3.21.01 Pia Kaukoranta. Mun Viikonloppu!

3.21.01 Pia Kaukoranta Mun Viikonloppu! Jee! Vihdoin pitkän päivän päästä on koulu loppu!!! Mä meen Marleen, Minhan, ja Emilyn kanssa odottaa bussia paitsi että perjantaisin mulla on ratsastusta ja äiti vie mut ratsastaa. Siellähän se valkonen Honda kyhjottää! Bye! mä huudan mun kavereille. Ku me päästään tallille, Karen (opettaja) on jo siellä odottamassa. Me vaihdetaan pari sanaa ja mä tiedän että mä aion ratsastaa Unanimistä hevosta joka on isoin hevonen tallilla. Satuloimisen jälkeen tallilla on jo 5 ihmistä jotka tuli ratsasamaan: Alexy, Rebecca, Claire, Jenna, ja Kelsey. Mä rupeen ratsastamaan Unalla suunnillen sillon kun Alexy alkaa ratsastaa Tootsiella elikä viiden maissa. Ensin me kävellään suunnilleen viis minuuttia niinku joka päivä. Sitte siirrytään raviin jolloin ravataan kaikin eri tavoin esim. me ravataan istualteen, seisten, ja tavallisesti. Karen jossain vaiheessa sanoo että kaikki jotka haluu, saa hypätä ne aika alhaalla olevat hypyt jotka ainaki mä hyppään. Kello 6 ratsastus loppuu ja kello 8 mä lupasin olla Emilyn luona, jossa mä oon yötä. Mä pakkaan vaatteet, hammas- ja hiusharjan, nesessäärin, ja muut, katon telkkaria kunnes kello on 7.57, koska äiti vie mut sillon. Emily oli kutsunu myös Marleen, Ginan, ja Rachelin mutta kukaan niistä ei päässy tulemaan. Emily asuu niin lähellä meitä että sinne voi oikeestaan kävellä mutta on ärsyttävää kävellä repun kanssa sinne. Vaikka Emily asuu niin lähellä, silti mä en oo niin paljon yhteydessä sen kanssa koska se on aika lapsellinen verratuna muihin, mutta itseasiassa se on kuukauden vanhempi ku mä. Emilyn luona me ensin katsotaan vanhoja luokkakuvia. Me käytiin samaa elementary koulua nelosella ja vitosella, vitosella me oltiin myös samalla luokalla niin että mä tunsin useimmat ihmiset luokkakuvista. Sitte me ruvetaan pelaamaan lautapeliä nimeltä Mancale. Sitte ku mä vihdoin voitan, me katotaan Matilda leffan joka pohjautuu Roald Dahlin kirjaan. Meillä on kotona monta Roald Dahlin kirjaa ja Matildaa meillä on kaksi painosta, Suomeksi ja Englanniks, mutta mä en ole lukenut silti Matildaa. Kello 11.20 me mennään nukkumaan Emilyn huoneeseen jossa on kaksi sänkya. Ku kello oli niin paljon, me ei jaksettu jutella vaan mentiin heti nukkumaan. Aamulla ku mä herään, kello on vasta 7.20 ja Emily on jo ollu alhaalla suunnilleen tunnin!! Oikeestaan Emily herää useinmiten aikasin aamulla. Mä meen alas ja ensin me vähän luetaan sillä välin ku Emilyn äiti tekee aamiaista. Me syodään hyvää aamiaista joka on Coffee 1

cake a ja lämmitettyjä omenalohkoja joissa on kanelikastiketta ja kanelia. Kello on vähän vaille 10 ku mun äiti tulee hakee mua kotiin. Kello 11 täsmälleen mä meen Cindyn luokse. Cindy taitaa olla tällä hetkellä mun paras kaveri Amerikassa ja on koulussa jokaisella lukuainetunnilla mun kanssa. Cindy asuu Ardmoressa ja sinne kestää ajaa suunilleen 10 minuuttia. Mä meen kello 11, koska kello 11.30 Cindyllä on silmälääkäri ja Cindy halus että mä meen mukaan kun Cindy valitsi itselleen uudet lasit. Sen jälkeen me mennään käymään meidän opettajan luona koska se just lähti sen raskauslomalle. Ms. K oli meidän Englannin ja Science opettaja ja oli meidän molempien lempiopettaja. Kello 4 me mennään Cindyn isoisän 85-vuotissynttäreille, joissa oli hirveesti ihmisiä! Siellä oli ihmisiä niin paljon sen takia koska Cindyn isällä on 10 sisarusta yhteensä. Cindyn isän suku on Irlantilainen. Kello 9 illalla ku me tultiin takas, me mentiin heti sänkyyn ja katottiin leffaa The Mummy joka on muuten Cindyn ja mun lempileffa jota me katotaan joka kerta siellä. The Mummy on jännäri joka on välillä hassu. Jossain vaiheessa leffan jälkeen me nukahdettiin ja sitte joskus kymmenen maissa aamulla herättiin. Koko päivän me vaan tehtiin läksyjä, katottiin telkkaria, ja syotiin. Meillä oli molemmilla Englannin projekti joka piti saada valmiiksi. Cindyn piti kirjottaa kirje projektiin ja mun piti valmistaa juliste. The Mummy oli päällä taas sillon kun me oltiin tekemässä tätä projektia. Se projekti ei ollu niin vaikee koska me tiedettiin täsmälleen mitä tehdä ja miten. Myöskin Cindy ja mina ollaan molemmat hyvii oppilaita. Päivän loppuun äiti ja isä tuli hakemaan mua kello 8.30. Mä pyysin että äiti tulisi 8.45 mutta se ei käyny, koska äiti ja isä oli tulossa suoraan hiihtämästä. Mun viikonloput on usein tämmosiä että mä teen paljon ja nään mun kavereita ja oon usein jonkun luona yötä. 2

Ilkka Kaukoranta 21.3.2001 Keskiviikko, 21.3.2001 Alunperin mina ajattelin kirjoittaaa tiistaista, mutta päädyin siihen tulokseen että keskiviikko olisi huomattavasti kiinostavampi. Tämä perustui siihen että tänään minulla piti olla Lacrosse peli ja South Park tulee tänään telkkarista. No joka tapauksessa, minä heräsin normaaliin aikaan: 6:30. Suihkun ja hampaitten harjauksen, yms. jälkeen menin keittiöön syömään muroja seitsemältä. Isä lähti jo jonkun aikaa sitten, ja Pia lähtee kouluun parikymmentä minuuttia meidän lukiolaisten jälkeen. Nyt kun Antti on Ranskassa, minä ja Kati saatiin kyyti äidilta. Äiti yleensä jättää meidät koulubussipysäkille, mutta koska olimme taas vähän hitaita saimme kyydin kouluun asti. Koulussa ensimmäiseksi kävin lockerillani hakemassa muutaman kirjan ja jättamässä mun Lacrosse mailan jonka olin kantanut kotoa. Muut Lacrosse-kamat, kuten kypärä, hartia-, kyynärpääsuojat, on aina pukuhuoneessa odottamassa minua. Sitten lähdin homeroomini eteen puhumaan ja odottamaan että luokan valvoja ilmestyy. Niin kuin tavallista, hän oli myöhässä ja naapuriluokan opettaja avasi oven meille. Sitten kun opettaja oli lukenut meille päivän ilmoitukset me hajaanuimme eri luokkiin. Minä menin matikanluokkaani, missa Mr. Rodman kertoi meille Pythagoraan teoriasta, tai jostain sellaisesta Geometria juttusta. Se on aina ihan kiva luokka: Mr. Rodman on aika hauska ja kiva opettaja, ja normaalisti voi puhua ihan vapaasti, kuhan tekee läksyt ja pärjää kokeissa ihan hyvin. Minun pöydässä istuu Mike, Rory ja Stavain, jotka ovat kaikki minun kavereita. Sen jälkeen menin tietsikkaluokkaan. Pari päivää olimme tehneet taulukkoja ja grapheja tietokoneella, mutta koska olin jo valmis surffailin netissa ja puhuin kavereitten kanssa. Se on luonnollisesti minulle aika rento luokka koska monilla on vaikeuksia tietokoneitten kanssa ja minä, ja jotkut muut, saavat paljon vapaa-aikaa. Seuraavaksi minulla oli kuvista.yleensä se ei ole mikään paha luokka, mutta tänään se opettaja oli keksinyt opettaa meille kirkoista ja muusta keski-aikaisista taiteesta. Sen jälkeen pääsin rentoutumaan Study Halliin. Study Hallissa ihmiset perjaatteessa tekevät läksyjä, mutta useimmiten kaikki keskustelevat tai menevät surffailemaan netissa viereisessä tietokoneluokassa. Tällä kertaa minun piti saada Ranskan läksyt valmiiksi, ja harjoitella yhtä projektia mikä mun piti esittää Ranskan tunnilla sinä päivänä. Siellä minä olin puolituntia, jonka jälkeen minä menin syömään. Ruokatunti on puolituntia pitkä, ja ruoka voidaan joko tuoda kotoa tai ostaa koulusta. Noin puolet ihmisistä tuovat omat eväät. Minä ostan koulusta koska olen liian laiska tekemään eväitä aamulla. Tänään oli kanahampurilaisia tarjolla, eli ihan hyvää ruokaa. Minä istun aina saman kaveriporukan kanssa. Kaveri porukkaan kuuluu ehkä 15 tyyppiä, tyttöjä ja poikia, joten pöydässäa on joskus aika ahdasta. Osaan niistä tutustuin jo 8. luokalla viime vuonna, mutta suurin osa niistä on uusia kavereita. Lounaan jälkeen menin takaisin Study Halliin, jossa olin vielä toiset puolituntia. Sen jälkeen menin Biologian tunnille, joka on Pre-IB kurssi. Siinä meille kerrotaan mitä meiltä odotetaan IB kursseilla kahden vuoden päästä, ja mitä meidän pitäisi tehdä tänä ja ensi vuonna IB:hin valmistautumista varten. Tänään Mrs. Kiley oli poissa joten meillä oli sijainen joka näytti meille leffan seksin tärkeydestä elämässä. Video keskittyi ensiksi siihen että jos me lisäännyttäisiin yksin, niinkuin bakteerit, me olisimme kaikki Ilkka Kaukoranta 1-610-520 1843 792 Panorama Road ilkka.k@home.com Villanova, PA 19085

Ilkka Kaukoranta 21.3.2001 samannäkösiä ja toiseksi siihen että useimmat eläimet käyttävät paljon aikaa lasten saamiseen ja kasvattamiseen. Viimeinen tunti, ja myös tylsin luokka, oli ranska. Muitten esitykset meni ihan hyvin, mutta meidän epätoivoinen yritys mainostaa ruokakauppaa oli kovin pateettinen. Me unohdimme noin puolet vuorosanoista, ja hyppäsimme osan yli. Todennäköisesti sen takia että olemme kaikki huonoja ranskassa ja emme harjoitelleet yhdessä kertaakaan. Sen jälkeen kävimme läpi ranskan kummallisia kielioppisääntöjä. Tunnin loppuun tuli ilmoitus että poikien Lacrosse peli on peruutettu sateen takia, joten menin vaihteeksi kotiin heti 2:25 kun koulu loppui. En ole mitenkään erityisen hyvä Lacrosessa vaikka pelasin myös 7. luokalla, mutta en pelanut Lacrossea 8 luokalla. Silloin halusin kokeilla tennistä. Lacrosse on samantyyppinen peli kuin jääkiekko, mutta sitä pelataan nurmikolla, ja käytetään haavimallista mailaa, jolla heitetään kovaa, tennispallon kokoista palloa. Tykkään harjoituksista aika paljon, ja vaikka olen aina iloinen jos lähdemme kotiin tunnin normaalia aikaisemmin, ja vielä iloisempi jos ei ole Lacrossea ollenkaan, en ole vielä kertaakaan lintsannut harkoista tarkoituksella, niinkuin usein tapahtui jalkapallokauden aikana. Koulubussista soitin kotiin koska en tahtonut kävellä koko Panorma Roadia sateessa, mutta kukaan ei vastannut. Onneksi äiti oli keksinyt tämän myös itse, ja oli odottamassa autossa minua. Kotiin tultuani söin välipalaa ja menin huoneeseeni. Alkuun luin e- maileja, ja chattasin kavereitten kanssa. Sitten sain historian läksyt valmiiksi huomiseksi ja rupesin tekemään FinnFest-töitä mitä olin saanut tiistaina. Hommani on lähettää mainoslehtiä tuhansille Amerikassa asuville suomalaislle, ja suomalais-nimisille. Teen töitä kotona ja palkka on $5 per tunti, joka on aika paljon jos ottaa huomioon että töitä on ainakin 20 tuntia. Toistaiseksi olen tehnyt jo viisi tuntia. Työ ei ole niin tylsää kuin voisi kuvitella, koska voin hyvin katsoa televisiota samaan aikaan. Keskiviikkona esimerkiksi katsoin ensin South Parkkia. Olette varmaan kuulleet siitä paljon, koska se on todella suosittu Suomesakin. Tällä kertaa näytettiin kaksi South Parkkia peräkkäin, enkä ollut nähnyt kumpaakaan aikaisemmin. Sen jälkeen katsoin Daily Shown, puolituntinen parodia uutisohjelmista. Se on todella hauska ohjelma ja aiheet ovat usein poliitisia ja kansainvälisiä. Informaatio on usein oikeaa, mutta jos tahtoo tietää mitä oikeasti tapahtuu lehden lukeminen on parempi idea. Tällä kertaa aiheena oli MIRin laskeutuminen ja venajäläisdiplomaatien karkotus USA:sta. Tämä keskiviikko oli oikeastaan todella tavallinen, vaikka normaalisti minulla on Lacrossea ja yleensä näytetään vain yksi South Park-episodi. Ja tietenkään en kirjoita tällaisiä tajuttoman pitkiä aineita ellei ole ihan pakko. Ilkka Kaukoranta 1-610-520 1843 792 Panorama Road ilkka.k@home.com Villanova, PA 19085

Kati Varkkola English set 3 Ms Felder 3/26/01 The change It was my very first day. I hadn t seen any of the people before, and there I was, standing right in the middle of the classroom, looking at all those strangers. I really wasn t the only one confused there. Everybody was looking at me, just as I was looking at them. The teacher took me in front of the class and grabbed everybody s attention. Okay you all, this is the new student, he said, and continued to me, You can go sit over there. I was so shocked, standing there, everybody staring at me, that I didn t first notice the teacher talking to me. I stood there looking stupid, when the teacher finally took my hand, and led me to my seat. The teacher told the class to take out the books, and started reading the chapter. I sat there and still looked around the class. In front of me there was a girl sitting. She had long blonde hair, and a blue jacket. She was writing a note to her friend. I mean I guess she was. Beside me there was another girl sitting. She was paying really close attention to the teacher reading. A guy was sitting on the other side of me. I really didn t notice him at first. He was sitting there so quietly. I happened to turn my head to his way, and I saw him looking at me very closely. He didn t look at me as if I were stupid or anything, he

had this very smart look on his face, and it looked as if he was reading my face or something. But when I looked at him, he turned away shyly, and just stared at his book. It was really strange. Well, there I sat, till the end of the period. I kept thinking of this guy in my class, sitting beside me. I didn t even know why. It felt like I was the only person that even knew he was there. He was so terribly quiet, while everybody else was talking, except me of course. I just kept thinking of him and all. During the second period, I got talking with this very nice girl, called Laura. She was very tall and pretty, and so nice to me. She made me feel that I wasn t an outsider. I spent most of the time that day with her. She introduced me to her clique, and I chilled with them. I was very surprised that I had made any kind of contact with anyone that day, because of my terrible shyness, and shock. I can t handle situations very well, when I m that shocked and I really was that day. Later on, when I was chatting with my new mate Laura I decided to ask her about the guy from my class. I really didn t know what I wanted to know about him, but I just brought him up in our conversation. Hey, Laura. You happen to know this one guy in my English class? He is sitting in the corner, very quiet guy and all. Do you know who I mean? I asked her. Ummm I don t think I know who you are talking about. I haven t noticed anyone like that here. Why do you care? she answered. She didn t seem to even think for a second who I might have talked about. And without even waiting for me to answer her, she changed the subject.

But did you see Tom already? He is a real hottie, you have to meet him! she said, and took me with her to the cafeteria to meet this guy. So, my first day went pretty well, my first day in my new school. The reason I had changed from my old school was because my parents wanted to move. I didn t want to move, and leave all my friends. But as always, nobody asked my opinion. I wasn t really interested in starting all over new school, in the middle of the semester, but I wasn t that negative after my first day. On my way home from my bus stop, I still kept thinking of this mysterious guy. I still could see his eyes staring at me, in my mind. And I still hadn t any idea why I was thinking of him. It was totally weird, I don t usually just think of strange guys, especially without a good reason. At home I just did my homework, and watched TV. When I got in bed, you can probably even guess, what I was thinking. The next day, I went to school again. It was really much better to go there now, when I already knew somebody there, than it was the day before. I was even excited. It really wasn t my style feeling, all excited about going to school. It was a good, but new feeling. I had actually a fun time in school that day. I got to know many new people, and it was nice. I almost forgot the guy, who I had had in my mind for the last twenty-four-hours, until I almost ran into him. I was hurrying to my art class after the lunch. I was just turning from the corner, looking around, to identify where I was in a big hurry, when he walked towards me. I looked up, and saw him there. He was looking at me again, with that same look on his face. I steered him back, and he turned his face away. It really annoyed me, when someone was acting that weird, and I didn t know why, and nobody

else seemed to notice anything. But I went to the class, without thinking of what just had happened. I decided not to care about it anymore. Then, next day it got so much clearer to me My first period was English again. I went to my seat, and took my book out as the teacher told us to. There he was sitting again, all alone, totally quiet. It seemed that he was too embarrassed to even look at me. I still kept thinking why he did that. And nobody, again, seemed to notice him. I was so confused. I thought that he was paying attention to the teacher, but when I looked at him, he was sitting there, and drawing something on a piece of paper. At this time I just had to know what was the matter with that kid. I didn t know exactly what I was doing, but I stood up from my seat, and went to this guy. He looked at me, and his face was totally pallid. Everybody was staring at me, as I was some kind of total lunatic - I probably was. I was just about to ask him a question, I didn t know what, but something to know what was the matter with him, but just when I was about to open my mouth, the bell rang, and he almost ran out of the class. I stood there looking more stupid than ever before. During the lunch Laura came to me. She looked like she was embarrassed to be with me. She looked around, like to make sure nobody knew she was with me, and asked me What was that thing in the English class? She wasn t in my class, so I thought how did she know about it. Nothing, what do you mean? I said. Oh nothing?!? She said. You almost went to talk to him! So? What are you talking about? I said.

Okay, here is the thing. She explained. She told me this sad story about this guy. It was amazing. This was the story: He used to be the most popular boy in the school. He had a pretty girlfriend, and he was very successful in school. I couldn t believe that. If you would have seen him, you wouldn t have believed it either, he wasn t good looking, or anything. But the main point of the story was, that he made the mistake of his life. He went to a dance one night with his friends, and they wanted to have some fun. He wasn t a stupid kid or anything, but he messed it up really bad this one time. They got drunk and all, and he almost raped his girlfriend. She escaped, but the guy really lost it all for that. Laura told me, that he lost the respect of others, lost all his friends, and got his life completely messed up, and all. Nobody wanted to have anything to do with him ever since. When she told that to me, she didn t seem to feel sorry for him at all. It really gave me creeps. How can you just leave a person like that? He had looked at me, to get some kind of contact to someone. He probably was really lonely. He made just one stupid mistake, and it ruined his life. I felt kind of bad for some reason, even though it wasn t any of my business, or anything. But now I don t worry about it anymore, I ve become part of that clique. We don t care about others, we are special somehow, I guess. I don t really feel like I belong in. I m not that kind of person: I m not one to judge others. But here it is easy to fit in, and act like others. This isn t me, but I guess it s an easy way to be a loser without looking like one.

Pirkko Kaukoranta 3/27/01 MELKEIN 44 VUOTTA JA KAIKKI HYVIN Olenko koskaan sanonut että olen onnellinen? Olenko koskaan sanonut että nautin elämästä? Olenko koskaan sanonut etten kaipaa mitään enempää vaan minulla on kaikki mitä ikinä voin toivoa? En ole! Olen peruspessimisti, pelkään pahinta, elämänkatsomukseltani synkkä ja jatkuvasti haluan jotain, useimmiten sellaista mihin ei missään nimessä ole mitään mahdollisuuksia ja muistan myös kertoa lähipiirilleni kaiken tämän. Olen siis ikävä ihminen? En tiedä luulen että perheeni kuitenkin pitää minusta. Ne nauravat minulle usein, pilkkaavatkin, mutta kun oikeasti olen allapäin, saan heiltä aivan hämmentävää tukea. Kun syksylla 1999 etsin täällä Philadelphiassa töitä, eikä mikään hakemus tuonut tulosta, alkoi puolen vuoden turhan etsimisen jälkeen tuntua että vika on yksinomaan minussa en osaa mitään, en tajua mitään, minusta ei ole mihinkään. Suutuin helposti lapsille, sanoin ilkeitä asioita, nälvin Mikkoa vain osoittaakseni itselleni olevani kuitenkin jotain, edes inhottava. Sitten itkin ja selitin kullekin lapselle erikseen että harmittaa kun ei kukaan halua mua töihin Antti halasi ja sanoi Mutta sä olet älykäs ja sulla on loistava koulutus ja hyvä työkokemus, ei se ole sun vika. Kun Ilkka muutti vintille ja hylkäsi vanhan huoneensa jonka olin kalustanut ja kalusti uudestaan vintin, jonka olin Lotan muuton jälkeen sisustanut viihtyisäksi vierashuoneeksi, kestin sitä vain kaksi murjottavaa viikkoa. Sen jälkeen räjähdin ainoa mitä olen täällä USAssa saanut aikaiseksi on kodin sisustaminen, ja nyt sekin viedään minulta. Ilkka muutti takaisin omaan huoneeseensa, juttelin pitkään Ilkan kanssa ja Ilkka sanoi ettei oikein ymmärrä minua, mutta jos olen onnellisempi siitä että hän asuu vanhassa huoneessaan, niin hän tekee sen, minun takia. Millaista viisautta lapsillani onkaan! Luulin Philadelphiaan muuttaessa että olen valmistautunut hyvin: osaan kieltä, tunnen maan työ- ja lomamatkojen jälkeen, elokuvien ja telkkari-sarjojen perusteella Amerikka on tutumpi kuin konsanaan Tampere Suomessa. Ensimmäinen vuosi sujuikin hyvin kaikkeen totutellessa ja ihmetellessä, mutta toisena syksynä iski päälle todellinen paniikki: en kertakaikkiaan JAKSA enää harrastaa mitään, en JAKSA enää kierrellä kaupoissa tai nähtävyyksiä katsomassa mina haluan tehdä työtä ja kun teen työtä, saan palkkaa, ja kun näen palkkani tililläni, näen että olen jonkin arvoinen. Ulkomaille muuttaessa kotiin jäävän osa on rankka. Töissä oleva tekee sitä mitä varten perhe on lähtenytkin ulkomaille ja on tietysti todella tärkeä; koulussa on yllinkyllin työtä ja pakolliset rutiinit, puhumattakaan sosiaalisista kontakteista. Kuitenkaan en vaihtaisi näitä vuosia pois enkä niitä kadu. Huomaan vain kuinka naiivi olin kun luulin tuntevani Amerikan. Tunnenko edes Suomea? Olen asunut Haaga Olari akselilla, ollut Helsingissä töissä ja onnelliset lapsuuden kesät viettänyt Somerniemellä, joka on vain hieman kauempana Espoosta kuin Mikon telakka Villanovan kodistamme. Amerikka on paljon, paljon enemmän kuin ikinä tiesin ja pidän Amerikasta juuri sen monimuotoisuuden ja valtavuuden takia. Mikko nauraa minulle kun sanon että viihdyn Amerikassa hyvin kun täällä on tilaa hengittää. Se on juuri sitä avaruutta ja valtavuutta; vaikka on miljoonia ihmisiä, niin silti on uskomaton tilan tunne. Mikko kysyy että eikö purjehtiminen riitä, siinähän on vettä ja tyhjyyttä loputtomiin ympärillä, mutta ei se ole Pirkko and Mikko Kaukoranta 792 Panorama Rd Tel. (610) 520-1843 Villanova, PA 19085 E-mail kaukoranta@home.com c:\documents and settings\mikkok\desktop\temp1\aineet\pirkon kirjoitus 21.3.2001.doc

2 sama. Meri on suuri ja pelottava. Meri miettii koko ajan omia konnankoukkujaan on joko myrskyä tai sitten pahanenteisen tyyntä myrskyn edellä, mereen ei voi lainkaan luottaa. Se mitä Amerikassa olen eniten rakastanut on Arizonan autiomaat. Kuivaa, karua, puutonta vuorimaisemaa. Samoin silmäni lepää Pennsylvanian laajoilla pelto- ja laidunaukeilla, Pocono-vuoriston metsäisillä kukkuloilla, jossa maailma tuntuu jatkuvan äärettömyyksiin ja on tilaa hengittää. Itse asiassa luulen että olen sittenkin ollut onnellinen, katsoessani sellaista maisemaa! Ehkä Amerikka tuo minulle sitä tunnetta mitä nuorena kaipasin: irrallisuutta, mihinkään kuulumattomuutta, voi olla yksin mutta joukossa. Olemme ulkomaalaisia, siis erilaisia, ja sellaisina pysymme ainakin Mikko ja minä. Muistan joskus 18-vuotiaana ystäväni Tarjan kanssa Interreililla ollessani lukeneeni Mika Waltarin Yksinäisen miehen juna. Kertoja oli sivustakatsoja ja tarkkailija, lukiessa ei tullut tunnetta että matkustaminen on upeata, yhtä bailausta ja hauskanpitoa, kuten usein ajattelin, vaan enemmän orpona olemista, pakottautumista tutustumaan muihin samanlaisiin ja yksinäisyyteen oppimista. Se kiehtoi minua valtavasti. En ole kirjaa sen jälkeen lukenut ja voi olla että mielikuvani siitä on väärä; pitäisi varmasti lukea se uudestaan ja katsoa tekisikö edelleen syvän vaikutuksen. Haaveeni oli ja varmaan on vieläkin, tulla toimeen yksin, olla oikeasti itsenäinen. Se mitä eniten harmittelen on etten koskaan ole asunut yksin tai lähtenyt au pair iksi tai vaihto-oppilaaksi tuntemattomiin oloihin, tai mennyt opiskelemaan ulkomaille. (Olin jo pyrkimässä Leningradin lääkikseen mitähän minusta olisi oikein tullut ) Lapsuudenkodissa vanhemmat hoitivat kaiken, tukivat kuten tietysti kuuluukin, mutta nuorten tapaan kotona täysihoidossa eläminen tekee sen että itsenäistyminen on tahmeata. Sitten olinkin naimisissa ja jaoin kaiken Mikon kanssa, asuimme liian lähellä vanhempiamme emmekä edelleenkään päässeet itsenäistymään kunnolla. Sitten tuli lapsia, kädet täynnä työtä kotona ja duunissa. Koko ajan ympärillä pyörii liuta lapsia, ja Mikkokin, tehdään kompromisseja, yritetään toimia niin että kaikilla on kivaa. Minne jäi Yksinäisen Pirkon juna? Sen takia kai olen jatkuvasti tyrkkimässä omia lapsiani pois kotoa vaikka ovat Piaa lukuunottamatta varsin kotona viihtyvää sorttia ja tuovat ennemmin kaverinsa meille kuin itse lähtevät jonnekin. Mikon mielestä niin on hyvä. Usein joudunkin muistuttamaan itseäni siitä etten voi saada lasteni kautta niitä kokemuksia joita itse jäin kaipaamaan. Nautin kovasti Mikon kanssa kaksistaan tekemistämme asioista. Laskettelu Pocono-vuorilla, lähes viikottaiset perjantai- tai lauantai-illalliset alueemme hyvissä ja huonoissa - ravintoloissa (usein norjalaiset Irmelin ja Kjell ovat mukana), kuntosalilla käyminen. Perhe on silti valtavan tärkeä, olen tavattoman ylpeä äiti ja kehun muille estotta lapsiani, vanhempiani ja appivanhempiani sen on tämä maa minulle opettanut! mutta lisääntynyttä yhteistä aikaa Mikon kanssa en antaisi pois! Minulla on loistavat lapset enkä tiedä miten se on mahdollista. En usko että Mikon ja minun geeneissä on mitään valtavan suurenmoista enkä myöskään usko että täysin harkitsematon, hypähtelevä, periaatteiltaan heiveröinen, epäjohdonmukainen kasvatuksemme olisi syynä siihen että lapsemme ovat ihmeellisiä, vahvoja, itsenäisiä, kiinnostuneita, positiivisia, kunnianhimoisia, sosiaalisia, nauravaisia, fiksuja, onnellisia. Mutta on turha miettiä miksi ja miten ja jättää analyysit, ollaan Mikon kanssa vaan iloisia ja ylpeitä lapsistamme.

3 Vaikka olen ulkomailla asuessani tyytyväinen tiettyyn juurettomuuteen, on Suomi usein mielessäni. Ei niin että kaipaisin sinne aktiivisesti, mutta siellä on niin paljon: siellä on lapsuuteni ja nuoruuteni; siellä on ne ihanat ja hankalat vuodet kun lapset olivat pieniä; korvatulehdukset, ensimmäiset askeleet ja sanat, vaipat, iltasadut ja päivähoidot. Siellä on vanhempani ja veljeni. Usein tunnen syyllisyyttä etten ole ikääntyvien vanhempieni tukena - nyt jos koskaan he tarvitsisivat minua. Veljiini pidän yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti. Emme koskaan ole Pekan kanssa olleetkaan kovin läheisiä, vaikka Pekka on aina ollut ja edelleen on minulle tärkeä isoveli ja nuorempana ehdoton auktoriteetti, kaiken tietävä ja osaava jolta saattoi kysyä neuvoakin, kun vain sieti ironiset, joskin asialliset vastaukset. Pekka täyttää 45v ja edelleen voi puhua minulle samalla äänensävyllä kuin joskus lukioaikanaan: ääähhh Pirkko on niin konventionaalinen. Synkkämielinen Pirkko, jolla on kuitenkin pilke silmäkulmassa ja vähäistä huumoriakin voi esiintyä silloin tällöin Lasten mielestä olen toivoton tosikko ja väittävät etten ole ikinä kertonut vitsiä tai ollut huvittava muuten kuin mokatessani. Eivät ne silti minua tai Mikkoa häpeä edes kavereidensa seurassa. Antin joku kaveri oli sanonut että your Mom is a bit scary, but your Dad is cool. Itse tulkitsen sen siten että lapsia kuljettaessa Mikko on mykkä kuin kala, kun mina taas äitien tyyliin kyselen sopivan tylsiä asioita ja tarvittaessa pakotan myös lasten kavereita tekemään jotain mitä eivät haluaisi, keski-ikäisen naisen röyhkeydellä. Alan oikeasti uskoa täti-energiaan. Ehkä olen onnellinen. Ehkä olen tyytyväinen. Ehkä haluan paljon, mutta sehän on eteenpäin ajava voima ja sellaisenaan positiivista. Olen sellainen kuin olen, haikailen, kaipailen, murehdin ja kuvittelen. Ehkä oikeasti olen jo nuorena jämähtänyt paikalleni: samoin kuin lukiolaisena, katson edelleen John Waynen leffojen Lännen valloitusta koskaan niihin kyllästymättä; koululaisesta asti olen kuunnellut silmät kyynelissä Tapsa Rautavaaran Reissumiehen taivalta. En päivääkään vaihtaisi pois ja jotain jos toimissain väärin mä tein, suon senkin mä itsellein. Ehkä se Yksinäisen Pirkon juna on ja pysyy haaveena, mutta saa hieman sisältöä John Waynen leffoja kotona katsellessa. Ja siinä on ne karut autiomaatkin

Mikko Kaukoranta 3/27/2001 AINEKIRJOITUS 20.3.2001 Tänä aamuna kerrottiin uutisissa, että kevät alkaa vajaan kahden tunnin kuluttua. Ja sveitsiläisiä kun pidetään tarkkoina Nyt alkaakin ihan oikeasti olla kevättä ilmassa; öisin on vielä pakkasta, mutta päivälämpötilat lähentelevät jo ajankohdan normaalia eli jotain 10 asteen kieppeilla. Tänä vuonna meillä onkin ollut oikein kunnon talvi; Pirkon mielestä ihan hirveä. Minäkin olisin mielelläni lämpimässä, mutta kun se ei ole kuitenkaan mahdollista täällä, niin mieluummin sitten kunnon talvi, jotta pääsee hiihtämään. Meillä onkin pitkälti toistakymmentä hiihtopäivää takana jo tähän mennessä. Pirkko ja Anka keksivät tosi kavalan ajatuksen, etta kaikkien lasten ja lastenlasten pitää kirjoittaa jotain. Hyvähan niiden on, kun osaavat kirjoittaa. Meille muille ehdottivat, että kirjoittakaa vaikka yksityiskohtainen päiväkirja tiistailta, ellette mitään muuta keksi. Itse vihasin ainekirjoitusta jo koulussa, enkä keksi kortteihinkaan koskaan muuta kuin täälla on kivaa. Terv. Mikko. Eli pitänee noudattaa neuvoa. Minun arkipäiväni ovat kuitenkin niin yksitoikkoisia, etta kirjoitan nyt sitten viime viikonlopusta. Katsoin perjantai-iltana (yönä) formula ykkösten aika-ajot ja menin nukkumaan vasta puoli kahden kahden aikoihin. Tässä ei sinänsä ole mitään poikkeavaa paitsi, että formula ykkösiä ei näytetty täällä vielä viime kaudella menen useimmiten tosi myöhään nukkumaan perjantaisin; jotenkin tuntuu, että pitkän ja rankan viikon jälkeen on ansainnut omaa aikaa löhötä telkkarin edessä. Ankeanharmaana aamuna olisi voinut hyvin nukkua pidenpään, kun Pirkko vielä hoiti Pian kuljetukset (haku kymmeneltä yhden kaverin luota yökylästä ja vienti toiselle yhdeltätoista). Vanhemmiten en osaa enää nukkua kunnolla aamuisin vaan nousin ennen yhdeksää. Antti on nyt melkein pari viikkoa Ranskassa, joten päätin yrittää korjata A:n rikkoman auton. Vaikka olenkin vakaasti päättänyt, että lasten pitää antaa itse tehdä erilaisia pikkukorjauksia ym; muuten niistä tulee (tai oikeammin pysyvät) täysin uus-avuttomia. Toissa perjantaina, kun Antti oli lähdössä johonkin Jeepillä, autotallin ovi ei ollutkaan auennut kokonaan (se on aina ollut epäluotettava kiinnipannessa, jämähti nyt ensimmäistä kertaa avattaessa). Antti nyt ei tietenkään jäänyt odottamaan, etta ovi olisi auennut vaan hyppäsi autoon, starttasi, vilkaisi peiliin ja peruutti ovea päin. Oli se ovi ollut sen verran auki, mitä peilistä näkyi, mutta Jeeppi nyt ei ole mikään maatahipova urheiluauto. Me olimme Pirkon kanssa kahdestaan ulkona syömässä (taas yksi niistä vanhuuden oireista: käydään melkein joka viikonloppu joko kahdestaan tai Hertingien kanssa, tällä kertaa kahdestaan pikkuruisessa italialaisravintolassa Ardmoressa) kun Pia soitti ja kertoi, etta autotallin ovi meni jotenkin Jeepin päälle ja nyt se ovi on rikki. Sanoin, etta katsotaan sitä ovea sitten kun tulemme kotiin, ei sille varmaan nyt kesken ruuan tarvitse mitään tehdä ja kävikö Jeepille mitenkään. Antti tuli puhelimeen ja vakuutti Jeepin olevan kunnossa, mutta rikkinäisen oven takana vankina. Kehoitin ottamaan Hondan ja jatkoimme ateriaamme. Kotiintultua käytiin katsastamassa oven vauriot. Se olikin ilmeisen korjauskelvottomassa kunnossa. Totesin pahoitellen, etta viime vuonna tekemäni korjaus ei ilmeisestikään ollut riittävän hyvä (vaihdoin Pirkko and Mikko Kaukoranta 792 Panorama Rd Tel. (610) 520-1843 Villanova, PA 19085 E-mail kaukoranta@home.com c:\documents and settings\mikkok\desktop\temp1\aineet\ainekirjoitus 20.3.2001.doc

2 viime vuonna suurella vaivalla mädäntyneimmät puuosat tuoreisiin). Lauantaina käytiin sitten Pirkon kanssa tilaamassa uusi ovi Home Depotista. Se ei ainakaan tule mätänemään: uusi ovi on laminoitua teräslevyä. Ollessamme menossa Home Depotiin Antti soitti ja kysyi mitä sen rikkinäisen Jeepin kanssa tehdään. Tosi kiva juttu. Ei se ovi siis ollutkaan mennyt auton päälle, kuten Antti oli ovelasti pyytänyt Piaa kertomaan. Vaan Antti oli ajanut ovea päin. Antti kylla sittemmin kertoi pysähtyneensä melkein heti kun kuuli kolinaa auton perästa (ei pysähtynyt heti, kun luuli etta auton alle jäi vaan lätkämaila tai jotain ilmeisesti sellaisen yli voi ajaa ilman muuta?). Jeepissä on neljän litran moottori ja melkoisesti vääntöä, joten ei olekaan enää ihme, ettei ovi kestänyt huolimatta viimevuotisista korjauksistani. Eli siis takaisin viime lauantaihin Jeepissähän on rättikatto, joten peltitöiltä onneksi säästyttiin. Parin tunnin pakerruksen jälkeen sain taivuteltua pressua kannattavat kaaret mallilleen. Pressussa on pikkiriikkinen reikä, joka pitää vielä paikata, ettei pääse repeämään suuremmaksi (kävin ostamassa paikkaamista varten kontaktiliimaa: sitä ei ollut saatavilla suomalaiseen tapaan tuubissa vaan ainoastaan imppaamiseen paljon paremmin soveltuvassa lasipullossa). Sateesta huolimatta pesin vielä Chryslerin, joka oli todella rapainen edellisen viikonlopun hiihtomatkojen jäljiltä. Tuli oikein hyveellinen olo; sellainen, jonka saa paljon helpommalla kesällä vain leikkaamalla nurmikon. Pitkästä aikaa oli riittävästi aikaa viikonloppuna ruoan tekoon ja vielä ruokailijoitakin tarjolla. Tein alkuruoaksi kampasimpukkatagliatellea ja pääruoaksi kevyesti paneroituja vasikankyljyksiä haudutetun pinaatin ja paahdettujen perunalohkojen kera. Philadelphiahan on varsin italialainen kaupunki; vaikutus alkaa tarttua. Sunnuntaina menimme Pirkon kanssa kahdestaan Poconos-vuorille Camelbackiin (puolentoista tunnin matka meiltä, vajaat 250 metriä korkeuseroa, eli sellaista Tahkovuoren luokkaa) laskettelemaan. Pia ei halunnut lähteä niin aikaisin sleep-overistaan (jonne siis viety jo 11 lauantaina!); Katilla oli projekti tehtävänä eikä kerinnyt tulla mukaan; Ilkka ei halunnut lähteä vain vanhempiensa kanssa, se olisi ollut liian noloa (ihan hyvä näin, etenkin Pirkkoa on välillä huolestuttanut miten mielellään meidän lapset ovat aina halukkaat olemaan vanhempiensa kanssa; ei se ole normaalia, vaan vanhempia pitää sentään jossain vaiheessa edes vähän hävetä). Aurinko paistoi koko päivän täydeltä terältä ja lämpö oli muutaman asteen plussan puolella, joten tosi kova tuuli ei haitannut liiaksi. Kuten taisin jo kehua, tämä talvi on ollut hiihtäjän unelma. Nytkin keli oli aivan mahtava. Ei kuitenkaan päästy laskemaan vastasataneella lumella kuten edellisenä viikonloppuna. Ainakin itärannikolla tuntuu, etta suurin osa laskettelijoista harrastaa laskettelua hyvin satunnaisesti. Juuri kukaan ei omista omia varusteita ja vaatteet ovat usein hyvinkin kummallisia, alkaen pitkistä ulstereista, päätyen tavallisiin verkkareihin. Nyt loppukaudesta turistien osuus on kuitenkin pienenemään päin, ja suuri osa laskettelijoista on varsin päteviä. Myös vaatetus on ihan eurooppalaista tasoa. Pirkko on koko talven yrittänyt löytää uutta lasketteluasua, ilman menestystä (asiaan vaikuttanee kylla sekin, ettei täyteen hintaan ostaminen tule mieleenkään). Nyt vihdoin tärppäsi: löysimme tosi tyylikkään valkoisen toppatakin (housut jäivät vielä löytymättä). Tuntui vaan vähän hassulta ostaa Helly Hansenin takki Poconos-vuorilta Pennsylvaniasta! Pia ei vieläkään halunnut tulla kotiin ja Kati ja Ilkka olivat syöneet pitsaa tai jotain, joten fonduelle ei olisi ollut syöjiä. Kävimme siis Pirkon kanssa Chilis ssä syömässä perus-texmexia. Matkalla kotiin soitettiin Pialle ja ilmoitettiin, että kotiin on pakko tulla nyt kun olemme liikkeella. Ja takana oli taas yksi uudenlaisista viikonlopuista. Täytynee tottua ajatukseen, etta lapset itsenäistyvät. Piahan on aina ollut muu maa mustikka oma maa mansikka ihminen (omalle erikoisella tavallaan, eli ei tykkää edes oikeista mansikoista, vain mustikat kelpaa). Posti kantaa Antille läjäpäin college-esitteitä,

joista Antti seuloo hyviä international business collegeja haluaa jäädä tänne opiskelemaan. Ilkka taas on aina ollut itsenäinen oman tiensä kulkija. Onneksi Pirkko ei ole viime aikoina puhunut tarpeistaan omaan aikaan ja itsenäiseen elamään, joten ehken jää sentään ihan yksin. 3