Kuparin hohtoinen ruukinmaisema

Kuparin hohtoinen ruukinmaisema Kuparin kyydissä Orijärven kaivokselta Kärkelän ja Kosken ruukeille Salossa 2013, Heidi Grahn

1 Sisällysluettelo KUPARIN HOHTOINEN RUUKINMAISEMA... 3 Johdanto... 3 Mikä on ruukki?... 3 Kustaille kiitos... 4 Isonvihan vaikutukset... 6 Venäjän vallan alle... 7 MALMISTA METALLIKSI... 9 Kupari - uskomattoman upea metalli... 10 Raudan valmistuksen käsitteitä... 11 Pula puusta...12 Kansainvälisyyttä vesistöjen varsilla...13 MALMIA MAAILMALLE...15 Ruukkien historian solmukohta Orijärvi...15 Löydöstä louhimiseen... 16 Orijärven kaivosyhtiön alkuvuodet... 16 Finlay Orijärven johdossa... 17 Finlay, Robert (1719-1785), suurkauppias, ruukinpatruuna, kauppaneuvos... 19 Björkmanit Orijärvellä... 19 Björkmanit... 22 Torpparikysymys Orijärvellä... 23 Julinin aika Orijärvellä... 24 Inspehtori Grönroos... 27 Orijärven ensimmäiset tilat... 30 Louhintatekniikat... 31 Orijärvi 1900-luvulla... 32 Fiskars Aktiebolag... 33 The Finnish American Mining Company, F.Am.M.Co... 33 Orijärvi Grufaktiebolag... 35 Outokumpu Orijärven omistajaksi... 39 Orijärven kartano... 41

2 RUUKIN MILJÖÖ... 44 Kärkelä... 45 Kuparihytti Kärkelään... 46 Kärkeläntietä pohjoiseen... 48 Kärkelänjoen varrella... 52 Seppä... 53 Kärkelän voimalaitos... 55 Kärkelän saha... 58 Kosken ruukki... 59 Kuparin kyydissä Koskelle... 60 Slussin sulku ja Hålldamin pato... 61 Kosken ruukin alue... 63 Kosken uudemman teollisen toiminnan rakennuksia... 69 Matka jatkuu...72 ARKISTOMATERIAALI... 73 BIBLIOGRAPHY... 73 KUVAT... 75 VIITTAUKSET... 76

3 Kuparin hohtoinen ruukinmaisema Johdanto Tämä tutkimus on ennen kaikkea salolainen. Kaupunkimme ruukkihistoria osoittaa Salon alueen ainutlaatuisuuden Suomen varhaisteollisena aikana, olemme olleet aikaa edellä, ensimmäisten joukossa jopa ensimmäisiä monissa Suomen historiaan liittyvissä teollisissa tapahtumissa. Ruukkitutkimus kuvaa kiehtovan vaiheen Suomen teollisuushistorian vaiheista, malmiteollisuuden ylä- ja alamäkiä. Ruukkeihin nivoutuu historiamme yhteiskunnallinen ja taloudellinen mahtitekijä terästeollisuus, suurmiesten elämänkertoja, heidän rohkeutensa ja yritteliäisyytensä, ahkeran kansan työpanos, maailmanpoliittiset vaiheet, sekä nykypäivään jatkunut kartanohistoria. Tutkimukseni painopiste on valtakunnallisesti arvokkaissa rakennetuissa kulttuurimiljöissä. Se nojaa kuvamateriaaliin, jota Salon kaupungin Kulttuuriasiain yksikkö keräsi vuonna 2011, jolloin Salo osallistui Turun kulttuuripääkaupunkivuoteen omalla ohjelmakokonaisuudellaan. Tämän materiaalin kuvien kautta matkataan historiassa taaksepäin; mitä meille säilyneet rakennukset, rauniot, maastonmuodot kertovat menneestä, miten ja miksi se ovat sinne asettuneet. Salo 2011 kulttuurivuoden ohjelman elokuun teemana olivat perinnemaisemat, jotka esittelivät Salon alueen valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä. Museoviraston vuonna 2010 valmistuneeseen valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen inventointiin valitut kohteet antavat alueellisesti, ajallisesti ja kohdetyypeittäin monipuolisen kokonaiskuvan maamme rakennetun ympäristön historiasta ja kehityksestä. 1 Varsinais-Suomi on maan kärkeä rakennusperinteessä, Salon seudulla kolmisenkymmentä erilaista kohdetta. Tähän listaukseen sisältyvät Orijärven kaivosyhdyskunta ja siihen läheisesti liittyneet Kärkelän ja Kosken ruukit. Jokainen kertomus alkaa jostain. Salolaisesta näkökulmasta mielenkiintoinen hetki on ollut Orijärven kaivoksen toiminnan aloittaminen 1757. Tuolloin Johan Iisakinpojan sanotaan löytäneen mailtaan malmikiven, joka oli Orijärven kaivoksen toiminnan alku. Oliko kyseessä ratsutilallinen itse, vai kuten huhupuheita on ollut joku renki tai talonpoika, ei ole tärkeää. Oleellista kuitenkin on se, miten Orijärven tilan takamailta löytynyt kivenkappale on aikaansaanut vyöryn, joka on johtanut Suomen ensimmäisen kuparikaivoksen toiminnan alkamiseen. Orijärven kaivoksen myötä aktivoituivat maantieteellisesti läheiset ruukit. Kärkelä ja Koski alkoivat jalostaa Orijärveltä louhittua kuparia siten, että 1820-luvulla kuparimalmin jalostus voitiin käytännössä hoitaa kokonaan kotimaassa. On kuitenkin syytä palata ajassa hetki taaksepäin katsastamaan historian vaiheita, jotka olivat johtaneet ruukkien perustamiseen ennen paikallisen kaivoksen toiminnan alkua. Mikä on ruukki? Tiivistäen voidaan sanoa, että ruukki tarkoittaa varhaista raudan- ja kuparinvalmistukseen keskittynyttä laitosta ja sen ympärille muodostunutta aluetta. Ruukeiksi kutsutaan usein myös vuoriteollisuuteen liittyviä muita laitoksia, kuten kaivoksia ja lasitehtaita. Pääsääntöisesti ruukilla

4 tarkoitetaan raudan käsittelyyn keskittyneitä teollisuuslaitoksia, mutta Salosta löytyvät vanhimmat kupariruukit Kärkelässä ja Koskella, kiitos läheisen Orijärven kuparikaivoksen. Ruukit ovat olleet teollisuutemme ensimmäisen vaiheen edustajia. Suomen vuoriteollisuus käynnistyi varsinaisesti 1600-luvun alussa. Ruotsin valtakuntaan 1637 perustettu Vuorikollegio antoi ruukeille toimintaluvat, sekä määritteli niiden vuosittaisen taontaoikeuden ja veron. Ilman privilegiota, toimintalupaa, ei teollista ruukkitoimintaa saanut harjoittaa. Kaikkiaan Suomessa on ollut yli 80 teolliseen raudan- tai kuparinvalmistukseen liittyvää ruukkia. Monissa niissä jatkuu edelleen teollinen toiminta, osa jatkaa maanviljelyksen ja karjanhoidon alalla, jotkut ovat lähes jäljettömiin hävinneitä ja muutama hyödyntää ruukkihistoriaa matkailun sekä turismin saralla. Salon alueen ruukeista löytyy esimerkit näistä kaikista, ja ne kaikki ovat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä ympäristöjä, joiden rakennukset ja rakenteet kertovat vierailijalle ruukkilaisten elämästä ja työstä. 2 Vanhin varsinaissuomalainen ruukki on vuonna 1679 Perniöön perustettu Kosken ruukki. Vielä 1600-luvun puolella saivat alkunsa Kirjakkalan, Teijon ja Pohjankylän ruukit. Suomen Rakennuslehden 31/1983 luettelon mukaisesti Suomen ruukkien perustamisjärjestys osoittaa nykyisen Salon kaupungin alueen ainutlaatuisuuden ruukkialueena: Ruukki perustamisvuosi järjestys paikkakunta valtakunnallisesti Kosken ruukki 1679 8 Perniö ja Tenhola Kirjakkalan ruukki 1686 11 Perniö Teijon (Tyko) ruukki 1686 13 Perniö Kuuston ruukki 1732 22 Perniö Latokartanon ruukki 1834 43 Perniö (Näse bruk) Mathildedalin ruukki 1852 71 Perniö 3 Kustaille kiitos Ruukkitoiminnan historia Suomessa alkoi varsinaisesti kuningas Kustaa Vaasan (1496-1560) aikana. Kuningas oli saanut jo 1530-luvulla täyteen käyntiin Ruotsin kaivannaisteollisuuden, hopean, raudan ja kuparin tuottamisen. Kustaa Vaasan hallitsijakausi oli sotaisa. 1397 alkanut pohjoismaisten valtioiden liitto, Kalmarin Unioni, alkoi rakoilla 1400-luvulla, kun Tanskan ja Ruotsin ulkopoliittiset intressit jakautuivat maantieteellisesti eri suuntiin. Otollisen ajan koettaessa Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin Kalmarin Unionista. Tämä irrottautuminen tuli kalliiksi. Kustaa Vaasa rahoitti uuden monarkiansa uskonpuhdistuksen nimissä siirretyn kirkollisen omaisuuden ja tehostetun kaivosteollisuuden varaan. 4

5 Kuva 1, Dannemoran kaivos, Ruotsin rautateollisuuden tukipilari Hopeakaivoksena aloittanut Dannemoran kaivos lähellä Uppsalaa koki Kustaa Vaasan aikana nousun ruotsalaissaksalaisena kaivosyhtiönä, mutta raaka-aine ei yksin riittänyt. Oli tunnettava sulattamisen ja jatkokäsittelyn tekniikat, jotka osasivat saksalaiset ja alankomaiset valloonit. Ulkomaisen tietotaidon avulla Ruotsi nousi maailman raudantuottajien eturiviin. 5 Dagbrottet "Storrymningen" omkring 1780-1800. Akvarellerad pennteckning av Elias Martin. Yli puolet Ruotsin valtion tuloista uhrattiin 1550-luvulla sotilaallisiin tarkoituksiin. Ruotsilla oli rautaa, mutta vanhimman rautavyöhykkeen metsät alkoivat ehtyä. Teollinen raudantuotanto tarvitsi paitsi malmia, myös metsää ja vesivoimaa, siksi Kustaa Vaasa tähysi kohti uusia metsäisiä malmialueita. Suomen vuoriteollisuuden alku perustui sille olettamukselle, että Suomestakin löytyisi emämaan kaltaisia rikkaita malmivarantoja. Näin ei ollut, mutta Suomesta löytyi runsaasti muita rautateollisuuden edellyttämiä varoja; metsää, koskia ja työvoimaa. 6 Malmiteollisuuden alkuvaiheen Suomi oli emämaansa Ruotsin vakiintunut itäinen maakunta, joka oli kiinteästi Ruotsin lakien ja säädösten alainen. Kuitenkaan valtiolliset velvoitteet eivät ennen 1500-lukua juurikaan Suomea tavoittaneet. Tuittupäisistä raivokohtauksistaan, karkeudestaan ja epäluuloisuudestaan tunnettu kuningas Kustaa Vaasa oli ensimmäinen Suomea tuntenut kuningas. Suomalaisen rautateollisuuden alullepanijana kuitenkin tärkein rooli oli Vaasan luottomiehellä, Erik Flemingillä, joka oli nimitetty Etelä-Suomen laamanniksi vuonna 1524. Fleming oli paitsi sotilas ja valtiomies, myös merkittävä maan taloudellisten olojen kehittäjä. Hän avasi Suomen ensimmäisen rautakaivoksen Lohjan pitäjän Ojamoon 1542. Kruunu perusti myös vuoden 1560 paikkeilla Karjaan Mustioon harkkohytin hyödyntämään Ojamon malmia. Sitä pidetään Suomen ensimmäisenä rautaruukkina. Fleming ajoi toimissaan Kustaa Vaasan talouspolitiikkaa, joten on vaikea sanoa, kumpi kulloinkin oli aloitteentekijänä. Talonpoikien sortajana Erik Fleming oli aikanaan pahamaineinen. Kuningas Kustaa Vaasakin tarttui joitakin kertoja kynään ja kielsi jäljittelemättömällä tyylillään suosikkiaan kiduttamasta ja piinaamasta talonpoikia ja kohtelemasta heitä kuin orjia. 7 Kustaa II Aadolfin kaudella 1611 1632 Ruotsi-Suomesta tuli suurvalta. Suurvallaksi rakentuva Ruotsi tarvitsi rautaa yhä enemmän tykkeihin, tapuleihin, torneihin ja linnoihin. Sotilasmenoja kasvattivat myös laivaston luominen. Osallistuminen Westfalenin rauhaan vuonna 1648

6 päättyneeseen ns. kolmikymmenvuotiseen sotaan kulutti valtakunnan voimavaroja. Valtion merkantilistinen elinkeinopolitiikka kahlitsi talouselämää, kun kaikki ulkomaankauppa pyrittiin keskittämään Tukholmaan. Toisaalta merkantilismi suosi kaivos- ja metalliteollisuutta, koska sen katsottiin erityisesti kasvattavan kansakunnan varallisuutta. Ruotsi oli 1600-luvulla Euroopan tärkein raudantuottaja. Nuori ja innokas kuningas Kustaa II Aadolf halusi omalla esimerkillään osoittaa rautateollisuuden merkityksen koko Ruotsin valtakunnalle. Vierailullaan Suomessa hän keräsi jopa itse malminäytteitä vietäväksi Tukholmaan tutkittavaksi. Kuninkaan innostuksen myötä myös Suomessa aloitettiin järjestelmällinen malmien etsintä. Ensimmäiseksi avattiin uudelleen Flemingin kuoleman vuoksi taantunut Ojamon kaivos vuonna 1619. Rautateollisuutemme varhaisimmassa vaiheessa kruunu perusti ruukkeja. Alalle alkoi kuitenkin hakeutua myös yksityistä pääomaa. Mustion ruukin vuonna 1632 vuokrannut Jakob Wolle oli ensimmäinen siinä yksityisyrittäjien joukossa, joiden panos tuli merkittäväksi myös salolaisissa ruukeissa. Kruunun asema vuoriteollisuudessa pysyi kuitenkin merkittävänä. Kuningas perusti 1630 Vuorikollegion säätelemään rautateollisuutta, valvomaan privilegioita ja tuotantoa. 1600- luvun alussa pohjoisen Euroopan johtoon nousseen Ruotsi-Suomen suurvalta-asema seisoi vakaasti metallisilla tukijaloilla. 8 Vielä vuonna 1673 valtiovalta oli antanut Suomeen erikoissäädöksiä, joiden tarkoituksena oli edistää raudanvalmistusta ja kaivosteollisuuden harjoittamista, sekä erityisesti säästää Ruotsin kaivosalueiden metsiä. Säädöksissä ruukit ja kaivokset voitiin oikeuttaa lunastamaan kruunun saatavia, kuten veroja tai vuokria, ympäristön talonpojilta ja muuntamaan ne hiili- ja puutoimituksiksi, kuljetusvelvollisuuksiksi ja päivätöiksi. Käytännössä näin saatiin ympäristön talonpojat ruukin alustalaisiksi. Ruukilla työskentelevät saivat myös vapautuksia sotaväenotoista. Lisäksi ruukit ja kaivokset saivat oikeuksia alennettuihin tullimaksuihin sekä ulko- että kotimaankaupassa, pitkäaikaisia verovapauksia ja edullisia valtionlainoja toimintansa toteuttamiseen. 9 Isonvihan vaikutukset 1700-luvun alku oli surullista aikaa Ruotsi-Suomelle. Suurten nälkävuosien aikana 1696 97 oli menehtynyt noin kolmasosa Suomen puolimiljoonaisesta kansasta. Katovuodet seurasivat toisiaan 1700-luvun alkukymmeninä, kaiken lisäksi kansaa koetteli vielä ruttoepidemia 1710 1711. Parikymmentä vuotta kestänyt Suuri Pohjan sota syttyi vuonna 1700. Ensin sen vaikutukset näkyivät lähinnä sotaväenottoina, mutta jo 1713 venäläiset miehittivät Suomen ja tuhosivat rannikkoseutuja järjestelmällisesti, myös suuren osan ruukeista. Tämä Suomessa Isonvihan aikana tunnettu ajanjakso jatkui aina Uudenkaupungin rauhaan 1721 asti. Sodan alkaessa lähes kaikki ruukkien omistajat olivat paenneet Ruotsiin, jolloin hävittämättömätkin ruukin rappeutuivat käyttämättöminä. Ja liekö ollut syynä vaikeat ajat vai muukalaisvihamielisyys, että useiden ruukkien lopullisesta hävityksestä vastasivat paikalliset asukkaat?

7 Isonvihan ajalta on säilynyt varsin niukasti tietoa, ilmeisesti virkamiesten maastapaon vuoksi, mutta ruukkihistorialle aika oli varsin ankea. Kun Vuorikollegion määräyksestä Suomessa tehtiin 1722 inventaario maamme ruukeista, niiden kunto todettiin huonoksi. Koska valtiovalta pyrki edelleen edistämään vuoriteollisuutta, myönnettiin ruukeille verovapauksia seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Toimenpiteet tehosivat ja ennen venäläisten miehitysaikaa Suomessa toimineista paristakymmenestä ruukista sodan jälkeen alkoi toimia uudelleen 16. Kuitenkin ruukkien jälleenrakentaminen vaati runsaasti varoja, ja vaikka valtio tuki niitä huomattavin verohelpotuksin, ruukeista vain neljä jatkoi vanhojen omistajien hallinnassa. Uudet omistajat olivat lähinnä varakkaita tukholmalaisia kauppiaita, joiden johdolla suomalaisilla ruukeilla alkoi koko vuosisadan jatkunut loistokausi. 10 Vaikka ns. Pikkuvihan aikainen venäläismiehitys jarrutti ruukkitoimintaa vielä vuosina 1742 43, valtiovallan tukien ja ruotsalaisten omistajien varojen turvin ruukkiteollisuus eli kasvun aikaa. Salon seudulle tämä kukoistuskausi toi Kuuston ja Kärkelän ruukit, joista jälkimmäinen liittyy kiinteästi Orijärven kaivoksen kuparinkäsittelyyn. Ruotsin poliittinen sekavuus Myssy-puolueen päästyä valtaan 1765 66 valtiopäivillä, sekä samanaikainen kansainvälinen talouskriisi ja rahan arvon lasku aiheuttivat Suomen ruukeille pahan ahdingon. Myös koko Fiskars-yhtymän ja sen mukana Orijärven kaivoksen ja Kärkelän ruukin omistanut Robert Finlay ajautui konkurssiin 1771. Muutaman vuoden konkurssihallinnon jälkeen alkoi ruukeilla ja kaivoksella kuitenkin uusi menestyksen aika, kun tukholmalainen suurkauppias Bengt Magnus Björkman sai 1783 haltuunsa Suomen suurimman ruukkiyhtymän. Siihen kuuluivat Antskogin, Fiskarsin, Kosken, Kimon, Orisbergin ja Oravaisten rautaruukit sekä Orijärven kuparikaivos ja Kärkelän kupariruukki. Ruotsin ajan lopussa Björkman rakensi Orijärven kaivoksen ympärille suuren kuparinjalostusyhtymän. 11 Kun Ruotsinvallan aika Suomessa loppui vuonna 1809, Suomessa oli 24 25 teollisesti toimivaa rautaruukkia. 12 Venäjän vallan alle Suomen poliittinen tilanne muuttui kokonaan vuonna 1809 Venäjän vallan myötä. Ruotsalaiset eivät enää saaneet omistaa Suomessa mitään, joten ruukkien omistussuhteissa tapahtui jälleen muutoksia. Sodan jälkeen uuden valtiovallan tavoitteena oli päästä irti riippuvuussuhteesta Ruotsin malmivaroihin. Suomalaiset ruukinomistajat joutuivat luopumaan ruotsalaisen Rautakonttorin jäsenyydestä ja uudet vienti- ja tuontirajoitukset astuivat voimaan. Rautavalmisteiden pääasialliseksi kauppakumppaniksi tuli nyt Venäjä. Suomeen 1821 perustettu Vuorihallinto otti aiemmin Tukholmassa sijainneen Vuorikollegion tehtävät. Venäjän ja Ruotsin välisissä kauppa- ja tullisopimuksissa vienti- ja tuontimäärät sekä tullimaksut vaihtelivat eri vuosina, välillä Suomelle edullisiksi, välillä vaikeiksi. Sodan aikana 1808 1809 malmin tuonti Ruotsista oli rajoitettu yhteen laivalastilliseen, mutta Haminan rauhassa 1809 sovittiin, että kahden vuoden ajan malmin ja takkiraudan tuonti saattoi jatkua entisellään. Malmin tuonti sallittiin, sillä muuten suomalaisten ruukkien toiminta olisi loppunut kokonaan. Malmia

8 yritettiin kyllä kuljettaa Uralilta, mutta pitkä matka teki tuonnin sieltä kannattamattomaksi. Aina 1800-luvun puoliväliin asti malmin ja takkiraudan tuonti Ruotsista jatkui lähes ennallaan, lisäksi 1850-luvulla tuotiin takkirautaa myös Ruotsin ulkopuolelta. 13 Venäjän keisarin ja suomalaisten viranomaisten yhteistuumin 1825 asettamat tavoitteet raudanvalmistukselle perustuivat tuonnin lisäksi suomalaisen malmin etsintään ja romuraudan käyttöön. Tarpeettomiksi tulleita vanhoja sotatarvikkeita ja linnoituslaitteita ryhdyttiin käyttämään erityisesti 1800-luvun lopulla, kun raakaraudan uudet mellotustavat tulivat käyttöön. Suomalaista vuorimalmia löydettiin ja käytettiin vain vähän, enimmilläänkin n. 20 % koko malmimäärästä. Varsinkin ruukkien omistajista vain harva uskoi Suomen tulevan toimeen kotimaisten malmien varassa. Poikkeuksena oli suomalainen järvi- ja suomalmi, jota edelleen käsiteltiin lähinnä Itä- Suomen harkkohyteissä. Salon seudulla kotimaisen malminetsinnän tuloksena avattiin Malmbergin kaivos Kiskossa ja Vihiniemen kaivos Perniössä. 14 Vuosisadan loppupuolella alkoivat kotimaiset konepajat tulla raudanvalmistusteollisuuden suurasiakkaiksi. Sekä itsenäisinä toimineet että ruukkien manufaktuurit, konepajat ja valimot nousivat 1890-luvulla tuotannon jalostusarvossa ohi perusmetalliteollisuuden, takki- ja kankiraudan tuotannon. Ensimmäisiä merkittäviä Suomeen perustettuja konepajoja olivat Fiskarsin konepaja Fiskarsin ruukilla 1837, Ericsson & Cowie Turussa 1842, Högfors Karkkilassa Högforsin ruukilla 1846 ja Varkauden konepaja Varkauden ruukilla 1851, sekä tietysti kehruuteollisuuteen keskittynyt Finlaysonin konepaja Tampereella jo 1820. 15 Venäjän vallan loppuaikana vuoden 1860 jälkeen vienti Venäjälle vaikeutui. Venäjän poisti ulkomailta tuotavalta takki- ja kankiraudalta tullit, jolloin tuonti vapautui kaikille maille ja samalla vienti Suomesta vaikeutui sen jouduttua tasa-arvoiseen asemaan muiden maiden kanssa. Suomalaiset eivät kyenneet kilpailemaan esimerkiksi Englannin ja Belgian edullisten raudanhintojen kanssa. Huonot suhdanteet aiheuttivat monien ruukkien konkursseja Suomessa, kuten esimerkiksi Viktor Zebor Bremerkin omistama Teijon ruukki 1860. 16 Ruukkiteollisuus oli 1800-luvun lopulle saakka kartanoruukkien teollisuutta, jolle tyypillistä oli yksityisomistus, merkittävä maa- ja metsätalous ja ruukkien ympärille kehittynyt ruukkiyhdyskunta. Ruukit toivat uutta elämää ympäristöön, ammattimiehiä tuli Ruotsista ja muualta Euroopasta, suomalaisia pääsi oppiin ulkomaille. Uusia kulttuurivaikutteita virtasi niin ammattilaisten mukana kuin ruukinpatruunoiden vaikutuksesta kartanohistoriaan. Vanhamuotoisen teollisuuden toimintaedellytykset loppuivat 1900-luvun alussa, jolloin pienen viiveen jälkeen 1930-luvun lopulta lähtien kehittyi Suomen nykyinen, uusi teräksen valmistus- ja jalostusteollisuus. Vaikka harvat ruukit jatkoivat raudanvalmistusta tai jalostusta, toimii entisillä ruukeilla edelleen merkittäviä teollisuuslaitoksia. 17

9 Malmista metalliksi Suomessa ruukkien ja raudanvalmistuksen olosuhteisiin ovat voimakkaasti vaikuttaneet valtiolliset olot, ensin osana Ruotsia, sitten osana Venäjän valtakuntaa ja vuodesta 1917 lähtien itsenäisenä valtiona. Valtiojärjestelyiden mukanaan tuomat kaupalliset suhteet Ruotsiin ja Venäjään, sekä ulkomaan kaupan erilaiset rajoitukset, säädökset ja tullimaksut vaikuttivat mahdollisuuksiin tuoda Suomeen ruukkien tarvitsemia raaka-aineita, rautamalmia ja takkirautaa, sekä vastaavasti viedä ulkomaille edullisilla tullimaksuilla ruukkien tuotteita, valutakkirautaa, kankirautaa ja rautatuotteita. Raudan merkitys historiassa on suuri ja sitä on Suomessakin osattu käsitellä jo ennen ruukkien perustamista. Raudanvalmistus keksittiin yli 3000 vuotta sitten Aasiassa, josta se hitaasti levisi Euroopan kautta myös Suomeen. Rautaa on maaperässä runsaasti ja sen hyötykäyttö on suhteellisen helppoa. Järvi- ja suomalmia on kansanomaisesti käsitelty koko Pohjolan alueella ilmeisesti yli 2 000 vuotta. 18 Suomen ruukkien kesken vallitsi selkeä maantieteellinen jako: Ulkomailta tuotua, pääsääntöisesti Ruotsista louhittua vuorimalmia käyttivät rannikon ruukit, joihin malmi voitiin kuljettaa meriteitse. Vanhinta raudantuotantoa oli sisämaassa sijainneilla järvimalmiruukeilla, jotka käyttivät järvi- tai suomalmia. 19 Käytännöllisesti katsoen kaikki Suomeen ennen vuotta 1809 perustetuista 32 ruukista toimivat Ruotsista kuljetetun malmin tai takkiraudan varassa. Ainoat merkittävät poikkeukset olivat 1746 privilegion saanut, järvi- ja suomalmeja raaka-aineenaan käyttänyt Juantehdas (Strömsdals Bruk) ja Karjalohjan Orijärven kaivoksen lähelle 1765 perustettu Kärkelän kupariruukki. 20 Orijärven kaivoksen kuparilöytö oli tärkeä, sillä kuparituotannosta muodostui 1800-luvun alussa merkittävä teollisuudenhaara muuten niukalti teollistuneessa maassamme. Orijärven kaivos ja sen kuparin jalostuslaitokset muodostivat pitkään työväestön määrällä mitaten maan suurimman teollisen kokonaisuuden. Laajimmillaan kupariketjun palveluksessa oli liki 200 työntekijää, eikä näissä luvuissa ollut mukana talonpoikia ja muuta väkeä, jotka toimittivat kaivokselle ja ruukeille puuhiiltä ja elintarvikkeita, sekä toimivat malminkuljetuksen piirissä. 21

10 Kupari - uskomattoman upea metalli Kupari on ensimmäinen metalli, jota ihmiskunta oppi muokkaamaan ja sulattamaan. Kuparia on kaikkialla luonnossa merivedessä, kasveissa, maaperän esiintymissä ja jopa puhtaana luonnonkuparina. Kuparista on valmistettu aseita, koruja ja työkaluja jo ainakin 8000 vuotta. Kuparin käyttö moninaistui, kun siihen oivallettiin lisätä tinaa, näin saatiin pronssia. Pronssista alettiin valmistaa erilaisia teräaseita, joiden terän sai hyvin teräväksi. 1600-luvulla kupari oli Ruotsin tärkein vientituote. Falunin kuparikaivos, Stora Kopparberget, oli 1600- luvulla maailman suurin kuparintuottaja, siellä tuotettiin ajoittain kaksi kolmasosaa koko maailman kuparista. Stora Kopparberget on vuosituhannen aikana vaikuttanut suuresti koko Ruotsin kehitykseen ja vaurastumiseen. Falunin malmilla rahoitettiin sodankäyntiä. Sen kuparikaivoksen malmista valmistettuja kuparituotteita myytiin Euroopan moniin maihin kirkkojen, linnojen ja palatsien kattomateriaaleiksi. Falunin kuparista tehtiin myös valuuttana käytettyjä kupariplootuja. Lisäksi kaivoksen oheistuotteina on syntynyt kuuluisa ruotsalainen makkara Falukorv, sekä punaisten torppien seinämaali faluninpunainen - Suomessa punamulta. Falunin kuparivuoren historia ulottuu aina vuoteen 1288. Louhinta kaivoksessa loppui 1992 ja vuodesta 2001 Strora Koparberget on ollut UNESCOn maailmanperintökohde. Kupari päätti kivikauden. Sen myötä ihmiset oppivat etsimään ja käyttämään luonnonvaroja, metallurgia kehittyi, samoin kaivostoiminta. Kehitettiin instituutioita suojelemaan ja kasvattamaan kauppaa ja teollisuutta. Kupari pitää edelleen pintansa yhtenä ihmiskunnan tärkeimmistä metalleista, sillä moderni yhteiskuntamme tarvitsee kuparia mm. sähkön ja energian tuotannossa. 22 kuparista on Suomessa yleisesti käytetty nimeä vaski kupari + tina = pronssi kupari + sinkki = messinki

11 Raudan valmistuksen käsitteitä Järvi- ja suomalmin pelkistäminen tapahtui harkkohyteissä, jotka olivat päältä avonaisia pystyuuneja, joissa malmi kuumennettiin puuhiilen avulla ja palkeita käyttämällä. Harkkohyteissä lämpötila jäi, tai jätettiin alhaiseksi, jolloin malmin sisältämä rauta ei sulanut juoksevaksi, vaan tahdasmaiseksi ja laskeutui sitten uunin pohjalle, jonne se muodostui harkoiksi. Kun rauta ei sulanut juoksevaksi, siihen ei päässyt sekoittumaan hiiltä eikä muita epäpuhtauksia. Harkkohyteissä valmistettua harkkorautaa voitiin takoa kankiraudaksi ja muiksi rautatuotteiksi ilman mellotusta, eli uudelleen kuumennusta. Harkkohyteissä voitiin käyttää myös fosforipitoisia malmeja, kuten järvi- ja suomalmeja, ilman että harkkorauta tuli liian hauraaksi. Tästä syystä Suomessa käytettiin harkkohyttejä aina 1800-luvun lopulle saakka. Harkkohytit eivät olleet jatkuvakäyttöisiä, vaan aina harkon valmistuttua toiminta piti keskeyttää harkon saamiseksi ulos. Harkkohyttien toiminta oli epätaloudellista, sillä vain pieni osa malmin sisältämästä raudasta saatiin sulatettua, sulatus kesti kauan ja vei paljon hiiliä. Fiskarsin masuunin pienoismalli esittää raudanvalmistuksen prosessin louhitusta malmista eri vaiheiden kautta valmiiksi rautaharkoiksi. Tällä rautaruukilla eletään vuotta 1738 23 Ruotsista tuodun vuorimalmin käsittelyn edellytyksenä oli masuuni, joissa valmistettiin takkirautaa (ruots. tacka = harkko). Masuuni on itse asiassa korkeutta kasvanut harkkohytti, jossa lämpötila nousi niin korkeaksi, että rauta suli ja laskeutui juoksevana uunin pohjalle, masuunien pesään, joista se juoksutettiin muotteihin. Masuuneissa raudan reaktiot olivat siis erilaisia kuin harkkohyteissä. Hyteistä saatiin suoraan takomiskelpoista rautaa iso harkko, kun taas masuuneista saatu hiilipitoinen takkirauta oli niin haurasta, ettei sitä voitu suoraan takoa, vaan se oli kuumennettava uudelleen, mellotettava. Mellotus tarkoittaa ensisijaisesti raakaraudan hiilipitoisuuden alentamista niin, että raudasta tulee muovaamiseen sopivaa, riittävän sitkeää. Vaikka masuunin käyttö vaati mellotusvaiheen, se toi raudanvalmistukseen teollista tehokkuutta. Ensinnäkin masuunissa puhallusta voitiin jatkaa keskeytyksettä pidempi aika, jopa vuosi, ja toiseksi siitä saatiin ratkaisevasti suurempi määrä rautaa. Masuuneissa ei kuitenkaan voitu käsitellä suomalaista järvi- tai suomalmia, eikä edes kotimaista vuorimalmia, sillä niiden sisältämät epäpuhtaudet tekivät raudan hauraaksi. Edelliset sisälsivät fosforia, joka teki raudan hauraaksi kylmänä, jälkimmäinen puolestaan kuparia ja rikkiä, jotka puolestaan tekivät raudan puna- eli kuumahauraaksi. Valutarkoituksiin suomalaisesta malmista valmistettu takkirauta sopi kuitenkin hyvin, tällöin puhuttiin valutakkiraudasta. 1800-luvulla mellotusmenetelmien kehittyessä saatiin raudan epäpuhtaudet poistettua raudasta ja suomalaisen malmin käyttö mahdollistui masuuneissa. Kehityksen myötä termien käyttö käytännössä sekoittui, eikä nykyään takki- ja harkkoraudasta juurikaan puhuta, sillä raakarautaa ei valmisteta harkkoina.

12 Masuunien rinnalle jatkojalostusta varten piti rakentaa ahjoja ja vasaroita. Ahjoissa raakarauta kuumennettiin ja taottiin. Taottaessa raakaraudasta pusertui ulos siihen jääneitä kuona-aineita. Ahjoissa polttoaineena oli puuhiili. Kuumennettava rauta oli suorassa kosketuksessa hiiilen kanssa. Taonnassa rauta taottiin kangen muotoon, kankiraudaksi. Masuunien ja ahjojen palkeet vaativat harkkohyttejä enemmän tehoa, siksi ruukit perustettiin koskien äärelle. Vasta höyrykoneen yleistyminen 1800-luvun alkupuolella vapautti ruukit koskien ääreltä. Aluksi ahjoissa tehtiin saksalaistaontaa, 1700-luvulla sen rinnalle hetkeksi tuli vallonitaonta ja seuraavalla vuosisadalla ensin lancashire- ja sittemmin franche-comté taonnat. Fiskarsissa ja Antskogissa oli 1734 aloitettu, ainoina ruukkeina Suomessa, raudan sulatus ja taonta ns. vallonitaontaa käyttäen. Kosken ruukilla kokeiltiin vallonitaontaa 1754, mutta se ei kannattanut ja niin siirryttiin saksalaistaontaan. 24 Vallonit olivat nykyisen Belgian, Luxemburgin ja Pohjois-Ranskan alueelta Ruotsin ruukkien palvelukseen siirtyneitä taitavia seppiä, masuunimestareita ja hiilenpolttajia. He olivat ranskankielisiä ja uskonnoltaan kalvinisteja. He ja heidän jälkeläisensä säilyttivät oman kulttuurinsa ja identiteettinsä vieraissakin oloissa pitkään, jopa näihin päiviin saakka. Vallonimenetelmällä valmistettu rauta oli erityisen hyvälaatuista ja kysyttyä. 25 Pula puusta Pitkästä ja usein hankalasta kuljetusmatkasta huolimatta ruukkien perustaminen Suomeen oli 1600- ja 1700-luvuilla kannattavaa. Valtiovallan pelko metsien loppumisesta Ruotsin vuoritoimen ydinalueilla oli perusteltua, sillä ruukkien ohella myös kaivokset, joissa louhiminen tapahtui kalliota kuumentamalla, kuluttivat metsävaroja uhkaavasti. Valtionvalta tuki ruukkien perustamista syrjäisemmille seuduille, kuten Suomeen, vapaavuosin veronmaksusta ja tullipoliittisin helpotuksin. Suomeen perustettaville ruukeille saatettiin myöntää jopa 30 vuoden verovapaus. Suomi oli perinteisesti ollut tervan suurtuottaja, jolloin sivutuotteina saatiin sysiä eli puuhiiliä. Masuunien ja pajojen ahjoissa tarvittiin kuitenkin niin paljon polttoainetta, että pelkkä sivutuote ei enää riittänyt, vaan perustettiin erillisiä sysimiiluja. Vaikka kaikissa ruukeissa oli palkattuna hiilikaupan ammattilaisia, sysi- ja miilumiehiä, hiilitoimitukset nojasivat paljolti lähistön talonpoikien työpanokseen. Talonpoikien oli tosin asennoiduttava uudella tavalla sysien saamiseksi, sillä puita ei saanut tervahautojen tapaan polttaa loppuun. Puuhiilen teko oli monivaiheinen prosessi aina sopivien puiden kaatamisesta, kuorimisesta, kuivattamisesta miilutuksiin ja kuljetuksiin. Valmiit ja jäähtyneet hiilet kuljetettiin ruukkien hiilihuoneisiin. Sysien teko oli raskasta työtä ja niiden poltto vaati ympärivuorokautista valvontaa, sillä miilua piti tarkkailla, jotta palaminen tapahtui oikein kytemällä. Mahdolliset ilmaliekit sammutettiin nuijimalla miilun pintaa. Miilunpolttajat asuivatkin miilujensa vieressä pitkiä aikoja varsinkin parhaaseen sysien tekoaikaan marras-maaliskuussa. Vaikka talonpojat saivatkin sysistä tervetullutta lisäansiota, se oli rankan työn takana. 26 Ruukkien prosessit vaativat niin suuret määrät puuta, etteivät niiden omat metsät yleensä riittäneet. Hiiltä jouduttiin hankkimaan talonpojilta laajoilta alueilta. Tervan- ja kaskenpolton

13 lisäksi metsiä kuluttivat sadat sahat, jotka kilpailivat ruukkien kanssa puusta. Turvatakseen hiilen saannin ja pitääkseen hinnat kohtuullisina ruukit sopivat keskenään hiilen ostopiireistä. Patruunat vetosivat viranomaisiin saadakseen heidät velvoittamaan väestöä puuhiilen toimitukseen vaikka sakkojen uhalla. Ruukkien uudistiloille annettiin vuorirälssioikeus eli vapautus useimmista kruunun veroista niin kauan, kun toiminta oli käynnissä. Ruukin omistaja kantoi tilalliselta veron, joka tavallisimmin suoritettiin malmin ja tuotteiden ajona, sekä puun ja hiilen toimituksina, viljana tai muina elintarvikkeina. Ruukeilla oli usein mahdollisuus kerätä vaikutusalueensa talonpojilta kruunulle tulevia veroja myös puuhiilenä. Ruukkien toiminta perustui puuhiileen aina 1800-luvun alkuun asti, jolloin sen korvasi kivihiili. 27 Toimitusten takuuna ruukeilla tavallisesti oli laajat metsäalueet. Näin ei kuitenkaan ollut Kosken ruukin kohdalla sen toiminnan alkuvaiheessa, Daniel Faxellin aikana. Maa-alan vähyys vaivasi ruukkia, eikä ympäristöstä löytynyt ostettavia tiloja. On arvioitu, että yhden ruukin toiminta vaati noin 15 kilometrin säteeltä toimitetut hiilet. Kosken ruukki jäi väliinputoajaksi, sillä Länsi- Uudenmaan vanhemmat ruukit olivat jakaneet Perniön alueen itäisemmät metsät selkeisiin puuhiilietupiireihin ja toisaalta Teijon ruukin hiilireviiri tuli vastaan Kosken pohjoispuolella. Kun vielä samalla alueella metsien puista kilpaili Orijärven kaivos, puupula oli iso ongelma Kosken ruukille. 28 Kansainvälisyyttä vesistöjen varsilla Suomesta löytyneet vuorimalmiesiintymät haluttiin hyödyntää, mutta niiden louhiminen osoittautui kuitenkin nopeasti kannattamattomaksi. Niinpä lähes kaikki ruukkien käyttämä rautamalmi kuljetettiin Ruotsista, lähinnä Tukholman saaristossa sijainneesta Utön kaivoksesta. Myös raaka- eli takkirautaa laivattiin Ruotsista Suomeen taottavaksi. Kruunu suosi rautamalmin ja raakaraudan vientiä Suomeen jalostettavaksi, koska näin säästettiin emämaan metsiä. Rauta kuljetettiin laivoilla, joten perustettavan ruukin tuntumassa piti myös olla hyvä satama. Merentakaiset kuljetukset kuulostavat ehkä työläiltä, mutta meriliikenteen ansiosta Turku itse asiassa oli helpommin Tukholman saavutettavissa kuin saman mantereen Göteborg. Suomi ei myöskään koskaan ollut Ruotsille alusmaa tai vallattu alue, vaan luonteva osa valtakuntaa, joten tavaraliikenne Turun ja Tukholman välillä oli luontevaa maan sisäistä kuljetustoimintaa. Yhdistelmä vesivoima, metsä ja satama löytyi Pohjan pitäjästä, jonne rakentui rautateollisuuden keskus. Noin vuonna 1630 pitäjään perustettiin Antskogin ruukki, vuonna 1641 Billnäsin ruukki ja vuonna 1649 Fiskarsin ruukki. 29 Fiskarsin ruukin historia nivoutuu kiinteästi Salon seudun ruukkeihin erilaisten omistajavaihdosten kautta. Fiskarsin ruukin perusti Peter Thorwöste, joka edellisenä vuonna oli saanut haltuunsa Mustion ja Antskogin ruukit. Thorwösten ruukit tuhottiin Isonvihan aikana, eikä rauhan jälkeen Thorwöstellä ollut varaa jatkaa niiden toimintaa. Näin Fiskars myytiin John Montgomerylle, joka omisti myös Kosken ruukin. Seuraavat omistajat, Robert Finlay, Magnus Björkman ja von Julinien suku, pitivät edelleen ruukkikokonaisuuden ehjänä.

14 Alusta asti Fiskarsin ruukin toiminta perustui Ruotsista, lähinnä Utöstä, tuotuun malmiin. Malmi kuljetettiin Fiskarsin ruukin omilla tai vuokratuilla aluksilla, esimerkiksi lotjilla, Utösta Pohjankurun satamaan ja sieltä pienemmillä proomuilla Fiskarsinjokea pitkin ruukille. 30 Kun lähes kaikki ruukkien käyttämä rautamalmi tuotiin Ruotsista, sekä raaka- ja takkirautaa kuljetettiin Suomeen taottavaksi, kehittyi emämaan ja Suomen välille vilkas merenkulkuliikenne. Arkistolähteiden mukaan 1700-luvulla Fiskarsilla oli omassa omistuksessaan kolmattakymmentä alusta, joiden kippareiden ja vaiheiden tutkimusta on tehty varsin vähän. 31 Kuva 2, tärkeä meriyhteys Vasemmalla: Rautamalmi tuotiin meritse Ruotsista. 1600-luvun loppupuolella tehdyssä piirroksessa on kuvattuna aikakaudelle tyypillinen alus. 32 Oikealla: Ruotsin valtakunta suurvallan aikana. Kartta: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/2/28/swedish_empire_%281560-1815%29_en2.png/512px- Swedish_Empire_%281560-1815%29_en2.png Vesistöjen merkitys malmin ja rautatuotteiden kuljetuksessa oli merkittävä koko ruukkihistorian ajan. 1830-luvulla Orijärven kuparintuotanto oli huipussaan ja John Julinilla oli hallitseva asema Suomen kuparimarkkinoilla. Orijärvi tuotti kuparia yli kotimaisen tarpeen, joten Julin tähysi sen myyntiä ulkomaille. Vaihtelevat määräykset Venäjän antamissa tullisäädöksissä suosivat kupariharkkojen tuotantoa, joita laivattiin yhdessä Julinin muiden tehtaiden tuotteiden, useimmin raudan ja lautojen kanssa Euroopan suursatamiin. Orijärven harkkokuparin laatu sai kiitosta monilla tahoilla ja sitä vietiin Tukholman ja Pietarin lisäksi Tallinnaan, Riikaan, Lyypekkiin, Hampuriin ja Bordeauxiin. 33

15 MALMIA MAAILMALLE Ruukkien historian solmukohta Orijärvi Kuva 3, Orijärven avolouhos Orijärven kaivoksen avolouhoksen malmien suodattama trooppisen turkoosi vesi kesällä 2011. Kuva Heidi Grahn. Orijärven kaivoksen historian alkaminen on luontevaa ajoittaa vuoteen 1757, jolloin ratsutilan asukas Johan Isakssonin, Juhana Iisakinpojan, kerrotaan löytäneen takamailtaan harvinaisen kivilajin. Isaksson vei sitten kivet kotiinsa, jotka Kosken tehtaanvouti Anders Holmberg näki tämän luona käydessään. Holmberg kertoi kivistä edelleen silloiselle vuorivouti Johan Adolph Liljeqvistille, joka tarkasti malmiaiheen ja pani koekaivaukset käyntiin. Toki Orijärvellä oli ollut elämää ennen tätä malmilöytöäkin, mutta tuo tapahtuma aloittaa tapahtumasarjan, joka linkittää suomalaisen varhaisen valtateollisuuden Salon alueella, eli Suomen ensimmäisen kuparikaivoksen, sekä ruukit Koskella ja Kärkelässä.

16 Löydöstä louhimiseen Orijärven malmilöydölle aika oli varmasti oikea. Kruunun panostus vuorityöhön oli yli sadan vuoden aikana tuonut sen tutuksi myös syrjäseutujen talonpojille. Tuskin muuten Juhana Iisakinpoika olisi oivaltanut löytäneensä jotain arvokasta. Eikä hänellä ainakaan olisi ollut suhteita malmilöydöstä ilmoittamiseen. Ruotsin vahva asema Euroopan raudan ja kuparin tuottajana oli asettanut vuoriteollisuuden merkantilistisen talouspolitiikan päähuomioon. Kruunu toimi itsekin aktiivisesti vuorityössä mukana, mutta samalla kannusti yrittäjähaluisia miehiä mukaan malmien louhintaan ja jalostukseen, myös tavallisia alamaisia kehotettiin tarkkailemaan ympäristöään ja etsimään kiinnostavia kiviä. Tukholmassa toimineella Vuorikollegiolla oli keskeinen asema teollisuuspolitiikassa 1630-luvulta alkaen. Sen ohjaamana vuoriteollisuuden sanomaa levitettiin koko valtakuntaan, jossa alueellisesta toiminnasta vastasivat vuorimestarit. Innostuksen myötä myös Suomi oli saanut jo 1600-luvulla ensimmäiset ruukkinsa. Vaikka Isovihan aikana 1700-luvun alussa Suomen ruukkiteollisuus oli lähes pysähdyksissä, alkoi ruukkien kukoistuskausi jo 1730- luvulla. Orijärveläisen Juhana Iisakinpojan onneksi ensimmäisenä Isovihasta toipuivat hänelle maantieteellisesti läheiset Kosken, Fiskarsin ja Antskogin ruukit. Iisakinpoika oli varmasti nähnyt miten ruukkien tulo oli muuttanut elämää seudulla. Hän oli epäilemättä kuullut miten Suomesta nyt etsittiin malmiesiintymiä, niistä louhittuja metalleja sulatettiin ja vietiin ulkomaille samalla kun Ruotsista tuotuja raaka-aineita jalostettiin täkäläisillä ruukeilla. 34 Aivan odottamaton Orijärven löytö ei varmaan ollut, sillä oli tiedossa, että läheiseltä Haapaniemen kartanon mailta oli jo aiemmin löytynyt kuparipitoisia lohkareita. Kivistä löytynyt kupari oli rautaa monin verroin arvokkaampaa ja löytö herätti suurta kiinnostusta. Orijärvellä edettiin ripeästi koelouhintaan, jonka tulokset olivat lupaavia ja valtauskirja saatiin jo kesällä 1760. Toiveet Ruotsin Falunin kaivosten kaltaisista rikkauksista, kuparin arvostus ja merkantilistinen ajatusmaailma houkuttivat yksityisiä sijoittajia Orijärven kaivostoiminnan aloittamiseen. 35 Orijärven kaivosyhtiön alkuvuodet Kaivoksen johtoon haettiin mahdollisimman päteviä ammattilaisia ja tässä ilmeisesti onnistuttiin, sillä Suomen vuorimestari Magnus Linder kiitteli Anders Holmbergin taitoja. Linderin esityksestä Vuorikollegio palkitsikin Holmbergin hopeamaljalla, johon oli kaiverrettu teksti: Kuninkaalliselta vuorikollegiolta vuonna 1778 Anders Holmbergille, Orijärven kuparisuonen löytäjälle Uudellamaalla, Kiskon pitäjässä. Vasta joskus myöhemmin samaisen maljan pohjaan on kaiverrettu: Oikea löytäjä Orijärven rusthollari Johan Isaksson ei saanut mitään, löysi 1757. Tosin Isaksson sai kyllä kaupassa Biskopsbölen ja Sprerringsin ratsutilat Kirkkonummelta ja Porkkalan niemeltä, kun uusi perustettu Orijärven kaivosyhtiö osti Orijärven. 36 1760 perustetun kaivosyhtiön johtoon nousivat Fagervikin omistaja Johan Hising, Teijon ruukin vuorineuvos Jakob Kijk sekä mm. Strömforsin ruukin Loviisassa omistanut Johan Forsell.

17 Kuva 4, Orijärven kauppakirja vuodelta 1762 Kauppakirja vuodelta 1762. Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto 37 Alun innostuksen jälkeen Johan Hising kuitenkin alkoi epäillä kaivostoiminnan kannattavuutta. Erityisesti hän kiinnitti huomiota kohtuuttoman kalliisiin kuljetuksiin, jotka talvisin tehtiin rekikuljetuksina kaivokselta Teijon ruukille, jonne kupari vietiin sulatettavaksi. Koko jalostusketju oli muutenkin pitkä, sillä Orijärven kaivoksen toiminnan alkuvuosina Teijossa tuotettu raakakupari vietiin puhdistettavaksi jatkojalostukseen kelpaavaksi tuotteeksi Ruotsiin Avestan tehtaille Taalainmaalle. Vaikka Hisinger oli hankkinut omistukseensa lähes puolet kaivosyhtiöstä, ei hän jaksanut uskoa kaivoksen tulevaisuuteen, vaan myi osuutensa Ruotsin merkittävimpiin rautatehtailijoihin kuuluneelle Robert Finlaylle 1764. Finlay Orijärven johdossa Finlay oli ollut jo 1750-luvulla kiinnostunut Suomen ruukeista ja hankkinut itselleen Fiskarsin, Antskogin, Kosken, Männäisten, Orisbergin, Kimon ja Oravasiten ruukit sisältävän ryppään. Hän

18 nosti vielä omistusosuuttaan Orijärven kaivoksesta siten, että vuosikymmenen lopulla omisti ¾ osakkeista. Finlayn aika Orijärvellä jatkui aina vuoteen 1771, jolloin hän teki vararikon. Vaikka katselmuksessa 1766 vuorimestari Magnus Linder esitti Orijärven kaivokselle vapautusta veroista 20 vuodeksi kuparituotannon suuren kansallisen merkityksen vuoksi, kaivoksen tuotto oli 1760-luvulla vielä varsin vaatimatonta. Vanhimmassa kaivoksessa oli päästy vain noin 10 metrin syvyyteen ja työtä tehtiin alle 10 miehen joukolla. Linder oli katselmuksessaan kuitenkin optimistinen Orijärven malmivarannon suhteen. Finlay oli lähtenyt suurella innolla mukaan Suomen vuoritoimintaan ja perustanut ajan mittapuun mukaan mahtavan teollisuusimperiumin. Orijärvellä hän ryhtyi määrätietoisesti tehostamaan kaivoksen tuotantoa. Kokemuksensa pohjalta hän ymmärsi, että Orijärven malmin ensimmäinen jalostusvaihe piti tehdä lähellä kaivosta ja rakennutti vuosina 1765 66 kuparin sulatushytin Kärkelään, noin viisi kilometriä kaivoksesta. 38 Samaan aikaan kuitenkin Ruotsissa Myssy-puolueen päästyä valtaan valtakunta vajosi taloudelliseen epävarmuuteen. Sitä seurannut syvä taantuma iski myös Finlayn suomalaisiin ruukkeihin, sekä Orijärven kaivokseen. Tilanteen seurauksena Robert Finlay menetti omaisuutensa ja hänen aikansa Suomen vuoriteollisuuden parissa päättyi lyhyen omistajakauden jälkeen vuonna 1771. Finlayn merkittävin panos Orijärven toimintaan oli Kärkelän kuparihytin rakentaminen. Kärkelä korvasi Teijon ruukin kuparin käsittelyssä ja kuljetuskustannukset alenivat. Itse kaivostoimintaan ei Finlayn aikana ehditty tehdä suuria parannuksia. Hänen kautensa alkuvuosina kaivokset olivat Orijärvellä vielä matalia, joten sekä malmin että veden nosto tehtiin käsivinttureilla. Vasta louhinnan siirtyessä syvemmälle maan alle ja Kärkelän sulaton vaatiman malmin myötä tarvittiin tehokkaampia apuvälineitä malmin nostoon. Isokaivos sai ensimmäisen hevosvintturin 1766. Samalla rakennettiin kaivoskuilun päälle katos, joka esti veden ja lumen pääsyn kaivokseen. Muiden kaivosten käsivintturit korvattiin hevosvoimalla seuraavien vuosikymmenten aikana. Vaikka kaivosaukot oli Finlayn aikana suojattu katoksin, vesi oli ainainen ongelma. 1800-luvulle tultaessa vedestä oli tullut niin suuri ongelma, että pääosa nostokapasiteetista käytettiin veden nostoon. 39

19 Finlay, Robert (1719-1785), suurkauppias, ruukinpatruuna, kauppaneuvos Skotlantilaiseen aatelissukuun syntynyt Robert Finlay oli Tukholman rikkaimpia ja vaikutusvaltaisimpia. Hän toimi ensin Tukholman merkittävimmän raudanviejän, suurkauppias Frans Jenningsin, kirjanpitäjänä ja myöhemmin vuodesta 1752 yhtiökumppanina. Edullinen avioliitto ja sen myötä yhteen liittyvät valtaapitävät kauppiassuvut vahvistivat Finlayn asemaa Tukholman suurkauppiaiden joukossa. Frans Jenningsin kuoltua 1754 suvut yhdistivät liiketoimensa Finlay & Jennings kauppahuoneeksi, josta tuli Tukholman johtava raudanviejä. Kauppahuone kasvatti ruukkiomaisuuttaan, kun monet siitä taloudellisesti riippuvaiset ruukinomistajat eivät kyenneet maksamaan sitoumuksiaan. Ruukkien ja niihin liittyneiden kaivososuuksien ja maaomaisuuksien kerääminen johti suuryritykseen, joka sijoittamalla teollisuuteen ja kiinteistöihin säilytti omaisuutensa myös 1750 1760 lukujen rajun inflaation aikana. Finlayn ja Jenningsin kauppahuone kasvoi hallitsemattoman suureksi ja se jaettiin heinäkuussa 1762, jolloin Finlay perusti oman Robert Finlay & Co:n nimellä tunnetun kauppahuoneen. Jaon yhteydessä kauppahuoneen Suomessa sijainneet ruukit - Fiskars, Antskog, Koski, Männäinen, Orisberg, Kimo ja Orvainen - siirtyivät Finlayn omistukseen. Lisäksi Kiskon Orijärveltä löytynyt kupari kiinnosti Finlayta ja muutamaa vuotta myöhemmin hän omisti 3/4 kaivosyhtiöstä. Finlay kehitti teollista toimintaa rakennuttamalla Kärkelään 1766 kuparihytin Orijärven malmin jalostamiseksi. Finlay oli Ruotsin hattupuolueen kiivas kannattaja, ja kun valta 1760-luvun lopulla siirtyi myssyille, alkoi poliittinen tilanne heikentää Finlayn liiketoimintaa. Lopulta 1771 Kauppahuone Robert Finlay & Co ajautui konkurssiin. Svean hovioikeus ratkaisi Finlayn kauppahuoneen konkurssijutun 1773. Tällöin paljastui, että kauppahuone oli epäonnistuneiden teollisuushankkeiden, haaksirikkojen, liikekumppanien vararikkojen vuoksi kärsinyt huomattavat tappiot. Pettynyt kauppaneuvos Finlay puolestaan oli ehtinyt ennen kauppahuoneensa konkurssijutun ratkaisua lähteä maasta. Hän asettui Bordeaux'ssa sijainneille tiluksilleen ja vietti siellä elämänsä viimeisen vuosikymmenen. 40 Björkmanit Orijärvellä Finlayn konkurssin jälkeen Orijärveä hallinnoi Konkurssihallinto, jonka aikana kaivostoimintaa jatkettiin edelleen. Kuitenkin vasta seuraavan omistajan, Bengt Magnus Björkmanin, suuren omaisuuden ja aktiivisuuden myötä Orijärven toiminta tehostui. Björkman alkoi avata reippaalla tahdilla uusia kaivoksia, sekä otti seitsemän vuotta hylättynä olleen Isokaivoksen käyttöön. Pontevista yrityksistään huolimatta Björkman ei onnistunut nostamaan merkittävästi kaivoksen tuottoa. Heikot suhdanteet kuparimarkkinoilla ja Venäjän kanssa käydyn Kustaan sodan tuoma epävarmuus 1780-luvun lopulla haittasivat kaivoksen ja ruukkien toimintaa. Kun Björkmanin hakemuksen johdosta Orijärvellä tehtiin katselmus vuonna 1787, totesi vuorimestari Linder raportissaan, että Isokaivos oli puoliksi täynnä vettä, Keskikaivos ja Länsikaivos eivät tuottaneet toivotusti ja Oikokujankaivoksessakin malmi esiintyi hajanaisesti. Kaivoksen tulevaisuus ei Linderin päätelmien mukaan vaikuttanut valoisalle. Myös Björkman itse vetosi huonoihin sijoituksiin sekä Orijärvellä että Kärkelässä ja pyysi apua jatkaakseen niiden toimintaa, jotta kaivoksen ja sulaton 120 työntekijää saisivat pitää työpaikkansa. Vuorikollegio päättikin myöntää Orijärvelle edelleen veroista vapautuksen seuraavaksi 10 vuodeksi. 41 Kustaa III:n aloitteesta alkanut sota Venäjää vastaan kesti kesäkuusta 1788 elokuuhun 1790. Se päättyi Värälän rauhaan ilman selvää voittajaa ja ilman rajamuutoksia.

20 Jos Kustaa III:n sodat olivat heikentäneet kuparimarkkinoita, Orijärvi sai kiittää Napoleonin sotia niiden paranemisesta. Vuosisadan vaihteessa kuparin kysyntä jatkoi edelleen nousuaan, mutta hyvien uutisten keskellä ongelmaksi muodostui Kärkelän sulatto, jossa kärsittiin vesipulasta. Mahdollistaakseen kuparin tuotannon kasvun Björkman päätti lopettaa Kosken ruukilla kankiraudan valmistuksen ja korvata sen kuparihytillä. Lisäksi Koskelle rakennettiin kuparin jalostuslaitos siihen kuuluvine uuneineen. Björkmanin toimet purivat ja 1798 vuorikomissaari Lundström totesi katselmuksessaan Orijärven kaivoksen tilanteen kohentuneen selvästi. Ongelmana tosin edelleen oli malmin hajanainen esiintyminen. Verovapausvuosia myönnettiin enää kolme, jonka jälkeen joka 30. kippunta tuotetusta puhtaasta kuparista tuli toimittaa verona lähimmän kaupungin metallivaakaan. On huomattavaa, että 1800-luvun alun vuosina Orijärven kuparintuotanto toi kruunulle verotuloja enemmän kuin Suomen koko rautateollisuus yhteensä. Björkman uskoi kupariin ja voidakseen turvata sen tuotannon, hän supisti läheisten ruukkien raudankäsittelyä ja investoi uusiin kuparihytteihin. Kärkelän kuparisulatto oli saatu hyvin hallintaan 1790-luvulla ja tuotantoketjun kannattavuus koheni. Louhintaa Orijärvellä lisättiin ja vuosisadan vaihteessa kaivoksella oli jo liki sata louhijaa töissä yötäpäivää. Kaudesta 1799 1808 muodostuikin kaivoksen siihenastisen historian ehdoton huippukausi, jolloin kuparin tuotanto ylitti jo 100 tonnin rajan, louhinta oli 18.000 kippuntaa (3.060 t.). Edes myöhemmällä Björkmanin kaudella ei enää päästy näihin lukemiin. 42 Helmikuussa 1808 venäläiset sotajoukot vyöryivät Suomeen. Sodan sekavina vuosina toiminta Orijärven kaivoksella ja kuparin jalostuslaitoksilla jatkui kuitenkin lähes normaalisti. Haminan rauhaan 1809 päättyneen sodan jälkeen alkoivat kuitenkin vaikeat ajat. Uusi valtiollinen yhteys Venäjään katkaisi yli 700 vuoden ajan kestäneen yhteiselon Ruotsin kanssa, mikä aiheutti muutoksia ja epävarmuutta. Rauhanehtoihin liittynyt määräys, jonka mukaan Ruotsin alamaiset eivät enää saaneet omistaa Suomessa mitään, aloitti omistajavaihdosten kauden ruukeilla. Bengt Magnus Björkman, joka oli koko omistajakautensa ajan asunut Tukholmassa, päätti myydä Suomessa olevan omaisuutensa pojalleen Bengt Ludvigille. Uusi omistaja muutti Fiskarsiin vuonna 1814 ja keskitti toimintansa ympäristön malmiteollisuuteen. Bengt nuoremman aikana Orijärvellä toiminta jatkui ennallaan, joskin tuotantotuloksissa jäätiin selvästi aiemmista vuosista. Vaikka uusia kaivoksia avattiin ja erityisesti 1819 aloitetun, omistajansa mukaan nimetyn, Ludviginkaivoksen malmi osoittautui hyväksi, sekä louhintamäärät että malmin osuus louhinnasta laskivat vuosittain. Yhä syvemmissä kaivoksissa veden nosto kävi työläämmäksi ja vaati uusia, tehokkaampia nostokeinoja. Asiaa ratkaisemaan tuotiin ruotsalainen rakennusmestari Nordberg, jonka johdolla Orijärvelle rakennettiin ensimmäinen sen maisemaa vuosia hallinnut pumppumylly. Napoleonin sodat tarkoittavat Napoleonin johtaman Ranskan ja muiden Euroopan maiden muodostamien liittokuntien välillä vuosina 1803 1815 käytyjä sotia.

21 Kuva 5, Orijärven pumppumylly Fiskars museum, bildsamling, 1993:1-07.31(ber), Fotograf: C.J Malmberg, Stockholm. 43

22 Björkmanit Isä: Bengt Magnus (1745-1824), ruukinpatruuna, suurkauppias (kuvassa) Pojat: Bengt Ludvig (1791-1825), isälleen huolta tuottanut hulttio ja Lars Magnus, 1834 aateloituna Björkenheim (1793 1869), Pohjanmaalla ruukinpatruunana menestynyt. Bengt Magnus Björkman oli jälleen yksi suomalaisiin ruukkeihin suuresti vaikuttanut tukholmalainen suurkauppias. Björkmanin ura alkoi myymäläapulaisena Tukholmassa. Vähitellen hän kasvatti omaisuuttaan ulkomaankaupalla ja laivanvarustajana. Björkman toimi myös Robet Finlayn suurimpiin velkojiin kuuluneen amsterdamilaisen Jean ja Carl Hasselgrenin kauppahuoneen asiamiehenä. Kauppahuoneen kautta Björkman sai haltuunsa Suomen suurimman ruukkiyhtymän ostettuaan sen vuonna 1783 Finlayn konkurssin jälkeen toimineelta konkurssihallinnolta. Yhtymään kuuluivat Antskogin, Fiskarsin, Kosken, Kimon, Orisbergin ja Oravaisten rautaruukit, sekä Orijärven kuparikaivoksesta 3/4 ja Kärkelän kupariruukki. Muutamaa vuotta myöhemmin Björkman osti viimeisen neljänneksen Orijärven kaivoksesta Teijon ruukin Leskirouva Kijkiltä. Kaivoksen ainoana omistajana hän aloitti koko kuparin tuotantoketjun kehittämistoimet ja rakensi Ruotsin ajan loppuun mennessä Orijärven kaivoksen ympärille suuren kuparinjalostusyhtymän. Kun Suomi oli 1809 liitetty Venäjään, eivätkä ruotsalaiset saaneet enää omistaa Suomessa mitään, Björkman päätti jäädä Tukholmaan ja luovuttaa ruukit pojilleen. Heistä vanhin, Bengt Ludvig sai eteläsuomalaiset tehtaat ja Lars Magnus pohjalaiset tehtaat. Suomeen siirtyneistä pojista Lars Magnus menestyi ruukinpatruunana. Hänet aateloitiin sotilaallisten ja taloudellisten ansioittensa vuoksi 1834 nimellä Björkenheim. Bengt Ludvig puolestaan tuotti isälleen suuria huolia. Liikemiehenä hän oli tuhlaavainen, ruukinpatruunana kohtuuttoman ankara. Isännyytensä aikana Bengt Ludvig Björkman laiminlöi ruukkiensa hoidon ja joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Lopulta Isä-Bengtin mitta täyttyi, eikä hän suostunut antamaan pojalleen luottoa, vaan otti ruukkiyhtymän jälleen käsiinsä ja myi sen 15.11.1822 apteekkari John Julinille. Bengt Magnus Björkman suunnitteli kahden suuren päärakennuksen rakentamista suomalaisille ruukeilleen. Etelä- Suomen tehtaiden keskukseksi hän valitsi Fiskarsin, mutta ei ehtinyt aloittaa rakennustöitä ennen Suomen sotaa. Poika Bengt Ludvig Björkman rakennutti Fiskarsiin komean Charles Bassin piirtämän ja Carl Ludvig Engelin täydentämän päärakennuksen. Bengt Ludvig oli Fiskarsissa epäsuosittu, eikä ihme, sillä hänen tempauksensa olivat älyttömyydessään käsittämättömiä. Hän esimerkiksi rakennutti Fiskarsin kartanon kolmanteen kerrokseen talvipuutarhan, jossa hän harrasti jänisjahtia. Kohtuuttoman ankarat rangaistukset työväkeä kohtaan johtivat lopulta patruunan tuomitsemiseen ensin häpeärangaistukseen ja lopulta vuonna 1820 erään uhrin kuoltua patruuna tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Kuva 6, Fiskarsin kartano 44