My personal story Finland 31 Female Primary Topic: IDENTITY Topics: CHILDHOOD / FAMILY LIFE / RELATIONSHIPS EDUCATION LEISURE SOCIETAL CONTEXT Key actors: myself, other institutional actors, football clubs, funder Year: 1990 roles/role pattern support different treatment (un-) happiness age behaviour masculinity peer group sports discrimination Read this story in English R: I have played football many years in my life. When I was under 10 years old, it did not make a difference whether you were a boy or a girl because girls and boys were about the same size. Actually, girls are a bit bigger than the boys of the same age. I did really well in 1
football. So well that I was actually better than boys. During the breaks in school I played football with boys and a few times a week I had trainings with a football team for girls. At that time it did not necessarily make a difference whether you were a boy or a girl. Maybe parents were more ambitious in relation to the football hobby of boys than girls. The parents of the girls were not there to heatedly cheer for their kids in the trainings, unlike it was in the trainings of the boys' team. When I was older I continued to play football and went to a sports-oriented high school. ( ) I trained as many times a week as the boys of the same age but already at that time it was clear that female football players are not appreciated as much as the male football players of the same age, not to mention women s football compared with men s football. In practice, it meant that women had always worse training hours. They were either later at night or earlier at night. Also the training places were not as good as the men s. (...) R: I did well in football. At the point when I nished high school I had already played in the women s national team, and in a way I had already achieved a lot. When the high school was nished and one needed to think of the future, there were not so many possibilities to choose the career of a professional football player. Unlike for a man in the same situation. If I had been a man and had the same level, I would have gone to Europe. I think I could have made it. As a woman, I did not have this chance. I think this had an effect on When I had to choose whether I will continue to play football or start to study, I decided to study. I quit football when I was 22 years old, which is really early. At that point football players still have their best years ahead. Clearly as I am a woman, I did not get as much appreciation as I would have got if I had been a man, and there were also not so many possibilities to develop and advance. I felt lack of appreciation in the group of football players, to which also coaches who were part of the coaching team in the sports-oriented high school belonged to, as well as other football players, male and female. (...) R: (...) I believe women could have said at that time that how do you have the courage? Isn t that They play hard and it hurts. It s wild. Males could think in an arrogant way that they are just kicking ball. 2
(...) R: (...) I had already moved out of home to (city A), four ve hundred kilometres away to live on my own. That s when my parents realised that maybe I can become a professional football player. That this is something. I had not had the courage to say out loud my dream that some day I wanted to play in the national team. I did not believe in myself. It felt good when that moment came, when I played in the women s national team. Maybe that s when my parents realised that you are a good player, even though I had had the feeling that they did not appreciate it. Read this story in Finnish I: Voisitko sä antaa esimerkkejä sun omasta elämästä, sellaisista tilanteista, joissa vaikutti, se, että olet nainen? Voisitko samalla kertoa miten se, että olet nainen, vaikutti näissä tilanteissa? R: Mä oon pelannu monta vuotta jalkapalloa elämässäni. Silloin kun mä olin alle 10- vuotias niin silloin ei ollu mitään eroa, että onko nainen vai tyttö vai poika, koska tytöt ja pojat on saman kokoisia ja oikeastaan tytöt on vähän jopa isompikokoisia kun saman ikäiset pojat. Pärjäsin jalkapallossa tosi hyvin. Niin hyvin, että olin usein parempi kun pojat. Pelasin myöskin.. Eli koulussa välitunneilla pelasin poikien kanssa ja sitten pari kertaa viikossa oli jalkapalloharjoitukset tyttöjoukkueen kanssa. Silloin ei välttämättä ollu mitään eroa siinä onko tyttö vai poika. Ehkä vanhemmat suhtautu kunnianhimoisemmin poikien jalkapalloharrastukseen kuin tyttöjen jalkapalloharrastukseen. Tyttöjen vanhemmat eivät olleet kiivaasti kannustamassa lapsiaan jalkapalloharjoituksissa, toisin kuin usein poikajoukkueitten kohdalla oli tilanne. Sitten vanhempana kun jatkoin vielä jalkapallon pelaamista ja menin urheilulukioon. Mä olin silloin 16-vuotias. Muutin toiselle paikkakunnalle urheilulukioon pelaamaan jalkapalloa ja opiskelemaan lukiossa. Silloin mulla oli harjoituksia noin 4 kertaa viikossa oli iltaisin oman joukkueen harjoitukset plus sitten kolmet harjoitukset urheilulukion kanssa aamuisin. Ne harjoitukset oli poikien kanssa. Eli harjoittelin ihan yhtä monta kertaa viikossa kuin saman ikäiset pojatkin, mutta jo silloin oli ihan selvää, että 3
naisjalkapalloilua... naisjalkapalloilijoita ei läheskään arvosteta yhtä paljon kun saman ikäisiä poika.. miespuolisia jalkapalloilijoita saati sitten mies- ja naisjalkapalloilusta puhumattakaan. Käytännössä se tarkoitti sitä, että naisilla oli aina huonommat harjoitteluajankohdat. Ne oli joko myöhemmin illalla tai aikaisemmin illalla. Sitten myöskin harjoittelupaikat ei ollu niin hyviä kuin miehillä. Silloin olikin päätetty, että naisten mestaruussarjajoukkue on yhtä korkeatasoinen tai yhtä tärkeä kuin miesten ykkösdivarijoukkue. Mikä siis vaikutti suoraan niihin harjoituspaikkoihin ja aikoihin. Pärjäsin hyvin jalkapallossa. Olisin voinut.. tai pärjäsin hyvin. Mutta siinä vaiheessa kun lukio loppui ja olin pelannut jo maajoukkueessa ja tietyllä tavalla olin jo saavuttanut paljon. Niin siinä vaiheessa kun lukio oli ohitse ja piti alkaa miettimään tulevaisuutta niin siinä vaiheessa ei hirveesti ollutkaan mahdollisuuskia lähteä ammattilaisjalkapalloilijan uralle. Toisin kuin tilanne olis ollu esimerkiksi vastaavanlaisessa.. miehellä vastaavanlaisessa tilanteessa. Luultavasti jos olis ollu mies ja olisin ollu saman tasoinen jalkapalloilija niin olisin menny jonnekin Eurooppaan. Uskoisin, että olisin päässyt. Mutta naisilla ei tämmöistä mahollisuutta ollu. Ehkä se sitten vaikutti siihen, että mieluummin.. kun tuli tilanne, että piti valita, että jatkaako jalkapallon pelaamista vai opiskeleeko niin päätin mieluummin lähteä opiskelemaan. Lopetin jalkapallon XX-vuotiaana, mikä on tosi aikaista. Tai siinä vaiheessa jalkapalloilijoilla on vasta parhaimmat vuodet edessä. Eli ihan selvästi se, että olin nainen niin ei pystyny samalla tavalla.. ei saamaan ensinnnäkään arvostusta samalla tavalla kuin jos olisin ollut mies ja sitten ei ollu niin paljon vaihtoehtoja kehittyä ja edetä. Koko yleisesti ottaenkin arvostuksen puutetta niin siinä jalkapalloilijoiden ryhmässä, mihin kuulu siis esimerkiksi urheilulukiossa kuului erinäköisiä valmentajia, jotka oli mukana siinä valmennustiimissä urheilulukiossa plus sitten nää muut jalkapalloilijat -nais ja miespuoliset. Joo, siinä se. I: Miks sä sit päätit lopettaa jalkapalloilun? R: Ehkä mä olin sit saavuttanut sen, mikä siinä vaiheessa oli mahdollista. Se oli vuosi 2002 kun mä lopetin. Tiesin, että ei ole mahdollista lähtä ammattilaiseksi, sillä tavalla, että siitä oikeesti tienais sen verran, et sillä pärjäis ehkä tulevaisuudessakin. Toki ois ehkä.. se on mahdollista, että olis menny jonnekin esimerkiks Ruotsiin tai ehkäpä Iso- Britanniaan pelaamaan, mut että se olis ollu se palkka niin pieni, että sillä olis pystyny 4
elämään ehkä just sen kuukauden, mutta siitä ei olis saanu yhtään mitään säästöjä, jolloin kyllä siinä vaiheessa oli järkevämpää ehkä kuitenkin lähtä opiskelemaan kun keskittyä.. lähtä tavoittelemaan niitä unelmia ammattilaisjalkapalloilijana. I: Tota, miten sä yleensä aloitit jalkapalloharrastuksen? Mikä se oli se prosessi? R: Koulussa välitunnilla halusin mennä.. kokeilla miltä tuntuu pelata jalkapalloo. Mä olin aika poikamainen silloin lapsena. Huomasin heti, että mähän olenkin tosi hyvä siinä. Mä olin nopee ja mulla oli hyvä koordinaatiokyky. Mä olin tosi hyvä siinä ja se oli mukavaa. Sitä kautta mä sitten innostuin jalkapallosta. Sitten yhen kaverin kanssa, toisen tytön kanssa, päätettiin mennä jalkapallojoukkueeseen. Silloin me päätettiin mennä poikajoukkueeseen, koska me ei tiedetty mitään tyttöjoukkuetta. Siihen ei ollu helppo mennä. Kyllä meidät ihan hyvin otettiin vastaan siinä joukkueessa. Oltiin yhtä hyviä tai jopa parempiakin kun pojat, mutta siltikin tuntui jotenkin siltä, että se.. piti todistaa hirveesti, että oli oikeutettu olemaan siinä joukkueessa. Käytiin sitten muutama kuukausi sit niissä harjoituksissa. Mä olin silloin joku 11- tai 12-vuotias. Aika vanha aloittaakseen jalkapallon. Sit me jätettiin se kesken se poikajalkapallojoukkuejuttu. Sitte vuoden päästä tai muutaman kuukauden päästä me löydettiin tyttöjoukkue ja mentiin sinne. Tottakai oltiin saman tien joukkueen parhaimpia pelaajia, koska me oltiin pelattu vähän aikaa poikien kanssa. Oli kyllä huomattavasti helpompi mennä tyttöjoukkueeseen kuin poikajoukkueeseen, vaikka molemmissa pärjäsi ihan hyvin. Siltikin ne puitteet tuntu erilaiselta. Ehkä poikajoukkueessa pojat sit suhtautuu eri tavalla ja valmentajatkin suhtautuu ehkä epäilevästi. Niin sen takia se oli erilaista. Tyttöjoukkueessa ei kyseenalaistettu ollenkaan. I: Miten valmentaja suhtautuu epäilevästi? R: No välillä.. Tietenkin se on vähän eri asia jossain junnujoukkueessa, mutta esimerkiksi huomioi enemmän kuin muita. Antaa henkilökohtaista opastusta erilaisissa tilanteissa, mikä ei kuitenkaan oo hirveen normaalia välttämättä joukkuelajissa. I: Miks sä lopulta jätit.. hylkäsit tän ensimmäisen joukkueen, tän poikajoukkueen? Mikä siihen vaikutti? 5
R: Sinne ei vaan ollu helppo mennä. Se ei ollu vaan jalkapallo vaan se oli se koko juttu. Kohdata kaikki ne pojat ne uudet henkilöt siellä. Ehkä niitten vanhemmat. Siinä joukkueessa ei ollu muita tyttöjä, eikä se silloin 90-luvulla ollu mitenkään yleistä pelata tyttönä poikien joukkueessa. I: Miten siis jos sä ajattelisit, että sulla olis oma tyttö, oma lapsi, niin suosittelisitko sä sille jalkapalloa harrrastuksena? R: Tottakai. Jalkapallo on hyvä harrastus. Se on monipuolinen ja joukkuelaji ja vielä nykypäivänäkin sitä pidetään sellaisena rohkeana valintana. Ehkä jopa nykypäivänäkin tyttöjalkapalloilija joutuu kohtaamaan tietynlaisia ennakkoluuluja ympäristöstään. Voisin kuvitella, että tyttöjalkapalloilijoilta kysytään minkä takia sä aloit pelaamaan jalkapalloo. Kysytään tälläinen kysymys.. sen sijaan jos tyttö olis päättäny harrastaa vaikka balettia. I: Ketä ne on, jotka kyseenalaistaa sen harrastuksen? R: No ei kyseenalaista vaan on kiinnostuneita siis motiiveista tai niistä tekijöistä. I: Sun tapauksessa, ketä ne on ollu ne epäilijät tai mistä se negatiivinen ilis tulee? R: Ehkä ne epäilijät on konservatiivisempia henkilöitä. Ehkä enemmän.. Ei voi sanoa onko ne naisii vai miehii. Naiset ois voinu silloin sanoa, en tiedä nykypäivänä, mut silloin ne olis voinu sanoo, että "Voi voi, kuinka sä nyt uskallat. Eikös se oo nytte.. siellä pelata kovaa ja sehän sattuu. Se on hurjaa hommaa". Miespuoliset vois ehkä ajatella sillee, et potkupalloo. Ikään kuin väheksyen. I: Miten vanhemmat. Miten sun vanhemmat suhtautu sun jalkapalloharrastukseen? R: No mä en saanu hirveesti tukee. Mä menin joka harjoituksiin ite pyörällä. Ostin ite omat nappikset ja kaikki välineet omilla rahoilla. Ei mua kielletty muttei hirveesti kannustettukaan. Tietyllä tavalla kyllä tuettiin, muttei kannustettu. Tottakai vanhemmat ajattelee, et on hyvä jos on harrastus tai harrastuksia. Tottakai siihen tuettiin. Mutta toisaalta jalkapallo oli mulle tosi tärkee. Se oli osa mun identitettiä. Silloin 11,12, 13-6
vuotiaana tyttönä se oli paikka, missä sai ollakin vähän poikamainen. Siinä pystyi olla oma itsensä ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Siinä pärjäsi ja sai positiivista palautetta. Se oli tosi tärkee juttu. Ehkä siihen ei saanu sitte tukee. Tai vanhemmat ei sitten ymmärtäny sitä. Koinkin, että olin.. Olin jo muuttanut (kaupunki 1) pois kotoa, neljan- viidensadan kilometrin päähän yksin asumaan. Vanhemmat vasta silloin tajus, että hitsi täähän voi ollakin.. Sustahan voi tulla vaikka ammattilainen. Täähän onkin tosi kova juttu. En mä ollu uskaltanu sanoa kellekään haaveita ääneen, että haluaisin pelata joku päivä maajoukkueessa, koska en uskonu itteeni mut että.. Mut sit se tuntu hyvätä kun tuli se hetki, jolloin pelas ensimmäistä ketaa maajoukkueessa. Ehkä siinä hetkessä myöskin omat vanhemmat tajus, että sähän ootkin hyvä pelaamaan, vaikka sitä ei ollu aikaisemmin... Oli semmoinen tunne, että he eivät arvostaneet sitä. 7