viikkoa ennen läpimurtoa. En halua Päämajan toimintaa arvostella sodan aikaisemmilta ajoilta, mutta tämä tapaus koski minua niin läheltä ja niin henkilökohtaisesti kun lähettämäni r aportti väärennettiin ja esitettiin Manner - heimille aivan toisenlaisena. Ei todellakaan tuntunut olev an mitään järkeä siinä touhussa. Lisäksi minua kyllä korpeaa, että henkeni kaupalla suoritin ankarassa ilmatorjuntatulessa lennon turhan takia. Keväällä 1944 alkoi olla melkoisen tiukat paikat lentäjillä. Vaikka mahdollisesti tulevan hyökkäyksen v aralta ei paljon tehtykään, määrättiin meidät kuitenkin eräässä v aiheessa päivystämään koneessa istuen neljä tuntia ker - rallaan. Taivaalle piti päästä minuutin sisällä hälytyksestä. Se oli melkoisen rankkaa touhua, joka tuntui vielä erilaisina jälkiseur auksina pitkälti sodan jälkeen. Siihen aikaan reserviläiset kyllä kelpasiv at hyvin näihin ikäviin päivystystehtäviin. Istuimme neljä tuntia koneissa, sitten kävelimme kymmenen minuuttia korsulle ja yritimme nukkua kolme ja puoli tuntia. Sitten taas takaisin koneille päivystämään neljäksi tunniksi. Alussa ei ollut aivan näin tiukkaa vaan saimme olla koneen vierellä. Erään koneen pelasimme siivellä venttiä. Neljä miestä istui koneen siivellä, rahat ja kortit olivat siinä välissä. Yhtäkkiä kuului r adiosta hälytys. Ryntäsimme koneisiin eikä kukaan muistanut korttipakkaa tai r ahoja. Moottorin lähtiessä käyntiin kaikki lensi potkurin ilmavirrassa metsään. Siinä oli pitkäksi aikaa kenttähenkilökunnalla puuhaa noukkiessaan seteleitä sieltä täältä metsästä. Kerran lähtiessämme päivystämään oli eräillä kapitulanteilla juhlat käynnissä. Yhdellä heistä oli pieni koir a nimeltään Dödö. Sattui niin että Dödö oli oviaukossa, kun läksimme neljään pekkaan ulos korsusta ja eräs lentäjä suutuspäissään potkaisi koir aa sivuun päästäkseen ovesta ulos. Tästä koiran omistaja, melko hyvässä seilissä olev a aktiiviluutnantti, suuttui niin, että pian alkoi melkoinen pistoolinpauke takanamme. Luodit napsahtelivat puun rungoissa ja oksissa. Juoksimme kiemurrellen kentälle eikä v ahinkoja onneksi sattunut. Välit kyllä tulehtuivat melkoisen tarkkaan kapitulanttien kanssa. Kukaan 59
ei kuitenkaan tehnyt tästä jutusta sen enempää numeroa, eli ei sitä koskaan virallisesti puitu. Tieto välikohtauksesta lienee kuitenkin mennyt laivueen- ja mahdollisesti rykmentinkomentajalle, sillä tämän jälkeen alkoi selvä kurinpalautus. Selvimpänä esimerkkinä siitä oli, kun meille toukokuun 2. päivänä sattui ikävä onnettomuus, josta oli kyllä kohtuuttomat seuraamukset. Olin varhain aamulla lähtenyt siipimieheni kanssa tiedustelulennolle. Palatessani havaitsin jo kaukaa, että keskellä toista lumista kiitor ataa oli Messerschmitt, joka ei ilmeisesti ollut päässyt lähtemään joko konevian tai muun syyn takia. Siipikoneessani oli aktiiviluutnantti, jonka arvolle ei varmastikaan oikein sopinut, että joutui lentämään reservin luutnantin siivellä. Kiersin kentän kahdesti v armistuakseni tilanteesta ja laskeuduin v apaana olevalle kiitoradalle. Odotin siipimieheni v allitsevan tavan mukaan seur aavan esimerkkiäni. Hämmästyin, kun hän kuitenkin laski toiselle radalle ja laskukiidossa rullasi suoraan kentällä olevan koneen päälle. Tästä nousi hirveä haloo. Rykmentinkomentaja everstiluutnantti Magnusson epäili tietysti, että alkoholilla oli ollut osuutensa tapahtumaan ja määräsi suoritetta vaksi kovat kuulustelut. Tulos oli kyllä sodan aikana ainutlaatuinen ja mielestäni ainakin meille reserviläisille melkoisen epäoikeudenmukainen. Lennonjohtajana toiminut luutnantti sai kolme päivää pääv artioarestia. Kentän vanhimpana toiminut kapteeni, joka oli toisaalla kenttäalueella toimittanut muita käskettyjä tehtäviä, sai viikon arestia. Toisen partion siipimies, joka oli kyllä itse päässyt ilmaan, mutta johtokoneen jäätyä kentälle laskeutunut takaisin toiselle kiitoradalle, selvisi rangaistuksitta. Kolmantena sai tietenkin arestia ohjaaja, jonka moottori oli piiputtanut eikä päässyt ilmaan. Hän sai kuusi päivää arestia siitä, ettei hoitanut konetta riittävän ripeästi pois kiitor adalta. Hän oli kyllä tehnyt voitavansa, mutta kenttähuolto ei saanut autoa käyntiin. Luutnantti, joka oli laskeutunut kentällä seisovan koneen päälle, sai viikon arestia. Mutta sitten tuli se par as juttu: minulle lätkäistiin kolme vuorokautta arestia siitä, että en ollut radiolla varoittanut siipikonettani kiitoradalla seisovasta koneesta. Tämä oli kyllä ennenkuulumatonta. Jos tällaisia olisi r adiossa huudeltu, 60
Tästä laskeutumisonnettomuudesta jaettiin rangaistuksia roppakaupalla. Takana oleva MT-210 törmäsi laskukiidossa kentällä seisseeseen MT- 207:ään. (via Kari Stenman) olisivat viholliskoneet pian olleet päällä saatuaan tietää, että kentällä on puolustuskyvytön kone. Näin siinä kuitenkin kävi. Sodan koventuessa kaikki eivät tuomiotaan ehtineet suorittaa. Muutama kaatui ennen kuin heidän tuomionsa ehdittiin panna täytäntöön. Itselläni oli jo siihen aikaan niin julmetun paljon lentoja, että aikaa ei riittänyt tuomion täytäntöönpanoon. Vasta sen jälkeen, kun olin haa voittuneena palannut takaisin rintamalle tuli siihen tilaisuus Lappeenr annassa heinäkuun puolenvälin paikkeilla. Tuomio piti saada suoritettua minunkin osaltani, kos- 61
62
ka sota näytti aiv an selvästi olevan lähellä loppua eikä siviiliin voinut päästä, jos oli tällainen r angaistus suorittamatta. Ei ollut kuitenkaan v araa pistää minua putkaan, sillä lentäjät olivat silloin jo todella tiukassa. Varsinkin kokeneet lentäjät. Suoritin kuitenkin tuomioni siten, että yöt nukuin putkassa ja päivät lensin. Tällä tavoin tuli rangaistus suoritetuksi. Asia jäi kuitenkin minua kaivelemaan pitkäksi aikaa, koska pidin sitä melkoisen epäoikeudenmukaisena. En ollut koskaan osallistunut ryyppyjuhliin ja olin täysin lentokuntoinen silloin kun tämä tapahtui. Lisäksi toimin aiv an määräysten mukaan. Mitään ohjetta siitä, että pitää v aroittaa siipikonetta kentällä selvästi näkyvästä esteestä, ei todellakaan ollut. Silmäthän oliv at jokaiselle lentäjälle se tärkein aisti. Tämä oli esimerkki siitä, että armeijassa täytyy ainakin yrittää pitää yllä kuria, joskus hyvinkin epäonnistunein keinoin. Muistan erittäin hauskan tapauksen Suulajärven ajalta. Kentällä oli tietysti ilmatorjuntapatteristo, jonka päällikkö oli eräs kapteeni. Häntä pidettiin hiukan omituisena jo aikaisemminkin, mutta erään aiv an kentän tuntumassa käydyn ilmataistelun jälkeen maastosta löydettiin kaksi konetta enemmän kuin oli pudotusilmoituksia. Kapteeni teki ilmoituksen, että ilmatorjunta oli ampunut alas kaksi konetta. Oli v armasti ensimmäinen kerta, kun ilmatorjuntamme tuhosi vihollisen lentokoneita ampumatta laukaustakaan. Ilmatorjuntakapteeni puolusteli menettelyään sillä, että täytyyhän jonkun ilmoittaa koneet tuhotuiksi, jotta tilastot pätevät, kun eivät lentäjät niitä halunneet. Kakkoslentueen ohjaajat Suulajärvellä 12. toukokuuta 1944. Vasemmalta: luutnantti Lasse Kilpinen, ylikersantti Tapio Järvi, luutnantti Olavi Puro, luutnantti Jorma Saarinen ja luutnantti Eero Riihikallio. (SA-kuva) 63
MT-229 tuhoutui 17. kesäkuuta 1944, kun osuman saanut MT- 227 putosi sen päälle. oli vain pari vaaratonta pienikaliiperisen aseen reikää, jotka nekin oliv at todennäköisesti ammutut maasta käsin. Näin olimme kuin ihmeen kaupalla selviytyneet miltei ehjin nahoin tästä lennosta, josta muodostui mieliinpainuvin koko sodan ajalta siitäkin huolimatta, että kesä-heinäkuun aikana jouduin toistakymmentä kertaa ilmataissteluihin, jotka kovuudessaan hyvinkin vetivät vertoja edelläselostetulle. Niissä oli kaikissa kuitenkin se ero, että silloin oli meikäläisiä aina paljon useampia liikkeellä kuin kaksi konetta ja vihollisia vastaavasti korkeintaan kymmenesosa siitä määrästä, joka kesäkuun 14. päivänä pimensi Kannaksen taivaan. Kesäkuussa oli jo hyvin vilkasta, ilmataisteluja oli harv a se päivä. Sen lisäksi suoritettiin Kannaksen tiedustelua ja pommikoneiden suojausta. Kesäkuun 69
aikana aloin saada ta voitteeni mielestäni toteutettua. Ammuin tuossa kuussa alas 16½ vir allisesti vahvistettua vihollisen konetta. Olihan siellä muutama epäv arma, joita ei koskaan otettu huomioon. Varmat pudotukset todettiin vasta silloin tapahtuneeksi, kun oli todistaja tai kone löytyi alasammuttuna. Lisäksi jokunen pudotus tuli myöhemmin vahvistettua, kun sotavangit kertoivat joistakin koneista, jotka olivat pudonneet sinne ja sinne. Ei kyllä aina niin kauhean tarkkaan tiedetty kenen pudotus oli, mutta jonkun lukuun se sitten aina meni. Kesäkuun 17. päivän aamuna tapasimme tor - juntalennolla kymmenkunta hävittäjää ja kahdeksan Il-2:ta. Taistelun alkuvaiheessa onnistui erään La-5:n ampua luutnantti Urho Sarjamolta v asen taso poikki, jolloin hän syöksyi alas pilveen ja sen alapuolella osui suoraan luutnantti Lauri Nissisen koneeseen, vieden tämän mennessään. Heti tapauksen jälkeen sain erään La-5:n niin hyvin piikille, että se lähti pala vana alas syöksyyn pudoten maahan viitisen kilometriä Kaukjärven kentältä koilliseen. Kohta tämän jälkeen suojahävittäjät pakenivat. Liityin joukkoon, joka alempana tulitti Il:iä ja tällöin onnistuimme yhdessä lentomestari Pyötsiän kanssa ampumaan yhden alas Hämeenkylän pellolle. Kumpainenkaan lentäjistä ei pelastunut. Tämä oli laivueelle raskas isku. Kahta päivää myöhemmin ollessani koelennolla kentän päällä 4 000 metrissä havaitsin yhden Pe-2:n ja 6 La-5:n lähestyvän kenttää etelästä. Syöksyin kimppuun, jolloin Pe-2 muutti suuntaa ja kääntyi kentän länsipuolelta takaisin. Koukkiessani koneita sain yhteen La-5:een osuman suor aan kuomuun, jolloin kone tuli pystysyöksyssä pintaan. Säkkijärven tienoilla ampuessani vastakkain yhden hävittäjän kanssa pöllähti siitä sa vu ja sen sa vuten liuku- Lauri Lapra Nissinen kaatui 17. kesäkuuta 1944, kun Urho Sarjamon alas ammuttu Mersu putosi hänen koneensa päälle. 70
essa alaspäin pääsin vielä takaa ampumaan hyvin. Se yritti pakkolaskua Vatnuorin niemenkärjessä olevalle pellolle, mutta meni yli ja romahti metsään. Kesäkuun 20. päivän aamuna tapasimme torjuntalennolla Viipurin kaakkoispuolella noin kaksikymmentä konetta käsittävän Il-2-lautan ja paljon hävittäjiä. Syntyneessä taistelussa sain ensin osuman takaa ylhäältä La-5:een, jolloin se painui syöksykierteessä maahan. Koukin jatkuvasti lauttaa ja yksi Il-2 painui pala vana metsään Römpötin kentän ja Närjänjärven väliseen maastoon sytyttäen metsää palamaan. Vielä sain yhden LaGG-3:n sa vuavana painumaan loivassa syöksyssä Lempalan tienoilla metsään Halolanjärven eteläpuolella. Saman päivän iltana tapasimme Viipurin länsipuolella suurehkon vihollismuodostelman, joka käsitti noin kaksikymmentä P e-2:ta ja ainakin saman verran hävittäjiä. Heti ensimmäisellä syöksyllä sain Airacobran tähtäimeen ja se putosi kieppuen ja sa vuten metsään Heinjoen kentän koillispuolella. Jatkotaistelussa tulitin paria hävittäjää ilman näkyvää tulosta, mutta sitten pääsin altapäin Pe-2-muodostelman viimeisen koneen perään ja tulittaessani sitä moottorin ja rungon väliin, syttyi se heti tuleen ja painui palavana metsään. Ennätykseni saavutin 23. kesäkuuta, jolloin iltapäivällä tapahtuneessa ilmataistelussa ammuin alas yhden Il-2-maataistelukoneen ja kaksi La-5-hävittäjää. Olimme torjuntalennolla Tienhaaran päällä, kun tapasimme suuren vihollismuodostelman. Syntyneessä taistelussa osuin melkein kohta Il-2:een saaden sen palamaan. Se jatkoi matkaansa, kunnes putosi metsään Kaislahden koillispuolella. Jatkotaistelussa tulitin DB-3F:ää, mutta La-5:sten tullessa väliin kehittyi hävittäjätaistelu. Sarjani osui yhden La-5:n moottoriin ja se painui pystyssä pala vana Oinalan tienoille Muolaanjärven länsipäässä. Taistelu siirtyi Suulajärvelle ja täällä koukin kentälle laskevia koneita, onnistuen saamaan La-5:n alas kentän länsipuolelle. Tulitin myös laskevia Il-2-koneita, mutta en ha vainnut näkyvää tulosta. Yhtäkkiä koneita oli kimpussani kuusi kappaletta eikä auttanut muu kuin pötkiä suin päin pakoon. Ammuksenikin olivat jo erittäin vähissä. Se oli todella tiukka pakeneminen. Lensin aivan maan pinnassa nuollen Kannaksen kumpuja ja mäkiä. Olin niin matalalla, että hävittäjät perässäni eivät saaneet sihtiä v aikka ampuivatkin koko ajan. Luodit menivät jatkuv asti ylitseni. Mennessäni Äyräpään järven ylitse 71
Hävittäjälentolaivue 24:n komentopaikka. Keskellä laivueenkomentaja majuri Joppe Karhunen. oli suomalaisosasto juuri perääntymässä omalle puolellemme panssariveneellä. Menin aivan pintaa pitkin ja varmaan pojat ihmettelivät, että jo on hommaa kun suomalaishävittäjä painuu pakoon venäläiset perässä. Ei siinä kuitenkaan sen kummemmin käynyt. Pääsin kentälle ja siinä vaiheessa hävittäjät luopuivat takaa-ajosta. Seuraavan pudotuksen saa vutin 26. kesäkuuta ollessamme Blenheimpommittajien suojauslennolla Talissa. Sen päätyttyä ilmestyivät Ju 87:t pommittamaan ja niiden kimppuun kävi J ak-9- ja La-5-hävittäjiä. Ryhdyin auttamaan aseveljeä ja onnistuin ampumaan alas yhden La-5:n, joka putosi palavana metsään Talin koillispuolelle. 72
28. KESÄKUUTA 1944 Päivä osoittautui merkittäväksi sekä minulle että koko ilma voimillemme. Talin yllä käytiin hyvin r atkaisevia hävittäjätaisteluita. Tiltu oli jo aikaisemmin radiossa kehottanut kaikkia Suomen lentäjiä laskemaan aseensa, koska hänen väitteidensä mukaan muut aselajit oliv at sen jo tehneet. Tämähän ei pitänyt paikkaansa eikä meitä hätkähdyttänyt, ainoastaan nauratti. Olin päivän toisella sotalennollani ja Talin itäpuolella tapasimme 3 000 metrissä toistakymmentä J ak-9:ää. Pian oli käynnissä todella kov a ilmataistelu. Heti ensi syöksyllä sain yhden pala vana alas, mutta vetäessäni ylös tuli yksi alhaalta v asemmalta ja pääsi yllättämään. Onni petti vihdoin viimein. Kaksikymmentämillisen tykin ammus räjähti Messerschmittin viimeisessä, ohjaamon puoleisessa sylinterissä. Sylinteri tietystikin hajosi kokonaan, moottorista tulevat ja tykinammuksen sirpaleet lensivät ohjaamoon. Olin mennyt ammuksen osuessa tajuttomaksi ja kone syöksyi maata kohden. Noin 500 metrin korkeudessa palasin tajuihini ja huomasin, että nyt on menoa. Yritin saada moottoriin liikettä, mutta mitään ei tapahtunut. Jo aikaisemmin Vesivehmaalla kokemani f lmi pyöri aivoissani. Vihdoin lähti moottori yskähdellen käyntiin ja v arovaisesti sain koneen oikaistua niin, että ei ollut montaa kymmentä metriä maahan, kun kone oikeni vaakalentoon. Lappeenrannan kentälle pääseminen tuotti suuria vaikeuksia, sillä konetta ei saanut nousemaan millään. Moottorista ei saanut tehoja ja öljyä lensi koko ajan ohjaamoon. Mittaritaulu oli hävinnyt olemattomiin. Johtojen päät v ain kipinöivät eikä minulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta tarkistaa mittarista nopeutta, kierroksia tai mitään muutakaan. Korkeuttahan ei tarvinnut tarkistaa kun ei sen korkeammalle päässyt. Suojelusenkelini ei kuitenkaan hylännyt kokonaan. Onnenkaupalla pääsin kentälle. Otin jopa laskutelineet ulos vaikka mittarit eivät näyttäneet mitään. Ajattelin, että ehkäpä tämä onnistuu. Olisihan se onnistunut, mutta v asen 73
Olavi Puron nimikko MT-449 Lappeenrannassa. Hän haavoittui tällä koneella lentäessään 28. kesäkuuta 1944. jalkani oli täysin turtana enkä pystynyt painamaan sivuperäsinpoljinta. Tein kyllä melkoisen mukavan laskun, mutta kun kone olisi pitänyt maassa saada pysymään suorassa, niin vasen jalkapa ei suostunutkaan painamaan poljinta. Melkoisessa vauhdissa kone sitten pyörähti ympäri v aakatasossa nokka tulosuuntaan. Ainoa vaurio oli v asemman laskutelineen kiinnikkeiden pettäminen. Samassa siinä olikin sairasauto koneen vieressä. Minut nostettiin koneesta ja vietiin lennonjohtor akennukseen. Melkeinpä samassa laskeutui kuljetuskone, jota käytettiin myös haavoittuneiden siirtoihin. Osoittautui, että koneeseen tulisi myös Windin Hasse. Hän oli aamupäivällä saanut todella ikävän osuman. Kaksikymmentämillinen ammus oli tullut takaapäin selkäpanssarin ja ohjaamon v asemman seinän välistä. Tästä kapeasta raosta tullut ammus räjähti ohjaamossa ja v ahingoitti pahoin Hassen olkavartta ja kättä, joka oli tietysti kaasuvivulla. Hassen laskeutuessa hän oli ollut käytännöllisesti katsoen tajuton ja lasku oli tapahtunut täysin v aistonvaraisesti. Meidät laitettiin sairaanhoitajattaren ja ensiapumiehen kera koneeseen ja lennätettiin Mikkeliin. Siellä oli v astassa kaksi ambulanssia ja lääkäri kum- 74
Kuvan kaltaisella Junkers-kuljetuskoneella Olavi Puro ja Hasse Wind siirrettiin sairaalaan Mikkeliin. mallekin. Ambulanssiin siirrettäessä toinen lääkäreistä sanoi: Koetetaanpa tehdä parhaamme. Lappeenrannasta ilmoitettiin, että nämä ka verit ovat kuulemma ampuneet pitkälti toista sataa ryssää alas. Kun meitä kiidätettiin sotasair aalaan tuli mieleeni, että meidän tapauksessamme armeijan demokratia oli kylläkin melkoisen näkymätöntä. Sairaalaan tultua jouduimme leikkauspöydälle kumpainenkin. Minä viivyin siellä pari tuntia ja Hasse taisi olla siellä neljä ja puoli tuntia. Minulta poistettiin kymmeniä sirpaleita jaloista. Ne oliv at joko tykin ammuksen sirpaleita tai moottorista lentäneitä. Kaikki muut saatiin pois, paitsi yksi vasemmasta polvesta, joka oli suor aan polvilumpiossa. Tätä sirpaletta lääkärit eivät uskaltaneet lähteä poistamaan. Heidän mielestään oli parempi jättää se paikalleen, sillä se koteloituisi sinne. Sitä poistettaessa oli olemassa mahdollisuus, että jalka jäisi suoraksi. Aika kului sair aalassa hitaasti. Silloin oli todella tukahdutta van kuuma heinäkuun alku. Hassen morsian toi meille elintarvikkeita joka ikinen päivä. Meille kummallekaan ei ruoka maistunut, mutta eihän hänen mieltään voinut pahoittaa. Annoimme ne sairaalan henkilökunnalle jaettavaksi sellaisille, jotka pystyivät syömään. 75
Kapteeni Hasse Wind lepää päivystysparakissa taistelujen lomassa. Sotasairaalassa oli melkoisen kurjaa, sillä se oli tupaten täynnä haa voittuneita: huoneissa ja käytävillä, jopa kylpyhuoneissa oli potilaita. Valitusta kuului ympäri vuorokauden. Saimaata pitkin tuotiin lisää haa voittuneita hinaajien vetämillä proomuilla jatkuvalla syötöllä. Me vain olimme Hassen kanssa suuressa huoneessa. Huomautimme useampaan otteeseen siitä, että kyllähän isoon huoneeseemme mahtuu useampikin. Aluksi henkilökunta ei ottanut ehdotustamme kuuleviin korviin. Viimein meiltä kysyttiin kelpaisiko Iki-Kiannon luutnanttipoika meille kaveriksi. Sanoimme, että varmasti kelpaa, täällä on tilaa ja me emme tarvitse tätä kaikkea. Emmehän päässeet vuoteesta liikkumaan minnekään. Niin meitä oli kolme, neljättä ei koskaan kuulunut. Aika kului siellä. Hasse jäi sinne pitemmäksikin aikaa. Lääkärit olivat päättäneet, että kättä ei amputoida vaan he saavat sen kuntoon. Kyllähän he vihdoin viimein saivat käden jotenkuten toimivaksi, mutta eihän hermoja saanut paikoilleen ja jatkuva särky oli Hassen seurana. 76
Omat vammani olivat todella mitättömät Hasseen verr attuna. Heinäkuun ensimmäisen viikon jälkeen sanoin lääkärille: Minusta tuskin tulee tämän kummempaa täällä sairaalassa. Kyllä laivueessakin ensiapuhenkilökunta pystyy vaihtamaan siteitä ja aikanaan poistamaan kipsin. Lääkärit olivat vastaan, mutta usean kerran sanoin, että asia on tosiaan tärkeä. Tiesin, että meiltä loppuvat lentäjät. Melkein kaikki, joilla oli jonkin verr an kokemusta, olivat jo poissa pelistä. Niin siinä sitten kävi, mutta ensin minut määrättiin kymmenen vuorokauden toipumislomalle. Menomatkalla Helsinkiin nousi K ouvolassa junaan jalkaväen jermuja matkalla lomalle ja he sattuiv at samalle penkkiriville, jolla istuin. He huomasivat ilmavoimien tunnusmerkkini, jolloin laskivat melko raakaa pilaa siitä, että he ovat sentään sotineet kunnolla, lentäjät ovat vain viettäneet aikaansa lottia vietellen ja yönsä lakanoiden välissä nukkuen, mikäpäs heidän on ollut sotiessa. Saavuttuamme Helsingin r autatieasemalle pyysin yhtä pojista: Viitsisittekö auttaa sen verran, että annatte minulle kainalosauvani tuolta hyllyltä. Pojat olivat todella noloina. Eivät ihan kehdanneet anteeksi pyytää, kun lähdin köpittämään kainalosauvoilla pois junasta. En viihtynyt toipumislomalla Helsingissä kuin pari päivää. Mieltäni painoi koko ajan tietoisuus siitä kuinka vähissä lentäjät oliv at laivueessamme. Sota oli vielä täydessä käynnissä, joten lähdin takaisin rintamalle, edelleen kainalosauvoilla ja vasen jalka kipsissä. Litterahan oli annettu jo Mikkelistä lähtiessä. Saavuttuani perille 9. heinäkuuta huomasin, että minua todella tarvitaan. Puro palasi sairaalasta verenhimoisena invaliidina kirjoitettiin lentueen sotapäiväkirjaankin. Ensimmäisen kerran haavoittumiseni jälkeen olin ilmassa samana päivänä. Seuraavana päivänä olikin sitten melkoinen lento. Olimme pommikoneiden suojauslennolla Äyräpäässä. Huonon näkyväisyyden vallitessa havaitsin parikymmentä ryssän hävittäjää tulossa Suulajär - veltä. Syntyneessä taistelussa onnistuimme pitämän ryssät lukumääräisestä ylivoimastaan huolimatta loitolla pommikoneista, ja itse onnistuin pudottamaan yhden La-5:n Äyräpäänjärven itäpuolelle ja kaksi J ak-9:ää Vuosalmen koillispuolelle ja Punnuksen aseman länsipuolelle. Jälkimmäinen Jak-9 räjähti niin lähellä edessä, että kappaleita ja öljyä siitä sinkosi koneen ylle. Lisäk- 77
si pääsin pystyvedossa v aurioittamaan yhtä La-5:tä suor aan alta tasojen ja moottorin väliin niin että sa vut ja lieskat pöllähtivät. Joutuessani itse kuolioon, en voinut seur ata sen lopullista kohtaloa. Lopulta sain koneeseeni osumia, ja vaivoin pääsin kotikentälle. Ilmataistelun aikana selvisi, että v asen jalka, joka oli kipsissä ja tietysti raskas, ei pysynyt sivuperäsinpolkimella ilmataistelun aikana. Varmaankin vihollinen ajatteli, että millaisia liikkeitä tuo ohjaaja tekee, kun kone selälleen ollen melkein säännöllisesti kääntyi syöksyyn. Kun pääsimme takaisin kentälle ja mekaanikot oliv at päästäneet minut koneesta, mietimme mitä tälle pulmalle tehdään. Seuraavalla kerralla olimme sen verr an viisaampia, että mekaanikot sitoiv at vasemman jalan kiinni polkimeen siteellä. Siinähän sen oli pakko pysyä, oli kone missä asennossa tahansa. Tämän jälkeen ei jalka tuntunut häiritsevän lentoa millään muotoa vaikka olin vielä parisen viikkoa ilmassa jalka kipsissä. Se, että laivueenkomentaja antoi minun lentää, on osoitus siitä, että lentäjät olivat todella vähissä. Joppe ei liene liioin ollut pettynyt koska ammuin alas useita viholliskoneita. Lienee kuitenkin melko v armasti ensimmäinen ja ainut kerta Suomen ilmavoimissa, kun hävittäjään on mies nostettu, kainalosauvat viety lennonjohtoon ja jalka sidottu kiinni polkimeen. Oli se melkoista ruljanssia. Heinäkuun 15. päivänä tapasimme parikymmentä J ak-9- ja La-5-hävittäjää Äyräpäässä. Alempana oli lisäksi jokunen Il-2. Syntyneessä taistelussa ammuin alkuvaiheessa useita hävittäjiä ilman tulosta. Vihdoin sain osuman yhteen Jak-9:ään niin, että ohjaaja hyppäsi v arjolla ja kone putosi pystyssä Mälkölän pohjoispuolelle. Jatkotaistelu siirtyi Suulajärven suuntaan, ja tällöin sain yhden J ak-9:n savuavana painumaan loiv assa kierukassa pintaan, jossa se syttyi tuleen. Heinäkuun 18. päivänä Saarisen J otte oli melko kov assa ilmataistelussa Talin länsipuolella. Jotte sai ammuttua alas yhden La-5-hävittäjän, kun hän itse sai osuman koneen moottoriin. Moottorista lensi öljyt ilmaan ja J otte joutui hakemaan pakkolaskupaikkaa koneella, jonka moottori ei käynyt. Messerschmitt ei ollut mikään hyvä pakkolaskukone. Se oli r askas eikä liitänyt kovin hyvin pienillä tasoillaan kun moottori ei vetänyt. Paljon kunnolli- 78
124