varaa olla suhteellisen harkitsevia sen suhteen miten ja milloin he ryhtyisivät taisteluun. Perusperiaate oli aiheuttaa mahdollisimman suurta tuhoa pienimmällä mahdollisella riskillä. Milloin vain mahdollista (ja useimmiten oli, sillä puolustajilla oli verr attain hyvin aikaa) saksalaiset pyrkivät saa vuttamaan korkeuden tuoman edun ennen hyökkäystä. Pienet muodostelmat tekivät häirintähyökkäyksiä Sirkuksen laidoilla kunnes muut yksiköt ehtivät syöksyä hyökkäykseen. Saksalaiset eivät olettaneet voivansa hyökätä pommittajien kimppuun jokaisella kerralla: ainoastaan taitavimmat johtajat onnistuivat murtautumaan Spitf re- ja Hurricane-laumojen läpi, eivätkä hekään aina. Käytännössä englantilaishävittäjien valtava määrä oli usein niille itselleen haittatekijä. Koneet joutuivat toistensa tielle ja lisäsivät huomattavasti sekasortoa. Muutamien saksalaisten ryhtyessä hyökkäykseen he saattoivat ampua tilaisuuden tullen tarvitsematta juuri huolehtia maalin tunnistamisesta. Konekalusto oli myös yksi tekijä. Täysin alakynnessä suurissa korkeuksissa missä suurin osa taisteluista käytiin olev a Hurricane pysyi rintamakäytössä vielä jonkin aikaa kunnes ne vähitellen korv attiin Spitf reillä. Erinomainen Bf 109 F oli tietyillä osa-alueilla parempi kuin Spitf re I tai II, vaikka se ei vieläkään pärjännyt englantilaiskoneelle kaar - totaistelussa ja joutui siksi jatkamaan edellisenä kesänä kehitettyä hyökkäys irtaantuminen-taktiikkaa. Pelottavampi vastus oli Spitf re VB, joka tuli palveluskäyttöön helmikuussa 1941. Sen aseistuksena oli kaksi 20 mm:n Hispano-tykkiä ja neljä.303-kaliiperistä konekivääriä. Mk VB oli pohjimmiltaan tehokkaammalla moottorilla varustettu Spitf re Mk I. Focke-Wulf Fw 190 A Luftwaffen kehitysvuosista kertov at antavat usein mielikuv an, että Bf 109 valituksi tultuaan tulisi olemaan ainoa yksimoottorinen hävittäjä. Se ei kuitenkaan ole totta. Focke-Wulf Fw 190:n kehitystyö alkoi vuonna 1938, ja ensimmäinen prototyyppi lensi 1. kesäkuuta 1939 muutamia kuukausia ennen sodan syttymistä. Koneuutuuden voimanlähteenä oli neljätoistasylinterinen BMW -tähtimoottori. Fw 190 oli erittäin lujatekoinen lentokone, ja huomattavasti vankempi kuin melko heiveröinen Bf 109. Toisin kuin Messerschmitthävittäjässä Focke-Wulf ssa oli yksiosainen liukuv a kuomu, jonka ansiosta ohjaamosta oli ensiluokkainen näkyvyys kaikkiin suuntiin. Koneen hieman etukenossa oleva vaakalentoasento soi hyvän näkyvyyden myös 90
eteenpäin. Istuimen selkänoja oli säädettävissä ja polkimet oli sijoitettu korkealle, joten ohjaajalla oli hyvä g:n sietokyky. Taulukko 11. Tietoja hävittäjistä, Kanaalin rintama, 1941 43 Focke-Wulf Supermarine Supermarine Fw 190 A-3 Spitf re VB Spitf re IX Siiven kärkiväli 10,50 m 11,23 m 11,23 m Pituus 8,84 m 9,12 m 9,30 m Korkeus 4,11 m 3,84 m 3,84 m Siipipinta-ala 18,30 m² 22,48 m² 22,48 m² Voimalaite BMW 801Dg Rolls-Royce Merlin Rolls-Royce Merlin -tähtimoottori -rivimoottori -rivimoottori 1700 hv 1440 hv 1710 hv Suurin lentomassa 3474 kg 3019 kg 3405 kg Siipikuormitus 191 kg/m² 137 kg/m² 151 kg/m² Huippunopeus 642 km/t 602 km/t 656 km/t Lakikorkeus 10300 m 11300 m 13400 m Nousukyky n. 1250 m/min n. 1110 m/min n. 1265 m/min Lentomatka 1035 km 760 km 700 km Huom: Fw 190 A:n kehitys oli jatkuva prosessi, ja monet myöhemmät alatyypit tulivat palveluskäyttöön ennen vuoden 1943 päättymistä. Sama päti Spitf reenkin, josta kehitettiin eri versiot suurille korkeuksille ja matalalle. Tämän takia taulukon luvut ovat vain suuntaa antavia. Fw 190:n muihin hyviin ominaisuuksiin lukeutui laite, joka automaattisesti sääti potkurin lapakulmaa, polttoaineen virtausta, polttoaineen ja ilman seosta, ahtopainetta ja moottorin kierroslukua ja siten vähensi huomattavasti ohjaajan työmäärää, samoin kuin muuttuvien lentotilojen aiheuttaman trimmaamisen poisjääminen. Erinomaisesti tasapainotettujen siivekkeiden ansiosta siivekenopeus oli huomatta vasti parempi kuin koneen päävastustajan Spitf ren. Suuntavakavuus oli hyvä ja pituusvakavuus normaali, kun taas epäv akaus sivusuunnassa mahdollisti loista van kallistuskyvyn. Matalalla ja keskikorkeuksissa kiihtyvyys ja nousukyky oliv at hyviä, ja kone oli poikkeuksellisen hyvä syöksyssä. Kuten millä tahansa hävittäjällä myös Fw 190:llä oli heikkoutensa. Siipikuormitus oli hivenen korkea, mistä syystä saksalaishävittäjän kaartosäde ja -kyky eivät olleet erityiset. Sitä oli v aikea lentää mittariolosuhteissa, ja sakkausominaisuudet oliv at anteeksiantamattomat. Sotasaaliiksi saadulla Focke-Wulf lla lentänyt englantilainen koelentäjä Eric Brown on kommentoinut: Fw 190 A-4:n sakkausnopeus sileänä oli 204 km/t, ja kone sakkasi yhtäkkiä ja ilman v aroitusta; vasen siipi putosi niin voimakkaasti, että len- 91
tokone melkein kääntyi selälleen. Jos saksalaishävittäjä vedettäisiin g- sakkaukseen tiukassa kaarrossa kallistus muuttuisi hetkessä v astakkaiseksi, ja seurauksena olisi alkava syöksykierre, mikäli lentäjä ei pitänyt päätään kylmänä. Luku 204 km/t on mittarinopeus. Todellinen ilmanopeus olisi reilusti suurempi ohuessa ilmassa suurilla korkeuksilla. Sakkausnopeus kuuden g:n kaarrossa olisi 500 km/t tosi-ilmanopeutta merenpinnan tasolla. Sakkauksen luonne oli korkealla kiusallinen, kun taas matalalla missä ei ollut riittävästi korkeutta oikaista se saattoi olla tappa va. Tämä ominaisuus hillitsi monien saksalaislentäjien tiukkaa liikehtimistä maanpinnan lähellä. II/JG 26 sai ensimmäiset rintamakäyttöön tulevat Fw 190:t heinäkuussa 1941, mutta uuteen konetyyppiin siirtymisen v aatimukset yhdistettynä alituisiin moottoriongelmiin viivästyttivät sen taisteludebyyttiä syyskuulle. Silti vasta vuoden 1942 ensimmäisinä kuukausina uusi hävittäjä alkoi saavuttaa merkittäviä tuloksia. I/JG 26 vaihtoi Bf 109 F:nsä Fw 190 A -hävittäjiin vasta huhtikuussa. Samassa kuussa myös JG 2 sai kalustonvaihtonsa uuteen hävittäjään valmiiksi. Englantilaisten vastaus Focke-Wulf-hävittäjä oli niin pelotta va, että RAF joutui turv autumaan taktisiin puolustusasemiin. Paremman puutteessa Spitf re IX kiirehdittiin rintamakäyttöön. Periaatteessa kyseessä oli Spitf re V, jonka voimanlähteenä oli uusin ja tehokkaampi Merlin-moottori. Siinä oli kaksinopeuksinen ja kaksivaiheinen mekaaninen ahdin, joka antoi Mk IX:lle Fw 190 A:han verrattavan suorituskyvyn 7 600 metrin alapuolella ja pienen ylivoiman sen yläpuolella. Saksalaishävittäjä säilytti etulyöntiasemansa siivekenopeudessa, jyrkässä nousussa sekä syöksyssä, mutta oli yleensä tasavertainen kaikilla muilla osa-alueilla. Yllätyshyökkäystä ylhäältä lukuun ottamatta ohjaajan taidosta tuli r atkaiseva tekijä jokaisessa kaartotaistelussa näiden kahden koneen välillä. Saksalaisille ongelmaksi muodostui näiden kahden Spitf ren yhdennäköisyys. Ennen taistelun alkamista v astapuolen oli vaikea sanoa, oliko hänellä vastassaan suorituskyvyltään heikompi Mk V vai huomattavasti kykenevämpi Mk IX. Katso taulukot 14 ja 15. 92
Kuva 14. Alakauttaveto Alakauttaveto oli yleisesti käytetty taistelusta irtaantumismenetelmä, jonka englantilaiset tunsivat puolivaakakierteenä ja amerikkalaiset puolikkaana S:nä. Se alkoi kääntymisestä selälleen, jota seurasi tiukka veto pystysyöksyyn ja oikaisu matalalla vastakkaiseen suuntaan. Liikettä ei suositella paremmin syöksyvää vastustajaa vastaan. 93
Sotaretki Vuoden 1941 ensimmäisen kuuden kuukauden aikana Kanaalin r annikon ilmatoiminnasta puuttui suunnitelmallisuus. Sitten 21. kesäkuuta lennettiin kaksi Sirkusta saman päivän aikana. Sään salliessa tämä tulisi toistumaan eikä paine enää koskaan hellittänyt. Tuon kesäkuisen päivän katkerissa taisteluissa englantilaisten tappiot oliv at viisi hävittäjää ja yksi pommittaja. Se ei ollut mairitteleva saavutus saksalaisille, jotka menettivät yhdeksän Bf 109:ää ja kuusi ohjaajaa. Saksalaisilta ei kuitenkaan kestänyt kauan korjata tilanne. Totuus on, että Kanaalin r annikon taistelut pelkästään ilma voittojen perusteella arvioituna oliv at pieni voitto saksalaisille hävittäjälentäjille, joiden voittosuhde oli usein parempi kuin 3 : 1. Taivaalla pyörivät valtavat määrät lentokoneita aiheuttiv at sekaannusta, mikä väistämättömästi johti ylisuuriin pudotusilmoituksiin. Osaksi juuri tämä syy sai RAF:n jatkamaan kyseistä toimintaa, sillä se peitti sen tosiasian, että he todellisuudessa menettivät enemmän lentokoneita kuin ampuiv at alas. Esimerkiksi kesäkuun 14:nnen ja heinäkuun 4:nnen päivän välisenä aikana RAF:n hävittäjäilmavoimat väitti saavuttaneensa 214 ilmavoittoa. Saksalaisten todelliset tappiot olivat 48 hävittäjää tuhoutuneina ja 33 v aurioitettuina, 32 ohjaajaa oli kaatunut tai joutunut sota vangiksi sekä kuusi oli haa voittunut. Saman ajanjakson aikana englantilaisten tappiot oliv at 80 lentokonetta ja 62 ohjaajaa. Tämä suuntaus säilyi koko vuoden 1941 ja 1942 sekä pitkälle seuraavaan vuoteen. Syitä saksalaisten menestykselle ei ole v aikea löytää. Kahden hävittäjärykmentin ohjaajien ydinjoukko oli veter aaneja, lentokouluista saapuvien uusien ohjaajien määrä oli melko pieni osa kokonaisuudesta, ja sekin vähä tutustutettiin taisteluihin askel askeleelta. Sitä vastoin RAF:n hävittäjälennosto oli kokenut v altavan laajennuksen. Vaikka hyvin suuri osa laivueenkomentajista ja lentueenpäälliköistä oli v anhoja tekijöitä, aloittelijoiden osuus oli huomattavasti suurempi kuin saksalaisyksiköissä. Tilannetta ei parantanut RAF:n tapa lepuuttaa ässiään, mikä kannatti pitkällä aikavälillä, mutta heikensi taistelutehokkuutta lyhyellä aikavälillä. Taktiikka oli yksi osatekijöistä. RAF otti ensiaskeleensa saksalaisten käyttämän nelisormimuodostelman omaksumiseksi v asta loppukesästä 1941. Sen kehittäminen v aati aikaa, ja siitäkin huolimatta se tuli oper a- tiiviseen käyttöön hitaasti. Idiotenreihe -nelikko jonossa taaksepäin vuodelta 1940 oli huomattavasti useammin käytetty, ja sen käyttö säilyi aina vuoteen 1943. Sillä välin Luftwaffen hävittäjälennosto alkoi lentää neljäl- 94
Kuva 15. Hyökkäys suunnanmuutostilanteessa Parempaa siivekenopeutta voidaan käyttää kukistamaan paremmin kaartava vastustaja. Kallistaminen pois kaarron suunnasta antoi takaa-ajavalle hävittäjälle mahdollisuuden leikata sisäkautta. Tämä oli kuitenkin kaksiteräinen miekka: amerikkalaiset Thunderboltit käyttivät usein tätä menetelmää Bf 109:ää vastaan. 95
lä koneella rinnakkain. Uuden muodostelman edut olivat vielä nelisormimuodostelmaakin paremmat. Saksalaislentäjät olivat maksamassa kallista hintaa ohimeneväksi osoittautuvasta menestyksestä, vaikka se ei ollut vielä selvästi nähtävissä. Saksalaisässät kasvattivat vaikuttavia ilmavoittomääriään, mutta monet myös kaatuivat taistelujen melskeessä. Gustav Sprick (31 ilma voittoa) joutui Spitf reiden alasampumaksi Holquen lähellä 28. kesäkuuta. Wilhelm Balthasar kaatui Spitf reiden luodeista Airen yllä 3. heinäkuuta. Hävittäjärykmentti 2:n komentajana Balthasar oli lisännyt vielä yksitoista ilma voittoa tililleen, joten hänellä oli kaikkiaan 40 ilma voittoa sekä seitsemän Espanjassa. Neljä pudotusta Espanjassa saa vuttanut Rolf Pingel joutui sota vangiksi heinäkuun kymmenentenä saa vutettuaan kaikkiaan 26 ilma voittoa. Nopeasti voittoja saavuttanut Walter Adolph, joka oli pudottanut 28 konetta vain 79 sotalennolla, ammuttiin alas Fw 190:ssään 18. syyskuuta. Monia edellä mainittujen kaltaisia tekijämiehiä ei enää ollut käytettävissä edessä olevissa ratkaisevissa taisteluissa. Talvisää ei juuri edesauttanut suuren mittakaavan lentotoimintaa. Marraskuun 8. päivänä lennetty Sirkus nro 110 oli vuoden 1941 viimeinen. Adolf Galland oli nostanut ilmavoittojensa määrän 93:een, Joachim Müncheberg 59:ään (joista 25 oli saavutettu erillisosastossa Välimerellä) ja Josef Priller 58:aan. Samassa kuussa Galland ylennettiin pois rintamatehtävistä lento-onnettomuudessa kuolleen Werner Möldersin tilalle hävittäjälentäjien kenraaliksi. Gallandin korvasi JG 26:ssa Gerhard Schöpfel. Kului lähes tarkalleen viisi kuukautta ennen kuin Sirkus-oper aatioita jatkettiin. Focke-Wulf Fw 190:llä v arustetut laivueet olivat siihen mennessä tulleet perinpohjin sinuiksi uusien ajokkiensa kanssa. Siinä missä saksalaiset olivat aiemmin tavoitelleet korkeuden ja aseman tuomaa etua ennen hyökkäystä, valtavien Sirkus-muodostelmien reunoja näykkien, heidän suunnitelmansa teki nyt tyhjäksi englantilaisten taktiikan muuttuminen. Sen sijaan että englantilaiset ilmoittaisivat aikeistaan asettumalla muodostelmaan korkealla saksalaisten tutkan ulottuvilla, he ylittivät nyt Kanaalin matalalla ja nousiv at täydellä kaasulla v asta hieman ennen r annikolle saapumista. Samaan aikaan kevyet pommikoneet suorittiv at yhä kasvavassa määrin matalapommituksia, jotka vaativat hävittäjätorjunnalta uudenlaisia menetelmiä. Saksalaisten leppoisa odotus ohjaamovalmiudessa, jota seurasi nousu korkealle, oli nyt mennyttä: täydellä kaasulla kohoavat Spitf ret olivat jo usein yläpuolella. Fw 190 A:n käyttöönoton jälkeen korkeusedun menetys ei ollut niin ratkaisevaa kuin se olisi aiemmin ollut. Kone oli erinomainen kaartotais- 96
telija, ja ohjaajat käyttivät sitä sellaisena. RAF:n ohjaajat olivat edellisenä kesänä jatkuvasti valittaneet etteivät sakemannit jääneet taistelemaan, vaan suorittivat satayseillään sivallusmaisia hyökkäyksiä. Englantilaisohjaajat eivät ottaneet huomioon, että Bf 109:llä se oli taktisesti täysin oikein. Nyt britit saiv at sitä mitä halusiv at: uusissa Fw 190 A -koneissaan sakemannit jäivät ja taistelivat ankarammin kuin koskaan aikaisemmin. Yksi saksalaisten menestyksekkäimmistä taisteluista käytiin kesäkuun toisena, jolloin 403. kanadalainen laivue lensi Rodeon yläsuojana. Laivueen lentäjät olivat kokemattomia, mutta heitä johti uusiseelantilainen veteraani Al Deere. Torjuntaan nousevat hävittäjälentäjät I/JG 26 johdossaan Johannes Seifert ja II/JG 26 johdossaan Müncheberg odottiv at kunnes Rodeo oli kotimatkalla, jolloin he pilvipeittoa hyödyntäen siirtyivät asemiin. Avaushyökkäys oli yhden lentueen suorittama nopea syöksy takaa. Deere näki saksalaisten syöksyvän ja komensi monimutkaisen kolmeen suuntaan irtautumisen ja kääntymisen ottaakseen hyökkääjät v astaan nokitusten. Tämä erotti 403. laivueen muusta rykmentistä sekä sekoitti laivueen yhtenäisyyden v alinnanvaraa ei tosin juuri ollut. Spitf reiden kaartaessa niiden kimppuun hyökkäsi sivusta kaksi muuta lentuetta, jotka olivat käyttäneet pilvipeitettä hyväkseen. Spitf ret ampuivat sekunnin murto-osan sarja kohti ensimmäistä Fw 190 -muodostelmaa, jonka jälkeen niiden kimppuun iski toiselta puolelta kokonainen laivue. Kanadalaisen 403. laivueen Spitf re V:t, jotka olivat alakynnessä sekä suorituskyvyltään että lukumääräisesti, tuhottiin melkein kokonaan. Deere on myöhemmin kirjoittanut tästä yhteenotosta: Mutkittelin ja kaartelin yrittäessäni välttää yllätetyksi joutumisen ja päästäkseni suotuisaan hyökkäysasemaan. Koskaan en ollut nähnyt sakemannien jäävän taistelemaan näiden Focke-Wulf-ohjaajien lailla. Laivueen kahdestatoista Spitf restä menetettiin kahdeksan, joista yksi romuttui pakkolaskussa Manstoniin, sekä kuusi ohjaajaa. Saksalaisilla ei ollut tappioita. Müncheberg pudotti kaksi Spitf reä ja kasvatti kokonaispudotusmääräänsä 81:een. Seifert merkitsi tililleen 35:nnen niistä 57:stä, jotka hän saavutti ennen yhteentörmäystään amerikkalaisen P-38 Lightningin kanssa puolitoista vuotta myöhemmin. Tämän jälkeen ilmatoiminta rauhoittui huomattavasti. Spitf re IX alkoi tulla rintamakäyttöön, vaikkakin vei jonkin aikaa ennen kuin niitä oli riittävästi torjumaan Focke-Wulf en tuoma uhka. Lopulta elokuun 19. päivänä maihinnousu ja hyökkäys Dieppeen alkoi. Englantilaiset lähettivät Yhdysvaltain armeijan ilmavoimien (USAAF) tukemana valtavan ilmasuojan 97
sillanpääaseman yläpuolelle, ja tuona päivänä hävittäjillä lennettiin kaikkiaan 2 462 sotalentoa. Saksalaiset reagoivat voimalla ja heittivät taisteluun joka ikisen alueella olev an hävittäjän ja lisäksi myös pommittajia. Alkoi valtava taistelu paikallisesta ilmaherruudesta, jonka molemmat osapuolet myös ilmoittivat voittaneensa. RAF:n tappiot olivat yhteensä 106 lentokonetta, joista 88 oli hävittäjiä. Kahdeksan USAAFin Spitf rea jäi lisäksi palaamatta. Saksalaisten tappiot olivat 48, joista vain kaksikymmentä oli hävittäjiä. Päivän menestynein lentäjä oli III/JG 2:n J osef Wurmheller, joka saavutti seitsemän ilmavoittoa aivotärähdyksestään ja murtuneesta jalastaan huolimatta. Loppukesästä 1942 Sirkusten käyttö päättyi äkisti. Fw 190 A:n ylivoimaisuus Spitf re V:een verrattuna teki Sirkuksista englantilaisille tappiollisia, samalla kun matalalla lennetyt kevyiden ja keskiraskaiden pommittajien tunkeutumiset saivat aikaan huomattavasti enemmän tuhoa kuin Sirkusten syötteinä käytettyjen pommikoneiden iskut oliv at koskaan saaneet. Joka tapauksessa taisteluun oli tulossa uusi tekijä. USAAF oli päättänyt suorittaa päiväsaikaan tarkkuuspommituksia v altavilla raskaiden pommikoneiden muodostelmilla. Ensimmäiset yksiköt olivat operatiivisia elokuussa. Kaksi päivää ennen Dieppen iskua kaksitoista B-17 Lentävää linnoitusta, joiden lähisaattona toimi neljä laivuetta Spitf re IX:iä, pommitti Rouenin ratapihaa. Kaikki koneet palasivat turvallisesti kotiin. Se oli esimakua tulev asta. Aluksi amerikkalaisten raskaat pommittajat rohkenivat harvoin pidemmälle kuin mihin Spitf ret pystyivät niitä saattamaan. Kokemuksen kasvaessa amerikkalaiset saivat itseluottamusta. Lopuksi USAAF lensi syvälle Saksaan ilman hävittäjäsaattoa, ja v aikka se kärsi raskaita tappioita, amerikkalaiset aiheuttivat saksalaisille hävittäjälentäjille uusia ja hyvin vaikeita ongelmia. Ässät Monet kaksi vuotta kestäneen Kanaalin taistelun menestyneimmistä ässistä olivat vanhoja tekijöitä, jotka olivat sotineet Ranskassa ja taistelussa Englannista. He olivat kokeneita taistelussa RAF:ää v astaan, ja jatkoivat siitä mihin olivat edellisenä kesänä jääneet. Toisia siirrettiin itärintamalle Barbarossaa varten, ja he palasivat länteen myöhemmin. Olosuhteet idässä olivat niin erilaiset ja v astustajan taso niin alhainen, että lentäjistä tuli varomattomia. Englantilaisia vastaan lennettäessä he eivät useinkaan selvinneet pitkään hengissä. Vaikka vanhat ässät jatkoiv at pudotustiliensä kasv attamista Kanaalin 98
rannalla, todella korkeita ilmavoittomääriä saavuttaneita ei tältä sotanäyttämöltä juuri tullut. Todennäköisesti syynä olivat olosuhteet, jotka eivät olleet suotuisat aloittelijoiden hengissä selviämiselle. Siegfried Lemke (96 ilmavoittoa) liittyi 1./JG 2:een syksyllä 1942. Adolf n Gallandin veli Wilhelm-Ferdinand Wutz saavutti 55 ilmavoittoa II/JG 26:ssa heinäkuun 27. päivän 1941 ja elokuun 1943 välillä, jolloin hän kaatui taistelussa amerikkalaisässä Walker Mahurinin luodeista. Saman yksikön Gerhard Vogt saavutti 48 pudotusta marraskuun 6. päivän 1941 ja tammikuun 14. päivän 1945 välillä, jolloin Mustangit ampuivat hänet alas matalalla. Mainittakoon, että Adolf Gallandin toinenkin lentäjäveli Paul joutui Spitf ren alasampumaksi 31. lokakuuta 1942. Paulilla oli tilillään seitsemäntoista ilmavoittoa. KURT BÜHLIGEN Bühligen liittyi II/JG 2:een alikersanttina heinäkuussa 1940. Menestystä tuli vasta jonkin ajan päästä: hän saavutti ensimmäisen ilmavoittonsa neljäntenä syyskuuta. Bühligenin pudotustili kasvoi hitaasti aina kesäkuun 13. päivään 1941 saakka, jolloin hän oli torjumassa Sirkusta Boulognen lähellä lentäen Bf 109 F:llä esikuntaparvessa laivueenkomentaja Heinrich Greisertin siipimiehenä: Syöksyin alas ja nousin nopeasti ylös komentajan kanssa. Valitsimme kumpikin Spitin. Katsoin kuinka siivet tähtäimessäni kasvoiv at ja kasvoivat. Tähtäsin alapuolelle. Spitf re oli nopea, ja avasin tulen kun olin hyvin lähellä. Komentaja teki samoin. Alkoi valtava kaartotaistelu, mutta onnistuin pysymään englantilaiskoneen takana, ja ammuksiani upposi siihen. Palasia alkoi irrota, jonka jälkeen se alkoi vetää perässään mustaa savua. Spit alkoi pudota enkä nähnyt laskuv arjoa. Luulen, että komentajakin sai Spitf ren, mutta olimme joutuneet eroon toisistamme. Näin uhrini putoavan, ja sitten katsoin ympärilleni. Näin komentajan yrittävän tulittaa toista Spitf rea. Hän lähestyi liian nopeasti, ja Spitin alittamisen sijaan hän veti ylös, lensi vihollisen pyrstön ylitse ja jatkoi ylös vasemmalle, aivan kuin kääntyäkseen ympäri toista yritystä v arten. Mutta Spitf re-pilottikin kaartoi v asemmalle päästäkseen hänen taakseen. Kaarroin Spitf ren perään seuratakseni sitä ja kaarroin niin tiukasti kuin pystyin englantilaisen pyrstön taakse. Hän oli päättänyt ampua komentajan alas. Onnistuin saavuttamaan Spitf reä ja roikuin mukana kaarrossa. Avasin tulen ollessani hyvin lähellä ja melkein välittömästi näin osumia. Koneen jälkeen jäi valkoista savua, ja jatkoin tulitusta. Sitten puolet sen pyrstöstä irtosi. 99
Tässä kertomuksessa on monia mielenkiintoisia seikkoja. Greisert ei edes yrittänyt hyökätä pommittajien kimppuun. Se olisikin, ottaen huomioon saattueen vahvuuden, ollut hyvin v aarallista. Avaushyökkäys koostui nopeasta syöksystä Spitf reiden alapuolelle, mitä seurasi nousu viholliskoneen sokeaan pisteeseen taakse ja alapuolelle. Vaikuttaa siltä, että suositeltu irtautumistapa oli alaspäin ja sokeassa pisteessä pysytteleminen eikä ylösveto tosin jos Greisert olisi yläpuolelle noustessaan vetänyt tiukemmin Spitf re ei olisi päässyt hänen taaksensa. Lopuksi Bühligenin onnistui kaartaa hetken aikaa toisen uhrinsa perässä v aikka Spitf re pystyi millä nopeudella tahansa helposti kaartamaan Bf 109 F:ää tiukemmin. Vasta kun tiukka kaarto oli jatkunut muutaman sekunnin, tuli Spitf ren paremmasta kaartokyvystä ratkaiseva. Katso kuva 16. Hetkeä myöhemmin Bühligen hyökkäsi Hurricanen kimppuun, jälleen alakautta, ja saavutti tämän sotalennon kolmannen ilma voittonsa. Hänen voittomääränsä kasvoi nyt nopeasti, nousten 21:een syyskuun 4. päivänä 1941. Hänen erityinen temppunsa oli pitää kone hieman pyrstöpainoiseksi trimmattuna. Vaikka sauvaa joutui vaakalennossa hieman työntämään, se vastasi paremmin vetoon, ja nokka nousi nopeasti. Fw 190 A -koneisiin vaihtanut II/JG 2 siirrettiin Tunisiaan marraskuussa 1942. Afrikassa Bühligen saavutti lukumääräistä ylivoimaa v astaan 40 ilmavoittoa viidessä kuukaudessa. Kurt Bühligen palasi länsirintamalle 1943 ja saavutti sadan ilmavoiton merkkipaalun kesäkuussa 1944. Tuolloin hän oli jo ylennyt rykmentinkomentajaksi ja v akiinnuttanut maineensa nelimoottorisspesialistina. Bühligen ammuttiin alas v ain kolmesti yli 700 sotalennolla ja hän saa vutti länsiliittoutuneita vastaan 112 ilmavoittoa. Tämän saavutuksen ylitti vain kaksi ohjaajaa. WALTER OESAU Gulle Oesau oli yksi hävittäjälennoston suurista johtajista. Hänessä yhdistyi taistelukyky, johtajuus ja taito opettaa muille ilmataistelun saloja. Lisäksi hänellä oli huomatta va henkinen ja fyysinen kestokyky. Johannes Steinhoff piti häntä Luftw affen sitkeimpänä hävittäjälentäjänä paljon kiitosta mieheltä, joka yleni sodan jälkeen Saksan ilma voimien komentajaksi. Espanjassa Oesau saavutti kahdeksan ilmavoittoa, ja hän lisäsi tililleen pudotuksia Ranskassa ja taistelussa Englannista. Oesau oli III/JG 51:n komentaja elokuusta 1940 alkaen ja saa vutti 18. elokuuta sodan kahdennenkymmenennen ilmavoittonsa kaikkien aikojen viidentenä ohjaajana. 100
Kuva 16. Bühlingenin ilmavoitto 13. kesäkuuta 1941 Bühligenin johtaja Heinrich Greisert hyökkää Spitf ren kimppuun, ei osu ja ohittaa englantilaiskoneen. Ylittäessään Spitf ren hän aloittaa tiukan kaarron vasemmalle. Spitf re-pilotti yrittää kaartaa Greisertia tiukemmin, vain havaitakseen Bühligenin takanaan. Huolimatta suuremmasta nopeudestaan Bühligen onnistuu vetämään ennakkoa ja saa osumia. Tämä on tyypillinen kaartotaisteluilmavoitto, joka kestää alusta loppuun vain joitakin sekunteja. 101
Helmikuun viidentenä päivänä 1941 hänestä tuli neljäs 40 ilma voittoa saavuttanut lentäjä. Oesau siirrettiin III/JG 3:n komentajaksi Barbarossaa v arten ja hän pudotti 44 venäläiskonetta viidessä viikossa. Heinäkuussa hänet siirrettiin takaisin länteen Balthasarin tilalle JG 2:n komentajaksi. Oesausta tuli 26. lokakuuta kolmas sata ilma voittoa saavuttanut ohjaaja (Möldersin ja Lützowin jälkeen). Mutta ilmavoitot kävivät vähiin, ja kesäkuussa 1943 hänet siirrettiin esikuntatehtäviin. Saman vuoden lokakuussa hän palasi taistelutehtäviin Hävittäjärykmentti 1:n komentajana. Tehtävänä oli nyt iskeä valtaviin amerikkalaispommittajien lauttoihin, ja Oesau onnistui ampumaan niistä alas ainakin kymmenen konetta. Toukokuun 5. päivänä 1944 Oesaun hyvä onni loppui, ja hän kaatui ilmataistelussa USAAFin Lightningien kanssa Eifelin yllä. Hänen lopullinen ilmavoittomääränsä oli 123, jotka oli saavutettu vain vähän yli 300 sotalennolla. ADOLF GALLAND Monet pitävät Gallandia ässien ässänä siitä huolimatta, että hänen saavuttamansa 104 ilma voiton tulos ei olekaan ainutlaatuinen Luftw affen riveissä. Vaikka kaikki pudotukset oli saa vutettu taistelussa länsiliittoutuneita vastaan, niin suurin osa oli saa vutettu ennen marraskuuta 1941. Galland oli yksi Luftw affen suurista persoonallisuuksista. Hän oli luonnostaan showmies ja osasi nauttia elämän hyvistä puolista, kuten kauniiden naisten seurasta, ja lensi ainoalla Bf 109 F:llä, johon oli asennettu sikarinsytytin. Gallandin hävittäjään oli maalattu hänen oma tunnuksensa: sikaria polttava, revolveria ja kirvestä heiluttava Mikki Hiiri. Hänen näkemyksensä hävittäjäsodasta oli: Hävittäjälentäjän tehtävä on hyökätä, jäljittää, metsästää ja tuhota vihollisia. Vain tällä tavalla innokas ja taita va hävittäjälentäjä voi osoittaa kykynsä. Jos sidot hänet tarkasti r ajoitettuun tehtävään niin ryöstät häneltä aloitekyvyn ja tuhoat parhaat ja arvokkaimmat ominaisuudet: hyökkäyshengen sekä halun metsästää ja taistella. Vuoden 1941 alussa Gallandilla oli tilillään 58 pudotusta. Seuraavien kuukausien ajan mahdollisuudet lisätä ilma voittoja olivat vähissä, ja kesäkuuhun mennessä hän oli lisännyt tililleen v ain yhdeksän ilmavoittoa, joista kolme 15. huhtikuuta. Tuolloin Galland ja hänen siipimiehensä tekivät matkalennolla Gallandille tyypillisen suunnittelemattoman kierrok- 102
sen Englannin rannikolle mukanaan hävittäjän runkoon pakattu laatikollinen samppanjaa ja korillinen hummereita. Kesäkuun 21. päivänä Galland johti esikuntaparvensa ja JG 26:n yhden lentueen torjumaan Sirkusta lähellä Arquesia: Syöksyin korkealta hävittäjäsaaton läpi suor aan pommittajien kimppuun. Hyökkäsin alemman takarivin alimman koneen kimppuun hyvin läheltä. Blenheim syttyi välittömästi tuleen ja osa miehistöstä hyppäsi. Sillä välin yksikköni kamppaili Spitf reiden ja Hurricanejen kanssa. Siipimieheni ja minä olimme ainoat saksalaiset, jotka tuolla hetkellä hyökkäsivät pommittajien kimppuun. Aloitin välittömästi toisen hyökkäyksen. Jälleen onnistuin syöksymään hävittäjien keskeltä. Tällä kertaa vuorossa oli eräs Blenheim muodostelman johtorivissä. Liekkejä ja mustaa savua alkoi tupruta sen oikeanpuoleisesta moottorista. Se mikä jäi kertomatta tekee tästä kertomuksesta mielenkiintoisan. Sen lisäksi, että ensimmäinen hyökkäys suoritettiin ilman saattohävittäjien häirintää, Galland ilmeisesti pystyi saamaan riittävästi etumatkaa kerätäkseen riittävästi korkeutta uusintaa v arten. Neljä minuuttia oli v armastikin kulunut hyökkäysten välillä, mikä on pitkä aika ilmataistelussa. Vaikuttaa todennäköiseltä, että Galland irtaantui loiv assa nopeassa syöksyssä saadakseen välimatkaa ennen uutta nousua hyökkäysasemaan. Nyt hän oli menettänyt yllätyksen tuoman edun, ja Spitf ret olisivat odottamassa. Vaikka Gallandin toinen hyökkäys onnistui, oli hänen Bf 109:nsä niin pahoin vaurioitunut, että hänen täytyi tehdä mahalasku. Siipimies Hegenauerin koneeseen osui pahasti, ja hän hyppäsi. Ja aivan kuin tässä ei olisi ollut riittävästi jännitystä yhdelle päivälle, Galland nousi iltapäivällä yksin uudelleen ilmaan (Hegenauer ei ollut vielä palannut) toista Sirkusta vastaan ja pudotti Spitf ren yllätyshyökkäyksellä. Tämä oli hänen 70. ilmavoittonsa. Mutta hetkeä myöhemmin Gallandin kimppuun hyökkäsi takaa toinen Spitf re, ja hänen koneensa syttyi tuleen. Lievästi haavoittunut Galland onnistui juuri ja juuri hyppäämään v aurioituneesta hävittäjästään. Tavallisesti Galland oli vannoutunut korkealta suoritetun nopean iskun kannattaja, mutta hän pystyi olemaan viekkaampi tarpeen tullen. Kun pilvipeitto oli sopiva, hänen tiedettiin lähestyneen Sirkusta aivan kuin hänellä olisi kaikki oikeus olla siellä. Lentokoneita täynnä olev alla taivaalla neljää Messerschmittiä saattoi helposti luulla omiksi, etenkin jos ne eivät liikehtineet vihamielisesti. Marraskuun 13. päivänä 1941 Galland lensi valtakunnanmarsalkan veljenpojan Peter Göringin kanssa: 103
Kävimme Blenheim-muodostelman kimppuun. Pommittajilla oli voimakas hävittäjäsuoja. Noustessamme ohitimme tämän helvetillisen tavarajunan, ja ohitimme englantilaishävittäjiä oikealta ja v asemmalta. Tämä oli niin uskomattoman röyhkeää, että se onnistui. Tämä ilmeisen harmiton lähestyminen v astasi kuljeskelemista vihellellen kädet taskussa! Jopa nousun aikana Bf 109:t pystyivät saa vuttamaan saattohävittäjiä, jotka lensivät pienillä tehoilla ja kaartelivat pysyäkseen pommittajien mukana. Mutta tällä kertaa kaikki meni pahasti pieleen. Avatessaan tulen Peter Göring joutui Blenheimin konekivääriampujan alasampumaksi ja kuoli. Kesä- ja marraskuun 1941 välillä, jolloin hänet siirrettiin pois sotatoimista, Adolf Galland kasvatti tulostaan 27:llä nostaen kokonaispudotusmääräänsä 94:ään. Toimiessaan hävittäjälentäjien kenraalina hän lensi satunnaisesti sotalentoja nähdäkseen tilanteen itse. Kun hänet vapautettiin tehtävistään tammikuussa 1945 hän muodosti suihkuhävittäjäyksikkö JV 44:n, jonka riveissä hän saavutti lisää ilmavoittoja. 104
Messerschmittinsä ohjaamosta nousevan Werner Vati Möldersin kasvoilta näkyvät selvästi sodan rasitukset. Mölders saavutti 115 ilmavoittoa ennen menehtymistään lento-onnettomuudessa 22. marraskuuta 1941. (via Bruce Robertson) Möldersin Bf 109 E:n sivuperäsimeen maalataan 32. pudotuksen, englantilaisen Hurricanen, voitonmerkkiä 31. elokuuta 1940. (via Bruce Robertson)
JG 2:n komentaja majuri Helmut Wick (keskellä) sanoi kerran: Haluan taistella ja kuolla taistellen, vieden mukanani niin monta vihollista kuin mahdollista. Kaatuessaan Isle of Wightin lähellä 28. marraskuuta 1940 hänellä oli kaikkiaan 56 ilmavoittoa. Wick oli ensimmäinen neljäkymmentä ilmavoittoa saavuttanut saksalaisohjaaja toisessa maailmansodassa. (Bundesarchiv)
Helmut Lent oli sodan alussa raskashävittäjälentäjänä I/ZG 76:ssa ja saavutti kahdeksan ilmavoittoa päivällä. Sitten Lent siirtyi yöhävittäjiin pudottaen ensimmäisen uhrinsa 12. toukokuuta 1941. Pudotustahti jatkui tasaisena ja hän saavutti 100. ilmavoittonsa 15 16. kesäkuuta 1944. Lokakuun 5. päivänä 1944 hän menehtyi yrittäessään laskeutua Paderborniin nollaolosuhteissa. Lentilla oli kaikkiaan 110 ilmavoittoa. Führer, jota Luftwaffen hävittäjälennostossa sodan loppuvaiheissa kutsuttiin epäkunnioittavasti nimellä Gröfaz (Grösser Feldherr aller Zeiten Kaikkien aikojen suurin sotapäällikkö), ojentamassa Göringin kanssa ritariristejä tammenlehvin. Vasemmalta: Alfred Grislawski (133), Emil Bully Lang (173), Günther Schack (174), Otto Kittel (267) ja Anton Hafner (204). (via Bruce Robertson)
Eversti Dahl ja kapteeni Moritz. Walther Dahl saavutti useita ilmavoittoja ennen siirtymistään kotimaan ilmapuolustukseen uuden Gefechtsverbandin komentajaksi. Hänen 128 ilmavoitostaan 36 oli raskaita pommikoneita. Sodan päättyessä hän oli päivähävittäjien tarkastaja. Dahl kuoli 25. marraskuuta 1985. Wilhelm Moritz (JG 51, JG 3) saavutti kaikkiaan 44 ilmavoittoa. (via Bruce Robertson) IV(Sturm)/JG 3:n komentaja kapteeni Wilhelm Moritz istuu Focke-Wulf Fw 190 A-8/R8 -hävittäjänsä ohjaamon reunalla Ulmissa syksyllä 1944. Laivueen tehtävänä oli keskittyä Saksaa pommittavien nelimoottoristen tuhoamiseen erikoisvarustelluilla koneillaan, joissa oli raskaampi aseistus ja lisäpanssarointi. (Bundesarchiv)
Kapteeni Johannes Steinhoff, jota monet pitivät Luftwaffen komeimpana miehenä. Hänen 176 ilmavoitostaan oli 148 saavutettu itärintamalla. Sodan viimeisinä viikkoina hänestä tuli ässä Me 262:lla. Mäcki Steinhoff n sota päättyi, kun hän paloi pahoin lentoonlähtöonnettomuudessa suihkukoneella München-Riemissä 18. huhtikuuta 1945. Hän selvisi koetuksesta hengissä ja oli uuden sodanjälkeisen Luftwaffen perustamisen johtohahmoja. Myöhemmin hän nousi Bundesluftwaffen komentajaksi. Johannes Steinhoff kuoli 21. helmikuuta 1994. (Bundesarchiv)