RUNOMUOTO VIITTOMAKIELEN TULKKAUKSESSA Neele Räihä ja Johanna Vuorinen Opinnäytetyö, kevät 2012 Diakonia-ammattikorkeakoulu Diak Länsi, Turku Viittomakielentulkin koulutusohjelma Viittomakielentulkki (AMK)
TIIVISTELMÄ Räihä, Neele & Vuorinen, Johanna. Runomuoto viittomakielen tulkkauksessa. Diak Länsi, Turku, kevät 2012, 55 s., 2 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Viittomakielentulkin koulutusohjelma, viittomakielentulkki (AMK). Tavoitteena oli tutkia, mitä eroa on suomenkielisellä ja viittomakielisellä runoudella ja mitä kielellisiä eroja tulkkauksessa tulisi ottaa huomioon. Runouden kääntäminen puhutusta kielestä toiseen on niin yleistä, että sitä on tutkittu enemmän kuin mitään muuta kirjallisuuden lajia. Runojen tulkkaaminen puhuttujen kielten välillä on kuitenkin epätyypillistä. Runoutta tulkataan jossain määrin suomalaiselle viittomakielelle, mutta siitä ei löydy juurikaan tutkimustietoa, jota haluttiin työssä kerätä ja kartoittaa. Työhön sisältyi toiminnallinen osa, joka toteutettiin Turun Keskiaikaisilla markkinoilla kesällä 2011 tulkkaamalla kaksi turnajaisesitystä viittomakielelle. Turnajaisesityksen käsikirjoituksessa oli käytetty tyylikeinona puhuttujen kielten runoudelle tyypillistä riimiä eli loppusointua. Tulkkaukset tallennettiin myöhempää analysointia varten. Kirjallisessa osassa käsiteltiin suomenkielistä ja viittomakielistä runoutta sekä runouden kääntämistä ja tulkkaamista viittomakielelle. Tulososiossa analysoitiin toiminnallisena osana tehdyn käännöksen toimivuutta tulkkaustilanteessa. Analyysi toteutettiin poimimalla teoriaosuudesta viittomakieliselle runoudelle tyypillisiä piirteitä, jonka jälkeen havainnoitiin niiden esiintymistä toteutuneessa tulkkauksessa. Runomuotoisten tekstien tulkkaamisessa viittomakielelle tulee huomioida viittomakieliselle runoudelle tyypillisiä piirteitä kuten viitottujen runojen rytmi, toisto, ei-manuaaliset elementit ja tilankäyttö. Myös käsimuotojen valinta on merkittävässä roolissa, sillä samaa käsimuotoa toistamalla tulkkauksesta saadaan runomuotoisempaa. Valmistautuminen vaikuttaa tulkkauksen laatuun. Runoudessa sekä muoto että merkitys ovat tärkeitä, ja niiden tulisi välittyä myös tulkkauksessa. Tämän vuoksi runoutta on lähes mahdotonta tulkata kääntämättä tekstiä etukäteen, mikäli muoto ja merkitys halutaan säilyttää. Asiasanat: runojen tulkkaus, valmisteltu tulkkaus, viittomakielinen runous, runous, Keskiaikaiset markkinat
ABSTRACT Räihä, Neele and Vuorinen, Johanna Poetry in Sign Language Interpreting. Turku, Spring 2012. 55 p., 2 appendices. Diaconia University of Applied Sciences, Turku Unit Degree Programme in Sign Language Interpreting. The main aim of the present study was to research interpreting poetry into Sign Language and to explore what language related differences one should take into consideration in the process. In the field of literature several studies have been made focusing on translating poetry between spoken languages but studies on interpreting poetry are rarer. However interpreting poetry from spoken Finnish into Finnish Sign Language is quite common. In the summer 2011 two tournaments were interpreted at the Medieval Market of Turku as the functional part of the study to gain personal knowledge of the challenges one will face when interpreting poetry into sign language. The script of the tournament was written in poetic form, focusing on rhyme. The interpretations were captured on film so they could be analyzed. The written part of the study examines both spoken and signed poetry and also the process of translating and interpreting spoken poetry into Finnish Sign Language. Interpreting poetry into Sign Language is a complex process. Rhythm, repetition, non-manual aspects and location are the main elements of signed poetry that one should take into consideration when interpreting poetry into Finnish Sign Language. Preparation has a straight effect on the quality of an interpretation. In general, both form and meaning are important parts of the poems and they should be acknowledged in the interpretation as well. Due to this it is almost impossible to interpret a poem without translating it first to retain its form and meaning. Key words: poetry, Sign Language poetry, Interpreting poems, Prepared Interpreting, Medieval Market of Turku
SISÄLLYS 1 JOHDANTO... 6 2 RUNOUS... 7 2.1 Suomenkielinen runous... 7 2.2 Viittomakielinen runous... 8 2.2.1 Viittomavalinnat... 10 2.2.2 Rytmi... 10 2.2.3 Tilankäyttö... 11 2.2.4 Ei-manuaaliset elementit... 12 2.2.5 Toisto... 13 3 RUNOUDEN TULKKAAMINEN JA KÄÄNTÄMINEN VIITTOMAKIELELLE... 15 3.1 Tulkkaus... 15 3.2 Käännösteoriat tulkin apuna... 16 3.2.1 Käännösstrategiat runouden kääntämisessä... 16 3.2.2 Skoposteoria... 17 3.2.3 Dynaaminen ekvivalenssi... 18 3.2.4 Pragmaattiset adaptaatiot... 18 3.3 Valmisteltu tulkkaus... 19 3.4 Runouden tulkkaaminen viittomakielelle... 20 4 TULKKAUS KESKIAIKAISILLA MARKKINOILLA... 22 4.1 Rohan Tallit... 22 4.2 Turnajaisesitys... 23 4.3 Tulkkaukseen valmistautuminen... 24 4.4 Sijoittuminen tulkkauspaikalle... 25
5 KÄÄNNÖSPROSESSIN ANALYSOINTI... 27 5.1 Käännösprosessin vaiheet... 27 5.1.1 Analyysivaihe... 28 5.1.2 Siirtovaihe... 29 5.1.3 Muotoiluvaihe... 30 5.2 Kääntämisen haasteet... 31 5.2.1 Viittomavalinnat... 31 5.2.2 Rytmi... 33 5.2.3 Tilankäyttö... 34 5.2.4 Ei-manuaaliset elementit... 34 5.2.5 Toisto... 35 5.2.6 Kielikuvat ja ikonisuus... 36 6 POHDINTA... 38 LÄHTEET... 40 LIITTEET... 43 LIITE 1: Turnajaiskäsikirjoitus LIITE 2: Turnajaiskäsikirjoitus glossattuna
1 JOHDANTO Opinnäytetyömme aiheena on runomuotoisten tekstien tulkkaaminen suomalaiselle viittomakielelle. Runouden tulkkaaminen viittomakielelle on haastavaa, mutta toisaalta juuri sen vuoksi tulkille niin antoisaa. Usein runouteen painottuvia tulkkaustilauksia vastaanottavat pääasiassa runoudenharrastajat tai runoudesta muuten kiinnostuneet tulkit. Opinnäytetyön toiminnallisena osana tehtiin tulkkaus Turun Keskiaikaisilla markkinoilla turnajaisesityksessä kesällä 2011. Tulkkauksessa oli monta haastetta: runomuotoinen teksti, vanhahtava sanasto sekä tulkkauksen nopea vauhti. Halusimme keskittyä työssämme nimenomaan runomuotoisten tekstien tulkkaamiseen, sillä aihetta on tutkittu hyvin vähän ja se kiinnosti meitä eniten haasteellisuudessaan. Työ pohjautuu paljolti viittomakieliseen runouteen sekä siihen, mitä viittomakielisen runouden elementtejä tulkin tulisi hyödyntää tulkatessaan suomenkielistä runoutta suomalaiselle viittomakielelle. Koska viittomakielentulkit saattavat työssään kohdata tulkkaustilanteita, joissa runomuotoista tekstiä tulkataan muuntyyppisten tekstien ohessa, halusimme selvittää, millaisia tyyliseikkoja tulkkauksessa tulee huomioida. Runomuotoisia tekstejä on kuitenkin lähes mahdotonta tulkata perehtymättä tekstiin etukäteen ja raakakäännöstä tekemättä, jos runolle ominainen poljento ja merkitysvastaavuus halutaan säilyttää. Työssä painotetaan teoriapohjan toteutumista käytännössä. Tutkimustuloksistamme on hyötyä sekä viittomakielentulkeille että tulkkiopiskelijoille, koska työhön on koottu runomuotoisen tulkkauksen keskeiset asiat.
7 2 RUNOUS Toisin kuin esimerkiksi asiatekstit, runo voi olla samalla kertaa pieni ja suuri. Runossa tärkeitä elementtejä ovat sanat, äänneasu, rytmi, rakenne ja toisto, joskus jopa välimerkit. Juuri tämän vuoksi runo voidaan tulkita monin eri tavoin lukijasta riippuen. (Mikkola, Koskela, Haapamäki-Niemi, Julin, Kauppinen, Nuolijärvi & Valkonen 2004, 278.) Suomenkielinen ja viittomakielinen runous eroavat toisistaan jo kielten erilaisen tuottotavan vuoksi. Tämä tulee huomioida myös tulkkauksessa. Kieltenvälisessä tulkkaamisessa on tärkeää tuntea molempien kielten lainalaisuudet, jotta tulkkaus palvelee mahdollisimman hyvin kohdekielistä vastaanottajaa. 2.1 Suomenkielinen runous Runous on kaunokirjallisuuden ja sanataiteen osa-alue, jossa voidaan runojen syntymätavan mukaan tehdä jako kansanrunouteen ja taiderunouteen. Runot voivat olla esitystavastaan riippuen joko lyyrisiä, eeppisiä tai draamallisia. (Hosiaisluoma 2003, 807.) Lyyriset runot voivat olla sävyltään ja ainekseltaan monenlaisia, ja myös niiden muoto vaihtelee mitallisista vapaamuotoisiin (Mattila 1984, 48). Suomalaisille tutuimpia runolajeja ovat iskelmä- ja rocklyriikka (Mikkola ym. 2004, 284). Eeppisessä sanataiteessa kerrotaan yleensä ihmisistä, heidän keskinäisistä suhteistaan, ihmisen ja yhteiskunnan tai luonnon välisestä suhteesta. Draamalliset runot perustuvat vuoropuhelulle ja muistuttavat mahdollisesti näytelmää. (Mattila 1984, 18 22.) Kirjoitetut runot jaetaan tyypillisesti säkeisiin, jolloin ne on jo säejaon perusteella helppo tunnistaa runoiksi pelkän näön varassa (Viikari 2006, 48). Säe tarkoittaa runon riviä, joka runomittaa noudattavassa runossa koostuu yhdestä tai useammasta tavuvaihtelusta (Hosiaisluoma 2003, 898). Runomitta perustuu rytmin eli poljennon säännöllisyyteen. Esimerkiksi suomen kielessä sanoja painotetaan aina ensimmäisellä tavulla, jolloin toinen tavu on painoton. Sanan kahta ensim-
8 mäistä tavua seuraavien tavujen painottumiseen vaikuttaa tavujen yhteismäärä. Tällainen painollisten ja painottomien tavujen vaihtelu tuo runoon rytmikkyyttä. (Mikkola ym. 2004, 279.) Useimmissa nykykielissä runomitta syntyy nimenomaan tavujen painosta, kun taas esimerkiksi kalevalamittainen runous rakentuu painon lisäksi kestolle. Runomitan ajatellaan saavan aikaan mielihyvän tunteita, koska runomuodon rytmisyys voidaan kokea vaikuttavana, tuudittavana ja helposti tunnistettavana. Runo siis herättää tunteita ja painuu helposti mieleen rytmisyytensä ansiosta. (Hosiaisluoma 2003, 804 805.) Yksi runouden yleinen tyylikeino on alkusointu eli allitteraatio, joka pelkistettynä tarkoittaa runossa lineaarisesti esiintyvien sanojen alkutavujen yhtäläisyyttä (vaka vanha Väinämöinen) (Mikkola ym. 2004, 17, 278 279). Alkusointu on niin tehokas tyylikeino, että sitä on hyödynnetty paitsi suomalaisessa kansanrunoudessa, myös monissa nopearytmisissä loruissa (Hosiaisluoma 2003, 531 532). Tavujen äänteellistä yhteensointumista voi esiintyä myös runosäkeiden lopuissa, jolloin kyseessä on loppusointu eli riimi (pala kala) (Mikkola ym. 2004, 17, 278). Suomenkielisessä runoudessa loppusointu esiintyy yleensä yksitavuisena, mutta myös useampitavuisia loppusointuja käytetään. Riimiyksiköt esiintyvät yleensä lähekkäin, esimerkiksi peräkkäisissä säkeissä. Sekä alku- että loppusoinnun käyttö tuottaa melodista tyydytystä, kun äänteet toistuvat ja sointuvat yhteen. Alku- ja loppusoinnun käyttö auttaa myös jäsentämään runoa, sidostaa säkeitä yhteen ja auttaa muistamaan runon paremmin. (Hosiaisluoma 2003, 37 38, 531.) 2.2 Viittomakielinen runous Viittomakielelle ominaisia piirteitä ovat kielen visuaalisuus ja ikonisuus eli kuvanomaisuus. Viittomakielessä ikonisuus ilmenee puhutuista kielistä poikkeavalla tavalla. Perusviittomisto ja kieliopin muotokeinot ovat viittomakielessä huomattavan ikonisia: tekemiseen voidaan viitata jäljittelemällä sitä pantomiimi-
9 sesti ja esineeseen puolestaan voidaan viitata hahmottelemalla käsin sen muoto. (Rissanen 2006, 29.) Viittomakielen rakenne eroaa suomen kielen rakenteesta melko paljon, mikä onkin huomioitava viittomakielistä runoutta tarkasteltaessa. Tämä tuo omat haasteensa kieltenväliseen kääntämiseen ja tulkkaamiseen. Viittomakielisiä runoja voidaan verrata viittomakielellä tuotettuihin lauluihin, sillä ne ovat tyylillisesti melko vastaavia. Arkipäiväisen viittomisen sekä viittomakielisten runojen ja laulujen välille on vaikea tehdä eroa, koska asiaa on tutkittu hyvin vähän. (Vivolin-Karén & Lehtonen 2006, 31.) Voidaan kuitenkin ajatella, että runoja viitottaessa käytetään samoja elementtejä kuin arkipäivän viittomisessa, mutta taiteellisemmassa muodossa: voimakkaasti ja runoudelle tyypillisellä tavalla esitettynä. Rytmi on yksi suurimmista taiteellisen vaikutelman luojista. Runoa viittoessa viittojan koko ulkoinen olemus muuttuu. (Pääkkönen 1994, 28 29.) Viittomakieliset runot voidaan jakaa kahteen pääryhmään sen mukaan, onko runo luotu suoraan viittomakielellä vai käännetty suomen kielestä viittomakieleen. Runojen käännöstyössä on huomioitava, kuinka käännöstä tehdään: käännetäänkö runo sellaisenaan, jolloin sanajärjestys on alkuperäislähteen kanssa sama, vai niin, että kääntäjä tekee runosta tulkinnan. (Vivolin-Karén & Lehtonen 2006, 31.) Suoraan viittomakielellä luotuja runoja on kolmenlaisia. Näitä ovat runot, joissa pääosassa on jonkun asiakokonaisuuden kuvaaminen, runot, joissa käytetään vain yhtä käsimuotoa sekä runot, joissa viittomiin valitut käsimuodot muodostavat järjestyksessä aakkoset tai numeraalit ykkösestä kymmeneen tai sataan. (Vivolin-Karén & Lehtonen 2006, 32.) Viittomakielistä runoutta voidaan esittää yksin, kaksin tai kuoroissa. On myös yleistä, että puhutusta kielestä käännettyjä lauluja ja erityisesti virsiä viitotaan kuorossa. Sen sijaan runouden viittominen yhtäaikaisesti ryhmänä on harvinaisempaa. (Sutton-Spence 2005, 30.) Viittomakielisessä runoudessa viittomavalinnat ovat merkittäviä. Runoon valittujen viittomien kaikkien osien tulee olla tyyliltään yhteensopivia, ja lisäksi niiden
10 pitää sopia juuri esitettävän runon sisältöön. (Vivolin-Karén & Lehtonen 2006, 31.) Viittomavalintojen lisäksi viittomakieliselle runoudelle tyypillisimpiä piirteitä ovat rytmi, tilankäyttö, ei-manuaaliset elementit ja toisto (Sutton-Spence 2005, 14). 2.2.1 Viittomavalinnat Viittoma vastaa puhutun kielen sanaa tai joskus kokonaista lausetta. Jos jollekin asialle tai esineelle ei ole viittomaa, sellaisen voi tarvittaessa luoda keinotekoisesti tai spontaanisti. Viittomakieliset asiakkaat joko hyväksyvät tai hylkäävät tällaiset tietyssä hetkessä luodut viittomat. (Rissanen 1990, 23 25.) Keinotekoiset viittomat ovat usein sormiaakkosjohdoksia eli viittomia, jotka on muodostettu jo olemassa olevista viittomista. Sormiaakkosjohdoksella luodun viittoman käsimuoto on kirjoitetun kielen alkukirjainta vastaava sormiaakkonen. Esimerkiksi viittoma ENERGIA tuotetaan viittomalla VOIMA /E/-käsimuodolla. (Jantunen 2003, 82.) Viittomakielen tutkija Rachel Sutton-Spence on analysoinut viittomakielisen Dorothy Milesin brittiläisellä viittomakielellä (BSL) luotuja runoja. Hän on todennut, että runoissa on käytetty uusia viittomia, jotka on luotu muokkaamalla viittomien fonologisia eli rakenteellisia ominaisuuksia. Säännöllisen fonologisen poikkeavuuden avulla voidaan runoon tai säkeistöön saada aikaan huippukohtia. Viittomien luomisessa on korostettu kielen estetiikkaa ja hyödynnetty esimerkiksi tavallisesta viittomakielestä poikkeavaa käsien kontaktia ja kasvojen peittämistä. Viittomakielisissä runoissa viittomat on tehty ja aseteltu niin, että liike on joustava läpi viittomatilan. (Sutton-Spence 2000, 6 15.) 2.2.2 Rytmi Rytmi voi vaihdella yksittäisen runon sisällä tai se voi säilyä samana alusta loppuun. Viitottujen runojen rytmiin vaikuttavat erityisesti viittojan tekemät viittomavalinnat sekä käsien ja vartalon liikkeet. Erityisesti viittomien liikkeitä voidaan
11 varioida niin, että ne synnyttävät runollisen rytmin. Joissakin runoissa polysynteettisiä viittomia käytetään paljon, kun taas toisissa pääroolissa ovat kiinteät viittomat. (Vivolin-Karén & Lehtonen 2006, 31.) Polysynteettisillä viittomilla tarkoitetaan sellaisia viittomia, jotka eivät ole vakiintuneita, ja joita ei voida käyttää sellaisenaan vaan ne ovat aina sidoksissa viitottavaan asiaan. Kiinteät viittomat ovat puolestaan vakiintuneita. Viittomien liikkeet sisältävät sekä käsimuodon sisäistä liikettä sormissa, kuten värinää ja tutinaa, että liikettä viittoman suunnassa ja toisinaan myös nopeudessa. Viittoman suunnassa tapahtuvilla liikkeillä on viittomakielessä kaksi merkittävää tehtävää. Liikkeet voivat olla osa viittoman perusrakennetta. Jos yhdessä runossa käytetään useita viittomia, joissa kaikissa on sama perusliike, saadaan viittomiseen jonkinlainen runomuotoinen liikesarja. Liikkeet voivat olla myös lisäyksiä tietyn viittoman perusmuotoon ja täten tuoda viittomiseen variaatiota. Molemmat edellä mainitut aspektit voivat johtaa runon rytmittymiseen, jolloin runon viittoja voi valita esimerkiksi nopeita, hitaita, hienovaraisia tai teräviä liikkeitä luomaan viittomiseen kontrasteja tai säännöllisyyttä. (Sutton-Spence 2005, 36 37.) 2.2.3 Tilankäyttö Yksi viittomakielen rakenteellinen erityispiirre on paikantaminen tilaan. Paikantamalla viittoja luo kertomastaan tilanteesta eteensä ikään kuin näyttämön, jonne hän sijoittaa henkilöt ja asiat, joista kertoo. Paikantamisen avulla viittoja voi kuvata myös asioiden välisiä suhteita. Yleensä paikannettava asia nimetään ensin sitä vastaavalla viittomalla ja sen jälkeen sille osoitetaan etusormella paikka viittomatilassa. (Rissanen 1990, 15 18.) Runoja viitottaessa tilankäytön tulee olla hyvin selkeää, melko suurta, ja jokaisella paikalla on oma merkityksensä (Vivolin-Karén & Lehtonen 2006, 31). Siinä missä puhuttujen kielten runoissa sanat esiintyvät yleensä lineaarisesti peräkkäin, viitotuissa runoissa viittomat voivat esiintyä viittomatilassa vapaasti ja luoda viittomiseen estetiikkaa ja kontrasteja. Viittomat voidaan artikuloida viittoma-
12 tilan eri tasoissa: jotkut ylhäällä, toiset alhaalla, vasemmalla tai oikealla. (Sutton-Spence 2005, 38.) Eri paikoissa tuotetut viittomat voivat saada aikaan runon katsojassa erilaisia mielikuvia. Esimerkiksi vartalolla tai sen läheisyydessä tehdyt viittomat voivat symboloida jännittyneisyyttä ja pelkoa, kun taas vartalosta poispäin suuntautuvat viittomat luovat rennon, avoimen ja onnellisen tunnelman. (Sutton-Spence 2000, 14.) 2.2.4 Ei-manuaaliset elementit Runoon ja esitykseen vaikuttavat keskeisen kielellisen sisällön lisäksi eimanuaaliset elementit, esimerkiksi vartalon asento sekä viittomisen vauhti ja jännite. Runossa ja sen esityksessä olennaista on myös se, istuuko vai seisooko runon esittäjä. (Sutton-Spence 2000, 29.) Roolinvaihtoa käytetään kertovassa viittomisrekisterissä ilmaisemaan, kuka milloinkin toimii tekijänä. Viittoja voi ilmaista tekijän ja tilanteeseen osallistuvien roolit eleillä, kehon asennoilla ja niiden muuttamisella. (Rissanen 1990, 24.) Esimerkiksi vartalon tai suun liikkeet voivat seurata tiettyä kaavaa ja tällä tavoin antaa viittomiselle runomuodon. Runossa voidaan muun muassa kuvata eri tekijöitä erilaisilla suun liikkeillä. Esimerkiksi viittomakielisen runoilija Dorothy Milesin runossa Afternoon esiintyy kolme eri hahmoa. Näistä ensimmäinen on kertoja itse, joka kuvaa syömistään suurilla ja rennoilla suun liikkeillä. Toisena esiintyvän koiran syömistä kuvataan tiukemmilla ja pienemmillä suun liikkeillä. Kaikista tiukimpia, pienimpiä ja terävimpiä suun liikkeitä käytetään kuvatessa viimeisen hahmon eli linnun syömistä. (Sutton-Spence 2000, 13.) Viittomakielisen runouden esityksessä on tiettyjä piirteitä, jotka johtuvat kielen visuaalisuudesta. Viitottua runoa videolle tallennettaessa kamera voi esimerkiksi tarkentaa osaan viittojasta, kuten kasvoihin, käsiin tai jopa yhteen käteen. Näin voidaan painottaa tehtyä viittomaa tai asiakokonaisuutta. Tarkentamalla
13 käsiin tai kasvoihin tiettynä hetkenä voidaan lisätä esityksen runollista merkittävyyttä. (Sutton-Spence 2000, 30.) 2.2.5 Toisto Toisto on tärkeä elementti viittomakielisessä runoudessa. Runotyylisessä viittomisessa tiettyjä viittomia tai niiden osia voidaan toistaa normaalista viittomisesta poikkeavasti. Tällainen toisto luo viittomiseen esteettisyyttä, ja toistoilla runosta voi saada elegantin ja viihdyttävän. Runoilijan taidokkuus luoda tiettyä kaavaa noudattava runo voi olla myös katsojasta ihailtavaa. Toistolla voidaan myös korostaa epätavallisia yhteyksiä sanojen tai ideoiden välillä, mikä luo runolle erityistä arvoa. Toistettavan aspektin ei tarvitse kuitenkaan rajoittua vain yhteen, vaan toistoa voi olla missä tahansa niistä elementeistä, joista viittomat koostuvat. Käytännössä runomuotoisessa viittomisessa voidaan siis toistaa käsimuotoa, orientaatiota, liikettä, paikannusta ja ei-manuaalisia elementtejä tai kaikkia näistä elementeistä. (Sutton-Spence 2005, 25.) Lähes kaikissa viittomakielisissä runoissa voidaan havaita käsimuodon toistoa. Joskus käsimuotoa toistetaan sen visuaalisen efektin vuoksi, usein käsimuodoilla on kuitenkin syvempi merkitys runon olemuksen kannalta. Toistot saattavat esimerkiksi yhdistää ideoita tai valottaa syvempiä konnotaatioita eli mielleyhtymiä viittomien taustalla. Usein käsimuotojen (KUVIO 1. Käsimuodot) valinnassa keskitytään kuitenkin niiden luomiin tunnetiloihin. Esimerkiksi käsimuodot /5/ ja /B/ ovat avoimia, jolloin niiden ajatellaan olevan konnotaatioiltaan positiivisempia kuin käsimuodot [A] ja /Å/, jotka ovat sulkeutuneita käsimuotoja. Käsimuodot /G/, /V/, /I/ ja /Y/ ovat teräviä, kun taas käsimuodot [A], /o/ ja /c/ ovat pehmeitä ja soljuvia. (Sutton-Spence 2005, 25 26.)
14 KUVIO 1. Käsimuodot (Jantunen 2003, 33) Käsimuotojen positiivisten ja negatiivisten konnotaatioiden esiintymisestä suomalaisessa viittomakielessä ei voida olla varmoja, sillä tutkija Rachel Sutton- Spencen tekemä tutkimus koskettaa brittiläisen viittomakielen runoutta. Joka tapauksessa käsimuotojen valinnalla on tärkeä merkitys runomuotoisessa viittomisessa ja runouden tulkkaamisessa viittomakielelle. Kun viittomisessa käytetään jatkuvasti samaa käsimuotoa, paikannusta tai liikettä, siihen saadaan runomainen ilme. Tätä voidaan jossain määrin kutsua riimittelyksi. On kuitenkin tärkeää huomioida, että riimit, alkusoinnut, sanojen yhteensointuvuus ja muut puhuttujen kielten runoille tyypilliset piirteet eivät suoraan päde viitottuun runouteen. Edellä mainitut piirteet ilmenevät puhutuissakin runoissa vain, koska peräkkäisyys on puhutuille sanoille tyypillistä. (Sutton- Spence 2005, 42.)
15 3 RUNOUDEN TULKKAAMINEN JA KÄÄNTÄMINEN VIITTOMAKIELELLE Tulkkaus, valmisteltu tulkkaus ja kääntäminen eroavat toisistaan muun muassa käytettävissä olevan ajan ja tulkkaustilanteesta etukäteen saadun tiedon osalta. On hyvä muistaa, että valmistautumisaika riippuu täysin työtilausten ajoittumisesta tulkin aikatauluun eikä valmistautumiseen aina ole mahdollisuutta. Jos tulkki saa runon etukäteen työstettäväksi, voidaan tulkkaukseen valmistautuminen nähdä työaikana. Viittomakielentulkit tekevät pääasiassa tulkkauksia, mutta ovat pätevöityneet tekemään myös käännöstöitä suomen ja suomalaisen viittomakielen välillä. Tutkimuksessamme on olennaista erottaa edellä mainitut termit, sillä tulkkauksemme Turun Keskiaikaisilla markkinoilla oli pääasiassa valmisteltu tulkkaus, jota varten teimme käännöstyön. Tulkkaustilanteeseen sisältyi myös valmistelematonta, spontaania juontoa ja vuorosanoja, joista emme olleet saaneet etukäteistietoa. Valmistelemattoman tulkkauksen analysointiin emme tutkimuksessamme keskity, koska valmistelematon osuus ei ollut runomuotoista. 3.1 Tulkkaus Tulkkaus on yksi kääntämisen muoto. Tulkkausta on mahdollista tehdä konsekutiivisesti eli perättäisesti, jolloin tulkki kääntää puheessa esiintyvien taukojen aikana siihen mennessä puhutut asiat. Toinen tulkkaustapa on simultaanitulkkaus, jossa tulkki tulkkaa simultaanisti eli samanaikaisesti, kun puhuja tuottaa tekstiä. (Ingo 1990, 58 59.) Viittomakielentulkkien työssä puhuttua kieltä tulkataan viitotulle kielelle ja päinvastoin. Viittomakielen tulkkauksessa simultaanitulkkaus on yleisempää kuin konsekutiivitulkkaus. Tulkkaus voi olla joko yhden- tai kahdensuuntaista tilanteesta riippuen. Yhteen suuntaan tulkkaus on tulkille selkeämpää ja helpompaa kuin kahdensuuntainen tulkkaus, jossa tulkin molemmat työkielet ovat sekä lähde- että kohdekieliä. Pu-
16 huttu tuotos on ainutkertaista ja nopeaa, mikä asettaa tulkkaukselle erilaiset vaatimukset kuin käännökselle. Tulkattu teksti ei voi olla yhtä huoliteltua kuin käännös, jota on käännösprosessin aikana mahdollista hioa ja muokata. (Ingo 1990, 57 61.) Tulkkaus eroaa kääntämisestä esimerkiksi siten, että tulkkaustilanne on aina hetkellinen ja tulkkausratkaisut on luotava tulkkaustilanteessa. Tulkkausprosessin on tapahduttava nopeasti, eikä virheisiin ole aina mahdollista puuttua. (Saresvuo & Ojanen 1988, 140.) 3.2 Käännösteoriat tulkin apuna Toisin kuin tulkkaus, kääntäminen ei ole sidoksissa aikaan, vaan kääntäjä voi työstää tekstiään pitkiäkin ajanjaksoja. Käännösteorioille on lukuisia luokittelutapoja. Yleisin lienee sellainen, jossa teorioita tarkastellaan sen kannalta, ovatko ne lähtö- vai tulotekstikeskeisiä. Lähtötekstikeskeisillä teorioilla tarkoitetaan sellaisia käännösteorioita, joissa käännös on uskollinen lähtötekstille. Kohdetekstikeskeisissä teorioissa pyritään puolestaan huomioimaan kohdekielinen lukija. Toisin sanottuna käännösteorioiden voidaan ajatella pyrkivän adekvaattisuuteen tai ekvivalenssiin. (Hytönen 2006, 66 70.) Hytösen mukaan ekvivalenssi voidaan tulkita monella eri tavalla, mutta yleisimmin sen ajatellaan tarkoittavan lähtö- ja tulokielisten tekstien vastaavuutta. Adekvaattisuus puolestaan viittaa siihen, että käännös on mahdollisimman toimiva kohdekielisen vastaanottajan kannalta. Viime vuosina käännösteorioiden kirjossa on alettu suosia adekvaattisuutta tavoittelevia käännösteorioita ekvivalenssiin pyrkivien sijaan. (Hytönen 2006, 66 70.) Käsittelemme työssämme niitä käännösteorioita ja strategioita, joita itse hyödynsimme tulkkaukseen valmistautuessamme. 3.2.1 Käännösstrategiat runouden kääntämisessä Runojen kääntämistä on tutkittu kirjallisuuden kääntämisessä enemmän kuin mitään muuta kirjallisuuden lajia. Runouden kääntämisessä on vaikea erottaa
17 yhtä tiettyä käännösstrategiaa, ja yleensä aihetta käsittelevissä tutkimuksissa kääntäjät havainnoivat omia kokemuksiaan. Kielitieteilijä André Lefevere (1975) on erottanut käännösprosessista seitsemän erilaista käännösstrategiaa, jotka ovat foneeminen kääntäminen, sanatarkka kääntäminen, runomittakäännös, runosta proosaksi, riimikääntäminen, silosäekäännös sekä tulkinta. (Bassnett 1995, 101 102.) Pyrimme raakakäännöksessämme huomioimaan sekä merkityssisällön että runomuodon välittymisen. Nämä käännökselle asettamamme tavoitteet toteutuivat parhaiten Lefeveren (1975) mainitsemassa menetelmässä runosta proosaksi. Lefeveren mukaan käännettäessä runoutta proosaksi olennaista on tarinamainen lopputulos, joskin lauserakenteen vääristymisen kustannuksella. (Bassnett 1995, 102.) Etäisimmiksi Lefeveren erottelemista käännösstrategioista käännöstyössämme koimme sanatarkan kääntämisen ja tulkinnan. Sanatarkka kääntäminen tarkoittaa Lefeveren mukaan, että tekstiä käännetään sanasta sanaan, ja tulkinnassa kääntäjä tekee runosta niin vapaan version, että lähde- ja kohdekielisten tekstien ainut yhdistävä tekijä saattaa olla teoksen nimi. (Bassnett 1995, 101 102.) 3.2.2 Skoposteoria Skoposteoria on käännösteoria, joka sijoittuu jonnekin adekvaattisuuden ja ekvivalenssin tavoittelun välimaastoon. Teoriassa painotetaan käännöksen skoposta, eli tavoitetta. Teorian kehittäneet Katharina Reiss ja Hans J. Vermeer (1986) loivat skoposteorian niin sanotuksi kääntämisen yleisteoriaksi, sillä he kyseenalaistivat kääntäjän mahdollisuudet saavuttaa sisällöltään lähtötekstiä vastaava käännös. Koska teoria keskittyy käännöksen skopokseen, voi kääntäjä valita itse, mitä hän haluaa käännöksessään painottaa ja pyrkii välittämään valitsemansa sisällön mahdollisimman hyvin. (Hytönen 2006, 71.) Hytösen mukaan skoposteoriassa voidaan erotella kolme erilaista tavoitetta eli funktiota. Nämä ovat informatiivinen, ekspressiivinen ja operatiivinen funktio.
18 Informatiivinen funktio pyrkii välittämään tietoa, ekspressiivinen taiteellisuutta ja esteettisyyttä, ja operatiivinen pyrkii vetoamaan lukijan mielipiteisiin. Kääntäjä voi asettaa käännökselleen päällekkäisiä funktioita. (Hytönen 2006, 71 72.) 3.2.3 Dynaaminen ekvivalenssi Dynaamisen ekvivalenssin käsitteen on luonut yhdysvaltalainen kielitieteilijä Eugene A. Nida (1964). Hän halusi teoriassaan painottaa vastaanottajan reaktiota käännökseen. Tavoiteltaessa dynaamista ekvivalenssia käännöksen toimivuudessa ei siis painotetakaan ainoastaan käännöksen kieltä ja tekstiä. Tärkeää on myös se, kuinka kohdekielinen vastaanottaja hyväksyy käännöksen. (Vehmas-Lehto 2002, 56 57.) Dynaamista ekvivalenssia tavoiteltaessa ajatellaan kohdekielen olevan luontevaa, jotta käännöksen vastaanottajat voisivat reagoida kohdekieliseen tekstiin samalla tavoin kuin lähtökielisen tekstin lukijat. Dynaaminen ekvivalenssi nähdään tarpeellisena usein, kun halutaan välittää kuvainnollisia ilmauksia. (Vehmas-Lehto 2002, 56 57.) 3.2.4 Pragmaattiset adaptaatiot Pragmaattiset adaptaatiot ovat niitä käytännön toimenpiteitä, jotka auttavat kääntäjää adekvaattisuuden saavuttamisessa. Pragmaattisilla adaptaatioilla tarkoitetaan sitä, että ne lähtötekstin kohdat ja jaksot, jotka eivät sellaisinaan käännettyinä toimisi hyvin kohdekielessä, muokataan uuteen kulttuuri- ja kieliympäristöön sopiviksi. (Vehmas-Lehto 2002, 99 100.) Pragmaattiset adaptaatiot voivat olla lisäyksiä, poistoja, korvauksia tai järjestyksen muutoksia. Tavallisimpia näistä ovat korvaukset ja erityisesti lisäykset. Poisto saattaa tulla kyseeseen esimerkiksi silloin, kun käännöksessä puhutaan kohdekulttuurista ja asioista, jotka ovat käännöksen lukijalle itsestään selviä. Samaten käännöksestä voidaan poistaa sellaisia yksityiskohtia, joilla ei ole
19 käännöksen lukijalle mitään mielenkiintoa, etenkin jos muutoin jouduttaisiin turvautumaan hankaliin ja aikaa vieviin selityksiin. Järjestyksen muutos voi puolestaan johtua eri kulttuureiden erilaisista tavoista rakentaa tekstejä. (Vehmas- Lehto 2002, 100 101.) 3.3 Valmisteltu tulkkaus Jos verrataan valmisteltua tulkkausta ja suoraa tulkkausta, voidaan valmistellun tulkkauksen ajatella olevan lähempänä käännöstä. Valmistellussa tulkkauksessa tulkki saa etukäteen materiaalia, johon on mahdollista perehtyä syvällisesti, kun taas suorassa tulkkauksessa tulkki tietää etukäteen yleensä vain aiheen. Valmisteltua tulkkausta käytetään usein esimerkiksi jumalanpalveluksissa ja teatteriesityksissä. (Roslöf & Veitonen 2006, 165.) Valmisteltu tulkkaus on ikään kuin kääntämisen ja tulkkaamisen välimuoto. Kun kyseessä on valmisteltu tulkkaus, voidaan tulkattavasta materiaalista tehdä etukäteen käännös esimerkiksi glossaamalla lähdeteksti. Glossaaminen on viittomakielen muistiinmerkitsemistapa, jossa viittomat kirjoitetaan niiden suomenkielisten käännösvastineiden perusmuodolla. Glossit erotetaan puhutun kielen sanoista kirjoittamalla ne suuraakkosin. Glosseihin voidaan pelkän viittoman lisäksi kirjata tietoa muun muassa käsimuodosta, liikkeestä, artikulaatiopaikasta, ilmeestä, merkityksestä ja taivutusmuodosta. Suomessa käytetään laajimmin Juha Paunun 1980-luvun alussa kehittelemää viittomien muistiinmerkitsemistapaa. Ohjeistuksista huolimatta glosseja käytetään varsin vaihtelevin tavoin. (Savolainen 2000, 192 194.) Tulkkauksemme Turun Keskiaikaisilla markkinoilla oli pääosin valmisteltu tulkkaus, sillä saimme turnajaisnäytelmän käsikirjoituksen etukäteen. Tällöin pystyimme valmistautumaan tulkkaukseen huolellisesti ja pohtimaan etukäteen valmiita käännösratkaisuja. Olimmekin valmistautuneet tulkkaukseen työstämällä käsikirjoituksesta käännöksen. Emme kuitenkaan noudattaneet käännösratkaisujamme tulkkaustilanteessa ehdottomasti, vaan tulkkausratkaisumme elivät tilanteen mukana, sillä kyseessä oli simultaanitulkkaus. Näyttelijä siis jossain
20 määrin muokkasi käsikirjoitettua tekstiä esityksessä sitä pergamentista lukiessaan. 3.4 Runouden tulkkaaminen viittomakielelle Kulttuuriin liittyvien tekstien, kuten runojen ja näytelmien, kääntämisessä käännöksen tavoite voi olla elämyksen tai tunnetilan välittäminen. Tällaisille teksteille on yhteistä se, että niiden visuaalinen ilme on osa tekstin vaikutuskeinoja. Taidemuotoiset tekstit voivat herättää lukijassa mielleyhtymiä, jolloin voidaan ajatella, että tällaisissa teksteissä sisällön lisäksi merkityksellisessä asemassa on muoto. Erityisen haastavaksi kääntäjälle tämäntyyppiset tekstit tekee se, että teksteissä on usein leikitelty kielellä tai niihin on lisätty kielikuvia. (Ingo 1990, 45.) Jotta lähdetekstissä esiintyviä erityisiä elämyksiä tai tunnetiloja herättävät vivahteet on mahdollista välittää myös kohdekielisen tekstin lukijalle, on käännöstyössä erkaannuttava lähdetekstistä ajoittain suurestikin. (Roslöf & Veitonen 2006, 111). Runoutta tulkattaessa on tärkeää huomioida lähdetekstin ja käännöksen välinen aikaero, ja sen vaikutus kieleen ja kulttuuriin. Esimerkiksi kielellisiä kulttuurieroja voidaan joutua tulkkauksessa selittämään ja täydentämään. Lähdetekstin kirjoittaja on voinut myös tietoisesti käyttää menneen ajan kielimuotoja tyylikeinonaan. Tällöin tulkin tulee huomioida lähdetekstin kielimuoto tulkkauksessaan. (Ingo 1990, 191.) Kääntäminen on kuitenkin aina uudelleenkirjoittamista, ja uuteen tekstiin tulee aina uusia tulkintoja, oli käännettävän lähdetekstin tekstilaji mikä tahansa. Tulkintoihin vaikuttavat kääntäjän yksilöllinen kääntämisnäkemys sekä käännöstapa. (Paloposki 2001, 367.) Kääntäminen saattaa osoittautua mahdottomaksi, jos sekä muoto että merkitys pitää säilyttää lähdetekstin kaltaisena. Yleensä käännökselle ei kuitenkaan aseteta tällaisia vaatimuksia, vaikka esimerkiksi runoissa juuri muoto onkin merkityksellinen ja erilainen kuin muissa tekstilajeissa. (Ingo 1990, 18 19.) Runoilija ja kääntäjä Leevi Lehdon mukaan runon käännös on parhaimmillaankin vain
21 mukaelma, joten runon kääntäjän riittävänä tavoitteena voi olla pyrkimys käännöksessään likimääräisyyteen (Lehto 2005, 187). Erityisesti riimillisten runojen kääntäminen on haastavaa, ja juuri siitä syystä tällaisia käännöstöitä vastaanottavat yleensä vain runouteen muutenkin perehtyneet kääntäjät. Runokäännöksen tulisi mahdollisimman tarkasti noudattaa vieraskielisen runon riimejä ja yleistä sointuvuutta ollakseen kohdekielessä toimiva. Runous on verrattavissa musiikkiin, ja musiikissa jokainen yksityiskohta yksittäisiä sointuja myöten on tärkeä. (Ingo 1990, 50.) Musiikin tulkkauksessa voidaankin hyödyntää runojen tulkkaamiselle tyypillisiä tehokeinoja esimerkiksi rytmiä ja riimittelyä välitettäessä. Runouden tulkkaamisen vaikeutta lisää se tosiasia, että runo voi olla lähdekieleltään lukijalle tuttu, jolloin tällä saattaa olla jo käsitys runon poljennosta, riimeistä ja yleisestä sointuvuudesta (Ingo 1990, 50). Viittomakieliset asiakkaat saattavat tuntea hyvinkin laajasti muun muassa suomen kielellä tuotettuja runoja, lauluja ja virsiä. Esimerkiksi virsi saattaa olla tulkin asiakkaalle tuttu, tai se voi olla henkilökohtaisesti erittäin merkittävä. Tällöin odotukset tulkkaukselta ovat kenties toisenlaiset kuin silloin, kun tulkattava runo, laulu tai virsi on viittomakieliselle asiakkaalle alkukieleltään tuntematon. (Satu Marku, henkilökohtainen tiedonanto 19.3.2012) Toisaalta tulkkaustilaukset ovat usein niin sanotusti spontaaneja, eikä tilaukseen ole välttämättä kirjattu sen tarkemmin tulkkaustilanteen sisältöä. Mahdolliset runojen tulkkaukset saattavat esimerkiksi olla vain lyhyt osa kokonaistulkkausta ja ne saattavat suuresti poiketa tulkkaustilanteen yleisluonteesta, jolloin runomuotoinen tulkkaus voi tulla tulkille yllätyksenä. Meillä ei olisi ollut ennakkotietoa turnajaisesityksessä käytetystä runomuodosta, ellemme olisi saaneet käsikirjoitusta etukäteen.
22 4 TULKKAUS KESKIAIKAISILLA MARKKINOILLA Keskiajan Turku on Turun Suurtorin keskiaika ry:n, Turun Museokeskuksen, Aboa Vetus & Ars Nova -museon sekä Turun Tuomiokirkon vuosittain järjestämä tapahtumakokonaisuus. Se koostuu neljästä eri tapahtumasta: Keskiaikaisista markkinoista, Hansakauppias Laurentiuksen markkinoista, Keskiajan Turku Tuomiokirkossa -tapahtumasta sekä Turun Linnan keskiaikatapahtumasta. (Turun Suurtorin keskiaika ry i.a.) Osallistuimme vuoden 2011 tapahtumaan, joka järjestettiin 30.6. 3.7.2011. Turnajaiset järjestettiin Keskiaikaisten markkinoiden yhteydessä Katedralskolan i Åbon sisäpihalla, Turun Vanhan Suurtorin alueella. Markkinoilla oli turnajaisten lisäksi muun muassa torimyyjiä kauppaamassa käsityötuotteita ja herkkuja keskiajan hengessä. Markkina-alueella oli myös esiintymässä monenlaisia ryhmiä, muun muassa tanssijoita, näyttelijöitä, muusikoita, käsityöläisiä ja taikureita. Esiintyjät loivat markkinahenkeä ja johdattivat yleisöä keskiajan tunnelmaan. Yhteistyömme Turun Suurtorin keskiaika ry:n kanssa alkoi tammikuussa 2011, kun otimme yhteyttä Keskiaikaisten markkinoiden vastaavaan tuottajaan ja ehdotimme yhteistyötä opinnäytetyömme tiimoilta. Alun perin ajatuksenamme oli tulkata niin sanottu päänäytelmä, mutta saimme kuulla, että näytelmä oli hajautettu jatkuviin pieniin näytöksiin ympäri markkina-aluetta. Vastaava tuottaja tarjosi meille kuitenkin tulkattavaksi Rohan Tallien hevosturnajaisia, jotka järjestettiin Turun Keskiaikaisten markkinoiden yhteydessä. 4.1 Rohan Tallit Rohan Tallit on ratsutila Kemiönsaarella, missä harjoitetaan vanhoja keskiaikaisia ratsastus- ja hevostaitoja. Tilalla opetetaan myös keskiaikaisia taistelutaitoja, miekkailua, jousiammuntaa ja hevosakrobatiaa. Rohan Tallit on kiertänyt
23 Eurooppaa turnajaisesityksen kanssa, jonka puitteissa he esiintyivät myös Turun Keskiaikaisilla markkinoilla. (Rohan Tallit i.a.) Tulkkaamamme turnajaisesitykset oli käsikirjoittanut Anu Nuotio, joka esiintyi itse näytelmässä yhtenä ritareista. Turnajaisesityksissä neljä ritaria taisteli toisiaan vastaan erilaisissa taitolajeissa, joita ritarit aikoinaan harjoittivat harjaantuakseen voittamattomiksi sotureiksi. Tarinan kertojana toimi velho, joka esitteli vuorollaan jokaisen ritareista. Velho toimi ikään kuin turnajaisten juontajana, joka tiedotti yleisöä vuorossa olevista taitolajeista ja niiden voittajista. 4.2 Turnajaisesitys Turnajaisesityksessä käytettiin tehokeinoina musiikkia, savua ja tulta, joten riimitellyn käsikirjoituksen lisäksi pyrimme tulkkauksessamme välittämään myös ympäristön ääniä: tuulta, musiikin sävyjä, ritareiden huutoja ja yleisön reaktioita. Koimme ympäristön äänien ja tunnelman välittämisen tärkeänä, koska yleisö reagoi kentän tapahtumiin voimakkaasti. Esimerkiksi osa lapsista peitti korvansa käsillään, kun esityksessä käytettiin voimakkaita, yllättäviä ääniä tai velho nauroi räkäisesti. Yleisö eli esityksen mukana ja kannusti ritareita huudoin ja vihellyksin. Esitys oli todella visuaalinen ja taistelukentällä tapahtui koko ajan paljon: ritarit ja velho eläytyivät esitykseen voimakkaasti, ja esityksessä tapahtumat ajoittuivat hetkittäin samanaikaisesti kentän molemmille laidoille. Esityksen visuaalisuuden takia viittomakielisten asiakkaiden oli mahdollista kokea samankaltainen elämys kuin kuulevat kokivat. Siksi tulkkasimme äänimaailmaa harkiten, ja annoimme mahdollisuuden keskittyä tulkkauksen sijaan itse esitykseen aina, kun se oli mahdollista ja tarkoituksenmukaista. Tarinan ja juonen kannalta olennaisen velhon puheen tulkkasimme kokonaisuudessaan. Lisäksi tulkkasimme ritareiden taisteluhuutoja ja voivotteluja, ja paikansimme ritarit osoittamalla milloinkin äänessä oleviin ritareihin. Näin annoimme vihjeen siitä, että ritaria itseään ja hänen liikehdintäänsä seuraamalla oli mahdollista saada enemmän informaatiota kuin tulkkauksen kautta.
24 Musiikkia emme myöskään kuvailleet jatkuvasti, vaan ilmaisimme vain, kun musiikin tyyli esimerkiksi muuttui jännittävämmäksi, mukaan tuli laulua tai musiikki vaimeni kokonaan. Koska musiikin tyylin vaihtuessa tunnelma kentällä muuttui, tieto tunnelmasta välittyi myös näköaistin kautta. Dramaattisissa ja jännittävissä kohdissa musiikin tempo ja äänenvoimakkuus kasvoi niin, että se oli aistittavissa myös tuntoaistin kautta esimerkiksi katsomon ja maan värähtelynä. Esityksessä oli käytetty montaa tulkkauksen kannalta merkittävää tyyliseikkaa, kuten vanhahtavaa sanastoa ja runomuotoa. Tulkkausten analysoinnissa olemme kuitenkin halunneet keskittyä erityisesti runomuotoisen lähdetekstin kääntämiseen ja tulkkaamiseen, koska koimme sen työssämme haastavimpana. Emme ole työssämme analysoineet esimerkiksi alkujuontoja tai tapojamme tulkata yleisön reaktioita, sillä kyseisissä osuuksissa tulkkauksen sisältö ei ollut runomuotoista. 4.3 Tulkkaukseen valmistautuminen Itse tulkkaus tapahtui kahtena peräkkäisenä päivänä 2. 3.7., ja esityksen kesto oli noin tunti kumpanakin päivänä. Meidät puvustettiin tapahtuman hengen mukaisesti keskiaikaisiin vaatteisiin, jolloin olimme ikään kuin osa tapahtumaa ja sovimme esitykseen. Lisäksi saimme Turun Suurtorin keskiaika ry:ltä käyttöömme tulkkikyltit. Tulkkikylttien myötä erotuimme muista tapahtuman työntekijöistä, ja meidät oli helppo tunnistaa. Ennen varsinaista tulkkausta osallistuimme turnajaisten kenraaliharjoituksiin, jossa myös kohtasimme Rohan Tallien työntekijät ja esiintyjät ensimmäistä kertaa. Harjoituksissa ehdimme pohtia sopivaa tulkkauspaikkaa sekä käsikirjoituksen pohjalta tekemämme käännöksen toimivuutta esityksessä. Turnajaiset juontava velho luki käsikirjoitustekstin pergamentista, jolloin saimme käsityksen myös tekstin poljennosta ääneen luettuna. Kenraaliharjoituksissa myös selvisi, että yksi käsikirjoituksen ritareista, ritari Cronberg, ei ollutkaan esityksessä mukana. Näin ollen ritareita oli esityksessä neljä, jolloin tulkkivuorot oli helpompi jakaa niin, että tulkkasimme kumpikin kahden ritarin esittelyn.
25 Kenraaliharjoitusten lisäksi kävimme katsomassa ensimmäisen oikean esityksen, jotta turnajaisten tunnelma välittyisi meille yleisön näkökulmasta. Tämä oli tärkeä vaihe valmistautumisessa, sillä varsinaisissa tulkkauksissa olimme selin kenttää kohti, emmekä nähneet, mitä kentällä käytännössä tapahtuu. Esitysten jälkeen meillä oli vielä aikaa hioa käännöstämme ja harjoitella tulkkausvauhtia, sillä käsikirjoitus oli esitettynä hyvin nopeatempoinen. Velhon lisäksi esityksessä keskeisessä juontoroolissa oli kylän nainen. Tämä loi esitykseen vuorovaikutusta yleisön ja kentän tapahtumien välillä sekä viihdytti katsomoon asettunutta yleisöä ennen esityksen alkua ja sen aikana. Varsinaista turnajaisesitystä edeltäneiden osuuksien tulkkaus oli spontaania ja valmistelematonta. 4.4 Sijoittuminen tulkkauspaikalle Turnajaiskentän koon pienuus tuli meille yllätyksenä. Katsomo koostui kolmesta osasta, ja niiden sekä kentän väliin jäi vain kapea tila, joka oli erotettu turnajaiskentästä köysiaidalla. Koska alimmat katsomorivit olivat hyvin matalalla, päätimme asettua sisääntulosta katsoen kauimmaisten katsomoiden väliin, jotta emme peittäisi alimmilla riveillä istuvien näkymää kentälle. Turnajaiskentälle sijoittuminen ei tullut kyseeseen alueen pienuuden ja ympärillä laukkaavien hevosten ja palavien tulien vuoksi. Lisäksi kentälle sijoittuminen olisi vaikuttanut esitykseen, sillä tulkkien sijoittuminen olisi pitänyt huomioida esityksen suunnittelussa. Edellä mainittujen seikkojen vuoksi valitsimme paikaksemme teatteritulkkauksesta ominaisista tulkkausstrategioista reunatulkkauksen (sightline). Reunatulkkauksessa tulkit sijoittuvat joko lavalle tai lavan takaosassa korokkeelle tai näyttämön eteen tai jompaankumpaan reunaan. Tällöin tulkit ovat lähempänä näyttämön tapahtumia kuin nurkkatulkkauksessa (platform). Nurkkatulkkauksessa tulkkipari seisoo tai istuu vieretysten lavan reunassa. Kuurolle yleisölle nurkkatulkkaus on sijoittumisvaihtoehdoista huonoin, koska viittomakielinen joutuu jatkuvasti vilkuilemaan vuoroin tulkkia ja vuoroin näyttelijää. (Gebron 1996, 20.)
26 Asetuimme tulkkauspaikallemme molempina päivinä hyvissä ajoin ennen porttien aukeamista. Täten pystyimme tiedottamaan tulkin sijoittumisesta niin, että toinen oli valmiina virallisella tulkkauspaikalla ja tulkkasi kaikki läheisyydestä kantautuvat äänet, kuten yleisöä koskevat tiedotukset. Samaan aikaan toinen tulkki seisoi portilla vastaanottamassa mahdollisia asiakkaita. Tässä toimintatavassa huomioimme asiakkaan mahdollisuuden ottaa kontaktin tulkkiin halutessaan, mutta erottumatta muusta yleisöstä tulkkausta seuraavana henkilönä. Olimme jakaneet tulkattavat osuudet suurin piirtein samanpituisiksi ja toimimme vuorotellen toistemme tukitulkkeina. Tukitulkki istui katsomoiden välissä tulkkausvuorossa olevaa tulkkia vastapäätä ja piti huolen sovituista tulkkausvuoron vaihdoista. Koska turnajaisten teksti luettiin pergamentista, sen sisällössä ei tapahtunut merkittäviä muutoksia tulkkausten välillä. Olimme jakaneet tulkattavat osuudet selkeästi, eikä kummankaan tulkin tarvinnut juurikaan käyttää tukitulkkia, sillä oman tekstin sisältö oli molemmilla hyvin selvillä. Koimme vuoronvaihdot toimiviksi. Vaikka turnajaisesityksen yleisö reagoi kentän tapahtumiin muun muassa kannustamalla ritareita kilpailulajeissa, ajoittuivat reaktiot pääasiassa sellaisiin hetkiin, jolloin muuta tulkattavaa ei ollut. Tulkkausvuorossa olleen tulkin oli helppo välittää myös katsomosta kuuluvia ääniä. Tämän vuoksi olimme jakaneet tulkkauksen vuoroihin, emmekä tulkanneet parina vierekkäin.
27 5 KÄÄNNÖSPROSESSIN ANALYSOINTI Turnajaisten käsikirjoituksessa tekstin tehokeinoina on käytetty vanhahtavaa kieltä ja runomittaa. Tekstin tarina on kerrottu loppusointuja eli riimejä käyttäen. Olemmekin halunneet työssämme pohtia erityisesti, millaista runojen kääntäminen ja tulkkaaminen käytännössä on ja kuinka olemme valmistellussa tulkkauksessamme onnistuneet. Kuvasimme molemmat tulkkaukset myöhempää analysointia varten. Käännösratkaisuja analysoidessamme pohdimme, kuinka tyylilaji ja tekstin tarina välittyivät tulkkauksestamme ja mitä olisimme voineet tehdä toisin. Analysoinnin pohjana olemme käyttäneet sitä teoriatietoa, minkä olemme tutkimusprosessimme aikana havainneet olevan olennaista runouden kääntämisessä suomen kielestä viittomakieleen. 5.1 Käännösprosessin vaiheet Aloitimme käännöksen työstämisen maaliskuussa 2011, jolloin saimme turnajaisesityksen käsikirjoituksen sähköpostitse. Käännöstyömme kannalta oli hyvä, että saimme käsikirjoituksen hyvissä ajoin. Sen ansiosta meillä oli runsaasti aikaa perehtyä esimerkiksi tekstin kannalta keskeisiin termeihin ja niiden semantiikkaan. Yleensä tulkkaustilanteisiin ei ole mahdollista valmistautua näin perusteellisesti. Käännöstieteilijä Eugene A. Nidan (1964) mukaan käännösprosessissa voidaan erottaa kolme vaihetta: analyysi-, siirto- ja muotoiluvaihe. Vaiheet eivät ole toisistaan irrallisia ja erotettavia, vaan ne ovat usein nivoutuneet toisiinsa. Ne kuitenkin seuraavat toisiaan kronologisesti, mutta joustavasti ja voivat esiintyä yksittäisessä käännösprosessissa peräkkäisinä myös useamman kerran. (Ingo 1990, 108 109.)
28 5.1.1 Analyysivaihe Jotta voidaan ylipäänsä kääntää, pitää lähtöteksti ensin analysoida tarkasti (Ingo 1990, 110). Käännöstyö aloitetaan perehtymällä lähtötekstiin ja työstämällä tekstiä niin, että kääntäjä itse saa käsityksen siitä, millaiset odotukset vastaanottajalla on käännökselle. Toisin sanoen hän alkaa pohtia käännöksen toimivuutta ja sen vaikutusta kohdekielisessä ympäristössä. (Oittinen & Mäkinen 2001, 13.) Luimme aluksi käsikirjoituksen muutamaan kertaan, jotta saimme kokonaiskuvan turnajaisten kulusta ja tekstin luonteesta. Teksti tuntui aluksi haastavalta, mutta mielenkiintoiselta. Tekstin runomuotoisuus oli helposti tunnistettavissa, ja runomuodon välittäminen tulkkauksessa nousi nopeasti käännöstyömme keskeiseksi tutkimuskohteeksi. Tekstin tyylikeinona käytetyistä vanhahtavista sanoista ja keskiaikaisista termeistä moni oli meille entuudestaan vieras, joten selvitimme aluksi, mitä vieraat termit tarkoittavat. Selvitimme esimerkiksi internetistä ja tietokirjoista sanan saraseeni merkityksen. Sana tarkoittaa pelkistettynä idän asukasta Rooman valtakunnan aikaan. Näin pystyimme myöhemmin valitsemaan suomenkielisiä termejä vastaavat viittomat. Käsikirjoituksen runomuotoinen kieli sisälsi myös lauseita, joiden merkitystä meidän piti pohtia ja avata. Esimerkiksi virkkeen ritarin arvoista emme varmoja, nyt ei lasketa karvoista tulkkasimme RITARI OMA ARVO MIKÄ kädet-levälleen / MINÄ VARMA EI MUTTA EI-HAITTAA NYT. Tulkitsimme virkkeen siis tarkoittaneen sitä, että ritarilla on niin paljon mainetta ja kunniaa, ettei ritarin arvolla ole merkitystä. Jo käsikirjoituksesta kävi ilmi, että turnajaisesitykseen kuuluu erilaisia keskiaikaisia aseita, kuten peitsi ja pistin. Etsimme internetistä tietoa aseiden ulkonäöstä ja käyttötavoista. Turnajaisesityksen ritareista pystyimme myös etukäteen etsimään lisätietoa, koska esitys kertoi oikeista keskiajalla eläneistä henkilöistä. Pystyimme hyödyntämään keräämäämme tietoa myöhemmin käännöstyössämme viittomavastineita pohtiessamme.
29 Vieraiden termien ja haastavien lauseiden pohtimisen jälkeen teimme miellekartan, johon kirjoitimme tekstin kannalta tärkeät termit ja niiden suhteet toisiinsa. Näin saimme kokonaiskäsityksen ritareiden taustoista, heidän luonteestaan ja turnajaisesityksen tapahtumista yleensä. Miellekartan avulla aloimme vähitellen myös irtautua suomenkielisestä lähdetekstistä ja keskittyä tekstin merkityksen ymmärtämiseen. 5.1.2 Siirtovaihe Siirtovaiheessa kääntäjä on analysoinut lähdekielisen tekstin perusteellisesti ja siirtää sen kohdekieleen. Siirto tapahtuu kääntäjän aivoissa, eikä siitä välttämättä synny kirjallista materiaalia. Siirron tulos on semanttisesti tarkka, mutta vailla lopullista muotoa. Siirto tapahtuu ydinlausetasolla tai etärakennetasolla, mikä takaa sen, että käännös välittää lähtötekstin informaation tarkasti ilman vääristymiä. (Ingo 1990, 195 196.) Aluksi käänsimme tekstiä yhdessä, mutta lopulta päädyimme tekemään käännöstyötä pääasiassa tahoillamme. Näin saimme tekstiin ja käännösratkaisuihin erilaisia näkökulmia. Teimme molemmat käsikirjoitustekstistä raakakäännöksen glossaamalla tekstin viittomakielelle (LIITE 2. Turnajaiskäsikirjoitus glossattuna). Myöhemmin muotoiluvaiheessa pohdimme tehtyjä ratkaisuja yhdessä ja yhtenäistimme käännöksen. Siirtovaiheessa pohdimme käsitteiden ja asioiden syy- ja seuraussuhteita. Emme kuitenkaan merkinneet glosseihimme kaikkien viittomien tuottamispaikkoja toisin kuin glossauksessa usein on tapana, sillä teimme glossit omaan käyttöömme muistin ja harjoittelun tueksi tulkkausta varten. Tämän vuoksi glosseista ei käy ilmi esimerkiksi viittomien sitkostus tai ilmeiden käyttö. Kirjasimme kuitenkin jälkikäteen viittomien tuottamispaikat glosseihin, jotta niiden lukeminen olisi työn lukijalle selkeämpää. Emme noudattaneet käännöstyössämme vain yhtä käännösteoriaa, vaan yhdistimme käännöstyössämme monta strategiaa. Pääasiassa käännöksemme poh-