I Täällä kaupungissa on outoa se, että ihminen joutuu seisomaan jalkaterät, vartalo, ja kasvot kohti kahta järveä. Mutta kun toiselle järvelle näyttää kasvonsa, niin toiselle näyttää takapuoltansa. Ei se välttämättä aina niin mene, mutta täällä se johtuu maantieteestä. Kaksi järveä ovat hyvin erilaiset. Toinen on suuri ja avara. Harjun päältä katsottuna avautuu valtava järvenselkä, joka on myrskyinen, ja jonka takana näkyy häivähdys maakunnista. Sen järven rantaan ei ihminen voi tuosta vain kävellä, sillä rannat ovat täynnä valtateitä, asfalttia, betonia, rautateitä, siltoja ja ties mitä. Se on saavuttamaton järvi. Sitä tarkkaillaan aina jostain mäkien tai siltojen korkeuksista. Toinen järvi taas on kotoisampi. Sen selkä on pienempi, ja vastarannan näkee selvästi. Aallot ovat pieniä ja rauhallisia, ja sen rannat ovat kaupungissa melkein kokonaan metsää ja puustoa. Sinne voi kävellä aivan hyvin. Harjulta johtaa alas portaikkoja, jotka seurailevat lähes pystysuoraa harjun rinnettä, ja päätyvät aivan pienelle maakaistaleelle, eräänlaiselle reunukselle harjun ja järven välissä. Siellä voi kävellä. Ja järveä voi koskea. Joskus kesällä minä pyöräilin tuntemattomilla seuduilla tuon järven rannalla, eräällä metsässä kulkevalla hiekkatiellä. Oli lämmin kesäyö, ja kaikki oli tummansinistä. Järvi liplatteli jossain alhaalla, ehkä parikymmentä metriä alempana. Metsässä oli jyrkkiä mäkiä. Saavuin lopulta metsästä kadulle. Järven rannalla metsän suojassa oli pieni taajama. Pyöräilin halki rakennusten ja katujen, kunnes alkoi jyrkkä ylämäki. Se oli niin jyrkkä että sitä oli mahdotonta pyöräillä, joten minun täytyi taluttaa. Pian aloin nähdä jo kauas, aina vain kauemmas, aina toisiin kaupunginosiin, jotka kasvoivat metsien lomassa järven toisella puolella. Se oli kaupungin syrjä, kaupungin toinen puoli, ja kaunis kuin mikä. Metsät olivat täynnä pieniä valoja etäisyyksiin asti. Tietä reunusti jykevä kivinen kaide, jonka toisella puolella mäntymetsä vietti alas kymmeniä metrejä. Se oli minun kaupunkini, ja on edelleen. Seuraavaksi menen sinne katsomaan sitä taas kesällä, mutta jätän ehkä polkupyörän kotiin.
II Jokin aika sitten olin ystävien kanssa juomassa olutta. Meitä oli varmaankin viisi henkeä, ja minulla oli mukana vain pari tölkkiä olutta, koska en suunnitellut jääväni pitkäksi aikaa. Jostain syystä halusin mennä aikaisemmin nukkumaan. Me joimme olutta ja puhuimme ja kuuntelimme musiikkia, niin kuin tavalliset ihmiset tekevät. Siellä oli eräs vanha ystäväni, jota en ollut nähnyt pitkiin aikoihin. Meidän tiemme olivat erkaantuneet jo kauan sitten, emmekä käytännössä olleet missään tekemisissä toistemme kanssa. Tuona iltana me kuitenkin juttelimme melko paljon. Juttelimme niitä näitä. Se tuntui jotenkin hyvältä ja tarpeelliselta. Sitten kävi ilmi, että hänkin oli aikeissa mennä kotiin aikaisin. Hän oli tullut autolla, eikä juonut itse yhtään mitään. Niinpä hän tarjosikin minulle kyytiä. Olimme menossa nimittäin pitkälti samaan suuntaan. Ja minä otin tarjouksen vastaan. Muuten olisin joutunut menemään linja-autolla, joka olisi vienyt minut vain noin kilometrin päähän määränpäästäni, ja se olisi kaiken lisäksi maksanut suhteellisen paljon, koska minulla ei ollut enää matkakorttia. Muut jäivät sinne juomaan olutta, mutta me lähdimme. Astuimme ovesta ulos pimeään yöhön ja kävelimme hänen autolleen. Istuimme alas, ja hän käynnisti auton. Hän ajoi suorinta reittiä kohti länttä. Kadut olivat hiljaisia. Me juttelimme vielä satunnaisesti jotakin, mutta tulimme molemmat lopulta hiljaisiksi. Autossa oli niin miellyttävän rauhallista istua. Olisin voinut istua siinä vaikka koko yön, ja minua häiritsi se tosiseikka, että joutuisin pian nousemaan pois. Oli niin ihanaa katsella maisemia ja rauhallisia katuja. Minä aloin hiljaa itsekseni toivoa, että hän pyytäisi minua vielä luoksensa. Se tuntui aivan kammottavalta, toivoa nyt sellaisia. Mutta minkä ihminen itselleen voi. Onneksi hän ei pyytänyt. Hän ei pyytänyt, minä en kysynyt, enkä siis mennyt hänen luokseen. Nousin vain autosta keskellä hiljaista esikaupungin katua, sanoin hänelle nähdään, ja menin sinne minne olin menossa. Parin päivän päästä tulin takaisin tänne kahden järven kaupunkiin, enkä ole ajatellut tuota asiaa enää.
III Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla kantakapakka, se tuntuu hyvältä. Kantakapakalla tarkoitan tässä sellaista kapakkaa, jossa ihminen käy säännöllisin väliajoin, mutta kuitenkin vähintään kerran viikossa. En tiedä, pitäisikö kantakapakassa käydä useammin. Mutta se tuntuu kantakapakalta. Ja en ole aivan varma siitäkään, pitäisikö kantakapakassa olla kantapöytä, sillä sellaista minulla ei ainakaan ole, eikä taida olla kenelläkään muullakaan. Kapakka sijaitsee eräässä miellyttävässä kaupunginosassa, rautatien toisella puolella aivan keskustan vieressä. Sinne on niin mukava mennä. Itse asun keskustan toisella puolella, joten kävelen sinne yleensä keskustan halki pääkatua pitkin. Siinä sivussa tulee nähtyä kaupungin elämää. On hienoa kävellä kaupungissa kun tietää, että on menossa johonkin, ja että joku odottaa sinua jossain. Ja että voi juoda olutta. Kun menen sinne illalla, sinä tiettynä päivänä, ehkä yhdeksän aikaan, kaupungissa on elämää. Ihmisiä menee vielä pitkin katuja. Kun tulen takaisin, joko kahdeltatoista tai neljältä, ihmisiä on vähemmän ja kaikki ovat humalassa. En ota kantaa asiaan. Se on niin kuin se on. Ihmisten huutoja kajahtelee pääkadun puolelta toiselle, takseja pysähtelee kadun varteen, katu on muuten niin hiljainen että siitä voi vain kävellä yli. Ja minä olen joko lievässä humalassa tai sitten varsin tuhdissa humalassa, ja ajattelen mitä ajattelen, menen kotiin ja nukahdan. IV Asiat yksinkertaistuvat, ja sellaiset asiat, joiden sinä haluaisit olevan hyviä, kiinnostavia, asiallisia ja kaikkea muuta hyvää, eivät oikeasti olekaan sitä. Sinä huomaat kiinnittäväsi huomiota tällaisiin asioihin aivan itsestään. Sinä kasvat ja kypsyt, et varmaankaan ole koskaan ollut niin kypsä kuin nyt. Olet ainakin alusta lähtien kuvitellut, että jonkun ihmisen puheet ovat kiinnostavia ja järkeviä, mutta sitten tajuat, että eivät ne olekaan. Ja se on hyvin vapauttava asia todeta, että et kuvittele siitä ihmisestä liikoja, etkä pidä sitä minään itseäsi määrittävänä tekijänä, etkä yritä tehdä siihen ihmiseen vaikutusta. Se ihminen saa tulla puhumaan sinulle jos tulee, se saa tulla sinun kanssasi tupakalle jos tulee, mutta sinä et mene, jollei hän satu tulemaan, etkä enää välttämättä mene, vaikka hän pyytäisikin. Sellaisessa tilanteessa menet, jos sinun tekee poikkeuksellisen paljon
mieli tupakkaa, tai jos joku muu ihana ihminen on myös tulossa. Sellaisia ihmisiä on täällä maailmassa olemassa ainakin yksi. Voi olla, että heitä on kaksi. Mutta sellaiset ihmiset ihminen oppii kyllä huomaamaan, ja hän tietää, ettei kannata murehtia tai huolehtia yhtään mistään, koska kaikki kontaktit teidän välillänne on syytä jättää sen toisen ihmisen huolenaiheeksi. Jos sinä kiinnostat sitä toista ihmistä, hän ehkä sanoo sinulle jotain, ja sitä kautta sinä opit tuntemaan hänet. Vaikka se ihminen vähän kiinnostaisikin sinua, älä puhu. Mutta jos hän on samanlainen kuin sinä, ei tule koskaan tapahtumaan yhtään mitään, jollei sattuma puutu peliin. Saa tapahtua jotain todella outoa, että te joudutte yhteen. Puhun itsestäni, strategioistani, ja ongelmistani. En minä ole vielä päässyt ongelmistani eroon. Olen tajunnut tässä vain sen, ettei ihmisten kuulu päästä ongelmistaan eroon. Sitä voi ehkä päästä yhdestä tai toisestakin ongelmasta eroon, mutta ei mistään ongelmista lopullisesti, koska silloinhan ihminen pysähtyisi ja lopulta varmaan päätyisi myymään sielunsa paholaiselle. Ongelmia on tässäkin kolkassa paljon. Nyt ne kuitenkin tuntuvat jotenkin mukavammilta. V Tässä taannoin kului aika sillä tavalla, että joka maanantai, kun kävelin luennolle, kävelin aina lähes samaa reittiä. Reitin varrella on rautatiesilta, joka kulkee ratapihan eteläosan ylitse. Sillalta näkyy koko rautatieasema, kaistale kaupunkia. Rautatie ikään kuin jakaa kaupungin kahtia. Se on hieno näkymä. Minä katselen sitä edelleen melkein joka päivä. Mutta taannoin rautatien toiselle puolelle rakennettiin korkea rakennus. Se rakennettiin rautatien itäiselle puolelle, joka ei virallisesti ole enää keskustaa, vaikka onkin yhtä vilkasta aluetta. Rakennuksesta tuli kaksikymmentäviisi kerrosta korkea, ja se on tänä päivänä valtakunnan korkein. Syyskuusta alkaen rakennuksen kerrosmäärä nousi noin yhdellä kerroksella viikossa. Kun aloin seuraamaan kerrosten lukua, niitä taisi olla seitsemän. Joka maanantai sain huomata, että kerroksia oli tullut yksi lisää. Ei se ihan aina niin mennyt, mutta usein kuitenkin kerroksen seinät pystytettiin viikonlopun aikana. Kun viikot kuluivat, kerrokset kasvoivat. Lopulta oli neljätoista kerrosta. Pian rakennus alkoi jo näkyä kauemmas. Se näkyi sinnekin, missä minä asun, sillä asun puolentoista kilometrin päässä keskustan länsiosassa, joka sijaitsee loivasti kohoavalla harjulla. Rakennus näkyy toiselta puolelta katua hyvin. Sinä aikana minä olin hieman peloissani. Laskin aikaa eteenpäin, ja tajusin, että kun kerroksia on kaksikymmentä, saan tietää, miten minun käy. Ajattelin, että kun kerroksia on
kaksikymmentä, olen tullut hulluksi, tai että minulla on todettu kauhea sairaus, joka ei parannu koskaan. Ajattelin, etten näkisi rakennusta täydessä korkeudessaan. Lopulta sain tietää. Nyt kerroksia on täydet kaksikymmentäviisi. Rakennus on yhä kesken. Minä kävelen siitä ohi lähestulkoon joka päivä. Monet ovat haukkuneet sitä rumaksi ja mauttomaksi. Minusta sen julkisivu ei ole kovin kaunis, mutta korkean rakennuksen idea ei minua häiritse, kuten monia muita. VI Matkustin kerran junassa, olin tulossa kotiin. Junassa oli mielenkiintoisia matkustajia. Oli eräs hyvin kaunis ja vakavamielinen nuori mies, joka istui erään mitäänsanomattoman näköisen nuoren naisen vieressä. Oli nainen, jolla oli silmälasit ja keltaiset sukkahousut. Sitten oli vielä mies, jolla oli poikeuksellisen huomiotaherättävä hammashymy, hän näytti aivan kuin joltain sarjakuvahahmolta. Kun saavuin tänne, olin helpotunut. Oli lämmintä, ja minä kävelin pitkin asemalaituria junasta astuttuani. Joskus yli vuosi sitten minä seisoin täällä erään ystäväni kanssa. Silloin oli mitä synkin ja kylmin talvi, ja minä oli lähdössä, ja hän oli vain saattamassa minua. Nyt onneksi asiat tapahtuvat toiseen suuntaan. Olen aina helpottunut kun tulen tänne. Kävelin siis asemalaituria pitkin. Kaupunki levittäytyi kummallakin puolella. Menin ihmisvirran mukana portaita alas tunnelliin, joka alittaa raiteet, ja kävelin asemahallin kautta ulos. Aseman edessä seisahduin tupakalle. Minulla oli kädet täynnä raskaita kantamuksia. Hetken kuluttua aseman ovesta pyöri ulos omituinen laulava mustalainen. Hän oli nuori mies, ja hän tuli minun luokseni. Hei sinä! Myytkö savukkeen? Kaivoin tupakka-askin. Voin tarjota, sanoin. Kiitos paljon. Mies nyökkäsi ja lähti kieppumaan poispäin asemarakennuksen edustaa pitkin, yhä laulaen laulujaan, tupakkaa poltellen. Oli hiljainen sunnuntai ilta. Minun teki kamalasti mieli polketa itsekseni oluelle johonkin kapakkaan. Silloin minä en tuntenut vielä niin hyvin kaupungin kapakoita. Kynnys poiketa yksin kapakkaan oli todella suuri. Lähdin vaeltamaan katua pitkin. Suojatien kohdalla katu levittäytyi leveänä kuiluna
etäisyyksiin asti. Pienet nousut ja painaumat näkyivät selkeästi. Katu nousi loppua kohden jonkin verran korkeammalle. Kävelin monen kapakan ohi, mutta en poikennut yhteenkään. Olin todella pettynyt itseeni. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin taivaltaa kahden kilometrin matka kotiin asti. Kuljin pääkatua pitkin aina sen loppuun asti, sitten käännyin eräälle leveälle esplanadityyppiselle puistokadulle, parin korttelin jälkeen kuljin erästä kapeaa katua aivan sen loppuun saakka, ja sitten vielä aivan lyhyen, ehkä viidenkymmenenmetrin mittaisen kadun päästä päähän, ja sitten olin kotona. Missään ei näkynyt ketään, koska ne seudut ovat hiljaisia. Siellä on vain mummoja, parturikampaamoita ja kouluja. Syksyllä siellä liikkuu ihmisiä, mutta ei kesällä, eikä varsinkaan illalla. Neljännestä kerroksesta ei aivan näkynyt järveä, eikä tietenkään näy nytkään. Pala kaukaisuutta näkyy kahden kerrostalon välistä, ja minä tiedän, että siinä on myös järvi, se kotoisampi järvi, eräs sen lahdista, joka työntyy taajama-alueen keskelle. En tiedä, näkyykö se edes kuudennesta kerroksesta. Tai ullakolta. Mutta ullakolla ei ole ikkunoita. Sen korkeammalle ei enää pääse. Täytyy kiivetä harjun päälle, ja sielläkin on monessa paikassa puita edessä. VII Yhä edelleen minulle tulee sellaisia ajatuksia kuin joskus ennen. Ne tulevat kausittain, siten, että tulee aika, joka kestää ehkä viikon tai kaksi. En ole selvittänyt, minkälainen väli noiden kausien välissä oikein on, onko se kuukausi vai kaksi kuukautta vai jotain muuta. Mutta silloin minulla on hyvin vilkas mielikuvitus, ja ajattelen paljon asioita, tietyntyyppisiä asioita. Ne ovat ihania aikoja. Täällä talven keskellä yksi meni juuri ohi, tai jos ei aivan vielä mennyt, niin sitten se menee pian. Se tuntuu jotenkin lohduttavalta, vaikkei täällä oikeastaan ole mitään, minkä vuoksi ihminen tarvitsee lohdutusta. Jos minulle tulisi tuollainen aika kun jotain juuri tapahtuisi. Kun istuisin ihmisen vieressä, ja katsoisin sitä syvälle silmiin, ja tuntisin käden harteillani. Tai sitten kahden käden kiertyvän ympärilleni. Mitä minä mahtaisinkaan tehdä. Silloin en ehkä kuvittelisi, että minulla on mahdollisuutta nousta sen asian yli. En kuvittelisi, että voin nousta yhtään minkään asian yli tuolla tavalla, sivuuttaa mitään perustavia seikkoja, jotka ovat useimpiin ihmisiin sisäänrakennettuja, vaikka minä niin kovasti haluaisin olla välinpitämätön, tai ainakin neutraali. Nämä asiat tuntuvat nöyryyttäviltä, koska ne ovat toisen ihmisen keino alistaa toista, joka on
huonommassa asemassa. Toinen ihminen voi puheillaan saada toisen ajattelemaan vaikka mitä, pelkkiä haaveita kuitenkin, joista hän haluaisi puhua, mutta ei uskalla, koska on kokematon. Hänellä ei ole oikeutta puhua näistä asioista, siltä se ainakin tuntuu. Siten voi toinen ihminen saada toisen ihmisen tuntemaan itsensä pieneksi ja yksinäiseksi. Siihen on tosin myös lukuisia muita tapoja. Jos ihminen kohtaa tällaisen tilanteen, hänen täytyy poistua. Täytyy vältellä kuulemasta mitään, mennä ulos polttamaan tupakkaa. Jos ei ole mahdollisuutta poistua, on vain kuunneltava hiljaa. Ei ole edes pakko kuunnella, mutta on osoitettava, että tämä asia ei kiinnosta. Ja jos toinen kysyy sinulta jotain, harkitse tarkkaan ennen kuin vastaat yhtään mitään. Jos haluat, että se toinen ihminen saa käsinkosketeltavaksi kaiken sen nöyryytyksen ja alemmuuden, jota sinulla on, niin kerro kaikki, mistä et ole päässyt osalliseksi. Kerro se, ja sano, että haluat sitä. Se toinen ihminen ehkä alkaa antaa sinulle neuvoja, näyttää ymmärtävältä. Ja se on kamalaa. Jos ihminen tässäkin tilanteessa voisi pitää asiat ominaan. Jos näiden asioiden yli voisi päästä, ja olisi sujut sen kanssa, voisi olla puhumatta. Mutta jos ei, niin tulee ennen pitkää avanneeksi suunsa. Olen vuosikausia pitänyt suutani kiinni. Mutta en minäkään voi vastustaa kysymyksiä. VIII Ihmisen pitäisi joskus rauhoittua, mutta ei hän sitä tee, jos hän vihdoin elää sitä elämää, jota hän on aina halunnut elää. Ei kukaan voi sitä häneltä kieltää, muu kuin hän itse. Ja kyllä hän se tekee, tosin luultavasti aivan viime tingassa. Mutta ei se mitään. Matkustetaan linja-autoissa pimeän kaupungin halki, toisten ihmisten kanssa. Kaupunki vilisee ohi valoineen, silmät eivät ehdi tarttua siihen, kaikki on hienoa ja ihanaa. Tekisi mieli vain tuijottaa ulos ikkunasta, ja ajatella että on oikeasti täällä, mutta sitten joku sanoo sinulle jotain, sinut vedetään keskusteluun. Ihmiset katsovat. Ollaan menossa johonkin, toiselle puolelle kaupunkia, katsomaan keikkaa tai jotain. Siellä ihmisten ja musiikin keskellä juodaan olutta, istutaan ja höpötetään. On ihmisiä niin, että olutta lentää päälle, sen naisen päälle, joka käveli ohi, mutta joka tönäisi. Joskus toiste kävellään viilenevän kaupungin läpi, viilenevän oluttölkin kanssa. Savukkeet maistuvat syksyisinä öinä ihanalta, kun hengitys höyryää. Kävellään kaksistaan järven rantaa, torin poikki, katsotaan kaukaisuudessa kohoavia torneja, mennään sisälle sinne minne ollaan menossa.
Siellä ollaan, mennään jatkamaan johonkin muualle ja lopulta jäädään seisomaan keskelle pääkatua kun ihmisiä viilettää ohi vaikka kello on jo neljä. Sitten jutellaan tuntemattomien kanssa, ja joku haluaa myös suudella, ehkä pyytää mukaan. Hytistään juopuneina lyhyt matka kotiin. Sitten mennään linja-autolla kauas esikaupunkiin, siten että kaikki tarvittava on mukana, eli juotavaa. On jännitystä ilmassa, vaikka mitään ihmeellistä ei tapahdu. Tiedetään vain, että kohta nähdään ihmisiä, joita on tässä koko lukukauden katseltu, ja ne ovat tuttuja ihmisiä, mutta on ihanaa nähdä niitä näissä merkeissä, toisissa paikoissa, sellaisissa joissa ei ole koskaan käynyt. Linjaautossa mennään tuttujen kanssa kauas, erääseen kaukaiseen esikaupunkiin, jossa kaksikymmentä tuhatta ihmistä asuu kerrostaloissa. Hypätään pois, suunnistetaan kerrostalojen poikki, päädytään seitsemänteen kerrokseen, erääseen lämpimään huoneistoon, josta ei oikeasti ole mikään kiire pois. Musiikki soi täysillä. Vastuuttomaksi ihminen tuntee itsensä maanantaina, kun joku soittaa ja pyytää johonkin. Lähdetään kävelemään pakkaseen, ja mennään kaupan kautta linja-autopysäkille, josta linja-auto vie erääseen toiseen paikkaan. Mennään käymään ystävän luona, missä ei koskaan olla käyty. Hypätään linja-autosta, mennään pieneen, mutta kodikkaaseen asuntoon, jossa tulee ajatelleeksi sitä, että sattui jättämään kaiken kesken. Oli juuri ollut opiskelemassa jotain juttua, kun puhelin soi, ja sitten jätti kaiken keskelle pöytää, ihan tuosta vain. Mutta tässä kohtaa ilmenee tunne oman elämän hallinnasta. Voi avata oluen ja jäädä yöksi, ja jos ei yöksi niin ainakin puoli seitsemään asti. Minä voin tehdä niin, koska kukaan ei estä. Minä tiedän, mitä minä teen, mutta en nyt mieti sitä, koska ihmisellä on oikeus joskus saada istua alas siten, että on sellainen tunne, ettei tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Sitä minä en usein koe. Ja aina minä kuitenkin lähden, mutta vasta kun olen saanut tarpeekseni. En minkään velvollisuuden takia. IX Ne rakennukset ja kaupungit, joita minä piirrän paperille, eivät koskaan tule tosiksi, koska minä en lopulta lähtenyt toteuttamaan sitä tiettyä unelmaa. En minä ollut kai sillä tavalla suuntautunut. Mutta yhä minä ajattelen sitä, ja tietoisuus siitä, että aika kuluu, ja että tuo unelma kaikkoaa koko ajan kauemmaksi, tuntuu häiritsevältä. Minä saan vain tyydytystä itselleni siitä, että vedän suoria viivoja, piirrän ikkunarivit yksityiskohtaisesti, ja vedän katujen linjat kauniisti kahteen pakopisteeseen. Minä haluan velloa mustan tai sinisen täytekynän täydellisen tasaisessa jäljessä. Mutta eivät ne jutut tule koskaan
tosiksi, eikä niitä kukaan voi koskaan ottaa vakavasti. Samalla tavalla minä mietin, voinko joskus kävellä metsään, ja kaivaa maata, ja nähdä mitä maalajia se on, onko se soraa vai hiekkaa, moreenia vai savea. Haluan tietää, kävelenkö reunamuodostuman vai harjun päällä, vai kenties drumliiniin, jolla on kalliosydän. Miten järven vesi vaihtuu, kuinka kauan siinä kestää, miten tuo tietty joki on murtanut tiensä toiseen järveen ja sitä kautta mereen, joka on myös joskus ollut jäinen järvi. Ja miksi tämä raja on vedetty tähän, ja kuka sen on saanut päähänsä ja miksi. En voi tehdä kaikkea. Voin raapaista eri asioita. Voin tietää vähän kaikesta, joistakin asioista vähän enemmän. Mutta vähän kaikesta, ja sen kanssa minä olen sujut. Siksi minä luen yleisiä asioita, jotka ovat kaiken pohjalla, jotta tietäisin edes vähän. Joku sanoi minulle, että ryhdy arkkitehdiksi. Joku toinen sanoi minulle, että älä mene tutkimaan sellaisia asioita kuin maaston muodot, koska ne ovat ihmisestä riippumattomia asioita, niiden tietäminen, nimeäminen ja käsitteellistäminen ei tuo mitään lisää kokemukseen, ja miksei ihminen vain voisi nauttia siitä mitä hän näkee edessään, ja antaa sen vain olla siinä. Minä yritin sanoa, että näiden asioiden eritteleminen on minulle yksi osa koko asian hienoutta. Mutta en sitten sanonut sitä, jotenkin koin sen hyödyttömäksi. Ehkä se onkin hyödytöntä, mutta minä haluan tietää, missä olen, ja jonkin päälle on ihminen rakentanut tämän kaiken. Tässä alla on tiiviiksi puristunutta maata, jonka alla on jotain maalajia, ehkä kalliota, ja nämä kaikki kuusi tai seitsemän kerrosta on joku piirtänyt tähän maan päälle. Miten tämä on tehty, kysyn. X Täällä minä keikun yhä asioiden välissä, siitä huolimatta että edeltävä elämäni on edeltävää elämää. Ei sitä voi lopettaa, jos on syntynyt tänne siten, että tuntee olevansa kuin jossain kokeessa, jossa tarkkaillaan kuinka hoidat asiasi näiden ihmisten kanssa. Siksi elämä on jaoteltava viiteen osaan, ja on edettävä tietyn logiikan mukaan: on käytävä läpi ensin ensimmäinen asia, sen jälkeen toinen asia ja niin edelleen. Kun kaikki asiat on toistettu, on aloitettava alusta, kaivettava syvemmältä, ja tätä täytyy jatkaa ikuisuuteen. Koska elämä on pelkistettävissä viiteen eri osa-alueeseen, jotka kattavat kaiken mahdollisen. Ihminen elää jossakin ympäristössä, joka useimmiten on myös rakennettua ympäristöä. Sitten ihmisellä on niitä asioita, siis yhteyksiä ihmisten kanssa, missä mielessä hyvänsä. Sitten
ihminen pitää hauskaa, ja päihtyy. Sen jälkeen ihmisellä on maailmankuva. Ja lopuksi tulee jotain satunnaista, joka voi olla mitä tahansa, vaikka tapahtuma tai asia. Näiden pohjalta rakentuu elämä, ja se rakentuu kuin rakennus, jossa on monta kerrosta. Se rakentuu pelkästään sanoista, koska se oikeasti rakentuu ajatuksista, etkä sinä pysty selittämään tätä kaikkea kirjoittamatta sitä ylös. Kirjoitettuna sen voi ottaa vakavasti. Taso tasolta tuo rakennelma kohoaa korkeammalle. Ja sinä teet sitä siitä tietystä syystä, että joku ymmärtäisi sinua, ja saisi tietää miten sinä näet asioita, koska loppujen lopuksi, kaikesta siitä suunnattomasta epäluottamuksesta, joka sinulle on aikaisemmin kehittynyt, sinun täytyy vain hoitaa asiasi ja olla täällä niiden ihmisten kanssa. Etkä sinä tekisi sitä, jos et uskoisi vähääkään mihinkään, joten sinun on turha yrittää vihata ihmisiä. Minun täytyy vain olla siinä missä minä nyt olen.