GLOBAALIT VASTUUT JA PAIKALLISET VASTAUKSET METSIEN KÄYTÖSSÄ Olavi Luukkanen professori Helsingin yliopisto Johdanto: metsätalous on erilaista eri maissa ja eri aikoina Suomi on esimerkki maasta, jossa metsillä on perinteisesti ollut suuri kansantaloudellinen merkitys ja jossa metsien teollinen hyödyntäminen historiallisesti edisti köyhyyden poistamista ja tasa-arvon saavuttamista. Päinvastoin kuin kehitysmaissa nykyisin (joissa voidaan puhua jopa sosiaalisesti perusteltavissa olevasta metsänhävityksestä), tällainen taloudellinen hyödyntäminen ja ei meillä johtanut metsien häviämiseen vaan niiden entistä suurempaan puuntuotokseen, joka nyt helpottaa myös metsien suojelutarpeiden turvaamista. Suomessa metsien käytön taloudellisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä huolehtimista edesauttaa muualla melko harvinainen metsien hajautettu omistus ja käyttö. Aivan vastakkainen tilanne on köyhissä ja kuivissa Afrikan maissa, joissa metsät ja puut ovat myös kansantaloudellisesti tärkeitä, mutta paljon huomaamattomammalla tavalla. Ne turvaavat ihmisten jokapäiväisen toimeentulon polttopuun ja karjanrehun lähteenä sekä maaperän viljavuuden säilyttäjinä erilaisissa peltometsäviljelyjärjestelmissä. Paikallisilla ihmisillä on tarvittavaa tietoa metsien perinteisestä, kestävästä hallinnasta ja käytöstä, mutta ulkopuolisilta tämä tieto usein puuttuu (Hares et al. 2005). Poikkeustapauksessa voi myös köyhä kehitysmaa olla tärkeä teollisen metsätalouden harjoittaja (vrt. Svasimaan sellu- ja paperiteollisuus ja laajat teolliset puuviljelmät sekä esim. Gabon ja Papua Uusi Guinea trooppisen sahapuun tuottajina). Kemiallinen metsätalous vaatii suuria investointeja ja muualta tuotua teknologiaa, mutta sen toimintaa ja vaikutuksia on paljon helpompi seurata kuin puun mekaanista jalostusta, jossa toimijoita on kehitysmaissa kymmeniä tuhansia. Trooppisen luonnonmetsän puun hakkuuta ja sahausta voi harjoittaa kestämättömällä ja paikallisyhteisöä ja luontoa vahingoittavalla tavalla ilman että siihen helposti voidaan puuttua. Toisaalta trooppisen puun pienimuotoinen korjuu ja jalostus ovat potentiaalisesti tehokkaimpia paikallisen kestävän kehityksen ja köyhyyden poistamisen keinoja. Tilannetta monimutkaistaa se että laiton hakkuu voi olla ekologisesti kestävää ja paikallisia ihmisiä hyödyttävää, kun taas valtion sallima laillinen hakkuu voi olla molemmilla tavoilla haitallista. Sertifiointi voi vaikuttaa vain pieneen osaan metsien hakkuista eli kansainvälisen kaupan kautta kulkevaan puuhun ja siinäkin vain mikäli osapuolet ovat siihen sitoutuneita. Ratkaisut löytyvät tässäkin metsien käytön suunnittelun ja valvonnan tehostamisesta sekä ennen 1 (6)
kaikkea vastuun antamisesta paikallisyhteisöille ja muille paikallisille toimijoille. Metsähallinnon ja hakkuuoikeuksista päättämisen hajauttaminen esimerkiksi Indonesiassa on (vastoin ennakkoepäilyjä) tuottanut myönteisiä tuloksia ja suoraa taloudellista etua paikallisyhteisöille (Engel & Palmer 2006). Metsien merkitys on eri aikoina nähty eri tavalla. Aivan erityisen selvästi tämä näkyy metsäalan kehitysyhteistyössä, joissa voidaan erottaa kolme erilaista vaihetta ennen nykyiseen uusimpaan metsäparadigmaan päätymistä (Frühling & Persson 1996): Ensimmäinen vaihe (1960-luku): metsäteollisuus ja teolliset puuviljelmät nähtiin talouskasvun ja sen myötä ihmisten hyvinvoinnin lähteenä (esimerkkinä teollisten puuviljelmien perustaminen siirtomaihin ja vasta itsenäistyneihin maihin). Tämä onnistui harvoissa ja epäonnistui monissa kehitysmaissa. Toinen vaihe (1970-luku): sosiaalinen metsätalous, kylämetsätalous (valtiojohtoinen metsien hoito mm. polttopuukriisin ja aavikoitumisen torjumiseksi). Kriisien vakavuus yliarvioitiin ja paljolti valtiojohtoinen taikka ylhäältä alas tapahtunut suunnittelu ei toiminut odotetulla tavalla. Kolmas vaihe (1980-luvun puolestavälistä lähtien): globaalis- ja ympäristöpainotteinen metsätalous (metsäkadon pysäyttäminen; FAO:n Trooppisen metsätalouden toimintaohjelma; metsät luonnon monimuotoisuuden turvaajina ja ilmastonmuutoksen torjumisen välineenä). Globaalit ympäristöongelmat ovat todellisia, mutta niitä yksipuolisesti korostamalla metsien kokonaisvaltainen hoito ja käyttö kärsivät ja paikalliset todelliset tarpeet unohtuvat. Kehitysmaissa ja maapallolla yleisemminkin nähdään metsät nyt, jälleen uuden paradigmamuutoksen jälkeen (vrt. Mery et al. 2005 a,b), ennen kaikkea paikallisten tarpeiden tyydyttäjinä, ihmisen hyvinvoinnin välittöminä ja välillisinä turvaajina sekä eri vaikuttajaryhmien yhdessä hoitamana ja hyödyntämänä luonnonvarana. Tämä painotus ei sulje pois metsien maailmanlaajuisten vaikutusten huomioon ottamista. Aivan erityisesti pitää yhä paikkansa se, että eri maissa ja eri ihmisryhmille metsien merkitys on hyvin erilainen. Metsäkato on tropiikin ja kehitysmaiden ongelma Metsien hoidon ja käytön kestävyys on ollut tieteellisen tutkimuksen kohteena ja käytäntöön sovellettuna käsitteenä olemassa yli 200 vuoden ajan. Myös trooppisen metsänhoidon perusteet ja toimivat metsänhoitojärjestelmät tropiikin metsiin luotiin jo yli 100 vuotta sitten. Tälle tietämykselle ei ole ollut kehitysmaissa kovin suurta käyttöä, koska metsien kohtalon määräävät metsätalouden ulkopuolelta tulevat tekijät ja kehitysmaissa ne ovat lähes kaikki edistäneet metsien häviämistä (Thaimaan tapauksesta ks. Luukkanen 2000). Kestävästikin hoidettuja trooppisia luonnonmetsiä on muutettu öljypalmu- ja kumipuuviljelmiksi. Trooppisten luonnonmetsien puuta saadaan maataloutta varten raivattavilta alueilta riittävästi täyttämään huomattava osa tällaisen puun kysynnästä kansainvälisessä kaupassa silloin myös sertifioinnin ym. kauppaan vaikuttavien keinojen vaikutus jää auttamatta vähäiseksi. 2 (6)
Metsien käytön ohjaus metsätalouden ulkopuolelta on siis ongelma kun ajatellaan metsien hävittämistä maatalouden tieltä, mutta se voi myös auttaa metsien kestävään käyttöön pääsemistä, kun metsien merkitys nähdään kansallisella tasolla uudella tavalla ja ne halutaan säilyttää. Suomessakin metsien hoito ja käyttö voidaan nähdä metsäsektorin ulkopuolelta ohjatuksi: köyhyyden poistaminen ja taloudellisen tasa-arvon edistäminen metsätalouden avulla oli vuosisadan ajan kansallinen tavoite, jota metsätalouden eri osapuolet seurasivat. Samalla tavalla luonnon monimuotoisuuden lisääntyvä suojelu metsien avulla Suomessa voidaan nyt nähdä metsätalouden ulkopuolelta määriteltynä kansallisena tavoitteena, jota metsätalouden eri toimijat nyt joutuvat noudattamaan riippumatta siitä miten halukkaita ne siihen ovat. On virheellistä, niin meillä kuin muuallakin, ajatella että metsätalous on yksi ja yhdellä tavalla toimiva organisaatio; siihen kuuluu aina erilaisia ja myös vastakkaisiin tavoitteisiin pyrkiviä osapuolia. Suomessa ja tropiikissa painiskellaan hyvin eri suuruusluokan ongelmien kanssa. Siinä missä meillä keskustellaan suojeltavien eliölajien populaatioiden optimisuuruudesta ja siitä miten yhä lisääntyvää metsien puumäärää parhaiten hyödynnetään, tropiikissa mietitään miten metsä ylipäätään voisi säilyä. Maapallon metsäkato aiheutuu tropiikin metsien häviämisestä: trooppista luonnonmetsää häviää joka vuosi n. 14 miljoonaa hehtaaria eli lähes puolta Suomen pinta-alasta vastaava määrä, ja uusia trooppisia puuviljelmiäkin istutetaan vain n. 3 milj. ha/v. Tilanne ei ole vaikein Amazonasin alueella (jossa metsää häviää keskimäärin vain 0.6 % pintaalasta joka vuosi). Vielä uhatumpia ovat jo pitkälle pirstoutuneet sademetsäalueet mm. Länsi-Afrikassa ja Keski-Amerikassa sekä monet kuivien trooppisten metsien alueet. Tropiikin metsistä vain noin puolet on sademetsiä, mikä myös usein unohdetaan. Tropiikin metsäkato on jo hieman hidastunut, mutta se jatkuu yhä, monesta eri syystä. Kun aikaisemmin kehitysmaiden maatalouden laajenemista ohjasi tarve tuottaa ruokaa kasvavalle väestölle, nyt sitä vauhdittaa globaali kauppapolitiikka. Biopolttoaineen, sokerin ja pihvilihan tuotanto kasvavat Brasiliassa nopeasti sademetsän häviämisen kustannuksella. Jos laajentuva maatalous antaa kestävän toimentulon ihmisille, ei trooppisten metsien häviämistä voi välttämättä pitää haitallisena asiana, varsinkaan jos niitä samalla jätetään suojelualueille. Metsät säilyvät, niin tropiikissa kuin muuallakin, vain silloin kun niillä on tarpeeksi suuri arvo muihin mahdollisiin maankäyttömuotoihin verrattuna. Tämä arvo syntyy myytävistä tuotteista tai palveluista, kuten biodiversiteetin säilyttämisestä tai ilmakehän hiilidioksidin sitomisesta, joista joku on valmis maksamaan. Keskeinen kysymys on minne tulot tuotteista, palveluista tai työllistymisestä kertyvät ja varsinkin hyötyvätkö paikalliset asukkaat niistä. Puuviljelmät kattavat alle 4 % tropiikin metsien pinta-alasta, mutta niiden merkitys varsinkin sellu- ja paperiteollisuudelle kasvaa nopeasti. Kiinassa perustetaan uusia puuviljelmiä yhtä paljon kuin koko tropiikissa yhteensä, eli n. 3 milj. ha/v; huomattava osa niistä on myös suoja-istutuksia ympäristön kunnostamiseksi. Kiina on harvoja kehitysmaita joissa metsien (luonnonmetsien ja puuviljelmien) kokonaispinta-ala tällä hetkellä kasvaa. 3 (6)
Mitä metsien kestävä hoito ja käyttö nykyisin merkitsee? Tärkein uuden metsäparadigman sanomista on se, että metsä on aina osa laajempaa kokonaisuutta ja voi tuottaa yhtä aikaa monenlaista hyötyä eri ihmisille. Suomessa tämä ei ole kovin mullistava uusi tieto, mutta kehitysmaissa metsien ja puiden merkitystä jokapäiväisen toimentulon lähteenä ja samalla ympäristön tilan turvaajana ei aina ole kyllin hyvin ymmärretty. Tämä on valitettavasti tilanne vielä tänään. Afrikan Sahelin alueen perinteisten peltometsäjärjestelmien merkitystä kestävänä ja tuottoisana ruoan tuotannon menetelmänä ei muualla kunnolla tunneta, vaikka tämä tieto juuri nyt esim. Sudanin jälleenrakennukseen tähtäävissä avustustoimenpiteissä olisi aivan keskeinen. Maailmanpankin tuore raporttikin toteaa että Sudanissa metsätalous ei ole tärkeää ja avustusta ei siten kannata ohjata metsätalouteen. Raportin kirjoittajilta on jäänyt huomaamatta, että kaikki köyhien ihmisten ruoka ja myös myyntituotteet Sudanissa saadaan metsämaalta ja että puiden raivaaminen tehokkaamman maatalouden tieltä hävittää kokonaan maan tuottokyvyn ja johtaa uusiin nälkä- ja ympäristöongelmiin (Gaafar et al. 2006). Suomen kehitysyhteistyöstä vastaavat tahot toimivat Sudaniin raha-apua toimittaessaan valitettavasti Maailmanpankin eikä olemassa olevan suomalaistenkin tutkijoiden tuottaman tiedon pohjalta. Puiden ja metsien merkitys on suurempi kuin mitä suoraan niistä saaduista tuotteista voisi päätellä. Tilannetta hämärtää se, että ääritapauksissa suurin osa metsätuotteista saadaan muualta kuin metsästä, esimerkiksi savannipensaikosta tai maatalousmaalla kasvavista puista. Tropiikissa ja kehitysmaissa tärkein varsinainen metsien tuote on polttopuu, ja seuraavaksi tärkein karjan rehu. Kuivien alueiden metsiin ja metsätalouteen pitäisi kiinnittää paljon aikaisempaa enemmän huomiota, koska ihmisten hätä näillä alueilla on suurin ja koska myös ympäristön täydellisen tuhoutumisen vaara niillä on ilmeinen. Päinvastoin kuin yleisesti otaksutaan, metsänhoito kuivilla trooppisilla alueilla ei ole vaikeaa, koska se perustuu luontaisen puukasvillisuuden omaan voimakkaaseen palautumiskykyyn ja perinteellisiin, paikallisten asukkaiden hyvin hallitsemiin peltometsäjärjestelmiin, joissa alueen luontaiset puulajit ovat tärkeä osa. Sahelin alueen tuotantosysteemien kestävyyttä lisää se, että sillä, päinvastoin kuin itäisessä tai eteläisessä Afrikassa, tärkeimmät ruokakasvit (esim. durra, helmihirssi) ja myös kotieläimet (kameli, paikalliset nauta- ja pienkarjarodut) ovat perinteisiä ja erityisesti kuivaan ilmastoon sopeutuneita lajeja ja rotuja. Afrikassakin pystytään tuottamaan riittävästi ruokaa, mutta se tapahtuu vain puiden, metsien ja metsätalouden avulla. Sademetsissä ja muilla kosteammilla trooppisilla alueilla voidaan luonnonmetsää hoitaa ja käyttää kestävästi sekä perinteisillä että uusilla menetelmillä, mutta niillä pääongelmana on maankäytön politiikan epämääräisyys, hyvin erilaiset ja vahvasti ristiriitaiset käyttötavoitteet sekä hallinnon heikkous, joka ilmenee myös korruptiona. Yleinen kokemus on, että valtiojohtoinen metsätalous ei toimi, mutta mitä sen tilalle voidaan luoda riippuu olosuhteista. Kostean tropiikin metsät tuottavat kaupallisesti arvokasta teollisuuspuuta, mistä välittömästi seuraa metsien käytön ristiriitoja paikallisten asukkaiden, teollisuuden harjoittajien ja valtionhallinnon kesken. 4 (6)
Hajautetusta ja myös paikallisyhteisöpohjaisesta trooppisten luonnonmetsien hoidosta ja käytöstä on jo hyviä kokemuksia. Nopeakasvuiset puuviljelmät ovat tulossa pääasialliseksi raaka-ainelähteeksi trooppisten ja subtrooppisten maiden kemialliselle metsäteollisuudelle. Viljelmien hoidon tekniikka hallitaan yleensä hyvin, ja pääongelmaksi jää toiminnan sopeuttaminen alueen muuhun maankäyttöön, mukaan lukien perinteinen käyttö. Hyviä tuloksia on saatu järjestelmistä, joissa paikalliset asukkaat tuottavat teollisuuden tarvitsemaa puuta yksityisellä tai kyläyhteisön käytössä olevalla maalla tai vuokraavat maansa määräajaksi teollisuusyritykselle. Puuviljelmien kattamalla alueella voidaan joskus jopa suojella alkuperäistä luonnonmetsää (viljeltyjen metsiköiden välissä ja ympärillä) paremmin kuin jos puuviljelmiä ei perustettaisi vaihtoehtoina olevien öljypalmu- tai kumipuuplantaasien joukkoon ei todennäköisesti jäisi lainkaan luonnonmetsiä kyseiselle alueelle. Kaikkialla maailmassa ja niin myös kehitysmaissa suojelualueillakin on muodostunut ongelmaksi metsien omistus- ja hallintaoikeus sekä suhtautuminen paikalliseen perinteiseen metsien käyttöön, esimerkiksi kiertokaskiviljelyyn. On kehitetty ratkaisumalleja, joissa suojelualueilla voidaan jatkaa perinteistä maankäyttöä taikka joissa suojelualueen ulkopuolella tarjotaan parempia toimeentulon mahdollisuuksia ihmisille, jotka aikaisemmin ovat voimakkaasti muuttaneet suojeltavan alueen luontoa (Thaimaan osalta ks. Hares et al. 2005, Tansaniasta ks. Reyes et al. 2006). Paikallisyhteisöjen aktiivinen osallistuminen suojelualueiden hoitoon vaatii tuekseen täsmällisen politiikan ja lainsäädännön; näiden puuttuminen on vakava este metsien hoidon ja suojelun kehittämiselle. Esimerkiksi Thaimaassa on 15 vuotta yritetty tuloksetta saada aikaan paikallisten asukkaiden oikeudet turvaavaa yhteisömetsälakia; seurauksena on ollut vakava poliittinen ongelma. Kansalliset metsäohjelmat uuden metsäpolitiikan toteuttamiskeinoksi Jo Rion UNCED-ympäristökokouksessa 1992 suunniteltua globaalia metsäsopimusta ei ole saatu aikaan. Metsien kestävää hoitoa ja käyttöä on kuitenkin pystytty huomattavalla tavalla edistämään maailmanlaajuisissa, alueellisissa ja kansallisissa prosesseissa. Tämä näkyy myös kehitysmaissa, joissa metsiä koskevaa politiikkaa ja lainsäädäntöä sekä metsätalouden organisaatioita on perusteellisesti muutettu ja parannettu. Riosta lähteneen prosessin yksi tärkeimpiä metsiä koskevia käytännön saavutuksia on se, että kansalliset metsäohjelmat on yleisesti tunnustettu hyväksi työvälineeksi tässä uudistustyössä. Suomi tukee kansallisten metsäohjelmien kehittämistä ja uudistamista tällä hetkellä myös Afrikan maissa. Tulokset kannustavat jatkamaan tätä työtä (Oksanen et al. 2003). Aikaisemmin nähtiin kehittyvissä maissa kaupunkien ja maaseudun tarpeet paljolti vastakkaisina ja toisensa pois sulkevina tavoitteina. On kuitenkin väärin asettaa vastakkain kaupunki ja maaseutu, uusi ja perinteinen elämäntapa, teollinen ja eiteollinen yhteiskunta. Kaakkois-Aasian maat osoittavat miten voidaan kehittää hedelmällistä vuorovaikutusta ja rinnakkaiseloa kaupunkien ja maaseudun yhteisöjen välille ja miten nämä itse asiassa jo ovat sekoittuneet ja hyötyneet toisistaan väestön liikkuvuuden myötä. Tärkeää on myös todeta, että kehitysmaiden maaseudun asukkaat itse haluavat päästä mukaan tähän vuorovaikutukseen ja sitä kautta parantaa omia toimeentulon mahdollisuuksiaan (Rigg 1997). Metsän merkitys kaikkialla maailmassa nähdään uudella tavalla kun se ymmärretään yhteiskunnan teollistuneen osan ja maaseudun myönteisen vuorovaikutuksen välineeksi. Kansallisen metsäohjelman viitoittamalla tavalla metsien käytöstä ja 5 (6)
hoidosta voivat yhdessä vastata niiden paikalliset omistajat ja käyttäjät, valtiovalta, aluehallinto sekä yksityinen sektori; näin metsän tuottamasta hyödystä pääsevät mahdollisimman monet osallisiksi. Tämän kehityksen tukeminen on todellista globaalia vastuuta jossa kaikki ratkaisut loppujen lopuksi ovat paikallisia. Viitekirjallisuus Engel, S. & Palmer, C. 2006, For better or worse? Local impacts from the decentralization of Indonesia's forest sector. (Lähde www.cifor.cgiar.org 14/04/2006). Hares, M., Eskonheimo, A., Myllyntaus, T. & Luukkanen, O. 2005. Environmental literacy in interpreting endangered sustainability: Case studies from Thailand and the Sudan. Geoforum 37: 128-144. Frühling, P. & Persson, R. 1996. Back to national realities. Rethinking international assistance to forestry development. SIDA, Stockholm. 26 p. ISBN 91-586- 7448-9. Gaafar, A.M., Salih, A.A., Luukkanen, O., El Fadl, M.A. & Kaarakka, V. 2006.Improving the traditional Acacia senegal-crop system in Sudan: The effect of tree density on water use, gum production and crop yields. Agroforestry Systems 66:1-11. Luukkanen, O. 2000. The vanishing and reappearing tropical forest: Forest management and land use in Thailand. In: Myllyntaus, T. & Saikku, M. (eds.) Encountring the past in nature Essays in environmental history. Ohio University Press, Athens, Ohio, USA. Pp. 71-86. Mery, G., Alfaro, R., Kanninen, M. & Lobovikov, M. 2005a. Forests in the global balance: Changing paradigms. IUFRO World Series 17. IUFRO, Vienna. 318 p. Mery, G., Alfaro, R., Kanninen, M., Lobovikov, M., Vanhanen, H. & Pye-Smith, C. 2005b. Forests for the new millennium: Making forests work for people and nature. Ministry for Foreign Affairs of Finland/IUFRO-WFSE. 36 p. (Edelliseen julkaisuun perustuva tiivis ohjeisto uudeksi maailmanlaajuiseksi metsiä koskevaksi politiikaksi). Oksanen, T., Pajari, B., Tuomasjukka, T. (ed.) 2003. Forests in poverty reduction strategies: Capturing the potential. EFI Proceedings 47. EFI, Joensuu. 206 p. Reyes, T., Luukkanen, O. & Quiroz, R. 2006. Small cardamom precious for people, harmful for mountain forests. Mountain Research and Development 26(2):131-137. Rigg, J. 1997. Southeast Asia: The human landscape of modernization and development. Routledge, London & New York. 326 p. 6 (6)