Nunna Ksenia
Nunna Ksenia
Sisällys Esipuhe... 7 Serafim Sarovilaisen elämäkerrat... 7 Perimätietoa ja tosiasioita... 11 Suomalainen käännös... 13 Lapsuus ja nuoruus... 16 Kuuliaisuusveljeksi Saroviin... 22 Munkkivihkimys... 33 Etäinen erakkomaja.... 40 Vaikenija ja eristäytyjä... 66 Lähierakkomaja.... 85 Divejevon luostari... 96 Ohjaajavanhus....114 Vastustusta...114 Ohjeita luostariasukkaille...116 Ohjeita maallikoille....125 Selvänäkijä...129 Parantaja...137 Hengen korkeuksissa... 140 Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari ja Maahenki Oy TOIMITTANUT JA SUOMENTANUT Nunna Ksenia Ulkoasu ja taitto Juha Räty/J-Form T:mi KUVAT Boris Belik JULKAISIJA Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari Kustantaja Maahenki Oy ISBN 978-952-5652-53-6 Painopaikka Gummerus Kirjapaino 2008 Keskustelu Nikolai Motovilovin kanssa....150 Nikolain parantuminen...150 Kristillisen elämän tarkoitus Nikolai Motovilovin muistiinpanot....155 Viimeinen vuosi.... 190 Sarovin erakko Isä Serafim...219 Kuoleman jälkeen... 222 Muisto elää... 222 Kanonisointi ja pyhäinjäännösten vaiheet... 234
Pyhittäjä Serafimin hengelliset opetukset... 246 1. Jumalasta... 246 2. Uskosta....247 3. Toivosta.... 248 4. Rakkaudesta Jumalaan.... 249 5. Jumalan pelosta.... 250 6. Maailmasta luopumisesta...251 7. Vaikenemisesta... 253 8. Itsemme tarkkailemisesta... 254 9. Sielusta huolehtimisesta... 257 10. Miten sielua on varustettava?... 258 11. Sielunrauhasta.... 261 12. Sielunrauhan varjelemisesta.... 264 13. Kilvoituksista... 266 14. Kristuksen valosta... 268 15. Kyynelistä... 269 16. Katumuksesta... 270 17. Paastosta....274 18. Sydämen varjelemisesta... 276 19. Puheliaisuudesta... 276 21. Sairauksista... 279 22. Armeliaisuus... 280 23. Ajatuksista ja lihan liikkeistä... 281 26. Lähimmäisen tuomitsematta jättämisestä ja loukkausten anteeksi antamisesta... 288 27. Liiallisesta huolehtimisesta... 292 28. Murehtimisesta... 293 29. Epätoivosta... 294 Liitteet... 301 Lähteet....318 Kirjallisuutta....319 Pyhittäjä Serafimin ikonit Suomessa.... 321 Esipuhe Serafim Sarovilaisen elämäkerrat Serafim Sarovilaisesta on kirjoitettu uskomaton määrä elämäkertoja, joiden taso ja laajuus vaihtelevat paljon. Ensimmäiset elämäkertakirjoittajat olivat pyhittäjä Serafimin aikalaisia ja ottivat elämäkerran pohjaksi toisaalta omat ja läheistensä kokemukset tapaamisista vanhuksen kanssa, toisaalta yleisesti tunnetut asiat hänen elämästään. Ensimmäinen painettu elämäkerta ilmestyi jo vuonna 1841 vain kahdeksan vuotta pyhittäjä Serafimin kuoleman jälkeen. Sen kirjoittaja pappismunkki Sergei, entinen lääninsihteeri Stefan Vasiljev, tuli Sarovin luostariin vuonna 1818 ja alkoi heti kerätä tietoja isä Serafimista sekä tehdä muistiinpanoja hänen opetuksistaan. Isä Sergei kuului niiden munkkien joukkoon, jotka pyhittäjä Serafimin kuoltua siirtyivät Sarovista Moskovan lähelle Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan, jota johti Serafimin hengellinen lapsi ja ystävä arkkimandriitta Antoni (Medvedev). Tämän ensimmäisen elämäkerran tie julkisuuteen oli kivikkoinen. Venäjän kirkon ylimmän hallintoelimen Pyhän Synodin sensuuri oudoksui siihen sisältyviä ihmeitä ja ilmestyksiä ja piti sitä liian mystisenä. Kolmen vuoden ajan käsikirjoitusta kierrätet- 7
tiin niin Moskovan hengellisten kirjojen sensuurissa kuin arvovaltaisten piispojen luettavana ennen kuin se sai julkaisuluvan huomattavasti lyhennettynä. Viimeisten joukossa käsikirjoituksen luki Tambovin piispa Arseni, joka oli itse vieraillut pyhittäjän luona vuonna 1832. Hän piti käsikirjoitusta yksityiskohtia myöten totuudenmukaisena ja luotettavana. Seuraava elämäkerta ilmestyi jo kolmen vuoden kuluttua vuonna 1844 aikakausilehti Majakissa. Sen kirjoitti Sarovin pappismunkki Georgi, monissa pyhittäjä Serafimin elämäkerroissa mainittu vierastalonhoitaja kuuliaisuusveli Guri, ja se pohjautui pappismunkki Sergein alkuperäiseen, lyhentämättömään tekstiin. Kolmas elämäkertakirjoittaja pappismunkki Joasaf sama henkilö kuin elämäkerroissa mainittu kuuliaisuusveli Ivan Tihonov (Ivan Tihonovitš Tolstošejev) on ristiriitainen hahmo. Tultuaan vuonna 1820 Sarovin luostariin hän alkoi esiintyä vanhus Serafimin oppilaana. Pyhittäjän kuoleman jälkeen hän yritti ottaa tämän paikan Divejevon yhteisön hengellisenä johtajana saaden aikaan sekaannusta ja ristiriitoja. Ivanin tuntien Sarovin luostarin johto kieltäytyi vihkimästä häntä pappismunkiksi. Hän siirtyikin sitten toiseen luostariin. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän päätyi Obnorin luostarin igumeniksi ja vihkiytyi lopulta suureen skeemaan ottaen nimekseen Serafim. Hänen kirjoittamansa vanhus Serafimin elämäkerta (1849) osoittautui kuitenkin suosituksi ja siitä otettiin useita painoksia. Kirjoittaja täydensi ja muokkasi elämäkertaa ja kuten myöhemmin on käynyt ilmi lisäsi siihen myös kertomuksia, joilla ei ole todellisuuspohjaa. Kuusitoista vuotta pyhittäjä Serafimin kuoleman jälkeen hänestä oli siis julkaistu jo kolme elämäkertaa, joiden kaikkien kirjoittajat olivat tunteneet hänet henkilökohtaisesti. Myöhemmistä elämäkerroista on mainittava Nikolai Elaginin toimittama, mutta todennäköisesti Sarovin munkkien kokoama teos vuodelta 1863. Se on ensimmäinen kirjalliselta asultaan viimeistelty laaja elämäkerta, josta yhä otetaan uusia painoksia ja joka on tämän suomalaisen laitoksen runkona. Merkkipaalu pyhittäjä Serafimin elämäkertakirjallisuudessa on pappi Leonid Tšitšagovin (myöhemmin metropoliitta Serafim) järkälemäinen teos Letopis Divejevskago monastyrja (Divejevon luostarin kronikka) vuodelta 1896. Se sisältää pyhittäjä Serafimin elämänkuvauksen lisäksi seikkaperäisen selostuksen Divejevon luostarista ja sen sisarten ja hyväntekijöiden vaiheista luostarin perustamisesta lähes 1800-luvun loppuun asti. Kronikka vaikutti merkittävällä tavalla pyhittäjä Serafimin kanonisoinnin valmisteluihin. Siihen koottujen Serafimin aikalaisten, Divejevon luostarin sisarten, mukaansatempaavien kertomusten ansiosta se jätti pian varjoonsa aiemmat elämäkerrat. Pyhittäjä Serafimin kanonisointivuonna 1903 Venäjällä julkaistiin kymmeniä eri tekijöiden laatimia elämäkertoja sekä lisäksi kuvauksia pyhäinjäännösten avaamisesta, kanonisointitapahtumista, ihmeistä, Sarovin luostarista ja sen kilvoittelijoista. 8 9
Merkittävin tuon vuoden julkaisuista lienee Sergei Nilusin teos, jossa hän tuo päivänvaloon Serafimin oppilaan Nikolai Motovilovin muistiinpanot keskustelusta isä Serafimin kanssa. Tuo Motovilovin lesken ullakolta löytynyt käsikirjoitus sisältää kuvauksen pyhittäjä Serafimin ihmeellisestä kirkastumisesta. Sen julkaiseminen kanonisointijuhlan alla sinetöi Serafimin pyhyyden. Kanonisointia seuraavana vuonna 1904 ilmestyi Denisovin laatima ansiokas ja perusteellinen elämäkerta, jossa pyrittiin ensimmäistä kertaa vertailemaan edellisten elämäkertojen tietoja. Kanonisoinnin jälkeen uutta pyhittäjä Serafimiin liittyvää kirjallisuutta ilmestyi lähes vuosittain aina Venäjän vallankumoukseen vuoteen 1917 asti. Vallankumouksen myötä venäläisen hengellisen julkaisutoiminnan painopiste siirtyi länteen, ensin Pariisiin, ja 1950-luvulta lähtien Yhdysvaltoihin New Yorkiin ja San Franciscoon. Suomeksi on aiemmin ilmestynyt Valentine Zanderin vaatimaton kirjanen Pyhittäjä Serafim Sarovilainen sekä Iulia de Beausobren romaanimuotoinen valitettavan paljon fiktiivistä ainesta sisältävä kirja Liekki lumessa. Molempien alkuteokset ovat alun perin ilmestyneet lännessä. Lisäksi suomeksi on julkaistu lyhyitä elämäkertoja eri kausijulkaisuissa ja -lehdissä. Niistä voidaan mainita Hehkuva Hiillos -lehdessä vuosina 1972 1974 jatkokertomuksena ilmestynyt elämäkerta sekä Lintulan luostarin Ystävät ry:n julkaisema jäsenlehden teemanumero vuodelta 2003. Perimätietoa ja tosiasioita Vaikka pyhittäjä Serafimin elämäkertakirjallisuudessa vallitsee suoranainen runsaudenpula, on siinä myös puutteita. Elämäkerrat pohjautuvat vahvasti Sarovin ja Divejevon luostareiden suulliseen traditioon ja luostareiden arkistoihin. Muut arkistolähteet olivat 1990-luvulle asti tutkimuksen ulkopuolella. Tämä on johtanut moniin epätarkkuuksiin. Niinpä esimerkiksi useimmissa elämäkerroissa Serafimin syntymävuodeksi ilmoitettu 1759 on väärä tieto; oikea kirkonkirjojen mukainen syntymävuosi on 1754. Kommunismin romahtaminen Venäjällä aloittikin uuden vaiheen pyhittäjä Serafimin elämäkerran tutkimisessa. Sen johtavana nimenä on Sarovin museon tutkija V.S. Stepaškin, joka on julkaissut pyhittäjä Serafimin elämäkertojen ja arkistotietojen pohjalta kirjan Predanija i fakty (Perimätietoa ja tosiasioita). Hän on muun muassa osoittanut, että aiemmissa elämäkerroissa olevia virheitä on hyvänuskoisesti kopioitu seuraaviin julkaisuihin ja monet väärät käsitykset ovat juurtuneet syvälle ihmisten mieliin. Hyvä esimerkki on pyhittäjä Serafimin tai silloin vielä Prohor-pojan putoaminen kellotornista. Ensimmäiset elämäkerrat puhuvat, aivan oikein, putoamisesta korkealta, sillä kellotornia ei ollut vielä edes rakennettu. Mutta kun maininta kellotornista ilmestyi vuoden 1863 elämäkertaan, on sitä siitä lähtien toistettu uskollisesti jo noin 150 vuoden ajan. Kertomus pyhittäjä Serafimista syöttämässä suurta karhua on erityisen mielenkiintoinen. Pappismunkki Joasaf (Ivan Tihonov) mainitsee neljä henkilöä, jotka 10 11