VIIME VUODEN heinäkuun 11. päivän aamuna Bijan Ebrahimi soitti poliisille. Bristolissa asunut 44-vuotias mies oli istuttanut sievän kukkapenkin

Long Play 16: Jahti Teksti: Aurora Rämö Kansi: Johannes Ekholm Julkaisija: Long Play Media Oy Päätoimittaja: Johanna Vehkoo ISSN 2323-7619 ISBN 978-952-6686-16-5 Helsingissä toukokuussa 2014

JAHTI Äänekoskelainen perheenisä Mikko Parantainen käyttää vapaaaikansa pedofiilien metsästämiseen. Parantainen jakaa vinkkejä poliisille ja lehdistölle ja julkaisee internetissä seksuaalirikollisten nimiä ja kuvia. Apureina hänellä on muita lastensa turvallisuudesta huolestuneita vanhempia. He kaikki ovat sitä mieltä, että lasten hyväksikäyttäjät saavat Suomessa aivan liian lepsuja rangaistuksia ja siksi julkinen häpäisy on oikein. Mutta ehkäiseekö se rikoksia? AURORA RÄMÖ

VIIME VUODEN heinäkuun 11. päivän aamuna Bijan Ebrahimi soitti poliisille. Bristolissa asunut 44-vuotias mies oli istuttanut sievän kukkapenkin ränsistyneen kaupungin vuokratalon pihalle, mutta naapurin pojat olivat käyneet tallomassa kukat multaan. Ebrahimi oli tullut Englantiin kaksitoista vuotta aiemmin pakolaisena Iranista, eivätkä naapurit olleet oppineet hyväksymään häntä. Kiusanteko oli jatkunut vuosikausia. Nyt hänellä oli todisteita vandalisoinnista: hän oli ottanut kukkien tallojista valokuvia. Kun poliisit saapuivat, Ebrahimi seisoi kotiovensa edessä ympärillään parisenkymmentä naapuria. Ei tässä lapsia pidä pidättää vaan Ebrahimi itse, naapurit vaativat. He kertoivat poliisille Ebrahimin valokuvanneen heidän lapsiaan. Kuvat menevät hänen lapsipornoarkistoonsa, naapurit väittivät. Poliisit kehottivat Ebrahimia menemään takaisin sisään, mutta tämä ei suostunut. Ehkä hän ajatteli, ettei tarvitse antaa periksi eihän hän ollut tehnyt mitään väärää. Poliisit ottivat Ebrahimin mukaansa ja pitivät häntä loppupäivän asemalla häiriön aiheuttamisesta. Illalla Ebrahimi pääsi kotiinsa, mutta hän oli peloissaan. Seuraavana päivänä naapurin parikymppinen mies tuli huutamaan: Älä vittu enää koskaan ota kuvia minusta, älä vittu enää koskaan ota kuvia minusta! Ebrahimi soitti poliisille monta kertaa ja pyysi apua. Hän lähetti aluepoliisin päällikölle sähköpostin, jossa hän sanoi pelkäävänsä oman turvallisuutensa puolesta. Poliisi ei tullut. Kolme päivää myöhemmin Ebrahimi tapettiin. Huutamassa käynyt parikymppinen mies ja hänen kaverinsa tunkeutuivat Ebrahimin asuntoon ja potkivat häntä päähän, kunnes hän kuoli. Miehet raahasivat ruumiin sadan metrin päähän nurmikolle ja

kaatoivat sen päälle tärpättiä. Naapurit seisoivat ympärillä ja katsoivat, kun ruumis sytytettiin tuleen. Naapurit uskoivat, että Ebrahimi oli pedofiili. ÄÄNEKOSKEN KESKUSTORI on torstai-iltapäivänä niin hiljainen, että matalien kauppakiinteistöjen ikkunoihin kiinnitetyt mainostarrat kuulostavat suurellisuudessaan vitseiltä. Tuhansien tuotteiden tavaratalo! Vallaton valikoima lankoja! Entinen Tiimarin myymälä seisoo tyhjillään, Tokmannin kello jätättää kolmetoista minuuttia. Torikaan ei ole varsinainen tori, vaan S-marketin parkkipaikka. Kun ilta pimenee, pitserianpitäjä jää yksin loisteputkin valaistuun akvaarioon jauhamaan purkkaa ja lukemaan Seiskaa. Pub Markuksessa läiskitään biljardia. Mikko Parantainen käy täällä usein, sen huomaa heti. Hän ei jää juttelemaan tiskille pitkäksi aikaa, vaihtaa vain muutaman sanan baarimikon kanssa ja kävelee sitten syrjemmälle kabinetintapaiseen. Tämä on Parantaisen kaupunki: täällä hän on kasvanut ja käynyt koulunsa, ja täällä hän työskentelee sellutehtaalla käynnissäpitooperaattorina. Parantaisen Facebook-profiilissa tehtaasta ei mainita mitään. Siellä Parantainen ilmoittaa työpaikakseen Finnish Pedohunters ry ja toimenkuvakseen nettietsivä. Se on vähän sellainen harrastus, Parantainen sanoo, hörppää oluttaan ja katsoo vihreän Angry birds -lippiksen alta. Hän on 39-vuotias ja juttelee kuin huoltoasemalle istahtanut työmies. Leppoisasti ja vitsaillen, mutta mielipiteissään pysyen. Siihen jäi vähän niin kuin koukkuun. Äänekoskella Parantainen on jonkinlainen julkkis, joka esiintyy usein ilmaisjakelulehti Äänekosken Kaupunkisanomien eli Äksän

sivuilla. Ensimmäinen juttu ilmestyi syksyllä 2010, ja sen otsikko oli Äänekoskelaiskaksikko pedofiilien kintereillä. Tuolloin Parantainen perusti paikallisen kaverinsa Miika Salosen kanssa Facebook-ryhmän Ei hyssyttelyä pedofiileille kaikki nimet julkisiksi. Mukana oli myös kolmas mies, joka ei halua nimeään esille. Miehet ryhtyivät kokoamaan sivulle lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittujen nimiä, kuvia ja yksityiskohtaisia kuvauksia rikoksista. Se ei ole ihan laitonta, mutta ei täysin laillistakaan. Pedofiilien jäljittäminen alkoi juuri tästä baarista, samalta tiskiltä, jolta Parantainen juuri haki oluen. Viisi vuotta sitten Pub Markuksen omistaja kertoi, että tuntematon mies oli yrittänyt houkutella hänen lastaan autoon. Kukaan ei tiennyt, kuka kuski oli, mutta Parantainen ajatteli kokeilla huvikseen, saisiko hän nimen selville. Hän kyseli internetin keskustelupalstoilla, kenestä voisi olla kyse. Hän sai vinkin, että eräs tunnettu seksuaalirikollinen liikkui Jyväskylän lähistöllä ja kirjoitteli Suomi24:n Salaliittoteoria-palstalle. Uudeksi Jammuksi kutsuttu mies oli tuomittu monta kertaa lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä Suomessa ja Virossa, ensimmäisen kerran vuonna 1999. Hänellä oli tapana kuljeskella kauppakeskuksissa pukeutuneena Napoleoniksi, Jeesukseksi tai kuninkaaksi. Parantainen kirjoitti Salaliittoteoria-palstalle miehelle osoitetun viestin, jossa luki näin: Mä otan sen kruunun ja tungen sen sun persreikään. Siihen tyyliin kirjoitellaan Suomi24:n kaltaisilla palstoilla usein, niillä kun on mahdollista käyttää nimimerkkiä. Parantainen kuitenkin laittoi viestinsä alle oman nimensä ja sähköpostiosoitteensa. Yllättäen mies vastasi. Hän lähetti sähköpostin, jossa ihmetteli Parantaisen viestin aggressiivista sävyä. Parantainen vastasi ja kertoi

valinneensa sanansa siksi, että säkin tietäisit, miltä tuntuu, kun persreiässä on jotain, mikä ei sinne kuulu. Mutta se nyt oli vaan sellaista härnäämistä, se oli pakko tehdä niin. Ei se ollut oikeasti se pointti, Parantainen sanoo. Tärkeintä oli, että hän sai miehen sähköpostiosoitteen. Sen avulla hän sai kaivettua netistä paljon enemmän tietoa kuin pelkällä nimellä. Sosiaalisen median profiileja käytetään usein keksityllä nimellä, mutta harva viitsii luoda uutta sähköpostiosoitetta jokaiseen palveluun. Ei hyssyttelyä pedofiileille -sivu keräsi nopeasti paljon lukijoita. Facebookin tykkäysnappia painaneet kommentoivat, että juuri tällaista Suomeen on kaivattu. He tuntuivat olevan sitä mieltä, että lasten hyväksikäyttö vaietaan kuoliaaksi: tiedotusvälineet eivät julkaise tuomittujen nimiä tai kuvia, eikä näin suojella rikoksen uhria vaan tekijää. Ja että sellaisesta yksiselitteisen hirveästä teosta kuin lapsen raiskaaminen täytyy kärsiä kauemmin kuin muutama kuukausi ehdollisessa. Ihmiset ovat vain niin pettyneitä siihen, miten pieniä pedofiilien tuomiot on. Jotain ehdollista ja yhdyskuntapalvelua, Parantainen tuhahtaa. Kas kun ei laiteta päiväkoteihin töihin. On totta, että lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei välttämättä joudu vankilaan. Viimeisin kattava selvitys rangaistuskäytännöistä on tehty vuonna 2009. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos (Optula) kävi läpi kaikki vuosina 2000 2007 annetut tuomiot lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja laski, että noin 70 prosenttia tuomioista oli ehdollisia. Hyväksikäytöistä, joita ei luokiteltu törkeiksi, tuomittiin keskimäärin puoli vuotta ehdollista vankeutta. Se ei johdu rangaistusten lieventymisestä tuomioita on päinvastoin ankaroitettu vaan siitä, että lievemmistä rikoksista ilmoitetaan

nykyään herkemmin. Törkeissä tapauksissa ilmoituskynnys on edelleen korkea. Rikoslaissa hyväksikäyttö tarkoittaa seksiä alle 16-vuotiaan kanssa tai kehitystä vahingoittavaa koskettelua. Seksistä oli kyse puolessa Optulan läpikäymistä tapauksista. Uhrit olivat useimmiten 12 15-vuotiaita, ja iso osa tekijöistä oli nuorina henkilöinä tuomittuja, mikä lieventää rangaistusta. Ensikertalainen vapautetaan yleensä vankilasta, kun hän on kärsinyt puolet rangaistuksestaan. Jos tuomiosta valitetaan hovioikeuteen, vankeusrangaistus voi olla kokonaan suoritettu jo siinä vaiheessa, kun hovi antaa ratkaisunsa. Valituksesta kestää keskimäärin puoli vuotta, ennen kuin hovioikeus ottaa jutun käsiteltäväkseen. Törkeistä seksuaalisista hyväksikäytöistä ehdollista annetaan todella harvoin, mutta joskus käy niinkin. Keskimäärin törkeästä hyväksikäytöstä saa kolme vuotta ja neljä kuukautta ehdotonta vankeutta. Mutta jos kyse on yksittäisestä koskettelusta, joka on törkeää vain sukulaissuhteen, ei esimerkiksi tekotavan, perusteella, tekijä saattaa selvitä ehdollisella. Teoista, joihin pakotetaan uhkailemalla tai väkivallalla, annetaan noin kuuden vuoden vankeusrangaistus. Nykyään oikeus kuitenkin tuomitsee pidempiin rangaistuksiin. Kesällä 2011 eduskunta muutti lakia niin, että kaikki tapaukset, jotka sisältävät sukupuoliyhteyttä, luokitellaan törkeiksi. Minimirangaistus seksuaalisesta hyväksikäytöstä on nykyään neljä kuukautta aiemman neljäntoista vuorokauden sijaan. BIJAN EBRAHIMIN murhasta pidätettiin kaksi ihmistä, mutta siihen johtaneeseen kiusaamiseen oli osallistunut lähes koko naapurusto.

24-vuotias Lee James, joka oli käynyt uhkailemassa Ebrahimia hänen kotonaan, tuomittiin elinkautiseen. Ruumiin kantamisessa ja polttamisessa avustanut vuoden vanhempi Stephen Norley sai neljä vuotta vankeutta. Bristolin alueen poliisipäällikkö pyysi anteeksi Ebrahimin avunpyyntöjen laiminlyöntiä. Kuudelle poliisille annettiin huomautus törkeästä virkavirheestä. Sitä ei tiedetä, mistä naapurit olivat saaneet päähänsä, että Ebrahimi oli pedofiili. Ainakaan hänen nimeään ei ollut ViSORrekisterissä, jonne Britanniassa on koottu seksuaalirikoksista tuomittujen nimiä vuodesta 1997. Yli kahden ja puolen vuoden vankilatuomion saaneiden nimet säilyvät rekisterissä ikuisesti. Lyhyemmissä tuomioissa aikaraja on kymmenen vuotta. Rekisteriin joutuneiden on ilmoitettava poliisille joka vuosi nimensä, osoitteensa, syntymäaikansa, henkilötunnuksensa, pankkitietonsa, luottotietonsa ja passinsa numero. Jos osoite on väliaikainen, se täytyy ilmoittaa joka viikko uudestaan. Vain poliisiviranomaisilla ja vankilahenkilökunnalla on pääsy tietoihin, ja he jakavat niitä kunkin paikkakunnan lääkäreille ja koulujen rehtoreille. Tämä ei riitä, julisti skandaaliuutisistaan tunnettu (ja vuonna 2011 skandaalin vuoksi lopetettu) News of the World -lehti vuonna 2000. Lehti julkaisi etusivullaan kuvan nappisilmäisestä toisluokkalaisesta Sarah Paynestä. Tekstissä luki: Jos sinulla on lapsia, sinun täytyy lukea tämä. Britanniassa on 110 000 lapsiin sekaantunutta rikollista, yksi jokaiselle neliömailille. Sarah Paynen murha todisti, että näiden perverssien valvomiseen ei riitä pelkkä poliisi. Siksi me paljastamme, keitä he ovat ja missä he ovat tästä päivästä alkaen. Otsikko oli Nimetyt, häväistyt.

Sisäsivuilla listattiin 49:n lasten hyväksikäytöstä tuomitun nimet, osoitteet ja kuvat. Seuraavalla viikolla lehti julkaisi uuden sarjan nimiä ja kuvia ja ilmoitti jatkavansa, kunnes rekisteristä tehdään julkinen. Lehti perusteli nimien julkaisua omalla lukijatutkimuksellaan: sen mukaan 88 prosenttia vanhemmista haluaa tietää, jos naapurustoon muuttaa pedofiili. News of the World lopetti nimien listaamisen kahden numeron jälkeen, sillä viranomaiset ilmoittivat harkitsevansa ehdotusta vakavasti. Rekisteristä ei kuitenkaan koskaan tehty julkista. Lehden sensaatiojutut eivät varsinaisesti tuoneet turvaa, päinvastoin. Antimatteriksi itseään kutsunut pedofiilejä vastustanut äärioikeistoryhmä jakoi satoja kirjeitä, joissa varoitettiin seksuaalirikollisista. News of the Worldin ansiosta me voimme nyt ottaa heidät maalitauluiksi, kirjeessä sanottiin. Mukana oli miesten puhelinnumeroita ja osoitteita. Portsmouthissa asuneen Victor Burnettin kotikadulle kerääntyi kolmesataa ihmistä rikkomaan ikkunoita ja polttamaan autoja. Ihmiset huusivat: Hirttäkää se, hirttäkää se! Poliisia lyötiin tiilellä naamaan ja Burnettin koti tuhottiin. Burnett pääsi karkuun ja katosi. Poliisi kommentoi, että se oli pelännyt kampanjan aiheuttavan juuri tämän: tuomitut katoavat sen seurannasta. Hyökkäysten kohteiksi joutui myös viattomia ihmisiä, joilla sattui vain olemaan sama nimi kuin tuomituilla seksuaalirikollisilla. Walesissa erään lastenlääkärin ikkunaan kirjoitettiin valkoisella maalilla paeado eli pedari töhrijät olivat sekoittaneet pediatrin pedofiiliin. Mikko Parantaisen mielestä Suomessakin pitäisi varoittaa lapsiin sekaantujista samaan tapaan kuin News of the World teki. Briteissä lehdet kertovat usein jopa rikoksista epäiltyjen nimet. Mutta ei,

meillä lehdet eivät julkaise edes hyväksikäytöstä tuomitun nimeä, ellei tuomio ole yli kaksi vuotta, kuvista puhumattakaan. Suomen lehdistössä ajatellaan, että nimen kertomisesta voi olla haittaa uhrille ja omaisille. Käytännössä useimpien tuomittujen nimi ei koskaan tule julkisuuteen. Se on ihan toisenlaista Jenkeissä ja Venäjällä esimerkiksi. Venäjällä on ollut vuodesta 2011 voimassa laki, joka määrää lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitut vankilan lisäksi pakolliseen lääkehoitoon. Se tarkoittaa usein kemiallista kastraatiota. Rikoksensa uusivat saavat automaattisesti elinkautisen. Pedofiilit ovat sairaita ja vaarallisia ihmisiä, jotka eivät tule koskaan olemaan kokonaisvaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Siksi meidän on suojeltava terveitä ihmisiä, lapsiamme, perusteli presidenttipuolueen kansanedustaja Tatjana Jakovleva kastraatiolain tarpeellisuutta uutistoimisto RIA Novostille vuonna 2011. Yhdysvalloissa poliisi on velvoitettu tiedottamaan naapurustolle, jos alueelle muuttaa tuomittu seksuaalirikollinen. Lailla on rikoksen uhrin nimi, kuten monilla muillakin amerikkalaisilla seksuaalirikoslaeilla. Se on Meganin laki. Heinäkuussa 1994 kahdesti tuomittu kolmikymppinen mies houkutteli New Jerseyssä seitsenvuotiaan Megan Kankan kotiinsa koiranpennun avulla, raiskasi ja tappoi hänet ja heitti ruumiin puistikkoon. Pennsylvanian poliisilaitoksen sivuilla huomautetaan, että näin ei olisi välttämättä käynyt, jos Kankan vanhemmat olisivat olleet tietoisia lähistöllä asuvasta seksuaalirikollisesta. VUONNA 2006 PRESIDENTTI George W. Bush yhdisti osavaltioiden rekisterit koko liittovaltion laajuiseksi tietokannaksi. 22-vuotiaana

tapetun Dru Sjodinin mukaan nimetystä nettipalvelusta voi hakea kenen tahansa Yhdysvaltain kansalaisen seksuaalirikosrekisterin. Facebookissa on päivitetty jo yli kymmenen vuoden ajan Dru s Voice -nimistä sivustoa, jossa jaetaan Sjodinin nuoruudenkuvia ja tietoja uusiin vastaaviin rikoksiin syyllistyneistä. Yhdysvalloissa uhreilla on kasvot, toisin kuin Suomessa. Meillä lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä on huolestuttu tosissaan vasta viime vuosikymmeninä. Pitkään puhuttiin vähättelevästi namusedistä. Sävy muuttui 1990-luvulla. Kahden vuonna 1989 kidnappaamansa pikkutytön murhasta tuomittu Jammu Siltavuori oli pitkään otsikoissa, ja hänen nimestään tuli lähestulkoon synonyymi lapsenraiskaajalle, vaikka oikeus ei löytänyt pahoin palaneiden pikkutyttöjen ruumiista todisteita seksuaalirikoksesta. Vuonna 1993 Suomessakin uutisoitiin näyttävästi belgialaisesta Marc Dutroux sta, joka oli raiskannut ja tappanut nuoria tyttöjä. Tutkijat ja lastensuojelutyötä tekevät alkoivat puhua pedofiilipaniikista ja pelottelun seksuaalipolitiikasta. Esimerkiksi psykiatrian erikoislääkäri Veronica Pimenoff kutsui pedofiileja niin sanotuksi hyväksi viholliseksi, johon reagoidaan tunteellisesti ilman, että pelkoa tarvitsisi perustella kunnolla. Media on ylläpitänyt asetelmaa keskittymällä kaikkein raaimpiin rikoksiin. Tiedotusvälineet puhuvat pedofiileistä eivätkä lasten seksuaalisista hyväksikäyttäjistä, mikä on joidenkin tutkijoiden mielestä yksinkertaistavaa ja leimaavaa. Pedofilia on psykiatrinen termi, joka kuvaa ihmisen ominaisuutta, ei tekoja. Se ei ole rikos. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö taas on rikosnimike, ja siitä voidaan tuomita ilman, että tekijä olisi pedofiili. Viime vuonna Suomessa ilmoitettiin poliisille 1 673 lapsen seksuaalista hyväksikäyttötapausta, mikä on kaikkien aikojen

ennätys. Vielä 1990-luvulla tapauksia ilmoitettiin poliisille keskimäärin 400 vuodessa. Lasten kokema seksuaalinen väkivalta ei kuitenkaan ilmeisesti ole sen yleisempää kuin parikymmentä vuotta sitten. Näin voi päätellä vuonna 2008 tehdystä valtakunnallisesta lapsiuhritutkimuksesta, johon vastasi yli 13 000 kuudes- ja yhdeksäsluokkalaista. Uusi tutkimus ilmestyy tämän vuoden kesäkuussa. Poliisiammattikorkeakoulun antamien ennakkotietojen mukaan seksuaalisen väkivallan kokemukset eivät ole lisääntyneet. Kynnys ilmoituksen tekemiseen on kuitenkin madaltunut, ja siksi poliisin tilastoista voi saada sellaisen kuvan, että hyväksikäyttöjen määrä olisi kasvanut räjähdysmäisesti. Esimerkiksi lääkäreillä ja opettajilla on nykyisin velvollisuus ilmoittaa poliisille, jos he epäilevät lasta käytettävän hyväksi. Viime vuonna poliisin tietoon tulleista hyväksikäyttötapauksista vain parisataa liittyy nettiin, mutta luvut eivät kerro kaikkea siitä, mitä näyttöpäätteillä tapahtuu. FORSSASSA ASUVA 11-vuotias Laura oli jättänyt maidon keittiön pöydälle iltapalan jälkeen. Se ei ollut ensimmäinen kerta, ja tyttären välinpitämättömyys harmitti Johanna Koskista (äidin ja tyttären nimet on muutettu). Yksitoistavuotiaan pitäisi jo osata korjata jälkensä, eikä hän ikinä oppisi, jos äiti aina tekisi kaiken hänen puolestaan. Koskinen otti puhelimen käteen ja soitti keittiöstä omakotitalon kolmanteen kerrokseen. Puhelin tuuttasi varattua. Se oli outoa, sillä kello oli kymmenen illalla. Koskinen kiipesi portaat ja avasi Lauran huoneen oven. Tytär vetäisi salamannopeasti puhelimen peiton alle.

Kännykkä alkoi soida, Koskinen nappasi sen sängystä ja vastasi: Johanna, Lauran äiti. Soittaja löi luurin korvaan. Kuka siellä oli, Koskinen tiukkasi. Laura vastasi: se oli se Messenger-kaveri, Juha Teeriluoto, olihan hän siitä kertonut. Laura oli sanonut juttelevansa netissä 15-vuotiaan pojan kanssa, ja Koskinen oli sitä hieman ihmetellyt. Hän ei ollut koskaan kuullut 15-vuotiaasta, joka olisi kiinnostunut yksitoistavuotiaiden seurasta. Hän ei ollut kuitenkaan kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota olihan sitä paitsi hyvä, että tytöllä oli kavereita. Lauralla oli diagnosoitu tarkkaavaisuushäiriö, eikä hänen ollut helppoa tutustua ihmisiin. Oli toinenkin juttu. Koskisen oma isäpuoli oli käyttänyt Lauraa seksuaalisesti hyväksi tämän ollessa kahdeksanvuotias. Sellaisesta seuraa helposti, että lapsi alkaa pelätä kaikkea ja sulkeutuu kokonaan. Nyt Koskinen kuitenkin päätti tarkistaa, millaisesta pojasta oli kyse. Nimi kuulosti tavalliselta, mutta väestörekisterin mukaan Suomessa ei ollut yhtäkään Teeriluotoa. Koskinen alkoi kaivaa Lauran Messenger-pikaviestipalvelun viestihistoriaa. Tytär oli poistanut kaikki keskustelut, mutta ohjeet viestien palauttamiseen löytyivät netistä helposti. Koskisen ruudulle lävähti sivutolkulla Laura_99:n ja karkkikanisteri-nimimerkin välisiä keskusteluja. Koskinen osaa kertoa vain suurpiirteisesti, mitä viesteissä luki. Hän muistaa ajatelleensa: Mitä vittua? Ei taas, eihän näin voi käydä taas. Tarkat versiot löytyvät oikeuden pöytäkirjoista. 15-vuotiaana esittäytynyt 40-vuotias mies oli puhunut Lauran kanssa sukupuolielinten nuolemisesta ja luvannut kertoa puhelimessa, kuinka iso penis hänellä on. Hän oli kysellyt useampaan kertaan

Lauran vaatetuksesta ja rinnoista. Mies oli pyytänyt Lauraa hieromaan rintojaan ja kertomaan, miltä se tuntuu. Laura oli otettu saamastaan huomiosta. Hän oli kertonut miehelle kaikenlaista: mitä koulua hän kävi, moneltako pääsi kotiin minäkin päivänä ja missä vaihtoi bussia, kun matkusti joka toinen viikko isänsä luo. Laura oli kertonut siitäkin, miten häntä oli käytetty hyväksi kahdeksanvuotiaana. Tällaista tapahtuu paljon. Helsingin virtuaalinen lähipoliisiryhmä ja Pelastakaa lapset ry selvittivät vuonna 2011, että joka kolmas alle 16-vuotias oli vastaanottanut seksiehdotuksia tuntemattomilta henkilöiltä. Tutkimus ei ole tieteellinen; se tehtiin kyselylomakkeella netissä, eikä esimerkiksi vastaajien ikää tarkistettu. Mutta se antaa suuntaa siitä, kuinka yleistä grooming eli lapsen seksuaalisen hyväksikäytön valmisteleminen on. Laura ei missään vaiheessa tavannut keskustelukumppaniaan, mutta kahdeksan prosenttia kyselyyn vastanneista kertoi tehneensä niin. Kolme prosenttia kertoi harrastaneensa seksiä itseään selvästi vanhemman henkilön kanssa, jonka oli alun perin tavannut netissä. Poliisin tietoon on tullut grooming-tapauksia Irc-galleriasta, Kuvake.netistä, Demi.fi:stä ja Badoo.comista. Niissä kaikissa lasten ja nuorten kuvia ja kirjoituksia voi kommentoida nimimerkin suojissa. Vuonna 2012 eräs nelikymppinen mies tuomittiin neljäksi ja puoleksi vankilaan törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, jota hän oli pohjustanut virtuaalipalvelu Habbo Hotellissa. Mies oli houkutellut 9 14-vuotiaita tyttöjä tapaamisiin ja yrittänyt ostaa näiltä seksiä. Yhden tytön kanssa mies oli yhdynnässä neljä kertaa. Ulkomaisissa tutkimuksissa on havaittu groomingin toimivan samalla logiikalla kuin lapsen houkutteleminen netin ulkopuolisessa

maailmassa. Se on vain helpompaa. Tekijä aloittaa yleensä kommentoimalla lapsen kuvia kannustavasti ja tarjoamalla ymmärrystä, sanotaan Lancasterin yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa. Tuttavuuden edetessä tekijä käyttää usein lapsen itse kertomia tietoja luottamuksen kasvattamiseen. Seksi ujutetaan mukaan vähitellen: kysytään, onko lasta koskaan halattu tai suudeltu tai kosketteleeko hän itseään. Tekijä pyytää lähettämään kuvia, joita lapsi usein lähettääkin, onhan kyse luotetusta ystävästä. Lapsen houkutteleminen seksiin on sitä helpompaa, mitä yksinäisempi lapsi on ja mitä huonompi itsetunto hänellä on, havaittiin Euroopan neuvoston kustantamassa European Online Grooming -tutkimuksessa. Tutkimuksen mukaan myös lapsen psyykkiset ongelmat ja aiempi seksuaalinen hyväksikäyttö kasvattavat riskiä joutua hyväksikäytetyksi. JOHANNA KOSKINEN istui Lauran tietokoneen edessä ja yritti ajatella selkeästi. Minne hänen pitää soittaa? Sairaalaanko? Kuka osaa auttaa, mitä tässä voi tehdä? Hänhän tappaisi sen saatana. Poliisi! Poliisi osaa auttaa. Suomessa ei ole monta poliisia, jotka selvittelevät tällaisia rikoksia. Helsingin poliisin seksuaalirikosyksikkö on maan ainut, joka tutkii erikseen nettirikoksia, ja vain pieni osa siitä yrittää paljastaa niitä. Helsingin poliisilla on myös Suomen ainoa erillinen nettiyksikkö. Siellä työskentelee kolme ihmistä, joista tunnetuin on vanhempi konstaapeli Marko Forss eli nettipoliisi Fobba. Forss sanoi viime vuonna Ylen haastattelussa, että yksiköllä ei ole aikaa ryhtyä penkomaan juttua, ellei ole olemassa suht selkeää alkua, josta voidaan aloittaa tutkinta ja tehdä rikosilmoitus.

Johanna Koskisen tyttären tapauksessa poliisi selvitti telekuuntelun avulla miehen henkilöllisyyden, ja tämä pidätettiin. Uhreja oli kaksi muutakin, ja tapaukset olivat hyvin samankaltaisia. Koskinen pääsi itse miehen jäljille ennen poliiseja: hän jäljitti uhrit miehen Windows Live -profiilin kontakteista ja otti yhteyttä lasten vanhempiin. Aluksi häntä ei uskottu. Yksi äiti suuttui mulle. Se sanoi, että mitä mä tämmöistä siitä pojasta valehtelen, kun hänkin on sen kanssa mesettänyt, se on tosi kiva poika. Kun totuus tuli esiin, uhrien vanhemmat ottivat Facebookissa yhteyttä kiinni jääneeseen mieheen. Yhden uhrin vanhemmille mies kertoi motiivikseen jännityksen kaipuun. Koskisen vaatimuksesta oikeudenkäynti oli julkinen, toisin kuin seksuaalirikoksissa yleensä. Suljetut ovet suojelevat uhria, mutta eihän se lapsen vika ole, että aikuiset ovat sairaita. Tekijän piti kantaa vastuu julkisesti, Koskinen vaati. Muuta kiusaa hänelle ei laillisesti pystynyt tekemään. Laittomasti kyllä. Oikeudenkäynnissä Koskinen kävi sanomassa miehelle, että hän järjestäisi vähän jännitystä. Hän tuntee ihmisiä, jotka ovat hyviä tekemään pahoja asioita, moottoripyöräjengiläisiä ja sen sellaisia. Koskinen yrittikin saada pahoja ihmisiä toimimaan, mutta mitään ei tapahtunut. Pojat olivat kaukaa viisaita, hän sanoo. Tekijä tuomittiin syyskuussa 2012 kahdesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä neljäksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen. Se tuntui naurettavalta. Neljä kuukautta ehdollista, vaikka mies oli tiennyt, mitä Lauralle oli tehty aiemmin. Mies kävelisi käytännössä

vapaana ilman minkäänlaista valvontaa, mutta Laura saattaisi olla rikki lopun ikäänsä. Koskinen muisti Facebook-sivun, johon hän oli törmännyt netissä. Ei hyssyttelyä pedofiileille kaikki tiedot julkisiksi teki juuri sitä, mitä Koskinen halusi: julkista häpeää ja yhteisön ulkopuolelle sulkemista. Hän lähetti Lauran hyväksikäyttäjän nimen ja kuvan Mikko Parantaiselle, joka julkaisi ne. Koskinen alkoi jutella Parantaisen kanssa enemmänkin. Pian päätettiin, että hän ryhtyisi pyörittämään vertaistukiryhmää hyväksikäytettyjen omaisille. Siitä tehtiin suljettu Facebook-ryhmä, jonne Ei hyssyttelyä pedofiileille -sivun ylläpitäjät ohjaavat apua tarvitsevia. Siellä kukaan ei neuvo toisia, vaan jaamme keinoja, jotka ovat itsellä auttaneet. Miten pitää olla oikeudessa, tietääkö kukaan hyviä juristeja ja sen sellaista, Koskinen sanoo. Viime kesänä Koskinen perusti Mikko Parantaisen, Miika Salosen ja näiden äänekoskelaisen ystävän kanssa yhdistyksen. Sen nimeksi yritettiin Finnish Pedohunters ry:tä, mutta se ei mennyt Patentti- ja rekisterihallituksessa läpi. Nimeksi tuli Pedofilian uhrien puolesta ry. Tarkoitus on kiertää puhumassa kouluissa ja messuilla, kerätä rahaa ja maksaa uhreiksi joutuneiden lasten terapiakuluja. Vielä yhdistys ei ole tosin saanut edes avattua pankkitiliä. T-paidat sentään painatettiin, mutta niitäkään ei ole saatu myyntiin asti. Koskinen myös ylläpitää Ei hyssyttelyä pedofiileille -sivua äänekoskelaisten kanssa. Jos julkaisutoiminnasta tulisi rikossyyte, Koskinen olisi valmis kärsimään mahdolliset rangaistukset. Kyllä mä kannan vastuun siitä, mitä mä oon tehnyt. Koskinen ei itse lue Ei hyssyttelyä pedofiileille -sivun keskusteluja. Mä en pysty, mulla lähtee aina vähän keulimaan. Mun mielestä

saunan takana on aina tilaa, voisin vaikka itse rakentaa sitä sata metriä lisää, Koskinen sanoo. MIKKO PARANTAINEN hakee toisen oluen ja istahtaa taas Pub Markuksen loosiin. Onhan tämä välillä vähän raskasta, kun kuulee ja lukee niin paljon kaikenlaista. Tulee niitä perättömiäkin vihjeitä, kun esimerkiksi pariskunnalle on tulossa ero ja ne haluavat mustamaalata. Mutta en mä mitään epäilyjä koskaan julkaise, pitää olla tuomio, hän sanoo. Parantainen kertoo olevansa tarkka Facebook-sivunsa moderoinnista ja poistavansa kaikki vähänkään lynkkaukseen viittaavat kommentit. Mutta hän on ylläpitäjänä toisessakin, suljetussa ryhmässä, joka ei tosin ole hänen itsensä perustama. Sen nimi on Tuomittujen PEDOFIILIEN nimet tänne... Kommentit sivulla ovat tällaisia: Nainen: Mä ainakin toimin jos pedofiili asuu mun lähistöllä. Ja aion tehdä vielä enemmän. Olkaa kaikki valppaina, ei ne suuret huudot netissä auta, toimikaa. Mä laitoin tälle Jämsän pedofiilille viestin ja myös hänen työpaikalleen. Mies: Hyi vittu pedofiilit on sairaita paskoja! Ottakaa ihmiset ittiä niskasta kii ja lähtekää pedari jahtiin! Omien sanojensa mukaan Parantainen ei ole koskaan julkaissut yhtäkään väärää kuvaa. Ei niitä oikeita tyyppejä oikeasti ole vaikeaa selvittää. Tules, niin mä näytän. Parantainen kääntyy pubin asiakastietokoneelle, näppäilee Facebook-ryhmänsä esiin ja klikkaa kuva-albumit auki.

Parikymmentä kansiota on nimetty tuomion saaneiden mukaan; selitteissä on kuvattu teot ja tuomiot. Vaikka tiedotusvälineet eivät yleensä seksuaalirikoksista tuomittujen nimiä julkaisekaan, pikku-uutisissa kerrotaan sentään, kun joku on tuomittu ja missä käräjäoikeudessa tuomio on annettu. Sitten vain linkkaa uutisen sähköpostiin ja lähettää asiakirjapyynnön oikeaan käräjäoikeuteen, Parantainen sanoo. Suomessa oikeudenkäyntien asiakirjat ovat kenen tahansa saatavilla ja tuomioseloste tulee paluupostissa usein muutamassa päivässä. Niissä kerrotaan tuomitun nimi ja kuvataan teko melko yksityiskohtaisesti. Sen jälkeen alkaa googlaaminen. Yleensä ihmisistä löytyy paljon tietoa: kotikunta, työpaikka, luottamustoimet, harrastukset ja hiihtokilpailujen tulokset. Ongelma ovat tietenkin yleiset nimet, niemiset, virtaset ja korhoset. Tuomitut myös usein vaihtavat nimensä. Siksi käytän paljon väestörekisteriä. Kun tiedän jätkän ja syntymäajan, niin saan osoitteen. Sillä kun googlettaa, saattaa löytää mitä vain, millainen talo ja mikä auton rekisterinumero. Osoitteita ja henkilötunnuksia Parantainen ei kuitenkaan julkaise. Enhän mä voi, siellä on heti joku koputtamassa ovella, hän sanoo. Äänekosken tapaisissa pienissä kaupungeissa tekijöitä ei ole kuitenkaan vaikea arvata, sen enempää kuin uhrejakaan. Onko Parantainen koskaan kuullut, että julkaisutoiminta olisi saanut ihmiset ottamaan oikeuden omiin käsiinsä? Kerran yksi isä oli mennyt yhden oven taakse ja käynyt sanomassa tuomitulle, että sulla on viikko aikaa muuttaa muualle. En sitten tiedä, mitä siinä kävi.

Mitä jos kävi jotain? Mä en tästä joudu lain edessä vastuuseen. Ei tämä ole sellaista yllyttämistä, että menkää koputtelemaan sinne. Tämä on periaatteessa sama tieto kuin lehdissä, koska kaikki asiakirjat ovat julkisia. Kesällä 2013 Ei hyssyttelyä pedofiileille -sivuilla oli jo 16 000 seuraajaa. Sitten se yhtäkkiä katosi. Joku oli ilmeisesti kannellut sivustosta Facebookille ja yhtiö oli päättänyt, ettei se halua julkaisua servereilleen. Parantainen perusti heti uuden sivun nimellä Pedofilian uhrien puolesta, mutta se ei ole tavoittanut aivan yhtä paljon käyttäjiä. Toukokuun alussa tykkäyksiä oli hiukan alle 3 000. Parantainen linkkaa kaikki tiedot myös Vanhemmat.comnimiselle keskustelupalstalle, joka toimii omalla serverillään. Sieltä nimet eivät katoa, sillä niitä ei voi poistaa kukaan ulkopuolinen. VANHEMMAT.COMIA ylläpitää viisikymppinen espoolainen Ari Savolainen, kahdesti eronnut kahdeksan lapsen isä, jota vuonna 1999 epäiltiin oman lapsensa hyväksikäytöstä. Hänen ensimmäinen vaimonsa halusi lapsen huoltajuuden kokonaan itselleen ja väitti, että Savolainen oli harrastanut seksiä tyttärensä kanssa. Syytökset todettiin esitutkinnassa perättömiksi, mutta äiti sai pitää lasten huoltajuuden. Savolainen piti päätöstä käsittämättömänä, olihan nainen valehdellut oikeudelle. Oikeudenkäynnin jälkeen Savolainen perusti Vanhemmat.comin ajaakseen isien asiaa: he ovat hänen mielestään huoltajuusriidoissa aina alakynnessä. Vuonna 2005 hän loi keskustelupalstalle osion, jossa julkaistaan tietoja lapsiin sekaantuneista seksuaalirikollisista. Hän huomasi

Mikko Parantaisen tekevän samaa työtä ja otti tähän yhteyttä. Miehet tekevät nykyisin tiiviisti yhteistyötä, mutta eivät ole koskaan tavanneet kasvokkain. Me ollaan Mikon kanssa tiennäyttäjinä tässä ja avattu kulttuuri, että ihmiset tulevat kyllä vaatimaan tätä jossain vaiheessa viranomaisten harteille. Ja jos kansa tarpeeksi vaatii jotain, niin viranomaisten on pakko toteuttaa se, Savolainen sanoo. Mä olen aika varma, että tällä on ennalta ehkäisevä vaikutus. Hän on käännättänyt sivunsa englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi, sillä haluaisi saada asiaansa esille ulkomailla. Julkisuuden toivossa hän on ollut yhteydessä entiseen naapuriinsa, dosentti Johan Bäckmaniin. Miehet olivat tekemisissä jo vuonna 2009, kun molemmat osallistuivat Venäjältä auton takakontissa Suomeen salakuljetetun Anton-pojan tapauksen selvittelyyn. (Dosentti itse kertoo, ettei ole kiinnostunut viemään Savolaisen asiaa eteenpäin, elleivät uhrit ole venäläisiä.) Jos ulkomailla saisi jonkunlaista medianäkyvyyttä, se ravistelisi Suomen mediaa ja päättäjiä. Tulisi häpeä siitä, miten meillä täällä näistä seksuaalirikoksista uutisoidaan, Savolainen sanoo. Poliisi on tutkinut Savolaisen julkaisutoimintaa neljä kertaa, mutta yksikään tutkinta ei ole johtanut syytteisiin. Tuomioiden ja kuvien julkaiseminen ei ole suoranaisesti laitonta. Jos tiedot pitävät paikkansa, kyseessä ei ole kunnianloukkaus eikä yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen, Sisä-Suomen kihlakunnansyyttäjä linjasi huhtikuussa tapauksessa, jossa nainen oli julkaissut Facebookissa toisen naisen rikostuomion. Tuomittujen nimien kerääminen saattaa kuitenkin rikkoa henkilötietolakia. Sekä Mikko Parantainen että Ari Savolainen ovat ehtineet vuosien aikana haalia satoja oikeuden pöytäkirjoja, jotka

muodostavat jonkin sortin henkilötietorekisterin. Sellaista saa kasata omaa käyttöön, kuten vaikka osoitekirjaksi tai puhelinmuistioksi, muttei järjestäytyneeseen toimintaan. Tietosuojavaltuutetun toimistosta ei sanota juuta eikä jaata siitä, millaiseksi tiedonkeruuksi Parantaisen Facebook-ryhmä ja Savolaisen keskustelupalsta pitäisi laskea. Ennakkotapauksia ei ole. Jutun pitäisi mennä poliisin ja syyttäjän kautta. Poliisi taas ei juuri aloita tutkintoja henkilötietolain pohjalta, nettipoliisi Marko Forss sanoo. MÄ TUTKIN TÄTÄ JÄTKÄÄ pitkään, Mikko Parantainen sanoo ja osoittaa tietokoneen näytöltä Esa Lapinvuoman kuvaa. Lapinvuoma, entiseltä nimeltään Esa Valkonen, työskenteli Raumalla nuoriso-ohjaajana, kun hänestä tehtiin kolme vuotta sitten elokuussa 58 rikosilmoitusta. Hänen ei olisi kuulunut olla virassaan, sillä hänet oli tuomittu jo aiemmin kolmeksi kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen seitsemästä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yrityksestä. Lapinvuoma oli kirjoitellut kesän 2011 aikana kymmenille alaikäisille pojille viestejä Irc-galleriassa. Hän oli kertonut olevansa 40-vuotias kaapissa oleva homo, joka halusi tutustua nuoriin poikiin, ja oli tarjonnut rahaa seksistä. Söpö. Haluutko tienata euroja? Imen loppuun, hän oli kirjoittanut eräälle 15-vuotiaalle pojalle. Toiselle 15-vuotiaalle hän oli lähettänyt kuvia sukupuolielimistään ja saanut pojan lähettämään kuvia omistaan. Hän oli tavannut pojan Järvenpäässä, kosketellut, masturboinut ja harrastanut suuseksiä tämän kanssa. Lapinvuoma oli antanut pojalle tupakkaa ja 20 euroa. Kun olin lukenut syytteistä, googlettelin ja seurasin sen jälkiä netissä. Jäljet johtivat Jämsään, Parantainen sanoo.

Lapinvuoma oli muuttanut Jämsään ja alkanut vetää kerhoiltoja partiossa. Parantainen lähetti lippukunnan johtajalle sähköpostia ja kysyi, kuinka hyvin siellä tarkastettiin ohjaajien rikostausta. Johtaja vastasi, että lippukunnassakin oli jo tutkittu Lapinvuoman taustoja. Seuraavana päivänä Lapinvuoman nimi katosi lippukunnan sivuilta. Parantainen vinkkasi Lapinvuomasta poliisille, Iltalehdelle, Helsingin Sanomille ja Hymylle. Lopulta uutisen julkaisi Ilta- Sanomat. Parantainen tunsi toimittajan entuudestaan: Ilta-Sanomiin freelance-juttuja kirjoittava Terho Vuorinen on myös Äänekosken Kaupunkisanomien päätoimittaja. Lapinvuoma sai 45 syytettä lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä, törkeistä hyväksikäytöistä ja seksipalveluiden ostamisen yrityksistä. Ennen tuomion antamista hän vaihtoi taas kaupunkia ja muutti Outokumpuun. Facebookin Outokumpu-ryhmässä syntyi paniikki. Asukkaat jakoivat tietoja Lapinvuoman liikkeistä, kirjasivat havaintoja kaikista kameran kanssa nähdyistä vanhemmista miehistä ja lakkasivat viemästä lapsiaan uimarannalle. Myös Vanhemmat.comissa jaettiin kuva Lapinvuoman autosta rekisterinumeroineen. Viime joulukuussa Lapinvuoma tuomittiin kolmeksi vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi vankilaan. Hän valitti tuomiosta ja on vapaana siihen asti, kunnes hovioikeus on käsitellyt asian. Tuolla se vain Facebookissa kirjoittelee. Mä löydän sen aina uudelleen, Parantainen sanoo ja näyttää kuvaa, jonka Lapinvuoma on ottanut itsestään eteisen peilin kautta. Eikä se siellä vankilassa parane, sitähän vain panettaa enemmän, kun se pääsee pois.

Parantainen kertoo löytäneensä Lapinvuoman Facebookkavereista monia nuoria poikia, joiden profiilikuva on otettu samassa eteisessä kuin peilikuva. Lähetin tämän kuvan Fobballe. Fobba vastasi, että miten sinä aina löydät tämän jätkän. Mutta mitä ne tällaiselle voi tehdä? SITÄ, MITÄ Ei hyssyttelyä pedofiileille tekee, voi kutsua joukkoistamiseksi. Joukkoistamisen idea on yksinkertainen: mitä enemmän ihmisiä etsii ratkaisua johonkin ongelmaan, sitä todennäköisemmin he löytävät asiaan paremman ratkaisun kuin yksittäinen asiantuntija. Se on avoin kutsu mitä erilaisimpiin tehtäviin. Ennen internetiä kutsuun vastasivat harvat. Kun Oxford English Dictionarya edeltänyt Dictionary joukkoisti sanojen ja lainausten keräämisen vuonna 1857, Lontoon filologisen yhdistyksen täytyi lähettää kirjeitse vetoomus kaikille englantia puhuville ja englantia lukeville ihmisille. Muutama tuhat vapaaehtoista ilmoittautui. Verkkotietokirja Wikipedian englanninkielistä versiota taas on rekisteröitynyt käyttämään yli 21 miljoonaa ihmistä. Heistä 300 000 on editoinut artikkeleita enemmän kuin kymmenen kertaa. Tieteen tekeminen ja tiedon analysoiminen on helpottunut siinä määrin, ettei yhdenkään ihmisen ole tarvinnut käydä Marsissa, mutta silti tuhannet ovat voineet osallistua sen pinnan kartoittamiseen kotikoneilta. NASA:n Be a Martian on vuodesta 2009 toiminut peli, jonka avulla Yhdysvaltojen avaruushallinto on pystynyt järjestämään satojatuhansia planeetasta otettuja kuvia järkeväksi kokonaisuudeksi. Monet mysteerit ovat lähempänä selviämistä joukkovoiman ansiosta. Kun Malesian Airlinesin lento katosi maaliskuussa 2014

kyydissään 239 ihmistä, satelliittiyhtiö DigitalGlobe julkaisi yli kolmentuhannen neliökilometrin alueelta satelliittikuvia. Yli kolme miljoonaa ihmistä etsi konetta Intian valtamerestä ja Etelä-Kiinan merestä netin välityksellä. Konetta ei ole löytynyt, mutta miljoonilla silmäpareilla on paremmat onnistumisen mahdollisuudet kuin muutamien maiden pelastusviranomaisilla. Islannissa poliitikot luottivat joukkoistamiseen niin paljon, että antoivat kansalaisten osallistua vuonna 2011 uuden perustuslain kirjoittamiseen (kokeilu tosin epäonnistui). Samana vuonna Kanadan Calgaryn asukkaat onnistuivat tekemään kaupungin budjettiluonnoksen ohjatuin talkoovoimin. Rikosten selvittely netissä joukkoistamalla on ollut arkipäivää jo pitkään. Kun kauppakeskus Myyrmannissa räjähti pommi vuonna 2002, pikaviestipalvelu IRCiin perustettiin kanava tekijän henkilöllisyyden selvittämiseksi vain puoli tuntia räjähdyksen jälkeen. Jäljitykseen osallistui satoja ihmisiä, jotka jakoivat löytönsä kanavalla. He tiesivät ennen viranomaisia, että pommin räjäytti Petri Gerdt. Verkkovoimaa tutkiva Kari A. Hintikka joka osallistui itsekin Myyrmannin pommittajan etsimiseen kutsuu selvittelijöitä nettietsiviksi. Se on periaatteessa itseorganisoituvaa toimintaa, paitsi että pitää olla joku, joka panee kaiken alulle ja hoitaa käytännön jutut, Hintikka sanoo. Muut voivat sitten olla kuin ellun kanat pellossa, mutta organisoija antaa tarvittaessa kenkää häiriköille. Varsinainen nettietsivien keskittymä on Murha.info-sivuston keskustelupalstalla, jossa mutkikkaimpien rikosten selvittelyä varten on perustettu jopa erillisiä työryhmiä. Omaehtoista rikostutkintaa harjoitetaan myös esimerkiksi Vauva-lehden keskustelupalstalla ja Suomi24.fi:ssä.

Hintikan mukaan nettietsivien tapaukset valikoituvat samalla tavalla kuin uutiset: koskettavuus, raadollisuus, voimakkuus ja yksiselitteisyys saavat massat liikkeelle. Toiminta on nopeampaa kuin reaalimaailmassa, eikä siinä odotella esitutkintojen tuloksia. Vaarana on, että useiden mielipiteiden sijaan ajetaan vain yhtä, joka kaventuu, mitä suurempi joukko ihmisiä siihen osallistuu. Ja aina on olemassa väärinkäsityksen mahdollisuus. Pahimmillaan kollektiivinen etsivätyö voi johtaa siihen, mitä Bijan Ebrahimille tapahtui viime heinäkuussa Bristolissa. BRITANNIASSA NAAPURIEN vahtiminen on valtiovallan erityisessä suojeluksessa. Vuonna 1982 lanseeratut vapaaehtoiset naapurustovahdit (neighbourhood watch) tekevät yhteistyötä poliisin kanssa, ja jopa 3,8 miljoonan kotitalouden arvioidaan osallistuvan toimintaan. Samansuuntaista ajattelua on Suomessakin. Viime vuosina vapaaehtoisten katupartiointia on tehty ainakin Vantaalla ja Porissa. Poliisiylijohtaja Mikko Paatero on ehdottanut, että vapaaehtoiset kansalaispartiot voisivat toimia viranomaisten silminä ja korvina. Huhtikuussa sisäministeriö julkaisi raportin haja-asutusalueiden turvallisuustilanteesta. Raportissa ehdotettiin muun muassa vapaaehtoista pelastuspalvelua viranomaisten työn tueksi ja omaehtoista varautumista turvallisuuden tunteen lisäämiseksi. Valtio ei siis ehdota esimerkiksi poliisin määrärahojen lisäämistä, koska sellaiseen ei ole varaa, vaan suosittelee kansalaisaktiivisuuden lisäämistä. Kansalaisten ei edes tarvitse ottaa oikeutta omiin käsiinsä, se annetaan heille. Tällaista kehitystä tutkijat kutsuvat big societyksi: valtio ja kansalaiset eivät ole erillisiä toisistaan, vaan vastuu omasta elämästä

on yksilöllä ja heidän muodostamillaan yhteisöillä. Big society -ajattelu juontaa juurensa 1980-luvun Britanniaan, jossa pääministeri Margaret Thatcher halusi pienentää valtion roolia kaikin tavoin ja julisti, ettei yhteiskuntaa ole olemassakaan. On vain yksilöitä. Kärjistäen: Jos valtio avaa esimerkiksi seksuaalirikollisrekisterinsä kaikelle kansalle, jokaisella on mahdollisuus suojella lastaan. On oma vika, jos jättää sen käyttämättä. Suomessa viranomaiset eivät ole toistaiseksi turvautuneet pedofiilien metsästäjien apuun. Poliisi ei ole koskaan pyytänyt Mikko Parantaiselta apua. Helsingin poliisin seksuaalirikosryhmän johtaja Tuija Kivinen ei tunne Parantaisen toimintaa. En ole kuullutkaan. Täältä Vanhemmat.comista meille on laitettu joskus viestiä, hän sanoo. Ei kukaan varsinaisesti meille vinkkejä laita, ei näitä meidän korviin kantaudu. Täytyykin vähän perehtyä. PISIMMÄLLE OMANKÄDENOIKEUS on viety Venäjällä, vaikka siellä muuten ollaan kaukana big societyn ihanteista: avoimuudesta, tasavertaisuudesta ja yksilönvapaudesta. Neljä vuotta sitten Maksim Martšinkevitš perusti Occupy Pedophilia -nimisen ryhmän, jonka aktivistit jättävät nettipalstoille seksitarjouksia esittäytyen nuorina poikina. He sopivat tapaamisen ilmoituksiin vastanneiden miesten kanssa, ottavat heidät kiinni, kuulustelevat ja kiduttavat usein tuntien ajan. He tekevät siis samaa kuin netissä lapsia vaanivat seksuaalirikolliset, käänteistä groomingia. Martšinkevitš kutsuu metsästystä safariksi. Martšinkevitš toimi aiemmin äärioikeistolaisessa Format18- ryhmässä (numero 18 tulee Adolf Hitlerin nimikirjainten paikasta aakkosissa). Ryhmä julkaisi netissä videoita, joissa kodittomia ja

Venäjälle muuttaneita ulkomaalaisia kuulusteltiin ja kidutettiin. Vuonna 2007 Martšinkevitš tuomittiin yli kolmeksi vuodeksi vankilaan rotuväkivaltaan yllyttämisestä. Vankilasta vapauduttuaan Martšinkevitš perusti Occupy Pedophilian. Monella Venäjän itsehallintoalueella oli juuri säädetty laki, joka kieltää homoseksuaalisen propagandan levittämisen alaikäisille. Eri puolilla Venäjää toimii nyt lukuisia Occupy Pedophilian alajaostoja, jotka jahtaavat pedofiilien lisäksi myös homoja eivätkä juuri tee eroa pedofilian ja homoseksuaalisuuden välille. Siepatuille on juotettu virtsaa, ja heidät pakotetaan soittamaan vanhemmilleen ja myöntämään kameran edessä, että he ovat homoja ja pedofiilejä. Kaikki videot ladataan Facebookin kaltaiseen V Kontakte -palveluun. Niitä on satoja. Ei siinä ole kyse vallasta, vaan oikeudesta. Pedofilia on sairaus, joka saastuttaa lapsemme, ei sen levittäjien voi antaa kulkea vapaana, sanoo yksi ryhmän johtajista, moskovalainen Stanislav Prutkov Skype-haastattelussa. Occupy Pedophilia on saanut Venäjällä paljon julkisuutta. Martšinkevitš on esiintynyt television keskusteluohjelmissa, tehnyt omaa kokkiohjelmaansa Youtubeen ja vetänyt videoituja laihdutusohjelmia ylipainoisille. Pedofiilien lisäksi hän on kertonut vastustavansa liberaaleja, alkoholisteja, narkkareita ja läskejä äpäröitä. Occupy Pedophiliaa alusta saakka seurannut Human Rights Watchin tutkija Tanya Cooper sanoo, ettei mikään vaikutusvaltainen taho, kuten korkeat valtiomiehet, ole tuominnut toimintaa selväsanaisesti. Sen annetaan tapahtua, koska se tukee hallituksen homojen vastaista politiikkaa. Lasten hyväksikäyttäjät ja homot rinnastetaan

venäläisessä lainsäädännössä, mikä oikeuttaa ahdistelemaan kaikkia, joiden seksuaalisuus koetaan poikkeavaksi, Cooper sanoo puhelimessa. Tammikuussa 2014 Martšinkevitš pidätettiin Kuubassa havannalaisesta hotellihuoneesta. Venäjä oli etsintäkuuluttanut hänet Interpolin kautta, ja nyt hän odottaa oikeudenkäyntiä. Syytteet koskevat kolmea viime syyskuussa julkaistua videota, joissa Martšinkevitš kehottaa potkimaan Keski-Aasiasta ja Kaukasiasta muuttaneita. Occupy Pedophilian toiminnasta ei ole nostettu rikossyytteitä, ja ryhmät jatkavat yhä jahtiaan. ÄÄNEKOSKELLA ILTA on jo kääntymässä yöksi. Mikko Parantainen avaa Pub Markuksen koneelta vielä yhden valokuva-albumin. Siinä on kuvia nelikymppisestä miehestä, ja yläpuolella lukee: Maajussille morsian -ohjelmasta tuttu isäntä tuomittiin lasten hyväksikäytöistä! Mä löysin sen ensimmäisenä, Parantainen sanoo. Tehtävänanto tuli 7 päivää -lehdestä. Lehden toimittaja lähetti Parantaiselle Espoon käräjäoikeuden kahdeksansivuisen mediaraportin viime toukokuulta. Siihen oli listattu kaikki oikeuteen menossa olevat jutut, ja toimittaja pyysi Parantaista etsimään syytettyjen joukosta julkkiksia. Tsekkaa toi läpi, sähköpostiviestissä luki. Vireilletulolistan tiedot eivät ole yksittäisinä salaisia, mutta listattuina ne on tarkoitettu vain toimitusten sisäiseen käyttöön. Parantainen kävi nimiä läpi ja pysähtyi Jyrki Lammervon kohdalle. Nimi ei sanonut hänelle mitään, mutta hän tarkisti sen tavalliseen tapaan Googlesta. Kävi ilmi, että Lammervo oli

osallistunut Maajussille morsian -tv-ohjelmaan. Häntä syytettiin lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Parantainen ilmoitti löydöstään Seiskalle, ja kun Lammervon tuomio kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta vankeutta tuli, lehti uutisoi siitä ensimmäisenä. Parantainen väittää tekevänsä yhteistyötä myös joidenkin sanomalehtien kanssa. Äänekoskella liikuskelleen Napoleoniksi pukeutuneen miehen jäljittämisessä Parantainen sanoo auttaneensa Alibia, mutta lakanneensa lähettämästä vinkkejä, kun lehti ei suostunut Parantaisen mukaan maksamaan mainostamaansa vinkkipalkkiota ja uutisoi löydöt ominaan. Alibin päätoimittaja Mika Lahtonen sanoo, ettei lehti suinkaan maksa palkkiota kaikista vinkeistä, vaan jutun täytyy olla tarpeeksi hyvä ja vinkkaajan on täytynyt nähdä erityistä vaivaa tietojen hankkimiseksi. Lisäksi maksusta pitää ymmärtää sopia etukäteen. Eihän tämä mikään sosiaalitoimisto ole, Lahtonen lisää. Puhelimessa Parantainen kertoi lehtien maksavan hänelle etsivän työstä pieniä palkkioita, joilla hän saa viikonlopun kaljat. Nyt hän väistää kysymykset rahasta: Meillä on semmoista... en ole ikinä mitään pyytänyt. Ovatko lehdet antaneet? En oo ikinä pyytänyt mitään. Tämä on tällaista harrastetoimintaa kuitenkin. Seiskan päätoimittaja Eeva-Helena Jokitaipale sanoo, ettei lehti lähetä vireilletulolistoja toimituksen ulkopuolelle. Ja kyllä me ihan itse tutkitaan, jos meitä jokin kiinnostaa. Maksatteko jollekin ulkopuolisille listojen tutkimisesta? Ei, ei. Kyllä me löydetään kaikki ihan itse.

MIKKO PARANTAISELLA ja Vanhemmat.comia pyörittävällä Ari Savolaisella on yhteinen toive. Viranomaisten pitäisi tehdä se, mitä he nyt tekevät. Savolainen on sitä mieltä, että poliisilta löytyy ymmärrystä pedofiilinmetsästykseen, mutta lainsäädäntö estää heitä sanomasta sitä ääneen. Hän väittää, että poliisi suorastaan kannustaa julkaisemaan nimiä netissä. Savolainen asioi taannoin Espoon poliisilaitoksella aivan muissa asioissa. Rikosylikonstaapeli tiesi hänen nettipalstastaan ja kysyi tietoja eräästä rippikoulun papista. Rippikoulussa ollut tyttö väitti papin lähennelleen häntä, ja mies oli tuomittu käräjäoikeudessa seksuaalisen hyväksikäytön yrityksestä. Juttu oli menossa hovioikeuteen. Poliisiasemalla asioidessaan Savolaisella oli mukanaan nauhuri ja hän tallensi seuraavan keskustelun: Poliisi: Siis tosiaan omaa sukua hän on joku Mäkinen tai Kalanti. Et täähän on selkeää siis kulissia. Savolainen: Joo okei Aika mielenkiintoista. Poliisi: Sehän siis tuo Tapiolasta varakkaita maksajia ja nättejä pikkutyttöjä. Savolainen: Joo Kyl se mua vähän Poliisi: Hyi saakeli. Ja eihän sitä voi kuin todeta, että vai niin. Savolainen: Joo. Poliisi: Ja elin niin todella toivossa, että kun joku nyt tekisi tuostakin niin näyttävän jutun, että se loppuisi se toiminta. Myöhemmin hovioikeus vapautti papin syytteistä. Oikeus katsoi, että tyttö oli keksinyt jutun. Pappi otti yhteyttä Ari Savolaiseen ja pyysi tätä poistamaan itseään koskevat tiedot Vanhemmat.comista. Yllättäen Savolainen ystävystyi papin kanssa ja ryhtyi vaatimaan tämän oikeuksia. Hän teki rikosilmoituksen konstaapelista, jonka

kanssa oli puhunut poliisilaitoksella. Savolainen syytti poliisia rikokseen yllyttämisestä. Olihan se mulle yllätys, että poliisi kannustaa tuomaan tämän kaverin julkisuuteen, Savolainen sanoo. Mä oon vähän ollut kyyninen, tai mulla on mennyt luotto tiettyihin viranomaisiin, kun on nähnyt, mihin kaikkeen ne pystyy. JOHANNA KOSKISEN tytär Laura on nyt 14-vuotias ja voi kohtalaisen hyvin. Hän on käynyt muutaman kerran kunnan maksamassa terapiassa, mutta Koskinen tahtoisi saada hänet psykoterapiaan. Se onnistuu vasta, kun Laura täyttää 16 vuotta. Eihän sitä lasta ehjäksi saa, mutta ehjemmäksi. Vanhempien pitäisi oikeasti käydä lapsiensa koneiden sisältöä läpi, ettei tällaista pääsisi tapahtumaan. Nykyisin Koskisten talouden kaikissa tietokoneissa on lapsilukot, jotka estävät pornosivuille pääsyn. Äidillä on tunnukset Lauran Facebookiin. Hän käy kaverilistoja läpi ja tekee summittaisia pistokokeita yksityisviesteihin. Koulukavereiden viestejä hän ei lue, mutta vastakkaisen sukupuolen lähettämät kyllä. Lapset on niin sinisilmäisiä. Ainakin mä teen asioille jotain, en vain lue uutisia Facebookista, Koskinen sanoo. On selvää, että tuomittujen nimien julkaisemisesta saattaa olla haittaa tuomituille, mutta on hyvin kyseenalaista, kenelle julkaisemisesta on hyötyä. Ainakaan Yhdysvaltojen seksuaalirikollisrekistereillä ei ole ollut tutkimusten mukaan rikoksia ehkäisevää vaikutusta. Kansalaisten laajasta tuesta huolimatta on löytynyt todella vähän todisteita tukemaan väitettä, että Meganin laki on tehokas tapa