SOSIAALISEN TUEN MERKITYKSIÄ IKÄÄNTYNEEN ARJEN HYVINVOINNILLE. Sosiaalitalkkareiden asiakkaat kertovat haastatteluissa

SOSIAALISEN TUEN MERKITYKSIÄ IKÄÄNTYNEEN ARJEN HYVINVOINNILLE Sosiaalitalkkareiden asiakkaat kertovat haastatteluissa NIITTYMÄKI ANNE Tampereen yliopisto Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos Sosiaalityön pro gradu -tutkielma Lokakuu 2006

Tampereen yliopisto Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos NIITTYMÄKI, ANNE: Sosiaalisen tuen merkityksiä ikääntyneen arjen hyvinvoinnille. Sosiaalitalkkareiden asiakkaat kertovat haastatteluissa. Pro gradu -tutkielma, 95 s., 2 liites. Sosiaalityö Lokakuu 2006 -------------------------------------------------------------------- Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita kotona asuvien ikääntyneiden kokemuksista heidän saamastaan sosiaalisesta tuesta. Millaista sosiaalista tukea he saavat ja miten se vaikuttaa heidän elämäänsä? Tutkimuksessa huomioidaan eri osapuolilta saatu tuki ja apu. Sosiaalinen tuki voi olla julkiselta, yksityiseltä ja kolmannelta sektorilta saatua sekä henkilökohtaiseen suhteeseen perustuvaa. Tutkimuksen haastateltavat valittiin Nääsville ry:n ja Tampereen kaupungin yhteishankkeen asiakkaista. Tutkimuksessa haastateltiin neljää yksin asuvaa ikäihmistä ja yhtä pariskuntaa, jotka kaikki saivat Sosiaalitalkkari-nimistä palvelua. Kotona käyvien Sosiaalitalkkareiden apu oli kaupungin palveluja täydentävää. Sosiaalitalkkarit auttoivat asiakkaita arkisissa askareissa, kuten kaupassa käynnissä, ulkoilussa, pienissä nikkaroinneissa ja pihan huolehtimisessa. Sosiaalitalkkareiden avussa korostui yhdessä tekeminen ja kiireettömyys. Tutkimuksessa myös arvioidaan, miten tällainen apu tukee ikääntyneiden kotona asumista ja ehkäiseekö se laitokseen siirtymistä. Tutkimusmenetelmänä käytetään teemahaastattelua ja kiinnitetään huomiota haastattelutilanteen vuorovaikutuksellisuuteen esimerkiksi vertailemalla tutkimushaastattelun ja ammattihaastattelun eroja. Analyysi on valmiiden teemojen avulla kuvailevaa. Apuna käytetään Esko Kumpusalon jaottelua, jossa sosiaalinen tuki jaetaan aineelliseen, toiminnalliseen, tiedolliseen, emotionaaliseen ja henkiseen tukeen. Tutkimustuloksissa korostuu toiminnallisen tuen suuri tarve ja merkitys kotona asuvien ikääntyneiden elämässä. Tuloksissa tulee esille sosiaalisen verkoston, erityisesti läheisten sukulaisten, merkitys. Haastateltavat, joilla ei ollut auttavia sukulaisia, olivat tyytymättömimpiä elämäänsä. Haastateltavat olivat pääsääntöisesti tyytyväisiä saamaansa tukeen, mutta esittivät toiveita tuen määrän ja laadun suhteen. Kaikki haastateltavat halusivat asua kotona mahdollisimman pitkään, mutta epävarman tilanteen vuoksi he olivat miettineet muita vaihtoehtoja. Sosiaalitalkkareiden apu lisäsi ikääntyneiden hyvinvointia. Tutkimustulosten perusteella sosiaalitalkkareiden avun voi myös katsoa ehkäisseen asumismuodon vaihtamista ja siirtymistä laitokseen.

Sisällysluettelo 1. Johdanto...1 2. Moniselitteinen ikä...4 2.1 Vanhenemiseen sopeutuminen...6 3. Mielekäs vanhuus...9 3.1 Yksinäisyys ja turvattomuus...12 3.2 Koti ikäihmisen asumuksena...14 4. Sosiaalinen verkosto ja sosiaalinen tuki...16 5. Tukipalvelujen monimuotoisuus...20 5.1 Sopiva-projekti...22 6. Tutkimuksen toteutus...24 6.1 Tutkimusotteen taustaa...24 6.2 Haastattelutilanteen vuorovaikutuksellisuus...26 6.3 Vanhan ihmisen haastattelu...30 6.4 Haastatteluista niiden käsittelyyn...35 7. Analyysi...37 7.1 Haastateltavat...37 7.2 Aineellinen tuki...39 7.3 Toiminnallinen tuki...44 7.3.1 Ruokaostokset...46 7.3.2 Ruokapalvelu...49 7.3.3 Kotihoito...51 7.3.4 Sosiaalitalkkari...56 7.3.5 Henkilökohtaiset suhteet...60 7.4 Tiedollinen tuki...63 7.5 Emotionaalinen tuki...65 7.5.1 Sukulaiset...66 7.5.2 Ystävät...69 7.5.3 Työntekijät...71 7.6 Henkinen tuki...73 8. Mielekäs arki...75 8.1 Kotona asuminen...75 8.2 Tyytyväisyys elämään...80 9. Pohdintaa...83 10. Lähteet...87 Teemarunko...93

1. Johdanto Vuosituhannen vaihteessa Suomessa joka seitsemäs henkilö oli yli 65-vuotias, ja 2030-luvulla yli 65-vuotiaita oletetaan olevan jo neljännes väestöstä. Tämä johtuu pääosin kahdesta syystä: elinajan odote on noussut ja lasten syntyvyys vähentynyt. (Julkunen 2003, 406; Helin 2002, 37.) Yli 65- vuotiaita on nyt siis lähes 800 000, ja ennusteiden mukaan vuoteen 2030 mennessä heitä on lähes 1,3 miljoonaa. Elinajan piteneminen on suurinta vanhimpien ikäryhmien keskuudessa. Yli 85- vuotiaita on nyt yli 80 000, vuonna 2030 samanikäisiä uskotaan olevan jo lähes 200 000. (Jyrkämä 2003a, 15.) Jyrki Jyrkämän mukaan eliniän piteneminen on suuri yhteiskunnallinen voitto, mutta väestön ikääntyminen aiheuttaa kuitenkin ilmiöitä ja myös ongelmia, joista tiedetään vieläkin varsin vähän (mt., 13). Elinajan pitenemisen myötä ihmiset elävät hyväkuntoisina ja aktiivista vanhuutta pitempään, mutta myös apua tarvitsevien ikäihmisten joukko kasvaa. Myös ihmisten raihnaisena elämisen aika on pidentynyt. Ikääntynyt voi elää hyvinkin pitkään puolikuntoisena ja apuvälineitä ja auttavia ihmisiä tarvitsevana. Yhteiskunnan on kehiteltävä uusia toimintatapoja ratkaisemaan ikäihmisten palvelutarve. Keskeisessä roolissa on ihmisen auttaminen omassa kodissaan. Kotona asuminen mahdollisimman pitkään on useimmiten ikäihmisen toive. Sitä pidetään ihmiselle luonnollisimpana asumismuotona ja mielekkäimpänä vaihtoehtona. Kotona asuminen - vaikkakin kattavien palveluiden turvin - on laitosasumista huomattavasti edullisempi vaihtoehto myös yhteiskunnalle. On siis niin yksilön kuin yhteisön kannalta tärkeätä miettiä, miten tukea ikäihmisen kotona asumista. Tämän mietinnän tukemiseksi on tarkasteltava ikäihmisten elämäntilannetta ja arjen elementtejä heidän kertomanaan. Tampereella toimiva Nääsville ry. käynnisti yhdessä Tampereen kaupungin kanssa vanhusten kotona asumista tukevan Sopiva-projektin. Kokeilun tarkoituksena oli tutkia tehostetun kotihoidon vaikuttavuutta yhteistyössä julkisen ja kolmannen sektorin kanssa. Sopiva käynnistyi syksyn 2003 aikana. Tampereen kaupungin kotipalvelu valitsi projektiin kolmelta alueelta kymmenen ikäihmistä tai pariskuntaa, joiden kotona asuminen vaati lisää tukea. Sopiva-projektin työntekijät, sosiaalitalkkarit, käyvät asiakkaiden kotona auttamassa arkisissa asioissa. Ajatuksena on, että sosiaalitalkkarei- 1

den apu on lisäapua, ei kotihoitoa korvaavaa. Apu voi olla esimerkiksi lumen luontia, kaappien siivoamista, asiointia ja ulkoilua asiakkaan kanssa. Käytännön avun rinnalla tapahtuvaa yhdessä tekemistä ja seurustelua pidetään tärkeänä. Projektin pyrkimyksenä on tukea ikäihmisten kotona asumista ja siirtää laitoshoitoon päätymistä. Lisäksi tarkoituksena on lisätä elämänlaatua kotona asuvien ikäihmisten arkeen.(sopiva-projektin kokousmuistiot ja asetetut tavoitteet) Tehostetun kotihoidon merkityksiä ja tuloksellisuutta arvioidaan tässä tutkimuksessa yksilön näkökulmasta. Tutkimuksessa kuvataan Sopiva-projektin asiakkaiden saamaa sosiaalista tukea ja sen vaikutuksia heidän hyvinvoinnilleen. Kunnallisen ja sosiaalitalkkareiden tuen lisäksi tarkastellaan muun sosiaalisen verkoston antamaa sosiaalista tukea. Tuen määrittelyssä käytetään apuna Esko Kumpusalon (1991, 14) jaottelua sosiaalisesta tuesta. Hän jakaa sosiaalisen tuen aineelliseen, toiminnalliseen, tiedolliseen, emotionaaliseen ja henkiseen tukeen. Jaottelun avulla pyritään kuvamaan sosiaalisen tuen yksilöllisiä merkityksiä. Tutkimuksessa käytetään tiedonkeruumenetelmänä teemahaastattelua. Haastatteluiden tarkoituksena on tuoda esiin näiden ikäihmisten tyytyväisyyttä ja tyytymättömyyttä saamiinsa tukimuotoihin yksityisen, julkisen ja kolmannen sektorin osalta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on muodostaa kuvaa ikäihmisten tuki- ja palveluverkostosta käyttäen hyväksi Sopiva-projektin asiakkaiden kokemuksia. Tutkimukseen valittujen ihmisten kokemusta sosiaalitalkkareista käytetään sen arvioimiseen, miten tällainen palvelu vaikuttaa vanhojen ihmisten kotona asumiseen ja/tai laitoshoidon tarpeeseen. Toki tutkimus pyrkii arvioimaan myös kyseisen palvelun vaikutuksia palvelua saavien ihmisten elämään myös laajemmin. Tutkimuksissa saatetaan usein rajata pois huonokuntoisimmat vanhukset. Esimerkiksi monista Tilastokeskuksen tutkimuksista yli 75-vuotiaat on rajattu pois, koska heidän haastattelemisensa on hankalaa ja hidasta (Lumme-Sandt 2005, 127). Ihmisten eläessä yhä pitempään ja ikääntyneiden määrän kasvaessa myös vanhojen ihmisten tuottamaa tietoa ja mielipiteitä on pidettävä arvokkaana. Tilastokeskuksen rajaus tuntuu nykypäivänä asiattomalta. Tässä tutkimuksessa oltiin nimenomaan kiinnostuneita vanhojen kokemuksista, joihin muistamattomuuskin saattaa liittyä. Haastateltavat ovat iältään 70 92 -vuotiaita. Muistiongelma voi olla myös syynä, miksi ikäihmistä ei haastatella: asennoidutaan siis kuin muistamaton tieto tekisi muistetusta tiedosta vähemmän arvokasta. Haastateltavista kahdella oli selkeästi ongelmia muistamisen kanssa. Heidän muistamattomuutensa toki 2

vaikutti haastatteluiden kulkuun, ja se on huomioitava analysoinnissa, mutta se ei ole kuitenkaan riittävä syy rajata heitä tutkimuksen ulkopuolelle. 3

2. Moniselitteinen ikä Ikä on moniulotteinen ja monikerroksinen käsite. Elämme samaan aikaan montaa eri ikää, jotka eivät kulje samassa tahdissa keskenään. Kronologisen eli kalenteri-iän lisäksi puhutaan mm. biologisesta, psykologisesta tai psyykkisestä, sosiaalisesta, institutionaalisesta, juridisesta, toiminnallisesta tai funktionaalisesta, persoonallisesta tai subjektiivisesta iästä, eikä mikään näistäkään ole yksiulotteinen. Yhteiskunta ja kulttuuri määrittävät sen, minkä ikäistä tai ketä pidetään vanhana. Ikäkäsitykseen vaikuttaa se, keiden kanssa ja missä olemme. Vanheneminen nähdäänkin jatkuvana liikkeenä sosiokulttuuristen ja yksilöllisten kokemusten välillä. (Marin 1996, 4; Tikka 1994, 81 97.) Elinajan piteneminen on suurinta yli 80-vuotiaiden keskuudessa. Nykyisin katsotaankin vanhuuden alkamisajan siirtyneen 80 ikävuoden toiselle puolelle, eivätkä kaikki yli 80-vuotiaatkaan pidä siitä, että heitä kutsutaan vanhuksiksi. (Heikkinen 2002, 13 14.) Sosiaaligerontologisessa tutkimuksessa sovelletaan usein Peter Laslettin (1991) neliosaista elämänvaiheiden jaotelmaa. Sen pohjana ovat kronologisen iän lisäksi myös yksilön elämäntilanne ja sosiaaliset ja yhteiskunnalliset roolit. Laslett pitää ensimmäisenä ikänä elämänvaihetta, jonka täyttää riippuvuus, sosiaalistuminen, kypsymättömyys ja koulutus. Toisen iän elämänvaiheessa painottuvat riippumattomuus, kypsyys ja vastuu sekä elannon hankkiminen. (ref. Vakimo 2001, 68.) Marja Saarenheimo (2003a, 12) kuvaa kolmatta ja neljättä ikää varhais- ja myöhäisvanhuudeksi. Sinikka Vakimo korostaa lainatessaan Peter Lasletin (1991; ref. Vakimo 2001, 68) jaotelmaa, että kolmannen iän käsite paikantuu modernien ja jälkimodernien teollistuneiden länsimaiden eläkeikään ja -aikaan. Sen perustana ovat eliniän piteneminen, ikääntyneiden terveydentilan parantuminen ja yhteiskuntajärjestelmän takaama taloudellisen perusturvallisuus. Kolmatta ikää luonnehtivat sosiaalinen ja henkinen aktiivisuus sekä mahdollinen uusien harrastusten aloittaminen, jota auttaa hyvä fyysinen kunto. Kolmas ikä edustaa vireää, modernia vanhuutta. Neljättä ikää voi kuvata ajanjaksona, johon liittyvät kaikki vanhuudet perinteiset stereotypiat. Tällöin lisääntyvät somaattiset sairaudet ja psyykkiset ja sosiaaliset ongelmat ja niiden myötä toimintarajoitteet. (ks. Helin 2002, 37 38; Saarenheimo 2003a, 12) 4

Peter Lasletin (1991; ref. Vakimo 2001) jaotelmassa elämänvaiheet päättyvät neljänteen ikään. Hänen määritelmässään neljänteen ikään liittyy riippuvaisuus, heikentyminen ja kuoleman läheisyys. (68) Ilmeisesti hyvin vanhoiksi elävien joukon kasvaessa on alettu puhua myös viidennestä iästä. Satu Helin (2002, 37 38) käyttää viidennen iän käsitettä ajanjaksosta, jolloin ollaan toisista henkilöistä riippuvaisia. Helin mahdollisesti tarkoittaa erona neljännen iän riippuvaisuuteen päivittäistä välttämätöntä avun tarvetta. Tällöin avun voi ajatella olevan sidoksissa toisen ihmisen läsnäoloon. Silva Tedren (2003) mielestä Lasletin (1991) ikäkäsitteet ovat kelvollisia apuvälineitä yrittäessä tavoittaa sitä elämänvaihetta, jossa ikääntyvän ihmisen avun tarve kasvaa (66). Lasletin jaotelman tarkoituksena ei lienekään tavoittaa kronologista ikää, jossa muutoksia tapahtuu, vaan tehdä näkyväksi ikävaiheisiin kuuluvia muutoksia ymmärtämisen helpottamiseksi. Ikääntyvät eivät välttämättä pidä siitä, että heitä kutsutaan vanhoiksi pelkästään kronologisen iän perusteella (Helin 2002, 38). Ikääntyneiden ihmisten kokema vanhuus näyttäisi Helinin mukaan alkavan siinä vaiheessa, kun ihmisen itsenäistä selviytymistä vaikeuttavat toiminnanrajoitteet lisääntyvät (mt., 39). Useat tutkimukset viittaavat siihen, että ihmiset kokevat yleensä itsensä nuoremmiksi kuin he arvelevat muiden saman ikäisten kokevan (Vakimo 2001, 69). Kokemukset vanhuuden alkamisajankohdasta ovat kovin yksilöllisiä. Jo sanaa eläkeläinen voi edustaa 20-vuotias ja 100- vuotias. Pirkka-lehdessä (nro 2/2005, 24 26) oli lehden lukijoiden lähettämiä ehdotuksia siitä, millä nimellä eläkeläiset toivovat itseään kutsuvan. Lehti oli saanut 249 ehdotusta lukijoiltaan. Suosituimmat ehdotukset olivat senior, seniora, seniori, eläkeläinen, oloneuvos, oma nimi, ikäihminen, elkku, elkkis, vapaari, vapari, varttunut, ikinuori ja itsellinen. Tässä tutkimuksessa käytetään ikää kuvaavina käsiteinä pääsääntöisesti ikääntyvää, ikääntynyttä ja ikäihmistä. 5

2.1 Vanhenemiseen sopeutuminen Keskeisempiä sosiaaligerontologian kysymyksiä on ollut, mitä ihmiselle tapahtuu sosiaalisen vanhenemisen prosessissa. Sosiaaligerontologian kolme eniten keskustelua herättänyttä teoriaa tästä prosessista ovat jatkuvuus-, aktiivisuus- ja irtautumisteoria. Nämä teoriat kehiteltiin 1950 1960 - luvuilla. Teoriat tarkastelevat sopeutumista vanhenemismuutoksiin, mutta ne poikkeavat selkeästi toisistaan. Marja Jylhän (1990, 114 115) mukaan irtautuminen, aktiivisuus ja jatkuvuuden ylläpitäminen ovat eri teorioissa samanaikaisesti sopeutumisen keinoja ja sen onnistuneita lopputuloksia. Jatkuvuusteorian mukaan yksilö sopeutuu vanhenemisen mukanaan tuomiin muutoksiin jatkamalla elämäänsä vanhaan tapaan. Toisen teorian mukaan ihminen vanhetessaan lisää aktiivista toimintaa ja tällä tavoin muuttaa minäkuvaansa ja suhtautumistaan elämään. Aktiiviseen elämäntapaan kuuluu fyysisen ja psyykkisen toimintakyvyn ylläpito ja sosiaalinen osallistuminen. (Heikkinen 2002, 28; Vakimo 2001, 66 67.) Irtaantumisteoriassa suhtaudutaan sosiaaliseen vanhenemiseen lähes aktiivisuusajattelulle vastakohtaisesti. Sen mukaan ikääntyvä ihminen vähitellen vetäytyy sosiaalisista rooleistaan ja tekee tilaa nuoremmille. Tähän liittyy myös jonkinasteinen sisäänpäin kääntyneisyys ja henkisten arvojen korostuminen. (Heikkinen 2002, 28; Saarenheimo 2003a, 36.) Nämä kolme teoriaa ovat toimineet keskeisinä sosiaaligerontologisen keskustelun herättelijöinä, ja ne ovat saaneet osakseen paljon kritiikkiä vuosien saatossa. Marja Jylhän (1990, 106, 114 116) mielestä teoriat ovat leimallisesti oman aikansa lapsia. Ne kuvaavat vanhenemista 1950- ja 1960- lukujen yhdysvaltalaisessa valkoisessa valtakulttuurissa, jota luonnehtivat palkkatyön ja perheen keskeinen asema sekä selkeästi eriytyneet sukupuoliroolit. Jylhän mukaan harva tutkija enää nykyisin tukeutuu niiden alkuperäisiin väittämiin, mutta kuitenkin moni tutkija jopa huomaamattaankin toistaa teorioiden lähtökohdista aikanaan muotoiltuja kysymyssarjoja ja tulkinnoissaan esittää näistä teorioista peräisin olevia lauseita. Kiinnostavan teorioista tekee niiden ohjeistava luonne. Jylhän mukaan ne ovat selvästi normatiivisia. Ne eivät ainoastaan pyri vastaamaan kysymyksiin, kuinka ihminen vanhenee, miten hänen käyt- 6

täytymisensä muuttuu ja millä tavoin hän pyrkii sopeutumaan vanhetessaan kohtaamiinsa muutoksiin. Teoriat korostavat sitä, miten käyttäytymisen tulisi muuttua tai pysyä muuttumattomana jotta tuloksena olisi onnistunut vanheneminen. (mt.) Jyrkämä (1990, 100 101) näkee jatkuvuus-, aktiivisuus- ja irtautumisteorioiden normatiivisen otteen. Teorioita yhdistää pyrkimys hyvään vanhuuteen, jota kuvaavat tyytyväisyys, iloinen mieli ja sopeutuminen. Tämä Jyrkämän mielestä kuvastaa yhteiskunnan suhtautumista vanhenemiseen. Vanhuus mielletään erityiseksi ikäkaudeksi, jonka hyvyys nousee tärkeäksi. Odotusten myötä ihmisiin voidaan kohdistaa ohjeistuksia, miten pitäisi toimia, jotta saavutettaisiin hyvä vanhuus. (mt.) Lars Tornstam (1989; 1992 ja 1994) on kehitellyt irtaantumisteoriaa (ref. Saarenheimo 2003a, 36 37; Vakimo 2001, 67). Tornstam on kirjoittanut ilmiöstä, jota hän nimittää gerotranssendenssiksi. Tornstamin mukaan sisäänpäin kääntymisen voi nähdä normaaliin vanhuuteen liittyvänä asteittaisena sosiaalisista rooleista vetäytymisenä ja henkistymisenä. Siirtymään kuuluu elämän merkityksen intensiivinen tarkastelu ja aika- ja paikkakäsitysten muuttuminen. Tornstam kritisoi sosiaaligerontologiassa vahvasti vaikuttavaa aktiivisuusparadigmaa, jonka hän näkee kieltävän vanhuuden ajalle ominaisen henkistymisen, rauhoittumisen ja sosiaalisen vetäytymisen. Marja Saarenheimon (2003a, 37 38) mukaan vanhuuden eheytyminen ymmärretään usein kuoleman edessä tapahtuvana tilintekona tai tasapainon löytymisenä. Hän kuitenkin muistuttaa, että gerotranssendenssin tapaiset ajattelumallit saattavat ilmentää enemmänkin keski-ikäisten ihmisten tulevaisuuden toiveita kuin vanhojen ihmisten reaalista todellisuussuhdetta. Saarenheimon mukaan monille iäkkäille voi mielen tasapainoon riittää paljon vaatimattomampikin päämäärä kuin elämän kokonaiskuva. Hänen mielestään keskusteluissa iäkkäiden kanssa tulee esiin hyvin kirjava joukko suhtautumistapoja, joilla elämää pyritään ottamaan hallintaan. Joku haluaa muistella menneitä, nähdä elämänsä kokonaisena tapahtumien ketjuna; toinen taas ei halua muistella tai pitää tärkeänä esimerkiksi miten on jossain yhdessä tapahtumassa toiminut. Elämän merkityksellisyyden jäsentäminen näyttäytyy siis hyvin yksilöllisenä prosessina. Sosiaaligerontologisessa tutkimuksessa korostetaan nykyään vanhenemisen yksilöllistä luonnetta, mutta vanhuuspolitiikan kehittämisohjelmat vaikuttavat olevan aktiivisuusteorian jalanjäljillä. Lentävät lauseet, kuten Vireyttä elämään!, Pitkää ikää ja kunnon vuosia!, Elämää vuosiin! ja esimerkiksi TV1:n ikääntyvien oma ohjelma Vierivät kivet henkivät aktiivista, toiminnallista otetta 7

eläkevuosiin. Tässä tutkimuksessa teoriat on haluttu esitellä niiden harmaantumisesta huolimatta. Jokin näissä aktiivisuus-, jatkuvuus- ja irtautumisteoriassa ja Tornstamin gerotranssendenssissä kiehtoo 2000-luvun tutkijaakin. On kuitenkin kiinnostavampaa miettiä teorioiden näkyvyyttä suhteessa yhden ihmisen elinkaareen. Nykypäivän ihminen elää vanhuusaikaa eliniän pidentymisen vuoksi kauemmin. Mahdollisesti hänen elämänkulkuunsa kuuluu ikääntyessä erilaisia sopeutumistapoja. Hän ehtii olla aktiivinen tai jatkaa totuttua ja iän vielä lisääntyessä suhtautua vanhenemiseen irtautumisteorian tai gerotranssendenssi-ajattelun mukaisesti. 8

3. Mielekäs vanhuus Irja Seetula (1999, 10) on haastatellut eläkeikäisiä ja pyrkinyt kuvaamaan heidän elämänlaatunsa eri tekijöitä. Tutkimuksen mukaan ikäihmiset kokevat elämänlaadun rakentuvan neljän eri osa-alueen ympärille. Aineelliseen osa-alueeseen sisältyy koti ympäristöineen, työ ja toimeentulo sekä terveys. Sosiaalinen osa-alue sisältää ihmissuhteet ja osallistumisen. Henkiset ja hengelliset osa-alueet muodostavat Seetulan mukaan eräänlaisen kaksoiskategorian. Henkinen osa-alue koettiin tärkeysjärjestyksessä usein toisena tai kolmantena, joskus jopa ensimmäisenä. Hengellinen osa-alue sijoittui usein viimeiseksi. Seetulan jaottelu muistuttaa paljolti Erik Allardtin (1996, 16 21) luokittelua, joissa having (elintaso), loving (ihmisuhteet) ja being (itsensä toteuttaminen) kuvaavat hyvinvoinnin tarpeita. Jyrki Jyrkämän vuosina 1988 1989 kerätty laaja tutkimusaineisto puhuu samojen arvojen puolesta. Tutkimuksessa pyydettiin 858:aa 55 74 -vuotiasta mainitsemaan, mitkä asiat heidän mielestään tekevät hyvän vanhuuden. Tulosten mukaan hyvän vanhuuden tuojina terveydentila ja toimeentulo nousevat muita keskeisimmiksi. Kolmantena tekijänä on oikea elämänasenne, joka on laajuudessaan vaikeaselkoinen käsite. Neljäntenä tekijänä mainittiin ystävät ja yleensä hyvät ihmissuhteet, jotka korostuivat enemmän naisten vastauksissa. Viidentenä oli perheeseen, lapsiin ja lapsenlapsiin liittyvät myönteiset seikat. Seuraavaksi sijoittuivat aktiivisuus ja asunto ja viimeiseksi uskonto ja uskonnollisuus. (1990, 101 103) Marja Saarenheimon (2003a, 21) mukaan vanhenemista, jota luonnehtivat hyvä terveys sekä psyykkinen ja sosiaalinen aktiivisuus, on alettu gerontologiassa ja arkikielessä yleisemminkin kutsua onnistuneeksi vanhenemiseksi. Sinikka Vakimon (2001, 67) mielestä pyrkimykset hyvään ja onnistuneeseen vanhenemiseen ylläpitävät painetta siitä, että vanhetessaan pitäisi onnistua ja olla tyytyväinen. Tällöin ajattelussa on mukana myös epäonnistumisen mahdollisuus. Mistä sitten normaali, onnistunut vanheneminen muodostuu? Normaaliin vanhenemiseen voidaan sisällyttää ainakin joidenkin yleisempien pitkäaikaissairauksien esiintyminen. Esimerkiksi Suomes- 9

sa n. 80 %:lla yli 65-vuotiaista on yksi tai useampi krooninen sairaus. Tutkimuksissa on kuitenkin huomattu, että kun iäkkäitä on pyydetty arvioimaan omaa terveydentilaansa, he eivät niinkään käytä kriteereinä sairauksiaan, vaan pikemminkin sitä, missä määrin he kykenevät elämään ja toimimaan itsenäisesti ja omien toiveidensa mukaisesti. (Saarenheimo 2003a, 20 21.) Toimintakyvyn käsite onkin tärkeässä asemassa sosiaaligerontologisessa tutkimuksessa. Toimintakyky ennustaa elossa säilymistä, ja kyky selviytyä arjen askareista tarvitsematta turvautua laitoshoitoon riippuu suurelta osin toimintakyvyn tasosta. Lisäksi toimintakyky on todettu tärkeäksi kriteeriksi, kun iäkkäät ihmiset arvioivat terveyttään sekä elämänlaatuaan ja elämän tarkoituksellisuuden tunnetta. (Heikkinen 2002, 24.) Sanna Takkinen (2000, 44 45) on tutkinut elämän tarkoituksellisuuden kokemisen ja toimintakyvyn yhteyksiä iäkkäillä ihmisillä. Tutkimusaineistona hän käytti vuosien 1988 1997 aikana kerättyä Ikivihreät-projektin aineistoa 65 92 -vuotiaista jyväskyläläisistä. Takkisen tutkimustuloksissa korostui liikunta-aktiivisuuden merkitys elämän tarkoituksellisuuden kokemista edistäväksi tekijäksi. Aktiivisesti liikkuvat henkilöt kokivat elämän tarkoitukselliseksi ja myös arvioivat myönteisesti omaa terveyttään ja toimintakykyään. Iäkkäiden ihmisten elämän tarkoituksellisuuden edistämisen kannalta merkittäviä tekijöitä Takkisen tulosten pohjalta olivat kestävien ja antoisien ihmissuhteiden löytäminen sekä sellaiset aktiviteetit, jotka ylläpitävät terveyttä, sosiaalisia suhteita sekä mielen vireyttä. Marja Saarenheimo (2003b, 45) kuvaa elämän merkitystä tai tarkoitusta eräänlaiseksi selkärangaksi, jonka olemassaoloa ei ajattele silloin, kun asiat sujuvat ongelmitta. Vasta kun koetaan vastoinkäymisiä tai koko elämä sinänsä kyseenalaistuu, ryhdytään elämän tarkoitusta miettimään. Saarenheimon ajatuksissa on samaa kuin Tornstamin gerotranssendenssi-käsitteessä, jonka mukaan tiettyyn elämänvaiheeseen kuuluu elämän merkityksen tarkastelu. Ikääntymiseen kuuluvat sairaudet ja toimintakyvyn muutokset. Nämä vastoinkäymiset pysäyttävät ja laittavat pohtimaan oman elämän arvokkuutta ja haurautta. Elina Heikkisen (2002, 31) mukaan ihmisen pyrkimyksenä on säilyttää riittävä tasapaino olennaisissa asioissa: riittävä fyysinen ja psyykkinen toimintakyky, tyydyttävä tasapaino sosiaalisissa suhteissa sekä riittävän esteetön fyysinen ympäristö. Elämän mielekkyyden kokeminen yleensä edellyttää kokemusta siitä, että omat asiat ovat edes jossain määrin omassa hallinnassa (Saarenheimo 2003a, 10

95 96). Saarenheimon mukaan ihmisen hallinnan tunnetta voidaan ylläpitää ja vahvistaa hyvin arkisin keinoin. Näitä voivat olla kodin siistiminen ihmisen toivomalla tavalla tai oikeanlaisen vaatetuksen hankkiminen ja ulkonäöstä huolehtimisessa avustaminen. (mt., 108 109.) Saarenheimon (2003b, 46) mielestä ihmiselle, joka ei voi tuntea olevansa tarpeellinen muille tai itselleen, mielen järkkyminen on todellinen uhka. Päivi Elovainio (1996) on tuonut keskusteluun kiinnostavan näkökulman. Elovainion vuosina 1994 1995 toteuttamassa haastattelututkimuksessa, joka koski kodeissa, palvelutaloissa ja laitoksissa asuvia vanhuksia, ei todettu selvää yhteyttä sosiaalisen aktiivisuuden ja tyytyväisyyden välillä. Havaittiin, että sosiaalisten toimintojen vähentyessä mielen kokemusmaailma painottui enemmän. Tyytyväisyyden ei myöskään katsottu olevan yksinomaan psyykkinen tunnetila vaan ilmaisu arkielämän realiteetteihin sopeutumisesta ja pyrkimys harmoniaan toimintakyvyn asettamien ehtojen rajoissa. Elovainion mukaan näyttää siltä, että kun praktinen toiminta, joka yleensä luokitellaan sosiaaliseksi toiminnaksi, vähenee vanhuksilla, painopiste siirtyy mielen toimintaan, menneisyyden muistelemiseen ja fantasioihin. Elovainio korostaa, että ulkoisesti passiivinen voi olla sisäisesti eli mieleltään aktiivinen. (26, 36.) 11

3.1 Yksinäisyys ja turvattomuus Ikääntyneiden yksinäisyyden kokemuksista on esitetty erilaisia arvioita. Raili Gothonin (1990, 70) tutkimustulosten mukaan 40 48 % ikääntyneistä tunsi olevansa joskus yksinäisiä. Jyrkämä (2003a, 18) muistuttaa, että vaikka tutkimuksissa ikäihmiset ilmaisisivat vähän yksinäisyyden tuntemuksia, on huomioitava mittakaavan suhteellisuus. Jos esimerkiksi 4 % kaikista yli 60-vuotiaista kokee usein olevansa yksinäinen, on kyse suhteellisen pienestä ryhmästä. Tilanne kuitenkin näyttäytyy erilaisena, jos luku suhteutetaan yli 60-vuotiaiden kokonaismäärään, joka vuonna 2002 oli 1066000 henkeä. Näin katsottuna näiden mahdollisesti hyvin yksinäisten ihmisten määrä on lähes 45 000. Marja Saarenheimo (2003a, 104) kirjoittaa yksinäisyyden olevan suhteellinen käsite. Tällä hän tarkoittaa, että omaa nykyistä tilannetta tarkastellaan suhteessa joko aikaisempaan tilanteeseen tai toivottuun tilanteeseen. Tutkimusten mukaan iäkkäitä altistavat yksinäisyyden kokemuksille paitsi yksin eläminen ja konkreettinen seuran puute, myös sairaudet, toimintakyvyn heikkeneminen, ikätoverien puute, yhteiskunnan asenne ikääntyviä ihmisiä kohtaan sekä merkityksellisten sosiaalisten ja yhteisöllisten roolien puute. Joidenkin tutkimusten mukaan yksinäisyys voi altistaa iäkkään ihmisen monille somaattisille vaivoille, kuten kivuille, säryille ja unihäiriöille. Tutkimuksissa on myös havaittu yksinäisten iäkkäiden käyttävän muita enemmän terveyspalveluita. Toisaalta joidenkin arvioiden mukaan yksinäiset ikääntyneet jäävät vaille tarvitsemiaan palveluita, koska heillä ei ole omaisia, jotka voisivat auttaa palveluiden järjestämisessä. (mt., 104 106.) Saarenheimo korostaa ikääntymiseen kuuluvan tietynlaisia yksinäisyyden kokemuksia, jotka liittyvät tapahtuneisiin muutoksiin, esim. menetettyjen läheisten ikävöintiä ja tyhjyyden tunnetta. Ne eivät Saarenheimon mukaan ole vaarallisia, kun ihmisellä itsellään on voimavaroja ja keinoja sekä ulkopuolista tukea niiden käsittelyyn. Ongelmallisempia ovat mahdolliset tarkoituksettomuuden, arvottomuuden ja hylätyksi tulemisen kokemukset, joihin vielä saattaa yhdistyä häpeää, avuttomuutta, pelkoja ja eräänlaista täydellistä toiseuden kokemusta. (mt., 105 106.) 12

Yksinäisyyden kokemukset ovat usein yhteydessä turvattomuuden tuntemuksiin. Gothonin (1990, 81) tutkimuksessa iäkkäiden kokemaan turvattomuuteen vaikuttivat yksinasuminen, huonokuntoisuus ja epätietoisuus siitä, mihin ottaa tarvittaessa yhteyttä. 13

3.2 Koti ikäihmisen asumuksena Useiden tutkimusten mukaan iäkkäät ihmiset haluavat elää omissa kodeissaan mahdollisimman pitkään. Vuoden 1994 vanhuusbarometrin mukaan 60 vuotta täyttäneistä ihmisistä 86 % piti hoitoa tarvitsevan ikääntyneen parhaana asuinmuotona kotia, jossa voidaan elää palvelujen turvin. Tämä määrä oli pudonnut 76 %:iin vuoteen 1998 mennessä. Sen katsotaan johtuvan palvelutalojen yleistymisestä ja kotipalvelujen tarjonnan määrän vähentymisestä. Suomalaiset näyttävät selviytyvän sairauksistaan huolimatta kohtuullisen hyvin aina 80 ikävuoteen asti, mutta tämän jälkeen sairauksista aiheutuvat toimintarajoitteet vaikeuttavat selviytymistä kotioloissa. Joka neljäs 85-vuotiaista on jo laitoshoidossa. (Helin 2002, 37 38; Julkunen 2003, 408.) Koti nähdään yleisesti ihmisen parhaana asuinmuotona. Erityisesti se tulee keskeiseksi elämänalueeksi vanhuuden myötä. Anni Vilkon (1997, 172 173) mukaan koti muodostaa ikääntyessä keskiön, josta käsin ikääntynyt liikkuu milloin kauppaan, vieraisille tai terveyskeskukseen. Vilkko kuvaa kotia suojaksi ja tulisijaksi sekä läheisten ihmissuhteiden paikaksi. Vaikka vanhenemiseen sisältyisikin paljon epävarmuutta, äkillistä, satunnaista ja muutosta sisältävää tapahtumaa, kodin pysyvyys on jossain mielessä varmaa. Kodin merkityksellisyyttä perustelee ennen kaikkea sen tuttuus, pysyvyys ja ihmissuhteet. Vilkon mukaan koti symbolisoi ikääntyvälle usein niin menneisyyttä, nykyisyyttä kuin tulevaisuuttakin. (mt.; ks. esim. Allardt 1996, 18; Marin 2003a, 39) Marjatta Marin (mt., 39 40) korostaa kodin nousevan tapahtumien keskipisteeksi yhtälailla naisten ja miesten elämässä. Arkirutiinit, jotka helpottavat eloa ja oloa, säästävät myös energiaa ja ovat voimavarana selviytymiseen. Sosiaaliturvan suunta 2002 -tutkimus (ref. Tedre 2003, 67) osoittaa, että vuonna 2000 yli 75 vuotta täyttäneistä 73,9 % asui tavallisessa asunnossa ilman säännöllisiä palveluita. He tulivat toimeen joko omillaan tai saivat apunsa julkisen järjestelmän ulkopuolelta. Vanhuusbarometri 1999 - tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa 75 vuotta täyttäneistä kotona asuvista sai kyllä apua arkipäivän toimissa, mutta suurin osa tästä avusta saatiinkin omaisilta ja ystäviltä. Puolison antama apu on kaksinkertaistunut vuosina 1994 1998. Tämä liittynee kotona asumista tukevan kodinhoitoavun 14

kattavuuden vähenemiseen vuosina 1988 2000 46,2 prosentista 24,4 prosenttiin. (Helin 2002, 35; Julkunen 2003, 408.) Vanhusten jokapäiväisten sosiaali- ja terveyspalvelujen laatua ja kattavuutta tarkastelevasta Suomen kuluttajaliiton tutkimuksesta (1995, 41) ilmenee, että ensimmäisenä avuntarvekohteena vanhukset toivat esiin fyysisesti rasittavat toiminnot, kuten kaupassa käynnin, siivouksen ja pyykinpesun. Vasta kun omat voimat eivät riitä, haluttiin apua syömisessä ja ruuanlaitossa. Tutkijoiden mukaan näiden toimintojen kautta heijastuu vanhusten halu päättää arjestaan niin pitkään kuin mahdollista. Iäkkäät ihmiset kaipaavat eniten apua toiminnoissa, jotka tapahtuvat erityisesti kodin piirissä, itsenäisen elämän yhteydessä. Tämä tutkimus keskittyi lähinnä toiminnallisen tuen tarpeen määrittelyyn. Raili Gothonin (1990, 47 50) tutkimuksessa vanhusten sosiaalisista verkostoista ja sosiaalisesta tuesta käy ilmi, että kipeimmät kotona asumisen ongelmat liittyvät heikkoon terveydentilaan, liikkumisvaikeuksiin ja yksinäisyyteen. Useimmat haastateltavat kokivat vaikeimpina muutoksina liikkumisrajoitukset, kotitöiden vaikeutumisen sekä avuttomuuden ja turvattomuuden. Seuraavina ongelmina vanhukset toivat esiin kivun ja säryn ja viimeisenä harrastuksista luopumisen. Merja Ala-Nikkolan (2003, 47) mukaan kotipalvelusta ei voida puhua enää samassa merkityksessä kuin aikaisemmin. Kotipalvelu huolehtii yhä harvemmin nimenomaan kodista, sillä auttamisen painopiste on siirtynyt yhä enemmän ihmisen henkilökohtaiseen huolenpitoon, eli huolehditaan peseytymisestä, wc:ssä käynneistä jne. Marja Saarenheimon (2003a, 11) mielestä kotona asuminen voidaan nähdä eräänlaisena merkkinä ja takeena siitä, että ihmisellä on sekä fyysisiä että psyykkisiä voimia ja kykenevyyttä selviytyä itsekseen tai osa-aikaisen avun turvin. Jos kotihoidon tehtävät ovat nykypäivänä etupäässä kotisairaanhoitoa ja hoivaamista, esimerkiksi vaippojen vaihtoa, onko kotona asuminen enää merkki riittävästä toimintakyvystä? 15

4. Sosiaalinen verkosto ja sosiaalinen tuki Sosiaalinen verkosto nähdään usein yksilön muodostamien suhteiden kokonaisuutena. Siihen kuuluvat esimerkiksi perhe, ystäväpiiri, naapurusto ja työyhteisö. Puhutaan myös verkostojen verkostoista, joihin voidaan katsoa kuuluvan kaupungin ja viime kädessä koko maapallon asukkaat. (Marin 2003b, 72; Hokkanen ja Astikainen 2001, 11.) Marjatta Marin (2003b, 74) mukaan verkostoja voidaan jaotella formaaliin (virallinen) ja informaaliin (epävirallinen), julkisiin ja yksityisiin, yleisiin ja henkilökohtaisiin, rakenteellisiin ja yksilöllisiin, mekaanisiin ja orgaanisiin. Marinin mielestä nämä vaihtoehdot pelkistetään usein vastakohtapariksi formaalit ja informaalit verkostot. Hän kuitenkin muistuttaa verkostotodellisuuden olevan monimuotoinen. Sosiaalinen verkosto tarvitsee pohjakseen aina kahden ihmisen välisen suhteen tai sidoksen. Marin (2003b, 78) kuvaa verkostoa ihmissuhteiden kokonaisuudeksi, vuorovaikutussuhteiksi, joiden avulla liitytään toisiin ihmisiin ja ylläpidetään sosiaalista identiteettiä. Marinin mukaan sosiaalinen verkosto kuvaa myös niitä tiloja ja areenoita, joilla esim. ikäihminen kohtaa toisia ihmisiä ja myös koko yhteiskunnan rakenteita. Sosiaalinen tuki on yksi verkoston ominaisuus. Sosiaalinen tuki nähdäänkin usein sosiaaliselle verkostolle alisteisena käsitteenä. Niin sosiaalisen tuen kuin sosiaalisten verkostojen ymmärtämisessä on olemassa sekä yksilökeskeisiä että ryhmien välisiä välittyneempiä suhteita huomioivia ymmärrystapoja. (mt.; Hokkanen ja Astikainen 2001, 11.) Tässä tutkimuksessa huomioidaan lähinnä yksilöiden välisiä suhteita. Marjatta Marinin (2003b, 72) mukaan sosiaaliset verkostot nähdään usein ihmistä kannattavina suojaverkkoina, jotka suojaavat pahalta ja ongelmilta, esim. yksinäisyydeltä, taloudellisilta vaikeuksilta ja informaation puutteelta. Hokkanen ja Astikainen (2001, 16) käyttävät tästä samasta asiasta käsitettä puskurivaikutus. Tällä tarkoitetaan, että monipuolisilla ja toimivilla verkostoilla varustettu yksilö kestää vastoinkäymisiä paremmin ja löytää helpommin niihin ratkaisuja kuin kapeat tukiverkostot omaava ihminen. Marinin mielestä (2003b, 72) sosiaalisille verkostoille on annettu julkisissa 16

keskusteluissa eräänlainen pelastava tehtävä. Ne voidaan nähdä mahdollisuutena paikata ihmisten tuen tarvetta julkisen sektorin palveluiden vähentyessä. Verkostojen sosiaaliset suhteet edellyttävät jonkinasteista luottamusta sekä vaihdon tasapuolisuutta jollakin aikavälillä (mt.). Hokkasen ja Astikaisen (2001, 17) tutkimuksessa omaishoitajista tämä vaihdon periaate ilmeni joidenkin vaimojen ajatuksena, että mies oli antanut nuoruuttaan ja terveyttään sotarintamalla ja nyt on vaimon velvoite antaa huolenpitoaan miehelle. Hokkanen ja Astikainen korostavatkin, että vastavuoroisuuden ei tarvitse olla välitöntä eikä kahdenkeskistä. Vaikka laki ei enää velvoitakaan lapsia huolehtimaan ikääntyneistä vanhemmistaan ja vanhukset eivät ole oikeutettuja palveluihin lain voimalla (vrt. vammaiset), heistä on yleisen käsityksen mukaan huolehdittava. Kiitollisuus velvoittaa vastavuoroisuuteen. Raili Gothonin (1990, 75) tutkimuksen mukaan tukiverkostojen pääpiirteet ovat muotoutuneet jo ennen vanhuutta. Merkkipylväitä ovat avioliitto, lapset, eroaminen, ystävyyssuhteet ja harrastukset. Gothonin mukaan sosiaalisen verkoston laajuuteen ja oma-aloitteiseen yhteydenpitoon vaikutti merkittävästi liikuntakykyisyys. Jos liikkuminen kodin ulkopuolella heikkeni huomattavasti, kaventuivat ikäihmisten mahdollisuudet yhteydenpitoon, ja näin sosiaalinen verkosto rajoittui selvemmin sukulaisiin. Gothonin mukaan laaja ja monipuolinen verkosto näyttää liittyvän itsenäiseen ja terveen ikääntyvän muotokuvaan. Sosiaalista tukea tutkittiin paljon 1970-luvulla. Tukea käsittelevä kirjallisuus on kovin kirjavaa. Raili Peltonen (1994, 41) on julkaisussaan referoinut tärkeimpiä 70-luvun tutkimuksia. Cassel (1976) jaotteli sosiaalisen tuen tasot primaari- (perhe, läheiset), sekundaari- (ystävät, työtoverit naapurit) ja tertiaaritasoon (viranomaiset, julkiset ja yksityiset palvelut). Hän korosti erityisesti primaaritasolla tapahtuvan sosiaalisen tuen merkitystä. Cobb (1976) keskittyi tutkimuksissaan sosiaalisen tuen merkityksiin tunnetasolla. Ihmiselle on hänen mukaansa tärkeää tieto, että häntä arvostetaan ja hänestä pidetään huolta. Vaikka pääpiirteet sosiaalisen tuen tutkimukselle muodostuivat 70-luvulla, keskitytään tässä yhteydessä käsityksiin, jotka ovat olleet pinnalla suomalaisessa tutkimuksessa 1990-luvulta lähtien. 17

Peltonen (1994, 154) kuvaa sosiaalista tukea vuorovaikutusprosessiksi. Siinä on hänen mukaansa sekä saaja persoonallisine tekijöineen, subjektiivisine arvoineen ja odotuksineen että antaja omine ominaisuuksineen. Sosiaalinen tuki on näin ollen riippuvainen olosuhteista ja tilanteesta. (mt.) Sosiaalinen tuki nähdään usein toiminnallisena käsitteenä, joka toteutuu ihmisen, hänen lähiympäristönsä tai yksityisen, julkisen tai kolmannen sektorin välisessä toiminnassa. Tuki liittyy pyrkimykseen parantaa ihmisten hyvinvointia ja elämänhallintaa. Sosiaalinen tuki ilmenee usein kulttuurisidonnaisena ja sosiaalipoliittisesti vaihtelevin merkityksin. (Hokkanen & Astikainen 2001, 11; Kinnunen 1998, 28 29.) Hokkanen ja Astikainen (2001) kuvaavat sosiaalinen tuki -käsitteen moninaisuutta. Sosiaalista tukea tuottaviksi suhteiksi katsotaan yleensä kuuluvan sekä yksilöiden että ryhmien väliset sekä suorat että välittyneet suhteet. Sosiaalista tukea yleensä nimittää sen toiminnan vuorovaikutuksellisuus. Sosiaalisen tuen käytäntöön soveltaminen on ollut yleensä yksilöiden tilanteesta lähtevää. Niinpä pääpainon empiirisessä tutkimuksessa ovat saaneet yksilöiden väliset suorat suhteet, ja näin on myös Hokkasen ja Astikaisen omaishoitajia käsittelevässä tutkimuksessa. (mt., 12.) Toinen käsitteeseen moninaisuutta luova asia on tukemisen ja kontrollin erottamisen vaikeus. Hokkasen ja Astikaisen mukaan sosiaalisella tuella tarkoitetaan usein vain positiivisesti sävyttynyttä tukea, jolloin kontrollilla sävytetyt suhteet jäävät tukisuhteiden ulkopuolelle. Tutkijoiden mielestä kuitenkin esim. sosiaalistumiseen, kasvatukseen ja ihmissuhteisiin liittyy yleensä tuen ja kontrollin yhdistämistä niin, että tuella on myös yksilön toimintaa ohjaavaa, rajaavaa ja muokkaavaa merkitystä. Esko Kumpusalo (1991, 14) määrittelee sosiaalisen tuen ihmisten väliseksi vuorovaikutukseksi, jossa he antavat ja saavat henkistä, emotionaalista, tiedollista, toiminnallista ja aineellista tukea. Kumpusalon määritelmän mukaan tuki voi olla suoraa henkilöltä toiselle tai epäsuoraa, järjestelmän kautta annettua tukea. Kumpusalon mielestä yhteiskunnan takaama sosiaaliturva on esimerkki epäsuorasta sosiaalisesta tuesta. Sosiaalista tukea voi antaa myös etäältä: puhelimitse, sähköpostein, rukouksin. Sosiaaligerontologiassa keskustellaan tällä hetkellä paljon hoivasta. Hoivassakin on kyse kahden ihmisen välisestä suhteesta ja avunannosta, mutta se myös edellyttää heidän olevan samassa fyysisessä tilassa. Silva Tedre (2003, 64) kuvaa hoivaa henkilökohtaiseksi huolenpidoksi lähellä. Tedren mukaan hoivan ydin on sen ruumiillisuudessa. Sosiaaliseen tukeen on olemassa myös muita ymmärrystapoja. Raili Gothoni (1990, 12) on tutkinut vanhusten sosiaalisia verkostoja ja sosiaalista tukea. Hän on käyttänyt sosiaalisen tuen hahmottami- 18

sessa Norbeckin (1985) määrittelyä. Tällöin sosiaalinen tuki erotellaan henkiseksi eli emotionaaliseksi tueksi, joka sisältää palautteen antamista, rohkaisua ja kunnioittamista jne. Toisena on konkreettinen eli instrumentaalinen tuki, joka voi olla rahaa välineitä ja erilaista konkreettista apua. Tässä tutkimuksessa käytetään analyysin apuna Kumpusalon sosiaalisen tuen määritelmää. Määritelmän piirteet kuvataan tarkemmin analyysin yhteydessä. Sosiaalista suhdetta voidaan tarkastella yksilökeskeisissä suhteissa kahdesta näkökulmasta: tuen saajan tai tuen tuottajan. Tässä tutkimuksessa pyritään tuomaan esille tuen saajan näkökulma. 19

5. Tukipalvelujen monimuotoisuus Vanhenevien väestöryhmien määrän kasvu on yhteiskunnallisesti merkittävä ongelma. Kotiin tuotettujen palveluiden kasvavaa tarvetta voinee puolustella niin inhimillisin kuin taloudellisinkin perustein. Koska suurin osa ihmisistä haluaa elää kotonaan mahdollisimman pitkään ja koska kotona eläminen on yhteiskunnalle huomattavasti edullisempaa kuin laitoshoito, kotiin tuotettujen tukimuotojen kehittäminen on tärkeätä. Palvelujen ja tuen tuottajat voidaan jaotella usealla tavalla. Usein puhutaan neljästä päätyypistä: julkisesta, yksityisestä, kolmannesta ja neljännestä sektorista (esim. Hokkanen & Astikainen 2001, 12 13). Petri Kinnunen (1998, 77) määrittelee väitöskirjassaan sosiaalisen tuen antajat toimijanäkökulmasta. Hän jakaa tuen tuottajat neljään toimijaryhmään: a) henkilökohtaiseen tuttavuuteen perustuvat toimijat, kuten kanssaihmiset, perheenjäsenet, sukulaiset, naapurit, b) vertaisuuteen perustuvat toimijat, kuten erilaiset lähiyhteisöjen ja järjestöjen jäsenet sekä c) syy- ja normiperusteiset toimijat, lähinnä palkkatyönään sosiaalista tukea tuottavat julkisen ja yksityisen sektorin ammattiauttajat. Casselin (1976, ref. Kumpusalo 1991, 15) klassisessa sosiaalisen tuen jaottelussa primaari-, sekundaari- ja tertiaaritasoon korostuu sosiaalisten suhteiden läheisyys. Primaaritasoon kuuluvat oma perhe ja läheisimmät uskotut; sekundaaritasoon ystävät, sukulaiset, työtoverit ja naapurit sekä tertiaaritasoon tuttavat ja viranomaiset. Cassel on tutkimuksissaan osoittanut erityisesti primaaritason tuen merkityksen ihmisen terveydelle. (mt.) Kun verrataan näitä kahta jaottelua keskenään, Kinnusen jaottelu tuo tuen antajien perusteet ja motiivit toiminnalle paremmin esille. Lisäksi Kinnusen jaottelu ei arvota tukea eriarvoiseen asemaan: tuki voinee olla eri tuottajilta yhtä arvokasta, vaikkakin eri motiivein tuotettua. Kinnusen sosiaalisen tuen verkostoja käsittelevässä tutkimuksessa näyttää sukulaisten merkitys kohoavan liki kolmeen neljäsosaan. Puolelle vastaajista myös tuttavat antavat sosiaalista tukea runsaasti. Julkisen ja yksityisen sektorin sosiaali- ja terveyspalvelujen merkitys koetaan suureksi noin neljänneksessä vastauksista. Kolmannen sektorin rooli ilmenee vajaana viidesosana. (1998, 78.) 20

Niin Kinnusen (1998) kuin Hokkasen ja Astikaisen (2001) tutkimuksissa kolmannen sektorin asema nähdään haasteellisena. Odotukset ja vaatimukset sitä kohtaan ovat kasvaneet, mikä vaikuttanee kolmannen sektorin luonteeseen. Julkisen ja kolmannen sektorin raja-alueilla on syntynyt uusia yhteenliittymiä, joissa kolmas sektori ottaa julkisen tehtäviä. Käsite welfare mix (suomeksi hyvinvoinnin sekatalous) kuvaa tällaista palvelujärjestelmää. Vaikka hyvinvointipalveluiden ja sosiaalisen tuen muodot ovat laajasti saavutettavissa ja ne ovat toimintaperiaatteiltaan joustavia, ongelmana on niiden alueellinen saatavuus ja kattavuus. Welfare mix -tyyppinen palvelujärjestelmä voi vaikeaselkoisuudessaan vaatia paljon palvelujen tarvitsijoilta. Monien eri toimijoiden joukosta pitäisi löytää ne itselle kuuluvat ja sopivat tuen muodot. (Kinnunen 1998, 104, 115; Hokkanen & Astikainen 2001, 12 13.) 21

5.1 Sopiva-projekti Esimerkki welfare mix -tyyppisestä palvelujärjestelmästä on kahdeksan tamperelaisen järjestön ja Tampereen kaupungin järjestämä hanke vuosina 1998 2001 ikäihmisten kotona asumisen tukemiseksi ja toimintakykyisyyden ylläpitämäksi sekä laitoshoitoon siirtymisen myöhentämiseksi. Raha-automaattiyhdistys oli tukemassa tätä projektia. Projekti nimeltään Nääsville koostui useasta osahankkeesta, joita olivat mm. Omaishoidon vapaa, Sosiaalitalkkari, Vireyttä Elämään ja Rannehoitaja. Palvelujen käyttäjät olivat pääasiassa kohtuullisen hyvin toimeentulevia vanhoja ihmisiä, jotka eivät tulotasojensa takia saaneet kaupungin palveluja, mutta joutuivat kuitenkin turvautumaan toisen ihmisen apuun. (Ala-Nikkola & Metteri 2001, 9.) Erityisesti Sosiaalitalkkari-osahanke antoi apua arjen tilanteisiin. Hanke toteutettiin parityöskentelynä, jossa toinen sosiaalitalkkari oli sosiaaliohjaaja tai lähihoitaja ja toisella oli tekninen tai muu ammatillinen osaaminen sekä pitkä kokemus asiakaspalvelusta (Sangi 2001, 100 101). Toiminnassa yhdistettiin sosiaalisen huolenpidon ja käytännön avun, kuten kaupassa käynnin ja siivouksen, antaminen. Hankkeen tarkoituksena oli asiakkaan kokonaisvaltainen auttaminen arjessa. Vanhusta autettiin kodin ja pihapiirin hoidossa ja tuettiin asiakkaan elämänhallintaa ja lisättiin virikkeellisen elämän mahdollisuuksia. Palvelu suunniteltiin yhdessä vanhuksen kanssa ja hänen tarpeistaan käsin. (mt., 97.) Uutta Sosiaalitalkkari-hanketta alettiin valmistella syksyn 2003 aikana. Uusi kokeilu toteutettiin yhteistyössä Nääsville ry:n ja Tampereen kaupungin kanssa, ja se sai nimekseen Sopiva. Kokeilun tarkoituksena oli tarkastella tehostetun kotihoidon vaikuttavuutta, kun se toteutettiin yhteistyönä julkisen ja kolmannen sektorin kanssa. Projekti kesti vuoden 2005 loppuun saakka. Kokeilu poikkesi edellisestä hankkeesta niin, että uudet asiakkaat kuuluivat kaupungin järjestämän kotihoidon piiriin. Sosiaalitalkkareiden tarjoama apu oli lisäpalvelua, ja se sisältyi asiakkaiden normaaliin kotihoidon maksuun. Toiminnan tavoitteina oli lisätä asiakkaan sosiaalista tukemista vahvistamalla turvallisuuden tunnetta, omaa selviytymistä ja sosiaalista verkostoa sekä poistaa esteitä kotona asumisen jatkumiseksi. (Nääsville ry:n kuvaukset kokeilusta ja sosiaalitalkkareiden työnkuvasta, päivätty 12.9.03 ja 30.9.03.) 22

Tampereen kaupunki valitsi kokeiluun asiakkaat kotihoidon arvioiman tarpeen ja mahdollisen hyödyn mukaan. Asiakkaita on kolmelta kaupungin kotihoidon alueelta yhteensä noin 30. Asiakkaille räätälöitiin palvelu- ja hoitosuunnitelmat. Toiminta-ajatuksena oli, että työssä ei ole merkittävää asiakkaiden määrä, vaan sen laadukkuus eli asiakkaalle annettu aika, läheisyys ja avun tarpeeseen vastaaminen. Sosiaalitalkkareiden työnkuvaan kuuluivat esimerkiksi kodin pienet huoltotyöt, pihatyöt, ulkoilu ja muu asiointi yhdessä asiakkaan kanssa, kaappien järjestely ja ulkoisesta siisteydestä huolehtiminen. Työ oli tarkoitus toteuttaa yhdessä asiakkaan kanssa hänen omia voimavarojaan vahvistaen. (mt.) Tässä tutkimuksessa keskitytään kuvaamaan Sopiva-projektissa mukana olevien ikäihmisten kokemuksia saamastaan tuesta ja palveluista. Tuen saajien kokemuksien kautta pyritään kuvaamaan palveluverkostoa laajemminkin. 23

6. Tutkimuksen toteutus 6.1 Tutkimusotteen taustaa Usein ikääntymistä käsittelevässä kirjallisuudessa tulee eteen sosiaaligerontologian käsite. Simo Koskinen (1996, 198) on pohtinut sosiaaligerontologian luonnetta. Koskinen määrittää sosiaaligerontologian erityistieteeksi, joka tutkii vanhenemista ja vanhuutta nimenomaan sosiaalisena vuorovaikutusilmiönä. Koskinen käyttää määrittelyssään apuna useiden vanhuutta tästä näkökulmasta tutkineiden tutkimuksellisia kiinnostuksen kohteita (esim. Pohjolainen 1990, Jyrkämä 1995). Sosiaaligerontologia pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1) Mitä vanhuus ja vanheneminen merkitsevät yksilöllisinä kokemuksina? 2) Minkälaisissa oloissa ikääntyvät ihmiset elävät? 3) Minkälaisia toimintamuotoja ja mahdollisuuksia ikääntyvillä on yhteiskunnassa ja erityisesti paikallisyhteisöissä? 4) Miten ikääntyminen vaikuttaa yhteiskuntaan? 5) Millaisilla interventioilla ja toimintakäytännöillä voidaan vaikuttaa vanhojen ihmisten hyvinvointiin ja arkielämään? Koska kiinnostuksen kohteenani on sosiaalisen tuen merkitys kotona asuvan iäkkään ihmisen hyvinvoinnille, katson, että tutkimusasetelmani sosiaaligerontologinen. Painotus tässä tutkimuksessa on vanhusten yksilöllisissä kokemuksissa. Vanhusten kokemukset antavat tietoa heidän elämäntilanteestaan, heidän saamistaan tuista/palveluista ja niiden vaikutuksista heidän hyvinvointiinsa. Jyrki Jyrkämän mielestä vanhuustutkimus vaatii arviointia, joka tulee kohteesta eli ikääntyviltä ja ikääntyneiltä ihmisiltä itseltään ja koskee heidän elämäänsä, toimintojaan, sopeutumistaan ja tyytyväisyyttään. (Jyrkämä 1995 ref. Elovainio 1996, 38 39) Tämän tutkimuksen tausta-ajatuksena on arvostaa vanhusten oman elämän asiantuntijuutta. Sosiaaligerontologiassa löytyy useita tutkimuksia vanhusten fyysisestä ja psyykkisestä toimintakyvystä sosiaalinen toimintakyky on jäänyt vähemmälle tarkastelulle. Sosiaalista toimintakykyä on monimuotoisuudessaan hankala saada mitattavaan muotoon. (Jyrkämä 2003b, 94) 24

Alasuutarin (1999) mukaan laadullinen tutkimus on arvoituksen ratkaisemista. Tuotettujen johtolankojen ja käytettävissä olevien vihjeiden pohjalta tehdään merkitystulkintaa tutkittavasta aiheesta (44). Asioille annetaan siis merkityksiä, ei niinkään tarvitse tavoitella yhtä oikeaa totuutta. Tässä tutkimuksessa ei ole oleellista saada totuutta esimerkiksi tukimuotojen määristä vaan arvostaa haastateltavien kokemusta sellaisena, kuin he sen muistavat tai haluavat kertoa. Haastattelu on usein käytetty tiedon hankintamenetelmä niin sosiaaligerontologisessa kuin yleensä kvalitatiivisessa tutkimuksessa (Pohjolainen 1990, 52). Johanna Ruusuvuoren ja Liisa Tiittulan (2005, 9) mukaan ihminen osallistuu arkielämässään lukuisiin tiedon tuottamisen ja haun tilanteisiin, jotka ovat haastattelun kaltaisia keskustelutilanteita. Virastossa asioiminen, työhaastattelu ja lääkärissä käynti ovat tilanteita, joissa ihmistä ikään kuin haastatellaan. Myös moni ammattiihminen, kuten poliisi, toimittaja ja lääkäri, käyttää haastattelua välttämättömänä tiedonhankintamenetelmänä. Ruusuvuoren ja Tiittulan mielestä on luontevaa kysyä, kun halutaan tietoa. On myös normaalia, että kysyjä saa vastauksen kysymykseensä.(mt.) Haastattelu on nykypäivän ihmiselle luonnollinen tilanne. Tutkimuksen toteuttamisessa käytän apuna teemahaastattelua. Siinä yksityiskohtaisten kysymysten sijaan haastattelu etenee tiettyjen keskeisten teemojen varassa. Teemahaastattelussa käydään läpi eri haastateltavien kanssa samat teemat, aihepiirit, mutta kysymysten muotoilu ja järjestys voivat vaihdella (mt., 11). Teemahaastattelussa korostuvat ihmisten tulkinnat asioista ja heidän asioille antamansa merkitykset sekä se, että merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa (Hirsjärvi & Hurme 2001, 48.). Teemahaastattelu on kiinnostava sen salliman liikkumavapauden ja aidon vuorovaikutustilanteen mahdollistamisen vuoksi. Se sopii menetelmäksi haastateltaessa iäkkäitä ihmisiä. Koska kysymyslauseet eivät ole niin tarkkaan suunniteltuja eivätkä ne vaadi tiettyä etenemisjärjestystä, ikääntyneiden oma kerronta voi johdatella haastattelua aiheesta toiseen. Kun asia muistuu mieleen, sen voi sanoa. Teemahaastattelussa voi myös palata aiheeseen uudelleen, jos tutkijalla on lisäselvennyksen tarvetta tai haastateltava itse haluaa lisätä jotain. 25