BENGT AHLFORS Mies joka kieltäytyi käyttämästä hissiä (Hissvägraren) Monologi Suomennos: Lasse Pöysti 2008 BENGT AHLFORS COMEDIA KY Eerikinkatu 9, 00100 Helsinki Puh. 09-694 8037 E-posti: bengt.ahlfors@comedia.inet.
1 Yksinäinen mies, syntynyt 12 marraskuuta 1929. tulee, kädessä käsikirjoitus, selailee sitä, katselee hetken yleisöä, ja sanoo sitten: Monologin ongelma on siinä että on kuviteltava vastapeluri. Jota ei ole olemassa. Joku joka kuuntelee vaikkei sano mitään. Minkä vuoksi sitä muuten puhuisi? Minähän puhun tietysti nyt teille, mutta tehän ette ole tässä tarinassa mukana. Niin että kenelle sitä oikeastaan puhuu? 1. KOIRA Ennen minä puhuin koiralle. Kafka. Sileäkarvainen terrieri. Vailla mitään hienoja sukutauluja, mutta iloinen ja älykäs. Se oli mahdottoman etevä kuuntelemaan. Ja ymmärtämään minua. Mentäiskö pienelle kävelylle puistoon? Viuh viuh viuh heilui häntä heti. Maistuisko pala maksamakkaraa? Viuh viuh vapisi koko koira. Kun kerroin hänelle elokuvista joita olin nähnyt ja kirjoista joita olin lukenut on selvää että yksi ja toinen nyanssi taisi mennä häneltä ohi. Mutta ei se häirinnyt keskustelua. Hän kuunteli siitä huolimatta yhtä kärsivällisesti. Minä luin hänelle jopa välistä ääneen. Hän oli erikoisen mielissään runoista. Kun eivät vaan olleet liian pitkiä. Ja mieluiten riimitettyjä. Kun omistaa koiran tapaa sitä paitsi toisia ihmisiä joilla on koira ja joiden kanssa voi jutella, vaikka puistossa. Ensin muutama sana koirista ja sitten voi puhua mistä vaan. Kun ei ole koiraa on paljon vaikeampaa ruveta juttelemaan vieraiden kanssa. Helposti syntyy väärinkäsityksiä ja sellaista piinallista. Kafka eli yksitoistavuotiaaksi ja tuli sitten vähän kuuroksi. Mutta hänen kanssaan oli ihan hyvä jutella, ymmärsi minua yhtä hyvin kuin ennen, vaikkei mitään kuullut. Ei kuullut autojakaan vaan ryntäsi eräänä päivänä suoraan Mechelininkadun yli, vasten punaisia valoja ja... Oli saanut juosta vapaasti hautausmaalla, ja minä kuljin ajatuksissa enkä huomannut mitään ennen kuin... Ikinä en tule antamaan sitä itselleni anteeksi. Hän kuoli sitten minun käsivarsilla, siinä kadulla, ja minä lupasin hänelle etten ikinä tulisi hankkimaan toista koiraa. Siitä on nyt kuusitoista vuotta. Sen jälkeen en oikein tiedä kenelle kertoisi sellaisesta mitä minulle on tapahtunut. Puhua kuolleelle koiralle, eihän se käy. Kuolleelle vaimolle ehkä ennemminkin mutta ei minulla sellaista ole. En mennyt naimisiin, niin siinä nyt kävi... Enkä minä ole sitä tyyppiä joka osaa puhua ruukkukasveille, luultavasti enemmän naisten tapoja, en minä tiedä. Eikä minulla ole ruukkukasvejakaan. Mutta minä nyt jatkan puhumista, vaikken tiedä kenelle puhun. Ehkä Enokille?
2 2. HISSI Tätä on kyllä vähän vaikea selittää, mutta Enok on hissi. Kuulostaa hullulta että hissin kanssa voisi keskustella mutta tosiasia on ja tämä on nyt meidän kesken että Kafkan kuoltua olen puhunut enemmän hissin kuin kenenkään muun kanssa. Ei se sitä ole että minä olisin jonkinlainen erakkoluonne. Olihan minulla ystäviä kouluaikana, työkavereita Postissa ja kirjansitomossa. Mutta ne hävisivät sitten kuolivat tai mitä ne nyt tekivät. Ja Enok ei ole mikä hissi tahansa vaan hyvin erikoinen. Vanhemmat muuttivat taloon heti kun se oli valmis, kaksikymmentäluvulla. Siinä asunnossa ei sitten koskaan ole asunut muita ihmisiä, mitään muuta nimeä ei ole ollut ovella enkä minäkään ole koskaan asunut muualla. Kaksio Caloniuksenkadulla Etu-Töölössä ihan ylhäällä, seitsemännessä kerroksessa, juuri siitä syystä tällä hissillä on oma merkityksensä. Pienenä minä vähän pelkäsin sitä. Sen ääni säikytti kun se hiipi alaspäin, se oli suuri ja tumma, sen musta rautaovi levisi ristikoksi kun sen sulki. Ja ylöskäännettävä penkki. Jos siihen istui ja nosti jalat ylös sammui lamppu ja tuli pilkkopimeätä, mutta en minä sitä koskaan uskaltanut tehdä. Kesti aika kauan ennen kuin ollenkaan uskalsin ajaa sillä, yksin. Kävelin aina seitsemänteen kerrokseen, sinne oli 128 porrasta, laskin ne joka kerran. Niitä oli aina 128. Mutta kerran siellä oli täti joka oli tullut hissillä alas juuri kun minä tulin sisään, ja hän piti ovea auki. Ja enhän minä voinut sanoa etten uskaltanut ajaa yksin, se olisi ollut kamalan piinallista, niin että oli pakko astua sisään ja ajaa ylös. Ja se meni ihan hyvin, minä huomasin ettei se ollut yhtään vaarallista. Mutta siihen aikaan ylsin vain viidennen kerroksen nappulaan, kun seisoin varpaisilla, niin että sain kävellä kaksi kerrosta ylöspäin. Oikeastaan en olisi saanut ajaa ollenkaan, siitä sanottiin messinkilevyllä: Alle kaksitoistavuotiailta lapsilta hissin käyttö yksin kielletty. Mutta siitä ei kukaan talossa välittänyt, jollei talonmies sattunut olemaan lähettyvillä Siellä luki myös Henkilöhissi, enintään neljä henkilöä, 320 kiloa. Ja: Kone. Kone. Mutta se levy oli sellaisessa paikassa että sen pystyi lukemaan vaan peilin kautta kun astui sisään hissiin, ja silloin siinä luki Enok. Kirjaimet vähän nurin päin, mutta sitä minä en ymmärtänyt kun olin lapsi, minusta oli vaan hauskaa että hissin nimi oli Enok. Minä kutsuin sitä Enokiksi, noin omassa mielessä, siitä tuli vähemmän pelottavakin silloin. Enok, minä käsken sinua nostamaan minut viidenteen kerrokseen! Ja painoin nappia, pieni luunvärinen nappula myhkyräisen ja neliskulmaisen mustan laatikon keskellä, jos muistatte?
3 Välistä siellä seisoi joku odottamassa kun tulin rappukäytävään ja eihän mikään ollut lapsena kiusallisempaa kuin ajaa yhdessä jonkun kanssa hississä. Sehän on yhä vieläkin kiusallista. Minne päin pitää katsoa? Mitä pitää sanoa tai miten peittää se ettei sano mitään? Lapsena ei tietenkään voinut ruveta puhumaan säästä. Jos huomasin ajoissa, jos kuulin hissin äänen kun avasin ulko-oven ja tajusin että siellä seisoi joku täti tai setä hissiä odottamassa, silloin kävelin aina rappuset ylös. Harpoin ensimmäiset askelmat niin että näyttäisi siltä että olin jo etukäteen päättänyt kävellä, etten kävellyt vaan sen vuoksi että pääsisin matkustamasta tuon toisen kanssa. Vaikka niinhän se oli, mutta sitä ei pitänyt huomata, se olisi ollut kamalan piinallista. Niin että jos en ajoissa huomannut jonkun seisovan odottamassa, silloin oli pakko jäädä ja sitten ajaa mukana. Mutta sitä varten minulla oli strategia jottei se toinen huomaisi että se oli minusta piinallista. Kun hissi oli noussut toisen kerroksen ohi työnsin käden taskuun ja helisyttelin vähän avainrengasta ja kolmannen ja neljännen kerroksen välissä otin avaimet esiin ja valitsin hitaasti ja niinkuin ajatuksissa avaimen kotiin ja olin silloin hyvin välinpitämättömän näköinen. Sillä tavalla sain ajan kulumaan. Minulla oli hieno avainrengas jossa oli pieni Mercedes- Benz-tähti, sain sen syntymäpäivälahjaksi tädiltäni kun täytin 10 vuotta, juuri ennen Talvisodan puhkeamista. 3. GRACE Minä synnyin marraskuun 12 päivänä 1927. Tuoko päivämäärä mieleen jotain? Ei, ei, sitä minä arvelinkin, mutta samana päivänä syntyi myös Grace Kelly. Philadelphiassa USA:ssa kun minä synnyin Helsingin kaupungin synnytyslaitoksella Tehtaankadulla, mutta joka tapauksessa, samana päivänä, ajatelkaa nyt! Grace Patricia Kelly. Näin hänet ensi kerran Sheriffissä, vuonna 1952, Bio Rexissä, Gary Cooperin kanssa, ja minusta hän oli niin kaunis. Niin hienostunut ja aristokraattinan, ihan muuta kuin ne pinupit joita elokuvatähdet tuppasivat olemaan niinä aikoina. Hänessä oli... tyyliä. Ja sitten satuin näkemään viikkolehdestä että hän oli syntynyt täsmälleen samana päivänä kuin minä, eikö ole ihmeellistä? Ei se voinut sattuma olla, siinä täytyi olla suurempi merkitys. Sitten näin kaikki hänen filmit, Mogambo, Täydellinen rikos, Mies jonka minulle annoit, josta hän sai Oscarin, Takaikkuna... Töölössä meillä oli monta elokuvateatteria, Ritz, Adlon, pikku Hesperia... Niin että minä seurasin hänen uraansa, hänen elämäänsä, noin kaukaa. Luin meidän horoskoopin eri lehdistä, mehän olimme skorpioneja molemmat.
4 Entäpä jos tähdissä lukisi että samoja asioita tapahtuisi meille samana päivänä, ei sitä koskaan voi tietää. Minä kirjoitinkin hänelle, ja pyysin kuvaa. Mutta enhän minä enää ollut kakaraiässä niin että valehtelin iän. Hän ei saisi tietää että olin yhtä vanha kuin hän, se olisi ollut kamalan piinallista, niin minä olin muka kaksitoista. Ja tyttö, varmuuden vuoksi. Sain sitten häneltä valokuvan, nimikirjoituksella ja sihteerin kirjeen jossa hän valitti sitä ettei Miss Kelly ollut joutanut vastaamaan henkilökohtaisesti. Kun hän meni naimisiin Monacon ruhtinas Rainierin kanssa, huhtikuussa 1956, norsunluunvärisessä taftileningissä ja harteilla 125-vuotta vanha morsiushuntu... en tietysti ollut mustasukkainen, minusta oli ihan oikein se että hänestä tuli ruhtinatar, mutta pistihän se tietysti vähän sydämessä jos olen rehellinen. 4. MATTI Mutta eihän tarkoitus ollut puhua Gracestä vaan Enokista ja ajamisesta ylös jonkun toisen kanssa. Kerran kävi niin että Pajusen Matti... Pajuset asuivat kolmannessa kerroksessa ja heillä oli muutamaa vuotta minua vanhempi ja vahvempi poika, Matti. Häntä minä pelkäsin vielä enemmän kuin Enokia. Mitäs hurri? huuteli hän minulle pihalla. Minä puhuin kyllä ruotsia äidin kanssa, me olimme ainoat ruotsinkieliset koko talossa. Monta kertaa pyysin häntä puhumaan suomea kun toiset kuulivat, silloin kun oltiin hississä, mutta hän ei ymmärtänyt yhtään mitä minä tarkoitin. Varför skulle jag prata finska med dig? Det skulle ju vara idiotiskt. Hän oli lastentarhan opettaja Semigradzkyn koulussa Sturenkadulla, mutta ei tajunnut yhtään miltä lapsesta tuntui: Mitäs hurri? Ja toiset pojat nauroivat mukana, ne Matin ympärillä, ja tytöt myös. Jotka yleensä olivat niin mukavia ja minun ystäviä, nekin nauroivat. Ja silloin piti minunkin yrittää nauraa, mutta ei se oikein onnistunut. Pajuset asuivat kolmannessa kerroksessa ja tavallisesti Matti käveli portaat ylös, mutta kerran hän tuli sisään kun minä seisoin Enokia odottamassa ja sai päähänsä tulla mukaan. Minä pelästyin tietysti, mutta päätin kokeilla sitten vanhaa kikkaa, otin avaimet esiin, noin välinpitämättömän näköisenä niin kuin aina. Silloin Matti kiinnostui avainrenkaan Mercedestähdestä ja pyysi ystävällisesti saada katsoa sitä, ja annoin tietysti, minähän olin ylpeä siitä. Ja hän otti sen ja ojensi kätensä ristikon toiselle puolelle ja pudotti sen hissikuiluun. Sieltä alhaalta kuului sellainen kilaus. Oho! sanoi Matti. Tais pudota tähti.
5 Yritin olla itkemättä mutta en onnistunut. Äiti ei ollut kotona, en päässyt sisään ilman avaimia ja miten minä sitten selittäisin hänelle että olin antanut ne Matille... ja purskahdin itkuun. Ja sitten häpesin sitä että itkin. Kerrotsä isälles nyt? Hän tiesi ettei minulla ollut isää, että isä jätti äidin ja minut kun olin neljä, hän tiesi sen ja sen vuoksi hän sanoi niin. Älä pillitä. Anna vitonen niin mä näytän miten saat avaimet takaisin. Viisi markkaa, se oli koko viikkoraha, mutta mitä siinä voi tehdä? Lupasin hänelle viisi markkaa, ja silloin hän veti auki ritilän niin että hissi pysähtyi ja painoi sen sitten taas alas ensimmäiseen kerrokseen. Mutta sitten, kun oltiin melkein alhaalla, pysäytti hän sen taas, kumartui ja avasi oven ja sanoi: Hyppää alas nyt ja hae se tähti. Minä sanoin että hän sai tehdä sen itse, hänhän oli avaimet sinne heittänyt. Ai, etsä uskalla hypätä. Niin minun piti mennä alas ensimmäiseen kerrokseen ja sitten ryömiä alas hissin alle. Siellä oli pimeää ja haisi öljylle ja riippui mustia kaapeleita ja minä pelkäsin etten löydä avaimia ja että talonmies tulisi ja ottaisi kiinni minut. Ylhäältä huusi Matti: Pidä kiirettä tai minä painan hissin alas ja murskaannut. Sitä hän ei voinut tehdä, kun ovi oli auki ei hissi liikkunut, mutta sitä en ajatellut vaan pelästyin vielä enemmän. Ihan kuin Matti ja Enok olisivat lyöttäytyneet yksiin minua vastaan, siellä ne olivat ylhäällä molemmat ja voivat milloin vaan murskata minut. No, minä löysin ne avaimet ja ryömin ylös taas ensimmäiseen kerrokseen mutta sen sijaan että olisin kiivennyt takaisin hissiin aloin juosta portaita ylöspäin niin vilkkaan kuin pystyin. Perkele, huusi Matti, vitonen tänne! Sä oot mulle vitosen auki! Mutta minä vaan juoksin. Kuulin miten hissi lähestyi ja mumisin juostessa koko ajan: Kiltti Enok, aja oikein hitaasti, älä anna Matin saada minua kiinni. Kun pääsin seitsemänteen kerrokseen näin miten hissin valot lähenivät ja juuri kun sain avaimen lukkoon kuulin miten se pysähtyi ja Matti ryntäsi ulos Pysyttekö te mukana? Vai puhunko liian nopeasti? On hyvä että monologissa on tempoa mutta jos on liian nopea löytyy aina sellaisia jotka eivät pysty seuraamaan. Kenen mukaan sitä on toimittava? Jos yrittää puhua hitaasti ja selvästi, niin että kaikki ymmärtävät mitä sanoo, silloin nokkelampia pitkästyttää. Ja jos painaa päälle liian lujaa jäävät hitaammat jälkijunaan. Ei ole helppoa löytää keskitietä. No, sain lukon auki ja livahdin sisään ja suljin oven puoli sekuntia ennen kuin Matti oli siinä ja riuhtoi sitä.
6 Perkele, sä oot vitosen auki. Mutta nyt minä olin kotona ja vastasin vaan: Se oli sun oma vika. Oota vaan, Matti huusi ja häipyi sitten. Sen jälkeen pelkäsin aina Matin tapaamista. Joka kerran kun tulin koulusta ja meidän pihalle ajattelin: hyvä Jumala hoida niin etten tapaa Mattia. En minä tiedä mitä hän olisi tehnyt jos olisi tavattu, mutta en halunnut ottaa selvääkään. Muutaman vuoden kuluttua ne muuttivat pois, Pajuset. Kaikeksi onneksi. Ja Matti ennen kuin täytti kolmekymmentä ajoi itsensä kuoliaaksi humalassa, ja se ei minua hämmästytä. Mutta sitä ennen hänestä tuli taiteilija, kuvanveistäjä, todella melko tunnettu. Sitä hänestä ei olisi koskaan odottanut. 5. GRACEN KUOLEMA Samanhan teki Grace myös... ajoi itsensä kuoliaaksi. Ehkä humalassa, ei oikein tiedetä. Se oli synkkä päivä, maanantai 13. syyskuuta 1982, en ikinä unohda sitä. Joka vuosi sinä päivänä puen mustan puvun ja ostan kukan. Enhän minä voi sitä laskea hänen haudalleen, mutta pistän sen maljakkoon keittiön pöydälle ja sitten istun hetken, katselen hänen kuvaansa ja ajattelen mitä hän on merkinnyt minulle. Hän ei ollut vielä täyttänyt viittäkymmentäkolmea. Tuli ajaen kapeilla Etelä-Ranskan serpentiiniteillä kohti kotia, Monacoa, tyttärensä Stephanien kanssa, ja äkkiä luistaa auto tieltä ja syöksyy rotkoon. Stephanie selvisi vähäisin vaurioin, mutta Grace ei koskaan palannut tajuihinsa, kuoli seuraavana päivänä. Virallisesti arvellaan että hän sai infarktin, ja niinhän voi olla. Mutta on myös väitetty että hän olisi ollut humalassa. Ei edes tiedetä varmuudella kumpi heistä ohjasi autoa. Olen lukenut massoittain artikkeleita siitä, on olemassa useita epäselvyyksiä koko onnettomuudessa ja ne saivat aikaan kaikenlaisia huhuja. Sanottiin että hänellä oli rakastaja Ranskassa... minä en piittaa likaisista juoruista, minä en halua uskoa niihin. ja jos vaikka se olisi totta, entä sitten. Se ei tee häntä millimetrin vertaa pienemmäksi minun silmissä. 6. HISSISTÄKIELTÄYTYJÄ Mutta Enok. Tosi kaunis hissi, siinä on tyyliä. Ja vuosien mittaan meistä on tullut ystäviä. Mehän olemme ainoat jäljellä talon lapsuudesta, on kasvettu yhteen. Kun tulen alas hänen kanssaan aamulla sanon usein: Mitäs luulet,
7 Enok, tulisko tänään joku mukava juttu jota voisi odotella? No, useimmiten ei tule, mutta on hauskaa puhua siitä Enokin kanssa. Ja kun illalla tulen kotiin tapaan kertoa hänelle mitä päivän aikana on tapahtunut. On kummaa miten paljon kerkiää kertoa matkalla seitsemänteen kerrokseen. Olin töissä Postissa muutaman vuoden, ennen kuin kouluttauduin kirjansitojaksi, ja kirjeenkantajana sitä tapaa monta hissiä; vanhoja, uudenaikaisia, nopeita, hitaita ja minä kerroin Enokille niistä, ja korostin aina sitä että hän kuului hissien aateliin. Hänessä oli... tyyliä. Mutta ajan myötä hän rupesi reistaamaan. Kun painoi nappia hän epäröi ensin muutaman sekunnin ajan, lähti sitten väsyneellä huokauksella liikkeelle, muttei jaksanut korkeammalle kuin viidenteen kerrokseen, pysähtyi siellä, kieltäytyi jatkamasta. Niin minä sain taas kävellä kaksi viimeistä kerrosta. No, päätettiin että Enok saisi uuden koneiston. Siitä tuli kallis juttu ja taloyhtiö päätti että me ylimpinä asuvat, me jouduimme maksamaan suuremman osuuden. Pohjakerroksen tai kakkosen asukkaat eivät maksaisi mitään. Mutta minä olen kyllä huomannut että toisen kerroksen rouva Saarela aina ajaa ylös, vaikkei joutunut maksamaan centtiäkään. Minä katson häneen yleensä sillai tarkoituksella mutta hän on muka huomaamatta sitä Kaikeksi onneksi Enok sai pitää sisustuksen, uutta oli vaan pelkkä koneisto. Ja samaan syssyyn tuli rappuun nappulan viereen pienet valotaulut joista saattoi lukea missä kerroksessa Enok oli juuri silloin, pienillä vihreillä kirjaimilla. Ja tämä, tämä muutti minun elämäni. Oli nimittäin niin että suunnilleen samaan aikaan minulla oli Marian sairaalassa terveystarkastus. Vuosittainen rutiinitutkimus, mutta tulin kertoneeksi lääkärille että meidän hissi oli saanut uuden koneiston ja ettei minun täytynyt kiivetä portaita. Ai, ai, ai! Ei, ei, ei! Teidän iässä ja teidän ylipainolla! teidän on tehtävä kaikkenne jotta säilyttäisitte fyysisen toimintakykynne. Se on ainoa pelastus luukadosta ja reisiluun katkeamisesta ja täydellisestä fyysisestä ja henkisestä rappiosta. Sydämestä puhumattakaan! Hissi on teille pahin vihollinen. Pahempi kuin läskikotletti, melkein yhtä vaarallinen kuin tupakka. Minun pahin viholliseni! Enok? Joka oli ainoa ystävä! Jos haluatte säilyttää terveellisen elämänlaadun teidän on käveltävä. Aina kun näette rappuset, kävelkää. Aina kun näette hissin, kävelkää ohi! Olkaa hissistäkieltäytyjä! Mikä sana! Niin kuin aseistakieltäytyjä tai ruuastakieltäytyjä. Mutta hän saarnasi niin kauan ja niin perusteellisesi kamaluuksista jotka minua uhkasivat että minun oli yksinkertaisesti pakko tehdä niin kuin hän sanoi. Rupesin kävelemään portaat ylös, ja sain siitä sellaisen sydämentykytyksen että sen täytyi yksinkertaisesti olla terveellistä. Mutta tunsin olevani hyvä ja sehän oli hauskaa.
8 Minä kävelin. Vilkaisin ylimielisesti Enokia: Ei kiitos, en tarvitse enää sinun palveluksiasi. Hän mulkoili minua vähän epäluuloisena, mutta minä vilkutin vaan iloisesti Hei vaan! Ja minä kävelin. Joka päivä, portaita alas ja portaita ylös, 128 askelmaa. Ja tunsin olevani hyvä. Sitä jatkui muutama kuukausi. Mutta kerran perjantaina tulin kaupasta ja kassi oli tosi painava, oli ruokaa koko viikonlopuksi ja sitä paitsi punaviinikartonki. Kyllä, punaviini on vaan hyväksi minulle, niin sanoi myös lääkäri, punaviiniä kohtuullisia määriä. Mutta kassi oli painava ja kun tulin porraskäytävään seisoi Enok alhaalla ja odotti minua: Astu sisään vaan! Ehei, sanoin minä. Minä olen iloinen kieltäytyjä! Bah! Sinä joka olet maksanut suurimman summan minun uudesta koneestani, etkä sitten saisi nauttia siitä? Mitä syytä siitä on iloita? Voin paremmin jos kävelen Et ollenkaan. Saat vaan hengenahdistusta. Mutta se on terveellisempää Tuo kassiko? Älä yritä. Mutta, mutta... Tämän kerran! Ja minä annoin puhua itseni ympäri. Ajoin mukana ylös. Istuin jopa penkille ja nostin jalat ylös ja ajoin sitten pilkkopimeässä. Ja se tuntui ihanalta, ja aika pieneltä synniltä Tämän kerran! Mutta se oli ensimmäinen syntiinlankeemus, sitten tuli lankeaminen vaan helpommaksi. Yhä useammin minä lankesin - ajoin siis ylöspäin. Alas kävelin aina, joka kerta! Mutta ylöspäin... Silloin tajusin että tarvitsin säännöt, muuten lankeaisin ihan kokonaan. Alkoi jo tuntua luukadon ja reisiluumurtuman oireita. Niin että olen tehnyt säännöt: Jos Enok seisoo odottamassa pohjakerroksessa kun tulen, silloin saan ajaa hänen mukanaan. Se on vaan kohtuullista, eikö vaan? Olisi suorastaan epäkohteliasta kieltäytyä. Jos hän sitä vastoin on ylhäällä viidennessä kuudennessa tai seitsemännessä, ja sen voi nähdä siitä pienestä valotaulusta, silloin minä kävelen koko matkan ylös asti, aina. Nojaa, ellei ole jotain painavaa kannettavaa, silloin täytyy miettiä. Jos kassi on hyvin painava, silloin otan Enokin vaikka hän on ylhäällä seitsemännessä kun tulen. Mutta ja nyt tämä muuttuu monimutkaiseksi miten painava on hyvin painava? Mieluiten pitäisi olla käytössä tarkka paino johon turvautua, mutta enhän minä voi ruveta kulkemaan ympäri vaaka kassissa. Siitä se tulisi vielä painavammaksi. Ja miten sen vaan sitten punnitsee?
9 Periaatteet eivät ole helppoja. Jos kassi on noin puoliraskas ja Enok on neljännessä kerroksessa, mitä silloin tehdään? On mahdotonta noudattaa muuttumattomia sääntöjä elämässä, aina on tehtävä valinta. Ja miten vapaa on minun valintani? Minäkö siinä tosiaan valitsen vai valitsevatko olosuhteet minussa. Isaac Baschevis Singer, juutalainen kirjailija, sanoo että meidän on uskottava tahdon vapauteen, muuta ei voi valita. Aika fiksusti sanottu, ja hän saikin kirjallisuuden Nobelpalkinnon, mutta mitä se minua auttaa kun seison siinä Enokin edessä. Ongelma on jossain neljännen ja viidennen kerroksen välissä. Toinen, sehän on melkein samaa kuin ensimmäinen, kun on matkalla seitsemänteen, eikö vaan? Usein otan Enokin kakkosesta, pakko tunnustaa. Ja joskus myös vaikka hän on kolmosessa. Mutta toisaalta: välistä jätän hänet ottamatta vaikka hän on ykkösessä ja silloin saan siitä ylimääräisen bonuksen, seuraavalla kerralla saan ajaa vaikka hän on jopa seitsemännessä, se niin kuin tasottuu eikö vaan? Mutta neljäs kerros... Joskus tuntuu että olen niin hyvä että marssin ylpeästi ohi: jaha, Enok, sinä olet siellä nelosessa, silloin minä kävelen! Mutta joskus sanon vaan... 7. RAKASTETTU. KAIVATTU Kyllä minä sen ymmärrän että on höperöä puhua hissin kanssa, kyllä minä sen ymmärrän. Yhdessä Tšehovin näytelmässä on eräs joka pitää puheen kaapille, mutta se nyt on teatterinäytelmä ja sellaisessa voi kai olla vähän höperö. Toisaalta, miksi minä en saisi puhua Enokin kanssa, ei se ketään vahingoita. Minulla ei ole ihmisiä joiden kanssa puhua. Meidän talossa ihmiset ei puhu keskenään, ei kuulu tyyliin. Enkä minä tunnekaan niitä, tuskin ainutta nimeltä, ihmiset muuttavat pois ja uusia muuttaa sisään, Ne kiirehtivät ohi portaissa, ja jotkut mumisevat tervehdyksen, useimmat eivät edes sitä ja mitään en tiedä niiden elämästä. Vaikka ne asuvat muutaman metrin päässä minusta. Eivätkä ne tiedä mitään minun elämästäni, eivätkä välitäkään. Ja sitten jonain päivänä sitä on poissa, ja muutaman viikon kuluttua ehkä joku kysyy: Se vanha mies seitsemännessä kerroksessa, sitä ei ole näkynyt vähään aikaan, mietin vaan että onko...? Ja ne kohauttavat hartioita ja kiirehtivät pois. Samalla kun minä ehkä makaan asunnossa ja Niin kävi rouvalle B-rapussa, joku vuosi sitten, en muista nimeä. Hänet löydettiin vasta kaksi viikkoa myöhemmin, postinkantaja soitti talonmiehelle ja sanoi hajusta joka tuli kun avasi postiluukun. Kukaan muu ei ollut huomannut mitään. Sitä ei mielellään lopettaisi sillä tavalla. Me kuljemme kaikki yksin läpi yön, tietämättä minkä vuoksi...
10 Itse asiassa en minä kuolemaa pelkää. Minullahan on kaikki mahdollisuudet välttää eläkebuumi, hyvinvointiyhteiskunnan sortuminen, suuri ilmastokatastrofi, koko vedenpaisumus. Siitä kai on syytä olla kiitollinen. Mutta olisi hauskaa jos joku kaipaisi. Tai ainakin muistaa että on ollut olemassa. Grace tullaan aina muistaman, en pelkästään minä vaan koko maailma. Tiesittekö että hänen ihailijaseurassaan on yhä melkein 500 jäsentä, yli kaksikymmentä vuotta kuoleman jälkeen. Ja hänen haudallaan, S:t Nicolas katedraalissa Monacossa on aina tuoreita kukkia. En ole ollut siellä mutta nähnyt kuvia. Kävin tietokonekurssin Työväenopistolla, pysyäkseni kehityksessä mukana, ja hiljakkoin olin kirjastossa ja naputin Grace Kelly Googleen. Tiedättekö kuinka monta osumaa sain? 19 800 000! En ole ainoa joka hänet muistaa. Yhdeksäntoista miljoonaa! Silloin ei ole poisunohdettu, silloin on rakastettu, kaivattu, niin kuin tapana on kirjoittaa kuolinilmoituksiin. Niin kirjoitin minäkin kun minun äitini kuoli. Rakastettu, Kaivattu. Ja sitä tarkoitin ihan rehellisesti. Minä olen hänelle paljosta kiitollinen. Hän kasvatti minut pienellä lastentarhan palkalla, kustansi läpi keskikoulun. Hän näytti minulle tien kirjastoon, kirjojen maailmaan, olen vasta myöhemmin ymmärtänyt mitä se merkitsi. Hyvän kirjan kanssa ei ole koskaan yksin, tapasi hän sanoa. No, siitä nyt voi olla montaa mieltä. Mutta minä kaipasin häntä. Hänen kuoltuaan hankin Kafkan, ja kun hänkin kuoli... Se tapahtui pian sen jälkeen kun pieni kirjansitomo Lönnrothinkadulla meni nurin. Olin ollut siellä töissä 23 vuotta ja kun se loppui en oikein tiennyt mitä tekisin. Sitä minä mietin kävellessä kun Kafkan päälle ajettiin. 8. HAUTAJAISIA Silloin rupesin käymään hautajaisissa, Krematoriokappelissa ja Töölön kirkossa ja Hietaniemen kappelissa. Puen päälle tumman puvun ja istuudun aina viimeiseen penkkiriviin. Siellä on tunnelmallista ja kaunista ja usein ihan liikutun vaikka en tiedä mitään siitä kuka kirstussa makaa. Joskus ajattelen omia hautajaisia ja toivon että sinne tulee joku kadulta, kuka hyvänsä, jotta papin ei tarvitse seistä siinä ihan yksin. Mutta kerran tuli eräs rouvashenkilö vierelle kun oltiin lähdössä pois ja hän kysyi minulta noin hiljakseen: Kuulutteko tekin loosiin? En. Mutta te tunsitte hänet...? Kouluajoilta. Kauan sitten. Oulussa?
11 Kyllä, justiin siellä. Toivoin että hän olisi ollut siihen tyytyväinen mutta hän jatkoi juttelua, kertoili muistojaan vainajasta, ja Luojan kiitos ei kysellyt enempää, mutta äkkiä huomasin että olimme kävelleet koko matkan muistotilaisuuteen ravintola Perhoon asti. Siellä oli tarjolla kahvia ja voileipäkakkua ja monta lajia pikkuleipiä, ja kyllähän se tuntui vähän piinalliselta. Ensimmäisellä kerralla. Sen jälkeen olen osallistunut usein muistotilaisuuteen, ja olen oppinut ottamaan naamalle sellaisen sisäisesti surevan ilmeen jotta ihmiset välttävät kysymyksien esittämistä. Ja siinä sivussa annan hyvien herkkujen maistua. Mutta en minä niiden vuoksi sinne mene vaan että saisin tuntea liikkuvani ihmisten keskellä. Käyn minä häissäkin. Siellä on parempaa syötävää, sampanjaa ja hääkakkua, mutta huonommat puheet, ei niin mukavat kuin hautajaisissa. Ja isompi riski joutua kiinni, se olisi kamalan piinallista. Morsiamen sukulaisille yritän aina olla olevinani sulhasen kaukainen setä, ja päinvastoin, ja tähän asti se on toiminut. Mutta Perhon ja Laulumiesten henkilökunta rupesi katsomaan minua vähän epäilevästi, kai ihmettelivät miten jollain ihmisellä saattoi olla niin laajakantoinen ystäväpiiri että putkahti esiin yhtämittaa. Niin että nyt olen ruvennut annostelemaan sekä hautajaisia että häitä. Korkeintaan kerran kolmessa viikossa, ei useammin. Sääntöjä pitää olla. Punaisella Ristillä on sellainen Ystäväpalvelu. Ihmisiä jotka käyvät yksinäisten ja sairaiden luona, käyvät niiden kanssa kävelemässä ja sellaista. Ajattelin että voisin liittyä siihen ja soitin Punaiseen Ristiin. Siellä oli nainen joka kyseli kaikenlaista, muun muassa miten vanha olin ja kun sanoin sen hän kysyi: Toivotteko että teitä tulee tapaamaan mieshenkilö? Hän luuli että tarvitsin jonkun joka... Että joku tulisi minun kotiini koska säälii minua. Olisin kiitollisuudenvelassa vieraalle ihmiselle. Ei kiitos. Laskin luurin alas. 9. DIANA On myös toisenlaisia palveluja. Joista maksetaan. Menin sellaisen paikan ohi muutamia kertoja Isolla Roobertinkadulla ja eräänä päivänä päätin mennä sisään, kokeeksi, uteliaisuudesta. Tai nyt minä muistan miten se oli. Minä olin vähän kuohuksissa sinä päivänä. Kun tulin aamupäivällä ulos kadulle oli ulko-oven ympärillä jonkinlainen seremonia, siinä paljastettiin graniittista muistolevyä ja siinä luki: Matti Pajunen asui tässä talossa 1936 1942. Näin isoilla kirjaimilla. Suomeksi, ruotsiksi ja jopa englanniksi: Matti Pajunen lived in this house... Häntä siis piti muistaa ikuisesti vain siksi että oli jonkinmoinen taiteilija? Oliko se tosiaan välttämätöntä? Minä asuin tässä, in this house,
12 paljon ennen Mattia ja asun yhä edelleen, mutta kukaan ei pistä muistolaattaa minulle. No, minä en ole vielä kuollut ja Matti on, luojan kiitos. Oli miten oli, se laatta ärsytti minua ja kun kuljin sen paikan ohi Iso Roobertinkadulla päätin mennä sisään. Unohtamaan Matin ja hänen saakelin laattansa. Minut otti vastaan mieshenkilö, kohteliaasti ja näytti kuvia eri naisista ja pyysi valitsemaan. Sanoin ettei sillä ollut väliä ja hän ehdotti yhtä, Dianaa. Sitten hän johdatti minut pieneen huoneeseen. Ovella luki Yksityinen. Siellä oli melko pimeätä, oli tuoli ja pieni pöytä jolla talouspaperirulla, ja vielä matala divaani jolla oli punainen sängynpeitto. Alkoi kuulua musiikkia ja hän tuli sisään, Diana. Hän oli nuorempi kuin odotin, olisi voinut olla lapsenlapseni, jos minulla olisi lapsenlapsi. Hänellä oli vaalea peruukki, sen näin heti, ja pelkät alusvaatteet, mustat alusvaatteet. Hän kävi makuulle divaanille ja rupesi vääntelehtimään musiikin mukaan siinä minun edessäni. Tarkoitushan oli että hän vähitellen riisuutuisi ja minä kiihottuisin ja alkaisin masturboida, sitä varten siinä oli talouspaperi. Saattaa olla että vähän mietiskelin sitä mutta kun sitten näin hänet, näin miten nuori hän oli, niin... Ei, en minä voinut. Pyysin häntä lopettamaan sen mitä hän puuhasi. Ja silloin hän kysyi: Mitä sinä sitten haluat? Vain jutella, sanoin minä. Hän istuutui divaanille ja minä kysyin: Mikä sinun nimesi on? Diana. Mutta oikeasti? Minkä nimen sinä haluaisit minulle? Minä haluan tietää mikä sinun nimesi on oikeasti. Mutta sitä hän ei halunnut sanoa. Sitten me istuimme siinä ja minä kerroin vähän elämästäni ja millaista minulla oli. Ja juuri sen vuoksi ettei hän ollenkaan tiennyt kuka olin, puhuminen kävi niin helposti hänen kanssaan, luottamuksellisesti. Minä kerroin jopa Enokista, että tapasin puhua hissin kanssa, sitä en ollut koskaan sanonut yhdellekään ihmiselle. Hän ei edes nauranut, sanoi vaan: Se on hyvä, on hyvä että sinulla on joku. Ja sitten hän hymyili, ystävällisesti ja vähän surullisesti. Sitten me istuimme siinä ja juttelimme, tai oikeastaan vain minä puhuin ja hän kuunteli. Kun oli mennyt viisitoista minuuttia, musiikki loppui, siitä ajasta mistä olin maksanut, 20 euroa. Ojensin käden hyvästiksi ja hän epäröi hetken mutta sanoi sitten: En saa koskea asiakkaisiin. Hän vain vilkutti ja minä vilkutin takaisin. Sitten hän meni omalle puolelleen ja minä läksin sieltä. Siitä on kaksi vuotta ja yritin unohtaa koko jutun. Mutta ei aina voi valita minkä unohtaa ja minkä muistaa. Olin töissä Postissa muutaman vuoden ennen kuin kouluttauduin kirjansitojaksi... Mutta sen minä taisin jo sanoa.
13 Ei ole helppoa muistaa mitä on sanonut. Tällaisessa monologissa on kamalasti ulkoa opittavaa, ja minun iässä. Helposti sattuu että sanoo sellaista jonka on jo sanonut tai hyppää kappaleen yli ja unohtaa eikä tiedä miten jatkaa. Sen vuoksi minulla on teksti tässä, varmuuden vuoksi 10. KISSANPENNUT Se lääkäri Mariassa uhkasi myös muistinmenetyksellä, ja dementialla jollen ruvennut hissistäkieltäytyjäksi. Mutta ei minulla muistissa mitään vikaa ole. En muista mitä tapahtui toissapäivänä sillä toissapäivänä ei tapahtunut mitään, mutta muistan selvästi sen mitä tapahtui kun olin neljän vanha. Tätini asui Oulunkylässä ja hänen luonaan olimme toisinaan kesällä, äiti ja minä, meillä ei ollut omaa kesäpaikkaa. Ja eräänä päivänä tuli tädin mies, Janne, kotiin, Hän oli ollut merillä koko talven, ja nyt hän tuli kotiin, suurena vahvana ja ruskettuneena. Hänellä oli suuri ja vahva naurukin, ja tatuoitu kotka olkapäässä. Minä ihailin häntä ja toivoin että hän olisi ollut isäni. Ja hänkin piti minusta, nosti minut olkapäille ja kantoi ympäriinsä, hoppla, hoppla. Ja sitten hän sanoi: Tule, niin saat nähdä jotain. Ja niin hän vei minut vajaan talon taakse, ja siellä kissa oli saanut poikasia, neljä kappaletta, kaksi mustaa, yksi harmaa ja yksi kirjava. Ne eivät voineet olla muutamaa päivää vanhempia, sokeita, ja ryömivät siellä ympäri ja piipittivät. Janne otti niistä yhden suureen ruskeaan kouraansa ja heitti sen sitten vasten suurta kiveä. Platsh, siitä vain kuului ja se jäi makaaman elottomana. Sitten hän otti seuraavan. Neljä kertaa kuului platsh. Minä seisoin siinä vieressä enkä pystynyt liikkumaan, en uskaltanut sulkea silmiäni enkä uskaltanut itkeä, en voinut tehdä mitään, vaan seistä siinä kunnes kaikki olisi ohi. Sitten Janne nauroi suurta nauruaan. Minäkin yritin nauraa mutta ei se oikein onnistunut. Äiti suuttui hänelle kun kuuli siitä. Ei sen vuoksi mitä hän oli tehnyt kissanpennuille vaan siitä mitä hän oli tehnyt minulle. Minusta se oli väärin ja hävetti, vaikka en oikein tiennyt mitä minä häpesin. Eniten kai sitä että olin yrittänyt nauraa. Mutta kummallista on se, ettei kulu kuukauttakaan etten ajattelisi niitä kissanpoikia. Muistan ne. Onhan se merkillistä minkälaista elämä voi olla : syntyä jossain vajassa, ryömiä sokeana ympäri muutama päivä, lentää läpi ilman, musertua kiveä vasten ja lakata hengittämästä. Mitä tarkoitusta on sellaisella elämällä? Ja sitten, vielä seitsemänkymmenen vuoden jälkeen elää jonkun tietoisuudessa, muistona.
14 Mutta minähän olen ainoa joka muistaa nuo neljä kissanpentua, ei kukaan muu. Ja kun minä olen kuollut ei kukaan koko maailmankaikkeudessa tiedä että ne yleensä ovat eläneet. Me kuljemme kaikki yksin läpi yön, tietämättä minkä vuoksi... Pitkä tauko. Miten kauan voi pitää paussia, ilman että yleisö luulee että on nukahtanut? Tai että yleisö nukahtaa? Vasta kun paussi on lopussa voi tietää onko se pitänyt, tai onko se ollut liian pitkä. Joskus voi ihan lyhyt paussi tuntua liian pitkältä, mutta jos sitä pidentää, se kestää. Silloin se ei ole liian pitkä tai liian lyhyt. 11. LEHDENJAKAJA Kafkalla oli tapana herättää minut kun lehti tuli aamulla, neljän aikaan. Hän heräsi kun kuuli miten Enok pysähtyi meidän kerrokseen, sitten hän juoksi eteiseen ja otti lehden varovasti hampaisiin ja tuli luokseni, puski minua ja sitten me peuhasimme hetken ja nukahdin uudelleen. Kafkan kuoltua en koskaan herännyt kun lehti tuli. Mutta kun Enok sai uuden koneiston hän sai myös uuden äänen. Ei se ollut kovempi kuin entinen mutta toisenlainen, nuorekkaampi. Ja se herätti minut. Joka aamu kun lehdenjakaja tuli, ja hän aloitti aina minun luotani seitsemännestä kerroksesta, heräsin kun hissi pysähtyi. Kuulin miten ovet avattiin ja suljettiin ja muutaman sekunnin kuluttua lehti putosi eteisen lattialle. Eräänä aamuna viime kesänä heräsin kun kuulin hissin tulevan ja menin eteiseen. Näin miten lehteä työnnettiin sisään, mutta sitten se pysähtyi arkaillen puolimatkaan, ja käsitin heti mistä oli kysymys. Muistan postinkantaja-ajoilta: sitä kulkee ajatuksissaan ja pysähtyy äkkiä. Meneekö tämä nyt oikein? Kuuluuko tämä juuri tähän luukkuun? Tartuin lehteeni ja riuhtaisin sen sisään. Ja samalla murisin vähän, mrrrr. En tiedä miksi tein niin mutta toiselta puolelta kuului hämmästynyt ääni, muutaman sekunnin ajan oli hiljaista ja sitten kuuluivat askeleet poispäin, portaita alas. No, tein saman jutun seuraavana aamuna, hiivin eteiseen, odotin kunnes lehti työnnettäisiin sisään, ja sitten riuhtaisin sen, mrrr. Tätä jatkui muutaman viikon ajan, ja se oli pikkusen hauskaa, sain ikään kuin kosketuksen siihen ihmiseen oven toisella puolella, vaikkemme koskaan tavanneet, ja vaikka hän luuli minua koiraksi. Mutta sitten eräänä aamuna, olin tavalliseen tapaan hiipinyt varovasti eteiseen ja näin miten lehti työnnettiin sisään, kuin toivoen mutta nyt en riuhtaissut sitä sisään. En murissutkaan, en tehnyt mitään, tuskin edes
15 hengitin. Tuli aivan hiljaista, muutaman sekunnin ajan oli aivan hiljaista, ja sitten kuuluivat askeleet rappuja alas. Seuraavana aamuna tein ihan samoin, siis en mitään, ja nyt saattoi havaita pettymyksen oven toisella puolella. Minulle tuli vähän huono omatunto, oli kuin olisin petkuttanut ja päätin että seuraavana aamuna palataan takaisin vanhaan leikkiin. Heräsin omin neuvoin, hyvissä ajoin, ja seisoin eteisessä ja odotin hissiä. Kuulin miten se tuli, kuulin askeleet jotka pysähtyivät oven taa, mutta lehteä ei tullut. Tuli ovikello! Mitä minä nyt teen, ajattelin, mutta sitten uteliaisuus voitti ja avasin oven. Siellä seisoi nainen, nuori nainen, lehtipakka yhdessä kädessä ja toisessa paketti. Hän oli hiukan hämillään ja niin luultavasti minäkin. Katseltiin toisiamme muutaman sekunnin ajan ja hän sanoi: Hyvää huomenta. Hyvää huomenta... Suokaa anteeksi jos herätin teidät mutta minä vaan mietin... Onko teidän koiranne sairas? Sillä on ollut tapana hakea lehti joka aamu, se on ollut niin hauskaa, ja nyt... ei kai se ole kuollut? Eei, se... Otin mukaan joitakin luita sille. Isä on töissä lihakaupassa Hakaniemen hallissa ja... kai se pitää luista? Niin, juu... Minä pidän niin mahdottomasti koirista vaikkei itselläni ole... Minä voin mielelläni käydä kävelyttämässä sitä jos tarvitsee. Mitä tehdä? Sanoa niin kuin asia oli, ettei minullakaan ollut koiraa, että itse olin riuhtaissut lehteni joka aamu? Mitä hän silloin kuvittelisi? Että olin seniili ja hävytön äijänkäppänä? Hirvittävän piinallista. Seisoin siinä ja epäröin vähän, ja silloin näin että me olimme tavanneet ennen. Siinä oli Diana. Hänellä ei tietenkään nyt ollut sitä vaaleata peruukkia, mutta olin varma siitä että hän se oli. Sanoin vaan kiitos ja suljin oven. Silloin huomasin että olin ottanut vastaan luupaketin, siinä minä seisoin se kädessä Mutta nyt en voinut avata ovea ja antaa sitä takaisin, niin että seisoin vaan siinä. Ja kuulin miten hän läksi, portaita alas. Jäin seisomaan kauan eteiseen. Oliko hän tuntenut minut? Ei, siitä oli yli kaksi vuotta ja hänellä oli varmaan ollut niin paljon asiakkaita että oli mahdotonta muistaa juuri minut. Mutta minä olin käyttäytynyt idioottimaisesti. Epäkohteliaasti ja idioottimaisesti. Ja mitä minä niillä luilla? En minä tuntenut yhtään koiraa. Yöllä makasin kauan valveilla ja ajattelin ja aamulla tein päätöksen. Meni syteen tai saveen, minä kerron totuuden, kerron hänelle ihan miten asia on. Ehkä hän ei ollenkaan pidä minua seniilinä ja hävyttömänä, ehkä pitää pirteänä ja hauskana setänä? Hän oli niin ymmärtäväinen silloin kaksi vuotta sitten, Dianana. Vähän toisenlaisissa olosuhteissa tietysti, mutta...
16 Aamulla seisoin valmiina eteisessä luupaketti kädessä, ja heti kun kuulin että Enok pysähtyi avasin oven. Nyt siellä seisoi mies, ihan tuntematon mieshenkilö joka näytti hämmästyneeltä ja ojensi lehden minuun päin ja sanoi: Hyvää huomenta. Hyvää huomenta, missä on hän joka oli täällä eilen? Kesälomatuuraaja. Hän on jakanut lehdet kolmen viikon ajan mutta nyt minä palasin lomalta. Onko teillä jotain valittamista? Ei... Ihmiset soittavat aika usein ja valittavat että lehti on tullut myöhässä tai ei ollenkaan. Onko hän hoitanut jotain huonosti? Ei, ei ollenkaan, päinvastoin. Minä vaan mietin, mikä hänen nimensä on? Missä hän asuu? Hän katsoi minua vähän epäilevästi: Miten niin? Häneltä jäi paketti, joka... En tiennyt miten jatkaa. Enhän voinut kertoa koko tarinaa hänelle, se olisi ollut piinallista. Voin ottaa sen mukaan jakelutoimistoon, ne voivat yrittää löytää hänet. Onko siinä jotain arvokasta? Hän ojensi kätensä ottaakseen paketin minulta. Ei! Ja suljin nopeasti oven. Ja tunsin itseni yhtä hölmöksi kuin edellisenä aamuna. 12. SATTUMA Mutta nyt halusin löytää hänet, Dianan. Ajatus teki minut hulluksi. Hän oli ainoa joka oli kuunnellut minua monen vuoden aikana, todella kuunnellut. No, Enok ehkä mutta se ei ollut sama asia. Täytyi olla olemassa joku tarkoitus siinä että hän tuli minun ovelle. Mutta miksi en ollut avannut aikaisemmin? Kolmen viikon ajan oli hän seissyt siinä, joka aamu, vain 30 senttimetrin päässä minusta. Olin tuntenut niin kuin kontaktin oven läpi, mutta miksi en tajunnut että se oli hän. Miten nyt voisin löytää hänet? En tiennyt hänen nimeään en tiennyt missä hän asui, en tiennyt mitään. Muuta kuin että hänen isänsä oli työssä Hakaniemen hallissa, lihatiskin takana. Seisoin keittiössä ja katselin ja haistelin luupakettia niin kuin siinä olisi ollut joku johtolanka mutta en tullut viisaammaksi. En minä osannut tulkita sormenjälkiä tai dna:ta Heitin luut laskiämpäriin. Samana päivänä otin kolmosen Hakaniemen halliin, lihaosastolle ja yritin katsoa jokaista sopivassa iässä olevaa myyjää. Olisiko joku joka jollain tavalla muistutti... Ei kukaan. Enhän voinut mennä jokaisen luo ja kysyä: oletteko mahdollisesti Dianan isä... Kenen? Dianan. Luultavasti hän ei tiennyt
17 mitään Dianasta. Oletteko mahdollisesti sellaisen naisen isä joka työskentele sekä stripparina että lehdenjakajana? Mitä hän olisi kuvitellut minusta? Nyt minun on huomautettava eräästä asiasta: sattuma, epätodennäköiset yhteensattumat, eivät oikeastaan saa näytellä mitään ratkaisevaa osaa näytelmässä. Todellisessa elämässä sellaista sattuu yhtä mittaa, elämä on täysin epätodennäköistä. Mutta näytelmässä tuntuu vähän kehnolta jos sattuma tulee mukaan. Sen on oltava uskottavaa, ja uskottava on sellaista joka ei muistuta todellisuutta, mutta näyttää siltä kuin muistuttaisi todellisuutta. Oli miten oli, 13. syyskuuta te muistatte mikä päivä se on minulla oli vuosittainen terveystarkastus Marian sairaalassa kello 11 ja kun tulin sieltä menin kukkakauppaan Lapinlahdenkadun kulmassa ja ostin 25 vaaleanpunaista ruusua sillä oli täsmälleen 25 vuotta siitä kun hän kuoli, Grace. Olin menossa kadun poikki kun näin että ihmisiä meni Vanhaan Kappeliin hautajaisiin. Oli kulunut kuukausi viime häistä niin että menin sinne ja istuuduin kauimmaksi takana. Siellä oli aika paljon väkeä mutta en tuntenut ketään Urut rupesivat soittamaan Maa on niin kaunista, pappi tuli ja rituaalit alkoivat niin kuin tavallisesti. Minä osasin ne ulkoa enkä kiinnittänyt niihin juuri huomiota. Ajattelin Gracea, mitä hän oli merkinnyt minulle elämässä ja että oli jo kahdeskymmenesviides kerta kunnioittaa hänen muistoaan. Sitten seurasivat kukkaistervehdykset vainajalle. sain ajatuksen mennä laskemaan kukkani. Ja sen tein, Gracelle. Suljin silmät ja kuvittelin olevani S:t Nicolas-katedraalissa Monacossa ja että laskin ruusuni hänen haudalleen. Kun olin tehnyt sen käännyin lähinnä sureviin päin ja kumarsin, ja kuvittelin että ensimmäisellä penkillä istuivat ruhtinas Rainier ja heidän lapsensa. Mutta kun nostin katseen, ei siinä ollut heitä vaan yksinäinen nainen, Diana. Ja se on totta! Epätodennäköistä, käsittämätöntä, kamalan piinallista, mutta totta. Hän tunsi minut heti, näytti hiukan hämmästyneeltä mutta hymyili ystävällisesti. Ja kun kaikki oli ohi tuli hän ennen kuin olin kerinnyt livahtaa: En tiennyt että tunsit isän. Vain asiakkaana. Minä ostin häneltä toisinaan. Hän oli hieno ihminen. Miten ystävällistä että tulit. Ja niin upeat kukat. Hieno ihminen. Halusin olla paikalla kun hän Ja miten koira voi? Pitikö se luista? Huimaavan sekunnin ajan tunsin että minun täytyy paljastaa totuus. Mutta siinä, hautajaispaikalla, ympärillä vieraita ihmisiä... mahdotonta. En oikein tarkkaan tiedä mitä sanoin, mutta kun erottiin olin luvannut hänelle että hän saisi tulla kävelyttämään minun koiraa.
18 Minähän tiedän missä asut. Sopiiko torstaina? Niin että nyt olen pettänyt lupauksen Kafkalle. Olen ostanut mäyräkoiran. Ajattelin että se ei kai juokse kovaa niin että jaksan pysyä mukana. Voi vaikuttaa edesvastuuttomalta ostaa koira minun iässäni, se tulee varmasti jäämään minun jälkeeni ja kuka siitä sitten huolehtii? Mutta ehkä me löydämme jonkun. Grace! Grace! Hän menee. Kun hän palaa kiitoksiin, hänellä on mäyräkoira sylissään.