Hämeenlinnan kaupunginosa historia OJOINEN STORY KIRJOITTANUT WETE MYLLYMAA VUOSINA 2013-2016 Toinen alkupainos lisätyin ja tarkennetuin tekstein. Lopullinen kirja valmistuu jouluksi 2016. Kirjoitustyötä on tukenut Hämeenlinnan kaupunki 375- vuotisjuhla apurahalla vuonna 2014. Pääosin muistitietoihin perustuva dokumentti Hämeenlinnan Ojoisten asuinalueen synnystä ja kehityksestä vuodesta 1945 uudelle vuosituhannelle 2000. Asioiden taustakulkuna seuraa perustietoja Suomen ja Hämeenlinnan aikaisemmasta kulttuuri-ja käyttäytymishistoriasta. Myös poliittisiakin asioita on kiinteytetty monien tapahtumien yhteyteen, koska niilläkin on oma syy-yhteytensä historian kulkuun. 1
Omistus Tämä teos on omistettu kunnianosoituksena Karjalasta kotiseutunsa menettäneille siirtosuomalaisille ja rintamamiehille, jotka jaksoivat ponnistaa Ojoistenkin alueelta uuteen tulevaisuuteen, sekä yleisesti kaikille vanhoille, nykyisille ja tuleville ojoislaisille. Tämä on samalla moniulotteinen sankaritarina siitä miten Suomi säilyi suomalaisilla ja miten uusi yhteiskunta selviytyi ankarien koettelemusten vitsauksistaan. Ojoislaiset ihmiset olkaa ylpeitä omista saavutuksistanne! ISBN 978-952-93-3699-9 (nid) ISBN 978-952-93-3700-2 (PDF) wete.myllymaa@outlook.com 2
Teemana Suomen kansakunnan selviytymisprosessi vaikeiden sotavuosien jälkeen ns. normaaliaikojen elämistapoihin, sekä miten Hämeenlinnan kaupunginosa Ojoinen on elänyt omana asuinalueenaan viimeiset 70 vuotta. Henkilö- ja asiatarinat juoksuttavat kerrontaa eri aikakausien ymmärtämiseen. Ojoinen Story ei kuitenkaan ole pelkkä muistillinen tarina vaan samalla hyvinkin tarkka tosipohjainen dokumentti ojoislaisten/suomalaisten arjesta vuodesta 1945 uudelle vuosituhannelle 2000. Taustana tietysti sotien luoma uusi yhteiskunnallinen murros ja siihen liittyvät mittavat uudelleen asuttamiset. Kirjan tarkoitus on myös luoda kyseisille asioille inhimilliset ja realistiset kasvot. Tämä on samalla Suomi nimisen kansakunnan selviytymiskertomus 1900-luvun maailmanhistorian sotaisten vuosikymmenten yhtenä koettelemusten osapuolena, jota asiaa joutuu väkisinkin seuraamaan näitä kirjanlehtiä luotaessa. Tässä kertomuksessa siis sisäistetään paljon vaikeita asioita, joista voi selviytyä vain hyvin organisoitu yksimielinen yhteiskunta. Tähän teemaan viitaten tämä dokumentti rakentuu myös yleisemmänkin maamme oman historian selkärankaan. Tämän vuoksi tätä kaupunginosa kerrontaa voi omina paikallisesti koettuina tapahtumina sijoittaa kaikkiin maamme sodanjälkeiseen asutustoimintaan osallistuviin paikkakuntiin. Uskallus, ahkeruus, sisukkuus ja yhteisöllisyys saa näin tästä asiakokonaisuudesta koko Suomea kattavan muisti-ikkunan ja kansakunnan sankariarkistoinnin niistä asioista joilla luotiin uusi sodanjälkeinen Suomi. 3
Ojoinen 50-luvun alkupuolella 4
Sisällysluettelo SISÄLLYS Kirjoittanut Wete Myllymaa vuosina 2013-2016... 1 Alkusanat... 9 Nuoren Suomen Taustapeili... 10 Ojoisten alueen faktallista alkuhistoriaa... 13 Ojoinen oli hiljainen viljelysalue, muttei täysin eloton... 17 Saven salaisuudet... 20 Perusasutus sai seuraa uudisasukkaista... 22 Järviset asuivat rantatörmällä... 24 Vanginvartijoiden Parkkimäki... 26 Juseliuksen konepaja ja vankilaparantolan seutu... 30 Koulumatkan varrelta... 33 Larin-Kyösti, elämän taiteilija... 35 Naisvankeja ja koulunseudun ihmettelyjä... 37 Uuden asukaspohjan sijoittaminen onnistui hyvin... 39 Omakotiunelma lähti liikkeelle... 42 Ojoinen herää 1947... 45 Työtä ja rakennustarvikepulaa... 47 Omaan kotiin elämän ahkeruudella... 50 Juurtuminen Ojoisille alkaa... 52 Elintila suurenee ja harrastukset monipuolistuvat... 54 Kananlainausta ja muitakin vilppejä... 57 Omenavarkaus oli jännitysperinnettä-ja kulttuuria... 58 Elämän aukeamista... 61 Jäteongelmia ja niiden ratkaisuja... 63 Ojoisten ihmisiä ja elintapoja... 66 Väkeä virtaa Ojoisille... 68 Oppimestareita, Sirkusväkeä ja Urheilijoita... 71 5
Mankeli Myllymaat ja Jierikan autopajan seutu... 75 Humu-Kallen Avenye... 80 Elämän esittelyjä takapellolta ja Ojoiswillen synty... 82 Koirainmäki-alue, sekä vähän uskonasiaakin... 86 Lintumäki ja Pullerinseutu... 89 Teollistamishaaveita ja Kaupunginpuisto... 91 Juhlia ja yhteisyyden hakua... 93 Apparan seutua ja elämiskiemuroita... 95 Toimintojen avauksia ja vaarallisia hetkiä... 97 Mielenkiintoisia vuosia... 99 Olympiahuumaa... 103 Kettumäessä alkaa paukkua... 105 Vasaroiden ja sahojen ääniä Kettumäessä... 107 Poliittinen aika Suomessa heti sotavuosien jälkeen... 111 Sodan hintalappuja... 113 Ilman rahataloutta ei ole elämää... 115 Poliittisia kiemuroita ja muutakin toimintaa... 117 Kiri-Veikot syntyi toimettomuudesta... 120 Kiri-Veikkojen toiminnan hiipuminen... 128 Aikuistumisen aikaa... 132 Kaupungin City, ojoislaisten Metropoli... 134 Moottorien pauketta ja mopojen pärinää... 136 Retkeilyä ja veneilyä... 139 Suurten asioiden 50-luku... 142 Toimintaa, virikkeitä ja mutkallisia asioita... 144 Aikuistuminen valmista... 147 Ajan ratas jättää uusia jälkiä... 151 Vanginvartijat löysähuulista porukkaa... 154 Teollisuutta ja työpaikkoja... 157 Ajat muuttuvat ja matkailu avartaa... 160 Arvostukset murroksessa... 161 6
Elämänmerkkejä ja muutosasioita... 165 Väkivalta kasvaa kurjuudessa... 167 Pilvenpiirtäjien aikakausi, Tetroitti alkaa nousta... 168 Ojoistenkadun Ostariseutu syntyy, palvelut paranevat... 171 Härkäbaarista Pikku-Eeroksi... 173 Peruspalvelut muutoksissa mukana... 175 Uusi uljas koulurakennus lastentaloksi... 176 Sosiaali- ja terveyspalvelut kohdallaan... 178 Ojoisten ilme muuttuu... 180 Muistojen perintö... 182 Epilogi: Aateluus ansaittua ja vapaus elastista... 184 Kiitokset... 186 Ojoisten uudisasutus täyttää vuonna 2017 kunniakkaat 70 vuotta, samana vuonna itsenäinen Suomi viettää 100-vuotisjuhliaan. Tämän kirjan tarkoitus on tuoda esiin juuri näiden aikakausien elämisen taustoja niin asioina kuin ihmisten tekemisinäkin. Vappuna 1947 iskeytyi ensimmäinen lapio neitseellisen vehnäpellon sänkeen ja siitä alkoi Ojoisten uudisasutuksen värikäs historia. Tämä juhlakirja kunnioittaa niitä ihmisiä jotka ovat ahkeruudellaan luonneet Hämeenlinnaan hyvin kunniakkaan ja viihtyisän Ojoisten kaupunginosan. Tämä 70 vuotta juhlakirja Ojoinen Story on myös arkistollinen lahja jälkipolville muistoksi ja muistiksi erään suomalaisen aikakauden selviytymistarinana itsenäisenä valtiona hyvin kummallisten ja raskaiden asioiden puristuksessa. >wete.myllymaa@outlook.com> 7
8
ALKUSANAT Tämän kertomuksen on pääosin koonnut omista muistelmistaan allekirjoittanut Wete Myllymaa dokumenttitiedoksi ja muistohistoriaksi kaikille Ojoisilla jossain vaiheissa asuneille tai siellä eläneille ihmisille. Tämä monologi etenee yksinpuheluna asioissa vähän rönsyillenkin, eivätkä kaikki asiat ole kronologisessa järjestyksessä. Tarkoitus on kuitenkin tuoda esiin monipuolisesti Ojoisten alueen syntyhistoriaa ja siellä eläneiden ihmisten moni-ilmeistä elämää. Allekirjoittanut on itse muuttanut Ojoisille 16. 12. 1947 yhdeksänvuotiaana pojankloppina. Siitä päivästä alkaen olen yhtäjaksoisesti myös asunut alueella. Olen varmasti "virkaiältäni" vanhin henkilö, joka Ojoisten alueella on ajallisesti elämäänsä viettänyt. Tällä kertomuksella on tarkoitus valaista Ojoisten alueen lähihistoriaa, sen muuttumista asuinalueeksi ja alueen kehityskaarta nykyiseen elämismuotoonsa. Ojoistenkin lähihistoria on seurausta monista kansallisista ja kansainvälisistäkin tapahtumien juoksuista, joten kerronnassani on paljon viittauksia ja yhteyksiä näihinkin asioihin. Kaikki tässä dokumentissa esiintyvät Ojoisten uudisasutukseen liittyvät asiat olen pääosin itse kohdannut tapahtumina ja niistä on sitten muodostunut se tietopohja, josta aion nyt kertoa. Tämä ei siis ole mikään historian toisto menneestä ajasta, vaan tosikertomus Ojoisten alueen syntymisestä ja siellä eläneiden ihmisten arjesta. Kaiken perustana kuitenkin virallistakin alueen historiaa. Kerronnassa vilahtelee silloin tällöin erilaisia ammatteja ja niihin liittyviä elämäntehtäviä, siihen kirjoon olenkin ajatuksiani paljon kohdistanut. Näin syntyy ojoislaisuudesta hyvin monipuolinen asukaskuva monilta vuosikymmeniltä. Pääosiltaan näiden asioiden esittely koskee miespuolisia henkilöitä. Naisia ei kuitenkaan ole ollut tarkoitus mitenkään syrjiä, mutta Ojoisten alueen alkukymmeninä pääosa äideistä oli kotiäitiä ilman näkyviä uraputkia. Heidän kunniansa rakentuu lasten kasvatuksesta ja vastuusta hoitaa perheen toimeentulo vähäisin resurssein. Vasta toisessa sukupolvessa oppimisen ja opintojen kautta elämään asettautuminen alkaa näkyä naissukupuolenkin merkittävinä uravalintoina. Tämän dokumentin luomiseen ei myöskään liity mitään toimeksiantoa tai velvoitetta. Itse olen tarkoittanut tämän kertomuksen eräänlaiseksi kunniavelaksi ja muistoksi kaikille Ojoisten alueen historiaan liittyville ihmisille. Täsmällisen tarkkoja päivämääriä ei muistiini ole jäänyt, mutta eri asioiden omaperäisyys ja persoonalliset ihmiset ovat kaikkien asioiden perusolemuksena. Useilta ojoislaisilta ystäviltä olen saanut kallisarvoisia tarkennuksia teksteihini. Olen myös yrittänyt pelkistää tapahtumia vertailupohjalta nykypäiväänkin, mutta myöskin ojoislaisten eri ihmisten tekemisiin ja olemisiin. Vieläkin tuttuja nimiä ja asioita löytynee paljon nykyasukkaillekin. Joillekin tapahtumille ja kepposille en kuitenkaan anna tunnistettavia nimiä intimiteettisuojan vuoksi. Asianosaiset sieltä kyllä helposti tuttunsa tunnistavat. Kerrotut asiat eivät myöskään kulje täydellisesti loogisessa aikajanan rytmissä, koska olen pyrkinyt esille tuomaan asiayhteyksiä pidemmältäkin aikaväliltä. Toivottavasti lukija tämän tarkoitusperän ymmärtää ja pystyy hahmottamaan eri aikajaksot toisiinsa itse tapahtumien kautta. Tämän asian vuoksi teksteissä on ymmärtämisen helpoittamiseksi joitakin toisintoja, koska monet asiat peilautuu tapahtumiin monin eri tavoin. Joitakin asioita olen hieman kevennellyt luettavuuden elävöittämiseksi, mutta asioiden sisältöjä ne ei muuta. Lukija kyllä oivaltaa ne helposti. 9
NUOREN SUOMEN TAUSTAPEILI Kun tässä on kyseessä samalla myöskin Suomen itsenäisyysajan historian osioita, niin on ehkä paikallaan valaista Ojoinen storyn pohjaksi tätä Suomenkin historiaa tärkeimmiltä osiltaan eli katsoa itsenäisen Suomen alkukymmeniä taustapeilistä. Ojoisten nykyalueen sodanjälkeiset rakennustyöthän aloitettiin keväällä 1947. Suomen itsenäisyys oli tuolloin vasta 30 vuotias, mutta historiakin voi olla nopeaa ja suuria asioita täynnä, eikä niitä asioita ehkä enään kaikilta osin muisteta. Suomihan julistautui itsenäiseksi joulukuussa 1917 ja Neuvostoliitto tunnusti Suomen valtiollisen aseman varsin pian. Valtiolliset perusrakenteet olivat jo silloin toiminnallisessa kunnossa niin hallinnollisesti kuin sivistyksellisestikin ja kulkuyhteydetkin toiminnassa mm. rataverkkokin jo 3900 km pitkä. Silloin elettiin vielä kuitenkin raskasta maaorjuuden aikaa, eli torpparijärjestelmä oli maatalouden tukiranka. Torpparijärjestelmä lakkautettiin 1918 ja torppareille syntyi oikeus lunastaa viljelysalansa ja rakennukset itselleen. Tämä uusi ihmeellinen vapaus riistäytyi kuitenkin jo ennakkoon käsistä ja syntyi kansalais-sota vuoden 1918 alussa, jonka seuraukset olivat kammottavat. Jo kesällä 1917 olot oli varsin sekavat Suomessa, johtuen Venäjän vallankumouksen suurista heijastus odotuksista. Punakaarteja perustettiin ja suojeluskunnat järjestäytyivät yhteisen johdon alle. Yksikamarinen eduskunta tasoitteli maaperää kunnallisella äänioikeudella ja 8 tunnin työaikalailla, mutta muutoksen ja "vapauden" kaipuu aktivoitui siitä huolimatta väkivallaksi. Vielä syksyllä 1917 eduskunta äänesti monarkian puolesta ja kuningaskin valittiin. Eduskunta aloitti itsenäisyyden valmistelut ja 6.12.1917 tuo itsenäisyysjulistus sitten annettiin, johon pian tunnustuksiakin alkoi tulla. Kuitenkin hallitusmuotoon alkoi liittyä paljon kritiikkiä ja niinpä uudeksi valtiomuodoksi esitettiinkin tasavaltaa ja kesällä 1919 eduskunta äänesti äänin 173-23 tasavaltalaisesta hallitusmuodosta. Presidentiksi valittiin K:J: Ståhlberg, joka voitti vastaehdokkaan C.G. Mannerheimin ääniluvuin 143-50. Heti olojen rauhoittuessa maahamme julistettiin alkoholin kieltolaki vuonna 1919, joka kesti aina vuoteen 1932. Noina vuosina laittoman alkoholin kulutus nousi vaarallisiin lukemiin ja salakuljetus ja salapoltto, sekä väkivalta rehoittivat hallitsemattomasti. Kieltolain loputtua olot rauhoittuivat varsin pian, mutta sen päälle koettiin vielä 1930- luvun suuri pörssiromahdus ja sitä seurannut maailmanlama. Tämä maailmanlaajuinen talouselämän halvaantuminen johti suurtyöttömyyksiin useissa maissa, myös Suomessa. Tärkeä itsenäisyysajan tapahtuma oli myös Tarton rauhansopimus 1920. Tämän rauhan Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana toimi taitavasti J.K.Paasikivi. Siinä rauhassahan sovittiin Suomen ja Baltian maiden asemasta, itsenäisyydestä ja koskemattomuudesta. Samassa rauhassa Suomeen liitettiin ns. Petsamon alue ja siihen kuuluva Liinahamarin sula jäämeren satama. Samalla turvattiin väyläoikeudet Laatokan Karjalan huoltokuljetuksille. Kaiken tämän takuumiehenä oli Neuvostoliiton hallitus päätöksineen ja allekirjoituksineen. Samana vuonna 1920 Suomi hyväksyttiin Kansainliiton (nyk. YK ) jäseneksi. Suomen alueen historia on täynnä erilaisia rauhoja ja rajanmuutoksia. Suomessa on kuitenkin ollut aina omaperäinen kulttuurinsa, joten suomalaisuus käsitteenä on tuhansia vuosia vanha. Ruotsalaisten valloittajien/käskyttäjien mukana Suomeen tuli kristinusko 1200-luvulla kun Vatikaanin paavi lahjoitti Suomen pakanakansan Ruotsin holhoukseen ja sen ohella alkoi myöhemmin kulttuuri/mahtijännitteet itäisen elämiskulttuurin kanssa. Sotia ja mahtailua riitti joka vuosisadalle ja niistä johtuen 10
Suomea on lohkottu erilaisilla rauhoilla toistakymmentä kertaa. Ruotsi ja Venäjä olivat ahkeria rajansiirtäjiä vallanjaoissaan, mutta vuosien 1808-1809 nk. Suomen sodassa koko Suomen alue liitettiin Venäjään. Silloin Suomesta tehtiin samalla Venäjän keisarikunnan autonominen suur-ruhtinaskunta ja siihen liitettiin jo aikaisemmin Venäjän hallussa oleva Karjalan alue eli Viipurin lääninä tunnettu alue. Suomen itsenäistyttyä v. 1917 juuri tuo entinen suur-ruhtinaskunta alue julistaui itsenäiseksi Suomeksi, jonka myös Venäjän/Neuvostoliiton hallinto hyväksyi. Ensimmäisen maailmansodan melskeiden jälkeen oli tarvetta tarkistaa eri valtakuntien hallinnollisia rajoja ja vähän myöskin kulttuuripohjaisuutta. Juuri tätä tarkoitusta varten siis pidettiin Tarton rauhankokous v. 1920. Siinä rauhansopimuksessa hyväksyttiin jo toiseen kertaan Suomen rajoiksi entisen Venäjän Suomen suur-ruhtinaskunnan rajat pienin tarkistuksin ( Petsamon alue), johon paperiin myös Neuvostoliiton viranomaiset allekirjoituksensa piirsivät. Kansainliittokin asian hyväksyi Suomen tultua samana vuonna järjestön jäseneksi. Viimeisiin sotiin liittyviä asioita rajanvetoineen on esillä kirjan muillakin sivuilla. Varsinaiseksi YK:n jäseneksi Suomi hyväksyttiin vasta 1955 Stalinin kuoltua 1953. Tämä johtui siitä, että Neuvostoliitto esti veeto-oikeudellaan kolme kertaa Suomen liittymisanomuksen hyväksymisen YK:n jäsenvaltioksi. Kuitenkin kaikkien kansainvälisten ja Kansainliiton sotia koskevien sopimusrikkomusten, sekä Suomeen hyökkäyksen myötä itse Neuvostoliitto oli erotettu Kansainliiton jäsenyydestä joulukuussa 1939, mutta oli perustamassa liittoutuneiden maiden suostumuksella uutta maailmanjärjestöä Yhdistyneitä Kansakuntia maailmansodan päätteeksi. (YK perustettiin 1945 hajotetun Kansainliiton tilalle)) Petsamon alue satamineen säilyi Suomella vielä Talvisodan rauhassakin 1940, mutta jatkosodan aselevon jälkeisessä välirauhassa 19.9.1944 tuo alue ympärivuotisena käytössä olevana satamana Jäämerelle menetettiin. Lopullinen sinetti Suomen kaikille uusille rajanvedoille tapahtui Pariisin rauhassa 1947, jonka jälkeen alkoi ns. kylmäsota ja samalla syntyi käsite rautaesirippu poliittisine blokkeineen, jossa Suomikin sitten oppi maailmanpolitiikan kaikki ihmeelliset kiemurat kolmen sodan rasittamana.(talvisota, Jatkosota, Lapinsota) Historiana ei pidä unohtaa sitä, että Suomi ehkä ainoana maana osoitti humaanista inhimillisyyttä kaikissa sotatoimissaankin. Siviilikohteita ei pommitettu, eikä myöskään maan itsenäisyysrajoja ylitetty ilmasodassa. Suomi pystyi myös hyvällä organisoinnilla pelastamaan Karjalan alueen kansalaiset kanta-suomeen pienine omaisuuksineen. Samoin kuolleet ja haavoittuneet rintamasotilaat voitiin kuljettaa supistuneen Suomen alueelle omien organisaatioiden haudattavaksi tai hoidettavaksi. Sotavankejakaan ei kohdeltu Geneven sopimuksen vastaisesti. Sodista selvittiin kunniakkaasti vaikka siitä saatu palkinto olikin epäinhimillisen ja epäoikeudenmukainen maahantunkeutujan säälimättömin ehdoin. Lähes kaikilla kansakunnilla on ollut omat sisällis-ja rajasotansa, mutta niiden historioista Suomen kaltaista inhimillisyys sankaruutta ei löydy. Julmuusluettelossa Suomi on sodanasioissa taatusti viimeisenä. (kansalais-sota 1918 on tästä valitettavasti poikkeus) Unohtaa ei pidä sitäkään, että Suomi oli kaiken urheilun suurvalta 1920 ja 30-lukujen ajan. Olympiamitaleita ja maailmanmestaruuksia kertyi noina vuosikymmeninä hämmästyttävä määrä ja kaikessa kilpaurheilussa/ yleisurheilussa maailmanennätykset olivat jatkuvaa pärjäämisen herkkua. Paavo Nurmi oli näistä sankareista näkyvin, hän tehtaili parin vuosikymmenen aikana kymmenittäin maailmanennätyksiä. Noiden kahden vuosikymmenen aikana pidettiin myös viidet kesä- ja talviolympialaiset ja niissä Suomi saavutti erivärisiä mitaleita toistasataa, joista kultamitaleitakin kymmeniä. (Fokus-Urheilu) Tälläkin tavoin Suomi sinniteltiin näkyväksi kansakunnaksi. Raskaat sotavuodet tuli kohtaloksi monelle huippu-urheilijallekin, kaksinkertaisina isänmaan sankareina heidätkin kotiseuduilleen haudattiin ja muistot uroteoista jäivät kunnioituksina elämään. Suuri jääpelien kummajainenkin saapui Suomeen 1920-luvun lopulla. Pelin nimihän on tietysti jääkiekko. Siihen innostuttiin monissa osissa Suomea ja sen otti lajivalikoimaan Suomen Luistinliitto 1927. Heti seuraavana vuonna pelattiin jääkiekossa Suomen mestaruudesta ja sen voitti Viipurin Reipas. Jääkiekkoliitto perustettiin 1929 (Fokus-urheilu). Hämeenlinnalle ja Ojoisille jääkiekolla on ollut suuri merkitys, sillä ansiokkaita pelaajia maajoukkueita myöden on asunut kaikkialla kaupungin alueella. Kolmannen ja neljännen polven ojoislaisia on lukematon määrä pelaillut tai on pelaamassa maan pääsarjoissa aina mitalitasoille saakka. Kaikkein kyvykkäimmät ovat löytäneet itselleen ammatin ammattilais-seuroista ulkomaita myöden. Hämeenlinnalais-seuroina parhaiten muistetaan Hämeenlinnan Tarmo, Hämeenlinnan Pallo-Kerho, Hämeenlinnan Tiikerit, ja Hämeenlinnan Kiri-Veikot. Luokkayhteiskunta jännitteet leijuivat vielä politiikan yllä 1930-luvullakin. Vuonna 1932 perustettiin näiltä pohjilta Lapuan liikkeen jatkoksi Isänmaallinen Kansanliike IKL (Vihtori Kosola), jonka toiminnalla piti ehkäistä kommunismin vaikutusvaltaa ja "tervehdyttää" politiikkaa. Neuvostoliiton aloitettua sotatoimet Suomea vastaan 1939 pelästytti kuitenkin kansalaiset nuoren valtion itsenäisyyden menettämiseen ja nämäkin poliittiset jännitteet murenivat yhteiseen maanpuolustustahtoon. 1944 kaikki patrioottiset/isänmaalliset järjestöt lakkautettiin rauhansopimuksella. 11
Suuria kunnianosoituksiakin Suomelle myönnettiin noina vaikeina aikoina. Arvostettu kirjallisuus- Nobel palkinto kirjailija F.E. Sillanpäälle 1939 ja kemian Nobel A.I. Virtaselle 1945. Silloin kun Suomi täytti vasta 30-vuotta maassa istui jo seitsemäs presidentti nimeltään J.K. Paasikivi. (aikatiedot Fokus tietokirja) Näiden asioiden pohjalta vasta 30 vuotias Suomi aloitti uuden ajan elämisen uusilla haasteilla. Suomi lapio oli siis vain 30 vuotias kun se ensimmäisen kerran painui Ojoisten saviseen rakennusmaahan vappuna 1947. Näiltä pohjilta myös Ojoinen Story alkaa rakentua historian arkistoksi. Tätä kertomusta Ojoisista ei pidä kuitenkaan ymmärtää miksikään historian uusintapainokseksi, sillä tarkoituksena on monipuolisesti valaista Ojoisten lähihistoriaa sellaisena kuin alueella on eletty ihmisineen ja tapoineen. Varsinainen virallinen ja ajallinen historia Ojoisten alueesta on jo julkaistu 1968. Tuolloin kirjailija Einar Palmunen julkaisi Hämeenlinna-seuran toimeksiannosta kirjan nimeltään Ojoisten latokartano ja virkatalo (arkistoitu HML:n kirjasto ja Hämeen maakunta-arkisto). Kirja on julkaistu/painettu Kariston kirjapainossa 157-sivuisena vuonna 1968, sisältäen lisäksi joitakin valokuvia ja pari karttaa. Einar Palmunen on käyttänyt kirjan luomisen hyväksi lukuisia merkittäviä arkistoja ja historian kirjoja mm. Ruotsin valtio- ja sota-arkistoa. Lisäksi useat historian asiantuntijat ovat auttaneet kirjan rakentelua omilla kirjoillaan tai lausunnoillaan. Kirja antaa hyvin tarkan ja perustellun kuvan Ojoisten alueen alkuhistoriasta aina 1300-luvulta alkaen, jolloin tavallaan Ojoisten arkistollinen historia alkaa. Ojoinen on siis tunnettuna alueena jo lähes 700 vuotta vanha ja seudun kolmen latokartanoiden väki (Ojoinen, Hätilä, Saarinen) ja lukuisat niiden torppariperheet rakensivat tuon tunnetun maamerkin vanhan Hämeen-linnan alusta loppuun asti. Ojoisten linnaa siitä ei silti tullut, mutta kyllä se se maakunnan nimisenä linnanakin historian lehdille kelpaa.( lähde: jokamiehen muistitieto/ ajalliset vuosilukutarkennukset Fokus-tietokirja, sota-ajan aikatarkennukset Ulkoasiain-ministeriön viralliset julkaisut eli Sini-valkoiset kirjat) Wete Myllymaa 12
OJOISTEN ALUEEN FAKTALLISTA ALKUHISTORIAA Historiankirjojen mukaan tiedetään, että Hämeenlinnan seudulla on ollut järjestäytynyttä asutusta jo 800-luvulta alkaen (Varikonniemi). Jonkinlaisen kulkutienkin oletetaan jo silloin kulkeneen lounais- Suomeen (varhainen Härkätien väylä). Ojoistenkin alueella (latokartano) oli jo kylä 1300-luvulla, eräänlainen alkukoti, noina aikoina aloitettiin Hämeen linnan rakennustyöt Ruotsin kuningaskunnan toimesta ja myöskin sen valta-alueen suojaksi. Tuolloin seudulla oli jo muutamia muitakin pikku kyliä asuttuna, joiden työvoimaa sitten tarvittiin linnan rakentamiseen. Kansakuntana Suomi tunnetaan virallisesti jo 1200-luvun alussa. Tuolloin katolisen kirkon paavi Vatikaanissa antoi suosiollisen kristillisen lahjan Ruotsin kuninkaalle luovuttamalla pakanallisen Suomen kulttuuriyhteisön Ruotsin holhoukseen, jota holhousta sitten kestikin usean sadanvuoden ajan. Tuon hallintovallan katkaisi vain 1700-luvun alun ns. Ison-ja pikkuvihan aikakausi, jolloin venäläiset kasakat riehuivat maassa muutaman vuosikymmenen ajan. Tuolloin myös Ojoisten alueen torppareita ryöstettiin monin tavoin ja tapettiinkin vastustelujen vuoksi. Ruotsin- vallan hallintokausi päättyi lopullisesti vuosien 1808-9 käytyyn ns. Suomen sotaan jolloin Suomi liitettiin Haminan rauhassa suur-ruhtinaskunnaksi Venäjän keisarikuntaan. Einar Palmusen kirja Ojoisten latokartano ja virkatalo käsittelee paljon linnan rakentamiseen liittyviä asioita ja kuvaa hyvinkin pikkutarkasti sen ajan ihmisten elämää ja alamaisuuksia. Kirjassa on myös paljon viljelyyn liittyvää tietoa, johon oleellisesti kuului myös isäntävaltio Ruotsin ankarat verotusrasitteet. Myös tilitykset ja kirjanpidot ovat hyvin tarkasti säilyneet arkistoissa, joista paljastuu myös monia veronkiertoasioita ja oikeudellisia julmuuksia. Verot, vuokrat, velvoitteet, perunkirjoitukset ja maaoikeudet on arkistoitu hyvinkin pikkutarkasti rajamerkintöineen. Kirjasta saa myös selkeän kuvan siitä, millainen Ojoisten alue oli käyttömuodoiltaan ja hallintomalleiltaan. Ensimmäiset arkistoidut merkinnät löytyvät Ojoisten kohdalta 1300-luvun alusta. Silloin koko alue oli pääosin luonnonniittyjä ja suoalueita, joiden metsäsaarekkeilla oli sitten pienimuotoista kyläasutusta. Itsenäiset talonpojat viljelivät lähialueita omaksi ravinnokseen, kunnes Ruotsin armollinen majesteetti otti väestön hellään huomaansa monenlaisin alamaisuuksin. Ojoisten, Saaristen ja Hätilän lato- ja karjakartanoiden synnyttyä alkoivat myös omistukselliset ja hallinnalliset asiat saada lainmukaisia sitovuuksia toimilleen. Hattulan käräjillä ratkottiin jo 1300- luvulla tavallisten rikosten lisäksi myös rajariitoja. Näiden asioiden yhteydestä tuleekin esiin ensimmäinen julkinen ojoislainen. Silloin vuonna 1329 lampuodiksi "päässyt" entinen talonpoika Ojoisten Matti pääsi käräjille todistamaan silloisen piispan ja erään tilallisen rajariita-asiaa. Ojoisten Matti on näin ollen ensimmäinen alueen kanta-asukas, joka on nimellään arkistoihin päässyt. Silloinhan ei vielä Hämeenlinnaa kaupunkina ollut, eikä Hämettä maakuntanakaan vielä käsitteenä ollut, Häme tunnetaan vasta 1400-luvulla uudenlaisena hallintoalueena. Silloinen Ojoisten alue kuului Vanajan pitäjään ja sen seurakunnan väestörekisteriin. Silloinen Vanaja kuului taas oikeusalamaisuudeltaan Hattulan käräjäkuntaan. Kaiken yläpuolella oli kuitenkin Ruotsin kuningas, majesteetti, jonka armollisella suojelukirjeellä vältti jopa syytteitä ja rangaistuksia henkirikoksistakin. Hämeen linnan läheisyydessä oli kolme latokartanoa, jotka harjoittivat viljelyä ja karjanhoitoa kyläläisten ja linnan tarpeisiin. Nämä latokartanot olivat Ojoinen, Saarinen ja Hätilä. Näiden alaisuudessa olivat sitten talonpojat ja torpparit. Ojoisten kartanolla oli kymmenkunta torppaa erilaisine tuotantovelvoitteineen mm. Suopellon, Sillanpään, Hakalan, Sammon ja Kirstulan torpat. Kartanon maita oli yli 200 hehtaaria niittyinä tai viljelysmaina. Metsääkin yli tuhat hehtaaria. Niin sanottuja takamaita oli Rengossa, Tammelassa, Hauholla, Koskella ja Hausjärvellä. Palmusen kirja kertoo 1500-luvun vuosista vielä, että Ruotsin kuninkaallisen majesteetin kirjeellä Ojoisten latokartanon oikeuksiin kuului kalastusalueita Anjalankoskella, Vääksynkoskella, Rautalammilla ja Tervon Äyskoskessakin Savon alueella. Näihin tehtiin vaivalloisia kalastusretkiä kesäisin ja tuotiin saaliina tynnyrikaupalla suolakalaa ravinnoksi ja osaksi verotusta. Näiden kalastuspaikkojen vuoksi kyseisille paikkakunnille on jäännyt käyttöön lukuisia Ojois-liitteellisiä paikannimiä. Itsenäiset talonpojat maksoivat veroa kruunulle, mutta lampuotisuhde oli suoran alamaisuuden lisäksi myös oikeuskelpoisuutta. Kun kartanot joutuivat maksamaan veroa ja vuokraa, olivat torpparit näiden velvoitteiden tärkein suorittaja. Hämeen voutikunnan keskuslinnan "alaisuudessa" toimi kolme latokartanoa, joiden torppareilla oli lähes kaksituhatta työpäivää vuodessa hevosineen taksvärkkinä kartanoille. Tämän lisäksi torpparien piti tulouttaa kartanolle noin puolet omastakin sadoistaan. Luonnonvaraisten niittyjenkin heinäsadot puolitettiin ns. talvikuormina. 13
Talonpoikien ja torppareiden piti myös huolellisesti hoitaa tiluksiaan. Riukuaitojen ja avo-ojienkin piti olla tarpeellisessa kunnossa, muutoin tuli sakkoja tai lisätyöpäiviä. Ojoistenkin alueella oli paljon heinäniittyjä ja niille tarvittiin kymmenittäin riukurakenteisia latoja. Paimenten osuus työnsuorittajina oli hyvin tärkeää, koska suuria laidunmaita ei voinut kokonaan aidata. Karjaa oli tuolloin jo paljon ja sitä oli myös hoidettava hyvin. Lehmien ja lampaiden lisäksi myös lukuisat härät pureskelivat heinää laitumilla. Härkähän oli vielä 1700-luvulle asti tärkein vetojuhta maataloustöissä. Vuosisatojen saatossa on Ojoistenkin alueella eletty hyvin vaikeita aikoja. Ankarat kulkutaudit liikkuivat Suomenkin yli reipasta vauhtiaan ja kuolleiden listat ovat pitkiä, samoin lapsikuolleisuus oli suurta. Aikakirjoihin on jäännyt sellainenkin tieto, että vuonna 1697 aluetta vaivasi taudit, mutta myöskin katovuosien aiheuttama ruokapula. Tästä johtuen Ojoisten latokartanon piikakin rekisteröitiin nälkäkuolleeksi. Pohjan sotaa käytiin isonvihan ja pikkuvihan nimikkeiden alla 1700- luvun alkupuolikkaalla, jolloin Suomen alue oli myöskin venäläisten miehittämä. Palmusen kirja kertoo tuon ajan olleen hyvin väkivaltaisen ja ryöstelyt ja tapot kuuluivat venäläisten ajanvietteeseen. Torpparit ja lampuotit menettivät tuolloin lähes kaiken omaisuutensa ja karjansa miehittäjien ylläpitoon. Vasta Uudenkaupungin ja Turun rauhojen jälkeen 1743 venäläiset poistuivat Suomen alueelta ja olot rauhoittuivat Suomen sotaan saakka 1808-10 jolloin taas jouduttiin Venäjän keisarikunnan hallintovallan alle, nyt juhlallisesti suur-ruhtinaskunnaksi Suomen omalla autonomisella hallintojärjestelmällä. Tämä yli satavuotinen aika kehitti Suomea valtavin askelin niin kulttuurillisesti kuin teollisestikin, mutta sisälsi myös vaikeita takaiskuja parin oikukkaan Venäjän keisarin toimesta. Einar Palmusen Ojoisten latokartanon historiasta voi ammentaa loputtomasti mielenkiintoisia lukuja alkuvuosisatojen kirjanpidoista, inventaareista, oikeuden päätöksistä ja perunkirjoituksista. Myös väestön määrät, vuodenajat, sairaudet, hallintoasiat, käräjöinti, verot ja ihmisten elintavat on selkeästi tajuttavia. Myös elintarvikkeiden määristä on tarkkoja kirjauksia jo 1500-luvulta. Tarkoin on selvitetty mitä kulloinkin on ollut varastoitu tai teurastettu. Esillä ovat raavaan lihat, lampaanruhot, läskit, makkarat, viljamäärät, suolakalat ym. Samoin kateaineena olleet tuohiniput ja talikynttilät on luetteloitu. Eläinten määrät ovat hyvin tarkkoja ja niissä on huomioitu myös merkintöinä mittatappiot karhujen ja susien raateluista. Joskus salateurastusta peiteltiin sillä, että voudille menevässä kirjanpidossa oli maininta raatelumerkinnän lisäksi, että nahkaakaan ei jäänyt jäljelle. Vetojuhtia eli härkiä oli kirjanpidoissa enemmän kuin hevosia. Parhaimmillaan kolmessa latokartanossa oli vetohärkiä yhteensä yli sata. Sotilasratsut ja ns. matkahevoset taas kuuluivat lähinnä Hämeen linnan kirjanpitoihin. Matkahevosethan kuuluivat siihen kievarien väliseen liikennöintiin. Suurin osa linnan ja Ojoisten kartanon väestä sai palkkansa elintarvikkeina, joiden määrät oli pikkutarkasti kirjattu eri luetteloihin. Linnan pyövelikin sai palkkansa viljana ja lihoina. Teloitettavia rikollisia löytyi sopivin välein ja kuningasta vastaan vehkeilijöitäkin riitti pölkytettäväksi pyövelille hyvän elintason verran. Oikeus eläinten laiduntamiseen ja viljelemiseen oli hyvin säädeltyä ja kaikesta tuotosta piti maksaa verot latokartanon välityksellä Ruotsin kuninkaan kirstuun. Voudit valvoivat tarkkaan, että verot tulivat suoritetuiksi. Ojoisten latokartanon kohdalla kävi niinkin, että Hämeenlinnan kaupungin perustamisen aikoihin 1600-luvun lopulla Ruotsin kuningas vuokrasi Ojoisten kartanon maat uusille kaupunkilaisille peräti kymmeneksi vuodeksi. Kartanon päärakennus kuitenkin purettiin ja siirrettiin raatihuoneeksi vanhaan kaupunkiin v. 1650 (Linnankasarmin alue). Hämeen linnassa tapahtui räjähdys ja suuri tulipalo 1659, jolloin alettiin uumoilla kaupungille uutta paikkaa mm. Ojoisten latokartanon alueelta. Kaavoituspäätös kuitenkin johti siihen, että uusi kaupunkikeskus toteutettiin Saaristen latokartanon mäkikumpareelle eli siis nykyiseen keskustaan vuonna 1777. Latokartanon kylät on Palmusen teoksessa kirjattu omiksi alueikseen. Niitä olivat: Ojoinen, Paikkala, Niementausta, Saarinen (nyk. keskusta), Hätilä, Luhtiala, Kankaantaka, Lehijärvi, Katinala, Kirstula, Vuorentaka, Luolaja ja Renkovaha. Kaikilla alueilla ja niityilläkin oli omat nimensä. Ojoisten nykyisin asuttu pelto oli kaiketi Kuninkaanniitty ja se silloinen suuri suo eli moottoritien alusta Linnanniemelle asti oli nimeltään Selkäsuo. 1600-luvun lopulla latokartanoista alkoi muodostua ns. virkataloja. Ojoistenkin kartanosta tuli ylempien upseerien palkkiotila. Kenraalit ja everstit saivat Ruotsin kuninkailta palkkioksi ansioistaan näitä kartanoita tai suuria tiluksia. Osa kartanoista oli vuokrallakin, mutta yleensä näihin aatelisten sotaherrojen kartano isännyyksiin ei edes verotusta kohdistunut. Kartanot säilyivät virkataloina perinnöllisinä, vaikkakin isännän vaihdoksiakin eri sukuihin tapahtui. Näiltä pohjin lähes kaikki Suomen kartanot ovatkin vanhojen sotaupseeripohjaisten aatelissukujen hallinnassa. Palmusen kirjassa olevien karttojen mukaan Hämeen Härkätie on kulkenut Ojoisten kartanon läpi aina 1920-luvulle saakka, jolloin se omistajavaihdoksen myötä siirrettiin alkavaksi Kaupunginpuis- 14
ton portilta Kurkkutietä pitkin nykyiselle paikalleen. Tiehän on aina alkanut Hämeen linnan pohjoisportilta kartanon alueelle. Tästä läpikulkutiestä oli aika ajoin riitaa kaupungin ja latokartanon kesken. Vanha pieni kaupunkihan on ennen sijainnut juuri sillä puolella linnaa. Kaupunkioikeudet v.1639 saanut Hämeenlinna oli tuolloin noin kolmenkymmenen hirsitalon kylä, jossa asukkaita oli kolmisen sataa, verorasitteisia vain satakunta. Nykyiset vanhan kaupungin alueella olevat kasarmirakennukset ovat 1800-luvulta peräisin eli Venäjänvallan ajoilta. Kaupungin siirtoa nykyiselle paikalle suunniteltiin jo 1700-luvun alussa, mutta vasta vuosikymmenten jälkeen 1700-luvun lopulla kaupunki siirrettiin Saaristen kartanon mäelle, jonne tehtiin jo oikea asemakaavakin ja rakennettiin vähän erikoisen muotoinen ev.luth. kirkkokin. Saaristen kartanon piti tämän vuoksi siirtyä toimiltaan Niementaustan mäelle ison vetisen Selkäsuon taakse. Tällöin saatiin myös parempi siltayhteys Mahlionniemeen eli nykyisten siltojen paikalle Keinusaareen. Alueen vanhin vesistön ylityspaikka oli nykyisen rautatiesillan paikkeilla jo 1300-luvulla. Palmusen kirja kuvailee myös monien vuosisatojen ajalta ihmisten jokapäiväistä arkea. Se oli kovaa työtä ja kovaa kurinalaisuutta. Kuninkaan solvaamisesta lähti pää, pienemmistä rikoksista taas tuli raippoja, sakkoja tai tyrmää. Ojoistenkin eräs lampuoti sai julkista raippakuritusta v. 1664 ryyppäiltyään ja räyhättyään jatkuvasti varoituksista huolimatta. Ojoisten seppä ja muuan lampuoti saivat taas samoihin aikoihin jalkapuuta huonoista elämäntavoistaan ja lampuotin lapsetkin joutuivat isänsä seuraksi kirkonmäelle, kun kirkkoherralle ei kelvannut lasten halukkuus kristinopin pääkirjojen ulkoa muistamiseen. Kirkko oli hyvin pyhä paikka, jossa penkkien istumajärjestyskin kirkonmenoihin oli säädeltyä. Ojoisten torppareiden istumapaikoiksi oli manttaalien mukaan penkkirivit 5 ja 24. Seppo Marttisen Hämeenlinnan vankikaupunki historia vuodelta 2012 kertoo kirkon käyttämiä rangaistusmenetelmiä vieläkin kovempina seuraamuksina. Varsinaisessa Hämeen linnassahan oli jo perustamisajasta 1300-luvulta lähtien kolkot tyrmähuoneet linnan pohjakerroksissa, mutta varsinainen sellivankila valmistui vasta 1871. Silloin sinne mahdutettiin 66 selliin noin 400 vankia. Ankaria olivat rangaistukset Marttisen kirjan mukaan jo linnan perustamisesta alkaen. Vielä 1400- luvullakin naineena kihlautumisesta, väkisinmakaamisesta tai toisen vaimon vikittelemisestä itselleen sai kuolemantuomion. Varastamisesta ja petoksista seurasi ruoskintaa, raippoja, silpomista, häpeäpaalua ja jalkapuuta. Tämän rangaistuskulttuurin perintönä onkin Ojoisilla sitten vielä nykypäivinäkin eletty hyvin lainkuuliaista elämää. Näissä aviollisissa asioissa kuitenkin on uskallettu siirtyä nykyaikaan, joten aviovaimotkaan eivät enää ole lainsuojattuja miltään vehkeilyltä. Kansalaissodan kahta puolen Hämeenlinnan kaupunki havitteli Ojoisten kartanoa itselleen sen ollessa yksityisessä vuokrauksessa. Kartanoa piti silloin Blomstedin suvun Alma-rouva, joka oli Vanajan seurakunnan kirkkoherra Wegeliuksen tytär. Hän joutui siitä luopumaan ja viimeiseksi haltijaksi jäi Arvo Jalas, jonka toimesta kartanon alasajo sitten tehtiin laillisuusperiaattein. Samoin kaikki kartanon torpat 10 kpl itsenäistettiin virallisesti maaliskuussa v. 1925 jolloin Ojoisten kartano ja jäljelle jäänyt peltoala 122 hehtaaria siirtyi Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston haltuun. Ojoisten virallinen historia muuttui siis valtio-omisteiseksi 14.3.1925. Tällöin Oikeusministeriön vankeinhoito-osasto saa haltuunsa koko yhtenäisen Ojoisten alueen. Kartanon alue uudistettiin maatalouskäyttöön ja uusi vankilarakennus sekä eläinsuojat viljamakasiineineen rakennettiin 1930-luvun taitteessa. Siellä sovittivat rangaistuksiaan lähinnä luottovangit ja sairaustoipilaat. Vielä sotienkin jälkeen Ojoisten kartanon maita viljeltiin vankityövoimalla aina 50-luvulle asti. Jo jatkosodan aikana Ojoisille suunniteltiin asevelikyläasutusta, mutta lopullinen asuttamisen alkulaukaus sai alkunsa maatalousministeriöstä lokakuussa 1945. Tällöin ministeriö pyysi lausuntoa Ojoisten virkatalon alueen kaavoittamiseksi asutuskäyttöön. Kaavoitusta tehtiin jo asian vielä ollessa vireillä ja ensimmäisiä rakennuksiakin alkoi ilmestyä Ojoisten asuinalueelle jo ennen lopullista ministeriön kaavoituspäätöstä v. 1947 alkaen. Arkkitehti Heimo Kautonen laati alueelle pysyvän kaavan ja lopullinen muoto kaavalle hyväksyttiin Hämeenlinnan kaupunginvaltuustossa elokuussa 1947. Tämän kaavan Hämeenlinnan kaupunki esitti hyväksyttäväksi sisäasiainministeriölle joulukuussa v. 1948, jonka sitten ministeriö hyväksyikin seuraavana keväänä v. 1949. Näin jo hyvään vauhtiin päässyt rakentaminen sai lopulta lainvoiman. Ensimmäinen väliaikaisen rakennustöiden alkamisluvan lähtökohta oli vappu v. 1947. Silloin Ojoisten maaperään painui ensimmäinen lapionpisto uuden asuttamisen alkuunpanijana. Alueelle lohkaistiin n. 600 tonttia, jotka jakautuivat lähes tasan rintamamiesten ja siirtokarjalaisten eli evakkojen kesken. Tämän otsikon alla olen yrittänyt valottaa Ojoisten varhaishistoriaa Einar Palmusen Ojoisten latokartano ja virkatila teoksen viestityksin. Tästä onkin oikeastaan hyvä aloittaa oma Ojoisten kertomukseni, joka alkaa muistelmissani juuri tuosta asuttamisajasta kaikkine siihen liittyvine asioineen. Eli siirrymme sodan jälkeiseen elämään Ojoisilla. Muistutan kuitenkin vielä siitä, että silloin tällöin tekstissäni vilahtelee Hämeen linnaan liittyviä asioita. Tämä johtuu siitä, että Ojoisten, Saaristen ja Hätilän latokartanoiden väestö eli hyvin tiiviissä 15
yhteistyössä Ruotsin kuninkaan linnakaupungin kanssa. Ojoisten kartanon lisäksi alueella oli lukuisia torppareita, lampuoteja, mäkitupalaisia ja muuta palkollista työväkeä linnan ja kaupungin työvoimatarpeeseen. Vankilakulttuuri kytkeytyy myös paljon Ojoisten latokartanon ja virkatilan toimintaan. Tämän vuoksi Ojoisten alueella on asunut paljon vanginvartijaperheitä pitkältä aikaväliltä. Pahimmillaan Hämeenlinnan vankiloiden vankimäärä oli yli tuhat "lusijaa" 1930-luvulla, mutta vielä 1950- ja 60- lukujen taitteessakin lähes tuhat tekojensa sovittelijaa. Tämän vankimäärän kaitsemiseen ja huoltoon tarvittiin vankeinhoitoväkeä lähes neljäsataa henkilöä. Viime vuosituhannen loppuvuosina Ojoisten kartanon vankilatoiminta päättyi muutamiksi vuosiksi ja kaikki rakennukset olivat lähes tyhjillään. Silloin niihin tiloihin oli kiinnostusta matkailuyrittäjyydellä. Hankkeen mukaan sinne olisi voitu sijoittaa kotieläin toimintaa ja luoda sinne jonkinlainen retkeilymaja luontoinen pikku kokouksia palveleva käyttöalue. Kuitenkin vankilamuotoinen työsiirtola toiminta katsottiin uudelleen tarpeelliseksi ja niinpä siellä toimii edelleenkin sakkojen ja rattijuopumusten sovitteluyksikkö työpalveluineen. 16
OJOINEN OLI HILJAINEN VILJELYSALUE, MUTTEI TÄYSIN ELOTON Hämeenlinnan ja Ojoisten alueen historia alkaa arkistoituna asutukseltaan jo keskiajalta, mutta tämän dokumentin varsinainen tarina alkaa vuodesta 1945. Tuolloin jatkosota oli jo päättynyt aselepoon ja välirauhaan, jossa allekirjoitettiin Suomelle uudet rajat, jotka sitten hyväksyttiin pysyviksi Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Suomi joutui sotien seurauksena luovuttamaan noin 10 prosenttia maaalastaan Neuvostoliitolle ja asuttamaan uudelleen 420 000 kotinsa menettänyttä karjalaista ns. Kanta- Suomeen. Lisäksi rasitteeksi jäi valtavat sotakorvaukset ja yhteiskunnan uudelleenjärjestelyt. Suomenkin vitsauksena on ollut valtakunnan levottomat rajat johon asiaan liittyy vielä erilaisia kulttuurejakin. Suomella on maarajoja kolmen valtion kanssa noin 2000 km. Venäjän kanssa maarajan pituus on n. 1300 km. Rajantakaisia yhteiskuntia kutsutaan naapurivaltioiksi joiden kanssa pitää hoitaa hyvät ystävälliset naapuruus-suhteet. Hyvin hoidettuina nuo suhteet antavat kansalaisille turvallisen elämän olotilan, mutta huonolla diplomatialla tai muilla ärsykkeillä maan rajoista voi tulla hyvinkin peloittavia. Kun meillä on ollut ikiaikaiset naapuri-yhteiskunnat ja ikiaikaisesti ne tulevat jatkumaankin ellei naapureille tule isännyyden tarpeita. Hyvät naapurit ovat aina pidettyjä ystäviä, mutta isännän saapasteluja oven rakoon pitää visusti varoa. Suomen historia on pääosin pelkästään jonkun vallan alla olemista, joten on hyvin opittu tietämään mitä alamaisuus on. Ruotsi on satojen vuosien ajan ollut Suomen holhooja, mutta myös Venäjä on meitä ruoskan alla pitänyt. Ison-ja pikkuvihan ajat 1700- luvulla ja suur-ruhtinaskuntana olo 1800-luvulta alkaen itsenäisyyteen saakka olivat aikoja jolloin itä-naapurit olivat isäntiä. Keisari/tsaari Aleksanteri II aika kuitenkin oli Suomen kansakunnan sivistyksellistä aikaa, jolle ajalle Suomessa on paljon muistomerkkejä ja positiivista historian arkistointia. Itsenäisyyden jälkeen meillä oli todelliset naapurivaltiot, joiden kanssa opittiin elämään sopuisasti. Sotapilvien ilmestyessä taivaalle v. 1939 alettiin pelätä itänaapurin aikeita pyrkiä saapastelija-isännäksi kotoiseen Suomeen. Kansakunnan yhteinen tahto kuitenkin pelasti oman itsenäisyytemme ja tuo koko sodan filosofia opetti sen, ettei kaikki naapuruus-suhteet sittenkään ole aitoja. Naapuruussuhteet on hoidettava aina niin, että rinnakkaiselo säilyy ikuisesti naapuruutena, eikä isännyytenä naapurin taholta. Tämän kertomuksen aloitusvuosi 1945 johtuu juuri siitä, että Suomi alkoi elää taas ns. normaaliaikaa tuon huonon naapuruuden tuomien ongelmien voittamiseksi ja korjaamiseksi. Koulut alkoivat syksyllä 1945 täydellä tehollaan yliopistoja myöden. Kauppoihin alkoi ilmestyä säännöstelyistä huolimatta enemmän tavaraa ja ruokakulttuurikin palautui kekseliäisyyden tasolta ravitsevampaan muotoonsa. Terveydenhuolto parantui ja yhteiskunnan rakenteet alkoivat toimia demokraattisemmin ilman sotatilan rajoituksia. Sotakorvausten vuoksi haasteellista työtäkin oli tarjolla, mutta asunto-ongelma oli hyvin vaikeasti korjattava asia. Sotakorvausteollisuutta johti vuorineuvos Uolevi Raade. Tälle asuttamis- ja kotouttamisasialle tuo vuosi 1945 oli hyvin tärkeä. Silloinhan eduskunta hyväksyi maan-hankintalain ja siihen liittyvän rahoituslain. Maatalousministeriö oli tämän asian ylin viranomaistaho, mutta sen alaisuudessa toimi asutuskeskusten valiokunta toimeenpanevana virastona. Kaikkea tätä uudelleenasuttamisoperaatiota johti asutushallinnon (ASO) ylijohtaja Veikko Vennamo. Tätä tammikuussa 1945 hyväksyttyä maanhankintalakia edelsi jo 1940 säädetty talvisodan väestösiirtymiä koskeva pika-asutuslaki, joka kuitenkin raukesi jatkosodan syttyessä. Maan hallitukseen nimettiin väestönsiirtojen vuoksi siirtoväkiministeriksi Emil Luukka. Pika-asutuslakiin liittyi myös paljon ongelmia maanomistusoikeuksista ja asennoitumista hävityn sodan tunnustamiseen. Maanhankintalakia ei valmistettu kriisilakina vaan sen periaatteellisena tarkoituksena oli yhteiskunnallinen vastuu kansakunnan asuttamisesta uusien rajojen sisään. Suomen sodanaikainen valtiojohto oli monenlaisten paineiden alla ja niinpä melkein koko ns. sisäpiiri jouduttiin purkamaan välirauhan ehdoin ja sotasyyllisiäkin kaivettiin tuomittavaksi. Valtiojohdossa oli myöskin evakointeja kyseenalaistavia mielipiteitä. Onneksi kuitenkin jo Talvisodan uhkan aikana saatiin muodostettua evakointisuunnitelma organisaatioineen, tämän vuoksi sota-alueen ihmiset voitiin hallitusti ohjata kanta-suomeen evakkoon. Jatkosodankaan aikana ei mitään varsinaista kaaosta syntynyt nopeasta pakkotilanteesta huolimatta. Näin Suomi sai pelastettua omat kansalaiset oman lipun ja yhteiskunnan huomaan. Itse karjalaiset ihmisetkin ymmärsivät sodan säälimättömät lait ja yhdistyivät uuteen olotilaan omaksi turvaverkokseen nimellä Karjala-seura/liitto (perustettu keväällä 1940) Maan pääministeriksi valittiin J.K. Paasikivi marraskuussa 1944, mutta arvostuksestaan huolimatta hänellekin ilmaantui paljon vaikeita lainsäätöongelmia kansakunnan uudelleen kokoamisessa rauhanajan elämiseen. Osaltaan myös karjalaisten suuri siirtoväen määrä ja aseveljien vahva asema edustuksellisuutena, sekä yllättäen myös kommunistien vahva nousu poliittiseksi voimaksi kevään 1945 vaaleissa asettivat valtiomies J.K. Paasikiven myös monen nöyryytyksen kohteeksi. 17
MTK:n oheen syntyi myös maanomistajien etujärjestö puolustamaan maaomistuksiaan. Maanhankintalain valmistelu hidastui ja eteni tuskaisten päätösten kautta, mutta siihen löytyi lisäksi uusikin kummajainen pakkolunastuslain oheen, eli kielialue-ongelma. Tämä kieliasia ratkaistiin lopulta niin, että evakkoja eli siirtokarjalaisia ei saannut asuttaa mm. Uudenmaan-läänin ruotsinkielisiin kuntiin. Sensijaan kylläkin Porkkalan luovutetun alueen siirtoväelle tämä asuttamisoikeus suotiin. Valtiolla oli onneksi paljon omia maitakin, joille voitiin raivata pienviljelystiloja lähinnä ylä-suomeen. Pohjanmaalla taas tilakoot eivät täyttäneet lunastusoikeuksia, joten etelä-suomen kartanot ja suurtilat joutuivat kantamaan suurimmat maan luovutusvastuut. Maanhankintalaki ja siiheen liittyvä rahoituslaki astuivat voimaan eduskunnan päätöksellä huhtikuussa 1945. Tämän jälkeen alkoi maanlunastukset ja kaavoitukset ripeään tahtiin. Vaikka siirtoväellä ja sotainvalideilla oli etuoikeus tonttimaan saantiin niin pian ymmärrettiin sekin, ettei varsinaisia Suomen pelastajia eli rintamamiehiä voitu asettaa eri kastiin. Näin sitten suurin odotuksin kotiutettavat rintamamiehetkin pääsivät tasavertaisesti oman tonttimaan/tilan haltioiksi. Uudenlaisen asukaspohjan luomisessa nähtiin tärkeäksi myös eri kyläyhteisöjen ja sukujen asuttaminen kohtuullisen kanssakäymisen päähän tosistaan. Pientilallisten metsämaihin ei riittänyt kaikille omia palstoja, joten yhteismetsiinkin jouduttiin omistuksia ja käyttö oikeuksia sopeuttamaan. Karjalaissiirtolaisten ja perheitä perustavien rintamamiesten omien kotien toteuttaminen oli jättiurakka koko yhteiskunnalle. Siitä urakasta ei selvitty ilman valtion maanluovutuksia, eikä pakkolunastuksia suurtilallisilta rakennusmaaksi tai viljelystiloiksi. Se oli suomalaisen talkoohengen kultaaikaa itse rakennusten aikaansaamiseksi. Maanhankintalaki ja rahoituslaki sekä kansallinen sisu pelastivat Suomen uusilta sisäisiltä jännitteiltä. Unohtaa ei sovi myöskään siirto-karjalaisten naisten panosta näissä valtavissa väestönsiirroissa ja juurtumisissa uuteen ympäristöön. Sotavuosien ahkerointi kotirintamalla ja muuttovirtojen lukemattomat ongelmat ratkottiin karjalaisella mielikuvituksella ja sitkeydellä. Uusien kotienkin rakentamisissa näille naisille tuli tutuiksi myös raskaat miestenkin työt, joista betonimyllyn käsinveivauskin kämmeniin jälkensä jättivät. Elämän ritareiksi heitäkin voi aidosti kutsua. Juuri tuolloin v.1945 alkoivat valtavat maanmittausoperaatiot kaikkialla maassamme rakennusmaiden kaavoittamiseksi. Pienviljelystiloja ja omakotitontteja lohkottiin vauhdilla uusiksi omistussuhteiksi. Ministeriökään ei pysynyt vauhdissa mukana, vaan aloituslupia myönnettiin jo ennen kaavoitusten hyväksymistä. Se urakka koski yli neljänsadantuhannen karjalais-siirtolaisen ja samanmääräisen rintamamiesväestön asuttamista uusiin oloihin. Alkoi valtava rakennusbuumi, vaikka rakennustarvikkeista oli huutava puute. Rautaa ei ollut juurikaan saatavilla, kun sitä oli sodan aikana kylvetty taistelukentille kymmeniätuhansia tonneja. Tästä johtuen ei edes nauloja tahtonut riittää rakentajille, jonka vuoksi mustapörssi rahasti tätäkin toimintaa häikäilemättömästi. Betoni ja kateaineet olivat riittämättömät ja kuormaautojen kuljetuskapasiteetti ei tavaroiden kuljettamisessa ollut läheskään tarvittava. Tämä vuosi 1945 oli Ojoisten alueen viimeinen neitseellinen vuosi. Nykyinen asuttu alue tuli alkamaan Ojoisten kartanolta (työsiirtola), jota halkoi Hämeen vanha Härkätie miltei nykyisen kaltaisena aina Viisarille ja siitä eteenpäin. Härkätie alkoi jo kuitenkin Kaupunginpuiston kiviaidan ulostuloaukolta eli nykyiseltä Kurkkutieltä. Nykyisen Härkätien kohdalla oli vain savinen pensaiden reunustama oikopolku jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön. Ojoisten kartanon puimalan läheisyydessä, silloisen Härkätien ja Ahvenistolle vievän tien risteyksessä, oli pari kolme suurta avoallasta ihmis- ja eläinjätteiden tukkukaatopaikkana ja mädätyspisteenä. Niissä paska-altaissa viihtyivät hyvin kottaraiset ja rotat, joita mekin sitten yritimme monin eri keinoin tehdä vainajiksi. Sinne tuotiin Hämeen linnan vankilarakennusten kaikki kiinteät päästöt hevoskuljetuksina ja sekoitettiin kartanon eläinjäämiin. Parin vuoden kääntelyn ja kierrätyksen jälkeen tämä luomulannoite sitten kasvatti hyvät sadot. Vieressä komeili valtava punamaalinen lato, jonka heinäkasoissa oli kaikkein turvallisemmat hyppelypaikat. Ojoisten vankikartanon puuston pohjoisella reunalla oli kahden perheen asuttava henkilökuntaasunto, jossa asuivat Lempisen ja Ojoisten kartanon seppä sekä myöhemmin Alasentien perhe. Sen vieressä oli valtaisa puimala/lato, josta lähti kärrytie Ahvenistolle päättyen nykyisen Ravikadun jatkona hiekkakuopalle, josta vankila sai kaikki tarvittavan sora-aineen omiin tarkoituksiinsa ja kyläläiset kiuaskivensä. Tässä suuressa puimalarakennuksessa vankilan henkilökunta vietti juhannusjuhliaan. Se oli koivuin koristeltu, sisällä buffetti ja tanssimusiikista huolehti aina elävä orkesteri tai haitaristi. Juhlat eivät silloin häirinneet ketään, olihan lähin muutaman talon asutus vasta Koirainmäessä ja siinä välissä kasvoi sokerijuurikasta ja perunaa. Ojoisten peltoaukeamalle johti kärrytie, jonka vierustat olivat parhaita metsämansikkapaikkoja. Itse kartanon alueella oli pari muutakin asuntorakennusta ja valtaisa perunakellari luonnonkivillä holvattuna maan alla. Keskellä aluetta komeili kolkko kaksikerroksinen vankirakennus korkealla 18
piikkilangalla aidattuna. Siellä aitojen sisäpuolella ulkoilivat nuo pelätyt sakko- ja luottovangit, sekä sairastoipilaat. Tämä vankila piti sisällään pääasiassa sakkovankeja ollen samalla luottovankien opetustila. Ojoisten tuberkuloosisairaalan toipilasosatona kartanon tiloja käytettiin jo 50-luvun alusta lähtien kun Ojoisten parantolan tilat eivät siihen riittäneet. Nykyiseen työsiirtola tarkoitukseen Ojoisten kartano otettiin 1970-luvun alussa. Sen vieressä oli iso tiilinen vilja-aitta. Sitten oli vielä kaksi suurta katosta maataloustyökaluille ja hyvin mielenkiintoinen pajarakennus. Etelärinteellä perunakellarin vieressä oli vankilan ampumarata, jonne pääsy oli ankarasti kielletty. Haapasalmi-niminen vartija sitä tienoota valvoi. Kaiken komistuksena oli vielä komea tammilehto, jonka reunassa oli ns. tilanhoitajan virkaasuntorakennus. Näissä maisemissa me velipojan kanssa kävimme usein seikkailemassa. Hevostalli ja sepänpaja oli mielenkiintoisemmat paikat. Tammilehto oli mukava kiipeilypaikka, eikä meitä vangitkaan paljon pelottaneet, kaikkihan siellä olivat jonkin asteen luottovankeja tai sairastoipilaita. Lehmien ja navetan parissa työskenteli myös muutamia naisvankeja, joilla oli myös pieni asuinrakennus navetan vieressä. Pelloilla työskenteli kesäisin satakunta työvelvollista naisvankia ja miehiäkin oli lähes saman verran maataloustöissä. Hevosia tykkäsimme käydä silittelemässä, eikä luottovangit meitä siitä kieltäneet. Kaikenkokoisia sikoja rypi siellä kuravellissä suuri määrä ja niille me syötettiin makoisaa vesiheinää. Saimme liikkua alueella varsin vapaasti, koska siellä olevat vartijat tunnistivat meidät ammattitoverinsa lapsiksi. Myöhemmin 1950-luvulla tilanhoitajan rakennukseen muuttivat Englundin perhe. Oiva (Emppu) Englund oli vankilan työmestari ja hänen perheessään oli 6 poikaa ja yksi tytär. 1960-luvun taitteessa perhe kuitenkin muutti omaan taloon "herrojen asevelikylään" Aulangonpuiston kupeeseen. Perheen pojat muistetaan parhaiten nimillä: Kauko (Kake)Tammi oli äiti- Veeran ensimmäisestä liitosta. Vanhin yhteinen lapsi syntyi nimellä Pertti (Pepe) hän tunsi kutsumusta merille ja seilaili siellä kymmenisen vuotta kunnes hankkiutui ravintola Myllärin janojen järjestysmieheksi (portieeri). Sitten oli vuorossa Markku (Make) ensin nahkatehtaalla, sitten Paukero/Virginian portsarina ja innostui lopulta myös yrittäjäksi rengasalalla. Erkistä kehittyi turkistehtaan opeilla turkisalan muokkaamoyrittäjä Tuulokseen. Jomppa (Jorma) oli pojista liikkuvin ja kekselijäin, työelämä alkoi kuitenkin turkistehtaalla, vaihtoi sitten putkialalle ja lopulta jäi eläkkeelle tukkuteräksen myyjänä Ahlsell Oy:n palkkalistoilta. Perheen ainoa tytär Pirjo avioitui muiden tapaan ja muutti Lahteen. Risto (Riku) syntyi perheen hännänhuippuna, on naimisissa Koskisen Tainan kanssa ja asuu edelleen Ojoisilla. Riku palvelee VR:n töissä ja valvoo, että radanpidon työkoneet ovat aina toimintavalmiina. Nykyisen moottoritien kohdalla oli valtava kaivettu sade- ja jätevesien kokoomauoma, joka jatkui Paroisten alueelle ja siitä edelleen Vanajaveteen. Ojan länsipuolella oli isoja vetisiä kaivantoja, joista oli nostettu turvetta ja savea maanparannukseen ja tiilentekoon (suunnilleen entisen Gigantin takapihalla). Ojoinen käsite kulkee kirjassa sinä alueena kun Ojoisten latokartano aikanaan kaikkine torppineen ja työväkineen toimi. Härkätiestä erosi Lintumäestä kärrypolku nykyisen Paroisten alueelle, jossa sijaitsi Niitty-Mattilan tila, (ent. Ojoisten latokartanon torppa). Lopulta Paroisten torpaksi nimettyä Niitty-Mattilaa viljelivät viimeiseksi Eslin (Heikki Salmela) ja Enqvistit, jonka torppari Kaarle katosi kansalaissodassa. Leski Vilhelmiinan perikunnan hallusta maat lopulta siirtyivät kaupungin omistukseen sotien jälkeen ja sitä myöten tonttimaaksi. (Paroisten ABC-asema on juuri siinä paikalla). Niitty-Mattilan muutaman saran pellot viettivät länteen ja peltojen päässä oli vetinen suo nykyisen Prisman paikkeilla. Vankilan eli valtion maat ulottuivat nykyiseen Paroisten jokiuomaan ja viimeisen mäennyppylän reunassa oli valtaisa vankilan omistama heinälato. Niitty-Mattilan peltojen takana oleva suorämeikkö piti sisällään pieniä kosteikkoja, jossa sorsat hyvin viihtyivät. Syksyisin siellä peltoaukeamalla metsästettiinkin paljon jyviä syömään tulleita sorsia aina 60-luvulle saakka. Ennen sotia Ojoisten alue oli jo suosittu metsästysalue. Siellä juoksenteli paljon jäniksiä ja Kettumäessä pesivät ketut. Metsäsaarekkeissa pesivät peltopyyt ja sorsalinnut, joita esiintyi myös paljon Tiiriön suopellon avannekuopissa. Metsästys on ollut aina hämeenlinnalaisille suosittu harrastus. Suomen vanhin metsästysseurakin on perustettu Hämeenlinnassa Läänin Metsästysseuran nimellä. Seura onkin jo päässyt 150 vuoden ikään. 19