Katsaus Justinianuksen rutto Pekka T. Heikura Historian ensimmäinen ruttopandemia oli ns. Justinianuksen rutto. Pandemia alkoi Pelusiumista Egyptistä v. 541 ja levisi vähitellen Välimeren maihin, Eurooppaan ja Lähiitään. Justinianuksen rutto oli ilmeisesti pääasiassa paiseruttoa, mutta todennäköisesti siihen liittyi myös vaarallisempia muotoja keuhko- ja veriruttoa. Enemmistö tutkijoista pitää ruton demografisia, taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia suurina. On arvioitu, että neljäsosa Itä-Rooman valtakunnan väestöstä menehtyi ruton ensi aallossa vuosina 541 543. Pääkaupungissa Konstantinopolissa kuoli mahdollisesti jopa kolmannes tai puolet väestöstä. Rutto tappoi veronmaksajia ja vaikutti näin vahingollisesti valtion talouteen ja loi maaperää Itä-Rooman romahdukselle 600-luvulla. Kaikki tutkijat eivät pidä ruttopandemiaa ja sitä seuranneita pienempiä epidemioita kaiken tuhoavana katastrofina Itä-Rooman valtakunnalle: arkeologisten kaivausten edistyminen tuo todennäköisesti lisävalaistusta kiistakysymykseen. Paiseruttoa aiheuttavan Yersinia pestis -bakteerin koko geenirakenteen selvitti hiljattain Julian Parkhillin 30-henkinen tutkijaryhmä Cambridgessa. Bakteerissa on 4 012 geeniä. Yersinia pestiksen löysivät toisistaan riippumatta sveitsiläinen lääkäri ja bakteriologi Alexandre Yersin ja japanilainen Shibasaburo Kitasabo Hongkongissa v. 1894. Tauti oli ensisijaisesti jyrsijöiden sairaus, erityisesti rottien. Rotista ihmisiin sitä levitti rottakirppu, Xenopsylla cheopis. Yersinia pestis -bakteerin aiheuttamaa tautia on kolmea lajia: paise-, keuhko- ja verirutto. Kuolleisuus paiserutossa, jota levittää nimenomaan kirppu ja jolle on tunnusomaista paiseiden kehittyminen imusolmukkeisiin, on 50 60 %. Harvinaisempi keuhkorutto ilmenee ankarana keuhkokuumeena ja leviää ihmisestä toiseen ilmateitse pisaratartuntana uhrin yskiessä. Se tappaa lähes kaikki tartunnan saaneet. Verirutossa bakteeri tunkeutuu kirpun puremasta suoraan uhrin verenkiertojärjestelmään ja aiheuttaa nopeasti septikemian. Tämä ruttomuoto ei säästä ketään tartunnan saanutta. Myös Duodecim 2002;118:821 6 ihmiskirppu voi toimia tehokkaana veriruton levittäjänä. Yersinia pestis on kehittynyt tuhansia vuosia sitten paljon harmittomammasta yersiniabakteerista. Bakteeri kehitti verraten lyhyessä ajassa kyvyn siirtyä kirpuista nisäkkäisiin ja päinvastoin sekä kyvyn tappaa. Infektiiviseen annokseen riittää vain muutamien bakteerien määrä, joten rutto on erittäin tarttuva. Yersinia pestis -bakteeri on vaikuttanut ihmiskunnan historian kulkuun ja aiheuttanut kolme yleismaailmallista epidemiaa eli pandemiaa. Näistä viimeinen puhkesi v. 1894 Kiinassa, josta se levisi Hongkongiin ja sieltä melkein kaikkialle maailmaan. Euroopassa ja Amerikassa sattui verraten vähän kuolemantapauksia, mutta Intiassa rutto tappoi kymmenessä vuodessa kymmenen miljoonaa ihmistä. Tunnetuin ja ylivoimaisesti tutkituin ruttobakteerin aiheuttamista pandemioista on vuosina 1347 1352 Euroopassa riehunut musta surma, joka ilmeni paiseruttona ja vaarallisempana keuhkoruttona. On arvioitu, että tämä pandemia tappoi Euroo- 821
Kuva 1. Keskiaikaisen Konstantinopolin raunioita. passa neljänneksen tai jopa kolmanneksen väestöstä. Musta surma järkytti pahoin keskiajan Euroopan talouselämää ja sosiaalista rakennetta sekä heikensi kirkon arvovaltaa. Ensimmäinen ruttopandemia riehui ennen kaikkea Välimeren maissa ja Lähi-idässä keisari Justinianuksen aikana (527 565 jkr.). Vaikka monien tutkijoiden mielestä se oli laajuudeltaan lähes mustan surman veroinen katastrofi ja sen demografiset, taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset olivat huomattavia, se on 1300-luvulla riehuneeseen ruttoon verrattuna varsinkin meillä Suomessa selvästi tuntemattomampi. Oliko Justinianuksen rutto paiseruttoa? Myöhäisantiikin ja keskiajan latinassa ruttoa nimitettiin sanoilla pestilentia, pestis ja plaga. Kaksi ensimmäistä tarkoittavat selvästi tartuntatautia, joka aiheutti runsaan kuolleisuuden. Sana plaga tarkoitti ruton lisäksi koettelemusta ja vitsausta. Kreikan kielessä ruttoa merkitsevä sana on loimos. Kreikan nosos-sanan merkitys on epämääräisempi. Se tarkoittaa ensi sijassa sairautta ja tautia yleensä, mutta sillä on tarkoitettu myös ruttoa. Näistä nimityksistä ei voida päätellä suoraan, että epidemiassa oli kysymys nimenomaan paiserutosta. Myöhäisantiikin ja varhaiskeskiajan lähteissä»rutto» on yleinen nimitys mille tahansa epidemialle, joka verotti raskaasti väestöä. Ei ollut mitään selvää kuvaa taudin luonteesta eikä sen syystä. Eri tauteja ei kyetty myöskään erottelemaan toisistaan. Isorokkoa, tuhkarokkoa, pilkkukuumetta, kurkkumätää ja paiseruttoa pidettiin ilmeisesti erilaisina ruton tyyppeinä. Niinpä on yritettävä päätellä kuvauksesta, mistä taudista oli kysymys. Tämä on varsin ongelmallista, koska kuvaukset taudeista ovat usein epämääräisiä. Justinianuksen rutto on kuitenkin poikkeus. Käytettävissä on historioitsija Prokopioksen (k. 562 jkr.) laaja ja yksityiskohtainen kuvaus tästä taudista. Sen perusteella Justinianuksen rutto voidaan luotettavasti tunnistaa nimenomaan paiserutoksi. Sen sijaan seuraavien kahden sadan vuoden aikana riehuneita epidemioita ei voida pitää varmasti paiseruttona (McNeill 1976). Prokopioksen kuvaus rutosta sisältyy hänen Justinianuksen persialaissotia koskevaan teokseensa Bellum Persicum. Se on ainakin osaksi silminnäkijän kertomus. Prokopios oli varmasti Konstantinopolissa keväällä v. 542, jolloin rutto puhkesi kaupungissa. On arveltu, että Prokopios on voinut nähdä ruton alkuvaiheet tällöin omin silmin ja kerätä loput tiedot palattuaan kaupunkiin vuoden lopulla. Väliajan hän olisi ollut sotajoukoissa Persian-vastaisella rajalla (Cameron 1985). Prokopioksen mukaan tauti alkoi useimmiten äkillisenä kuumeena. Joissakin tapauksissa samana päivänä, toisissa seuraavana tai vasta muutamien päivien päästä uhreilla kasvoi paiseita ennen muuta nivusiin mutta myös kainaloihin ja korvan viereen sekä eri kohtiin reisille. Sen jälkeen osa sairastuneista vajosi syvään koomaan, osa houretilaan, johon liittyi unettomuutta ja harhaluuloja. Heidän hoitonsa tuotti omaisille suuria vaikeuksia. Monet kokivat tuskallisen kuoleman. Joidenkin paiseet kasvoivat epätavallisen suuriksi, rikkoutuivat ja vuosivat märkää. Tällöin tauti hellitti ja sairastunut parantui. Selviytyneet joutuivat kuitenkin kärsimään jälkivaikutuksista. Paiseiden vahingoittamat reidet näivettyivät. Toisilla oli puhumisvaikeuksia kielen vahingoituttua. Toinen aikalainen, kirkkohistorioitsija Evagrios, sairasti itse ruton koulupoikana Antiokiassa ja menetti myöhemmissä epidemioissa vaimonsa sekä monia lapsiaan ja muita perheenjä- 822 P. Heikura
seniä. Hän mainitsee, että Justinianuksen ajan rutolle olivat tyypillisiä paiseet. Historioitsija Agathias, joka kuvaa vuoden 558 ruttoa Konstantinopolissa, mainitsee myös paiseet. Tauti eteni nopeasti. Tartunnan saaneet kuolivat tavallisesti kahdessa kolmessa päivässä. Uhreina olivat erityisesti lapset. Rutto iski tällöin ilmeisesti ensimmäisen ruttoaallon jälkeen syntyneisiin väestön suuri enemmistö oli saanut tartunnan jo ensimmäisellä kerralla. Prokopios mainitsee, että sairaiden ja kuolleiden kanssa tekemisissä olleet henkilöt eivät saaneet tartuntaa itse. Paiseruttohan tarttuu kirpun puremasta. Vaarallisempi keuhkorutto, jota esiintyi runsaasti 800 vuotta myöhemmin mustan surman aikana, tarttuu helposti ihmisestä ihmiseen uhrin yskiessä. Ympärillä olevat henkilöt saavat ruttobakteereita suoraan keuhkoihinsa hengitysilman kautta. Keuhkokuumeinen potilas tartuttaa siten ruttobakteerin hoitajaansa erittäin tehokkaasti. On kuitenkin todennäköistä, että kaikki kolme muotoa esiintyivät Justinianuksen ruton aikana. Paiserutto oli hallitseva ja muut olivat harvinaisempia (Smith 1996). Pandemia Prokopioksen mukaan Justinianuksen rutto alkoi Pelusiumissa Egyptissä v. 541. Evagrios väittää sen alkaneen Etiopiassa, josta se tuli Egyptiin. Vaikka Evagrios on voinut matkia historioitsija Thukydidestä, joka sijoittaa Ateenassa vuosina 430 426 ekr. riehuneen epidemian alkulähteeksi Etiopian, tieto voi pitää paikkansa. Michael Dolsin mukaan Justinianuksen rutto oli peräisin todennäköisesti yhdestä ruton endeemisestä keskuksesta Keski- ja Itä-Afrikasta. Tätä tukevat nimenomaan keskiajan arabilähteet. 800-luvulla elänyt Ali ibn Rabban at-tabar sijoittaa ruton alkulähteen Sudaniin. Muiden arabilähteiden mukaan rutto oli keskiajalla endeeminen myös Etiopiassa. Etiopia olisi toiminut näin ruton välityskeskuksena Keski-Afrikan ja Välimeren alueen välillä (Dols 1979). McNeill (1976) sijoittaa Justinianuksen ruton alkulähteen Himalajan alueelle Koillis-Intiaan, joka on toinen ruton endeemisistä keskuksista. Prokopioksen mukaan rutto liikkui Pelusiumista kahteen suuntaan. Toinen suunta oli länteen, Aleksandriaan ja muualle Egyptiin. Toinen suunta oli Palestiinaan, josta se levisi»koko maailmaan». Rutto levisi ilmeisesti ensi sijassa meriteitse rannikkokaupungista toiseen, koska Prokopioksen mukaan se alkoi kullakin seudulla aina rannikolta, josta se eteni maateitse sisämaahan. Johannes Efesolainen kuvaa»kirkkohistoriassaan» (Historia Ecclesiastica), kuinka rutto levisi Palestiinasta Syyriaan, Vähän-Aasian provinsseihin ja lopulta Konstantinopoliin. Rutto tuli Konstantinopoliin ilmeisesti toukokuussa 542 ja viipyi siellä neljä kuukautta (Honoré 1978). Italiassa ja Ranskassa rutto riehui v. 543 ja ilmeisesti seuraavana vuonna Irlannissa. On myös oletettu, että Justinianuksen rutto olisi ulottunut pohjoisessa aina Suomeen saakka (Seger 1981 ja 1982). Idässä rutto levisi Persiaan, jossa se iski kuninkaaseen ja hänen armeijaansa. Ei ole epäilystäkään siitä, että mustarotta levitti ruttoa erityisesti kauppalaivojen mukana ympäri Välimerta rannikkokaupunkeihin. On arveltu, että rutto teki tuhojaan ennen muuta satamien lähialueilla eikä ollut yhtä tuhoisa Välimeren ulkopuolisessa Euroopassa, koska ruttokirppua mukanaan kuljettava mustarotta ei ollut levinnyt vielä tähän aikaan Välimereltä pohjoiseen. Mustarotan on oletettu levinneen vasta 1100-luvulla koko Eurooppaan. Rutto rajoittui siis Välimeren ympäristöön, jossa oli hyvät meritiet. On otaksuttu, että Pohjois-Euroopan lisäksi Afrikan ja Arabian nomadit olisivat myös päässeet vähemmällä. Nomadien kuolleisuus jäi pienemmäksi, koska heidän ympäristönsä ei suosinut ruton leviämistä (Russell 1966 ja 1968, Biraben ja Le Goff 1969, Dols 1979). Kaupunkien sisällä ilmeisesti myös koirat levittivät ruttokirppua. Demografiset vaikutukset Justinianuksen rutto oli ensimmäinen tunnettu paiseruttopandemia. Vaikka paiseruton arvellaan vierailleen Egyptissä ja Libyassa jo 200- luvulla ekr., rutto iski Välimerellä ja Lähi-idässä väestöön, jolta puuttui täysin hankinnainen Justinianuksen rutto 823
vastustuskyky ja kokemus siitä, miten menetellä ruttoepidemian aikana taudin leviämisen estämiseksi ja tartunnan välttämiseksi. Mitkä olivat ruton demografiset vaikutukset? Paljonko se tappoi ihmisiä? Prokopios mainitsee»salaisessa historiassaan» (Historia Arcana), että rutto tappoi vähintään puolet väestöstä, joka oli jäänyt jäljelle valtakuntaa ravistelleista tuhoisista maanjäristyksistä. Konstantinopolissa kuoli Prokopioksen mukaan epidemian kehittyessä aluksi päivittäin 5 000 ihmistä, sitten jopa 10 000 ja ylikin. Johannes Efesolaisen mukaan Konstantinopolissa kuoli 5 000 16 000 ihmistä päivässä. Kaupungin porttivahdit lopettivat ulos vietävien ruumiiden laskennan, kun oli päästy lukuun 230 000. Johannes Efesolainen kertoo myös, että Syyrian ja Traakian välisellä alueella viljakin jäi pelloille korjaamatta, koska korjaajat olivat kaikki kuolleet. Saman historioitsijan mukaan Palestiina ja Aleksandrian ympäristö autioituivat ruton seurauksena niin, että kylissä ja kaupungeissa ei jäänyt yhtään asukasta henkiin. Arkeologista tietoa ruton vaikutuksista on vähän. Se mitä on saatu selville hautausmaiden kaivauksissa, puhuu kirjallisten lähteiden antamaa synkkää kuvaa vastaan. Lähi-idässä ruttoon kuolleiden hautausmaita ei ole löydetty. Lisäksi Egyptissä papyrukset eivät viittaa sen paremmin väestön vähenemiseen kuin taloudelliseen rappeutumiseenkaan 500-luvulla (Smith 1996, Whittow 1996). Josiah Russell (1958 ja 1968) on tutkimuksissaan esittänyt arvion, että ruton ensi aallossa vuosina 541 43 olisi menehtynyt 20 25 % Euroopan ja Välimeren alueen väestöstä. Vuonna 600 valtakunnan väestömäärä oli toistuvien ruttoepidemioiden seurauksena tuskin 60 % siitä, mikä se oli ennen vuotta 541. Russellia on arvosteltu lähteiden fragmentaarisuudesta ja niiden kritiikittömästä käytöstä. Kuitenkin myös Treadgold (1997) arvioi ruton ensiaallon aiheuttamaksi kuolleisuudeksi neljänneksen koko väestöstä. Valtakunnassa on arveltu olleen väkeä ennen ruttoa 30 miljoonaa (Mango 1980). Menetykset valtakunnan pääkaupungissa Konstantinopolissa on arvioitu vielä suuremmiksi. Smithin (1996) mukaan Prokopioksen ja Johannes Efesolaisen antamien lukujen perusteella on mahdollista, että kolmasosa tai jopa puolet Konstantinopolin väestöstä menehtyi. Durliat (1990 ja 1995) on laskenut Egyptistä Konstantinopoliin laivattujen viljamäärien perusteella kaupungin väkiluvun olleen huippuvaiheessa 500-luvulla eli ennen ruttoa 600 000. Selvää on, että Justinianuksen ruton demografisten vaikutuksien on täytynyt olla huomattavia, varmasti paljon suurempia kuin tavallisten tautien vaikutukset. Monet tutkijat suhtautuvat kuitenkin kriittisesti ajatukseen, että kysymys oli kaiken tuhoavasta ja lopulta Itä- Rooman romahdukseen johtaneesta katastrofista (Durliat 1989 ja Whittow 1996). He eivät varsinaisesti vähättele ruton demografisia, taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia mutta huomauttavat, että Itä-Rooma oli yhä elinvoimainen valtakunta pandemian ja sitä seuranneiden pienempien epidemioiden jälkeenkin. Samalla tavalla kuin mustan surmankin jälkeen väestö palasi tosin pienentyneenä normaaleihin askareisiinsa ja sopeutui vähitellen toistuviin ruttoepidemioihin. On todennäköistä, että arkeologisten kaivausten edistyminen tuo lisävalaistusta tähän kysymykseen. Myöhemmät ruttoepidemiat Ensimmäistä suurta ruttoaaltoa seurasi 500-luvulla ajoittain uusia, ilmeisesti pienempiä ruttoepidemioita. Näiden on arveltu estäneen tehokkaasti toipumista ensimmäisen aallon aiheuttamista väestön menetyksistä. Näistä pienemmistä epidemioista ensimmäinen esiintyi v. 555. Antiokiassa rutto vieraili kaikkiaan neljä kertaa 500-luvulla. Konstantinopolissa ruton tiedetään riehuneen myös useita kertoja 500-luvun loppupuolella. Vuonna 589 rutto tappoi Roomassa paavi Pelagius II:n. Ruttoaallot vaimenivat vuoden 608 jälkeen lännessä ja vierailivat täällä enää ainoastaan satunnaisesti, kuten Italiassa ja Etelä-Ranskassa v. 654 (Biraben ja Le Goff 1969). Myös bysanttilaiset lähteet puhuvat yhä harvemmin ruttoepidemioista. Syy tähän voi kuitenkin olla lähteiden niukkuudessa, ei siinä, että rutto olisi hävinnyt. Arabilähteet nimittäin kertovat toistu- 824 P. Heikura
Kuva 2. Paiseruton leviämisketjuun osallistuneet ruttokirppu (Xenopsylla cheopis) ja mustarotta (Rattus rattus), joka oli nykyrottaa pienempi. vasti ruttoepidemioista Lähi-idässä 600-luvulla. Niiden mukaan rutto riehui mm. erityisen pahasti Syyriassa, Palestiinassa ja Egyptissä sekä Irakissa 638 639. Vuosien 688 689, 706 ja 716 717 epidemiat olivat myös ilmeisesti erittäin pahoja. Niiden aikana Umaijadi-kalifi jätti säännöllisesti palatsinsa Damaskoksessa ja siirtyi autiomaapalatsiinsa. Kaupunkien varuskunnat siirtyivät vuoristoon tai autiomaahan, kunnes epidemia oli ohi. Varma tieto suuremmasta ruttoepidemiasta Konstantinopolissa 600-luvun alun jälkeen on vasta 690-luvulta. Viimeisen kerran ruton tiedetään riehuneen Bysantissa 746 747. Rutto tuli tällöin ilmeisesti Lähi-idästä ja levisi sieltä Sisiliaan, Etelä-Italiaan, Kreikkaan, Kreikan saarille ja lopulta taas Konstantinopoliin. Pääkaupungissa rutto oli epätavallisen ankara. Kaupungin sanotaan olleen ruton seurauksena lähes autio asukkaista. Vuosi 747 oli ilmeisesti Konstantinopolin alennustilan pahin ajankohta (Mango 1980). Eräiden arvioiden mukaan kaupungin väkiluku oli tällöin enää 40 000 60 000 eli vain 10 20 % 500-luvun huippuvuosista (Durliat 1990, Mango 1990). Ruton tiedetään tällä erää tappaneen ihmisiä läntisessä maailmassa viimeisen kerran v. 767. Syy paiserutosta vapautumiseen jää hämärän peittoon. Tuon vuoden jälkeen puuttui jokin niistä edellytyksistä, joiden on vallittava yhtaikaisesti, jotta rutto puhkeaisi (Jutikkala 1987). Rutto ilmestyi Eurooppaan uudelleen vasta v. 1347. Mikrobiteoria ja Rooman häviö Joukko tutkijoita on korostanut mikrobien merkitystä Rooman valtakunnan kukistumisen päätekijänä. Vuosina 165 180 raivonnut ns. Antoninuksen rutto ja vuosina 251 270 tuhoa tehnyt ns. Cyprianuksen rutto, jotka olivat ilmeisesti isorokko- tai tuhkarokkoepidemioita, olisivat heidän mukaansa vähentäneet huomattavasti valtakunnan väestöä varsinkin läntisissä provinsseissa ja jouduttaneet valtakunnan romahdusta. Justinianuksen rutto vuosina 541 43 ja sitä seuranneet pienemmät ruttoepidemiat olisivat olleet jäljelle jääneelle runsasväestöisemmälle ja vauraammalle itäiselle valtakunnanosalle armonisku, josta se ei enää toipunut. Tappaessaan veroja maksavaa väestöä rutto vaikutti rajusti valtion talouteen. Juuri taloudelliset vaikutukset yhdessä armeijan rekrytointivaikeuksien kanssa olisivat romuttaneet Justinianuksen yrityksen palauttaa Rooman valtakunnan yhtenäisyys 500-luvulla. Euroopan painopiste siirtyi tällöin lisäksi Välimereltä pohjoisemmille seuduille. Väestötasapaino idässä olisi myös kallistunut Arabian nomadien eduksi suhteessa Itä- Roomaan ja Persiaan. Kaikki tämä näkyi voimakkaana paineena valtakunnan rajalla Tonavalla vihollisten tunkeutuessa rajan yli ja lopulta asettuessa pysyvästi asumaan valtakunnan rajojen sisäpuolelle Balkanilla. Voimasuhteiden muuttuminen näkyi kuitenkin ennen kaikkea nopeassa romahduksessa arabien hyökätessä itäisiin provinsseihin 630-luvulla. Justinianuksen rutto 825
»Mikrobiteoria» on ollut intensiivisen keskustelun kohteena vuosikymmeniä. Joidenkin tutkijoiden mielestä vuosina 541 543 ruttopandemia ei tehnyt pysyvää vahinkoa valtakunnalle. Varsinkin itäiset provinssit olivat heidän mukaansa varsin elinvoimaisia vielä vuoden 600 tienoilla. Egyptiläisissä papyruksissa ja arkeologisissa kaivauksissa Lähi-idässä ei olekaan havaittu viitteitä väestökatastrofista ja taloudellisesta rappeutumisesta 500-luvulla. Jos rutto vähensi väestöstä jopa kolmanneksen tai puolet, miksi nämä alueet jatkoivat elämäänsä ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut? Huolimatta tästä kritiikistä enemmistö nykytutkijoista näyttää katsovan, että juuri paiserutto horjutti ratkaisevalla tavalla Itä-Roomaa 500-luvulla ja loi maaperää sen romahdukselle seuraavalla vuosisadalla. Massiivinen kuolleisuus sysäsi valtakunnan yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen heikkouteen. Kirjallisuutta Allen P. The Justinianic Plague. Byzantion 1979;49:5 20. Biraben J-N, Le Goff, J. La peste dans la haut moyen age. Annales 1969; 24:1484 510. Biraben J-N. Rapport: La peste du VIe siecle dans l Empire byzantin. Kirjassa: Dagron G, toim. Hommes et richesses. Paris 1989, s. 121 5. Brandes W. Die Städte Kleinasiens im 7. und 8. Jahrhundert. Berlin 1989. Cameron A. Procopius and the sixth century. Great Britain 1985. Cameron A. The Mediterranean World in Late Antiquity AD 395-600. London and New York, 1993. Dols M. The Black Death in the Middle East. New Jersey, 1979. Durliat J. La peste du VIe siecle. Pour un nouvel examen des sources byzantines. Kirjassa: Dagron G, toim. Hommes et richesses. Paris 1989, s. 107 19. Durliat J. De la ville antiqué á la ville byzantine. Le problème des subsistances. Paris 1990. Durliat J. L approvisionnement de Constantinople. Kirjassa: Mango C, Dagron G, toim. Constantinople and its Hinterland. Cambridge 1995, s. 19 33. Eskola J, Huovinen P, Valtonen V, toim. Infektiosairaudet. Jyväskylä: Kustannus Oy Duodecim, 1996. Honoré T. Tribonian. London 1978. Jutikkala E. Kuolemalla on aina syynsä. Porvoo 1987. Mango C. Byzantium. The Empire of New Rome. London 1980. Mango C. Le développement urbain de Constantinople (IVe-VIIe siècles). Paris1990. McNeill W. Plagues and peoples. Garden City, NY 1976. Peltola H. Sairauksien globalisoituminen. Kirjassa: Lehti R, Rydman J, toim. Imago Mundi. Porvoo 1993, s. 406 20. Russell J. Late Ancient and Medieval Population. Transactions of the American Philosophical Society 1958;43:71 87. Russell J. The Population of Medieval Egypt. Journal of the American Research Center in Egypt 1966;5:69 82. Russell J. That Earlier Plague. Demography 1968;5:174 84. Seger T. Justinianuksen rutto ulotti tuhonsa Pohjanmaalle saakka. Helsingin Sanomat 31.5.1981. Seger T. The Plague of Justinian and other Scourges. Fornvännen 1982. Smith C. Plague in the Ancient World: A Study from Thucydides to Justinian. The Student Historical Journal 1996. Treadgold W. A History of the Byzantine State and Society. Stanford 1997. Vuori H. Lääketieteen historia. Jyväskylä 1979. Whittow M. The making of Orthodox Byzantium, 600 1025. Malaysia 1996. Ziegler P. The Black Death. London 1969. PEKKA T. HEIKURA, fil.lis. pekka.heikura@pp1.inet.fi Helenenkatu 30 A 9, 05800 Hyvinkää 826