MITÄ VIERAANNUTTAMINEN ON? Lapsen vieraantuminen vanhemmastaan on lapsen vahvaa vanhempansa vastustamista, joka ei ole suhteessa vanhemman ominaisuuksiin eikä lapsen aiempaan suhteeseen häneen (Fidler ja Bala 2010a). Vieraannuttaminen on toimintaa, jonka tavoitteena on saada lapsi vieraantuneeksi vanhemmastaan eli rikkoa lapsen suhde toiseen vanhempaan. Käytännössä vierannuttaminen tapahtuu järjestämällä lapselle erityisen hauskaa tekemistä mahdollisten vierailujen ajaksi, syöttämällä lapselle vääriä mieli- ja muistikuvia etävanhemmasta, estämällä tapaamiset ja kontaktit hänen kanssaan tai ainakin huolehtimalla, että ne tapahtuvat epäsuotuisissa olosuhteissa, antamalla lapsen ymmärtää etteivät ne ole suotavia ja edellyttämällä, että lapsi lopulta omaksuu lähivanhemman kielteisen mielikuvan etävanhemmasta. Vieraannuttaminen on äärimmäistä henkistä väkivaltaa lasta kohden. Henkinen väkivalta on mahdollisesti yleisin, haastavin ja vähiten viranomaisille raportoitu lasten kaltoinkohtelun muoto (Hibbard ym. 2012). Vieraannuttamiseen ei yhteiskunnassamme ole tavattu puuttua edes kun huoli siitä on kerrottu viranomaisille. Valtaosa vieraannuttamisen kohteista on isiä, joten vieraannuttaminen on erityisesti isiä koskettava ongelma. Isien osuuden lähivanhemmista kasvaessa yhä useampi äiti tulee joutumaan vieraannutetuksi lapsestaan. Vieraannuttamisen kohteena olevan vanhemman sukupuolesta riippumatta vieraannuttamisen uhri on aina lapsi, joka menettää toisen vanhempansa. KUINKA YLEISTÄ VIERAANNUTTAMINEN ON? Toisen vanhemman mustamaalaaminen lapselle tai tapaamisten estäminen av(i)oeron jälkeen on yleistä. Raittila ja Sutinen (2008. s. 90) (pitkälti jälkimmäisen väitöskirjaan (2005) perustuvassa kirjassa) arvioivat, että riitaisissa eroissa äidit lähes poikkeuksetta pyrkivät estämään isän ja lasten tapaamisia. Rauha (2003, s. 259) toteaa, että on järkyttävää, että vahvastikin lapsia isästä vieraannuttavaa käytöstä pidetään täysin normaalina eron jälkeen ja ettei siihen puututa. Tarkkaa tietoa vieraannuttamisen yleisyydestä ei ole. Brobergin ja Hakovirran (2005) mukaan eroperheiden lapsista 30 % ei oleellisesti tapaa toista vanhempaansa. Mikäli lähivanhempi perustaa uusperheen, nousee etävanhempaansa tapaamattomien lasten osuus 37 %:iin. Tapaamattomuuden syytä ei selvitetty. 1 Kaikkosen ja Hakulinen-Viitasen (2012) tutkimuksessa isäänsä tapaamattomien lasten osuus oli 23 %. Vieraannuttamisesta väitöskirjaa laativa OTL Anja Hannuniemi (2012) arvioi, että eroperheiden lapsista 10 %:a vieraannutetaan. Myös ulkomaisissa tutkimuksissa päädytään säännöllisesti suuriin osuuksiin, joissa isien ja lasten suhde katkeaa vanhempien eron jälkeen. Johnstoniin ym:iden (2009, s. 209) tutkimuksessa isistä 20 %:lla oli katkennut suhde lapsiinsa eron jälkeen. Amaton (2009) isossa aineistossa (2009) 29 % isistä ei tavannut lastaan lainkaan. Spruijtin ym:iden (2004) mukaan 20 % lapsista ei ole yhteydessä toiseen vanhempaansa ja heistä puolet vieraannuttamisen takia. Fidlerin ja Balan (2010b) katsausartikkelissa viitattujen tutkimusten mukaan lapsista 11 15 % vastustaa etävanhemman tapaamisia ja huoltoriitojen kohteena olevista lapsista 20 40 % on vieraannutettuja. Bernet ym:t (2010, s. 128) 1 Lastaan tapaamattomien isien osuudet edellä voivat olla alakanttiin: Riitaisa lähivanhempi, joka ei anna lapsensa tavata etävanhempaansa, ei vastaa kyselyyn yhtä todennäköisesti kuin lähivanhempi, joka on sopuisissa väleissä etävanhempaan (mts:t 141 142).
päättelevät katsausartikkelissaan, että huoltoriitalapsista 25 % vieraantuu toisesta vanhemmastaan ainakin jossain määrin. Vieraannuttaminen on ilmeisesti yleistymässä (Bala 2012). Etäisän suhde lapseen katkeaa huomattavasti useammin kuin etä-äidin. Isien ja lasten tapaamiset ovat kehittyneet huonompaan suuntaan huolimatta isien aikaisempaa suuremmasta kasvatusvastuusta perheissä. Lapsiinsa vahvasti sitoutuneiden isien lapset tulevat jopa vähemmän lapsilleen omistautuneiden isien lapsia useammin vieraannutetuiksi isistään. (Kruk 2011, s. 19.) Suomessa isän suhde lapsiin katkeaa vanhempien eron jälkeen edelleen yhtä usein kuin 30 vuotta sitten (Broberg ja Hakovirta 2005), vaikka isien rooli kasvattajina on muuttunut paljon. Yksinhuoltajaisien osuus on jopa vähentynyt entisestään (esim. Antikainen 2007). 2 MITÄ VIERAANNUTTAMISESTA SEURAA? On lapselle vahingollista opettaa häntä vihaamaan toista vanhempaansa. Lapsi on pakotettu kieltämään puolet itsestään, mikä on valtava psyykkinen rasite. Pahimmillaan lapsi päätyy itsemurhaan (Richardson ja Broweleit 2006). Makkonen (2009) perehtyi tutkielmassaan eron kokeneiden lasten aikuisina kertomiin kokemuksiinsa vieraannuttamisesta. Vieraannuttavien äitien painostus oli jatkunut lasten aikuisuuteen ja sen vaikutukset olivat lapsille syvästi vahingollisia ja elämänpituisia. Sinkkosen (2008, s. 73) mukaan huoltoriita on pahimmillaan vieraannuttamista, jolloin lapsen persoonallisuuden kehitys vaarantuu vakavasti. Sinkkosen mukaan (Jousmäen ja Kohosen (2010) haastattelu) lapsen ja etävanhemman suhde voi katketa iäksi. Baker (2007) haastatteli 40 aikuista, jotka oli lapsena vieraannutettu toisesta vanhemmastaan. Lapset olivat ottaneet yhteyttä toiseen vanhempaansa keskimäärin kahdenkymmenen vuoden kuluttua vieraannuttamisesta usein vasta vieraannuttavan vanhemman kuoltua (mts. 176). Aineiston lapsilla oli aikuisina huomattavia psykologisia ongelmia (mt:n luku 7): merkittäviä masennusoireita (70 %), kielteinen minäkäsitys (68 %), vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin (42 %) ja vakavaa päihteiden käyttöä (33 %). 2 Johnstonin ym:iden (2009) tutkimuksessa kovien huoltoriitojen kohteina olleista lapsista aikuisina 40 % kärsi ahdistuneisuudesta ja 60 %:lla oli merkittäviä tunnelämän häiriöitä (mm. paranoidisuutta, vihamielisyyttä, pakkomielteisyysoireita ja psykiatrisia ongelmia). Jäsenillämme on vastaavia kokemuksia: Jäsenemme lapsi otti isäänsä yhteyttä seitsemän vuoden tauon jälkeen. Lapsi kertoi olevansa psykiatrisessa hoidossa ja kritisoi äitiänsä jyrkästi. Toisen jäsenemme lapsi, jota vieraannutetaan, puhuu tahtovansa lopettaa elämänsä. Kolmannen jäsenemme suhde lapseensa on ollut poikki jo kolmattakymmenettä vuotta. Vieraannuttamisen vahingollisuutta lapsille kuvataan laajemmin Hannuniemen (2007) ja Häkkänen-Nyholmin (2010) artikkeleissa. Isät ovat yhä tiiviimmin mukana lastensa kasvatuksessa. Isät kokevat siksi aikaisempaa järkyttävämpänä lapsistaan täysin erilleen joutumisen. Vieraannutettujen isien on todettu kärsivän jälkitraumaattisesta stressistä. (Kruk 2011, s:t 12, 70 71, 79 ja 104 sekä Häkkänen-Nyholm 2012.) 2 Otos oli mahdollisesti valikoitunut, joten tuloksia ei voi suoraviivaisesti yleistää kaikkiin vieraannutettuihin lapsiin.
Vanhemmalle vieraannuttaminen voi olla pahempi asia kuin lapsen kuolema: Kuolema on tapahtuma, johon peruuttamattomuutensa takia vanhempi pitkällä aikavälillä sopeutuu. Vieraannutettu lapsi, jota vanhempi ei voi aikuisenakaan tavata, on onnettomuus, josta ei pääse koskaan yli. Vanhempi aina toivoo, että hän ja lapsi vielä kohtaisivat. 3 MITÄ VANHEMMAT AJATTELEVAT JA TAHTOVAT? Aikuiset pitävät sekä isää että äitiä lapsille tärkeinä, kannattavat yhteishuoltajuutta ja lainsäädäntöä, joka vahvasti takaa lapsen suhteen molempiin vanhempiin avioeron jälkeen (esim. Nielsen 2012). Lapsestaan vieraannutetut vanhemmat uskovat alkuun, että yhteiskunta turvaa lapsen ja vanhemman suhteen. He tyypillisesti pettyvät, sillä sosiaalitoimi ja oikeuslaitos eivät tee sitä. Lähivanhemmat, joiden lapset eivät tapaa toista vanhempaansa, monesti kertovat toivovansa lapsen ja etävanhemman tapaamisia eli samaa kuin etävanhemmat. Usein näyttää siis siltä, että kaikki aikuiset toivovat tapaamisia ja yksin lapset vastustavat niitä. Näiden lähivanhempien kertoman uskottavuuden kyseenalaistaa se, että mikäli lapsi ryhtyy haluamaan tapaamisia, lähivanhempi voi alkaa vastustamaan niitä avoimesti. (Weir 2011.) MITÄ LAPSET AJATTELEVAT JA TAHTOVAT? Vieraannutetut lapset monesti vastustavat jyrkästi ajatusta etävanhemman tapaamisesta ilmaisten vihaa tai halveksuntaa tai kertoen pelkäävänsä etävanhempaa. Mikäli oikeus määrää tapaamiset toteutettaviksi, valtaosa lapsista kuitenkin iloitsee tapaamisista ja suhteen palautumisesta etävanhempaan. (Esim. Warshak 2010 ja Weir 2011.) Lastenpsykiatri Weir (2011) tutki 78 lasta, jotka vastustivat tapaamisia etävanhemman kanssa, mutta joiden kohdalla oikeus ei ollut löytänyt ymmärrettävää syytä tapaamattomuudelle. Lapsista 15 eli 19 % ilmaisi jo ensimmäisessä Weirin haastattelussa halunsa tavata toista vanhempaansa. Lopuista 58 lapsesta 67 % olivat he itse tai heidän lähivanhempansa esittäneet hyvin vakavia syytöksiä etävanhemmasta. Silti 52 % näistä lapsista koki jo oikeuden määräämän "ensitapaamisenkin" posiitiivisena. 3 Weir päätteli, että kovassa huoltoriidassa olevien lasten ilmaisema tahto on äärimmäisen epäluotettava tieto lapsen todellisista toiveista. Johnstonin ym:iden (2009) haastattelemat lapset kertoivat aikuisina, että heidän kaipuunsa lapsena toisen vanhemman luo, mihin ei oltu kiinnitetty huomiota, oli heidän katkerimpia muistoja huoltoriidasta. Lasten mukaan viranomaiset olivat huoltoriidan aikana kiinnittäneet huomionsa vanhempien väliseen kovaan konfliktiin ja pitäneet sitä keskeisenä ongelmana, kun todellinen ongelma oli ollut toisen vanhemman myrkyllinen vanhemmuus (mts. 199). Clawarin ja Rivlinin (2003) mukaan 80 % vieraannutetuista lapsista toivoo, että vieraannuttaminen paljastetaan ja katkaistaan. Vieraannutetut lapset toivovat, että etävanhempi jatkaa yhteydenpitoyrityksiä, vaikka lapset torjuvat ne ja vierailut hänen luokseen (esim. Baker 2007, s. 274). Fidler ja Bala (2010b, s:t 21 ja 23) viittaavat useisiin vastaaviin tutkimustuloksiin. Lapset kaipaavat sydämessään toista vanhempaansa, mutta heillä ei ole 3 Lapsista vanhin (15,8 v.) kieltäytyi kontaktista, mutta jo kolme viikkoa kieltäytymisensä jälkeen otti itse yhteyttä etävanhempaansa ja oli kontaktissa edelleen vuosi "kieltäytymisensä" jälkeen.
mahdollista kertoa muille tunteistaan ja he tahtoisivat, että ulkopuoliset takaisivat yhteydenpidon, koska heillä ei ole itsellään mahdollisuutta taata sitä itse. Erolapsista valtaosa kertoo aikuisina, että erolasten tulisi voida olla yhtälailla molempien vanhempiensa kanssa (Kruk 2009, s. 29, Nielsen 2012 ja Warshak 2003 viittaavat useisiin tämän todentaviin tutkimuksiin). 4 MITÄ PITÄISI TEHDÄ? Lapsen vieraannuttaminen vanhemmastaan ei ole lastensuojelussa tunnustettu ilmiö, johon puututtaisiin lastensuojelulain perusteella (Antikainen 2007). Lastensuojelu tulisi kouluttaa tunnistamaan vieraannuttaminen ja lastensuojelun tulisi puuttua vieraannuttamiseen aivan kuten se puuttuu muuhunkin lapsen kaltoinkohteluun. Ennaltaehkäisevänä toimena vieraannuttaminen tulisi kieltää ja säätää rangaistavaksi teoksi muun lapsen kaltoinkohtelun tapaan. Vieraannuttamistilanteessa tulisi lähihuoltajuus vaihtaa. Lähivanhemman yksinhuoltajuus johtaa tyypillisesti vanhempien riitojen kovenemiseen ja edesauttaa vieraannuttamista. Vanhempien yhteishuoltajuutta tulisi siten vaalia. Kruk (2011, s:t 30 31), Nielsen (2012) ja Warshak (2003) viittaavat useisiin tällaisiin tuloksiin päätyviin tutkimuksiin. Fidlerin ja Balan (2010b) katsausartikkelissaan viittaamien tutkimusten mukaan lasten oireet vieraannuttamisesta lievenevät 75 100 %:ssa lapsilla, joiden aikaa etävanhemman kanssa lisätään tai lähihuoltajuus siirretään hänelle. Jos kumpaakaan ei tehdä, vieraannuttamisen oireet lienevät vain 0 9 %:lla lapsista. Vanhemman ja vieraannutetun lapsen suhde voidaan palauttaa kokonaan vieraannuttamiseen perehtyneiden psykologien avustuksella hyvin suurella todennäköisyydellä, jos lähihuoltajuus vaihdetaan (Warshak 2010 ja 2012, s. 364). 4 Englannissa, Australiassa ja Kanadassa lähihuoltajuus vaihdetaan 26 53 %:ssa tai vähintään yksinhuoltajuus muutetaan yhteishuoltajuudeksi tai asuminen muutetaan vuoroasumiseksi 30 65 %:ssa vieraannuttamistilanteista (Bala 2012). Monien kehittyneiden maiden lainsäädäntöä ollaan ylipäänsäkin muuttamassa molempien vanhempien merkitystä korostavaan suuntaan (esim. Kruk 2011 s:t 110 111 ja Nielsen 2012), ja niin tulisi tehdä Suomessakin. Tutkimustulokset lasten toiveista, yksinhuoltajuuden ja huoltajuuden vaihdon vaikutuksesta vanhempien suhteille ja lasten vointiin ovat Suomessa päinvastaisia kuin oikeuskäytäntö. Nykyisin vieraannuttamistilanteessa etävanhempi riisutaan huoltajuudesta, lapsen koti sementoidaan lähivanhemmalle 4 Warshakin (2010) artikkeli oli niin merkittävä, että aikakauskirja Family Court Review päätti tehdä vieraannuttamisesta teemanumeron artikkelin käsikirjoituksen saatuaan (numeron pääkirjoituksen s. 3). Aineisto oli 23 etävanhemmastaan vakavasti vieraannutettua lasta. Lapsista 8 ei ollut ollut kontaktissa toiseen vanhempaansa lainkaan (keskiarvo 2 vuoteen) ja 15 lasta oli ollut vain hyvin satunnaisesti ja vihamielisessä ilmapiirissä. Vieraannutetuista vanhemmista 7 oli äitejä ja 5 isiä. Lapsista 6 oli alle 11-vuotiaita, 11 oli 12-15-vuotiaita ja 6 oli 16-vuotiaita tai vanhempia. Tulos oli, että 23 lapsesta 22 solmi nopeasti uudelleen positiivisen suhteen toiseen vanhempaansa. Näistä 22 lapsesta 4 palasi pidemmällä aikavälillä alkuperäisen etävanhemman hylkäämiseen. Ohjelman onnistumisprosentti pitkällä aikavälillä oli siten 78 (100*18/23 %). Onnistujissa oli monia teinejä ml. 16-vuotiaita. Warshakin ja kollegojensa arvion mukaan 4 lapsen huollon siirron epäonnistuminen johtui siitä, että oikeus palautti heidän kontaktinsa vieraannuttavaan vanhempaan liian nopeasti (tutkimuksen tiivistelmä ja artikkelin sivut s:t 67-68). Warshakin kirjan "Divorce Poison" uusi laitos on julkaistu suomeksi (2012) nimellä "Eromyrkky. Kuinka suojella lasta avioerotilanteessa". Uuteen laitokseen kirjoitetussa luvussa Warshak kertoo jo 130 lapsen käyneen artikkelissa viitatun kurssin ja 80 %:lla suhteen aiempaan etävanhempaan palautuneen pysyvästi (kirjan s. 364).
ja lapsi jätetään yksikseen alistumaan vieraannuttajan tahtoon. Suomessa tulisi aloittaa kokeilu, jossa vieraannuttamistilanteessa huoltajuus vaihdettaisiin ja lapsen ja vanhemman suhde palautettaisiin lastensuojelun vieraannuttamiseen perehtyneiden psykologien avustuksella. 12.11.2012, Isät lasten asialla ry, lakityöryhmä 5
Lähteet Amato, Paul R., Catherine E. Meyers ja Robert E. Emert (2009): Changes in Nonresident Father-Child Contact from 1976 to 2002. Family Relations, 58, 41 53. Antikainen, Mari (2007): Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Kuopion yliopisto. Http://www.uku.fi/vaitokset/2007/ISBN978-951-27-0807-9mantikainen.htm. Baker, Amy J.L. (2007): Adult Children of Parental Alienation Syndrome. Breaking the Ties that Bind. Norton. Bala, Nicholas (2012): Recognizing & Responding to Parental Alienation: Why Have the English Courts been So Slow? Esitelmä perheoikeusseminaarissa Lontoossa 27.6.2012. http://www.fnfscotland.org.uk/storage/family%20law%20seminar%2-027jun12%20-%20prof%20bala_recognizing%20%20responding%20to%20pa_why%20have%20english%20courts%20been%20so%20slow1.pdf (viitattu 12.11.2012). Bernet, William, Wilfrid von Boch-Galhau, Amy J.L. Baker ja Stephen L. Morrison (2010): Parental Alienation, DSM-5, and ICD-11. The American Journal of Family Therapy, 38, 76 187. Broberg, Mari ja Mia Hakovirta (2005): Lapsen ja etävanhemman tapaaminen yksinhuoltajaja uusperheissä lähivanhemman näkökulma. Http://www.sosiaalipoliittinenyhdistys.fi/janus/0205/artikkeli2_0205.pdf. Clawar, Stanley S. ja Brynne Valerie Rivlin (2003): Children Held Hostage. Dealing with Programmed and Brainwashed Children. American Bar Association. Fidler, Barbara ja Nicholas Bala (2010a): Guest editors s introduction to special issue on alienated children in divorce and separation: Emerging approaches for families and courts. Family Court Review, 48, 6 9. Fidler, Barbara ja Nicholas Bala (2010b): Children Resisting Postseparation Contact with a Parent: Concept, Controversies, and Conundrums. Family Court Review, 48, 10 47. Hannuniemi, Anja (2007): Vanhemmasta vieraannuttaminen uhka lasten hyvinvoinnille. Oikeustiede Jurisprudentia, XL: 2007. Hannuniemi, Anja (2012). Haastattelu Hanna Takalan toimittamassa osassa MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmaa 27.9.2012. Http://www.katsomo.fi/?progId=143459 (viitattu 30.9.2012). Hibbard, Roberta, Jane Barlow ja Harriet MacMillan (2012): Psychological Maltreatment. Pediatrics, 130, 372 138. Häkkänen-Nyholm, Helinä (2010): Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta erotilanteessa. Duodecim, 126, 499 505. Häkkänen-Nyholm, Helinä (2012). Haastattelu MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa 27.9.2012. Http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2012/09/1624425/eroavat-puolisot-saattavat-palkita-lastaan-ex-puolison-pahoinpitelysta (viitattu 30.9.2012). Johnston, Janet, Vivienne Roseby ja Kathryn Kuehle (2009): In the Name of the Child. A Developmental Approach to Understanding and Helping Children of Conflicted and Violent Divorce. 2. laitos. Springer. Jousmäki, Ari ja Liisa Kohonen (2010): Syytettynä isä. Teos. Kaikkonen, Risto ja Tuovi Hakulinen-Viitanen (2012): Lasten ja perheiden elinympäristö. Taulukko 4.1.2.1 (s. 47). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen julkaisussa Risto Kaikkonen, Päivi Mäki, Tuovi Hakulinen-Viitanen, Jaana Markkula, Katja Wickström, Marja-Leena Ovaskainen, Suvi Virtanen ja Tiina Laatikainen (toim.; 2012): Lasten ja lapsiperheiden hyvinvointija terveyserot (http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/b79b33f7-e767-4a74-ab5d-40e9b60a1fe8; viitattu 24.4.2012). Kruk, Edward (2011): Divorced Fathers. Children s Needs and Parental Responsibilities. Fernwood. Makkonen, Anja (2009): Lasten selviytyminen vanhempien av(i)oerosta tekstien kuvaamana. Tampereen yliopisto, yhteiskuntatieteellinen tiedekunta. Http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu03651.pdf.
Nielsen, Linda (2012): Shared Parenting After Divorce: A Review of Shared Residential Parenting Research. Journal of Divorce and Remarriage, 52, 586 609. Raittila, Kaisa ja Päivi Sutinen (2008): Huonetta vai sukua. Elämää uusperheessä. Kirjapaja. Rauha, Maija (2003): Äitipuolen käsikirja. Nauti elämästä uusperheessä. WSOY. Richardson, Pamela ja Jane Broweleit (2006): A Kidnapped Mind. A Mother s Heartbraking Story of Parental Alienation Syndrome. Foreword by Dr. Reena Sommer. Dundurn Press. Sinkkonen, Jari (2008): Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun. WSOY. Spruijt E., M. de Goede, M. ja I. can der Valk (2004): Parental alienation syndrome (PAS) in the Netherlands. Abstrakti. 3dr conference of the European research network on divorce. 2. 4.12.2004 Cologne. Sutinen, Päivi (2005): Vanhempana ja aikuisena uusperheessä. Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteellinen tiedekunta. Http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kay/kasva/vk/sutinen/. Warshak, Richard (2003): Payoffs and Pitfalls of Listening to Children. Family Relations, 52, 373 384. Warshak, Richard (2010): Family bridges: Using insights from social science to reconnect parents and alienated children". Family Court Review, 48, 48 80. Warshak, Richard (2012): Eromyrkky. Gummerus. Weir, Kirk (2011): High-Conflict Contact Disputes: Evidence on the Extreme Unreliability of Some Children s Ascertainable Wishes and Feelings. Family Court Review, 49, 788 800.