vanhentumisesta vaikka hän olisi tehnyt jatkuvasti velkojalle 1. Johdanto Tämä artikkeli käsittelee velan lopullista vanhentumista.

Transkriptio

1 Defensor Legis N:o 6/2015 VELAN LOPULLISESTA vanhentumisesta 1. Johdanto Tämä artikkeli käsittelee velan lopullista vanhentumista. Velan lopullinen vanhentuminen tarkoittaa sitä, että mahdollisuudet periä velkaa lakkaavat lopullisesti, eikä velallisen suoritusvelvollisuutta voida enää saada jatkumaan minkäänlaisilla katkaisu- tai perimistoimilla. Velan lopullista vanhentumista koskeva sääntely jakautuu kahteen erilliseen, joskin toisiinsa nivoutuvaan järjestelmään. Toisaalta ulosottokaaressa (L705/2007, jäljempänä UK) säädetään ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuudesta ja toisaalta velan vanhentumisesta annetussa laissa (L 728/2003, jäljempänä VanhL) sopimukseen perustuvan rahavelan lopullisesta vanhentumisesta. Suomessa perinteisesti saatavia on voitu pitää hengissä määräämättömän ajan huolehtimalla määräajoin vanhentumisen katkaisemisesta. Ennen VanhL:n voimaan tuloa vuoden 2004 alussa yleinen vanhentumisaika oli 10 vuotta. Tämä mahdollisti sen, että velkojat saattoivat pitää saatavansa voimassa varsin vähällä vaivalla periaatteessa ikuisesti. Erääntyneet saatavat kasvoivat lisäksi koko ajan viivästyskorkoa, joka ennen voimaan tullutta korkolain (L 633/1982) muutosta oli kiinteä 16 %. Tämä puolestaan johti usein velallisen kokonaisvelkamäärän jatkuvaan kasvamiseen, vaikka hän olisi tehnyt jatkuvasti velkojalle suorituksia luvulla on lainsäädäntöön tehty merkittäviä muutoksia erityisesti velallisena olevien luonnollisten henkilöiden aseman parantamiseksi lyhentämällä ensin yleinen vanhentumisaika kolmeen vuoteen ja säätämällä sitten ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuus määräaikaiseksi sekä viimeisimpänä askeleena säätämällä sopimukseen perustuvien rahavelkojen lopullisesta vanhentumisesta. Tässä artikkelissa tarkastellaan siis näistä kahta jälkimmäistä. Tarkastelu tapahtuu rinnakkain järjestelmien yhtäläisyyksien ja eroavaisuuksien hahmottamiseksi siten, että ensin käsitellään sitä, mitkä saatavat ylipäänsä kuuluvat kyseisen normiston piiriin ja sen jälkeen sitä, mistä tapahtumasta vanhentumisen määräaika lasketaan kummassakin järjestelmässä. Lopuksi käsitellään vielä yhteisesti vanhentumisen oikeusvaikutuksia, jotka ovat molemmissa järjestelmissä samat. 2. Velan lopullista vanhentumista koskeva normisto 2.1 Ulosottoperusteen määräaikaisuus Ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvoite, on täytäntöönpanokel-

2 Velan lopullisesta vanhentumisesta 1031 poinen 15 vuoden ajan. Jos myös velkoja on luonnollinen henkilö tai jos korvaussaatava perustuu rikokseen, josta velallinen on tuomittu vankeuteen tai yhdyskuntapalveluun, kestää täytäntöönpanokelpoisuus kuitenkin 20 vuotta (UK 2:24). Ulosottoperusteen määräaikaisuus koskee vain sellaisia ulosottoperusteita, joissa velalliselle on asetettu henkilökohtainen maksuvelvollisuus. Muunlaisia ulosottoperusteita, esim. luovutus-, tekemis-, kielto- tai sietämisvelvoitteita koskevia ulosottoperusteita säännökset eivät koske, vaan ne pannaan täytäntöön ilman ajallisia rajoituksia. Määräaikaisuus ei myöskään koske esinekohtaista maksuvelvoitetta eli ulosottoperustetta, jossa saatava on tuomittu maksettavaksi tietystä omaisuudesta velkojan vakuusoikeuden perusteella. Tällainen on lähinnä ns. hypoteekkituomio. 1 Ulosottoperusteen määräaikaisuus koskee yleisesti ja pääsääntöisesti kaikkia yksityisoikeudellisia saatavia, mutta se ulottuu vain sellaisiin velallisiin, jotka ovat luonnollisia henkilöitä. Toisaalta luonnollisen henkilön ei tarvitse olla ns. yksityishenkilö, vaan velka on voinut syntyä myös esim. elinkeinotoiminnassa. 2 Pidempää 20 vuoden määräaikaa sovelletaan, jos velallisen lisäksi myös velkoja on luonnollinen henkilö. Pääsääntöisesti määräajan pituuden määrittämisen kannalta ratkaisevaa on ulosottoperusteen osoittama velkoja. Jos kuitenkin saatava on ennen ulosottoperusteen antamista siirretty luonnolliselle henkilölle muulta kuin toiselta luonnolliselta henkilöltä, on täytäntöönpanon määräaika kuitenkin 15 vuotta (UK 2:24.2). Tällä säännöksellä on pyritty estämään velkojien mahdollinen taktikointi pidemmän määräajan saamiseksi. Velallisella on todistustaakka sen osoittamisesta, että tällainen siirto on tehty. Jos saatava on tuomittu luonnolliselle henkilölle, koskee ulosottoperustetta pidempi määräaika, vaikka saatava olisi myöhemmin siirretty oikeushenkilölle. Vastaavasti jos saatava on tuomittu oikeushenkilölle, vaikka alkuperäisenä velkojana olisi luonnollinen henkilö tai saatava olisi ulosottoperusteen antamisen jälkeen siirretty luonnolliselle henkilölle, on määräaika lyhyempi. 3 Velallisen ollessa oikeushenkilö (esim. yhtiö, säätiö), voidaan saatavaa periä ulosottoperusteen nojalla määräämätön aika, jos saatavan vanhentumisen katkaisemisesta huolehditaan säännöllisesti ja ellei esim. selvitystilaa tai konkurssia koskevista säännöksistä muuta johdu. 2.2 Sopimukseen perustuvan rahavelan lopullinen vanhentuminen Yleistä Vuoden 2015 alusta tuli voimaan VanhL:n muutos, jolla säädetään tiettyjen velkojen lopullisesta vanhentumisesta. 4 Koska kyseessä on varsin uusi sääntely, josta ei ole vielä julkaistu oikeuskirjallisuutta puhuttamakaan siitä, että oikeuskäytäntöä olisi saatavilla, pyritään tässä pohtimaan sääntelyn sisältöä ja rajoja laajemmin. Luonnollisen henkilön sopimukseen perustuva rahavelka vanhentuu viimeistään, kun 20 vuotta on kulunut velan erääntymisestä. Jos velkoja on luonnollinen henkilö, vanhentumisaika on 25 vuotta. Tässä tarkoitettua vanhentumisaikaa ei voida katkaista (VanhL 13a.1). Säännöstä sovelletaan myös ennen lain voimaantuloa erääntyneisiin velkoihin. Vanhentumisaikaa katsotaan kuitenkin ennen lain voimaan tuloa kuluneen enintään 15 vuotta eli lain voimaan tulon jälkeen saatavaa on mahdollista periä vielä vähintään 5 vuotta. Ennen lain voimaantuloa erääntyneet saatavat vanhentuvat siten aikaisintaan Jotta lopullista vanhentumista koskevaa sääntelyä voidaan soveltaa, tulee saatavan siis 1 Tuula Linna, Tatu Leppänen: Ulosotto-oikeus I, ulosottomenettely, Talentum 2014 s Linna, Leppänen 2014 s Linna, Leppänen 2014 s L velan vanhentumisesta annetun lain muuttamisesta (1126/2014).

3 1032 perustua sopimukseen, kuulua VanhL:n soveltamisalan piiriin, olla rahavelka, ja sen velallisen olla luonnollinen henkilö. Näistä soveltamisalaa määrittävistä tunnusmerkeistä luonnollinen henkilö ja rahavelka ovat helposti tunnistettavissa. Kuten ulosottoperusteen määräajan osalta, velallisena olevan luonnollisen henkilön ei tarvitse olla velkasuhteessa yksityishenkilö, vaan velka on voinut syntyä myös elinkeinotoiminnassa. 5 Sääntely koskee vain henkilökohtaisia rahavelkoja. Kuten ulosottoperusteen määräaikaisuuden kohdalla, lopullinen vanhentuminen ei koske muunlaisia velvoitteita kuten esim. luovutus-, tekemis-, kielto- tai sietämisvelvoitteita eikä myöskään esinekohtaista maksuvelvoitetta. Astetta vaikeampi on sen sijaan määrittää VanhL:n soveltamisalaan kuuluvien saatavien piiri ja melko suuriakin vaikeuksia saatetaan kohdata määriteltäessä sitä, mitkä saatavat perustuvat sopimukseen VanhL:n soveltamisala Koska säännös saatavan lopullisesta vanhentumisesta sijaitse VanhL:ssa, tulee saatavan kuulua VanhL:n soveltamisalan piiriin, jotta lopullista vanhentumista koskevaa sääntelyä voidaan ylipäänsä soveltaa. VanhL koskee yleisesti kaikkia velvoitteita, lukuun ottamatta nimenomaisesti lain soveltamisalan ulkopuolelle jätettyjä velvoitteita kuten verot, julkiset maksut, sakot tai muut rikosoikeudelliset seuraamukset, eläkkeet, lakisääteiset vakuutukset 6, sosiaalietuudet ja elatusapu (VanhL 1 ). Soveltamisalan ulkopuolelle rajattuihin velvoitteisiin ei näin ollen voida lainkaan soveltaa lopullista vanhentumista koskevia säännöksiä siinäkään tapauksessa, että ne perustuisivat sopimukseen ja velallisena olisi luonnollinen henkilö. Vaikka sosiaalietuudet ovat VanhL:n soveltamisalan ulkopuolella, kuuluvat kyseisten etuuksien takaisinperinnästä johtuvat velat VanhL:n soveltamisalan piiriin. 7 VanhL soveltuu myös julkisoikeudelliseen suhteeseen perustuvaan sopimukseen. Useissa erityislaeissa on VanhL:sta poikkeavia erityissäännöksiä velan vanhentumisajasta, muusta vanhentumiseen liittyvästä seikasta tai kanneajasta, joita noudatetaan VanhL:n sijasta (VanhL 2 ). Kyseiset erityissäännökset on tarkoitettu VanhL:n ohittavaksi ainoastaan siltä osin kun kyseinen erityissäännös kattaa nimenomaisesti VanhL:ssa muutoin säännellyn kysymyksen. VanhL:ia sovelletaan näissä tilanteissa täydentävänä säännöstönä. 8 Esim. vakuutussopimuslain (L 543/1994, jäljempänä VakSopL) soveltamisalaan kuuluvien vakuutusmaksusaatavien osalta on säädetty VanhL:sta poikkeava vanhentumisen katkaisumekanismi. Vakuutuksenantaja menettää oikeutensa vakuutusmaksuun, jos sitä ei ole laillisesti haettu kolmen vuoden kuluessa vakuutusmaksun erääntymisestä (VakSopL 46 ). Vanhentuminen on siis katkaistava oikeudellisella katkaisutoimella, eikä vapaamuotoinen katkaisutoimi ole sallittu. Muilta osin, esim. vanhentumisen oikeusvaikutusten osalta, sovelletaan VanhL:ia. Näin ollen saatavan lopullista vanhentumista koskevaa sääntelyä voidaan soveltaa myös VakSopL:n alaisiin vakuutussopimuksiin perustuviin saataviin. Myös muun muassa takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta annetussa laissa (L 361/1999, jäljempänä TakausL) on VanhL:n säännökset korvaavia säännöksiä takaajan vastuun ja regressisaatavan vanhentumisesta (TakausL 19 ja 33 ). Muilta osin takaajan vastuuseen ja päävelallisen regressivastuuseen sovelletaan VanhL:ia ja siis myös saatavan 5 HE 83/2014 vp s Lakisääteisiä vakuutuksia ovat liikennevakuutus ja potilasvakuutus. Ari Saarnilehto: Vanhentumislaki, pääpiirteet, laki, HE ja oikeuskäytäntö, WSOY Lakitieto 2004 s HE 187/2002 vp s HE 187/2002 vp s. 39 ja 41.

4 Velan lopullisesta vanhentumisesta 1033 lopullista vanhentumista koskevaa sääntelyä sikäli kun se soveltuu asiaan Sopimukseen perustuva saatava VanhL:n uudistuksen esityöt tarjoavat hyvin niukasti tulkinta-aineistoa sen suhteen, miten sopimukseen perustuva ja sopimukseen perustumaton velvoite määritellään säännöksen tarkoittamassa kontekstissa. Ainoastaan vahingonkorvausvelvoitteiden osalta esitöissä on annettu tulkintaohje, jonka mukaan sääntelyn ulkopuolelle jäävät sopimukseen perustumattomat velvoitteet, kuten rikosperusteiset korvausvelat ja muut vahingonkorvauslakiin perustuvat korvausvelat. 10 Vahingonkorvausvelkoihin säännöstä sovelletaan kuitenkin silloin, kun ne perustuvat sopimussuhteeseen. 11 Yleisellä tasolla velvoite voi perustua joko lakiin tai osapuolen vapaaehtoisesti tekemään oikeustoimeen. Lakiperusteisten velvoitteiden syntyminen on aina sidoksissa johonkin sisällölliseen tunnusmerkistöön eikä edellytä, että velallinen itse varsinaisesti tarkoittaisi toiminnallaan perustaa velvoitteen. Oikeustoimiperusteisen velvoitteen syntyminen perustuu puolestaan siihen, että osapuoli on vapaaehtoisesti sitoutunut vastapuolta kohtaan tietyn suorituksen tekemiseen. 12 Soveltamisalan määrittelyssä voitaneen lähteä siitä, että saatavan lopullista vanhentumista koskevaa sääntelyä sovelletaan oikeustoimiperusteisiin velvoitteisiin, mutta ei lakiperusteisiin velvoitteisiin. Selvää on, että sääntely soveltuu esimerkiksi irtaimen tai kiinteän omaisuuden taikka palveluiden kauppaan, vuokrasopimuksiin, vakuutussopimuksiin 13 ja lainasopimuksiin perustuviin saataviin. Sääntelyä sovelletaan myös tällaisten sopimusten rikkomisesta johtuviin vahingonkorvaussaataviin. Sitä sovellettaneen myös sopimuksen rikkomisesta johtuviin hinnanalennussaataviin. Sopimukseen eivät sen sijaan perustu ja sääntelyn soveltamisalan ulkopuolelle jäävät vahingonkorvausoikeudellisin termein ilmaistuna sopimuksenulkoiset korvausvastuut sekä esimerkiksi perusteettoman edun palautussaatava, vakuutusyhtiön takautumissaatava vahingonaiheuttajalta, takaajan tai vierasvelkavakuuden antajan takautumissaatava päävelalliselta, aviopuolison velvollisuus maksaa tasinkoa osituksessa taikka tekijänoikeuden loukkaajan velvollisuus maksaa hyvitystä tekijänoi keuden haltijalle Rajanvetoa Rajanveto sopimukseen perustuvan (oikeustoimiperusteisen) ja sopimukseen perustumattoman (lakiperusteisen) velvoitteen suhteen ei ole aina selvä. Vahingonkorvausten suhteen voitaneen rajanvedon määrittelyssä käyttää apua vakiintunutta vahingonkorvausoikeudellista vastuumuotoerottelua. Tämän mukaisesti sopimusvastuun soveltamisalan kannalta on ratkaisevaa se, onko vastuun perustaksi väitetty tapahtuma sopimuksessa perustetun suoritusvelvollisuuden täyttämättä jääminen vai jokin muu olosuhde. Sillä seikalla, onko osapuolten välillä jotakin asiaa koskeva sopimus, ei ole itsessään merkitystä, vaan ratkaisevaa on nimenomaan korvausvastuun väitetty peruste. Asian ydin on se, perustuuko rikottu velvoite velallisen antamaan oikeustoimeen. 14 Jos perustuu, sovelletaan saatavan lopullista vanhentumista koskevaa sääntelyä. Sopimuksenulkoisen vastuun alaan kuuluvat puolestaan muut kuin sopimusrikkomuksen kautta aiheutetut vahingot. Sopimuksenulkoista vahingonkorvausvastuuta sääntelee yleislakina vahingonkorvauslaki (L 412/1974, jäljempänä VahL), minkä 9 Ks. tarkemmin jäljempänä kohta HE 83/2014 vp s HE 83/2014 vp s Olli Norros: Velvoiteoikeus, Sanoma Pro 2012, s Muut kuin lakisääteiset vakuutukset. 14 Olli Norros: Vahingonkorvausvelan vanhentuminen, Talentum 2015, s

5 1034 lisäksi sitä sääntelevät lukuisat erityislait ja sen piiriin kuuluu myös eräitä lailla sääntelemättömiä vastuunormistoja koskien esimerkiksi tuottamuksesta riippumatonta eli ankaraa vastuuta. 15 Mikäli vastuu perustuu tällaisiin normistoihin, ei saatavan lopullista vanhentumista koskevaa sääntelyä sovelleta. Takaaja sitoutuu yleensä takaukseen velkojan hyväksi yksipuolisella takaussitoumuksella. Kyseessä ei siten ole sopimus ainakaan siinä perinteisessä mielessä, että sopimuksella tarkoitetaan kahden tai useamman henkilön välillä tehtyä oikeustointa, joka muodostaa oikeuksia ja velvollisuuksia kaikille osapuolille ja joka syntyy tarjouk sen ja vastauksen tuloksena. Koska takauksessa on kysymys sitoumuksesta, velkojan ei tarvitse vastata takaajalle sitoumuksen saatuaan ja takaus silti sitoo takaajaa. 16 Toisaalta myös yksipuolisesti velvoittavia sopimuksia on olemassa. 17 Arvioitaessa velan lopullista vanhentumista koskevan sääntelyn soveltamisalaa, velkojan saatavan takaajalta voitaneen katsoa perustuvan sopimukseen. Mikäli näin ei katsottaisi olevan, voisi yksityistakaaja joutua tilanteeseen, jossa hänen takausvastuunsa ei lainkaan lakkaa, jos päävelallinen on oikeushenkilö ja velkoja huolehtii säännöllisesti vanhentumisen katkaisusta sekä päävelallista että takaajaa kohtaan. Takaajan vastuu velkojaa kohtaan nimittäin lakkaa, kun päävelka on suoritettu tai kun se on muuten lakannut (TakausL 15). Päävelka perustuu yleensä velkojan ja päävelallisen väliseen sopimukseen ja jos päävelallinen on luonnollinen henkilö, sovelletaan velkaan siis VanhL:n lopullista vanhentumista koskevia säännöksiä. Kun päävelka vanhenee lopullisesti, päättyvät myös takaajan velvoitteet. Tilanne on kuitenkin erilainen jos päävelallinen on oikeushenkilö, jolloin lopullista vanhentumista ei tapahdu päävelallisen ja velkojan välisessä suhteessa tai jos päävelallisen ja velkojan välinen velka, josta takaus on annettu, ei poikkeuksellisesti perustu sopimukseen. Jos takaajan takausvastuun ei katsottaisi perustuvan sopimukseen, ei yksityistakaaja pääsisi hyötymään lopullisesta vanhentumisesta, mikä saattaa johtaa yksityistakaajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Alun perin sopimukseen perustumattoman saatavan maksamisesta voidaan tehdä sopimus velkojan ja velallisen välillä. Mielenkiintoinen kysymys on, voiko alun perin sopimukseen perustumaton saatava muuttua sopimukseen perustuvaksi, jos suoritusta vaaditaan kyseisen sopimuksen perusteella. Esimerkiksi, jos alun perin sopimuksenulkoisen vahingonkorvausvastuun korvaamisesta tehdään sovintosopimus, virheellisesti maksetun sosiaalietuuden takaisinperinnästä laaditaan maksusopimus taikka takaajan ja päävelallisen kesken tehdään maksusopimus regressisaatavasta. Jos suoritusta vaaditaan nimenomaan tällaisen sopimuksen nojalla, saatava täytynee katsoa sopimukseen perustuvaksi. Täytäntöönpanomielessä olisi liian monimutkaista, että asiaa pitäisi arvioida sopimuksen taustalla olevien olosuhteiden perusteella. 18 Sopimuksen pätemättömyyden tai purkamisen seurauksena on molemminpuolinen suoritusten palautusvelvollisuus. Onko tällainen suorituksen palauttamisvelvollisuus katsottava sopimukseen perustuvaksi vai sopimukseen perustumattomaksi velvoitteeksi saatavan lopullisen vanhentumisen kannalta? Palautusvelvoitetta ei olisi olemassa, ellei 15 Norros 2015, s Ari Saarnilehto, Mika Hemmo, Leena Kartio Varallisuusoikeus, WSOY 2001, s Ari Saarnilehto, Mika Hemmo, Leena Kartio 2001, s Vanhentumisproblematiikan kannalta mielenkiintoinen lisäkysymys on se, voisiko velkoja tällaisen saatavan vanhennuttua lopullisesti sopimusperusteisena jatkaa perintää alkuperäisen sopimuksenulkoisen vahingonkorvaussaatavan, regressisaatavan tms. nojalla. Kysymys on vaikea ja riippunee paljolti myös kyseisen sopimuksen ehdoista, esim. raukeaako sopimus, jos suoritusta ei tehdä sopimuksen mukaisesti. Tähän problematiikkaan ei ole mahdollista mennä tarkemmin tämän artikkelin puitteissa.

6 Velan lopullisesta vanhentumisesta 1035 osapuolten välillä olisi ollut sopimusta, mutta toisaalta sopimus on sittemmin lakannut olemasta voimassa ja palautusvelvollisuus perustuu nimenomaan sopimuksen voimassaolon päättymiseen eikä sopimusvelvoitteisiin sinänsä. Velvoiteoikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa edellä mainittu suoritusten palautusvelvollisuus luetaan edunpalautusvelvoitteisiin, jotka kuuluvat systemaattisesti lakiperusteisten velvoitteiden piiriin. 19 Voitaneen siten todeta, että suoritusten palauttamisvelvollisuus sopimuksen pätemättömyyden tai purkamisen seurauksena ei perustu sopimukseen ja ei kuulu lopullista vanhentumista koskevan sääntelyn soveltamisalaan. Jos vastaus olisi päinvastainen, saatettaisiin joutua tilanteeseen, jossa toisen palautusvelvollisen suoritusvelvollisuus vanhenee lopullisesti, mutta toisen ei. Useimmiten toisen osapuolen on nimittäin tehtävä esinekohtainen palautus ja toisen osapuolen on palautettava siitä maksettu rahavastike. Saatavan lopullista vanhentumista ei sovelleta esinekohtaisiin velvoitteisiin, kun taas rahavelvoitteeseen sitä sovellettaisiin. Tällöin saatettaisiin joutua tilanteeseen, jossa toisen saman pätemättömän tai puretun oikeustoimen osapuolen suoritusvelvollisuus vanhenee lopullisesti ja toisen ei. Ulosottoviranomaiselle ei ole säädetty selonottovelvollisuutta saatavan lopullisesta vanhentumisesta, vaan siihen vetoavan velallisen tulee osoittaa, että saatava on vanhentunut jo ennen ulosottoperusteen määräajan kulumista umpeen. 20 Ulosottomies saattaa siten joutua tekemään ratkaisun paitsi erääntymisen ajankohdasta, myös siitä, perustuuko saatava ylipäänsä sopimukseen. Myös tuomioistuimet joutunevat tekemään tätä rajanvetoa koskevia ratkaisuja, jos vastaaja vetoaa saatavan lopulliseen vanhentumiseen velkomusoikeudenkäynnissä. Soveltamisalarajausta sopimusperusteisen ja sopimukseen perustumattoman vastuun kesken on lain esitöissä perusteltu sillä, että sopimukseen perustuvissa rahaveloissa erääntyminen on yleensä suhteellisen helposti selvitettävissä, kun taas muissa velkasuhteissa ja velvoitteissa erääntyminen voi olla tulkinnanvarainen ja vaikeasti selvitettävä seikka, minkä lisäksi muiden rahavelkojen merkitys on vähäinen. 21 Edellä mainittu näkemys erääntymishetken helposta selonotosta pitääkin jossain määrin paikkansa sikäli, kun kyseessä on velka, jonka eräpäivä on määrätty sopimuksessa. Toisaalta, koska lopullinen vanhentumisaika alkaa velan erääntymisestä, eikä siitä milloin velvoite katsotaan syntyneeksi, ei erääntymishetken selonotto ole kovin hankalaa edes sellaisten velvoitteiden suhteen, jotka eivät eräänny suoraan sopimusehtojensa perusteella. Erääntyminen edellyttää nimittäin velkojan eräännyttämistointa, jonka esittämisajankohta lienee yleensä varsin helppo todeta. 22 Selonoton vaikeus liittyisi lähinnä siihen, milloin muu kuin sopimukseen perustuva saatava on syntynyt ja milloin velkojan vaatimismahdollisuus ja yleinen vanhentumisaika alkavat. Saatavan syntymisen suhteen sopimusrikkomukseen perustuvat velvoitteet eivät merkittävästi eroa sopimuksenulkoiseen korvausvastuuseen perustuvista velvoitteista. Mutta, koska lopullinen vanhentuminen alkaa erääntymisestä, eivät saatavan syntymiseen liittyvät selonottovaikeudet ole edes relevantteja saatavan lopullisen vanhentumisen kannalta. Soveltamisalarajaus vaikuttaa siten jossain määrin keinotekoiselta. Voidaan tietenkin ajatella, että rajanvedon taustalla olisi ajatus siitä, että sopimuksenulkoinen vastuu olisi jotenkin selkeästi moitittavampaa kuin sopimusperusteinen vastuu, mikä oikeuttaisi sen, että esimerkiksi sopimuksenulkoiseen vastuuseen perustuva vahingonkorvausvelvoite ei vanhene lopullisesti. Rikokseen perustuva vahingonkorvausvastuu on toki asia erikseen, mutta muutoin VahL:n mukaisen vahingonkorvausvastuun ja sopi- 19 Ks. esim. Norros 2015 s. 64 ja Ks. tarkemmin jäljempänä kohta Lakivaliokunnan mietintö LaVM 12/ Ks. tarkemmin jäljempänä kohta 3.3.

7 1036 musperusteisen korvausvastuun kesken ei ole sellaista perustavaa laatua olevaa eroavaisuutta, joka oikeuttaisi näin dramaattisesti erilaisen kohtelun. Sopimuksenulkoinen vastuu edellyttää pääsääntöisesti velallisen vähintäänkin tuottamuksellista toimintaa. Korvausvelka sopimussuhteissakin yleensä perustuu velallisen moitittavaan menettelyyn eli sopimusrikkomukseen, vaikkakaan velallisen tuottamusta ei yleensä vaadita. Korvausvastuun perustavassa kynnyksessä on siten monesti sävyero. Toisaalta korvausvelvollisen menettely sopimussuhteessakin voi täyttää tuottamuksellisen tai jopa tahallisen menettelyn tunnusmerkit. Selvästi ei siten voida todeta, että sopimuksenulkoisen vastuun perustava velallisen toiminta olisi aina automaattisesti moitittavampaa. Sopimussuhteessa aiheutettu vahinko voi olla ja monesti onkin velkojalle yhtä haitallinen tai jopa haitallisempi kuin sopimuksenulkoiseen vastuuseen perustuva vahinko. 2.3 Normaali saatavan vanhentuminen Saatavan tai ulosottoperusteen lopullisesta vanhentumisesta tulee erottaa vanhentumisen katkaisutoimen laiminlyönnin johdosta tapahtuva normaali saatavan vanhentuminen. Saatava vanhentuu yleisesti kolmen vuoden kuluessa siitä, kun saatava on erääntynyt tai se on syntynyt (VanhL 5 7 ). Korvaus- ja palautusvelkojen vanhentumisaika alkaa silloin, kun velkojalla olisi mahdollisuus vaatia velan suoritusta. 23 Tämä tapahtuu yleensä silloin kun velkojan olisi pitänyt havaita virhe sopimuksen täyttämisessä tai kun vahingonkärsijä on saanut tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. On hyvä muistaa, että myös sellainen saatava, josta on annettu ulosottoperuste, vanhenee VanhL:n mukaan. Kun saatavaa koskeva kanne pannaan vireille, keskeytyy vanhentuminen menettelyn ajaksi (VanhL 11.2). Vanhentumisaika on viisi vuotta sen jälkeen, kun velasta on annettu lainvoimaiseksi tullut tuomio tai muu ulosottoperuste, joka voidaan panna täytäntöön niin kuin lainvoimainen tuomio (VanhL 13.2). Vaikka velan vanhentumiseen sovelletaan muutoin jotain erityissäännöstä, vanhentuu velka kuitenkin VanhL:n mukaisesti sen jälkeen, kun velasta on annettu ulosottoperuste (VanhL 2 ). Jos vanhentumista ei katkaista edellä mainittujen määräaikojen kuluessa, vanhentuu saatava. Katkaistavissa oleva saatavan vanhentumisaika, saatavan lopullisen vanhentumisen määräaika ja ulosottoperusteen määräaika kuluvat rinnakkain. 3. Vanhentumisen määräajan alkaminen 3.1 Yleistä Saatava vanhentuu lopullisesti sen jälkeen kun tietty aika on kulunut vanhentumisajan kulumisen aloittavasta tapahtumasta. Tämä määräaika alkaa eri järjestelmissä eri tapahtumasta ja yleensä myös päättyy eri aikaan. Seuraavassa tarkastellaan ensin ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden määräajan alkamisajankohtaa ja sen jälkeen sopimukseen perustuvan saatavan lopulliseen vanhentumiseen johtavan vanhentumisajan alkamista. Ulosottoperusteen osalta tarkastellaan erikseen varsinaista tuomiota ja yksipuolista tuomiota, koska määräajan alkamisajankohta eroaa niiden välillä toisistaan. 3.2 Ulosottoperuste Tuomio tai muu lopullinen ulosottoperuste Ulosottoperusteen määräaika lasketaan siitä, kun yksipuolinen tuomio taikka lainvoimaiseksi tullut tuomio tai muu lopullinen ulosottoperuste on annettu (UK 2:25). Tarkoituksena on, että määräaika lasketaan siitä lopullisesta ulosottoperusteesta, jonka nojalla ulosotto toimitetaan siten, että ei ole enää vaaraa 23 Norros 2015 s. 345.

8 Velan lopullisesta vanhentumisesta 1037 ulosottoperusteen muuttamisesta tai kumoamisesta ja siitä aiheutuvasta velkojan korvausvastuusta. 24 Tärkeimpiä ulosottoperusteita, joissa velalliselle voidaan asettaa maksuvelvollisuus ovat: a) tuomioistuimen riita- tai rikosasiassa antama tuomio, päätös tai määräys, b) tuomioistuimen vahvistama sovinto, c) välitystuomio, d) hallintotuomioistuimen päätös ja muun viranomaisen päätös hallintolainkäyttöasiassa taikka hallintopäätös. Tuomioistuimen tuomion osalta täytäntöönpanokelpoisuuden määräaika lasketaan siitä, kun sittemmin lainvoimaiseksi tullut tuomio on annettu. Jos esimerkiksi käräjäoikeuden tuomioon on haettu muutosta ja hovioikeuden tuomio on jäänyt lainvoimaiseksi, määräaika lasketaan hovioikeuden tuomion antamisesta. 25 Ainakin hovioikeustasolla on katsottu, että jos hovioikeuden tuomion johdosta on haettu valituslupaa, joka hakemus on hylätty, lasketaan määräaika hovioikeuden tuomion antamisesta eikä siis KKO:n päätöksestä. 26 Tämä on sinänsä loogista, koska valituslupahakemuksen hylkäävä päätös ei ole sellainen UK 2:24 :ssä tarkoitettu ulosottoperuste, jossa asetetaan maksuvelvoite. Tuomioistuimen vahvistaman sovinnon osalta määräaika lasketaan vahvistamispäivästä. Välitystuomion täytäntöönpanokelpoisuuden määräaika lasketaan siitä, kun lainvoimaiseksi tullut tuomioistuimen täytäntöönpanomääräys on annettu. Hallintolainkäyttö- ja hallintopäätöksen osalta määräaika lasketaan lainvoimaiseksi tulleen päätöksen antamisesta. 27 Oikeudenkäymiskaaren (L 4/1734, jäljempänä OK) 24:5 :n mukaan tuomioistuin voi ratkaista erikseen osatuomiolla itsenäisen vaatimuksen asiassa, jossa on esitetty useita vaatimuksia. Osatuomio tarkoittaa aina osaratkaisua itse pääasiassa ja sen vaikutukset ovat samat kuin jutussa annettavan lopullisen tuomion. Osatuomio on normaaliin tapaan muutoksenhakukelpoinen ja täytäntöönpanokelpoinen ratkaisu. 28 Jos tämä itsenäinen osatuomiolla ratkaistu asia on UK 2:24 :ssä tarkoitettu ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvoite, lienee osatuomion täytäntöönpanon määräaika laskettava lainvoimaiseksi tulleen osatuomion antamisesta, riippumatta siitä, mitä muille samassa asiassa esitetyille vaatimuksille tapahtuu. Välituomio voidaan puolestaan antaa sellaisesta kannevaatimuksesta tai vaatimuksen perusteesta, josta jutun lopullinen ratkaiseminen riippuu. Välituomio on mahdollinen kahdessa erityyppisessä tapauksessa: ennakkoluonteisen kanteen ratkaiseminen välituomiolla (OK 24:6.1) 29 ja kanneperustetta koskevan kysymyksen ratkaiseminen välituomiolla (ns. kanteen sisäinen välituomio) (OK 24:6.2) OK 24:6.1 :n mukainen ennakkoluonteinen kanne(vaatimus) voi olla esimerkiksi suorituskanteen yhteyteen kumuloitu tuon kanteen perusteen oikeellisuutta koskeva vahvistuskanne tai vastaajan nostama pätemättömyyskanne. Tämän tyyppinen välituomio on normaali tuomio kaikkine tuomion oikeusvaikutuksineen, joka oikeudenkäynnissä vain annetaan väliaikaisratkaisuna ja joka vaikuttaa muiden jutussa esitettyjen vaatimusten kohtaloon. Tällainen välituomio on myös tavalliseen tapaan erikseen muutoksenhakukelpoinen ja jatkoprosessissa sitova jo ennen kuin se on saanut lainvoiman, joskin tuomioistuin voi määrätä, että jutun käsitte- 24 HE 216/2001 vp s Linna, Leppänen 2014 s Turun Ho 2009:8 ( nro 2309). 27 HE 216/2001 s Prosessioikeus, toim. Juha Lappalainen, WSOY 2007, s Jos kanteen ratkaiseminen riippuu samassa oikeudenkäynnissä käsiteltävän muun kanteen ratkaisemisesta, tuomioistuin voi ratkaista viimeksi mainitun kanteen välituomiolla (OK 24:6.1). 30 Tuomioistuin voi ratkaista erikseen välituomiolla myös sellaisen samaa vaatimusta koskevan kysymyksen, jonka selvittämisestä vaatimuksen ratkaiseminen muilta osin riippuu (OK 24:6.2). 31 Prosessioikeus 2007 s. 611.

9 1038 ly jatkuu vasta sen jälkeen kun välituomio on saanut lainvoiman. 32 OK 24:6.2 :n mukainen kanteen sisäinen välituomio on kyseessä esimerkiksi annettaessa vahingonkorvausjutussa väliratkaisu korvausperusteen pitävyydestä ennen vahingon määrää koskevaa käsittelyä tai tutkittaessa vanhentumisväite kanteella vaaditun saatavan osalta ensin. Kyseessä on siis kanneperusteen pitävyyttä koskeva vahvistustuomio, jonka pohjalta lopullisen kanteen kohtalo ratkeaa. Välituomiossa on aina kysymys siitä, onko tietty oikeussuhde olemassa vai ei. Tällaisella välituomiolla ei ole oikeusvoimaa jutun ulkopuolella, vaan välituomio on sitova vain kyseisessä oikeudenkäynnissä, paitsi siinä tapauksessa, että asian käsittely muutoin tulee tarpeettomaksi välituomion johdosta. Mikäli asian käsittely päättyy välituomioon, on välituomiolla normaalit tuomion oikeusvaikutukset. 33 Maksuvelvoitteen määrääminen vastaajalle, jos sellainen lopputulos on asiassa ylipäänsä mahdollinen, lienee yleensä se oikeudenkäynnin päämäärä, johon kantaja pyrkii. Maksuvelvollisuutta koskeva asia voinee näin ollen varsin poikkeuksellisessa tapauksessa olla välituomiolla ratkaistavissa oleva ennakollinen kanne tai vaatimus ja kysymys maksuvelvoitetta koskevan ulosottoperusteen määräajan alkamisesta ei sen vuoksi liene välituomion osalta kovin relevantti. Asia aktualisoitunee lähinnä silloin, jos välituomiolla on määrätty jotain oikeudenkäyntikulujen maksuvelvollisuudesta. Jos poikkeuksellisesti maksuvelvoitetta koskeva asia ratkaistaisiin välituomiolla, lienee määräajan alkamista koskeva asia ratkaistava siten, että OK 24:6.1 :n mukaisen ennakkoluonteisen vaatimuksen osalta määräaika lasketaan normaalisti lainvoimaisen välituomion antamisesta. OK 24:6.2 :n mukaisen kanteen sisäisen välituomion, silloin kun se päättää asian käsittelyn, määräaika laskettaneen niin ikään normaalisti lainvoimaisen välituomion antamisesta. Sellainen OK 24:6.2 :n mukainen välituomio, joka ei päätä asian käsittelyä, ei voine kuitenkaan koskaan olla UK 2:24 :ssä tarkoitettu määräaikaan sidottu ulosottoperuste. Jos tällaisella välituomiolla ei ole oikeusvoimaa jutun ulkopuolella, ei se voine myöskään olla pakkotäytäntöönpanon kohteena. Tulkintavaikeuksia määräajan alkamisesta voi syntyä erityisesti silloin, kun tuomio tulee muutoksenhakutilanteessa osittain lainvoimaiseksi ja osittain asian käsittely jatkuu hovioikeudessa sekä silloin, kun vastaajina on useita yhteisvelallisia. Lain esitöiden mukaan tarkoituksena on, että määräaika laskettaisiin yhtenäisesti koko tuomion osalta siitä käytännön syystä, että osittaisen lainvoiman tilanteiden selvittäminen jälkikäteen 15 tai 20 vuoden kuluttua olisi hankalaa. 34 Tämän mukaisesti määräaika lasketaan yhtenäisesti koko tuomion osalta riippumatta siitä, onko joku osa tuomiosta jäänyt lainvoimaiseksi ja käräjäoikeuden päätöksen varaan joidenkin kysymysten käsittelyn jatkues sa vielä hovioikeudessa. Ratkaisevaa olisi tällöin hovioikeuden tuomion antaminen, jos se jää lainvoimaiseksi. Yhteisvelallisten suhteen lain esitöissä ei ole otettu kantaa määräajan alkamiseen. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että yhteisvelallisten osalta määräaika tulisi laskea velalliskohtaisesti. Jos vastaajina on esimerkiksi kaksi yhteisvastuullista velallista ja käräjäoikeuden tuomio on jäänyt toisen osalta lainvoimaiseksi, mutta toisen osalta tuomioon on haettu muutosta, määräaika lasketaan ensin mainitun osalta käräjäoikeuden tuomiosta lukien ja toisen osalta hovioikeuden tuomiosta lukien. 35 Tämä tulkintasuositus onkin perusteltu, koska muutoin alemman oikeusasteen tuomioon tyytynyt velallinen joutuisi kärsimään tästä pidempänä täytäntöönpanoaikana. Ulosottoperusteen antopäivää ei lasketa mukaan määräaikaan, vaan määräaika päättyy saman kuu- 32 Prosessioikeus 2007 s Prosessioikeus 2007 s HE 216/2001 vp s Linna, Leppänen 2014 s. 201.

10 Velan lopullisesta vanhentumisesta 1039 kauden saman numeroisena päivänä, jona se on annettu. Kyseessä on materiaalinen määräaika, joka ei pitene esimerkiksi määräajan viimeisen päivän ollessa pyhäpäivä, eikä määräaikaa voida palauttaa Yksipuolinen tuomio Edellä todetusta poiketen yksipuolisen tuomion osalta määräaika lasketaan UK 2:25 säännöksen mukaisesti kuitenkin aina siitä, kun yksipuolinen tuomio on annettu. 37 Näin siis siitä riippumatta, onko se saanut lainvoiman tai onko sitä koskeva takaisinsaantiriita tullut vireille. 38 Yksipuoliseen tuomioon ei voi hakea muutosta. Siihen voi kuitenkin hakea takaisinsaantia esittämällä sellainen syy tuomion muuttamiseksi, jolla olisi voinut olla merkitystä asiaa ratkaistaessa. Yksipuolinen tuomio tulee lainvoimaiseksi jos siihen ei ole haettu takaisinsaantia 30 päivän kuluessa siitä, kun se, jota vastaan yksipuolinen tuomio on annettu, on saanut tuomion todisteellisesti tiedokseen joko ulosmittauksen yhteydessä tai muutoin (OK 12:15). Tiedoksiannolle ei ole säädetty mitään määräaikaa. Jos tiedoksiantoa ei siis tapahdu lain määrittelemällä tavalla, voi yksipuolinen tuomio olla vailla lainvoimaa jopa useiden vuosien tai vuosikymmenten ajan. Merkityksellistä asian kannalta ei ole se, onko velallinen faktisesti tiennyt yksipuolisen tuomion olemassaolosta. Lainvoimaa vailla oleva yksipuolinen tuomio rinnastetaan täytäntöönpanossa lainvoimaiseen tuomioon (UK 2:9) eli sen täytäntöönpano on mahdollinen tilitykseen saakka ilman hakijan asettamaa tilitysvakuutta siitä riippumatta, onko takaisinsaantihakemus vireillä. Velallinen ei voi myöskään estää täytäntöönpanoa torjuntavakuudella. 39 Tätä pääsäännöstä poikkeavaa määräajan alkamisaikaa on lain esitöissä perusteltu juurikin sillä, että lainvoimaa vailla oleva yksipuolinen tuomio rinnastetaan täytäntöönpanossa lainvoimaiseen tuomioon. 40 Lakiin otettua ratkaisua on oikeuskirjallisuudessa ja KKO:n ratkaisukäytännössä pidetty perusteltuna siitä syystä, että yksipuolinen tuomio voi olla hyvinkin pitkään lainvoimaa vailla, mikä tarkoittaisi sitä, että määräaika voisi muutoksenhaun vuoksi pidentyä periaatteessa vuosikymmeniä. 41 Toisin kuin lainvoimaisen ulosottoperusteen osalta, tuomioistuin voi käsittelemänsä takaisinsaantihakemuksen johdosta kuitenkin kieltää yksipuolisen tuomion täytäntöönpanon tai määrätä sen keskeytettäväksi (UK 2:13). Keskeytysmääräys on pääsääntöisesti voimassa sen ajan kuin pääasian käsittely kestää määräyksen antaneessa tuomioistuimessa ja sitä voidaan pidentää aina pääasian ratkaisun lainvoimaiseksi tulemiseen saakka (UK 10:23.1). Keskeytysmääräyksen antamista harkittaessa tulee ottaa huomioon täytäntöönpanon vaihe, todennäköisyys valituksen tai kanteen hyväksymiselle, keskeytyksestä tai täytäntöönpanon jatkamisesta osapuolille aiheutuva mahdollinen haitta sekä muut vastaavat seikat (UK 10:21). Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että yksipuoliseen tuomioon haetun takaisinsaantiasian käsittelyssä tuomioistuimen tulisi tavallista herkemmin antaa täytäntöönpanon keskeytysmääräys, millä voidaan turvata vastaajan oikeusturva 42 ja että lähtökohtaisesti perustellumpaa olisi ottaa riski täytäntöönpanon turhasta keskeyttämisestä kuin tarpeettomasta täytäntöönpanosta. 43 Tämän mukaan yksipuolisen tuomion täytäntöönpanon keskeytyksen kynnys tulisi siis olla tavanomaista matalammalla. 36 Linna, Leppänen 2014 s HE 216/2001 vp s KKO 2012: HE 216/2001 vp s HE 216/2001 vp s KKO 2012:108 ja Heidi Lindforsin kommentaari tapaukseen KKO 2012: Linna, Leppänen 2014 s Linna, Leppänen 2014 s. 140.

11 1040 Lainvoimaa vailla olevan yksipuolisen tuomion täytäntöönpanoon liittyy riskejä tuomion kumoamisen tai muuttamisen johdosta tapahtuvasta täytäntöönpanon peruuttamisesta. Jos täytäntöönpano peruutetaan tuomion kumoamisen tai muuttamisen vuoksi, tulee hakijan palauttaa saamansa varat ja suorittaa palautettavalle määrälle korkolain 3.2 :n mukaista tuottokorkoa siitä päivästä, jolloin varat tulivat ulosottomiehelle siihen asti, kun kuukausi on kulunut myöhemmän tuomion antopäivästä, mistä lukien on maksettava korkolain 4.1 :n mukaista viivästyskorkoa (UK 2:16). Palautusvelvollisuuden lisäksi hakijalla on myös velvollisuus korvata vastaajalle kaikenlainen täytäntöönpanosta ja sen peruuttamisesta aiheutunut vahinko (UK 2:17). Kyseessä on tuottamuksesta riippumaton eli ns. ankara vastuu ja se käsittää hyvityksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon. 44 Hakiessaan yksipuolisen tuomion täytäntöönpanoa tilanteessa, jossa velallinen on hakenut siihen takaisinsaantia, velkoja ottaa siten merkittävän riskin. Velkojalla on mahdollisuus saada pakkotäytäntöönpanon kautta velallisen varoja haltuunsa, mutta tuomion myöhempään muuttumiseen liittyvä saatujen varojen palautusvelvollisuus merkitsee, että varovainen velkoja ei voi käyttää ulosotosta tilitettyjä varoja. Palautustilanteessa velkoja saattaa joutua maksamaan palautettaville varoille lisäksi tuottokorkoa usean vuoden ajalta. Velkojan taloudellista riskiä kasvattaa myös tuottamuksesta riippumaton vahingonkorvausvelvollisuus sittemmin aiheettomaksi osoittautuneesta täytäntöönpanosta. Yksipuolisen tuomion täytäntöönpanossa on riskejä myös velallisen kannalta. Velkojan myöhempi maksukyvyttömyys voi estää velkojan saamien varojen palauttamisen ja velallisen oikeuden vahingonkorvaukseen. Vaikka yksipuolinen tuomio on siis lähtökohtaisesti täytäntöönpantavissa kuten lainvoimainen tuomio, on sen täytäntöönpantavuus käytännössä kuitenkin selvästi heikompi ja velkojan kannalta riskialttiimpi kuin lainvoimaisen tuomion, koska yksipuolisen tuomion täytäntöönpanon keskeytys on mahdollista takaisinsaantihakemuksen johdosta ja tuomion mahdolliseen muuttumiseen liittyy korollinen varojen palautusvelvollisuus ja kor vausvelvollisuus. Kun täytäntöönpanon keskeytysmääräys on lähtökohtaisesti voimassa pääasian käsittelyn ajan, saattavat velkojan mahdollisuudet pakkotäytäntöönpanoon keskeytyä helposti useiksi vuosiksi. Saattaa myös olla, että ilman keskeytyspäätöstäkin velkoja ei uskalla palautus- ja korvausvelvollisuuden pelossa edes ryhtyä pakkotäytäntöönpanoon. Yksipuolisen tuomion täytäntöönpantavuus ei siten ole niin vahva, että määräajan poikkeava alkamisajankohta on mielestäni perusteltu. Kaikkien asianosaisten oikeusturvan kannalta olisi parempi, että tilanteissa, joissa yksipuolinen tuomio ei jää lainvoimaiseksi, vaan siihen haetaan takaisinsaantia, täytäntöönpanon määräaika alkaa kulua vasta lopullisesta lainvoimaiseksi jääneestä tuomiosta. Tällöin vältettäisiin erityisesti ne velkojan mahdolliset oikeudenmenetykset jotka johtuvat yksipuolisen tuomion täytäntöönpanon keskeytyksestä. Jos takaisinsaannin johdosta vireille tullut oikeudenkäynti kestää poikkeuksellisen kauan, voi yksipuolisen tuomion velkojan mahdollisuus ulosottotoimiin rajoittua hyvinkin lyhyeen aikaan. Lainkaan harvinaista ei ole, että monimutkaisessa jutussa oikeudenkäynnin kokonaiskesto saattaa olla jopa kymmenen vuotta. Pakkotäytäntöönpanomahdollisuuden lyhyestä kestosta aiheutuva oikeudenmenetys on usein lopullinen, koska tällainen seikka ei ole peruste pidentää ulosottoperusteen määräaikaa siitä syystä, että ulosoton lyhyt kesto tai tehottomuus ei ole johtunut velallisen sopimattomasta menettelystä UK 2:26 :n edellyttämällä tavalla. Yksipuolisen tuomion osalta ei myöskään täyty se lain esitöissä esitetty tarkoitus, jonka mukaan määräaika lasketaan vasta sellaisesta ulosottope- 44 HE 216/2001 s

12 Velan lopullisesta vanhentumisesta 1041 rusteesta, jonka osalta ei ole enää vaaraa ulosottoperusteen muuttamisesta ja siitä aiheutuvasta velkojan korvausvastuusta. Yksipuolisen tuomion määräajan poikkeavasti säädetty alkamisajankohta saattaa johtaa myös siihen, että saman ulosottoperusteen sisällä voi faktisesti olla asiakohtia, jotka vanhenevat eri tavoin. Jos esimerkiksi kanne, jonka osalta on alun perin annettu yksipuolinen tuomio jatkuu takaisinsaannin johdosta ja kumuloidaan toiseen samojen asianosaisten väliseen asiaan, vanhenee yksipuolisella tuomiolla alun perin ratkaistu asiakokonaisuus eri aikaan kuin muu osa ulosottoperusteesta. Tavoite saman ulosottoperusteen yhtenäisestä vanhentumisesta ei tällöin täyty. Tilanteessa, jossa asiassa on ollut useita vastaajia ja joidenkin vastaajien osalta asia on ensin ratkaistu yksipuolisella tuomiolla ja sittemmin takaisinsaannin kautta asian käsittely on jatkunut samaa tahtia muiden vastaajien kanssa, päättyy määräaika aikaisemmin niiden vastaajien osalta, joita vastaan on ensin annettu yksipuolinen tuomio, vaikka kaikkien vastaajien osalta olisikin lopulta annettu yhteinen tuomio. Kun jotain yhteisvastuullista velallista koskeva yksipuolinen tuomio saattaa vanhentua jo useita vuosia ennen muita velallisia koskevan ulosottoperusteen vanhentumista, menettää velkoja edun yhteisvastuullisesta korvausvelvollisuudesta vastuun hajautuessa joitakin vastuullisia koskevan vanhentumisen perusteella. 45 Huomattavasti selkeämpää ja oikeusvarmuuden kannalta olisi parempi, jos ulosottoperusteen määräaika alkaisi yhteneväisesti aina lainvoimaiseksi jääneen tuomion tai päätöksen antamisesta, jolloin ulosottoperusteen pakkotäytäntöönpano on tullut vasta aidosti täysimääräisesti mahdolliseksi. 3.3 Sopimukseen perustuva rahavelka VanhL:n 13 a :n mukaisessa saatavan lopullisessa vanhentumisessa vanhentumisaika alkaa kulua velan erääntymisestä. Jos velan eräpäivä on velallista sitovasti määrätty, vanhentumisaika alkaa kulua eräpäivästä (VanhL 5 ). Muissa tapauksissa velka erääntyy velkojan esittämällä vaatimuksella velkakirjalain (L 622/1947, jäljempänä VKL) 5 :stä ilmenevän periaatteen mukaisesti. Lopulliseen vanhentumiseen johtava määräaika ei siten ala kulua siitä, kun velkojalle syntyy oikeus vaatimuksen esittämiseen, vaan vasta velkojan tekemästä eräännyttämistoimesta. 46 Lopulliseen vanhentumiseen johtava määräaika saattaa siten alkaa eri ajankohdasta kuin yleinen vanhentumisaika, joka esimerkiksi kauppahinnan osalta alkaa kulua, kun myyjänä oleva sopimuspuoli on täyttänyt suoritusvelvollisuutensa (VanhL 6 ) tai vahingonkorvaksen osalta, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta (VanhL 7 ). VKL 5 :n mukaan jollei erääntymisestä ole sovittu, olkoon velallinen velvollinen suorittamaan velan velkojan vaatiessa. Erääntyminen edellyttää siten velkojan maksuvaatimusta eli perimistointa. Eräännyttämisen voi toteuttaa esimerkiksi laskulla, muulla maksuvaatimuksella tai velkomuskanteella. Velan eräännyttämisestä tulee erottaa vanhentumisen katkaisuun tarkoitettu velasta muistuttaminen. Velasta muistuttaminen ei välttämättä merkitse velan eräännyttämistä, jos siihen ei sisälly maksuvaatimusta. Velka saadaan siten jatkossakin pysymään voimassa vaikka vuosikymmeniä, jos sillä ei ole eräpäivää eikä sitä eräännytetä, vaan vanhentuminen katkaistaan ilman perimistointa. 47 Vanhentuminen voidaan katkaista muun muassa siten, että velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muuten muistuttaa velasta (VanhL ) kohta). Jos velkaa ei halua eräännyttää siitä muistutettaessa, pitää katkaisutoimen muotoilussa olla tarkkana. Rajanveto maksuvaatimuksen ja velasta muistuttamisen välillä voi olla varsin ohut ja tulkinnanvarainen. Erääntymisen jälkeen tehty sopimus velan uudesta maksuajankohdasta tai muu maksuajan 45 Ks. vanhentumisen oikeusvaikutuksista jäljempänä kohta HE 83/2014 vp s Ari Saarnilehto: Uusi velan lopullinen vanhentuminen, Oikeustieto 3/2015 s. 16.

13 1042 myöntäminen ei pidennä saatavan voimassaoloaikaa. Sen sijaan, jos jo ennen velan erääntymistä sovitaan uudesta, alkuperäiseen eräpäivään nähden myöhäisemmästä maksuajankohdasta, vanhentumisaika alkaa kulua vasta sovitun uuden eräpäivän mukaisesta erääntymisestä. 48 Velkoja ei voine yksipuolisesti myöhentää velallista sitovasti määrättyä eräpäivää tarkoituksenaan lopullisen vanhentumisajan myöhentäminen, koska VanhL:n sääntely on pakottavaa velallisen hyväksi (VanhL 3.1). Velan eräännyttämisen ajankohta tarjoaa velkojalle mahdollisuuden taktikointiin. Koska erääntymätön saatava ei vanhene lopullisesti ja jos velallisen maksukyky velan alkuperäisenä erääntymisajankohtana näyttää heikolta, velkojan kannattaa sopia velallisen kanssa uudesta myöhäisemmästä eräpäivästä sen sijaan, että velalliselle myönnetään maksuaikaa erääntymisen jälkeen. Jos eräpäivää ei ole sovittu, velkojan ei kannata eräännyttää saatavaansa tilanteessa, jossa velallisella on esimerkiksi paljon ulosottovelkoja, vaan odottaa mahdollisesti muiden velkojen ja ulosottoperusteiden vanhentumista ja velallisen maksukyvyn parantumista. 4. Vanhentumisen oikeusvaikutukset Ulosottoperusteen määräaikaisuuden johdosta vanhentuneeseen velkaan sovelletaan, mitä VanhL:ssa säädetään vanhentuneesta velasta (UK 2:27.1). Sama koskee myös velkaa, joka on vanhentunut erääntymisestä laskettavan lopullisen vanhentumisajan perusteella. Lopullisen vanhentumisen oikeusvaikutukset ovat samat riippumatta siitä, kummalla tässä artikkelissa käsitellyllä perusteella velka vanhentuu. 49 Määräaikojen kuluttua vanhentumisen katkaiseminenkaan ei saa näin vanhentunutta saatavaa palautumaan perintäkelpoiseksi. Tämän jälkeen saatavaa kohdellaan siten kuin vanhentunutta saatavaa yleensäkin Velallisen velvollisuus suorittaa velka lakkaa, kun velka vanhentuu (VanhL 14 ). Vanhentuneen saatavan katsotaan lakanneen olevan voimassa. Vanhentuneeseen saatavaan ei voida kohdistaa pakkoperintätoimia. Vanhentunuttakin saatavaa on kuitenkin mahdollista käyttää kuittaukseen tietyissä tilanteissa (VanhL 15 ). Saatavan vanhentuminen ei myöskään estä velkojaa saamasta suoritusta sellaisesta vakuudeksi annetusta velallisen omaisuudesta, johon velkojalla pantti- tai pidätysoikeus (VanhL 16 ). Takaajan ja vierasvelkapantin vastuu velkojaa kohtaan lakkaa, kun päävelka on suoritettu tai muuten lakannut (TakausL 15 ja 41 ). Vaikka takaaja olisi velvoitettu maksamaan velka velkojalle myöhemmällä erillisellä tuomiolla kuin päävelallinen, päättyy takaajan vastuu velkojaa kohtaan takauksen liitännäisyyden perusteella jo silloin, kun päävelallista koskevan tuomion määräaika päättyy ja päävelka vanhentuu lopullisesti. 50 Takaajan vapautuminen vastuusta tapahtuu myös silloin, kun päävelka vanhenee lopullisesti VanhL 13 a :n nojalla. Päävelan lopullinen vanhentuminen ei sen sijaan vapauta päävelallista vastuusta takaajaa kohtaan. Takaajan tulee pakkotäytäntöönpanon mahdollistamiseksi hankkia takautumissaatavastaan oma tuomio päävelallista vastaan ja tätä tuomiota koskee normaali ulosottoperusteen määräaika, jonka päättyessä takautumissaatava päättyy lopullisesti. 51 Jos velalliset vastaavat yhteisvastuullisesti samasta velasta ja velka vanhentuu lopullisesti jonkun velallisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallisista vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta. Osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu (VanhL 19.2). Jos samasta velasta vastuussa olevia yhteisvastuullisia velallisia kohtaan on annettu tuomiot eri aikaan, aiheuttaa yhdenkin yhteisvastuullisen 48 HE 83/2014 vp s HE 83/2014 vp s Linna, Leppänen 2014 s Linna, Leppänen 2014 s. 209.

14 Velan lopullisesta vanhentumisesta 1043 velan vanhentuminen vastuun hajautumisen. 52 Heidän jäljelle jäänyttä velkaansa voidaan periä kyseistä velallista koskevan ulosottoperusteen määräajan loppuun. Ulosottomies ottaa ulosottoperusteen määräaikaisuuteen perustuvan vanhentumisen huomioon viran puolesta. Sen sijaan ulosotossa ei oteta automaattisesti huomioon velan erääntymisestä laskettavaa lopullista vanhentumista, vaan velallisen on vedottava siihen ja esitettävä erääntymisestä selvitys. Ulosottoperusteesta ilmenevää erääntymistä pidetään ratkaisevana, jollei velallinen osoita velan erääntyneen aikaisemmin (UK 2:1.2). Lain esitöissä perusteena tälle menettelylle on esitetty se, että erääntymisen ajankohta ei ole aina sillä tavoin ulosottoperusteen antamispäivään rinnastettava selkeä päivämäärä, että se voitaisiin ulosottomenettelyssä ottaa huomioon viran puolesta. 53 Kuten edellä kohdassa on esitetty, velan erääntymishetken selvittäminen ei ole itse asiassa kovinkaan vaikeaa. Huomattavasti vaikeampi kysymys saattaa olla se, perustuuko saatava sopimukseen ja sovelletaanko siihen siis lainkaan VanhL 13 a :n mukaista lopullista vanhentumista. 5. Yhteenveto Saatavan lopullista vanhentumista koskeva sääntely on kaksitahoinen järjestelmä, jonka soveltamisperusteet poikkeavat toisistaan ja jotka johtavat saman velan osalta usein kahteen eri aikaan tapahtuvaan vanhentumiseen. VanhL 13 a UK 2:24 Luonnollinen henkilö velallisena Vain henkilökohtainen maksuvelvollisuus Vain rahavelka Sopimukseen perustuva velka Alkaa saatavan erääntymisestä v v. Määräajan jatkaminen ei ole mahdollista Luonnollinen henkilö velallisena Vain henkilökohtainen maksuvelvollisuus Vain rahavelka Velan perusteella ei merkitystä Alkaa lainvoimaisen tuomion tai ypt:n antamisesta Määräajan jatkaminen on mahdollista Lopullinen vanhentuminen koskee ainoastaan tilanteita, joissa velallinen on luonnollinen henkilö. Oikeushenkilövelallisten osalta perintätoimia voidaan jatkaa pidempäänkin huolehtimalla vanhentumisen katkaisemisesta. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että oikeushenkilöillä on mahdollisuus saada perintätoimet päättymään viime kädessä hakeutumalla konkurssiin. Ulosottoperusteen vanhentuminen koskee kaikkia ulosottoperusteita, joissa velallisena on luonnollinen henkilö, riippumatta siis sitä, mihin saatava perustuu. VanhL 13 a :n lopullisen vanhentumisen soveltamisala on huomattavasti tätä kapeam pi, koska se koskee ainoastaan sopimukseen 52 Linna, Leppänen 2014 s HE 83/2014 vp s. 26.

15 1044 Lainasopimus erääntyy Yksipuolinen tuomio/ko HO:n tuomio /lainvoimainen Uo-perusteen vanhentuminen UK 2: Lopullinen vanhentuminen VanhL 13 a Sopimusrikkomus Maksuvaatimus / eräännyttäminen HO:n tuomio /lainvoimainen Lopullinen vanhentuminen VanhL 13 a Uo-perusteen vanhentuminen UK 2: perustuvia saatavia, eikä siis lainkaan esimerkiksi rikokseen perustuvia tai muita sopimuksenulkoisia korvaussaatavia taikka regressisaatavia. Nämä viimeksi mainitut vanhenevat lopullisesti vain silloin, jos velkoja on saanut niitä koskevan ulosottoperusteen. Se lopullinen vanhentumisaika, joka kuluu umpeen ensin, määrittää lopullisen vanhentumisen ajankohdan. Jos ulosottoperusteen määräaika kuluu umpeen ennen erääntymisestä laskettavan lopullisen vanhentumisen aikaa, ei jälkimmäistä sovelleta. Ja päinvastoin, jos erääntymisestä laskettava lopullinen vanhentumisaika kuluu umpeen ensin, päättyy myös ulosottoperusteen täytäntöönpano, vaikka täytäntöönpanon määräaikaa olisi muutoin vielä jäljellä. 54 Ennen VanhL 13 a :n säätämistä velan lopullista vanhentumista koskeva tilanne oli sikäli nurinkurinen, että jos velkoja oli hakenut ja saanut itselleen ulosottoperusteen velallista vastaan, tarkoitti ulosottoperusteen määräaikaisuus, että perintätoimet tulivat mahdottomiksi tietyn ajan kuluttua. Sen sijaan, jos tuomiota ei haettu, oli saatavaa mahdollista pitää hengissä määräämättömän ajan, jopa velallisen koko elinajan, odottamassa aikaa, jolloin velallisen maksukyky ehkä palautuisi esimerkiksi muiden velkojen vanhentumisen johdosta. Ulosottokaaren säännökset ulosottoperusteen vanhentumisesta eivät tämän vuoksi yksinään taanneet lopullista vanhentumista koskevan säännöstön tavoitetta elinikäisen tai kohtuuttoman pitkäkestoisen ulosoton estämisestä. 55 Viimeisimmän lainmuutoksen johdosta saattaa olla, että kolme vanhentumisaikaa juoksee rinnakkain saman velan osalta: saatavan syntymisestä luettava yleinen vanhentumisaika, saatavan erääntymisestä luettava lopullisen vanhentumisen määräaika sekä lainvoimaisen ulosottoperusteen antamisesta luettava täytäntöönpanon määräaika. 54 HE 83/2014 vp s HE 83/2014 vp s. 24.