VEIJO ÅBERG LISÄÄ MUISTIA! LISÄÄ MUISTIA! 50 VUOTTA TIETOTEKNIIKKAA HELSINGIN YLIOPISTOSSA

VEIJO ÅBERG LISÄÄ MUISTIA! LISÄÄ MUISTIA! 50 VUOTTA TIETOTEKNIIKKAA HELSINGIN YLIOPISTOSSA 1

VEIJO ÅBERG LISÄÄ MUISTIA! 50 VUOTTA TIETOTEKNIIKKAA HELSINGIN YLIOPISTOSSA Helsingin yliopiston tietotekniikkakeskus 2 3

Lukijalle Julkaisija Helsingin yliopiston tietotekniikkakeskus Ulkoasu Raija Sassi Kuvatoimitus Ritva Tuomisto Matrikkelit Lars Backström Kansikuva Valokuva Seppo Syrjänen 1995, kuvankäsittely Raija Sassi Sivun 6 kuvassa Risto Vähäkainu (vas.), Tapani Liljavirta, Veijo Åberg, Ritva Tuomisto, Lars Backström, Taija Pirhonen, Torsti Linnanmäki ja Raija Sassi Paino Esa Print Oy, Lahti 2010 ISBN 978-952-10-6723-5 Helsingin yliopiston ensimmäinen tietotekniikkayksikkö aloitti toimintansa huhtikuussa 1960, kun yliopisto sai juuri valmistuneen ESKOtietokoneen lahjoituksena. Vuosi 2010 on siis tietotekniikkatoiminnan merkkivuosi. Juhlavuoden toimintojen suunnittelussa tuli esille selkeä tarve toteuttaa Helsingin yliopiston tietotekniikkatoiminnan kattava, ammattimaisesti laadittu historiateos ovathan yliopistot olleet kärkipäässä tietotekniikan ja tietoverkkojen kehittämisessä ja hyödyntämisessä. Aikaisemmat juhlavuosina kirjoitetut historiikit (vuosilta 1980, 1985, 1995 ja 2000) ovat suppeita atk-ammattilaisten kirjoittamia tekstejä. Historiateoshanke käynnistettiin vuonna 2008 ja kirja päätettiin tilata Oy Spiritus Historiae Ab:ltä, joka tarjosi kirjoittajaksi kokeneen ja yliopistoa hyvin tuntevan FM Veijo Åbergin. Tutkijan tueksi koottiin tietotekniikkayksiköiden kokemusta monipuolisesti edustava historiatoimikunta. Työn aikana tutkija on haastatellut noin 40 henkilöä ja käynyt läpi yliopiston ja tietotekniikkayksiköiden arkistoja. Toimikunta on henkilökunnalta, atk-yhdyshenkilöiltä ja asiakkailta kerännyt kirjallisia muisteluita, joita on käytetty työssä hyväksi ja jotka talletetaan myöhempää käyttöä varten. Teoksen laatimisessa on suuresti auttanut se, että monia alkuvuosien toiminnassa mukana olleita on voitu haastatella ja heiltä on saatu tietoa ja näkemystä jopa yli 50 vuoden takaisiin tapahtumiin. Toimikunta on tietoinen siitä, että tämän teoksen ulkopuolelle jää monia kiinnostavia aspekteja yliopiston tietotekniikkaan liittyen. Osa puutteista voidaan kattaa perustettavien tietotekniikan historiasivujen avulla, mutta tilaa jää myös muiden näkökulmien teoksille. Tutkijan ohella teoksen taittaja Raija Sassi, toimikunnan jäsenet kuvatoimittaja Ritva Tuomisto ja matrikkelit koonnut Lars Backström sekä 4 5

muut toimikunnan jäsenet ovat työskennelleet intensiivisesti varsinkin koko vuoden 2010. Toimikunnan jäsenet ovat kokeneet osallistumisen teoksen laatimiseen erittäin avartavaksi. Ulkopuolinen ammattitutkija on osannut avata yliopiston tietotekniikan vaiheista sellaisia yksityiskohtia ja muutosvaiheita, joita emme välttämättä itse olisi arjen pyörteissä havainneet. Toimikunta haluaa myös korostaa emeritusjohtaja Lars Backströmin merkittävää panosta. Toimikunnassa olemme huomanneet, miten paljon lisää korvaamattoman arvokasta muistia hänen mukanaolonsa on hankkeeseen tuonut. Historiatoimikunta haluaa erityisesti kiittää Veijo Åbergia hyvästä tekstistä ja Raija Sassia selkeästä taitosta. Kiitämme Ari Aaltoa ja Linda Tammistoa, jotka ovat valokuvanneet runsaasti myös uutta materiaalia sekä Maire Rekoa, joka on skannannut huomattavan määrän kuvamateriaalia. Kiitokset ansaitsevat myös haastatteluihin osallistuneet, muisteluita kirjoittaneet ja kaikki muut historiateoksen syntyyn myötävaikuttaneet. Historiatoimikunta uskoo, että tämä Helsingin yliopiston tietotekniikan 50-vuotisia vaiheita kuvaava teos Lisää muistia! on mielenkiintoista luettavaa niin omalle väelle, yliopistoyhteisölle kuin kaikille muillekin tietotekniikan kehitystä seuranneille. Helsingissä 16. marraskuuta 2010 Historiatoimikunta Risto Vähäkainu, puheenjohtaja Taija Pirhonen, sihteeri Lars Backström Minna Harjuniemi Tapani Liljavirta Torsti Linnanmäki Ritva Tuomisto Saatteeksi Tätä teosta aloitettaessa tavoitteeksi asetettiin tiivis, mutta kattava kirja Helsingin yliopiston tietotekniikkapalveluiden vaiheista. Yliopiston tietotekniikan kehitys kaikkine seurausilmiöineen on puolen vuosisadan aikana ollut huimaavaa, ja aiheessa riittää tutkittavaa ja kerrottavaa useampaankin niteeseen. Niinpä matkan varrella on ollut tehtävä paikoin tiukkojakin rajauksia. Kerronnan pääpaino on yliopiston keskitetyissä tietotekniikkapalveluissa, ja esimerkiksi yliopiston kirjaston sekä tiedekuntien ja laitosten tietotekniikan historiaa käsitellään vain niiltä osin kuin se on välttämätöntä tapahtumien taustoittamiseksi. Teoksen ensisijaisena lähdemateriaalina on käytetty Helsingin yliopiston tietotekniikkatoimialan arkistomateriaalia, joka on säilytetty varsin kattavasti, joskin vain osaksi järjestettynä. Paperit eivät kuitenkaan kerro kaikkea, ja toinen keskeinen lähdemateriaali ovatkin olleet haastattelut sekä kirjalliset muistelut, jotka ovat antaneet sekä tärkeitä taustatietoja että lukuisia tarinoita yliopiston tietotekniikkapalveluiden arjesta. Tämän kirjan synty on kiitoksen velkaa monille tahoille. Kirjoittajan tukena on ollut historiatoimikunta, joka on antanut asiantuntevaa apua lukuisten yksityiskohtien selvittämisessä ja toisaalta osoittanut kiitettävää kärsivällisyyttä työn kestäessä. Yliopiston tietotekniikkatoimialan väki on myös auttanut tarvittaessa mitä erilaisimmissa kysymyksissä, ja niin yliopiston keskusarkisto kuin Kansallisarkisto ovat tarjonneet ystävällistä apua. Suuri kiitos myös haastateltavien ja muistelijoiden myötämielestä tutkijan työtä kohtaan. Kollegani Simo Grönroos ja Elina Pöykkö Oy Spiritus Historiae Ab:sta auttoivat työn alkuvaiheessa kirjallisuuden ja arkistomateriaalin kokoamisessa, ja Antti Parpola ja Timo Joutsivuo ovat antaneet arvokkaita kommentteja työn aikana. Lopputuloksesta, tulkinnoista ja mahdollisista puutteista vastaa luonnollisesti kirjoittaja itse. Helsingissä 16. marraskuuta 2010 Veijo Åberg 6 7

sisällys Lukijalle... 5 Saatteeksi... 7 1. ESKON PERIJÄ Nevanlinnan suunnitelma... 11 Tarjolla matematiikkakone... 13 Konehankinnan vaikeus... 17 Mutkien kautta suoraan... 19 Kaksi toimistoa, yksi johtokunta... 20 Ensimmäisen ja toisen sukupolven koneita... 25 2. PIONEERIAJAN LASKENTAKESKUS Ei-tietokonemaailmasta tietokonemaailmaan... 29 Omat ja ulkopuoliset asiakkaat... 31 Vapaa ja itsenäinen työ... 34 Laskentakeskus kouluttajana... 37 Laskentakeskuksen uudelleenjärjestely... 39 Lisää konekapasiteettia... 42 Suuri konehankinta, ensimmäinen erä... 44 Burroughs tulee mukaan... 46.ja toinen erä... 50 3. KESKUSKONEEN AIKAAN Kansainvälisesti ottaen tyydyttävä taso... 55 Omatoimista käyttöä... 60 Demokratia toteutui, mutta se vei kohtalaisen siivun aikaa... 64 YLT jaetaan kahtia... 67 Pois keskustasta... 72 Burroughsin tilalle Burroughs... 74 Yhteisöllinen työpaikka... 78 4. KESKUSHALLINTO ATK-AIKAAN Opiskelijarekisterillä liikkeelle... 87 Selkeyttä työnjakoon... 89 Hallinnon atk-yksikkö... 91 OPREK ja HEVA... 94 5. KOHTI HAJAUTETTUA TIETOJENKÄSITTELYÄ Tietotekniikan uusi suunta... 97 Päätekäytön kulta-aika... 100 Mikrot syrjäyttävät päätteet... 104 Tietokoneesta tulee viestintäväline... 106 Burroughsille haetaan seuraajaa... 109 VAX ja laajennettu lähiverkko... 111 Fysiikan laskentatoimiston uusi alku... 116 Laskentakeskuksen organisaatio-ongelma... 119 HYLK muuttaa Vallilaan... 123 Laskentakeskus tiedottaa... 126 6. VERKKO VIE Ennustamisen vaikeus... 131 Räjähdysmäinen kasvu... 133 VAX ja mikroverkot... 136 Unix korvaa VMS:n... 139 Verkon ehdoilla... 142 Portacom, ensimmäinen yhteisömedia... 151 Heli koko yliopisto kolmessa minuutissa... 154 Uuden ajan vitsaukset: hakkerit, virukset ja porno... 157 7. YHTIÖ, VIRASTO VAI LIIKELAITOS? Enemmän palveluja vähemmillä resursseilla... 161 Universitas Renovata... 163 Yhtiö vai ei?... 165 Atk-keskuksen sisäinen organisaatio uusiksi... 168 Näkemys ja tietoinen tahto... 170 Tampereella moni kyseli, että nytkö meidät lopetetaan... 173 Loppu hyvin?... 176 Yhteistyötä ja tiedonhankintaa... 178 8. TEHTÄVÄMME ON PALVELLA Uusi johto, uusi organisaatio... 185 Kampuksille... 189 Pienten askelten kasvua... 194 Vaikeuksien kautta: Heila, Oodi ja Alma... 197 Osaston uusi vaihde... 203 Ulkoiset paineet... 206 Lähituen uusi järjestely... 208 Tietotekniikkakeskus 2011... 213 9. MAAILMA MUUTTUU, ESKOSENI Suuret ja pienet ratkaisut... 215 Mukana maailmanverkon luomisessa... 216 LIITTEET Yliopiston tietotekniikan virstanpylväitä... 218 Viitteet... 220 Lähteet ja kirjallisuus... 230 Kirjassa käytettyjä lyhenteitä... 233 Tietohallintoryhmät 1996 2009... 235 Johtokunnat 1960 1997... 236 Johto 1960 2010... 238 Henkilöstö 1960 2010... 242 Kuvalähteet... 252 8 9

ESKOn perijä 1 ESKOn perijä Nevanlinnan suunnitelma Helsingin yliopiston pieni konsistori sai 6. huhtikuuta 1960 käsiteltäväkseen akateemikko, professori Rolf Nevanlinnan 31. maaliskuuta laatiman ehdotuksen: Sovelletun matematiikan opetuksen tehostamiseksi ja Yliopiston ja sitä lähellä olevien tieteellisten laitosten piirissä tapahtuvan tutkimustyön yhteydessä esiintyvien laskentatöiden suorittamiseksi on tärkeää, että Yliopistoon perustetaan tehokkailla elektronilaskukoneilla varustettu laskentakeskus. Ko. sovelletun matematiikan ala edistyy kaikkialla maailmassa suunnattoman nopeasti, eivätkä maamme korkeakoulut voi jäädä tästä kehityksestä syrjään. Esim. Skandinavian yliopistot nykyisin ovat järjestäneet tällaista toimintaa erittäin voimaperäisesti, suurten määrärahojen turvin. Meidän oloissamme on tietysti lähdettävä alkuun vaatimattomassa mittakaavassa. Kun Valtion Luonnontieteellisen Toimikunnan kanssa käytyjen neuvottelujen perusteella Helsingin Yliopiston käyttöön nyt luovutetaan Matematiikkakonekomitean toimesta rakennettu elektroninen ESKO-kone, on ryhdyttävä toimenpiteisiin Yliopiston laskentakeskuksen järjestämiseksi. Yliopiston Rehtorin professori Edwin Linkomiehen pyynnöstä esitän seuraavassa eräitä periaatteellisia ja käytännöllisiä näkökohtia, joita mielestäni tällöin olisi pidettävä silmällä. 1 Nevanlinnan yhdeksänsivuinen muistio oli varsin seikkaperäinen. Se määritteli laskentakeskuksen tehtävät, tarvittavan konekannan ja henkilökunnan sekä alustavan palkkabudjetin. Nevanlinnan mukaan laskentakeskuksella oli kaksi päätehtävää: a) antaa opetusta ja kouluttaa työvoimaa elektronisten laskukoneiden avulla tapahtuvaa laskentatyötä varten sekä osallistua tutkimustyöhön tämän alan matemaattisten ja koneellisten menettelyjen kehittämiseksi; b) tukea Yliopiston, muiden tieteellisten laitosten ja yksityisten tutkijain piirissä tehtävää tutkimustyötä, suorittamalla sitä varten tarvittavaa laskentatyötä. 2 Päätehtävien ohella laskentakeskus saattoi Nevanlinnan mukaan ulkomaisiin esikuviin viitaten ottaa myös ulkopuolisia tilaustöitä, jotka osaltaan rahoittaisivat laitoksen toimintaa. Hän kuitenkin painotti, että tilaustöiden olisi oltava ensisijaisesti tieteellisiä laskentatehtäviä, ei kaupallisia. Yliopisto oli saamassa matematiikkakonekomitean rakennuttaman ESKO-tietokoneen, 10 11

ESKOn perijä ESKOn perijä Akateemikko Rolf Nevanlinnan suunnitelmaan pohjautuen Helsingin yliopiston laskentakeskus aloitti toimintansa huhtikuussa 1960. jonka laskentateho oli kuitenkin vaatimaton. Niinpä Nevanlinna piti välttämättömänä hankkia sen rinnalle tehokas ja nykyaikainen kone, ja hän ehdotti hankittavaksi edellisenä vuonna markkinoille tulleen IBM 1620 -mallin. Sen valmistaja ja maahantuoja International Business Machines (IBM) tarjosi konetta Helsingin yliopistolle, tai vaihtoehtoisesti yliopistolle ja Teknilliselle korkeakoululle yhteisesti, 60 prosentin alennuksella siten tukeakseen maassamme suoritettavaa elektronista laskentatyötä, koulutusta ja tutkimusta. 3 Nevanlinna esitteli IBM:lle myös vaihtoehtoja: englantilaiset Sirius ja Elliott 803 sekä ruotsalainen Facit EDB. Nämä kaikki olivat kuitenkin hinnoiltaan selvästi IBM 1620:tta kalliimpia, 25-100 miljoonaa (vanhaa) markkaa 4, kun taas IBM tarjosi konettaan 10 miljoonalla. Viimemainitulla oli valttinaan myös jatkuva huolto, jota muut merkit eivät kyenneet tarjoamaan, koska niillä ei ollut Suomessa toimivaa organisaatiota kuten IBM:llä. Niinpä Nevanlinna piti IBM:ää kaikin puolin parhaana ratkaisuna. Nevanlinna sivusi muistiossa ohimennen myös Wegematic-tietokonetta, jota ruotsalainen Wenner-Gren-säätiö oli tarjonnut yliopistolle lahjoituksena. Yliopisto (nähdäkseni pätevillä perusteilla) ei ole halunnut ottaa tätä tarjousta vastaan, enkä sen vuoksi nyt ole pitänyt tarpeellisena palata tähän kysymykseen. Omien koneiden, ESKOn ja IBM 1620:n, ohella Nevanlinna viittasi mahdollisuuteen saada edullista koneaikaa käyttöön Postisäästöpankilta ja Kansaneläkelaitokselta. Nevanlinnan mukaan laskentakeskuksen toiminnan voisi aloittaa matematiikkakonekomitean nelihenkinen henkilökunta, joka oli muutoinkin väliaikaisesti siirtymässä yliopistolle ESKO-koneen mukana. Siirtymäkauden jälkeen laskentakeskus Nevanlinnan mukaan tarvitsi ainakin viisi työntekijää: Päämatemaatikko, vähintään fil.kand.-tutkinnon suorittanut mieshenkilö, josta tulisi myös laskentakeskuksen johtaja; Toinen matemaatikko, vähintään fil.kand.- tutkinnon suorittanut henkilö ; Huoltoinsinööri, vähintään teknillisen opiston suorittanut mieshenkilö, jonka tehtävänä olisi ESKOn huoltaminen sekä matemaatikkojen avustaminen ohjemointityössä; Kanslisti, ekonomin tai merkonomin tutkinnon suorittanut naishenkilö ; Toimistoapulainen, huolellinen naishenkilö ; Vakituisen henkilökunnan lisäksi laskentakeskus voisi saada tarpeen mukaan tilapäistyövoimaa opiskelijoista. 5 Kesän 1960 yli kestävän siirtymävaiheen jälkeen Nevanlinna arvioi laskentakeskuksen vaativan noin 395 000 markan kuukausittaisen palkka- budjetin. Osa kustannuksista oli hänen mukaansa katettavissa aiemmin mainituilla tilaustöillä sekä vuokraamalla koneaikaa IBM:lle, mikäli ehdotettu kone IBM 1620 otettaisiin käyttöön. Pieni konsistori hyväksyi Nevanlinnan suunnitelman pääpiirteet. Se myönsi tarvittavat varat laskentakeskuksen palkkoihin 1. huhtikuuta lukien yli kesän 1960 ja päätti kääntyä yliopiston kanslerin puoleen, jotta vuoden 1961 menoarvioon saataisiin 5,5 miljoonan markan määräraha laskentakeskusta varten. Laskentakeskusta varten asetettiin matematiikkakoneen väliaikainen hoitokunta, jonka puheenjohtajaksi nimettiin professori Gustaf Elfving ja jäseniksi apulaisprofessori Olli Lehto, dosentti Kari Karhunen sekä Teknillisen korkeakoulun professorit Erkki Laurila ja Pentti Laasonen. Matematiikkakoneen valvojaksi määrättiin Lehto. 6 Taloudellisesti suurin päätös, toisen elektronilaskukoneen hankinta, jäi konsistorin päätöksen ulkopuolelle ja myöhemmin ratkaistavaksi. Pohja laskentakeskukselle oli kuitenkin luotu. Tarjolla matematiikkakone Nevanlinnan ehdotus ja laskentakeskuksen perustaminen ei tullut tyhjästä. Olli Lehto on merkinnyt Suomen ja samalla Helsingin yliopiston tietokoneajan alkupisteeksi 14. huhtikuuta 1954 Helsingin yliopiston kanslerin P.J. Myrbergin virkahuoneessa pidetyn kokouksen, jossa matematiikkakonekomitea oli ensi kertaa koolla. Aloite komitean perustamiseen oli tullut Erkki Laurilalta, joka 21.3.1954 ehdotti Valtion luonnontieteelliselle toimikunnalle erityisen toimikunnan perustamista pohtimaan matematiikkakoneiden käyttöä ja rakentamista. Rolf Nevanlinna puolestaan tuki ajatusta voimakkaasti. Matematiikkakonekomitean tavoitteeksi tuli rakentaa ensimmäinen suomalainen tietokone, ja komitea johtikin vuosina 1955-1960 ensimmäisen suomalaisen tietokoneen ESKOn (lyhenne sanoista Elektroninen Sarja Komputaattori tai vaihtoehtoisesti Elektroninen Sekvenssi Komputaattori) rakentamista. Komitean tavoitteena oli myös pääosin tieteelliseen laskentaan keskittyvän valtakunnallisen laskentakeskuksen perustaminen. 7 Nämä tavoitteet eivät aivan toteutuneet. Saksalaisen esikuvan mukaan rakennetusta ESKOsta tuli kyllä ensimmäinen kotimaassa valmistettu tietokone, mutta käyttöönotossa muut ehtivät ensin, eikä ESKOn suorituskyky osoittautunut alkuperäisten toiveiden mukaiseksi. Valtakunnallista laskentakeskusta taas ei perustettu, vaan laskentakeskustoiminta hajautui eri tahoille. Komitean työ loi kuitenkin merkittävää pohjaa tietotekniikan myöhemmälle käytölle Suomessa, ja komitean piirissä syntyi ensimmäinen kotimainen tietotekniikka-asiantuntijoiden joukko. Matematiikkakonekomitea myös järjesti syksyllä 1955 Suomen ensimmäiset tietotekniikkakurssit, kaksi seminaaria, joista toinen Teknillisessä korkeakoulussa, toinen Helsingin yliopistossa. 8 ESKO rakennettiin Helsingin Hietalahdessa, Teknillisen korkeakoulun ullakolla. Tietokoneen valmistumisen häämöttäessä tuli ajankohtaiseksi koneen ja samalla komitean tavoitteena olleen laskentakeskuksen sijoituspaikka. Matematiikkakonekomiteassa katsottiin, että toiminnan taloudellisen pohjan turvaamiseksi laskentakeskus oli syytä sijoittaa jonkin suuremman kokonaisuuden yliopiston tai tutkimuslaitoksen yhteyteen. Alun perin ESKOn sijoituspaikaksi kaavailtiin Teknillisen korkeakoulun tai Valtion teknillisen tutkimuslaitoksen uusia tiloja Otaniemessä, mutta alkuvuonna 1958 myös Helsingin yliopisto ilmoitti kiinnostuksensa konetta kohtaan. Yliopiston rehtoriksi vuonna 1956 tullut Edwin Linkomies oli taustaltaan humanisti, mutta hän 12 13

ESKOn perijä ESKOn perijä suhtautui erittäin suopeasti tietokonehankkeeseen. Linkomiehellä ja Nevanlinnalla oli toimiva yhteistyösuhde, ja Linkomies kuunteli tietokonekysymyksissäkin Nevanlinnaa, joka ajoi yliopistoa ESKOn sijoituspaikaksi. 9 Nevanlinna oli jo matematiikkakonekomitean aloittaessa keskustellut tästä mahdollisuudesta yliopiston johdon kanssa, mutta tuolloin yliopistolla ei ollut riittävästi tiloja konetta varten. Nyt yliopisto suunnitteli eduskuntatalon taakse Aurorankadulle eläintieteen laitosta varten rakennusta, jonka oli määrä valmistua vuoden 1959 kuluessa. Talosta arveltiin löytyvän yhteensä 300 m 2 tilat myös ESKOlle ja laskentakeskukselle, ja Linkomies tarjosi komitealle tätä vaihtoehtoa harkittavaksi keväällä 1958. 10 Yliopiston tarjoamat tilat olivat vain osa tulevan laskentakeskuksen ympärille rakennettua pakettia. Sotavahinkoyhdistyksen säätiö pohti keväällä 1958 professuurin lahjoittamista yliopistolle, ja tämä professuuri päätettiin suunnata sovellettuun matematiikkaan. Lahjoitusta suunnitelta- ESKO syntyi Teknillisen korkeakoulun ullakolla Helsingissä. Tage Carlsson (vas.) ja Veikko Jormo keskittyneinä rakentamiseen marraskuussa 1958. Suomen Kuvalehti kertoi suurin odotuksin maaliskuussa 1958 uudesta, valmisteilla olevasta elektronisesta laskukoneesta ESKOsta, jota myös sähköaivoiksi kutsuttiin. Lehden kansikuva ei kuitenkaan esitä ESKOa eikä ESKOn rakentamistakaan, vaan IBM:n tehtaalla Yhdysvalloissa matematiikkakoneiden sarjavalmistuksessa käytettyä konetta, joka toimii reikäkorttien ohjauksella ja valmistaa automaattisesti matematiikkakonetta. ESKO-tietokone valmistui vuoden 1960 alussa huomattavasti myöhässä suunnitellusta aikataulusta. essa yhtenä argumenttina olivat nimenomaan tietotekniikan tarpeet: eri tahoilla oltiin ottamassa käyttöön tietokoneita, joiden ohjelmointi vaatisi asiantuntevaa työvoimaa, niinpä ohjelmoinnin opetus olisi tarpeen. 11 Lahjoitusprofessuuri sovellettuun matematiikkaan ja tähän liitetty tausta-ajatus suuntautumisesta tietotekniikkaan ei ollut sattuma: ehdotusta olivat valmistelemassa muiden muassa matematiikkakonekomitean jäsenet Gustaf Elfving ja Kari Karhunen. Sotavahinkoyhdistyksen säätiön hallituksessa asiaa ajoi yliopiston professori Frithiof Nevanlinna, säätiön varapuheenjohtaja ja Rolf Nevanlinnan veli. Kansleri Myrberg ja rehtori Linkomies puolestaan puolsivat yliopiston puolelta lahjoituksen suuntaamista nimenomaan sovellettuun matematiikkaan. 12 Se paikka, jossa näistä asioista paljon puhuttiin, oli Pörssiklubi, sanoi Lehto viitaten siihen, että monet yliopiston professorit olivat Pörssiklubin jäseniä ja kokoontuivat pienessä piirissä pohjustamaan ajankohtaisia asioita. 13 Sovelletun matematiikan professuurin perustaminen sekä ESKOn sijoittaminen yliopistoon näytti muodostavan hyvän yhdistelmän tulevaa laskentakeskusta ajatellen. Tavoitteena oli, että sovelletun matematiikan professuuriin saataisiin tietojenkäsittelyn tunteva matemaatikko, joka osaltaan edistäisi tietotekniikan käyttöä, tutkimusta ja opetusta. Matematiikkakonekomitea pui ESKOn sijoituskysymystä keväällä 1958 eri puolilta ja päätyi 14 15

ESKOn perijä ESKOn perijä Keväällä 1960 valmistui eläintieteen laitoksen punatiilinen lisärakennus, Aurorankatu 16-20. Laskentakeskus aloitti siellä toimintansa ja jatkoi sittemmin matematiikan laitoksen laskentatoimistona samassa paikassa vuoden 1967 loppuun. Kuva vuodelta 2010. 18. huhtikuuta ratkaisuun, jossa kone ja laskentakeskus sijoitettaisiin Helsingin yliopiston eläintieteen laitoksen lisärakennukseen Aurorankadulla. Päätös herätti komiteassa keskustelua, mutta oli lopulta ainakin muodollisesti yksimielinen. Helsingin yliopisto saattoi tarjota tilat, jotka olivat selvästi Otaniemen 100-150 m 2 :n tiloja suuremmat. Lisäksi sijainti Helsingin keskustassa oli edullinen. Joka tapauksessa laskentakeskuksen oli määrä palvella koko maan tiedettä, joten arvovaltaseikoista huolimatta asiasta ei tullut suurta kiistaa. 14 ESKOn ympärille ei kuitenkaan lopulta syntynyt valtakunnallista laskentakeskusta. Koneen valmistuminen viivästyi vuoteen 1960 asti, samoin Aurorankadun tilojen valmistuminen, ja sillä välin alkuperäinen laskentakeskuksen idea muuttui. Postisäästöpankki otti syksyllä 1958 ensimmäisenä Suomessa käyttöön tietokoneen, amerikkalaisen IBM 650:n, joka oli huomattavasti suorituskykyisempi kuin ESKO. Matematiikkakonekomitea ryhtyi yhteistyöhön Postipankin kanssa ja saattoi näin aloittaa laskentakeskustoiminnan vuonna 1959, siis jo ennen ESKOn valmistumista. Laskentakeskuspalveluille oli alusta asti runsaasti kysyntää. Matematiikkakonekomitean asiakkaiksi tuli valtion laitoksia, tutkijoita, tutkimuslaitoksia ja yrityksiä. Komitea osti pankilta koneaikaa, jota komitean palveluksessa ollut matemaatikkoryhmä DI Tage Carlsson, FK Olli Varho ja FK Kaarina Oksanen käytti asiakkaiden laskentatehtävien suorittamiseen. Samalla matemaatikot saivat hyvän tilaisuuden lisätä tietoteknistä asiantuntemustaan IBM-koneen parissa. 15 Yhden laskentakeskuksen sijaan matematiikkakonekomitean työn on todettu lopulta poikineen ainakin kolme keskusta: Postipankin keskus, Helsingin yliopiston laskentakeskus sekä Suomen Kaapelitehtaan (myöhemmän Nokian) laskentakeskus, joka loppuvuodesta 1958 alkoi suunnitella tietokoneiden maahantuontia ja panostusta elektroniikka-alaan. 16 Konehankinnan vaikeus Hyvissä ajoin ennen ESKOn valmistumista alkoi näyttää siltä, ettei tällä koneella olisi yksin riittävää kapasiteettia edes Helsingin yliopiston omiin tieteellisen laskennan tarpeisiin, saati valtakunnalliseen käyttöön. Niinpä sen rinnalle oli harkittava toisen koneen hankkimista. Ennen kuin asiaa ehdittiin enempää pohtia, yliopisto sai syksyllä 1959 ruotsalaiselta Wenner- Gren-säätiöltä tarjouksen Wegematic 1000 -tietokoneen lahjoituksesta. Wegematic oli 1950-luvun alkupuolella kehitetystä amerikkalaisesta Alwac III E -mallista muokattu kone, jollaisen säätiö oli lahjoittanut jo muun muassa Upsalan ja Göteborgin yliopistoille. Säätiö tarjosi samanlaista konetta myös Turun laskukeskukselle. Tämä oli Turun yliopiston, Åbo Akademin, Turun kaupungin sekä seudulla toimivien yritysten perustaman Turun Matematiikkakoneyhdistyksen hanke, jonka oli määrä palvella niin tieteellisiä kuin liike-elämän tietotekniikkatarpeita. Turussa pohdittiin talvella 1959-1960 konehankinnan vaihtoehtoina IBM 650:a, siis samaa konetta kuin Postipankissa, IBM 1620:a ja lahjoituksena saatavaa Wegematicia. Voiton vei lopulta Wegematic, joka oli ilmainen ja jonka Turussa katsottiin sopivan IBM:n koneita paremmin myös kaupallis-hallinnolliseen tietojenkäsittelyyn. 17 Helsingissä Wegematicia arvioitiin selvästi kriittisemmin. Erkki Laurilalla oli ilmeisesti vanhastaan huono käsitys Alwacista, eikä hän suositellut konetta. 18 Rolf Nevanlinna varoitti mahdollisesti Laurilan vaikutuksesta marraskuussa 1959 kirjeessään rehtori Linkomiestä Wegematicista: Wenner-Grenin lahjoittamaa konetta on tarkoin tutkittava, ennenkuin se otetaan vastaan. On syytä epäillä, että se on vanhentunutta mallia. 19 Matematiikkakonekomitean matemaatikot Tage Carlsson ja Olli Varho tutustuivat tammikuussa 1960 Ruotsissa Upsalan yliopiston Wegematic 1000 -koneeseen ja palattuaan antoivat siitä kirjallisen lausunnon Linkomiehelle. Lausunto vahvisti Laurilan ja Nevanlinnan kannat: Wegematic oli vanhanaikainen ja hidas kone, jota tuskin voidaan menestyksellä käyttää opetuskoneena ja yliopiston laitosten tutkijoiden käytössä ottaen huomioon elektronilaskukoneiden yleisen kehitystason 1960-luvulla. Carlssonin ja Varhon mielestä Wegematicin nopeus tieteellisessä laskennassa vertautui ESKOon, eikä nähdäksemme ole syytä ryhtyä käyttämään kahta lähes samanveroistaja melko korkeat huoltokustannukset aiheuttavaa konetta. 20 Rehtori Linkomies sanoi saaneensa eri tahoilta yksinomaan negatiivisia lausuntoja Wegematic 1000 -koneesta ja asettui selvästi sille kannalle, että tämä kone ei tule Yliopistolle edulliseksi, Varho kirjoitti tapaamisesta rehtorin kanssa Nevanlinnalle 29.1.1960. 21 Helsingin yliopisto kieltäytyikin vastaanottamasta lahjoitusta tässä vaiheessa. Yliopiston toisen tietokoneen haluttiin olevan ESKOa suorituskykyisempi, ja tästä hankinnasta tuli paljon pohtimista. Nevanlinnan ehdottama IBM 1620 nousi ensi kertaa keskusteluun samaan aikaan kuin Wenner-Gren-säätiön Wegematiclahjoitusta punnittiin. Olli Varho kirjoitti Nevanlinnalle 11. joulukuuta 1959: Teknillisen korkeakoulun piirissä on herännyt ajatus tehokkaan laskukoneen hankkimisesta tutkimus- ja opetustyötä varten. Aiheen tähän on antanut IBM:n äskettäin markkinoille laskema uusi keskisuuri laskukone IBM 1620. Se on täysin transistoroitu ja joka suhteessa moderni kone. Teholtaan se vastaa noin kahta tai kolmea IBM 650:tä. Varhon mukaan Teknillinen korkeakoulu halusi toimia asiassa yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa. 22 Yhteistyöajatuksesta huolimatta yliopisto päätyi kuitenkin hankkimaan konetta yksin. IBM 16 17

ESKOn perijä ESKOn perijä oli turvallinen valinta: yhtiö oli alan suuri nimi ja edelläkävijä, jonka Postipankkiinkin hankittu IBM 650 oli maailman ensimmäinen sarjavalmisteinen tietokone. Siitä tuli Suomessakin eräänlainen mittatikku ensimmäisiä tietokonehankintoja suunniteltaessa. Matematiikkakonekomitean kokemukset Postipankin koneesta olivat ilmeisen hyviä, joten näytti luonnolliselta hankkia saman yhtiön uudempi ja tehokkaammaksi arvioitu kone. Olli Varho kannatti IBM 1620:n hankintaa, ja on todennäköistä, että Nevanlinnan ehdotus konsistorille keväällä 1960 oli merkittävältä osalta Varhon käsialaa. IBM 1620 oli vahva ehdokas, mutta muitakin vaihtoehtoja pohdittiin. Kevään 1960 aikana näytti IBM:n rinnalle nousevan Nevanlinnankin mainitsema Elliott 803, jonka edustuksen Suomen Kaapelitehdas hankki toukokuussa 1960. Elliottille oli nyt mahdollista saada Kaapelitehtaalta samantasoinen huolto kuin IBM:lle, ja Nevanlinnan muistiossa huikealta näyttänyt hintaerokin oli kutistumassa Elliottin hyvien alennusprosenttien siivittäminä. Myös Elliottin laajennusmahdollisuuksia pidettiin IBM 1620:aa parempina. Lisäksi Elliottin toimitusajaksi luvattiin kuusi kuukautta, selvästi lyhyempi kuin IBM:n. 23 Sekä matematiikkakoneen valvoja Olli Lehto että dosentti Ilppo Simo Louhivaara, matematiikkakonekomitean entinen matemaatikko ja Nevanlinnan assistentti, vertailivat koneita keskenään ja antoivat niistä lausunnot Nevanlinnalle toukokuussa 1960. Tietokonekysymyksissä Nevanlinna kuunteli Carlssonin ja Varhon ohella mieluusti näitä kahta. Vaikka Nevanlinna oli tässä vaiheessa muodollisesti jo syrjässä konehankinnan valmistelusta, hänen sanansa painoi yhä. Nevanlinnan kuuntelemien asiantuntijoiden sidokset muodostivat mielenkiintoisen asetelman. Yliopiston ja Kaapelitehtaan hankkeiden yhdistävänä tekijänä oli Olli Lehto, joka tieteellisen uransa ohessa oli 1950-luvulla ja 1960-luvun alussa Kaapelitehtaan palveluksessa pystyttämässä elektroniikkaosastoa. Lehto oli aiemmin ollut Nevanlinnan assistentti, ja Nevanlinna luotti häneen. Toisaalta Kaapelitehtaan taustani ja toisaalta se, että Linkomies ja Nevanlinna olivat keskenään hyviä ystäviä, johti siihen, että minusta tuli Linkomiehen luottohenkilö näissä asioissa, Lehto muisteli rooliaan. 24 Matematiikkakonekomiteasta yliopistolle keväällä 1960 värvätyistä Tage Carlsson oli juuri siirtymässä Kaapelitehtaan palvelukseen ja Olli Varho IBM:lle, vaikka Lehto luuli jo saaneensa Varhonkin houkutelluksi Kaapelitehtaalle. Louhivaara puolestaan teki ensi sijassa yliopistouraa ilman erityisiä siteitä laitetoimittajiin. Lehto antoi varsin suopean lausunnon sekä IBM:stä että Elliottista. Muistan kun minulta kyllppo Simo Louhivaarasta, joka Olli Lehdon kanssa vertaili IBM 1620- ja Elliott 803 -konevaihtoehtoja, tuli myöhemmin (1962-1967) matematiikan laitoksen laskentatoimiston esimies. syttiin mielipidettä asiasta. Sanoin, että olen kyllä jäävi, koska Elliott on Kaapelitehtaan kone ja minä saan palkkaa Kaapelitehtaalta mutta hyvä kone se on, Lehto kertoi. 25 Louhivaara puolestaan asettui Nevanlinnalle kirjoittamassaan kirjeessä varsin selvästi Elliottin kannalle. Arviossaan hän nojasi paitsi omiin havaintoihinsa myös Tage Carlssonin laatimaan yhteenvetoon. 26 Louhivaaran lausunto oli ilmeisesti osaltaan kääntämässä Nevanlinnankin mielipidettä Elliottin suuntaan, ja matematiikkakoneen hoitokunnan jäsenet päätyivät samalle kannalle. Rehtori Linkomies pyysi toukokuun loppupuolella 1960 hoitokunnan lausuntoa uuden koneen hankkimisesta. Tämän jälkeen pitämässään kokouksessa hoitokunta yksimielisesti päätti suositella Elliottin koneen hankkimista. Tässä vaiheessa tähän nähdäkseni ratkaisevasti vaikutti Laurilan omaksuma määrätietoinen kanta, Lehto kirjoitti tapahtumien kulusta Nevanlinnalle 23.5.1960. 27 Lehto esitteli hoitokunnan kannan rehtori Linkomiehelle, joka oli saanut myös Nevanlinnalta puollon Elliottille. Sain sen käsityksen, että hän tämän jälkeen, ottaen lisäksi huomioon kirjeesi, josta hän lyhyesti mainitsi, tulee ehdottamaan Elliottin hankkimista, Lehto totesi kirjeessään Nevanlinnalle. Linkomies oli vielä kiinnostunut tinkimään hinnasta, mutta muutoin konehankinta näytti selvältä. 28 Mutkien kautta suoraan IBM:n ja Kaapelitehtaan välinen kilpailu tietokonemarkkinoista sai mielenkiintoisia piirteitä juuri yliopiston ollessa asiakkaana. IBM markkinoi koneitaan suurilla alennuksilla yliopistoille, joiden oletettiin olevan osaltaan tärkeässä asemassa tietotekniikan leviämisen kannalta: kun opiskelijat tottuisivat IBM:n käyttöön, he suosisivat niitä kenties aikanaan työelämässäkin. IBM tunnettiin koneistaan, Kaapelitehtaan vahvuus oli toisaalla. Ensimmäiset asiakkaat olivat sitä mieltä, että IBM:llä on paremmat koneet, mutta Kaapelitehtaalla on paremmat henkilöt, muisteli Olli Lehto. Hänen kaksoisroolinsa yliopistolla ja Kaapelitehtaalla mahdollisti tehokkaan rekrytoinnin. Se oli aika otollista aikaa, täällä oli erittäin hyviä matematiikan opiskelijoita ja hyvin vähän virkoja. Matematiikan ja fysiikan laitoksilta oli 1960-luvun alussa mahdollisuus värvätä eteviä nuoria. 29 Kaapelitehtaan elektroniikkaosastolle muodostuikin Salmisaaren yliopistoksi kutsuttu yhteisö, josta myöhemmin nousi useita professoreita, kuten Reino Kurki- Suonio, Seppo Mustonen ja Martti Tienari. 30 Tiiviitä suhteita alan yrityksiin ei tässä vaiheessa yleensä pidetty arveluttavina yliopiston ja yritysten katsottiin olevan ainakin osittain yhteisellä tietotekniikan asialla mutta asetelma aiheutti yliopiston konehankinnan yhteydessä myös kritiikkiä. Matematiikkakoneen hoitokunnan jäsen Pentti Laasonen arvosteli kesäkuun alussa 1960 Erkki Laurilalle päätyneessä muistiossaan konehankinnan valmistelua ja asiantuntijoiden sidoksia: Sitä että kaluston hankintoja valmisteltaessa käytetyn asiantuntemuksen puolueettomuudelle ei ainakaan muodollisessa suhteessa ole annettu sille kuuluvaa sijaa, panevat epäilemään akateemikko Nevanlinnan kaksi suositusta kuluneelta keväältä. Lausunnossaan 31.3. päätyy hän suosittelemaan Yliopistolle parhaana mahdollisena konehankintana IBM 1620:tä; lähimpänä asiantuntijanaan hänellä on tällöin ollut maist. O. Varho, joka samalla päivämäärällä siirtyi IBM:n palvelukseen. Kuusi viikkoa myöhemmin hänellä onkin suosittelunsa esineenä kone Elliot 803; vastaavana asiantuntijana hänellä on nyt ollut prof. Lehto, joka on työnantajansa Suomen Kaapelitehtaan lähettämänä juuri ollut sopimassa Elliotkoneiden valmistamisesta hänen firmassaan. 31 18 19

ESKOn perijä ESKOn perijä Laasonen kritisoi samassa yhteydessä muutoinkin yliopiston laskentakeskuksen perustamisvalmisteluja ja erityisesti Lehdon kaksoisroolia. 32 Itse konevalintaa vastaan Laasosella ei näytä olleen mitään, sillä hän oli toukokuussa hoitokunnan yksimielisessä kokouksessa valitsemassa Elliottia. Lopullisen sinetin lyöminen tietokoneen hankinnalle osoittautui mutkikkaaksi. Päätös oli määrä tehdä kesäkuussa 1960 konsistorin viimeisessä kevätkauden kokouksessa, joka kuitenkin peruutettiin. Päätös siirtyi syksyyn, ja tällä välin asia sai jälleen uuden käänteen. Syksyllä hoitokunta pyörsi toukokuisen päätöksensä ja esitti konsistorille IBM 1620:n hankkimista. Yliopiston pieni konsistori päättikin 30.11.1960 hoitokunnan ehdotuksesta asian kerran pöydälle pantuaan tilata yliopistolle IBM 1620 -koneen tarvittavine lisälaitteineen. Kone oli määrä saada yliopiston käyttöön vuoden 1962 alussa. 33 Tämä päätös jäi myös voimaan. Lähteiden puuttuessa on vaikea sanoa täsmällisesti, mikä käänsi hoitokunnan ja yliopiston johdon pään, mutta vastausta voi etsiä laitetoimittajien kilpailusta. Helsingin yliopiston tilaus oli ensimmäinen suomalaisen korkeakoulun tietokonekauppa ESKO ja Wegematic tulivat lahjoituksina ja sen merkitys myyjien päänavaajana akateemisille markkinoille oli suuri. 34 Ilmeisesti IBM pystyi viime vaiheessa tarjoamaan koneen niin edullisin ehdoin, että tasaväkisten vaihtoehtojen kisassa se vei voiton. Koko konekysymys ja samalla yliopiston laskentakeskuksen organisointi oli kuitenkin tällä välin saanut uuden piirteen. Maaliskuussa 1960 yliopiston ydinfysiikan professoriksi nimitetty Kalervo Vihtori (K.V.) Laurikainen oli aiemmin toiminut Turun yliopiston apulaisprofessorina ja ollut siellä Turun laskukeskuksen alkuunpanijoita. Hän oli ollut hankkimassa Wegematickonetta sinne. Laurikaisella oli selvä käsitys siitä, että ydinfysiikan tutkimus tarvitsi runsaasti tietokonekapasiteettia laskentaa varten, ja parhaiten tämä toteutuisi oman koneen avulla. Laurikaisen käsitys Wegematicin suorituskyvystä oli varsin valoisa, kuten hän kirjeessään Nevanlinnalle tammikuussa 1960 toi ilmi: sanoisin, että Wegematic 1000 on kone, joka soveltuu hyvin laskukeskuksen starttikoneeksi, varsinkin jos sen saa ilmaiseksi. Mitään pahoja negatiivisia yllätyksiä ei liene odotettavissa koneen käyntivarmuuden ja huollon suhteen, vaikka sitä on kovasti peloteltu varsinkin IBM:n taholta. 35 K.V. Laurikainen oli tunnetusti tarmokas ja tarvittaessa sinnikäs. Jos hän sai jonkin asian päähänsä, hän ajoi sitä sitten jopa hyvin härkäpäisesti, ei millään suostunut kompromisseihin tai luopumaan omista tavoitteistaan, totesi professori Antti Siivola. 36 Hänen ehdotuksiinsa saatettiin suostua, jotta päästiin hänestä eroon, Lehto muisteli hymyssä suin. 37 Laurikainen sai tahtonsa läpi. Helsingin yliopiston johto harkitsi uudelleen Wenner-Grensäätiön konetarjousta, ja aiempi kielteinen päätös pyörrettiin. Pieni konsistori päätti 28. syyskuuta 1960 sittenkin ottaa vastaan lahjoituksena tarjotun Wegematic 1000 -koneen ja sijoittaa sen perusteilla olevan ydinfysiikan laitoksen yhteyteen. 38 Kone oli määrä asentaa paikalleen kevään 1961 aikana. Niinpä syksyllä 1960 olikin syntynyt mielenkiintoinen tilanne. Vielä vuotta aiemmin yliopisto oli saamassa yhden tietokoneen ympärille rakentuvan laskentakeskuksen, nyt koneita oli tulossa yhteensä kolme: ESKO, IBM 1620 ja Wegematic. Konekapasiteettia näytti siis riittävän, mutta miten sen käyttö organisoitaisiin? Kaksi toimistoa, yksi johtokunta Pienen konsistorin 6.4.1960 tekemän päätöksen jälkeen laskentakeskuksen hoitokunta tämä nimi vakiintui pian käyttöön matematiikkako- ESKO sijoitettiin laskentakeskuksen uusiin tiloihin Aurorankadulle keväällä 1960. Pöydällä tulostuslaitteena toiminut sähkökirjoituskone, jonka takana ohjauspöytä ja muistirumpu. Vasemmalla kymmenen reikänauhanlukijaa. neen väliaikaisen hoitokunnan sijaan otti ohjat käsiinsä ja alkoi perustaa laskentakeskusta aluksi ESKOn varaan. Matematiikkakonekomitea lopetti työnsä virallisesti 31. maaliskuuta 1960, ja komitean palveluksessa ollut henkilöstö DI Tage Carlsson, FK Olli Varho (osa-aikaisesti), FK Kaarina Oksanen ja teknikko Veikko Jormo otettiin määräaikaisilla sopimuksilla yliopiston palvelukseen 1.4.1960 alkaen. Lisäksi vielä keväällä 1960 palkattiin laskentakeskukseen insinööri Olavi Autio (1.5. alkaen) ja FK Heikki Varho (1.6. alkaen). Kesän yli jatkuneen siirtymäkauden jälkeen konsistori myönsi 14.9.1960 määrärahat laskentakeskuksen loppuvuoden palkkauksiin. Laskentakeskuksen palvelukseen Aurorankadulle jäivät Olli Varho osa-aikaisesti, Jormo, Autio ja Heikki Varho, ja syksyllä 1960 heidän lisäkseen tulivat FK Veli Jaakko Nummi sekä ekonomi Aune Lehtinen. 39 Matematiikasta juuri valmistuneen Nummen rekrytoituminen laskentakeskukseen oli varsin tyypillinen tapaus 1960-luvulla: Professori Frithiof Nevanlinna kehoitti minua jatkamaan opintojani, ja keskustelimme mahdollisesta assistentin toimesta matematiikan laitoksella. Mutta samoihin aikoihin perustettiin yliopiston laskentakeskus, jossa avautui varmempi ja paremmin palkattu toimi. Professori Nevanlinna suositteli minua professori Olli Lehdolle, joka siihen aikaan huolehti matemaatikkojen pestaamisesta sekä yliopiston laskentakeskukseen että Suomen Kaapelitehtaan laskentakeskukseen. Ajattelin että jatko-opintojen kannalta olisi parempi olla työssä yliopiston laskentakeskuksessa, jolla oli varsin läheiset suhteet juuri perustetun sovelletun matematiikan laitoksen kanssa. Maisteri Heikki Varho aloitti matemaatikkona laskentakeskuksessa kesän 1960 alussa, ja 20 21

ESKOn perijä ESKOn perijä Veli Jaakko Nummi tuli laskentakeskuksen palvelukseen syksyllä 1960 ja toimi johtajana vuosina 1967-1969. minä aloitin apulaismatemaatikkona syyskuun alussa. Tutustuin ensi kertaa tietokoneisiin vasta aloittaessani työni laskentakeskuksessa. 40 Laskentakeskuksen hoitokunta, johon myös K.V. Laurikainen nimettiin jäseneksi lokakuussa 1960, sai tehtäväkseen keskuksen tulevan johtosäännön valmistelun. 41 Syksyn ja talven 1960-1961 aikana hahmottui malli, jossa yliopiston laskentakeskus koostui kahdesta erillisestä toimistosta, matematiikan laitoksen laskentatoimistosta ja ydinfysiikan laitoksen laskentatoimistosta. Lisäksi varauduttiin siihen, että tulevaisuudessa toimistoja saattaisi syntyä lisääkin. Laskentakeskuksen tehtäväkenttä määriteltiin varsin laajaksi: luoda asianmukaiset edellytykset elektronisen tietojenkäsittelyn opetukselle ja käytännölliselle harjoittelulle, suorittaa elektronisen tietojenkäsittelyn alaan kuuluvaa tieteellistä tutkimustyötä, antaa työskentelymahdollisuuksia niille Helsingin yliopistossa toimiville tutkijoille, joiden tieteellinen työ vaatii elektronisten tietojenkäsittelykoneiden käyttöä, suorittaa edellisessä kohdassa mainittuihin tieteellisiin töihin kuuluvia laskentatehtäviä, ja sikäli kuin edellä mainitut tehtävät sallivat, palvella myös muita, jotka tarvitsevat laskentakeskusten koneita tai alaan kuuluvaa asiantuntija- tai tutkimusapua. 42 Laskentakeskukselle kuuluivat siis sekä alan opetus ja tutkimus että yliopiston sisäinen palvelutoiminta. Väljä sanamuoto jätti mahdollisuuden palvelujen tarjoamiseen myös yliopiston ulkopuolisille tahoille, erityisesti tieteellisille laitoksille, kuten Nevanlinna oli keväällä 1960 ehdottanut. Laskentakeskuksen yhteenliittäväksi elimeksi ehdotettiin pienen konsistorin alaista johtokuntaa, johon kuuluisivat laskentatoimistojen esimiehet sekä neljä pienen konsistorin nimeämää jäsentä, joista ainakin yhden oli oltava pienen konsistorin jäsen, siis tiedekunnan dekaani tai varadekaani. Johtokunnan toimikausi oli kolme vuotta. Toimistojen esimiehistä laskentakeskuksen hoitokunta esitti johtosääntöluonnoksessaan, että näillä olisi vähintään dosentin pätevyys sekä tieteellistä ja käytännöllistä koulutusta elektronisen tietojenkäsittelyn alalla. Laskentakeskukselle oli hahmoteltu tämäntapaista erillislaitosmallia jo matematiikkakonekomiteassa, ja Nevanlinna neuvotteli lokakuussa 1959 rehtori Linkomiehen kanssa tulevasta järjestelystä. Miehet olivat yhtä mieltä siitä, että laskentakeskukselle oli saatava suoraan konsistorin alainen status johtokunnan valvomana. Linkomies halusi kuitenkin sovelletun matematiikan professorin laskentakeskuksen esimieheksi siis ennen kuin kahdesta laskentatoimistosta oli vielä tietoa kun taas komitean piirissä kannatettiin mallia, jossa laskentakeskuksen päämatemaatikko oli johtaja ja suoraan johtokunnan alainen. 43 Jälkimmäinen malli näkyi myös Nevanlinnan konsistorille esittämässä suunnitelmassa huhtikuussa 1960. Tässä yksityiskohdassa rehtori sai viimeisen sanan. Pieni konsistori käsitteli johtosääntöehdotusta 15. helmikuuta 1961 ja hyväksyi sen pienin muutoksin. Tärkein muutos koski toimistojen esimiehiä. ESKOn ominaisuuksia ESKO koostui: 450 elektroniputkesta 2 000 puolijohdediodista (porttipiireissä) 220 ferriittirenkaasta (muisti) 4 000 vastuksesta ja kondensaattorista Kone oli mikro-ohjelmoitu käyttäen ferriittirengasketjuja käskyjen osatoimintojen ohjaamiseksi. Ohjelmointi tapahtui suoraan konekielellä. Käskyvalikoimaan kuului 20 peruskäskyä, 11 aritmeettista ja loogista käskyä sekä 9 syöttö-, tulostus- ja järjestelykäskyä. Käskyt olivat joko yksi- tai kaksiosoitteisia. Koneessa oli myös laaja toimintojen testaus- ja virheiden paljastamislogiikka. Muistiossaan Matematiikkakone ESKO pääpiirteittäin Tage Carlsson kuvaa renkaista rakennetun muistin toimintaa seuraavasti: Meidän ohjausketjussamme tällaisia renkaita on käytetty seuraavalla tavalla. Kuva esittää ketjujen kaavamaisen rakenteen. Vasemmalla meillä on n.s. käskytalletusmatriisi. Kun käsky luetaan nauhalta, niin käskystä riippuen yksi putki avautuu matriisin vaakarivissä ja yksi sen pystyrivissä. Molemmat putket aiheuttavat 1/2Hm suuruisen kentän renkaassa. Näin ollen voi remanenssi ainoastaan siinä renkaassa, joka on näiden rivien risteyskohdassa, vaihtua Br:stä +Br:ään ja käsky on talletettu Käsiteltävät luvut luettiin reikänauhalta tai 1840 sanaa sisältävästä magneettisesta rumpumuistista. Sananpituus oli 60 bittiä. Koneen nopeus oli 20 yhteenlaskua sekunnissa. Hitaus johtui lähinnä siitä, että suorituksen ohjaus ei tapahtunut muistiin talletetulla ohjelmalla, vaan lukemalla reikänauhalle lävistettyjä käskyjä. Kukin aliohjelma lävistettiin reikänauhalle, liimattiin renkaaksi ja asetettiin nauhanlukijaan. Näin aliohjelma oli suorituksen jälkeen jälleen alkukohdassaan seuraavaa kutsua varten. Kukin aliohjelma oli omalla nauhalukijallaan, lukijoita oli yhteensä kymmenen. tähän renkaaseen. Kun kone on valmis suorittamaan tätä käskyä, syötetään virtaimpulssi S-käämin läpi matriisin kaikissa renkaissa. Ainoastaan se äskenasetettu rengas voi vaihtua takaisin alkutilaan ja sen G-käämissä indusoituu neg. impulssi, jota käytetään vastaavan ketjun ensimmäisen renkaan asettamiseen. Tämän renkaan G-käämissä indusoituu positiivinen jänniteimpulssi, joka käytetään käynnistämään käskyn ensimmäistä vaihetta eli mikro-käskyä. Kun tämä ensimmäinen käsky on suoritettu, saamme aritmeettisesta elimestä vaiheen loppuimpulssin, joka vuorostaan aiheuttaa virtaimpulssin kaikkien ketjujen S-käämeissä. Tällöin 1. renkaan magneettinen olotila vaihtuu takaisin, sen G-käämistä saadaan neg. impulssi, joka asettaa seuraavan renkaan. Tästä renkaasta saatu impulssi käynnistää toisen laskuvaiheen. Näin jatkuu, kunnes koko ketju on käyty läpi, käsky on suoritettu ja seuraava käsky on vuorossa. Diodit G- ja E-käämien välillä, putket a ja b, ja se seikka, että aina joka toisen renkaan S-käämi on yhdistetty samaan pääteputkeen, huolehtivat siitä, että impulssi kulkee oikeaan suuntaan ketjussa. 22 23

ESKOn perijä ESKOn perijä Ydinfysiikan laitoksen laskentatoimiston viralliset avajaiset syyskuussa 1961. Toiminta laskentatoimistossa oli käynnistynyt jo aikaisemmin. Puhumassa professori K.V. Laurikainen, eturivissä kansleri P.J. Myrberg (oik.) ja rehtori Edwin Linkomies. Rehtori Linkomiehen ehdotuksesta toimistojen esimiehiksi määrättiin johtosäännössä yksiselitteisesti sovelletun matematiikan professori ja ydinfysiikan professori. 44 Laskentakeskusta perustettaessa organisaatiota koskeva terminologia eli vielä jonkin verran, ennen kuin nimikkeet vakiintuivat. Laskentakeskuksen hoitokunta puhui johtosääntöä valmistellessaan matematiikan laitoksen laskentatoimistosta (MLT) ja ydinfysiikan laitoksen laskentatoimistosta (YLT), jotka yhdessä muodostivat yliopiston laskentakeskuksen. Johtosääntöön toimistot kirjattiin laskentakeskuksiksi ja johtokunta oli laskentakeskusten johtokunta. Lisäksi MLT:stä puhuttiin usein sovelletun matematiikan osaston laskentakeskuksena tai -toimistona. Nimien kirjo ratkaistiin laskentakeskuksen johtokunnassa elokuussa 1961 seuraaviin muotoihin: yliopiston laskentakeskus, matematiikan laitoksen laskentatoimisto, ydinfysiikan laitoksen laskentatoimisto. 45 Nämä nimet tulivat käyttöön, mutta jäivät kuitenkin epävirallisiksi aina vuoteen 1967 asti. Yliopiston kansleri P.J. Myrberg vahvisti johtosäännön 28. helmikuuta 1961, ja laskentakeskuksen hoitokunnan työ päättyi. Kahden toimiston muodostamasta laskentakeskuksesta tuli erilainen kuin edellisenä keväänä oli kaavailtu, eikä lopputulos ollut kaikkien asiaa valmistelleiden mieleen. Hoitokunnan viimeisessä kokouksessa 17. maaliskuuta 1961 kirjattiin seuraava mielipiteenvaihto: Professorit Laasonen ja Laurila esittivät tyytymättömyyttä siihen, että yliopiston hallintoelimet ovat eräissä tapauksissa omaksuneet heidän käsityksensä mukaan hoitokunnan mielipiteistä poikkeavan kannan. Heidän mielestään palvelutoiminta olisi keskitettävä sovelletun matematiikan osaston laskentakeskukseen ja vastaavasti olisi yliopiston taloudellinen tuki pääasiallisesti osoitettava tälle keskukselle, kun sen sijaan ydinfysiikan laitoksen laskentakeskus jäisi palvelemaan pääasiassa vain fyysikkojen tarpeita. Professori Laurikainen ilmoitti olevansa täysin toista mieltä asiassa ja huomautti siitä, että kansleri on jo vahvistanut laskentakeskusten johtosäännön, jonka mukaan eri laskentakeskukset ovat tasaveroisia yksiköitä, joiden toimintaa johtaa yhteinen johtokunta. 46 Konsistori valitsi 29. maaliskuuta 1961 laskentakeskukselle johtokunnan, jonka kokoonpano oli lähes identtinen aiemman hoitokunnan kanssa. Puheenjohtajaksi nimettiin edelleen Gustaf Elfving, varapuheenjohtajaksi Olli Lehto ja jäseniksi K.V. Laurikainen, Kari Karhunen, Pentti Laasonen sekä uutena meteorologian professori L.A. Vuorela. Jäsenistä johtosäännön mukaan itseoikeutettuja olivat Laurikainen sekä Karhunen, joka hoiti virkaatekevänä sovelletun matematiikan professuuria ja samalla matematiikan laitoksen laskentatoimiston esimiehen tehtävää. 47 Ajatus sovelletun matematiikan professorin vahvasta roolista laskentakeskuksen toiminnan kehittämisessä eli edelleen. Suunnitelma kuitenkin epäonnistui. Professuurin kärkihakijoiksi valikoituivat Kari Karhunen ja Pentti Laasonen, mikä vastasi myös professuurin lahjoittajien tahtoa. Hakuprosessin aikana vuosina 1960-1961 kaksikko hoitikin yhdessä kyseistä professuuria. Virantäytössä ensimmäiselle sijalle asetettiin vuonna 1961 niukasti Laasonen. Hän halusi asettaa viran vastaanottamiselle ehdoksi sen, että hänestä tulisi koko laskentakeskuksen, siis myös YLT:n, esimies. Tästä rehtori Linkomies kieltäytyi, mutta asiasta väännettiin kättä pitkään. 48 Olli Lehto muistelikin myöhemmin, että Linkomies asiaintilaan tuskastuneena soitti hänelle ja kysyi: Onko se Laasonen korvaamaton? 49 Ei ollut: Laasonen nimitettiin sovelletun matematiikan professoriksi vuoden 1961 lopussa mutta ilmoitti jo keväällä 1962 luopuvansa siitä. Hän siirtyi professoriksi Teknilliselle korkeakoululle, ja hänestä tuli myöhemmin myös korkeakoulun rehtori. Hakuprosessi käynnistettiin uudelleen, ja professoriksi nimitettiin vuonna 1964 taivaanmekaniikan ja suhteellisuusteorian tutkija, apulaisprofessori Paul Kustaanheimo, joka ei ollut lainkaan suuntautunut tietojenkäsittelyyn; sovelletun matematiikan alan väljä määrittely mahdollisti tämän. 50 Viran kytkentä tietotekniikkaan jäi toteutumatta, eikä sovelletun matematiikan professuuri lopulta antanut toivottua pohjaa yliopiston tietotekniikan kehittämiselle. Ensimmäisen ja toisen sukupolven koneita Samaan aikaan kun laskentakeskuksen organisointia ja johtoa puitiin, tietokoneiden käyttöönotto eteni omaa rataansa. Tehokkaampia koneita odoteltaessa niin matemaatikot kuin fyysikotkin aloittivat tietokoneiden käytön ESKOlla, joka siirrettiin keväällä 1960 Teknilliseltä korkeakoululta Aurorankadulle laskentakeskuksen juuri valmistuneisiin tiloihin. ESKO tiedettiin jo valmistuessaan heikkotehoiseksi ja tekniikaltaan vanhentuneeksi. Se perustui keskeneräiseen saksalaisen Göttingenin yliopiston G1a-koneeseen, jota saksalaiset samanaikaisesti rakensivat. ESKOn käyttövarmuus osoittautui heikoksi. Lauri Fontell, joka työsken- 24 25

ESKOn perijä ESKOn perijä teli 1960-luvun alussa fysiikan laitoksella ja ydinfysiikan laitoksen laskentatoimistossa, kuvasi kokemuksiaan ESKOn toiminnasta seuraavasti: Kone ei tallettanut ohjelmaa muistiin, vaan koneessa oli kymmenen reikänauhanlukijaa. Ohjelmat lävistettiin reikänauhalle ja nauha liimattiin renkaaksi. Ohjelma oli jaettava aliohjelmiksi, jotka jokainen oli oma reikänauharenkaansa. Tiedot tallentuivat rumpumuistiin. ESKOssa oli yli 450 elektroniputkea ja sen yhteenlaskunopeus oli 20 laskua sekunnissa. Toimin 1960-luvun alussa Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella röntgenfysiikan laboratoriossa. Koetulostemme analysointi vaati pitkiä laskelmia ja liityimme ESKOn käyttäjiin. Riemu oli ylimmillään, jos onnistui laskennassa niin, ettei kone pysähtynyt omaan virheeseensä yli tuntiin. Oma ennätykseni oli kaksi tuntia. Kun matematiikan dosentti K.I. Virtanen kysyi Heikki Varholta miten koneen käyttö sujuu, hän oli todennut, että meneehän se mutta välillä tekisi mieli käyttää kirvestä. Jolloin Virtanen tokaisi, että jos se siitä on kiinni, kyllä hän voi sen kirveen hankkia. 51 ESKOa käytettiin vain lyhyen aikaa. Fyysikot siirtyivät Wegematicin käyttäjiksi heti kun se oli mahdollista, ja lukuvuonna 1961-1962 ESKOa käytettiin enää satunnaisesti. Kesällä 1963 jo pitkään käyttämättömänä ollut ESKO siirrettiin tilanpuutteen vuoksi matematiikan laitoksen laskentatoimistosta ullakolle varastoon. 52 Sieltä kone päätyi vuonna 1970 Tekniikan museoon. Ydinfysiikan laitoksen laskentatoimiston Wegematic 1000 -kone saapui Helsinkiin toukokuussa 1961, ja laskentakeskuksen johtokunta katsoi YLT:n toiminnan alkaneen virallisesti 1. kesäkuuta 1961. Kone sijoitettiin aluksi Auro- rankadulle matematiikan laitoksen laskentatoimiston tiloihin, koska ydinfysiikan laitoksen tilat Siltavuorenpenkereellä eivät olleet vielä valmiina koneen vastaanottoon. Wegematic siirrettiin kesällä Siltavuorenpenkereelle, ja ydinfysiikan laitoksen laskentatoimiston avajaisjuhlat vietettiin syyskuussa 1961. 53 Wegematicia varten kiinnitettiin keväällä 1961 filosofian maisterit Jaakko Mäkelä ja Antti Siivola sekä insinööri Olavi Autio, joka jatkoi sivutoimisesti myös ESKOn huoltamista. Mäkelän vastuulle tuli ohjelmointi, Siivolasta tuli koneenhuoltaja ja Autiosta huoltoinsinööri. Kolmikko kävi kevään 1961 aikana Turussa Wegematic-huoltokoulutuskurssin ja sen jälkeen viikoittain Turussa opiskelemassa sikäläisen Wegematicin avulla koneen sielunelämää, kuten Siivola myöhemmin muisteli. 54 Kun Wegematic kesällä tuli, menin yhtenä iltana katsomaan, miten se jaksaa. Kytkin siihen virrat päälle, odotin aikani että elektroniputket lämpenivät ja sitten käynnistin koneen. Ennen sitä katsoin koneen sisuksiin ja näin, että yksi elektroniputki oli pimeänä, se ei hehkunut. Totesin ettei tämä tällainen käy ja otin sen piirikortin pois, jossa putki oli ja panin toisen tilalle, jonka jälkeen kone sitten kävi. Ajattelin, että samperin kone, yritti heti aluksi simputtaa minua, mutta eipäs onnistunut. Kaikenlaisia kujeita sitä tulee, Siivola muisteli Wegematicin saapumista Aurorankadulle. 55 Siltavuorenpenkereellä koneelle oli varta vasten suunniteltu tilat. Huone oli sisustettu konetta varten: siellä oli korotettu lattia ja kohtalaisen tehokas ilmastointikone, koska tiedettiin, että se kuluttaa monta kilowattia sähköä ja siis lämmittää sitä huonetta, jos ei jäähdytetä. Ilmastointikoneesta oli se harmi, että se puhalsi ympäri huonetta ja ne, jotka siellä työskentelivät, kärsivät Wegematic 1000:n ominaisuuksia Wegematic 1000 oli ESKOn tapaan ensimmäisen sukupolven ns. putkikone, mutta sen suorituskyky oli arviolta 10-20 kertaa ESKOn veroinen. Ydinfysiikan laitoksen laskentatoimistossa 1960-luvun alkupuolella nuorena opiskelijana työskennellyt professori Christofer Cronström on kuvannut Wegematicia seuraavasti (Arkhimedes 4/2007): Siinä oli keskusmuistina magneettirumpu, joka pyöri 3 600 kierrosta minuutissa pystysuoran akselinsa ympäri. Keskusmuisti magneettirummulla sisälsi 256 kanavaa. Jokainen kanava puolestaan sisälsi 32 paikkaa 32-bittisille sanoille sekä vielä jokaiselle sanalle yhden merkkipaikan. Keskusmuistin kapasiteetti oli siis 8192 32-bittistä sanaa merkkeineen. Tämän lisäksi oli neljän kanavan pikamuisti, eli 128 sanan pikamuisti sekä neljä yhden sanan pituista aritmeettista rekisteriä. Dataa luettiin reikänauha-aseman avulla pikamuistiin ja sieltä tarvittaessa keskusmuistiin. Vastaavasti voitiin suorittaa datasiirtoa keskusmuistista pikamuistiin ja sen jälkeen tarvittaessa reikänauhalle reikänauha-aseman kautta. --- Kone oli ns. millisekuntikone; kahden sanan yhteen- tai vähennyslasku aritmeettisissa rekistereissä kesti 1 ms., kerto- tai jakolasku 16 ms. Koneessa oli noin 10 000 diodia ja noin 500 elektroniputkea. Ydinfysiikan laitoksen laskentatoimiston ohjelmoinnin johtaja Jaakko Mäkelä Wegematic 1000 -tietokoneen ohjauslaitteiden ääressä keväällä 1961. Mäkelä työskenteli YLT:ssä kahteen otteeseen, vuosina 1961-1964 ja 1968-1978. 26 27

ESKOn perijä Pioneeriajan laskentakeskus 2 PIONEERIAJAN LASKENTAKESKUS Ei-tietokonemaailmasta tietokonemaailmaan Helmikuussa 1962 matematiikan laitoksen laskentatoimisto sai käyttöönsä IBM 1620 -tietokoneen. Luovutustilaisuudessa uusi laite pantiin heti näyttämään taitojaan. Etualalla IBM:n Olli Varho (vas.), aiemmin matematiikkakonekomitean sihteeri ja laskentakeskuksen työntekijä ja sittemmin Suomen IBM:n toimitusjohtaja sekä professori Gustaf Elfving, joka oli laskentakeskuksen johtokunnan puheenjohtaja. Taustalla johtokunnan jäseniä: dosentti Kari Karhunen (vas.) sekä professorit K.V. Laurikainen, Olli Lehto ja Pentti Laasonen. Hänen vierellään IBM:n huoltoteknikko Fagerlund ja oikealla dipl.ins. Hans Andersin, joka myös oli toiminut matematiikkakonekomitean tehtävissä. tästä vedosta. Siksi huone jaettiin lasiseinällä kahtia niin, että tietokone ja ilmastointikone saivat olla toisella puolella ja ihmiset toisella puolella, Siivola kuvaili tiloja. 56 Viimeisenä kolmesta tietokoneesta saapui Kanadasta laivalla lähetetty IBM 1620 maahan tammikuussa 1962. Kone vastaanotettiin ja otettiin käyttöön virallisesti 7. helmikuuta 1962. 57 Toisin kuin ESKO ja Wegematic 1000, IBM 1620 oli ns. toisen sukupolven transistoroitu kone, jossa ei enää ollut elektroniputkia. Laskentakeskus oli näin vajaat kaksi vuotta perustamispäätöksen jälkeen saanut paikoin odottamattomien vaiheiden jälkeen tarvitsemansa laitteet ja tilat. Yliopisto saattoi nyt siirtyä konkreettisesti tietokoneaikaan. Jälkeenpäin olen ihmetellyt sitä, että siirtyminen ei-tietokonemaailmasta tietokonemaailmaan tapahtui ikään kuin siinä välissä ei olisi ollut mitään, ikään kuin tietokoneet olisivat aina olleet, kuvasi meteorologi, professori Juhani Rinne tietokoneajan alkua Helsingin yliopistossa. 1 Tietokoneisiin liitettiin 1960-luvun alussa aimo annos mystiikkaa ja eksotiikkaa, jopa pelkoja. Yliopistossakin ajatus tietokoneen hyödyntämisestä oli monilla aloilla pitkään utopistinen ajatus. Toisaalta siirtyminen tietotekniikan käyttäjäksi oli monille yllättävän luontevaa. Mekaanisia reikäkorttikoneita oli käytetty Suomessa tiedontallennukseen jo 1920-luvulta lähtien, ja reikäkortit olivat monille yliopiston tutkijoille tuttu tiedontallennusmuoto. Niinpä erityisesti siirtyminen reikäkortteja käyttävän IBM 1620:n pariin ei ollut aivan niin kylmiltään tehty harppaus kuin voisi olettaa. Matemaattisluonnontieteellisten alojen ohella esimerkiksi tilastollisia menetelmiä käyttävät valtiotieteilijät siirtyivätkin jo varhain laskentakeskuksen asiakkaiksi. Laskentakeskus oli alussa täyden palvelun laitos, jossa yliopiston tutkijat saivat konsultoinnin, työn suunnittelun, aineistojen tallennuksen, ohjelmien parametrien laatimisen tai ohjelmoinnin, tietokoneajot ja tulosten tulkinnan, kuvasi professori Kimmo Koskenniemi 1960-luvun laskentakeskusta. 2 Koska laskentakeskus antoi myös automaattisen tietojenkäsittelyn opetusta sekä hoiti maksullista palvelutoimintaa yliopiston ulkopuolisille asiakkaille, sille kuului alkuvaiheessa kaikki yliopiston tietotekniikkaa koskeva toiminta. MLT:n ja YLT:n arkinen työ oli luonteeltaan varsin samanlaista, mutta laskentatoimistojen roolit poikkesivat alusta asti jonkin verran toisistaan. Tähän suuntaan kehitystä oli omiaan ohjaamaan jo kahden laskentatoimiston erilainen syntyhistoria. Ydinfysiikan laitoksen laskentatoimistosta tuli nimensä mukaisesti varsin tiivis osa ydinfysiikan laitosta, ja se keskittyi ennen kaikkea fysiikan ja sen lähitieteiden laskentatehtäviin. Matematiikan laitoksen laskentatoimisto sai yliopiston sisällä yleisemmän tietotekniikan palvelulaitoksen tehtäviä, ja se palveli kaikkia tiedekuntia sekä tarvittaessa yliopiston hallintoa. Asiakaskunta meni laskentatoimistojen kesken ristiin tutkijat käyttivät sitä toimistoa ja konetta, mikä luontevimmin heidän tarpeisiinsa sopi mutta perusasetelma oli selvä. 28 29

Pioneeriajan laskentakeskus Pioneeriajan laskentakeskus Reikäkortit ja -nauhat olivat yleisiä tiedon tallennusvälineitä 1960-70-luvulla, mutta magneettinauhojen yleistyessä 1980-luvulla niiden käyttö väheni huomattavasti. Reikäkorttien ja nauhojen lukulaitteetkin poistuivat yliopistolla käytöstä VAXlaitteiston käyttöönoton yhteydessä vuonna 1987. Vaikka itse tietokonetta käyttivätkin aluksi itseoppineet tutkijat ja professorit, oli reikäkorttien lävistäminen alusta alkaen ammattilaisten työtä. Kuvassa etualalla Sirkka Kivinen (myöh. Keckman), takana Asta Korhonen. Tikkua käyttämällä selvitettiin, onko joku tietty, samaan kohtaan korttia lävistettäväksi tarkoitettu reikä kaikissa pakan korteissa oikein lävistetty. Koneeseen jumiutunut kortti oli joskus sahattava palasiksi, jotta tukkeuma saatiin poistetuksi. Jos reikänauha meni poikki tai repeytyi, se voitiin paikata reikänauhan näköisellä teipinpätkällä ja pienellä käsikäyttöisellä lävistimellä. Jos korttipakkaa luettaessa joku kortti ei mennyt läpi, tarkistettiin kortinmuotoisen metallilevyn (jotkut nimittivät sitä tulkiksi, toiset sabluunaksi) avulla, ovatko rei iät kortissa oikein kohdistetut. Jos yhtään kirkasta pohjaväriä näkyi rei istä, niin reikä oli siirtynyt tai vino ja kortti virheellinen eli siinä oli vinolävistystä. Oikein lävistetyn kortin rei istä näkyi ainoastaan mustaa. Vinolävistys johtui yleensä lävistyskoneesta, joka ei asettanut korttia oikeaan alkuasentoon tai päästi sen liukumaan. Ongelma vaati useimmiten huoltomiehen kutsumista paikalle. Operaattori saattoi joskus korjata löytämänsä virheellisen kortin lävistämällä sen uudelleen. Useimmiten kortti kuitenkin käännettiin pakkaan poikittain, mistä asiakas ajon tuloksia konesalista hakiessaan näki syyn siihen, miksei tuloksia vielä ollutkaan. Sitten korttia korjaamaan ja pakka uudelleen ajoon... Yksi syy kahden laskentatoimiston roolien erilaisuuteen oli hieman paradoksaalisesti se, että vaikka matemaatikot olivat tuomassa matematiikkakonetta yliopistoon, he käyttivät sitä omissa tutkimuksissaan verrattain vähän. Fyysikot tarvitsivat tutkimustyössään suurta laskentatehoa, eivät matematiikan tutkijat. Matemaatikoista kansleri P.J. Myrberg, yksi ESKO-projektin alkuunpanijoista, oli edelläkävijöitä tietokoneen käytössä matematiikan perustutkimuksessa, mutta hänen työnsä arvo ymmärrettiin matemaatikkopiireissä vasta myöhemmin. 3 Varautuneisuutta oli. Muistan nähneeni tilaston, jossa verrattiin alkuajan laskentakeskuksen käyttöä, ja matematiikan laitos oli kaikkein hännimmäisiä. Muistan kun liikuin näissä hommissa, minulta kysyttiin, että onko sinulla haalaria ja öljykanisteria mukanasi, Olli Lehto muisteli 1960-luvun alun matemaatikkojen suhtautumista tietotekniikkaan. Kyllä kesti kauan, ennen kuin puhdas matematiikka tieteenä rupesi käyttämään hyväksi tietokoneita. Katsottiin, ettei niistä nyt matematiikalle ole niin hyötyä. 4 Monille matematiikan opiskelijoille tietokoneen kanssa työskentely oli innostavampi kokemus. Pertti Viljanen kuvasi ensikohtaamistaan IBM 1620:n kanssa: Sovelletun matematiikan kurssina oli mahdollista suorittaa kurssi tämän koneen ohjelmoinnista. Elämäni voimakkaimpia tunneelämyksiä oli ja on, kun (iso, riihenkiukaan kokoinen) tietokone lähti nöyrästi toteuttamaan sille määrittelemääni lyhyttä konekielistä ohjelmaa. 5 Omat ja ulkopuoliset asiakkaat Molemmilla laskentatoimistoilla oli aluksi konekapasiteettia enemmän kuin tarpeeksi, sillä yliopiston tietotekniikan käyttäjien joukko oli pieni. Niinpä koneaikaa tarjottiin myös yliopiston ulkopuolelle, kuten jo laskentakeskusta perustettaessa oli kaavailtu. Tähän ohjasi ennen kaikkea taloudellinen pakko. Laiteinvestoinnit ja uuden henkilöstön palkkaaminen vaativat varoja, jotka olivat kiven takana. Yliopiston budjetointimenettely oli nopeasti kehittyvää tietotekniikka-alaa ajatellen kankea, sillä tulevien menojen oli oltava tiedossa 1-2 vuotta etukäteen, jotta ne olisi saatu budjettiin. Yliopiston laitoksilla ei ollut aluksi tarvittavia määrärahoja, jotta ne voisivat antaa töitään laskentakeskuksen suoritettavaksi. Laitosmäärärahat olivat niin pieniä, ettei niistä riittänyt tällaisiin töihin. 6 Myöhemmin tiedekunnille ja laitoksille ohjattiin tietokoneiden käyttöä varten rahaa, jonka tarpeen täsmällinen ennakointi oli kuitenkin vaikeaa. Niinpä määrärahat loppuivat toisinaan kesken, toisinaan niitä jäi yli. Laskentakeskus olikin 1960-luvun alkuvuosina varsin riippuvainen ulkopuolisten asiakkaiden tuomasta lisärahoituksesta, jonka osuus vuotuisista tuloista oli melkein yhtä suuri kuin budjettirahoituksen. Maksullinen palvelutoiminta ulkopuolisille toi myös joustavuutta laskentatoimistojen taloudenpitoon. Yliopiston kvestuuri siirsi näistä palveluista kertyneet tulot laskentakeskuksen tilille sen käyttöön, ja tämän ulkopuolisen rahoituksen tilin käyttö oli joustavampaa kuin yliopiston ja valtion normaalien budjettitilien. Ulkopuoliselle asiakaskunnalle tehtävät työt olivat sekä tieteellisiä että kaupallis-hallinnollisia. Esimerkiksi vuosina 1962-1963 matematiikan laitoksen laskentatoimistolla oli asiakkainaan mm. Pienpuualan toimikunta, Maatalouden tutkimuskeskus, Metsäntutkimuslaitos, Maataloushallituksen kalataloudellinen tutkimustoimisto, Ylioppilastutkintolautakunta, HYY ja SYL sekä Imatran Voima Oy:n sähkölaboratorio. Lisäksi Suomen IBM osti aluksi jonkin verran koneaikaa yliopiston IBM 1620 -koneelta. Ydinfysiikan laitoksen laskentatoimiston asiakkaita olivat puolestaan mm. syöpäjärjestöt, 30 31

Pioneeriajan laskentakeskus Pioneeriajan laskentakeskus Asiakkailla oli 1960-luvulla konesaliin vapaa pääsy, sillä alkuaikoina tietokonetta tarvitsevat joutuivat sitä itse operoimaan. Tutkijat seuraamassa tulostuksen edistymistä. Lasiseinän takana huoneen peräseinällä näkyy ESKOn kaappi. HYKS, Keskusosuusliike Hankkija, Talous- Osake-Kauppa ja Kumi-Tuote Oy. YLT vastasi myös esimerkiksi Turun kaupungin liikennelaskennan vaatimasta konetarpeesta. 7 Laskentakeskuksen asiakkaat saivat osakseen erilaisen hinnoittelun statuksesta riippuen. Ulkopuolisille tehdyistä kaupallis-hallinnollisista töistä otettiin käypä hinta, yliopiston laitosten sekä ulkopuolisten tieteellisiin tarkoituksiin tehty työ myytiin erilaisilla alennusprosenteilla. Wegematicin perusvuokraksi määriteltiin vuonna 1961 aluksi 14 000 mk/tunti (vastaa noin 290 euroa v. 2010) sekä pieni lisähinta apukoneista ja palvelusta; vuonna 1962 perusvuokra alennettiin 10 000 markkaan/tunti. IBM 1620:n perusvuokra taas oli 18 000 mk/tunti (vastaa noin 360 euroa v. 2010). Aluksi matematiikan, ydinfysiikan ja fysiikan laitokset saivat ilmaista koneaikaa kuukausittaisten kiintiöiden mukaan. Muut Helsingin yliopiston laitokset saivat koneaikojen hinnoista 80 prosentin alennuksen ja muut korkeakoulut 50 prosentin; myöhemmin voitiin myöntää jopa 90 prosentin alennuksia. Pitkäaikaisissa sopimuksissa koneaikojen hinnoista saattoivat myös muut saada alennuksia. Tutkijat, jotka ajoivat itse ohjelmiaan virka-ajan ulkopuolella, saattoivat puolestaan saada koneiden käyttöoikeuden 500 mk/tunti (vastaa noin 10 euroa v. 2010) omakustannushinnalla. Johtokunta saattoi lisäksi myöntää eräille laitoksille maksutonta koneaikaa koulutus- ja opetustarkoituksiin. Siinä oli koko 1960-luvun ajan horjuvaa käytäntöä: mistä kerätään maksua, koneajasta vai ihmistyöstä? laskentakeskuksen Asiakkaat ja työt M.A. Numminen laskentakeskuksessa Aika pian sen jälkeen, kun olin tullut taloon vuonna 1964, M.A. Numminen tuli ja halusi saada aineistonsa lävistetyksi korteille. Hän taisi opiskella sosiologiaa. Reikäkorttilävistäjät sanoivat, että me hoidetaan tämä homma äkkiä, jos lupaat tulla pitämään meille musiikkiesityksen. Ja hän tuli. Aurorankadulla oli seminaarikirjastonsali, jossa Numminen soitti kitaraa ja lauloi kaikki nämä kielletyt kappaleensa. Siellä oli koko MLT:n henkilökunta Louhivaaraa myöten kuuntelemassa. Numminen esiintyi hyvin ja sai aineistonsa nopeasti korteille. (Keijo Sulkuvesi) Sään ennustamisesta Meteorologit Juhani Rinne ja Daniel Söderman tekivät vuonna 1964 ensimmäisen alkeellisen säänennustusohjelman, joka perustui samoille periaatteille kuin nykyisillä supertietokoneilla lasketaan. Se peitti jonkinlaisella verkostolla selvästi nykyistä harvemmalla Suomen ja Skandinavian. Kun he laskivat tämänhetkisestä säästä kaksi tuntia eteenpäin, ennusteen laskeminen kesti neljä tuntia. Laskenta oli niin hidasta. (Jorma Torppa) palvelukseen vuonna 1963 tullut Lars Backström muisteli. 8 Ulkopuolisten kaupallis-hallinnollisten töiden kysyntä väheni 1960-luvun puolivälin jälkeen selvästi. Yliopiston ulkopuolella tietokoneet yleistyivät vähitellen ja kaupallis-hallinnollinen tietojenkäsittely kehittyi eri suuntaan kuin tieteellinen Ylioppilaskirjoitukset Ylioppilaskirjoituksia käsiteltiin laskentakeskuksessa ensimmäistä kertaa vuonna 1962, ja sen jälkeen vuoteen 1965 asti. Ylioppilaskirjoituksiin liittyi hyvin suuri vastuu. Se oli tarkoitettu aluksi vain kokeiluluontoiseksi järjestelyksi, ylioppilastutkintolautakunnalla oli varalla vanha tapansa, ns. skrutiinijärjestelmänsä. Ensimmäisenä vuonna tämä tietokonekäsittely oli vain koe, jossa kuitenkin päästiin yllättävän pitkälle. Myöhemmin kuulin, että kun tuloksia verrattiin ja eroja löytyi, aina virheet löytyivät heidän omista papereistaan. Niinpä ilman mitään ilmoitusta meille he lopettivat sen vertailunsa. Siitä vain sitten sihteerit kirjoittivat meidän listauksista puhtaaksi ylioppilastodistukset. Kaksi sellaista virhettä meiltä löytyi, joista koulut valittivat, molemmissa oli tullut vahingossa liian hyvä arvosana. (Jorma Torppa) Ylioppilastodistukset olivat jatkolomakkeella, jossa oli perforoinnit reunassa. Professori Lauri Posti, joka oli silloisen ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtaja, oli talven mittaan kirjoittanut tyhjiin lomakkeisiin nimikirjoituksensa. Meillä oli laatikoittain lomaketta, jossa oli Lauri Postin nimi. Todistukset printattiin sille, ja kun se oli perforoitua jatkolomaketta, perforoinnit piti leikata reunoista pois. Minä nostin todistuslaatikon mopon tarakalle ja ajoin Weilin + Göösiin Töölönkadulle ja siellä kaveri pani pinon leikkuriin ja todistukset tarakalla takaisin. (Keijo Sulkuvesi) laskenta. Niinpä yritykset ja julkinen hallinto saivat paremmin sopivat atk-palvelut muualta eivätkä kaivanneet yliopiston tarjoamaa koneaikaa. Toisaalta laskentakeskuksella oli 1960-luvun puolivälissä entistä vähemmän ylimääräisiä resursseja tarjolla. Tietotekniikan käyttö laajeni yliopistossa kaiken aikaa, eikä laskentakeskuksen 32 33

Pioneeriajan laskentakeskus Pioneeriajan laskentakeskus Ilman toimistoväkeä eivät asiat etene missään organisaatiossa. Arla Sipilä aloitti kansliassa vuonna 1964 ja jatkoi työskentelyään sittemmin osastosihteerin tehtävissä vuoteen 1997 asti. Töitä riitti. Asta Korhonen (vas.), Sirkka Kivinen, Lars Backström ja Eeva Salmi (myöh. Malinen), joka palkattiin ensimmäiseksi reikäkorttilävistäjäksi vuonna 1961. Ennen vanhaan tietokoneen vieressä pohdiskeleva varasi koko laitteiston pelkästään omaan käyttöönsä. MLT:n matemaatikko Matti Huovila työn touhussa IBM 1620:n äärellä. Tupakkalaista ei ollut vielä tietoakaan. koneiden kapasiteetti ja henkilöstön määrä riittänyt aina edes omiin tarpeisiin. Laskentakeskuksen ulkopuoliset asiakkaat olivatkin 1960-luvun puolivälin jälkeen pääosin tutkimuslaitoksia ja muita tieteellistä laskentaa tarvitsevia tahoja, usein vielä sellaisia, jotka tekivät tutkimusyhteistyötä yliopiston laitosten ja tutkijoiden kanssa. Ulkopuoliset työt aiheuttivat runsaasti vaivaa, mutta toisaalta niistä ei haluttu luopuakaan. Huoli budjettivarojen niukkuudesta oli jatkuva, ja laskentakeskus halusi säilyttää asiakastulojen tuoman mahdollisuuden joustavaan taloudenpitoon. Ulkopuolisista töistä katsottiin voitavan luopua vasta sitten, kun budjettivarat olisivat riittävät. 9 Toisena vaihtoehtona oli, että yliopiston laitokset saisivat tarpeeksi budjettivaroja tietokonelaskuja varten ja laskentakeskus tätä kautta asiakastuloja. Tällaista tilannetta ei 1960-luvun kuluessa saavutettu. Vapaa ja itsenäinen työ Työpaikkana laskentakeskus oli varsin miellyttävä. Työntekijöillä oli melkoisesti vapautta, jokaisella oma huone, lauantaina työ päättyi kello 13, kesäkuukausina lauantait olivat kokonaan vapaat, ja kesäloma oli kuusi viikkoa, Veli Jaakko Nummi luonnehti 1960-luvun laskentakeskusta. Alkuaikojen laskentakeskuksesta muotoutui pioneeriajalle ominaiseen tapaan työpaikka, jossa toisaalta suuri työmäärä ja toisaalta työskentelyn vapaus yhdistyivät. Organisaatio oli vakiintumaton, ja koska tietotekniikan tulevaisuuden asemaa ja tarvetta yliopistossa oli vaikeaa arvioida, organisaatiossa oli tietynlainen tilapäisyyden leima. Niinpä esimerkiksi virkoja ei ollut lainkaan, vaan koko henkilöstö oli työsopimussuhteessa. Pääosa väestä oli nuorta, osa suoritti Työn vastapainoksi pitää välillä vähän irrotella. Normaalia arkeahan tämä silloin 60-luvulla oli, muistelee Lars Backström hymyillen kuvan tilannetta. Joppe (Jorma Torppa) seuraa silmä kovana, kun Sirkka, Eeva ja Asta pyörittävät Lassea. 34 35

Pioneeriajan laskentakeskus Pioneeriajan laskentakeskus vielä opintojaan. Työtoverit olivat melkein kaikki alle kolmekymppisiä ja harrastukset sen mukaisia, sanoi laskentakeskukseen vuonna 1968 töihin tullut Hannu Kulokari. 10 Laskentakeskus palkkasi mieluusti matemaattisten aineiden ja usein myös muiden alojen opiskelijoita tilapäistöihin, joista urkeni monille pitkäaikainen ura. Pertti Viljanen, josta myöhemmin tuli laskentakeskuksen jaostopäällikkö, muisteli uransa alkua 1960-luvulla: Minulle kerrottiin, että muutamien muiden tapaan voisin päästä tuntityöhön avustamaan tutkijoita ja opiskelijoita tietokoneen käytössä. Koska käsittääkseni en ollut nopeimpia ohjelmoijia, suuntauduin ennen pitkää miettimään yleiskäyttöisiä ts. uudelleenkäytettäviä ohjelmia. Ensimmäisenä ohjelmointitehtävänä oli muistamani mukaan tutkimusaineiston (ts. reikäkorttipinon) tarkistus ja ristiintaulukointi. Meitä tuntityöläisiä kyllä myös hyväntahtoisesti painostettiin edistymään opinnoissakin. Kun vuonna 1967 sain vihdoin omat matematiikan kurssini ja pro graduni suoritetuiksi, minulle yllättäen tarjottiin palkankorotusta ja pysyvämpää työpaikkaa. 11 Laskentakeskuksen kahtalainen rahoitus osa valtion budjetista, osa asiakaspalveluista johti myös henkilöstön palkkausten kahtiajakoon. Osa laskentakeskuksen työntekijöiden palkoista oli vakinaisesta määrärahasta maksettavia, osa asiakaspalvelutililtä maksettavia. Esimerkiksi vuoden 1963 alussa matematiikan laitoksen laskentatoimistossa työskenteli osaaikaisen esimiehen lisäksi kahdeksan henkeä, joista neljän palkat maksettiin vakinaisesta määrärahasta, neljän palkat sekä esimiehen palkkio asiakaspalvelutililtä. Ydinfysiikan laitoksen laskentatoimistossa taas viiden työntekijän palkat maksettiin vakinaisesta määrärahasta, yhden työntekijän palkka sekä esimiehen palkkio asiakaspalvelutililtä. 12 Rahoitus johti, yliopistolle varsin tyypillisesti, mielenkiintoisiin ratkaisuihin työsuhteissa. Myöhempi teoreettisen fysiikan professori Christofer Cronström tuli vuonna 1961 ydinfysiikan laitoksen laskentatoimistoon töihin ylimääräisen kanslistin nimikkeellä. Hän muisteli työtään 46 vuotta myöhemmin: Sivumennen voin todeta, ettei Cronström toiminut päivääkään kanslistina YLT:ssä; tehtävät olivat kyllä koko ajan suunnittelu- ja ohjelmointityötä. Ilmeisesti oli niin, että oli saatu määrärahoja ylimääräisen kanslistin palkkaamiseen ja näitä rahoja käytettiin tällä tavoin, kun tarve sitä vaati. Tämä on esimerkki siitä, miten 1960-luvulla oli resurssien puutteessa pakko käyttää kaikenlaisia keinoja tieteellisen tai siihen verrattavissa olevan työn rahoittamiseen. 13 Laskentakeskuksen keskeistä työsarkaa oli tutkijoiden ja muiden käyttäjien auttaminen. Vuosien mittaan tulin osallistuneeksi monien tieteenalojen tutkijain laskennallisiin projekteihin. Useimmiten tehtävät olivat tilastotieteellisten mallien käyttöä. Monissa tapauksissa asiakas tarvitsi apua myös laskennallisten tulosten tulkinnassa. Laskentakeskuksen matemaatikoiden tehtäviin kuului konsultointi, laskentamenetelmäin valinta tai suunnittelu, ohjelmointi ja toteutus, Nummi muisteli töitään. Laskentakeskus järjesti ohjelmointikursseja, tarkoituksena oli että tutkijat yliopiston eri laitoksissa oppisivat itsenäisesti suoriutumaan tietojenkäsittelytehtävistään, käyttäen laskentakeskuksen konetta. Tämä onnistui vain muutaman laitoksen kohdalla. Suuri enemmistö käyttäjistä tarvitsi suunnittelu- ja ohjelmointiapua. 14 Tietokoneiden käyttö lisääntyi 1960-luvun mittaan voimakkaasti, ja laskentakeskuksella oli tehtäviin nähden jatkuvasti liian vähän väkeä. Tieteellisten ja ulkopuolisten kaupallis-hallinnollisten töiden lisäksi laskentakeskukselle alkoi hiljakseen tulla myös yliopiston hallinnon töitä, ku- ten yliopiston kurssimaksujen tilitys kvestuurin kanssa sekä vuonna 1965 ensimmäistä kertaa tietokoneella tulostettu opiskelijaluettelo, mikä edellytti yliopiston opiskelijarekisterin siirtämistä atk:lle. 15 Laskentakeskuksen työntekijämäärä kasvoi 1960-luvun aikana seuraavasti: 16 MLT: vuonna 1961 viisi henkeä; 17 henkeä vuonna 1965, 37 henkeä vuonna 1969 YLT: vuonna 1961 viisi henkeä; 10 henkeä vuonna 1965, 18 henkeä vuonna 1969 Nimikemäärä paisui henkilöstömäärään nähden varsin suureksi ja kirjavaksi. Nevanlinnan ehdotuksessa vuonna 1960 laskentakeskuksen henkilökuntaan kaavailtiin nimikkeinä matemaatikkoa, huoltoinsinööriä, kanslistia ja toimistoapulaista. Laskentakeskuksen toiminnan käynnistyttyä tehtävien kirjo alkoi kuitenkin laajeta. Esimerkiksi ensimmäinen reikäkorttilävistäjä Eeva Malinen palkattiin vuonna 1961 ja ensimmäinen YLT:n operatööri (sittemmin operaattori) Juhani Harju vuonna 1962 sekä MLT:oon Keijo Sulkuvesi vuonna 1964. Vuonna 1965 laskentakeskuksessa olivat käytössä nimikkeet matemaatikko, apulaismatemaatikko, matemaatikkoharjoittelija, systeemisuunnittelija, operatööri, kanslia-apulainen, lävistäjä, amanuenssi, assistentti, kanslisti, suunnittelija, ohjelmoitsija, ohjelmoinnin johtaja sekä tilastotieteellinen neuvonantaja. Yliopiston tietotekniikkahenkilöstöä oli aluksi pelkästään laskentakeskuksessa, mutta tietokoneiden käytön laajetessa myös muutamiin tiedekuntiin ja laitoksiin alettiin palkata tarpeen mukaan tietojenkäsittelyyn perehtynyttä henkilöstöä. Eräänlainen avaus laajemmalle atk-henkilöstön palkkaamiselle oli laskentakeskuksen johtokunnan konsistorille 19.10.1967 lähettämä esitys, että tiedekunnat ryhtyisivät palkkaamaan tietojenkäsittelyn asiantuntijoita niihin laitoksiin, joissa tietokoneita käytetään tutkimustyössä. Johtokunta toivoi systeemisuunnittelijan virkojen perustamista näitä tehtäviä varten. Virkoja ei perustettu, mutta aloitteen vaikutus oli silti toivottu, sillä 1960-luvun lopulla tiedekunnat alkoivat palkata työsopimussuhteisia systeemisuunnittelijoita. Laskentakeskus kouluttajana Tietokoneiden käyttäjien koulutus oli alusta asti laskentakeskuksen molempien toimistojen tärkeimpiä tehtäviä. Jo matematiikkakonekomitean aloittaessa laskentakeskustoimintaa 1950-luvun lopussa oli todettu, että asiakkaiden perehdyttäminen ohjelmoinnin perusteisiin oli tarpeen, jotta henkilökunnan aikaa säästettäisiin muihin tehtäviin. Tästä tuli myös yliopiston laskentakeskuksen toiminnassa alusta asti keskeinen periaate. Koska yliopiston laskentakeskuksen vakituinen henkilökunta oli melko pieni, tavoitteeksi tuli, että tietojenkäsittelyä tarvitsevien laitosten oma henkilökunta perehtyisi koneiden käyttöön, jotta se pystyisi itse suorittamaan tehtäviensä ohjelmoinnin. Koulutuksen pääasiallinen tarkoitus oli näin nimenomaan tavoitteiltaan rajattu henkilökunnan ja opiskelijoiden kurssitus yliopiston omien koneiden käyttöön, ei varsinainen tietotekniikka-alan koulutus. 17 Ensimmäiset ohjelmointikurssit järjestettiin Wegematicin ohjelmointia varten keväällä 1961, ja samana syksynä pidettiin ensimmäiset kolme IBM 1620 -koneen ohjelmointikurssia. Jatkossa tietokoneiden käytön ja ohjelmoinnin kursseista tuli säännöllistä koulutusta, jota annettiin toisaalta tutkijoille ja assistenteille, toisaalta yliopiston opiskelijoille. Kursseja pitivät laskentakeskuksen työntekijät muiden tehtäviensä ohessa. 18 Toisinaan saattoi tietokonekurssin käynti johtaa pidempäänkin pestiin. Ensimmäisissä laskuharjoituksissa kävi ilmi, että olin ainoita, joka oli ymmärtänyt ohjelmointitehtävän. Parin 36 37

pioneeriajan laskentakeskus pioneeriajan laskentakeskus Ensimmäisen Wegematic-ohjelmointikurssin budjetointi oli huolellista. Kurssia mainostavassa tiedotteessa todettiin myös laskentakeskuksen pieni henkilökuntamäärä, jonka takia on pyrittävä siihen, että koneen tarvitsijat yleensä laativat itse omat koneohjelmansa. Siksi olisi toivottavaa, että ne laitokset, joilla mahdollisesti tulee olemaan elektronisella tietojenkäsittelykoneella suoritettavia tehtäviä, lähettäisivät edustajansa nyt järjestettäville ohjelmointikursseille. Osanottajilla ei tarvitse olla oppikoulun kurssin yli meneviä matematiikan tietoja. viikon päästä minulle tarjottiin työtä ohjelmoijana, muisteli lukion opettajaksi tähdännyt Lars Backström kokemustaan syksyn 1963 kurssista, jonka hän oli valinnut sovelletun matematiikan laudatur-erikoiskurssiksi. 19 Tietotekniikan opetus laajeni vähitellen. Matematiikan laitoksen laskentatoimisto järjesti lukuvuonna 1964-1965 systeemisuunnittelun peruskursseja kahdella linjalla, toisaalta matematiikan opiskelijoille, toisaalta kaikkien muiden tiedekuntien opiskelijoille. Sovelletun matematiikan tutkintovaatimuksiin sisällytettiin lisäksi kaikille laudaturia opiskeleville pakollinen ohjelmointikurssi. Tietojenkäsittelyn opetuksen nostamiseksi korkeammalle arvosana- ja tutkintotasolle alettiin pian sovelletun matematiikan professuurin täytön jälkeen syksyllä 1964 suunnitella erityisen tietojenkäsittelyopin professuurin perustamista. Laskentakeskuksen johtokunta teki vuoden 1967 budjettia silmälläpitäen professuuria koskevan esityksen yliopiston pienelle konsistorille 20. marraskuuta 1965. 20 Esitys hyväksyttiin, ja Helsingin yliopiston tietojenkäsittelyopin professuuri perustettiin 1. syyskuuta 1967 filosofisen tiedekunnan matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon. Samanaikaisesti perustettiin tietojenkäsittelyopin laitos, jonka vastuulle siirtyi akateeminen tutkimus ja opetus ja näin myös suuri osa aiemmin laskentakeskukselle kuuluneesta opetuksesta. Olli Lehto muisteli professuurin perustamista: Kun täällä Helsingin yliopistossa perustettiin oppituoli, tiesin hyvin, ettei maassa ole tieteellistä pätevyyttä käytännössä ollenkaan ja pitäisi saada professori. Mietin miten tämä ratkaistaan. Ajattelin, että Martti Tienari olisi sopiva henkilö ja sanoin, että oletko kiinnostunut palaamaan takaisin yliopistolle, josta lähdit pois aikoinaan. Siellä on professorinvirka, mutta ennen sitä sinun pitää hankkia oppia noin vuoden ajan. Oletko valmis lähtemään Amerikkaan? Hän vastasi myöntävästi. Silloin oli kaksi paikkaa joita pidettiin parempina kuin muita, Stanford ja MIT. Kirjoitin sitten Stanfordiin ja sain vastauksen, että hän oli tervetullut sinne ja vapautettu kaikista maksuista ja järjestetään asunto, mutta minkäänlaista palkkiota ei voida maksaa henkilölle, joka ei voi osoittaa minkäänlaista pätevyyttä computer sciencen alalla. 21 Tietojenkäsittelytieteen professori Martti Tienarin (vas.) 60-vuotispäivän kunniaksi paljastettiin marraskuussa 1995 Artti Pohjanheimon maalama muotokuva. Tienari toimi laskentakeskuksen johtokunnan puheenjohtajana vuosina 1971-1992 muutamaa taukoa lukuun ottamatta. Kaapelitehtaan ja yliopiston laskentakeskuksen palveluksessa samanaikaisesti ollut Tienari sai tarvittavan rahoituksen Suomesta ja vietti talven 1966-1967 Yhdysvalloissa tutustuen sikäläiseen tietotekniikan yliopisto-opetukseen ja laskentakeskustoimintaan. Hänet määrättiin tietojenkäsittelyopin vt. professoriksi syksyllä 1967, ja kaksi vuotta myöhemmin hänet normaalin virantäyttöprosessin jälkeen nimitettiin professuuriin. laskentakeskuksen UUdelleenjärjestely Laskentakeskuksen hallinto pysyi pitkään periaatteiltaan sellaisena kuin vuonna 1961 päätettiin. Johtokunnan puheenjohtajana toimi professori Gustaf Elfving vuoteen 1967 saakka ja hänen jälkeensä professori L.A. Vuorela. Professori K.V. Laurikainen jatkoi niin ikään ydinfysiikan laitoksen laskentatoimiston esimiehenä aina vuoteen 1978 saakka. Matematiikan laitoksen laskentatoimiston esimiehenä oli johtosäännön mukaisesti sovelletun matematiikan professori. Avoinna olevaa professuuria hoitivat vuosina 1961-1962 yhdessä dosentti Kari Karhunen ja professori Pentti Laasonen, jotka myös vuorottelivat MLT:n esimiehen tehtävässä. Kesällä 1962 sovelletun matematiikan vt. professoriksi ja siis samalla laskentatoimiston esimieheksi määrättiin dosentti Ilppo Simo Louhivaara, joka hoiti tehtävää vuoteen 1964 saakka. Veli Jaakko Nummi kuvasi Louhivaaraa täydelliseksi herrasmieheksi: Hän ei koskaan menettänyt malttiaan, oli aina valmis auttamaan, piti ehdottomasti sanansa ja hoiti virkatehtävänsä äärimmäisen tunnollisesti. 22 Vuosia auki olleeseen professuuriin nimitetty Paul Kustaanheimo ilmoitti pian virkaan astuttuaan syyskuussa 1964, että hän ei halunnut hoitaa virkaan liitettyä laskentatoimiston esimiehen tehtävää. Laskentakeskuksen johtokunnan puheenjohtaja lähettikin 9. syyskuuta 1964 konsistorille esityksen päätoimisen esimiehen toimen perustamisesta. 23 Esimiehen tehtävän ja professuurin irrottaminen toisistaan teki ajankohtaiseksi pohtia laskentakeskuksen johtokunnan kokoonpano uudelleen. Niinpä laskentakeskuksen johtokunta esitti lokakuussa 1964 yliopiston konsistorille johtosäännön muutosta. Ehdotuksen mukaan 38 39