Jäähyväiset Kirkkonummelle. Juna pysähtyy asemalle nytkähtäen ja niinpä minäkin siirrän itseni laiturille. Maisema on muuttunut melkoisesti niistä ajoista kun näillä seudulla lapsuuttani. ja nuoruuttani vietin. Tässä asemalla ei silloin ollut mitään alikäytävääkään vaan rata piti ylittää jos oli menossa Helsinkiin päin. Eräs koulukaverini jäikin juuri tässä Turkuun menevän junan alle ja se oli meille koululaisille traumaattinen tapahtuma. Junan jatkettua jo matkaansa ja väistyttyä edestäni näen vanhan aseman ja havaitsen sen kokeneen kovia tulipalossa. Miksiköhän vanhojen tyhjien rakennusten ei anneta olla rauhassa vaan kaikki pitää tärvellä? Nuorisojoukko lampsii ja mekkaloitsee edessäni kun laskeudun alikäytävään ja jatkan kohti Masalan keskustaa. Lököttävät farkut jaloissaan ja muovikassit käsissään he tönivät leikkisästi toisiaan, energiaa heiltä tuntuu löytyvän yksi jopa potkaisee ohimessesään roskistakin. Hidastan tarkoituksella jottei kukaan vaan alkaisi pummaamaan tupakkia tai muutoin haastamaan riitaa. No he kääntyvät toiseen suuntaan ja päätän poiketa K-kauppaan ostamaan muutaman oluen. Kotimökissähän on jääkaapissa vain valo, tuskin sitäkään koska sähkösopimusta ei ole tietääkseni uusittu. Sisarusteni kanssa on sovittu että kotimökin tai kuten itse joskus sanon kuolinpesän tavarat jaetaan tänään lopullisesti, ja se mitä jää jakamatta menee rakentajan toimesta kaatopaikalle. Jokin haikeus tulvahtaa mieleeni kun ajattelen että tämä saattaa olla sitten viimeinen kerta kun käyn koko paikkakunnalla. Usein ei ole tullut käydyksi viime vuosinakaan asumattomassa ja kylmässä mökissä, mutta ikäänkuin jokin ohut säie on kuitenkin minun ja Kirkkonummen välillä ollut. Isänihän muutti vaimoineen takaisin tänne oman isänsä rakentamaan taloon heti kun venäläiset olivat lähteneet. Hänelle tämä kylä ja seutu oli kovinkin rakas vaikka muutoksen tuulet puhalsivat silloinkin kaiken aikaa ja taukoamatta. Ostan jäätelötötterön sekä kaksi tummaa velkoa itselleni ja karamellipussin lapsille, josko Kaarinan lapset sattuisivat olemaan hänen mukanaan. Lupasi tulla Leenan kanssa samalla kyydillä siis jonkun heidän tuttunsa isommalla autolla Latovainiosta. Raija sekä Marja-Liisa tullenevat Keravalta ja ilmeisesti myös pakettiauton kanssa ja siihen autoon mahtuu minunkin romuja jos täältä sellaisia matkaan tarttuu. Kaupan kassalla on nuori tyttö joka muistuttaa hieman minun kouluajoiltani erästä Sirkkua, joskin tällä on lyhemmät hiukset. Sirkku asui aivan naapurissa ja kävi myös minun kanssa samaan aikaan ammattikoulua, mitähän hänellekin nykyisin kuuluu? Kuorin pihalla tötteröstä paperin pois, heitän kääreen roskikseen ja vilkaisen kelloani. -Puoli kaksitoista, tässähän on hyvin aikaa, mutta silti päätän syödä jäätelöä samalla kun jatkan matkaani järvitietä pitkin aiemille kotitanhuvilleni. Tuohonkin on noussut tuollaisia pieniä kerrostaloja ja pellolla jyskyttää paalutuskone, maanomistaja on ilmeisesti pannut sukutilansa lihoiksi ja rahastaa kun tonttimaasta on pula. Forsblomin navettahan tuossa oli silloin kun lapsena kerättiin metsänrinteestä mansikoita. Mansikka-aika ei vielä taida olla, vaikka kesä on juuri näppeimmillään kuten isävainaani sanoisi, jos olisi vielä tässä maailmassa jotain sanomassa. Tämä aina järvelle asti johtava tie on hyvässä kunnossa ja sen varrella olevia vanhempiakin taloja on kunnostettu viimeiseen timmiin. Kotimökki on kuitenkin jäänyt vaille kohennusta. Kyllä useimpien
asuntojen ulkopinnoistakin näkee että ollaan seudulla joka on muuttovoittoista. Sukupolvet ovat vaihtuneet ja jokainen vuorollaan kunnostaa asuntoja omakseen. Olisihan se ollut minunkin mukava lunastaa kotitalo itselleni mutta eihän ne sisarukset siihen esittämääni hintaan suostuneet, rakennusliike lupasi kuulemma tuplasti enemmän. No enemmistöpäätöksen mukaanhan se on mentävä, saanhan siitä minäkin sitten joskus oman osani. Kotimökin sammaloitunut tiilikatto pilkistää jo Heinosen mutkassa mutta tämä näkymä painuu uudestaan koivujen katveeseen heti notkelmaan käveltyäni. Koivikko on liki entisellään, mahtaneeko olla vielä rastaita samalla tavoin kuin aikoinaan? Heinosen Torstin kanssa nuorena kiipeiltiin juuri noissa puissa ja kerättiin linnunmunia, oli se melkoista metakkaa kun linnut puolustivat pesiään. Olisikohan tuo pesien hävittäminen minkämoinen tihutyö nykylain valossa? Äitini ei ainakaan silloin pannut moista pahakseen, kun rastaat tekivät tuhojaan meidänkin marjapensaissa. Heinosen jälkeen on Fröbergin tölli. Nyt näemmä kylmillään, mutta lapsuudessani siinä asui vanhapoika joka teki kaiket kesät klapeja. Häntä sanottiinkin klapimieheksi. Järjesteli kuivumassa olevat halot siisteihin pinoihin niin ettei yksikään pää törröttänyt. Siitä sitten halkopinosta kun olivat ensin vuoden kuivuneet, niin pieni ne klapeiksi ihan käsipelillä. Piti toisella kädellä klapin päästä kiinni kun toiseen päähän humautti, kaikki sormet vaan siitä huolimatta klapimiehellä oli tallella. Missä lienee klapimies nykyisin, taitaa hänkin olla jo kirkkomaalla. Kotimökin pihalla on yksi paku, onkohan se tuo Leenan laina-auto? On näemmä ajanut sen pitkään ruohikkoon surutta, toivottavasti pohja ei ole kopsahtanut kiveen. Piha on tosiaan ruohottunut ja pientä koivuakin puskee maasta, eihän täällä juuri liikennettä enää ja kukaan ei ole edes viikatetta käyttänyt pitkiin aikoihin. Minkäköhänlainen pihakivetys tai asfaltti tänne tulee jos rakennusliike oikein hulppean pytinkin tähän väsää? Ei niitä lopullisia suunnitelmia kuulemma ole, laittavat kaikki ensin tasaiseksi. Mökki on pieni mutta tontti iso, joten rivitaloa tähän kuulemma suunnittelevat. Leena ja Kaarina istuvat pihakeinussa, lapsia ei näemmä ole mukana, sisareni vain keskenään odottavat meitä muita saapuvaksi. -sieltähän se tuhlaajapoika saapuu maailmalta kotiin, Leena tokaisee leikkisästi. -ja olutta kassissa sekä teille karamelliä, -totean ja minäkin istun harmaantuneeseen puutarhatuoliin. Otan karamellit esille ja muovikassin tölkkeineen lasken reilusti pöydälle, eihän minun enää tässä iässä tarvitse siskojani kainostella. Kuulumiset vaihdetaan, Raija ja Marja-Liisa ovat kuulemma myös jo tien päällä mutta poikkeavat vielä jossakin Vantaan huoltoasemalla. Hetken turistuamme ilmoitan katselevani hieman paikkoja ja kävelen liiterin sekä ulkosaunan suuntaan. Saunarakennus on rakennettu varmaan tänne ensimmäiseksi ja onkin jo pahasti kallellaan. Hämärästi muistan kun isä vaihtoi sinne jatkuvalämmitteisen kiukaan ja kertalämmitteinen iso pönttökiuas purettiin. Ovessa on riippulukko, joten kurkistan vain ikkunasta ja näen eteisen naulakossa roikkuvan jonkun vanhan kylpytakin, taitaa olla siskojeni jäämistöä kun ovat täällä joinakin vuosina viettäneet kesiään. Liiterissä säilytettiin polttopuita ja sen päädyssä on myös autokatos. Ovi ei ole lukossa joten kurkkaan liiteriin. Äidin polkupyörä on näemmä myös tuotu tänne. Lojuu nurkassa kumit litussa ja vanhanaikainen valolaitekin jo ruosteessa. Liiterissä ei ole välikattoa vaan kattotuolit koolauksineen ovat valjastettu pitkien tavaroiden säilytystilaksi. Suksia ja lautoja näyttää vielä nytkin olevan sekä taitaa olla jokin vanha lavasänkykin nostettu sinne. Aikoinaan Torstin kanssa vedimme täällä ensimmäiset sauhut muilta piilossa. Järjestimme lautoja sopivaksi tasoksi tuonne ylös ja kiipesimme niiden päälle kontalleen sauhuttelemaan. Torstin isän askista anastetut tupakit ne olivat ja kovasti pani yskityttämään.
Pelkäsimme silloin koko ajan että äiti tulisi hakemaan puita joten ovi olikin taloon päin hivenen raollaan. Toisella kertaa olimme siellä ylhäällä tutkimassa kylän lehtiroskiksesta löytämiämme pornolehtiä. Matalahan se tila oli ja hankala kiivetä mutta se oli silloin minun oma piilopaikkani, talossahan ei meillä kellään lapsella ollut omaa huonetta. Olin perheen iltatähti joten onnekseni siskoni eivät olleet montaakaan vuotta kotona ja tilanahtautta lisäämässä minun aikanani. Liiterin päässä on myös ulkohuussi. Ovi on pahasti ränneillään, sarana irronnut alapäästä ja tuokin korjaamatta ollut jo varmaan vuosia. Äitihän asui täällä isän kuoltua vielä viitisen vuotta, mutta juuri tämä ulkohuussin vaikeus ja kaivosta kannettava vesi olivat ne tekijät jotka pakoittivat hänet lopulta muuttamaan kirkolle vuokra-asuntoon. Jotenkin tässä mielentilassa ja juuri nyt viimeistä kertaa on haikeata katsella pihaa ja rakennuksia jotka aikoinaan olivat minulle tärkeä elinpiiri, mutta heti pois muutettuani ei tänne kyllä enää ole ollut ikävä asumaan. Rauhaa ja hiljaisuutta kyllä useasti heti poismuuton jälkeen kaipasi kun viikonloppuisin kerrostalossa naapurit juhlivat äänekkäästi, ovet ja ikkunat paukkuivat aina aamuyölle asti. Palaan pihapiiriin ja päätän käväistä vielä sisätiloissa. Pihakeinua ohittaessani ja pöydältä olutölkin ottaessani Kaarina kysyy että tuleeko minun ikävä näitä paikkoja? Vastaan kieltävästi ja tölkkiä avatessani kopistan kenkiäni rappusille. Sisällä on on ummehtunut haju vaikka ulko-ovi on ollut apposen avoimena jo tovin. Tyhjä talo ja talvisin lämmittämättömät huoneet keräävät kosteutta ja taitaa olla homeessakin koko pytinki. Hiiriäkin on kuulemma näkynyt. Täällä on myös sisarteni vanhoja kalusteita kun äiti vei omansa aikoinaan vuokra-asuntoon. Sisareni käyttivät tätä kuitenkin kesämökkinä muutaman viikon vuodessa ja hakivat silloin aina äitinikin omaan kotiinsa. Jaettavat tavaroiden ja esineiden pääosa on taas äidin kuoltua hänen vuokra-asunnostaan tänne takaisin tuotuja. Perunkirjoituksen aikoihin ei osattu sen paremmin keskittyä mihinkään, itse en päässyt edes koko tilaisuuteen. Kirjahyllyssä on rivi lasten ja lastenlasten hää-, ylioppilas- ja rippikuvia siistissä ojennuksessa. Ylempänä on erikseen myös äitini ja isäni hääkuva. Ikiaikainen röpelöinen kehys ja siihen kehykseen on upotettu hienosti käsitelty mustavalkokuva. Annan sormeni kulkea hääkuvan kehyksen yläreunaa. Paksu kerros harmaata pölyä tarttuu sormeeni ja kuvan tunnelma saa minut jälleen aatoksiin. Isänihän kuoli yhdeksän vuotta aiemmin kuin äiti ja se poismeno oli äidille traumaattinen tapahtuma. Isä ei ollut helppo mies ja läträsi viinan kanssa melko usein. Humalassa hän taisi olla silloinkin kun tuonne pihasaunaan kuukahti. Äiti kuitenkin saattoi aina arjen asioissa luottaa isääni ja väkivaltainen puoliso hän ei ollut koskaan. Äiti ja isä on haudattu uudelle hautausmaalle, mutta hautajaisia lukuunottamatta en ole saanut kertaakaan haudalla käydyksi. Nykyisellä kotipaikallani olen kuitenkin aina jouluna käynyt kaksi kynttilää viemässä paikalliselle muistokivelle. Lasten kuvarivissä on keskimmäisenä Kaarina. Tuossa samassa kullatussa kehyksessä olivat ensin Kaarina ja Jaska yhteisessä hääkuvassaan. Eron tultua heidän välilleen, niin äitini kuitenkin vaihtoi kehykseen kuvan jossa nyt on vain Kaarina yksin valkoisessa hunnussaan. Sitä en tiedä mihin se yhteiskuva päätyi. Saattoi olla että hän jopa poltti sen keittiön pesässä, sen verran katkera pala se ero äidilleni oli. Meidän muiden kuullen hän ei kuitenkaan koskaan maininnut mitään negatiivista Jaskasta, vähän sama kuin hänen luonnollaan ei poikkipuolista sanaa vainajista ollut tapana sanoa. Ulkoa kuuluu jo auton ovien läimähdyksiä josta arvaan toistenkin siskojeni tulleen. Ulos mennessäni näen vielä miten keittiöön on järjestetty pöydälle valtava röykkiö astioita ja aterimia. Keittiöaappien ovet ovat avoimena ja tuolienkin päälle on järjestetty joitakin liinavaatteita. Ilmeisesti nuo tavarat on tarkoitus tänään jakaa. Minulle ne kuitenkin ovat vain roinaa joten en ala niitä sen tarkemmin tutkia.
Pihalla onkin koko naisnelikko ja puheensorina naurun käkätyksineen on myös sen mukainen. Siskoni ovatkin tulleet aina hyvin keskenään toimeen. Pienet ikäerot ja heidän tasapuolinen kohtelunsa vanhempieni taholta on hitsannut sisareni hyvin yhteen. Sensijaan minä pikkuveli olin aikoinaan vain pikkuveli jolle ei tyttöjen juttuja voinut kertoilla, enkä ole vanhetessanikaan heidän ohitsensaan kertyneissä ikävuosissani kirinyt. Oletteko ottaneet karamellia? -Kysyn ja samalla palautan tyhjentyneen oluttölkkini pöydällä olevaan muovikassiin. Jätkä itse juo kaljaa ja meille tuo vaan karkkia, on siinä tasa-arvoa, sanoo vuorostaan Raija leikillään. Marja-Liisa taas ei osallistu sananvaihtoon hän ei luo silmäystäkään, vaan välttää katsekontaktia. Marja-Liisan kanssa minulla ei juurikaan juteltavaa, ikivanha kauna mitättömästä asiasta kaihertaa varmaan ikuisesti välejämme. Marja-Liisa ei aikoinaan tullut häihinikään vaan järjesti itselleen juuri sopivasti ulkomaanmatkan. Leena keskeyttää kiusallisen tilanteen ja sanoo että mennäänpäs sitten sisälle ja jaetaan tavarat jotta mökin voi luovuttaa uudelle omistajalle. Peräkanaa mennään sisälle ja aletaan jakamaan siskojeni tekemän sopimuksen mukaan tavaroita viiteen pinoon. Nämä on sitten tarkoitus arpoa ja isommat tavarat sitten lopuksi huutokaupataan keskenämme, tähdentää Leena. Vanha ryijy ja Arabian ruoka-astiasto ovat kuulemma sisaruksilleni haluttua tavaraa ja niitä ei arvonnalle alisteta. Pinojen muodostumisen jälkeen katselen niitä roinakasoja ja ilmoitan heti kättelyssä että yhden pinon voi purkaa loppuihin neljään. Vain vanhoja kattiloita ja rääsyjä, ei kiinnosta minua pätkän vertaa ja mihin ne kotona sijoittaisinkaan? Raija kyllä ne saisi kuljetettua minulle joskus myöhemmin mutta mieluimmin haluaisin tuon tavaroiden alla olevan uuden keittiönpöydän. Samoin jos isoisän vanha kello ja sodasta tuomansa puinen puhdetyö ovat vielä tallella, ne ottaisin mielelläni muistoesineeksi. Sisarukseni eivät ehdotuksestani pahastu vaan alkavat sortteeraamaan tavaroita uuteen uskoon. Sivusta katsoen sellaista touhotusta kuin tuossa olisi kuin jokin oravajoukko järjestelemässä yhteisiä pähkinöitään talven varalle. Numerolapuilla pinot merkitään ja äidin musta hattu toimii arvontaastiana. Puheensorina täyttää tilan ja en seuraa kuka minkäkin kasan saa. Mieleeni vain tulee miten tuo samainen musta hattu oli äidilläni harsolla varustettuna isän hautajaisissa. Surun murtamat äidin itkuiset kasvot näkyvät harson läpi myös eräässä vanhassa valokuvassa joka on myös minunkin valokuva-albumissani. Arvonnan jälkeen sisarukseni kiikuttavat tavaroita omiin autoihinsa jotteivat ne sekaantuisi. Itse keittiön pöytä on kuulemma äidin toimesta Leenalle luvattu ja tuolit Leenan entiset, joten kuuntelen nöyränä asiaa sivusta. Sen sijaan Marja-Liisa alkaa kyselemään vanhaa enkelitaulua joka oli aikoinaan kammarissa. Se taas on Kaarinan selvityksen mukaan hänellä kotonaan ja pisteliäitä kommentteja syntyy onko se siellä luvan perästä. Äitinihän loppuaikonaan tarvitsi apua pankki- ja kauppaasioissaan ja Kaarina kertomansa mukaan sai taulun palkaksi tälläisistä reissuistaan. Raija kuitenkin on toista mieltä, koska äiti oli hänelle sanonut ettei mitään tavaroita ole etukäteen jaettu ja kun hän sitten joskus kuolee niin koettakaa sisarukset olla riitelemättä. Minulle tulee tuota sivusta kuunnellessa ahdistava olo ja sanon meneväni kuselle. Menen huussin nurkalle ja lorotan samaan paikkaan johon aikoinaan lapsena pissasin useastikin. Vahvaa nokkosta puskee maasta ja niitä rehoittaa melkoisesti koko liiterin seinustalla. Tavaroiden jako ja pöyhintä ahdistaa jotenkin, tuo mieleeni myös lapsena näkemäni naapurin huutokaupan. Kyseisen toimituksen meklari levitteli kuolleen naisihmisen isokokoisia alusvaatteita ja melkein kuin olisi oikein nauttinut toisten henkilökohtaisten ja intiimien vaatekappaleiden esittelystä. Tässä konemiehille hyvää trasselia mies sanoi ja nosti naisen alushousut korkealle, tuo tapaus jäi oikein erityisesti mieleeni.
Menen muovikassini luokse ja avaan viimeisen oluttölkkini. Se on lämmennyt ja sihahtaa avautuessaan voimakkaasti. Käännän pääni ylös taivaalle ja tekisi mieleni huutaa. Jotenkin vain tämä jakotilanne on outo ja ikävä. Aivan kuin jokin häätö jostakin asunnosta. Vaikka täällä ei ole tullut käydyksi viime vuosina, niin tietoisuus ettei tulevaisuudessa tänne ole mitää asiaa nostaa minulle palan kurkkuun. Hörpään muutaman kulauksen, jätän vajaan tölkin pöydälle ja menen takaisin sisälle ennen kuin kukaan tulee hakemaan. Kireä tunnelma tuntuu vallanneen tilan tykkänään. Jokin kiihkeä keskustelu päättyy kun tulen takaisin ja muut katsovat minua. Sanon jotta ei minulla olisi muuta kuin jos sen vanhan taskukellon saisin? Ei näissä tavaroissa ole mitään kelloja, -sanoo Marja-Liisa tiukasti. Silloin tunnen ettei minua täällä tarvita laisinkaan ja sanonkin että minun täytyy jo lähteä käymään kaverillani kun olen niin sopinut. Jos jotain tavaroita jää niin antakaa Raijan matkaan, saan ne sieltä sitten, -jatkan vielä ja toisten vain on siihen tyytyminen vaikka Leena ja Kaarina esteleekin. Pihalle päästyäni menen keittiön ikkunan alle jossa kasvaa osittain villiintyneitä gloxinioita ja taitan niista muutaman matkaani. Vajaan oluttölkin sekä muovikassin otan puutarhapöydältä ja kävelen takaisin Masalan asemalle. Myöhemmin seison äidin ja isän haudan äärellä laskien kukkaset nojalleen hautakiveä vasten. Älkää sitten riidelkö, -sanat tulevat uudestaan mieleeni ja uskon etteivät sisarukset suuremmin riitelekään, ilmapiiri oli vain niin outo ja painostava. Siihen oli sekoittunut vanhoja kaunoja, kateuttakin mutta pääosin luopumisen ja lopullisen irroittautumisen tuskaa. Kaikki tunsivat sisimmässään lapsuudenkodin tenhon ja ikävyys sekä nostalgia nousivat pintaan. Kävelen jo ohi kirkon kohti rautatieasemaa ja ajattelen että tämä käyntini saattaa olla viimeiseni täällä lapsuuteni Kirkkonumella. Väkeähän tänne muuttaa koko ajan ja lisääntyvässä määrin mutta pääosin perheellisiä. Citymarketin viereen rakennetaan juuri par'aikaa kerrostaloja ja palvelutkin lisääntyvät mutta minä jotenkin olen jo kotiutunut muualle. Kirjoitti 21.02.2011 nimimerkki. Holja