöksi piispan ja kirkkoherrojen välillä. Piispainkokous katsoo, että 6. yhtymärovasti on seurakuntayhtymän hallinnollinen johtaja, jonka tehtävänä on toimia kirkkoherrojen hallinnollisena esimiehenä, yhtymään sijoitetun henkilöstön esimiehenä ja yhtymän yhteistoimintajohtajana; 7. yhtymärovasti ei ole seurakuntayhtymän alueella tehtävän hengellisen työn johtaja muutoin kuin yhteisen työn osalta. Sen vuoksi yhtymärovastin tehtävän ja aseman ei tule rajoittaa kirkkoherran hengellistä johtajuutta seurakunnassa eikä piispalliseen kaitsentaan kuuluvaa vuorovaikutusta hiippakunnan yhtymärovastien, kirkkoherrojen ja seurakuntien muiden työntekijöiden kanssa; 8. yhtymärovastin asemasta suhteessa seurakuntien kirkkoherroihin on yksityiskohtaisemmin määrättävä yhtymän perussäännössä, koska se riippuu yhtymäratkaisusta; ja 9. kaksikielisillä alueilla hiippakunnan on voitava nimetä yksi kirkkoherroista tai yhtymärovasteista vastuuhenkilöksi, joka nykyisten lääninrovastien tapaan toimisi yhteyshenkilönä piispan ja hiippakuntiin kuuluvien kirkkoherrojen välillä. Tämä vastuuhenkilö toimittaisi hiippakuntakohtaisia vaaleja ja koordinoisi hiippakuntaan kuuluvien seurakuntien alueellista Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 9

10 yhteistyötä yli yhtymärajojen, kuten esim. koulutustilaisuuksia, yhteisiä leirejä ja eri työntekijäryhmien säännöllisiä tapaamisia. Puheenjohtajuus ja jäsenyys seurakunnan toimielimissä Seurakunnan luottamuselinten puheenjohtajuus liittyy laajempaan kysymykseen seurakunnan johtajuudesta. Puheenjohtajuuden ratkaisemiseen luottamushenkilöjärjestelmässä ei voida esittää yleistä sääntöä, vaan ratkaisu riippuu pitkälti tarkoituksenmukaisuudesta ja käytännöllisistä seikoista. Samalla on otettava huomioon kirkon hallintoon vaikuttavat hengelliset periaatteet. Kirkon toiminnan perustana on tunnustus ja oppi. Käytännössä kirkossa on jo kauan sovellettu valtiollista ja kunnallista demokratiaa muistuttavia periaatteita. Teologisena peruslähtökohtana viran ja luottamushenkilöiden suhteelle kirkon päätöksenteossa ja hallinnossa voidaan pitää yhteyden ja representaation ajatuksia. Tämä merkitsee sitä, ettei kirkon yhteys toimi, jos kirkon jäsenten ja viran ei sallita yhdessä osallistua Jumalan pelastustahdon toteuttamiseen kirkossa. Kirkon läsnä olevaksi eli näkyväksi tuleminen (repraesentatio) tapahtuu vain näiden kahden ollessa koolla. Pappisvirka ja yhteinen pappeus toimivat siten yhdessä sekä hengellisessä toiminnassa että hallinnossa. Koska kirkon hengellinen työ, evankeliumi ja sakramentit, toimitetaan seurakunnassa, on synodaalisuus päätöksenteossa tärkeää juuri siellä. Toimielimistä kirkkoneuvoston tehtävänä on ollut perustamisensa alusta asti johtaa seurakunnan toimintaa. Tämän vuoksi seurakunnan hengellisenä johtajana toimivan kirkkoherran viran luonne liittyy läheisesti kirkkoneuvoston tehtävään. Virkaan olennaisesti kuuluva hengellinen johtajuus on peräisin piispan virasta ajalta, jolloin jokaisessa seurakunnassa oli oma episkopos, kaitsija. Kun piispan virka kehittyi seurakuntaa laajemmaksi, sai seurakunnan hengellisen johtajan tehtävän yksi papeista. Kirkkoherran tehtävänä on ennen kaikkea olla seurakunnan kokonaisvaltainen hengellinen johtaja. Hän ohjaa ja valvoo seurakunnan hengellistä työtä sekä toimii pappisviran edustajana seurakunnan luottamuselimissä. Tehtävä on laaja, mutta selkeästi jäsennettävissä kirkkojärjestyksen 6 luvun 13 :n perusteella neljään kokonaisuuteen, joiden mukaan kirkkoherra 1) johtaa kirkkolain 4 luvun mukaista seurakunnan toimintaa, 2) vastaa kirkkoherranvirastosta, 3) toimii hengellisessä työssä työskentelevien esimiehenä ja 4) valvoo seurakunnan toiminnan laillisuutta. Täten kirkkojärjestys antaa kirkkoherralle kokonaisvaltaisen ja monitasoisen tehtävän seurakunnan varsinaisen eli hengellisen työn johtajana. Myös kirkolliskokouksen perustevaliokunta on todennut lausunnossaan 4/2009 kirkkoherran viran poikkeavan olennaisesti muun seurakuntapapiston tehtävistä. Kirkkoherran tehtävä on lausunnon mukaan toimia seurakunnan hengellisenä ja hallinnollisena johtajana. Hänellä on kokonaisvastuu seurakunnasta sekä velvollisuus vaalia yhteyttä piispaan ja tuomiokapituliin. Muun seurakuntapapiston tehtävänä on hoitaa kirkkoherran alaisuudessa heille annettuja tehtäviä. Kirkkoherran hengellinen vastuu seurakunnan johtamisesta ilmenee myös siitä monivaiheisesta prosessista, jolla kirkkoherran virkaan tullaan suorassa kansanäänestyksessä. Myös välillinen vaali on mahdollinen kirkolliskokouksen linjauksen mukaisesti. Nykyisessä käytännössä vaaliin kuuluu tuomiokapitulin tekemä hakijoiden tutkiminen ja ehdollepano, heidän seurakunnalle antamansa vaalinäytteet sekä itse vaali ja lopuksi piispan toimittama liturginen virkaan asettaminen. Virkaan asettaminen sitoo kirkkoherran lupauksineen ja rukouksineen hengelliseen virkavastuuseen, jollaista ei voi vaatia luottamushenkilöltä. Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 10

11 Kirkkoherran asema seurakunnan toimielimissä on ollut moneen kertaan esillä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa viime vuosikymmeninä. Vuonna 1976 tuli voimaan kirkkolain muutos, joka yhtäältä kavensi kirkkoherran asemaa, sillä hän ei ollut enää kirkkovaltuuston tai yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja tai jäsen. Samalla yhdistettiin talousasioita käsitellyt luottamushenkilöjohtoinen kirkkohallintokunta ja seurakunnan hengellistä toimintaa johtanut kirkkoneuvosto, jonka puheenjohtaja oli kirkkoherra. Tämän kirkkoneuvostoksi nimetyn uuden luottamuselimen johtoon tuli kirkkoherra, mikä toisaalta vahvisti kirkkoherran asemaa seurakunnan johdossa. Ennen vuoden 1976 lakimuutosta kirkkoneuvoston synodaalisuus oli vahvempi, kun kaikki papit ja vakinaiset lehtorit sekä seurakunnan jäsenmäärän mukaan valitut luottamushenkilöt olivat sen jäseniä. Nykyisellään kirkkoneuvoston ja seurakuntaneuvoston synodaalisuus on ohut kirkkoherran edustaessa seurakunnan johtajana pappisvirkaa ja muiden jäsenten edustaessa yhteistä pappeutta. Vuoden 1993 kirkkolaki sisälsi samansisältöiset säännökset kirkkoherran itseoikeutetusta asemasta kirkkoneuvoston, seurakuntaneuvoston ja yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana kuin vuonna 1976 hyväksytty lainmuutos. Vuonna 2002 hyväksyttiin kirkkojärjestyksen 9 luvun 1 :n 3 momentin muutos siten, että kirkkoneuvoston puheenjohtajana voi sopimuksen nojalla toimia varapuheenjohtaja. Seurakuntaneuvostoon sovelletaan sitä, mitä kirkkojärjestyksessä säädetään kirkkoneuvoston varapuheenjohtajan toimimisesta puheenjohtajana kirkkoneuvoston kokouksessa. Näin ollen varapuheenjohtaja voi toimia myös seurakuntaneuvoston puheenjohtajana. Samaa lakia voidaan soveltaa yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajuuteen. Katsaus sisarkirkkoihin osoittaa, että niissä puheenjohtajuuskysymys on ratkaistu toisistaan poikkeavasti. Ruotsin kirkossa kirkkoherra on virkansa puolesta kirkkoneuvoston jäsen, mutta puheenjohtaja on kirkkoneuvoston valittu jäsen. Norjan kirkon seurakuntaneuvoston puheenjohtaja pitää yleisesti ottaen valita neuvoston maallikkojäsenistä. Papin toimimiselle puheenjohtajana tai varapuheenjohtajana ei ole kuitenkaan muodollista estettä. Saksan yhdistyneessä evankelis-luterilaisessa kirkossa (VELKD) ei säädellä seurakuntatason organisaatiota yksityiskohtaisesti, mutta esimerkiksi sitä edustavan Baijerin maakirkon seurakuntajärjestyksen mukaan seurakuntaneuvoston puheenjohtajana toimii seurakunnan johtava pappi tai, jos enemmistöpäätöksellä toisin päätetään, puheenjohtaja voi olla myös joku valituista jäsenistä. Englannin kirkossa seurakunnan pappi on yksiselitteisesti kirkkoneuvoston puheenjohtaja. Amerikan evankelis-luterilaisessa kirkossa (ELCA) puheenjohtajana voi olla pappi tai maallikko. Pappi on viran puolesta joka tapauksessa seurakunnan johtoryhmän jäsen. Kirkkoherran hallinnolliseen asemaan nähdään usein liittyvän runsaasti valtaa. Kirkon erityisen viran haltija edustaa kirkon työssä kuitenkin sanan ja sakramenttien virkaa sekä teologista asiantuntemusta, jota tarvitaan yleisesti kirkollisessa toiminnassa ja siten myös hallinnossa sen lisäksi, että osaaminen on käytössä varsinaisissa virkatehtävissä. Teologista asiantuntijuutta samoin kuin puheenjohtajan taitoja voi olla luonnollisesti muillakin kuin vain erityisen viran haltijoilla. Olisi epäedullista kirkon työn kannalta sulkea jo lähtökohtaisesti pois suoralla vaalilla tai tulevaisuudessa vaihtoehtoisesti välillisellä vaalilla virkaan valittu kirkkoherra puheenjohtajan tehtävästä. Vertailukohtana olevien sisarkirkkojen näkökulmasta ainoastaan Ruotsin kirkossa kirkkoherra ei voi toimia kirkkoneuvoston puheenjohtajana. Sielläkin kirkkoherralla on kuitenkin kirkkoneuvoston jäsenyys. Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 11

12 Kirkkoherran aseman rajoittaminen seurakuntaneuvostossa vain jäseneksi ja esittelijäksi ei riittävässä määrin vastaa kirkkomme käsitystä siitä, että kirkkoherralle kuuluu kokonaisvastuu seurakunnan hengellisestä johtamisesta. Ongelmallisena voidaan pitää sitä, että kirkkoherralla ei hengellisenä johtajana olisi johtajuutta toimielimessä, johon seurakunnan hengellisen johtajuuden ytimen voidaan katsoa olennaisesti sijoittuvan. Samalla heikentyisi entisestään kirkon olemukseen kuuluva synodaalinen periaate seurakunnan hallinnossa, sillä kirkkoherra on ainut erityisen viran edustaja seurakuntaneuvostossa. Muutoksella olisi seurakuntaneuvostoa kauaskantoisemmat vaikutukset hiippakunnalliseen hallintoon, sillä jos kirkkoherran hengellinen kokonaisjohtaminen heikkenisi, vaikuttaisi se piispalliseen kaitsentaan seurakunnissa. Edellä todetun perusteella puheenjohtajuuden kokonaan poistamista kirkkoherralta ei voida pitää tarkoituksenmukaisena kirkon oman olemuksen ja tehtävän kannalta. Yhteiskunnallisten organisaatioiden hallintomallien pohjalle päätöstä ei voida perustaa. Piispainkokous katsookin, että kirkkoherran jäsenyys ja puheenjohtajuus tulisi säilyttää ennallaan seurakuntaneuvostossa. Tällöin seurakuntaneuvoston varapuheenjohtajalla olisi mahdollisuus toimia puheenjohtajana samoilla edellytyksillä kuin nykylainsäädännössä. Uuden seurakuntayhtymän ylintä päätäntävaltaa käyttävän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajana toimii kirkolliskokouksen päätöksen mukaan valtuuston keskuudestaan valitsema luottamushenkilö, mikä vastaa nykyistä tilannetta (KJ 8:2). Piispainkokous yhtyy näkemykseen, jonka mukaan uudessa seurakuntayhtymässä tulee valita yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi vaaleilla valittu luottamushenkilö. Tällöin toteutetaan yhteisen pappeuden ja erityisen viran yhteisvastuullisuutta seurakunnallisessa hallinnossa. Seurakuntayhtymän yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajuutta on tarkasteltava samalla tavoin kirkon tehtävästä ja synodaalisesta hallintoperiaatteesta käsin. Kirkon viralla tulee olla paikka myös tässä kirkollisessa hallintorakenteessa, joka on tarpeellista säilyttää uudistuksessa sen vuoksi, että näin voidaan pitää seurakuntayhtymän talouden ja hallinnon kokonaisuus yhtenäisenä sekä annetaan mahdollisuus seurakunnan jäsenille hallinnolliseen osallisuuteen. Teologisesti johdonmukaista on, että yhtymärovasti toimii yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana samoin kuin kirkkoherra toimii seurakuntaneuvoston puheenjohtajana ja piispa tuomiokapitulin puheenjohtajana. Toisin sanoen kirkkoherrojen hallinnollisena esimiehenä toimivalla yhtymärovastilla olisi kirkkoherroihin nähden vastaava asema yhtymän luottamuselimessä. Luottamushenkilöiden ja viran edustajien yhteistyö on ensiarvoisen tärkeää. Käytännön ratkaisuissa on siksi etsittävä kirkon tehtävän pohjalta tasapainoa. Näin ollen on syytä säilyttää kirkkolain 11 luvun 9 :n 1 momentissa oleva mahdollisuus, että luottamushenkilö voi toimia yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajana. Tässä tapauksessa yhtymärovastilla tulisi kuitenkin olla yhteisen kirkkoneuvoston jäsenyys synodaalisen hallintoperiaatteen takaamiseksi. Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 12

13 Piispainkokous katsoo, että 10. seurakuntaneuvoston puheenjohtajuus ja jäsenyys määräytyy nykyisen lainsäädännön mukaisesti; 11. yhtymärovastin asema seurakuntayhtymän yhteisessä kirkkoneuvostossa määräytyy samoin kuin kirkkoherran asema seurakuntaneuvostossa; ja 12. seurakuntayhtymän kirkkovaltuuston puheenjohtajan ja jäsenten tulee olla vaaleilla valittuja luottamushenkilöitä. Helsingissä 4 päivänä joulukuuta 2013 Arkkipiispa Kari Mäkinen Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen Piispainkokouksen lausunto 2/2013 kirkkohallitukselle 13