IHAN KUIN KAIKKI KOLME OIS PUHALTANU YHTEEN HIILEEN

IHAN KUIN KAIKKI KOLME OIS PUHALTANU YHTEEN HIILEEN Vankien kokemuksia motivoivasta haastattelusta Mikkelin lääninvankilan päihdetyössä Niina Väkeväinen Opinnäytetyö Syksy 2000 Diakonia-ammattikorkeakoulu Alppikadun yksikkö

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/ HELSINGIN ALPPIKADUN YKSIKKÖ Niina Väkeväinen Ihan kuin kaikki kolme ois puhaltanut yhteen hiileen - Vankien kokemuksia motivoivasta haastattelusta Mikkelin lääninvankilan päihdetyössä Helsinki 2000 93 s. 4 liitettä Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää Mikkelin lääninvankilan vankien kokemuksia motivoivasta haastattelusta. Mikkelin lääninvankila on Itä-Suomen alueella sijaitseva 74-paikkainen suljettu laitos, jossa on tehty useiden vuosien ajan monipuolista työtä vankien yhä lisääntyvien päihdeongelmien vähentämiseksi. Merkittävimpänä keinona ovat työntekijäpareittain toteutettavat motivoivat haastattelut, joiden perustana on William R. Millerin ja Stephen Rollnickin kehittämä motivoivan haastattelun menetelmä. Haastattelujen avulla pyritään ehkäisemään päihteiden kysyntää sekä tukemaan vankeja päihteettömyydessä. Tutkimustehtävinä oli selvittää millaisena vangit olivat kokeneet motivoivan haastattelun työskentelymuodon, mitä asioita vangit olivat pitäneet motivoivissa haastatteluissa tärkeinä ja merkittävinä sekä miten motivoivan haastattelun periaatteet ja tavoitteet olivat vankien kokemusten valossa toteutuneet. Lisäksi pyrkimyksenä oli hahmottaa motivoivien haastatteluiden mahdollisia puutteita ja kehittämisideoita. Tutkimus oli kvalitatiivinen. Aineisto kerättiin kevään-kesän 2000 aikana puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla. Aineisto analysoitiin teemoittelemalla. Tutkimushenkilöinä oli viisi vähintään kaksi kertaa motivoivaan haastatteluun osallistunutta vankia. Tutkimushenkilöt olivat eri ikäistä ja heillä kaikilla oli päihteiden sekakäyttöä. Päihteidenkäyttövuosia tutkimushenkilöillä oli takana 9-30 vuotta. Tutkimushenkilöiden kokemukset motivoivasta haastattelusta olivat yleisesti ottaen hyvin myönteisiä. Tutkimushenkilöt kokivat motivoivan haastattelun hyväksi tavaksi käsitellä omaa päihteidenkäyttöään. He olivat tehneet motivoivien haastatteluiden myötä merkittäviä oivalluksia suhteessa omaan elämäänsä ja päihteidenkäyttöönsä. Tutkimushenkilöt kokivat saaneensa motivoivissa haastatteluista tukea omalle päihteettömyydelleen sekä löytäneensä haastatteluissa erilaisia tavoitteita ja ratkaisuja päihteidenkäytön suhteen. Motivoivien haastatteluiden merkittävimpinä asioina koettiin parimuotoinen työskentely, avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri sekä mahdollisuus puhua ja purkaa päihteidenkäyttöön liittyviä asioita. Kehittämistä tutkimushenkilöt kokivat haastattelijoiden luottamuksessa heihin, haastattelijoiden päihdetietoudessa sekä haastattelutilanteisiin valmistautumisessa ja paneutumisessa. Asiasanat: motivaatio, päihdetyö, riippuvuus, vangit Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulu, Helsingin Alppikadun yksikön kirjasto

ABSTRACT Diaconia Polytechnic in Finland, Alppikatu Training Unit Author: Väkeväinen, Niina Title: Prisoner Experiences of Motivational Interviews in Mikkeli Provincial Prison Substance Dependency Work Ihan kuin kaikki kolme ois puhaltanut yhteen hiileen - Vankien kokemuksia motivoivasta haastattelusta Mikkelin lääninvankilan päihdetyössä Date: October 2000 Pages: 93 Appendices: 4 The purpose of this study was to portray prisoner experiences of motivational interviews in Mikkeli Provincial Prison. Mikkeli Provincial Prison is a closed prison, located in eastern Finland. They have been working for many years in order to reduce the ever increasing substance dependency problems among prisoners. The most important method is the motivational interviews which are based on the method of Motivational Interviewing, developed by William R. Miller and Stephen Rollnic. The study focuses on the prisoners personal experiences of the motivational interviewing. The main goal was to find out how prisoners had experienced the motivational interviewing as a working method. The second goal was to find out how the aims and principles of motivational interviewing were realised. The third goal was to find some ideas for the improvement of the motivational interviews in Mikkeli Provincal Prison. The research and analysis method were qualitative. The sources used consist of five half-structured thematic interviews. The interviewees had been taken part in motivational interviews at least two times. They were of different ages and had used all kinds of substances from nine to twenty years. The experiences of prisoners in motivational interviewing, in general, were very positive. Moreover, the prisoners experienced the motivational interviewing as a good way to handle their own use of various substances. Along with motivational interviews, the prisoners had done much significant introspection regarding their own lives and their use of substances. They experienced that in the motivational interviews they had received support for using in moderation and they had found aims and solutions in relation to the use of substances. The prisoners experienced that the most important factors of motivational interviews was that the workers were working in pairs, the atmosphere was open and confidential and there was the possibility to converse freely. As defects in the implementation of the method, the prisoners saw the workers as having only a minor trust of them and a minor knowledge of substances and, also, as being unprepared for the interviews. Keywords: motivation, substance dependency work, addiction, prisoners Filed and stored at: the Diaconia Polytechnic Library, Alppikatu Training Unit

I SISÄLLYS 1 JOHDANTO 1 2 PÄIHDERIIPPUVUUS 2 3 EPÄILLYSTÄ VANGIKSI 4 4 VANKIEN PÄIHDEONGELMAT JA PÄIHDETILANNE VANKILOISSA 5 4.1 Tutkimuksia vankien päihteidenkäytöstä 6 4.2 Huumehoitotiedonkeruu Mikkelin lääninvankilassa 8 4.3 Vankien päihteidenkäyttö kurinpitotilastojen ja vankiloiden huumausainetakavarikkojen valossa 9 4.4 Uusimpia arvioita vankien päihdeongelmista ja päihdetilanteesta vankiloissa 10 5 PÄIHTEET JA RIKOLLISUUS 11 5.1 Päihteet ja väkivaltarikokset 12 5.2 Päihteet ja liikennerikokset 12 5.3 Päihteet ja huumausainerikokset 13 6 PÄIHDEONGELMAN HOITAMINEN ON AVAIN MONEEN OVEEN 13 7 VANKEINHOITOLAITOKSEN PÄIHDESTRATEGIA 15 7.1 Vankeinhoitolaitoksen tehtävät ja tavoitteet 15 7.2 Vankeinhoidon päihdetyön päämäärät ja toimintalinjat 16 7.3 Päihdetyön arvot ja normit 17 7.4 Päihdetyön toimintaperiaatteet 18 7.5 Vankilan päihdetyön toimijat 18 8 VANKIEN PÄIHDEHUOLTOPROJEKTI 19 9 MIKKELIN LÄÄNINVANKILAN PÄIHDETYÖN SUUNNITELMA 21 10 MOTIVOIVA HAASTATTELU 22 10.1 Motivaatio 25 10.2 Ambivalenssi 26 10.3 Motivoinnin ja kohtaamisen periaatteita ja käytäntöjä 27 10.3.1 Leimaamattomuus ja itseluottamuksen tukeminen 27

II 10.3.2 Yksilöllinen vastuullisuus 27 10.3.3 Empatia ja hyväksyminen 28 10.3.4 Tietojen kerääminen 28 10.3.5 Sisäisen ristiriidan luominen 29 10.3.6 Tavoitteiden selventäminen 29 10.3.7 Muutoksen toteuttaminen 30 11 TUTKIMUKSEN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT 30 12 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 31 12.1 Tutkimusympäristö ja kohderyhmä 31 12.2 Tutkimuksen aikataulu ja kustannusarvio 31 12.3 Tutkimushenkilöt ja tutkimusaineiston keruu 32 12.4 Tutkimusaineiston analysointi 33 13 TUTKIMUSTULOKSET 34 13.1 Tutkimushenkilöt ja heidän päihteidenkäyttönsä 34 13.2 Moniammatillinen parihaastattelu 36 13.2.1 Ilman muuta tartuin haastattelumahdollisuuteen heti 36 13.2.2 Kaksi päätä yhden sijasta 37 13.2.3 Kerrosvartija ei tuntunut ollenkaan kerrosvartijalta 38 13.2.4 Nuoruudesta tähän päivään ja tulevaisuuteen 39 13.3 Motivoinnin ja kohtaamisen periaatteiden toteutuminen 41 13.3.1 Tottakai haastattelijat tukivat 41 13.3.2 Luottamus on todella tärkeää 42 13.3.3 Keskustelu ei olisi jatkunut, jos ei olisi otettu vakavissaan 44 13.3.4 En usko, että arvostus on hirveän korkealla 45 13.3.5 Kaikki lähtee sinusta itsestäsi 46 13.4 Muutosajattelu ja jatkosuunnitelmat 48 13.4.1 Aloin miettimään, että ei tällainen peli pysty vetelemään 48 13.4.2 Elämää on aina vaikea lähteä elämää muuttamaan 50 13.4.3 Tavoitteena on jatkuva päihteettömyys 51 13.4.4 Sovimme, että katselemme mistä löytyisi päihdehoitoa tai - kuntoutusta 53 13.5 Motivoivan haastattelun jälkitunnelmia 54 13.5.1 Päällimmäisenä jäi mieleen hyvä olo 54 13.5.2 Minusta motivoiva haastattelu on tosi hyvä 55 13.5.3 Välillä tuli sellainen olo, että ei tähän pysty 56 13.5.4 Ennakkovalmistautumista ei varmaan ollut pidetty 57

III 13.5.5 Jos haastatteluja vaan voisi olla useammin 58 13.6 Ajatuksia menneisyydestä ja tulevaisuudesta 59 13.6.1 Päihteidenkäytössä on ollut sekä hyviä että huonoja puolia 59 13.6.2 Mitä sitten, kun pääsee siviiliin 60 14 JOHTOPÄÄTÖKSET 61 14.1 Tutkimushenkilöt ja heidän päihteidenkäyttönsä 61 14.2 Moniammatillinen parihaastattelu 62 14.3 Motivoinnin ja kohtaamisen periaatteiden toteutuminen 64 14.3.1 Tuki ja luottamuksellisuus 64 14.3.2 Vastaanottaminen ja vakavasti ottaminen 65 14.3.3 Arvostus 66 14.3.4 Vastuullisuus 67 14.4 Muutosajattelu ja jatkosuunnitelmat 68 14.5 Motivoivan haastattelun jälkitunnelmia 71 14.6 Ajatuksia menneisyydestä ja tulevaisuudesta 72 15 POHDINTA 74 15.1 Tutkimuksen luotettavuus 74 15.2 Tutkimuksen eettisyys 76 15.3 Jatkotutkimusehdotuksia 77 15.4 Tutkimuksen haasteet vankeinhoidolle, yhteiskunnalle ja diakoniatyölle 77 16 KEHITTÄMISIDEOITA 78 LÄHTEET 81 LIITTEET Liite 1. Tutkimustiedote ja tutkimukseen osallistuvan suostumus 86 Liite 2. Teemahaastattelun kysymykset 87 Liite 3. Päihteidenkäyttöhistoria 91 Liite 4. Teemahaastattelun alkuohjeistus 93

1 JOHDANTO Alkoholismi ja rikoksen tekeminen päihtyneenä ovat liittyneet kiinteästi kautta aikain suomalaisen vangin kuvaan. Nykyisin myös huumeet ovat yhä useammin vankien ongelmana. Päihdeongelmaisten määrä yhteiskunnassa ei näytä olevan ainakaan vähentymässä, joten voidaan olettaa, että rikoksiin syyllistyneiden päihdeongelmaisten määrä Suomen vankiloissa tulee tuskin myöskään vähenemään. Suomessa on vuonna 2000 keskimäärin 2800 vankia. Vankien selviytymismahdollisuuksien edistäminen on keskeinen lainsäädäntöön kirjattu tavoite. Viime vuosina on vankeinhoitolaitokselta alettu odottaa tehokkaita toimia uusintarikollisuuden vähentämiseksi. Uusina keinoina ovat toimintaohjelmat, joiden avulla pyritään esimerkiksi vähentämään päihteiden käyttöä. Lisäksi vankeinhoitolaitos julkisti vuonna 1999 oman päihdestrategiansa, jonka pohjalta kukin vankila muotoili oman laitoskohtaisen päihdetyön suunnitelmansa. Olin keväällä 2000 harjoittelussa Mikkelin lääninvankilassa (MLV), joka on Itä-Suomen läänin alueella sijaitseva 74-paikkainen suljettu laitos. Mikkelin lääninvankilassa on usean vuoden ajan tehty monipuolista työtä vankien päihteidenkäytön suhteen. Harjoitteluaikanani huomasin, että päihteet ovat monelle vangille suuri ongelma ja osasyy vankilaan joutumiseen, joten päihdetyölle on valtava tarve. Erityisesti kiinnostuin vankilassa toteutettavista motivoivista haastatteluista, joiden perustana on William R. Millerin ja Stephen Rollnickin kehittämä menetelmä. Motivoivan haastattelun tavoitteena on auttaa ihmistä tunnistamaan ja käsittelemään omaa päihdeongelmaansa sekä tukea häntä kohti muutosta. Motivoivia haastatteluja on toteutettu Mikkelin lääninvankilassa vuodesta 1997 lähtien. Kokemuksia tämän menetelmän käyttämisestä ei ole juuri tutkittu. Vankilan psykologin ehdotettua aihetta päätin osaltani tarttua haasteeseen ja tutkia motivoiviin haastatteluihin osallistuneiden vankien kokemuksia kyseisestä päihdetyön menetelmästä. 2 PÄIHDERIIPPUVUUS Päihteiden käyttöön liittyvien vaikeiden ongelmien tyypillisintä ydintä kuvataan käsitteellä riippuvuus (Poikolainen 1998, 74). Päihteistä puhuttaessa tämä merkitsee kemiallisen aineen käyttöä, joka johtaa yksilön fyysisen ja psyykkisen terveyden heikkenemiseen (Kiianmaa & Hyytiä 1998, 92). Riippuvuus syntyy altistamisesta ja altistumisesta, tietoisesti tai tiedostamatta. Siihen liittyy päihdehakuisen käyttäytymisen voimistuminen, käytön hallintakyvyn heikkeneminen ja pahimmillaan käytöksen muuttuminen pakonomaiseksi, jolloin määräävänä tekijänä on toistamispakko eli kompulsio. Riippuvuuden tunnusmerkkeinä pidetään päihteen sietokyvyn eli toleranssin kasvua ja vieroitusoireiden ilmaantumista päihteidenkäytön lopettamisyritysten yhteydessä. Henkilö, jolle tämä ongelma muodostuu, alkaa usein pitää tilaansa normaalina. Hän ikään kuin katselee maailmaa riippuvuudestaan käsin. (Päihdetyön peruskurssi 1998;

2 Tietopaketti huumeista 1997, 45.) Edwardsin ja Grossin (1976) mukaan yksilön riippuvuuden vakavuutta voidaan tarkastella seitsemän tekijän kautta. Niitä ovat käytön kasvanut ennustettavuus, lisääntynyt käyttötarve, sietokyvyn kasvaminen, toistuvat vieroitusoireet, päihteidenkäyttö vieroitusoireiden välttämiseksi ja vastustamaton halu aineen käyttöön. Lisäksi henkilöllä, jolla on vakava riippuvuus, riippuvuuskäyttäytyminen alkaa päihteettömän jakson jälkeen nopeasti uudestaan ja palautuu helposti entisenlaiseksi. (Miller & Rollnick 1991, 91-92.) Päihderiippuvuus jaetaan usein kolmeen alueeseen, joilla sen on todettu ilmenevän. Nämä ovat sosiaalinen, fyysinen ja psyykkinen. Henkilöllä, jolla riippuvuus on edennyt sairauden asteelle, voidaan selkeämmin havaita sosiaalinen, fyysinen että psyykkinen riippuvuus. Käytännössä kuitenkin kaikki kolme riippuvuuden muotoa ovat olemassa myös ongelman varhaisemmassa vaiheessa. (Tietopaketti huumeista 1997, 45.) Sosiaalisella riippuvuudella tarkoitetaan, että käyttäjän sosiaaliset suhteet ja/tai elämäntavat ovat sidoksissa päihteen käyttämiseen. Päihdehakuisuus ryhmässä voi liittyä yhteenkuuluvaisuuden tunteen hakemiseen. Fyysinen riippuvuus puolestaan tarkoittaa aineen vaikutuksesta syntyneitä hermoston muutoksia, jotka vahvistavat tarvetta käyttää ainetta yhä uudestaan. Moniin päihteisiin kehittyy myös toleranssi. Kehon totuttua päihteeseen käytön lopettaminen aiheuttaa fyysisiä vieroitusoireita, jotka taas saavat aikaan psykologisen tarpeen välttää näitä. (Dahl & Hirschovits 1998, 159-160; Tietopaketti huumeista 1997, 45-46.) Psyykkinen riippuvuus, josta käytetään eri teorioissa myös nimiä henkinen tai sielullinen riippuvuus, tarkoittaa päihteen koetun vaikutuksen pohjalta kehittyvää psykologista prosessia. Se ilmenee kokemuksena, että elämä ilman päihteitä on mahdotonta. Käyttäjä voi näin ollen jäädä riippuvaiseksi siitä tunnetilasta, jonka päihde aiheuttaa. Psyykkinen riippuvuus syntyy aineen mielihyväefektin takia ja myös opitun käyttäytymisen kautta. Yksilö on esimerkiksi saattanut oppia selviytymään vaikeista tilanteista päihteen vaikutukseen turvautumalla. (Dahl & Hirschovits 1998, 159-160; Tietopaketti huumeista 1997, 45-46.) Päihderiippuvuutta voidaan tarkastella myös hengellisenä kysymyksenä. Tällöin päihderiippuvuudessa on kyse himosta. Himo on eräänlainen perusriippuvuus, jossa ihminen on kadottanut vapautensa. Sen tilalle on tullut pakko, jolloin ihminen on täysin fyysisen, psyykkisen ja/tai sosiaalisen kohtalonsa ohjattavana. Päihdeongelman taustalla voidaan nähdä myös hengellisiä tekijöitä. Esimerkiksi elämän tarkoituksettomuus ja tyhjyys, ratkaisematon syyllisyys tai pyrkimys etsiä mystistä maailmaa näennäisuskonnollisella humalalla saattavat johtaa päihteiden käyttöön. (Päihdetyön peruskurssi 1998.) Riippuvuuskäyttäytymiselle on kuvaavaa se, että siinä tavoitellaan lyhytaikaista mielihyvää pitkäaikaisten vahinkojen kustannuksella. Usein henkilö on melko tietoinen vahingoittavista vaikutuksista ja on voinut päättää hallita tai välttää riippuvuuskäyttäytymistä. Kuitenkin hän aikaa myöten saattaa palata takaisin vanhoihin tottumuksiinsa. Päihderiippuvaisen yksilön itsekontrollin kyky heikkenee, joten vaikka hänellä olisi halua ja muutosta varten luotu strategia, kontrolli voi pettää. Riippuvuuskäyttäytyminen on kroonisesti

3 uusiutuva tila. Päihteidenkäytön loputtua riippuvuus ei häviä kokonaan, vaikka se voi jäädä taka-alalle. (Miller & Rollnick 1991, ix.) 3 EPÄILLYSTÄ VANGIKSI Ihminen, jota epäillään rikoksesta ja tuomitaan siitä, kulkee usein mutkikkaan matkan rangaistusjärjestelmässä ennen kuin edessä on vapaus. Lain mukaan poliisilla on oikeus pitää rikoksesta epäiltyä pidätettynä neljä vuorokautta. Tämän ajan kuluessa tuomioistuin voi vangita henkilön. Vangitsemisen jälkeen hän on yleensä vielä muutamista päivistä kuukausiin poliisivankilassa kuulusteluja varten. Siellä epäilyllä ei ole muuta ajanvietettä, kuin päivittäinen ulkoilu. (Reinboth 2000, D 6.) Poliisivankilan jälkeen epäilty siirretään lääninvankilaan, jossa hän on tutkintavankina. Tutkintavankina ollessaan epäilty on vielä syytön, eli häntä ei ole tuomittu rikoksesta, mutta oikeus on määrännyt hänet vangittavaksi siitä epäiltynä. Tutkintavankeuden aikana vangilla on lähes samat oikeudet ja velvollisuudet, kuin tuomitulla. Hän voi muun muassa tavata viikonloppuisin omaisiaan vankilassa ja osallistua vankilassa järjestettävään vapaa-ajan toimintaan. Tutkintavangilla ei kuitenkaan ole oikeutta saada poistumislupia eikä vankeusvangille kuuluvaa osallistumisvelvollisuutta eli velvollisuutta tehdä työtä tai osallistua koulutukseen taikka muuhun rangaistuslaitoksen järjestämään/hyväksymään toimintaan. Tutkintavankeus kestää isoissa kaupungeissa yli 44 vuorokautta. (Reinboth 2000, D 6; Vankeinhoidon vuosikertomus 1999.) Jos epäilty todetaan tuomioistuimessa syylliseksi rikokseen ja hänelle langetetaan tuomio, on hänet viipymättä toimitettava vankilaan suorittamaan rangaistusta. Tällöin henkilön asema muuttuu tutkintavangista vankeusvangiksi ja häntä alkavat koskemaan kaikki vankeusvankeihin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet, muun muassa osallistumisvelvollisuus. Vankeusvankien sijoittamisesta päätetään sijoitteluyksikössä. Vankeusvangit sijoitetaan yleensä keskusvankiloihin, mutta joskus myös lääninvankiloihin. Oikeusministeriö voi määrätä sakon muuntorangaistuksen tai enintään alle kahden vuoden pituisen vankeusrangaistuksen suoritettavaksi avolaitoksessa, mikäli tuomitun katsotaan soveltuvan sen oloihin. Avolaitokseen voivat hakea tuomionsa loppupuolella myös muissa laitoksissa rangaistustaan suorittamassa olevat vangit. (Reinboth 2000, D 6; Vankeinhoidon vuosikertomus 1999.) Vapautuneiden vankien keskimääräinen laitosaika on 8 kuukautta. Rangaistusvankien suurin ikäryhmä on 30-39-vuotiaat, joita on 1.5.1999 tehdyn vankitietojen poikkileikkauksen mukaan 34,2 %. Lähes yhtä suuri on ikäryhmä 21-29-vuotiaat, joita puolestaan on 33,8 %. Alle 20-vuotiaita on 2,7 %, yli 39-vuotiaita 20,5 % ja yli 49-vuotiaita 8,9 %. (Vankeinhoidon vuosikertomus 1999.)

4 4 VANKIEN PÄIHDEONGELMAT JA PÄIHDETILANNE VANKILOISSA Kysymykseen, kuinka paljon Suomen vankiloissa on päihdeongelmaisia vankeja, voidaan teoriassa antaa vastaus kahdella tavalla. Ensimmäinen tapa olisi selvittää, kuinka suuri prosenttiosuus tiettynä vuonna vankilassa olevien vankien keskimäärästä (keskivankiluku) on diagnostisoituna alkoholisteina ja narkomaaneina hoidon tarpeessa. Tällaista tutkimusta ei ole kuitenkaan tehty. Toinen tapa olisi selvittää, kuinka suuri prosenttiosuus tiettynä vuonna vankiloihin saapuvista vangeista on diagnostisoituna alkoholisteina tai narkomaaneina päihdeongelmiensa hoidon tarpeessa. (Vanha-Jaakkola 1999, 19.) Tällaisia selvityksiä ovat Matti Joukamaan tekemät vankien terveydentilaa koskevat tutkimukset, joissa ilmeni päihdeongelmien olevan laaja ilmiö vankien keskuudessa. Joukamaan tutkimusten jälkeen systemaattista selvitystä vankien päihteiden käytöstä ja päihdeongelmaisten vankien määrästä ei ole tehty. Arvion voi näin ollen tehdä vain henkilökunnan arvioiden ja joidenkin muiden tutkimusten, kyselyjen ja tilastojen pohjalta. Vankiloiden henkilökunta on esittänyt käytön laajuudesta hyvin erilaisia arvioita. Muutama vuosi sitten arvioitiin, että 50-80 % vangeista käyttää päihteitä. Tällöin myös esitettiin, että vankiloissa, samoin kuin yhteiskunnassa yleensä, puhtaasti alkoholistien osuus vähenee ja sekakäyttäjien osuus kasvaa. (Aho 1997, 75; Koski-Jännes 1995, 2.) 4.1 Tutkimuksia vankien päihteiden käytöstä Uusin tutkimustieto löytyy Matti Joukamaan tekemistä vankien terveydentilaa koskevista tutkimuksista, jotka selvittävät päihdeongelman laajuutta ja huumeiden käytön levinneisyyttä vankien keskuudessa ennen vankilaan joutumista ja sinne tultua. Niissä tutkittiin otantaa käyttäen kaikkia Suomen vankiloihin vuosina 1985 ja 1992 tulleita vankeja (tutkinta-, sakko-, nuoriso- ja vankeusvangit sekä pakkolaitokseen eristetyt). Otoksen koko oli 1 099 vankia, ja lopulliseen osallistuneiden joukkoon kuului 903 vankia. Aineistonkeruumenetelminä olivat terveyskyselyt ja -haastattelut, lääkärin ja hammaslääkärin kliininen tutkimus sekä asiakirjatietojen keruu. (Joukamaa 1991; Aho 1997, 73.) Suomen vankiloitten keskivankiluku oli vuonna 1985 4 411 (Oikeustilastollinen vuosikirja 1999, 260). Joukamaan vuonna 1991 julkaistu terveystutkimus antoi varsin synkän kuvan vuoden 1985 Suomen vankien päihdeongelmien laajuudesta. Tutkimuksen mukaan vuonna 1985 Suomen vankiloihin tulleista vangeista 43,9 % sai alkoholismi-diagnoosin. Miesten luku oli 44,3 % ja naisten 33,3 %. Alkoholismin esiintyvyys lisääntyi suoraviivaisesti siirryttäessä yhä vanhempiin ikäluokkiin, kunnes vanhimmassa ikäluokassa (50-74 vuotta) se taas väheni. Narkomaniadiagnoosin sai tuolloin puolestaan 6,2 % tutkituista vangeista: miehistä 6,1 % ja naisista 3,0 %. Narkomania näytti jossain määrin kasaantuvan nuoriin ikäluokkiin. Vuonna 1985 vähintään

5 noin 50 % vankilaan saapuneista vangeista oli selvästi päihderiippuvaisia. (Joukamaa 1991, 103-107.) Joukamaan tutkimusten mukaan vuoteen 1992 tultaessa (vuoden 1992 osalta tutkimus on vielä kesken) päihderiippuvaisten osuus vankilaan saapuneista vangeista oli entisestään kasvanut. Vuonna 1992 noin 60 % vankilaan saapuneista vangeista sai alkoholismi-diagnoosin ja noin 12 % narkomania-diagnoosin. Eli vuonna 1992 yli 70 % vankilaan saapuneista oli selvästi päihderiippuvaisia. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 6.) Joukamaan mukaan alkoholi oli sekä vuonna 1985 että vuonna 1992 eniten vangeille ongelmia aiheuttanut päihde. Huumeiden käyttö oli lisääntynyt huomattavasti vuodesta 1985 vuoteen 1992. Kansanterveyslaitoksen syksyllä 1995 tekemä tutkimus antaa tietoa vankien huumeiden käytön yleisyydestä vapaudessa kuin myös vankilassa. Tutkimukseen osallistui neljä laitosta: Helsingin ja Turun keskusvankilat, Keravan nuorisovankila sekä avolaitoksena Naarajärven varavankila. Tutkimus oli vapaaehtoinen ja siinä käytettiin kyselylomaketta. Vangeilta kysyttiin heidän huumeiden käyttöään. Lisäksi olisi haluttu saada virtsanäytteet, mutta niiden ottamisesta luovuttiin, koska huumausaineiden käyttäjistä vain 58 % ja eikäyttäjistä 71 % olisi antanut näytteen. Kyselyyn osallistui 83 % tutkimukseen valittujen osastojen vangeista eli yhteensä 354 henkeä. (Aho 1998, 75; Korte, Pykäläinen, Lillsunde & Seppälä 1996, 10.) Tutkimushetkellä 31 % vastanneista ilmoitti käyttäneensä huumeita kyseisessä vankilassa. Vastanneista 73 % ilmoitti kokeilleensa huumausaineita ja suonensisäisestä käytöstä ilmoitti 11 %. Käyttö oli yleisintä Helsingin keskusvankilassa ja Keravan nuorisovankilassa, joissa hieman vajaa 50 % vangeista käytti huumeita. Vähäisintä huumeiden käyttö oli Naarajärven varavankilassa, jossa käyttäjiksi ilmoittautui 9,5 % vastanneista. (Aho 1998, 75; Korte ym. 1996, 10.) Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston erikoistutkija Timo Aho on arvioinut, että vankiloiden huumeongelma on ollut hieman suurempi, kuin Kansanterveyslaitoksen tekemä tutkimus osoitti. Aho perustelee tätä sillä, että melko suuri osa vangeista kieltäytyi virtsatutkimuksesta. Lisäksi huumeiden käytön myöntäminen voi olla avovankilassa vangille vaikeaa, koska kiinni jäämisestä seuraa suljettuun laitokseen joutuminen ja mahdollisesti vielä lisärangaistuksia. (Aho 1997, 75-76.) Liisa Riittisen tutkimuksessa Vankien elämänhallinta (1998) ilmeni vankien päihdeongelman olevan laajempi ja vakavampi kuin Joukamaan (1991) tulosten perusteella voi arvioida. Tutkimuksessa kuvattiin vankien elämänhallintaa ja tiedot kerättiin 30:lta viimeisen kahden kuukauden aikana vangitulta mieheltä. Alkoholin käyttöä arvioitiin CAGE- ja MmMast-testin yhdistelmällä, jossa alkoholin ongelmakäyttö ilmenee vähintään kolmesta kyllä-vastauksesta. Testeihin kuuluvia kysymyksiä täydennettiin muita päihteitä kuin alkoholia koskevilla ja päihteidenkäytön tiheyttä koskevilla lisäkysymyksillä. Riittisen tutkimuksessa selvisi monilla vangeilla olevan runsasta päihteidenkäyttöä ja vaikeita päihdeongelmia. Vähintään kolme kyllä-vastausta CAGE- ja MmMast-kyselyssä oli 23:lla tutkittavalla. Vastaajista 21 ilmoitti käyttäneensä muita päihteitä kuin alkoholia. Tutkittavat olivat käyttäneet päihteitä keskimäärin hieman

6 useammin kuin joka toinen päivä ja olleet päihtyneinä keskimäärin joka toinen päivä. Lisäksi päihteiden käytöllä oli riskimerkitystä tutkittavien elämässä: esimerkiksi siten, että se vaikutti toiseen suuntaan kuin myönteiset resurssit elämässä, kuten suotuisat perheolot. (Riittinen 1998.) 4.2 Huumehoitotiedonkeruu Mikkelin lääninvankilassa Mikkelin lääninvankila oli vuonna 1998 mukana valtakunnallisessa Huumehoitotiedonkeruussa. Tiedonkeruuseen osallistui 65 eri päihdehuollon yksikköä, jotka keräsivät ns. Pompidou-lomakkeella huumeiden käytön vuoksi päihdehuollon hoitoon hakeutuneiden asiakkaiden tietoja. Raportissa käsiteltiin 2 862 asiakkaan tietoja, joista naisten osuus oli 24,7 %. (Vuoden 1998 Huumehoitotiedonkeruun palautemoniste: Mikkelin lääninvankila, 2-3.) Mikkelin lääninvankilassa tiedonkeruuta toteutettiin 3.5. - 31.12.1998 välisenä aikana. Tänä ajanjaksona tiedonkeruulomake täytettiin 13 asiakkaasta. Valtakunnallisiin tietoihin verrattuna vankiloiden terveydenhuollon yksiköiden asiakaskunta oli opioidiriippuvaisille (heroiini, morfiini ja oopium) lääkehoitoa antavien yksiköiden asiakaskunnan ohella vanhinta. Vankiloiden asiakkaista 38 % kuului ikäjakaumaan 20-24 vuotta ja 52 % ikäjakaumaan 25-39 vuotta. (Vuoden 1998 Huumehoitotiedonkeruun palautemoniste: Mikkelin lääninvankila, 3-4.) Hoitoon hakeutumista tarkastellessa tuli ilmi, että vankiloissa ensi kertaa hoitoon hakeutuneiden miesten osuus oli kaikkein suurin (43,2 %). Asiakkaiden ensisijainen päihde oli valtakunnallisella tasolla, kuten myös vankiloissa stimulantit (amfetamiini, meta-amfetamiini ja kokaiini). Valtakunnallisella tasolla ensisijaisen päihteen käyttötapa oli lähes puolella asiakkaista suonensisäinen käyttö. Yli 60 % asiakkaista käytti ensisijaista päihdettään joko 2-6 kertaa viikossa tai päivittäin. Yli puolet (56,8 %) vankiloiden asiakkaista oli käyttänyt joskus elämänsä aikana yhteisesti injisointivälineitä eli pistoruiskuja ja -neuloja. (Vuoden 1998 Huumehoitotiedonkeruun palautemoniste: Mikkelin lääninvankila, 7-13.) 4.3 Vankien päihteidenkäyttö kurinpitotilastojen ja vankiloiden huumausainetakavarikkojen valossa Päihdeainerikkomukset vähenivät vankiloiden pitämien kurinpitotilastojen perusteella 90-luvun puolivälissä, jonka jälkeen ne taas lisääntyivät jonkin verran. Vuonna 1992 vankiloissa kirjattiin kaikkiaan 531 päihderikkomusta, kun vuoteen 1995 mennessä tapaukset olivat vähentyneet 200:lla (304). Vankiluku pysyi tämän ajanjakson lähes muuttumattomana (1992: 3 511 vankia ja 1995: 3 248 vankia). Vuonna 1999 päihdeainerikkomuksista määrättiin vankiloissa 298 rangaistusta. Vankiluku oli tällöin 2 663. Syitä muutokseen voi etsiä muun muassa vankiaineksesta, joka on muuttunut yhä vaikeammaksi. 90- luvulla rattijuoppojen tilalle vankilaan tuli yhä enemmän huumausainerikoksista tuomittuja ja henkirikollisia. Järjestyksen ja päihdeaineiden käytön kannalta tilanne on näin ollen hankaloitunut. Myös päihteiden laadussa

7 tapahtui 90-luvun puolivälissä Ahon mukaan selkeä muutos. Väärinkäytettyjen lääkeaineiden, pääasiassa pillereiden, käyttö vähentyi lähes puoleen, ja huumeiden käyttö ainakin grammoissa laskettuna yli kaksinkertaistui. (Aho 1998, 76 Vankiloiden kurinpitotilastojen 1992-1995 mukaan; Vankeinhoidon vuosikertomus 1999, 52.) Lisävalaistusta vankiloiden päihdetilanteeseen saadaan tarkastelemalla tietoja vankiloista löydetyistä huumeista ja päihdyttävistä aineista. Vankiloiden kuukausiraporttien mukaan 90-luvulla kaikista vankiloista löytyi joko päihdyttäviä lääkkeitä tai huumeita. Takavarikkojen ja löydettyjen aineiden määrässä ei tapahtunut suuria muutoksia. Vuonna 1997 vankiloista takavarikoitiin noin 1,8 kg huumausaineita sekä 4 813 päihdyttävää pilleriä. Vuonna 1998 takavarikoitujen huumausaineiden määrä nousi noin 4,2 kg:aan ja takavarikkomäärien uskotaan olevan yhä nousussa. Sitä on kuitenkin vaikea sanoa, kertovatko takavarikot enemmän tarkastusten tiheydestä ja tarkkuudesta vai itse aineiden käytöstä. (Koski-Jännes 1995, 19-20; Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 6.) 4.4 Uusimpia arvioita vankien päihdeongelmista ja päihdetilanteesta vankiloissa Edellä esitettyjen tutkimusten valossa voidaan arvioida vankien päihdeongelmien ja erityisesti huumeiden käytön kasvaneen merkittävästi. Myös vankeinhoidon vuoden 1999 vuosikertomuksen mukaan vankien terveys ja työkyky ovat laskeneet. Vankien huonontunut kunto näkyy muun muassa siten, että vuonna 1999 heitä pystyttiin sijoittamaan aiempia vuosia vähemmän työhön, opiskeluun tai muuhun kuntouttavaan toimintaan. Perussyy tähän on vankien huumeiden käyttö. Tämänhetkisten arvioiden mukaan kolmella vangilla neljästä on päihdeongelma (Repo 2000, A 7). Vankeinhoitotarkastaja Kimmo Hypénin mukaan keskusvankiloiden vangeista noin puolet käyttää suonensisäisiä huumeita. Tilanteen on arvioitu olevan pahin Keravan nuorisovankilassa, jossa käyttäjiä on peräti 80 prosenttia. Kun tätä lukua tarkastellaan suhteessa tietoon, että vapautuneista vangeista 75-80 prosenttia joutuu takaisin vankilaan ja alle 21-vuotiaista jopa noin 90 %, voidaan olettaa, että ongelmat tulevat lisääntymään. (Harju 2000, A 7; Vankeinhoidon vuosikertomus 1999.) Vuonna 1998 vapaaehtoisiin päihdeohjelmiin osallistui vankiloissa yli 500 vankia, kun vastaavasti vuonna 1994 päihdehoitoa sai 80 vankia. Hoitoa saaneiden määrä on näin ollen moninkertaistunut, ja vuonna 1999 päihteettömyyttä tukevaa toimintaa oli yli puolessa laitoksista. (Partanen 1999, A 5.) Silti vankiloissa annettava päihdekuntoutus ei vastaa kysyntää. Oikeusministeriön vankeinhoitotarkastaja Jukka Mäki on arvioinut, että hoidon tarve on viisinkertainen tarjontaan nähden. Hänen mukaan vankiloissa on heikoimmat resurssit ja vaativimmat asiakkaat, joten paine vankiloiden päihdetyön kehittämiseen ja lisäämiseen nousee selvästä tarpeesta. (Repo 2000, A 7.) Vankiloissa tarvitaan yhä enemmän uusia työmuotoja, joiden avulla voitaisiin vaikuttaa vankien elämänhallinnan lisääntymiseen, ja tätä kautta päihteidenkäytön ja vankilassaolokertojen vähenemiseen sekä vankilakierteen katkaisemiseen. Lisäksi ongelmana on jatkohoidon

8 puute. 5 PÄIHTEET JA RIKOLLISUUS Päihteidenkäytön ja rikollisuuden suhde on monisyinen. Aromaan (1983) mukaan esimerkiksi alkoholi voi kytkeytyä rikokseen usealla eri tavalla. Se voi tuottaa mielentilan, jonka teko edellyttää ja myös muuttaa rikoksen teko- ja tapahtumistodennäköisyyttä. Toisissa tapauksissa, esimerkiksi rattijuoppoudessa, päihteen käyttö on teon suorittamisedellytys ja jossakin toisissa tilanteissa tilannetekijä, joka ei suoranaisesti vaikuta rikokseen, mutta esiintyy sen kanssa samanaikaisesti. (Aromaa 1983, 158-159; Koski-Jännes 1995, 9.) Joukamaan (1991: 45) vuonna 1985 tutkimien vankien omien kertomusten mukaan suurin osa rikoksista oli tehty päihteiden vaikutuksen alaisena. Miesvangeista 82,4 % oli ollut rikoksentekohetkellä päihtynyt. Tuolloiseen päihtymykseen 81,3 % miehistä oli käyttänyt alkoholia. Huumeiden ja lääkkeiden vaikutuksen alaisena kertoi olleensa 8,8 % vangeista (6,0 % lääkkeet ja 2,8 % huumeet). Osa miehistä oli käyttänyt eri edellä mainittuja päihteitä yhdessä. Waltersin (1994) mukaan päihde- ja rikoskeskeinen elämäntapa voi kehittyä kolmea eri tietä. Joillakin päihteiden käyttö johtaa rikoksiin vähentämällä estoja, heikentämällä arvostelukykyä, johdattamalla rikollisiin piireihin sekä aiheuttamalla tavallista suuremman rahan tarpeen. Toisilla rikoksiin osallistuminen taas laajentaa mahdollisuuksia hankkia ja käyttää päihteitä. Lisäksi rikosten tekeminen luo tarpeen neutraloida niiden aiheuttamaa syyllisyyttä päihteiden avulla. Kolmas mahdollisuus on, että päihdekeskeisen ja rikollisen elämäntavan kehitykset ovat vastavuoroista ja toisiaan tukevia. Tällöin ei päihteitä eikä rikollisuutta voida kumpaakaan pitää syytekijänä. (Koski-Jännes 1995, 11.) Vaikka päihteillä on osuutta moniin rikoksiin, niin on syytä muistaa, että valtaosa päihteitä käyttävistä ihmisistä ei sekaannu missään elämänsä vaiheessa rikoksiin. On kuitenkin olemassa pieni ryhmä ihmisiä, joilla päihteiden käyttö ja rikollinen toiminta nivoutuvat yhteen tuottaen monenlaisia ongelmia heille itselleen ja ympäröivälle yhteiskunnalle. Tutkimusten mukaan tämä ryhmä koostuu tyypillisesti eri tavoin huono-osaisista henkilöistä, joita yhdistävät alhainen koulutustaso, vähäinen ammattitaito ja työttömyys. Lisäksi taustalta löytyy myös rikkinäisiä perhesuhteita sekä päihteiden käyttöön ja rikollisuuteen altistavia sosialisaatiokokemuksia. Näyttää siis, että tietynlaiset rakenteellis-sosiaaliset tekijät osaltaan tuottavat päihdeja rikoskeskeistä elämäntyyliä. (Koski-Jännes 1995, 10.) Muitakin teorioita rikollisuuden ja päihteiden käytön yhteyksistä on esitetty. Ilmeistä joka tapauksessa on, että vaikka tietyt riskitekijät ja olosuhteet lisäävät yksilön todennäköisyyttä päätyä päihde- ja rikosuralle, ne eivät yksin määrää henkilön kohtaloa tai tee hänestä päihdeongelmaista tai rikollista. Yksilöllisillä taipumuksilla ja ympäristöehtojen vuorovaikutuksella on myös vaikutusta. Lisäksi elämänpoluilla on aina tilaa yksilön omille valinnoille.

9 5.1 Päihteet ja väkivaltarikokset Alkoholilla on merkittävä osuus väkivaltarikoksissa. Alkoholin ja väkivallan yhteys käy ilmi sekä poliisitilastoista että väkivaltarikollisuutta käsittelevistä tutkimuksista. Vuonna 1998 poliisin selvittämissä pahoinpitelyrikoksissa oli ollut tekohetkellä humalassa törkeään pahoinpitelyyn syyllistyneistä 83 %, pahoinpitelyyn syyllistyneistä 75 % ja lievään pahoinpitelyyn syyllistyneistä 70 %. Poliisin merkintöjen mukaan vuonna 1998 murhaan, tappoon tai niiden yrityksiin syyllisiksi epäillyistä henkilöistä oli 79 % teon tehdessään alkoholin vaikutuksen alaisena. Sekä tekijä että uhri ovat päihtyneitä yli 50 %:ssa henkirikoksista. (Aromaa 1999, 14-17.) 5.2 Päihteet ja liikennerikokset Liikennerikosten ja päihdyttävien aineiden käyttämisellä on selkeä yhteys. Liikennerikkomuksia, joissa päihteet ovat mukana tulee ilmi vuosittain useita satoja tuhansia. Tyypillisin rikkomus on rattijuoppous. Vuonna 1998 rattijuopumusrikkomuksia oli 21 850 tapausta, mikä on hieman enemmän kuin vuonna 1997. Yleisesti rattijuoppous kuitenkin vähentyi 90-luvulla. Vankilaan joutuneiden rattijuoppojen määrä on vähentynyt yhdyskuntapalvelun käyttöönoton ja lisääntyneen yhdyskuntapalvelun käytön vuoksi. Vuonna 1999 toukokuun 1. päivänä tehdyn vankikartoituksen mukaan laitoksissa oli kaikkiaan 312 rattijuopumuksesta päärikoksena tuomittua vankia eli 13,2 % vangeista. (Niemi 1999, 56-57; Vankeinhoidon vuosikertomus 1999.) 5.3 Huumausainerikokset Huumausainerikos päärikoksena tuomittujen vankien määrä on lähes viisinkertaistunut 1980-luvun lopun tilanteesta. Tyypillisin huumausainerikos Suomessa on kannabiksen tai amfetamiinin hallussapito tai käyttö (Kinnunen 1999, 95). Vuoden 1999 vankikartoituksen mukaan laitoksissa oli kaikkiaan 360 huumerikoksesta päärikoksena tuomittua vankia eli 15,2 % vangeista. Lisäksi 84 vankia oli syytteessä huumerikoksesta. Huumerikoksista tuomitut vangit ovat moniongelmainen ryhmä. Lisääntyvän hoidon tarpeen lisäksi vankiloissa joudutaan huomioimaan monia järjestykseen ja turvallisuuteen liittyviä ongelmia. (Vankeinhoidon vuosikertomus 1999.)

10 6 PÄIHDEONGELMAN HOITAMINEN ON AVAIN MONEEN OVEEN Päihderiippuvuuteen perustuva päihdeongelma ei ole ratkaistavissa pelkällä päihteettömällä ympäristöllä tai ympäristöllä, jossa ulkopuoliset kontrolloijat estävät päihteiden käytön yritykset. Henkilön päihderiippuvuutta ylläpitävien tekijöiden muuttumisessa ja muuttamisessa on kyse päihdeongelmaan liittyvän tietoisuuden lisäämisestä. Tällöin yksilö tulee tietoiseksi päihteiden käyttöä ylläpitäneistä uskomuksistaan, ajatuksistaan ja riskitilanteistaan. (Kallio & Holmberg & Tuomola 1996, 18.) Yleisesti päihdehoitoon suhtaudutaan niin, että se joko tehoaa ongelmaan tai sitten ei. Tällöin hoidon tehoamisella tarkoitetaan päihdeongelmaisen täydellistä raitistumista ja hoito katsotaan epäonnistuneeksi, jos päihdeongelmainen retkahtaa. Lasse Murto (1997: 417) on herättänyt keskustelua siitä, että tällaisesta näkökulmasta päihdetyön tulokset näyttävät varmasti huonoilta. Päihdeongelmaa on vaikeaa hoitaa. Hoitaminen ei ole läheskään aina palkitsevaa tai täysraittius-mittarilla arvioituna kovinkaan tuloksellista toimintaa. Päihdehoidossa on kuitenkin muitakin tuloksia kuin täysraittius. Jos tavoitteeksi asetetaan päihdeongelmaisen tukeminen ja konkreettinen auttaminen, käyttöputken katkaiseminen, päihteidenkäytön jälkitilan hoitaminen tai elämäntapojen ja elämäntilanteen ajoittainen kohentaminen, on tulos hyvä. Vanha-Jaakkolan mielestä myös vankilassa toteutettavan päihdehoidon tavoitteita ja tuloksia ovat muutkin kuin vangin täydellinen raitistuminen ja raittiina pysyminen. Niitä ovat muun muassa vangin päihdeongelman pahenemisen hidastuminen, pysähtyminen, lieveneminen sekä päihteidenkäytöstä aiheutuvien haittojen väheneminen. Näiden ehkä vaatimattomampien, mutta usein realistisempien tavoitteiden saavuttamiseksi päihdeongelmia kannattaa hoitaa vankiloissa aivan samoin kuin muuallakin yhteiskunnassa. (Vanha-Jaakkola 1999, 14-15.) Vankien päihdeongelmien ja vankilatuomioiden määrän välillä on selvä yhteys. Joukamaan vuonna 1985 tekemässä vankien terveystutkimuksessa alkoholismin esiintyvyys lisääntyi lähes lineaarisesti vankilatuomioiden määrän lisääntyessä. Ensi kertaa vankilassa olevista vangeista alkoholisteiksi diagnosoitiin vajaa 25 %, mutta yli 6 kertaa vankilassa olleista jo lähes 75 %. Narkomanian esiintyvyys kasvoi lähes kolminkertaiseksi siirryttäessä ensikertalaisista kaikkein eniten aiempia tuomioita suorittaneiden luokkaan. (Joukamaa 1991, 105-107.) Juha Kääriäinen (1994) on tutkimuksessaan todennut tämän saman ilmiön. Tutkimuksessa kuvattiin hyvin, kuinka päihderiippuvuus on yksi keskeisistä tekijöistä, joka myötävaikuttaa vankilaan joutumiseen ja joka usein tehokkaasti estää rikoksenuusijoiden mahdollisuudet irrottautua rikos- ja vankilakierteestä. Koska vankila- ja rikoskierteellä on näin tiivis yhteys päihdeongelmiin, on pääteltävissä, että mikäli tuo kierre halutaan katkaista, on päihdeongelmia pyrittävä hoitamaan niin vankilassa kuin sen ulkopuolella. Koska päihdeongelmaiset vangit ovat usein luonteeltaan impulsiivisia, kaikkinaiset toimenpiteet, jotka tukevat

11 toiminnan suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä, ovat heille hyödyksi. Siksi hoidon jatkuvuuden tulisi toteutua jo vankilassa oltaessa. Myös siirtyminen vapauteen porrastetusti, esimerkiksi suljetusta vankilasta avovankilaan ja vapauduttua A-klinikalle, palvelee hoidon jatkumista. Vähittäinen syöksy vapauteen on vähemmän stressaavaa kuin välitön syöksy tuntemattomaan. (Koski-Jännes 1995, 100.) 7 VANKEINHOITOLAITOKSEN PÄIHDESTRATEGIA Alkuvuodesta 1999 vankeinhoitolaitos julkisti Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategian toimintaohjeet vuosille 1999-2001. Siinä esitetään ne päämäärät, toimintaperiaatteet ja tavoitteet, joilla vankeinhoitolaitos torjuu päihderikollisuutta, ehkäisee päihteiden käytöstä aiheutuvia haittoja ja tukee vankeja rikoksettomaan ja päihteettömään elämäntapaan. Ohjeen tarkoitus on selkeyttää vankeinhoidon ja sen työntekijöiden roolia ehkäisevässä ja korjaavassa päihdetyössä. Strategiassa myös osoitetaan tarvittavat toimenpiteet. 7.1 Vankeinhoitolaitoksen tehtävät ja tavoitteet Vankeinhoitolaitoksen tehtävänä on panna täytäntöön tuomioistuinten määräämät vankeusrangaistukset ja sakon muuntorangaistukset sekä huolehtia tutkintavankeuden toimeenpanosta. Lisäksi vankeinhoitolaitoksen tehtävinä on edistää vankien suoriutumismahdollisuuksia, vapauteen valmistamista ja sijoittumista yhteiskuntaan. (Asetus vankeinhoitolaitoksesta 14.2.1986/134.) Vankeinhoitolaitoksen tavoitteena on tehtävää toteuttaessaan osaltaan huolehtia yhteiskunnan turvallisuudesta sekä myötävaikuttaa uusintarikollisuuden vähentämiseen ja rikollisuutta ylläpitävän syrjäytymiskehityksen katkaisemiseen. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 13.) 7.2 Vankeinhoidon päihdetyön päämäärät ja toimintalinjat Vankeinhoidon tehtävien ja tavoitteiden pohjalta vankiloiden päihteiden vastaiselle työlle muotoutuu kaksi päämäärää. Ensinnäkin vankeinhoitolaitos pyrkii huolehtimaan rangaistusten täytäntööpanosta siten, ettei vankiloissa esiinny, käytetä tai valmisteta päihteitä ja ettei vankilasta suuntaudu sen ulkopuolelle huumerikollista toimintaa. Toisena päämääränä on tukea vankeja rikoksettomaan ja päihteettömään elämäntapaan päihteettömällä ja turvallisella toimintaympäristöllä ja kehittämällä vangin valmiuksia. Näin pyritään ehkäisemään päihteiden käytöstä aiheutuvia haittoja. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 13.)

12 Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategiassa toimintalinjoiksi on valittu neljä linjaa: 1. Päihteiden tarjonnan ja päihderikollisuuden ehkäisy 2. Päihteiden kysynnän ehkäisy 3. Päihteiden käytöstä aiheutuvien haittojen ehkäisy ja 4. Päihdeongelmaisen vangin kuntoutusjatkumon turvaaminen yhteistyössä vangin kotikunnan kanssa. Toimintalinjojen ja päämäärien toteuttamisessa käytettävät keinot ovat laitoksissa moninaiset. Keskeistä on toteutettava ennaltaehkäisevä työ ja tiedotus, valvonta, erilaiset vankien päihteettömyyttä tukevat toiminnat sekä yhteistyö eri päihdetyön toimijoiden kanssa. Olemalla vuorovaikutuksessa vangin kanssa voidaan ennakoida, ehkäistä ja estää päihteiden käyttöä ja päihderikollista toimintaa. Lähityön menetelmin ja eri toimintamuotojen avulla voidaan vankia tukea rikoksettomaan ja päihteettömään elämäntapaan sekä ohjata ja motivoida häntä hoitoon. Toiminnan tavoitteena on vangin elämäntilanteen ja toimintakyvyn parantaminen. Avoin ja luottamuksellinen vuorovaikutus osana vankeinhoidon perustyötä auttaa vähentämään houkutusta ja painetta päihteiden käyttöön. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa.) 7.3 Päihdetyön arvot ja normit Vankeinhoitolaitoksen toiminnan perustaksi on määritelty ihmisarvon kunnioittaminen, oikeudenmukaisuus sekä käsitys yksilön mahdollisuudesta muuttua ja kasvaa. Käytännön työssä tämä merkitsee sitä, että vankeja kohdellaan inhimillisesti, asiallisesti ja tasavertaisesti, ja että yksilön kasvua ja kehitystä tuetaan rangaistuksen aikana luomalla siihen edellytyksiä yhteistyössä eri tahojen kanssa. Vangin osallistuminen päihteettömyyttä tukeviin toimintoihin on vapaaehtoista ja perustuu oma-aloitteisuuteen. Avaimena omaehtoisen muutoksen alkamiseen nähdään asiallinen tiedotus, kannustus ja motivointi. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 17-18.) Vankeinhoidossa toteutettavan päihdetyön keskeiset normit on esitetty eri lainsäädännöissä, esimerkiksi rikoslain huumerikollisuutta koskevassa luvussa (luku 50), vankeinhoitoa ohjaavassa lainsäädännössä ja vankeinhoitolaitoksen ohjeistossa sekä terveydenhuollon ammattihenkilöiden velvollisuuksia koskevassa laissa (559/1994). Käytännön työssä on otettava myös huomioon muun muassa potilaan asemaa ja oikeuksia koskevan lain (785/1992) säännökset ja päihdehuoltolain (41/1986) periaatteet. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 18-19.) Hallitusmuodon sosiaalisia perusoikeuksia koskevan 15 a :n 3 momentin mukaan julkisen vallan on turvattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Rangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain ja tutkintavankeudesta annetun lain mukaan sairasta tai vammautunutta vankia on hoidettava ja kuntoutettava asianmukaisesti. Laitoksissa on mahdollisuuksien mukaan järjestettävä

13 toimintaa, joka edistää vangin mahdollisuuksia tulla toimeen yhteiskunnassa. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 20.) Vangin on saatava päihdeongelmaansa apua vankeinhoidon terveydenhuoltohenkilöstöltä ja muulta päihdetyöhön perehtyneiltä työntekijöiltä. Päihdehuoltopalveluja annetaan vangille päihdehuoltolain (41/1986) mukaisesti. Keskeisenä lähtökohtana on, että palveluja annetaan henkilön avun, tuen ja hoidon tarpeen perusteella. Palvelut on pyrittävä järjestämään siten, että niiden piiriin voi hakeutua oma-aloitteisesti, ja että asiakkaan itsenäistä suoriutumista tuetaan. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 20-21.) 7.4 Päihdetyön toimintaperiaatteet Systemaattista päihdetyötä on tehty yhteiskunnassa jo pitkään, mutta monelta osin se on vasta aluillaan vankeinhoidossa. Eri puolilta saatujen kokemusten ja kokeilujen sekä tutkimusten kautta on vankeinhoitoon kuitenkin jo kertynyt eräitä keskeisiä ammatilliseen ja tulokselliseen päihdetyöhön perustuvia toimintaperiaatteita ja käytäntöjä. Ne heijastavat myös niitä arvoja, joihin vankeinhoito on yhteiskunnassamme sitoutunut. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 21.) Vankiloiden päihdetyön tulee perustua tutkittuun tietoon, moniammatilliseen työskentelyyn ja lähityöhön, eettisesti kestäviin periaatteisiin sekä yhteistyöhön yhteiskunnan eri asiantuntijoiden kesken. Päihdeongelmaisen vangin avuntarpeisiin täytyy vastata aina - yksilölliset tarpeet huomioon ottaen. Päihteettömyyttä edistävän toiminnan on oltava monipuolista ja kannustavaa. Siihen osallistuminen perustuu vapaaehtoisuuteen, vangin omatoimisuuteen ja vastuunottoon sekä niiden vahvistamiseen. Vankilassa tehtävän työn toimintaperiaatteena on kokonaisvaltaisuus. Eri toimintalinjojen on tuettava toisiaan. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 22.) 7.5 Vankilan päihdetyön toimijat Vankeinhoitolaitoksen henkilöstö muodostuu laitoksissa hallinto, vartiointi ja valvonta, työnjohto ja talous, terveydenhuolto sekä koulutus- ja muussa toiminnassa työskentelevästä henkilöstöstä (Vankeinhoidon vuosikertomus 1999, 55). Vankilan päihdetyö on koko henkilökunnan asia, sillä päihteisiin liittyviin kysymyksiin törmätään vankeinhoidossa päivittäin. Päihdestrategian toteuttaminen edellyttää koko henkilöstön sitoutumista ja osallistumista sekä omalla tehtäväalueella että laitoksen kokonaisuudessa. Työntekijät ovat tärkein ja vaikuttavin tekijä vankiloiden päihdetyössä, sillä vain heidän kauttaan se tulee osaksi vankeinhoidon arkipäivää ja vankilan perustyötä. Jokaisen työntekijän vastuulla on, että päihteiden käyttöön aina puututaan, että siihen liittyvät tekijät ennakoidaan, ja että vankeja tuetaan ja motivoidaan päihteettömyyteen. Avaimena toimivaan päihde-ehkäisytyöhön on lähityö vankien kanssa. Myös toimivat suhteet eri yhteistyötahoihin ovat tärkeät. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 23-24.)

14 Vankeinhoidon päihdestrategian periaatteena on, että vastuun päihdeongelmiensa selvittämisestä kantaa vanki itse. Vankilan henkilökunnalla, yhteistyötahoilla ja vapaaehtoistyöntekijöillä on merkittävä rooli siinä, että olosuhteet kuntoutumiselle ovat suotuisat. Tavoitteena on tarjota apua ja tukea sekä järjestää tarpeenmukaista toimintaa niin, että vangin omat voimavarat saadaan toipumisessa käyttöön. Päihteiden käytön saaminen hallintaan on usein ratkaiseva tekijä vangin elämänhallinnassa. (Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia 1999, I osa, 24.) 8 VANKIEN PÄIHDEHUOLTOPROJEKTI Päihdetyön kysymykset ovat olleet Mikkelin lääninvankilassa kymmenen vuoden ajan keskeinen henkilöstökoulutuksen teema. Vuosina 1996-1999 lääninvankila oli mukana Vankien päihdehuollon kehittämishankkeessa eli VP-projektissa, joka oli Raha-automaattiyhdistyksen rahoittama neljän järjestön ja kymmenen vankilan yhteisprojekti. Asiantuntijoina hankkeen hallinnossa olivat edustajat oikeusministeriön vankeinhoito-osastosta, sosiaali- ja terveysministeriöstä ja Suomen kuntaliitosta. Koordinointivastuu oli A- klinikkasäätiöllä. (Mutalahti 1999, 5.) Vankien päihdehuoltoprojektin taustana olivat selvitykset ja havainnot vankien pahenevasta päihdeongelmasta. Projektilla haluttiin osoittaa, että päihdehuoltoon on vankilassa mahdollisuus ja se voidaan toteuttaa tuloksellisesti. Toiminnan kohteena olivat päihdeongelmaiset vangit eli vangit, jotka osallistuivat kehittäviin ohjelmiin ja menetelmiin sekä vankiloiden henkilökunta, joka osallistui koulutukseen ja konsultointiin. Hankkeessa rakennettiin uudenlainen yhteistyö vankeinhoidon viranomaisten ja päihdehuollon järjestöjen välille. Erilaisilla vankiloiden sisä- ja ulkopuolella toteutetuilla hankkeilla luotiin uusia menetelmiä päihdeongelmien ehkäisyyn vankeuden aikana ja sen jälkeen. (Mutalahti 1999.) Projekti osoitti, että vankiloissa on kykyä, tahtoa ja monipuolista osaamista päihdekuntoutustyöhön, ja sitä kannattaa kehittää ja toteuttaa yhteistyössä ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Päihdetyön menetelmien kehityksessä, toteutuksessa ja arvioinnissa voidaan saavuttaa hyviä tuloksia, mikäli nykyisiä voimavaroja kohdennetaan uudelleen, verkostoidutaan vankilan ulkopuoliseen päihdehuoltojärjestelmään ja otetaan päihdetyö koko vankilan tehtäväksi. VP-projektin keskeisimmät toiminnot tuotteistettiin kymmeniksi vankeinhoitoon räätälöidyiksi palveluiksi, jotka on tarkoitettu päihde- ja rikoskierteen katkaisuun tai tukemaan sitä koskevaa päihdetyötä. Esimerkiksi A-klinikkasäätiön osahankkeen tuloksena oli Kalterit taakse -kurssi ja Kalliolan kannatusyhdistyksen osahankkeissa onnistuttiin siirtämään Kiskon yhteisöhoitomalli vankilan sisälle. Sininauhaliiton osahankkeessa kehitettiin motivoivien parihaastattelujen lisäksi Komppis -kurssi, inforyhmätoimintaa sekä Antiriippuvuudet ryhmätoiminta. (Mutalahti 1999.)

15 Mikkelin lääninvankila oli VP-projektissa mukana Sininauhaliiton osahankkeessa, josta vastasi liiton jäsenjärjestön Sisälähetysseuran toimintayksikkö, Tyynelän kehittämiskeskus. Tämän hankkeen päämääränä oli vankilan sisällä tapahtuvan päihdetyön kehittäminen huomioon ottaen vankilan omat tarpeet ja lähtökohdat. Hankkeen tavoitteena oli tukea ja lisätä vankiloiden henkilökunnan valmiuksia tehdä päihdetyötä osana vankiloiden perustehtävää aikaisempaa monipuolisemmin sekä rakentaa ja kokeilla vankilan sisällä ja omilla resursseilla toteutettavia päihdekuntoutusohjelmia. Molemmilla tavoitteilla pyrittiin parantamaan vankien mahdollisuuksia saada apua päihdeongelmiin tai ainakin luoda edellytyksiä pysähtymiseen ja elämänmuutoksen alkamiseen. Toimintastrategiaksi valittiin vankilakohtaisesti suunnitellut ja toteutettavat toimintamallit. (Sulkko 1999, 45-46.) Projektin alussa toteutettiin koko henkilöstön orientoiva päihdekoulutus, jonka päämääränä oli lisätä päihdetietoutta ja valmistaa näin maaperää kehittämistyölle. Mikkelin lääninvankilassa koulutus oli vapaaehtoista ja se toistettiin useita kertoja projektin aikana. Toisessa vaiheessa projekti koulutti lääninvankilan eri ammattiryhmistä päihdeyhdyshenkilöitä ja 14 päihdetukihenkilöä, jotka muodostavat päihdetyön ydinosaajajoukon. Päihdetukihenkilöitten 8 päivää kestäneessä syventävässä koulutuksessa painotettiin erityisesti motivointitaitojen ja parihaastattelun kehittämistä. Valtaosa päihdetukihenkilöistä kävi lisäksi kaksipäiväisen ryhmänohjaajakurssin. Kolmannessa vaiheessa tämän ydinjoukon kanssa kehitettiin vankilakohtaisia toimintamalleja, joilla voitiin tehostaa päihdetyötä. Painopiste kehittämisessä oli yksilötyössä, ja työvälineeksi normaalien kohtaamistilanteiden lisäksi kehitettiin motivoivat parihaastattelut, jotka vakiintuivat käytettäväksi Mikkelin lääninvankilan päihdetyössä. (Sulkko 1999.) VP-projektin Tyynelän osahankkeen merkittävimmiksi tuloksiksi koettiin henkilökunnan ammatillisen osaamisen vahvistuminen, henkilökunnan asenteiden muutos myönteisempään suuntaan, vastustuksen väheneminen päihdeasioissa, vankien parantuneet mahdollisuudet saada apua sekä puuttumiseen ja motivointiin liittyvien taitojen karttuminen. (Mutalahti 1999, 68.) Ilman henkilökunnan kiinnostusta ja vahvaa osaamista on vankilan päihdetyötä mahdotonta toteuttaa. Vaikka lainsäädännöstä löytyy perustelut vankilan päihdetyölle ja velvoite vankien päihdeongelmien hoitoon, ei ole välttämättä itsestään selvyys, että jokainen yksilö näkisi päihdetyön vankeinhoidon tehtäväksi. Tämän takia vankien päihdehuoltoprojekti tuli tarpeeseen ja sen tulokset olivat merkittäviä. Vastaavanlaisia hankkeita tullaan tarvitsemaan myös tulevaisuudessa. 9 MIKKELIN LÄÄNINVANKILAN PÄIHDETYÖN SUUNNITELMA Vuonna 1999 vankiloiden tulostavoitteeksi asetettiin, että kunkin vankeinhoitolaitoksen yksikön tuli laatia Vankeinhoitolaitoksen päihdestrategian pohjalta oma laitoskohtainen tarkennettu päihdestrategia ja siihen liittyvä konkreettinen toimintaohjelma. Mikkelin lääninvankilan päihdetyön suunnitelma muotoiltiin 3,5 vuotta kestäväksi projektiksi, jonka lähtökohtana oli vankeinhoitolaitoksen päihdestrategia. Projektin tarkoituksena