KIRJALLINEN KYSYMYS 307/2002 vp Rapuruton leviämisen estäminen ja jokirapukantojen suojelu Eduskunnan puhemiehelle Jokirapu (Astacus astacus) on kuulunut maamme eläimistöön jääkauden päättymisestä lähtien. Rapujen pyynnillä on lähes 500-vuotiset perinteet. Kaupallinen pyynti alkoi Suomessa 1800-luvun puolivälissä Keski-Euroopan kasvaneen kysynnän myötä. Suomen vesistä pyydettiin parhaina rapuvuosina peräti 20 miljoonaa rapua ja viennin ollessa suurimmillaan vuonna 1900 vietiin ulkomaille 15,5 miljoonaa rapua. Tuolloin rapujen pyynti oli merkittävä elinkeino. Vuosisadan alussa saalismäärät romahtivat rapuruton takia. Elvytysyrityksistä huolimatta maamme rapusaalista ei ole saatu palautettua rapuruttoa edeltäneelle tasolle. Monissa vesistöissä rapurutto on vieraillut jo useita kertoja ja mitätöinyt samalla rapukantojen elvyttämiseksi tehdyn työn. Mikäli nykyisiä rapusaaliita verrataan vuosisadan alun huippusaaliisiin, voidaan rapuruton aiheuttamien taloudellisten tappioiden arvioida olevan miljoonia euroja vuosittain, eli suuremmat kuin kaikkien kalatautien aiheuttamat yhteenlasketut vahingot. Pohjois-Amerikasta tuotiin täplärapuja korvaamaan rapuruton tuhoamia jokirapukantoja. Kaikkiaan Suomessa on istutettu täplärapuja jo lähes 300 veteen, useimpiin vasta 1990-luvulla. Täpläravut kestävät rapuruttoa oleellisesti paremmin kuin jokiravut. Ruttotartunnan saanut täplärapu kuitenkin levittää tehokkaasti ja salakavalasti rapuruttoa ja aiheuttaa edelleen uhan suomalaiseen alkuperäisluontoon kuuluvien jokirapukantojen säilymiselle. Täplärapu on myös jokirapua huomattavasti aggressiivisempi, joten täplärapu muutoinkin syrjäyttää vähitellen samassa vesistössä elävän jokiravun. Ravustajien mukaan myös kalastuslainsäädännössä tapahtuneet muutokset ovat lisänneet rapuruton leviämisriskiä samalla, kun pyytäjien liikkuminen eri vesistöjen välillä on yleistynyt. Lisäksi ainakin osa ravustajista katsoo, että kalataloushallinnon rapustrategiaan ei ole sitouduttu riittävän laajasti. Rapujen pyynti ja myynti voisivat tarjota erään merkittävän lisäansiomahdollisuuden hajaasutusalueiden väestölle ja siten olla edesauttamassa ihmisten pysymistä maaseudulla. On käsittämätöntä, ettei rapuruttoa saada pysäytettyä, kun monet vakavammatkin kasvi- ja eläintaudit saadaan hallintaan. Epäilyttää, lieneekö ongelmaan riittävällä vakavuudella paneuduttu. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä rapuruton vähentämiseksi sekä jokirapukantojen suojelemiseksi ja miten rapuvesien tuottoa voidaan lisätä? Versio 2.0
Helsingissä 3 päivänä huhtikuuta 2002 Pertti Mäki-Hakola /kok 2
Ministerin vastaus KK 307/2002 vp Pertti Mäki-Hakola /kok Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies, olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Pertti Mäki-Hakolan /kok näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 307/2002 vp: Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä rapuruton vähentämiseksi sekä jokirapukantojen suojelemiseksi ja miten rapuvesien tuottoa voidaan lisätä? Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa: 1900-luvun alussa alkanut rapuruttotuhojen kierre on vaikeuttanut kotimaisten jokirapukantojen hoitoa. Raputalouden elvyttämiseksi maahamme tuotiin 1960-luvulla rapuruttoa hyvin kestävä täplärapu, joka on tarjonnut uusia mahdollisuuksia maamme raputalouden kehittämiseksi. Täplärapu voi kuitenkin toimia rapuruton kantajana kärsimättä siitä juurikaan itse. Näin ollen se voi heikentää tai jopa hävittää jokirapukantoja alueilla, joilla ne elävät rinnakkain. Jotta täpläravun kotiutus tapahtuisi hallitusti laadittiin kalatalousviranomaisten toimesta vuonna 1989 ohjelma, jossa määriteltiin ne alueet, joille täpläravun kotiutus oli sallittua sekä ne periaatteet, joiden mukaisesti rapuvesiä tulee hoitaa maassamme. Täplärapuistutukset ohjattiin Etelä-Suomessa Kokemäenjoen vesistöalueelle, osaan Kymijoen vesistöaluetta sekä näiden eteläpuolisiin vesiin. Ohjelma päivitettiin vuonna 2000. Vaikka kysymyksessä on kalataloushallinnon ohjelma (Kalataloushallinnon rapustrategia), sen toteuttaminen edellyttää kuitenkin kaikkien rapuvesillä toimivien yhteistyötä, vastuuntuntoa ja sitoutumista ohjelmaan. TE-keskusten kalatalousyksiköt ovat allekirjoittaneet ohjelman ja näin omalta osaltaan hyväksyneet siihen sisältyvät linjaukset ja päättäneet noudattaa niitä edistäessään raputaloutta ja myöntäessään kalastuslain 121 :n mukaisia rapujen kotiutus- ja siirtoistutuslupia. Ohjelman tavoitteina on täpläravun hallittu kotiuttaminen, jokiravun elinalueen turvaaminen, rapuruton leviämisen estäminen sekä rapuvesien tuoton nostaminen tuntuvasti. Ohjelman mukaan täpläravun istutuslupia myönnetään vain vesistöihin, missä täplärapuistukkaat eivät välittömästi vaaranna tuottavia tai elvytettävissä olevia kotimaisen ravun kantoja. Lisäksi uusille täplärapualueille on kalastusalueiden tehtävä ennen kotiutusluvan myöntämistä rapuvesien käyttö- ja hoitosuunnitelmat, missä määritellään vesistöt, joihin täplärapua voidaan kotiuttaa ja vesistöt, joiden raputaloutta kehitetään jokiravulla. Täplärapualueelle tulee TE-keskusten yhteistyössä kalastusalueiden kanssa laatia suunnitelma jokiravun suojelemiseksi. TE-keskusten toimesta rahoitetuissa kalataloudellisissa kunnostushankkeissa on viime aikoina kiinnitetty enenevässä määrin huomiota myös kotimaisen ravun elinmahdollisuuksien kohentamiseen ja sitä kautta raputalouden elvyttämiseen. Tällä hetkellä ehkä keskeisin tehtävä raputaloutemme kehittämisessä ja kotimaisen jokiravun suojelussa on rapustrategian merkityksen sisäistäminen ja strategian noudattaminen. Tässä tarkoituksessa maa- ja metsätalousministeriö asetti TE-keskusten kalatalousyksiköille tulosta- 3
Ministerin vastaus voitteeksi vuodelle 2002 ryhtyä toimenpiteisiin kalataloushallinnon rapustrategian toteuttamiseksi ja tiedottamiseksi. Helsingissä 18 päivänä huhtikuuta 2002 Maa- ja metsätalousministeri Raimo Tammilehto 4
Ministerns svar KK 307/2002 vp Pertti Mäki-Hakola /kok Till riksdagens talman I det syfte 27 riksdagens arbetsordning anger har Ni, Fru talman, till behöriga medlem av statsrådet översänt följande av riksdagsledamot Pertti Mäki-Hakola /saml undertecknade skriftliga spörsmål SS 307/2002 rd: Vilka åtgärder ämnar regeringen vidta för att begränsa spridningen av kräftpest och för att skydda beståndet av flodkräfta samt hur kan man öka avkastningen för kräftvattnens del? Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande: Den förödelse som orsakats av kräftpestens härjningar sedan början av 1900-talet har försvårat skötseln av flodkräftbestånden. I syfte att stimulera kräftnäringen infördes i Finland på 1960-talet signalkräftan som är resistent mot kräftpest och som har erbjudit nya möjligheter till en utveckling av kräftnäringen i vårt land. Signalkräftan kan dock vara bärare av kräftpest utan att själv nämnvärt lida av den. Den kan därför försvaga eller rent av utrota flodkräftbestånden på områden där dessa två arter lever jämsides. För att utsättningen av signalkräftan skulle ske under kontrollerade förhållanden utarbetades av myndigheterna för fiskerihushållningen år 1989 ett strukturprogram där man fastställde de områden där utsättning av signalkräfta skulle tillåtas samt de principer enligt vilka kräftvattnen skall skötas i vårt land. I södra Finland genomfördes utplanteringen av signalkräftor i Kumo älvs vattenområde, en del av Kymmene älvs vattenområde samt i vattnen söder om dessa. Programmet uppdaterades år 2000. Även om det rör sig om ett program för fiskeriförvaltningen (Fiskeriförvaltningens kräftstrategi) förutsätter dess genomförande samarbete, ansvarskänsla och engagemang i programmet av alla aktörer inom dessa kräftvatten. Arbetskrafts- och näringscentralernas fiskerienheter har godkänt programmet och på så sätt för sin del godkänt de i programmet ingående riktlinjerna och har beslutat att följa dem i sina åtgärder för att främja kräftnäringen samt då de beviljar tillstånd för utsättning och omplantering av kräftor enligt 121 lagen om fiske. Programmets mål är att under kontrollerade förhållanden sätta ut signalkräftor, att trygga flodkräftans utbredningsområde, att förhindra spridningen av kräftpest samt att kännbart öka avkastningen för kräftvattnens del. Enligt programmet beviljas tillstånd för utplantering av signalkräftor endast för vattendrag där utplantering av signalkräftyngel inte omedelbart äventyrar de bestånd av inhemsk kräfta som ger avkastning eller som går att återetablera. Innan tillstånd för utsättning kan beviljas måste dessutom fiskeområdena med avseende på nya områden för odling av signalkräftor göra upp planer för nyttjande och vård av kräftvattnen, där man fastställer i vilka vattendrag signalkräftan kan sättas ut samt i vilka vattendrag kräftnäringen skall stimuleras genom utplantering av flodkräftor. Arbetskrafts- och näringscentralerna skall i samarbete med fiskeområdena göra upp en plan för att skydda flodkräftan på områden där signalkräftor satts ut. I de fiskeriekonomiska iståndsättningsprojekt som finansierats på initiativ av arbetskrafts- och näringscentralerna har man under den senaste tiden i allt högre grad fäst uppmärksamhet vid att förbättra levnadsbetingelserna även för den in- 5
Ministerns svar hemska kräftan och därmed vid att stimulera kräftnäringen. Den för närvarande kanske viktigaste uppgiften när det gäller att utveckla vår kräftnäring och skydda den inhemska flodkräftan är att alla berörda parter inser betydelsen av kräftstrategin samt tillämpar den. I detta syfte har jord- och skogsbruksministeriet för arbetskrafts- och näringscentralernas fiskerienheter uppställt som resultatmål för år 2002 att vidta åtgärder för att genomföra och informera om fiskeriförvaltningens kräftstrategi. Helsingfors den 18 april 2002 Jord- och skogsbruksminister Raimo Tammilehto 6