SUOMALAISEN VIITTOMAKIELEN VERBAALITYYPIT Tommi Jantunen, kielten laitos, Jyväskylän yliopisto 1. Johdanto Suomalaisen viittomakielen (SVK) kieliopillinen tutkimus on tähän mennessä osoittanut muun muassa sen, että SVK:n viittomat jakautuvat joskaan eivät aina yksiselitteisesti kahteen laajaan leksikaalis kieliopilliseen kategoriaan, nominaaleiksi ja verbaaleiksi 1 (ks. Rissanen 1985: 29 35, 1998). Semanttisesta näkökulmasta tyypillinen nominaali on asiaan, esineeseen tai olioon viittaava yksikkö, kun taas tyypillinen verbaali esittää predikaation tilanteesta. Morfologisesti tärkein ero nominaalien ja verbaalien välillä liittyy aspektin merkintään: vain verbaalit sallivat aspektin merkinnän, käytännössä puolisidonnaisten, lähinnä tilanteen perfektiivisyyttä osoittavien morfeemien suffiksoinnin, tai (pohjimmiltaan ikonisen) liikkeen muuntelun. 2 Syntaktiselta käyttäytymiseltään nominaalit ja verbaalit eroavat toisistaan muun muassa siten, että vain nominaaleja voi seurata topiikkia paikantava klassifikatorinen eksistentiaaliverbaali (topiikista enemmän ks. Jantunen, tulossa). Käytännössä nominaalien ja verbaalien välillä on muitakin muotoeroja; esimerkiksi viittomakieliset huuliot liittyvät yleensä vain verbaaleihin (Rainò 2002: 41). Tässä artikkelissa tarkastelen SVK:n verbaaleita ja sitä, minkälaisia luokkia ne muodostavat. Käyn luvussa 2 ensin yleispiirteisesti läpi viittomakielten (mukaanlukien SVK; ks. Rissanen 1998: 126 142) verbimäisistä yksiköistä 3 esitettyjä näkemyksiä, joiden pohjalta esitän luvussa 3 oman, perustaltaan Liddelliin (2003) pohjaavan näkemykseni SVK:n verbaalityypeistä. 1 Sekä nominaalit että verbaalit voidaan ymmärtää mm. substantiivien ja verbien yläkategorioiksi. Esimerkiksi termi verbaali viittaa perinteisten verbimäisten ilmausten lisäksi myös SVK:lle tyypillisiin, etenkin merkitykseltään "fraasimaisiin" verbi-ilmauksiin (Rissanen 1998: 128). 2 Rissanen (1985: 31 35; 1998: 135) väittää aspektin merkitsemisen olevan verbaaleiden morfologinen luokkaominaisuus. Itse en ole Rissasen kanssa täysin samaa mieltä, sillä ainakin statiivisten verbaaleiden kohdalla aspektin merkitseminen näyttäisi olevan kuriositeetti. 3 Eufemismin verbimäinen yksikkö (ja muiden tämän kaltaisten kiertoilmausten) on tarkoitus olla neutraali tapa puhua yhteismitallisesti eri tutkijoiden esittämistä verb(aal)inäkemyksistä.
2 Luvuissa 4 ja 5 havainnollistan ja kommentoin Liddellin näkemystä vielä lyhyesti SVK:n näkökulmasta. Luku 6 on loppuluku. 2. Verb(aal)ityyppinäkemyksistä Tutkijat ovat jakaneet viittomakielten verbimäiset yksiköt tavallisesti kolmeen, pintapuolisesti yllättävän yhteismitalliseen perusluokkaan. Periaatteellisella tasolla jakoperusteet ovat kuitenkin vaihdelleet varsin paljon tutkijasta toiseen: kun esimerkiksi Padden (1990: 118 121) perustaa jakonsa juurimorfeemin käsitteelle ja jakaa ASL:n verbimäiset viittomat tavallisiin, kongruoiviin ja spatiaalisiin verbeihin (engl. plain, agreement, and spatial verbs), 4 niin Rissanen (1998) hyödyntää vartalon käsitettä ja erittelee SVK:n verbimäiset yksiköt yksi-, kaksi- ja monimorfeemisen vartalon sisältäviksi verbaaleiksi (engl. verbals with mono-, bi-, and polymorphemic stem). Viimeisin jako on peräisin Liddelliltä (2003), joka esittää ASL:n pohjalta että viittomakielten verbimäiset yksiköt ryhmittyvät niiden sisäisen osoittamis- ja kuvailukyvyn mukaisesti luokkiin tavalliset verbit (engl. plain verbs), osoittavat verbit (engl. indicating verbs) ja kuvailevat verbit (engl. depicting verbs). Liddellin (2003) näkemys viittomakielten verbiyksiköistä eroaa merkittävällä tavalla useimmista aiemmin esitetyistä näkemyksistä. Käytännössä Liddell argumentoi, että pelkästään morfeemin käsitteelle rakentuvat verbiyksiköiden analyysit (kuten Padden 1990 ja Rissanen 1998) ovat virheellisiä, koska analyyseja varten postuloitujen ja esitettyjen morfeemien muotoa ei useinkaan voida spesifisti rajata. 5 Liddellin mukaan esimerkiksi Paddenin kongruoivien verbien analyysi perustuu teoreettisesti kestämättömälle oletukselle siitä, että viittomatila jakautuu määrältään äärettömäksi joukoksi morfemaattisia lokaatioita (Paddenin termistössä mm. subjekti- ja objektiaffikseja). Samaan teoreettiseen mahdottomuuteen ajautuu myös 4 Toimivan suomennoksen löytäminen englanninkieliselle termille plain verb on vaikeaa. Tässä artikkelissa käytän termistä käännösmuotoa tavallinen verbi, joskaan en pidä ratkaisua parhaana mahdollisena. 5 Tarkasti ottaen Liddell (2003) ei ole tietoinen Rissasesta (1998), mutta käytännössä Liddellin argumentti kohdistuu myös Rissaseen, sillä morfeemien täsmällinen muoto Rissasen kaksi- ja monimorfeemisissa verbaalivartaloissa (vrt. Rissanen 1998:137, 139) jää hämäräksi (ks. leipäteksti).
3 Rissanen omassa SVK:n verbaaleiden analyysissaan: esittämällä, että morfeemit esimerkiksi kaksimorfeemisen vartalon sisältävissä verbaaleissa identifioituvat (mm. referenttien fyysisen lokaation mukaan) muuttuviksi liikkeen ja orientaation rakenneyksiköiksi, Rissanen sitouttaa itsensä Paddenin tavoin näkemykseen äärettömästä allomorfiasta (ks. Rissanen 1998: 137). 6 Paddenin ja Rissasen kampanjoiman all is morpheme -ajattelun vaihtoehdoksi Liddell tarjoaa kannan, jossa morfemaattiset yksiköt myötävaikuttavat verbiyksiköiden merkitykseen vain osaksi: kognitiivisen kieliopin (esim. Langacker 1986) ja mentaalisten tilojen teorian (esim. Fauconnier 1994) viitekehyksessä Liddell esittää, että verbiyksikön kokonaismerkitys on aina yksikön sisäänrakennetun kieliopillis leksikaalisen tiedon ja yksikön muodosta ilmenevän analogisen, joko osoittavan tai kuvailevan tiedon perusteella päätelty konstruktio (ks. luku 4). Pelkistetysti Liddellin voidaan sanoa edustavan kantaa, jonka mukaan useat viittomakielten verbiyksiköt sisältävät paitsi morfemaattisen komponentin, myös osoittavan ja/tai kuvailevan elekomponentin. 7 Näistä jälkimmäinen toteutuu tyypillisesti artikulaatiopaikan ja monin osin myös orientaation ja liikkeen parametreissa. Liddellin (2003) esittämä kritiikki all is morpheme -ajattelua kohtaan on lähtökohta omalle SVK:n verbaalityyppejä koskevalle näkemykselleni ja lopulta keskeisin syy siihen, miksi en hyväksy Rissasen vartalo-käsitteelle perustuvaa näkemystä SVK:n verbaaliluokista. Oman, perustaltaan Liddelliin pohjaavan näkemykseni SVK:n verbaaleista esitän seuraavassa. 3. Näkemykseni SVK:n verbaalityypeistä Tässä artikkelissa omaksun kannan, jonka mukaan SVK:n verbaalit jakautuvat kolmeen, periaatteellisella tasolla Liddellin (2003) luokkia tavalliset verbit, osoittavat verbit ja kuvailevat verbit vastaavaan pääluokkaan: tyypin 1 6 Rissasen (1998) esitys SVK:n verbaalityypeistä ja verbaalivartaloiden luonteesta ja kompositiosta jää muutenkin hieman epäselväksi. Ei ole esimerkiksi lopulta lainkaan selvää, tarkoittaako Rissanen kolmella verbaalivartalollaan kolmea abstraktia yksikköä (jolloin jokaisen SVK:n verbaalin vartalo identifioituisi yhdeksi näistä kolmesta abstraktista vartalosta) vai kolmea erilaista vartalotyyppiä (jolloin kullakin verbaalilla olisi oma itsenäinen vartalonsa). 7 Ajatus siitä, että esimerkiksi verb(aal)it sisältäisivät "eleitä" ei missään nimessä ole uusi saati ainoastaan Liddelliin (2003) palautuva. Vastaavia näkemyksiä ovat aiemmin esittäneet mm. Schick (1990) ja Engberg-Pedersen (1993).
4 verbaaleihin (esim. RAKASTAA, TIETÄÄ), tyypin 2 verbaaleihin (esim. KATSOA, OPETTAA) ja tyypin 3 verbaaleihin (esim. SIIRTÄÄ-HERNEMÄINEN- PIENI-ASIA, LENTOKONE-LENTÄÄ-KIEPPUEN). 8 Siinä missä tyypin 1 verbaalit sisältävät pelkän morfemaattisen komponentin, tyypin 2 ja 3 verbaalit sisältävät morfemaattisen komponentin ja elekomponentin. Tyypin 2 verbaaleissa elekomponentti on osoittava: tyypin 2 verbaalit ilmaisevat merkityksiä paitsi morfemaattisella tasolla, myös konkreettisesti osoitamalla koodaamansa tilanteen osallistujia (osallistujat voivat sijaita joko reaalitilassa tai jossakin mentaalisessa tilassa) (id., 96, 133). Tyypin 3 verbaaleissa elekomponentti on ensisijaisesti kuvaileva: tyypin 3 verbaalit ilmaisevat merkityksiä paitsi morfemaattisesti, myös (topografis lokatiivisen) kuvailun avulla (id., 261). Vaikka perustan SVK:n verbaalityyppinäkemykseni Liddelliin (2003), näkemyksemme eivät ole yhteismitallisia. Keskeisin ero näkemystemme välillä liittyy tyypin 3 verbaaleiden/kuvailevien verbien alakategorisointiin: siinä missä Liddell käsittelee kaikkia kohteen kokoa ja muotoa piirtäviä viittomia kuvailevina verbeinä, itse käsittelen näitä muotoja Rissasen (1998) tapaan nominaaleina, tarkasti ottaen koon ja muodon tarkentajina eli SASSeina (engl. Size and Shape Specifiers) (vrt. Liddell 2003: 262, Rissanen 1998: 110 117). Syy ratkaisuun on se, että SASSeja käytetään SVK:ssa kieliopillisina nominaalistajina (Rissanen 1998: 110 111), ja että SASSit sinänsä näyttäisivät myös leksikaalistuvan nominaaleiksi (id., 110). Liddellin (2003) alkuperäisestä esityksestä poiketen jaan SVK:n tyypin 3 verbaalit siis vain kahteen enkä kolmeen alakategoriaan. Nämä ovat: 1) olion eksistenssiä jossakin paikassa ilmaisevat, morfemaattisella tasolla klassifikaattorimorfeemista (so. käsimuodosta; SVK:n klassifikaattorikäsimuodoista ks. tarkemmin Rissanen 1985: 96 99, 1998: 117 8 En nimitä SVK:n verbaaliluokkia Liddellin termeillä tavalliset verbit (engl. plain verbs), osoittavat verbit (engl. indicating verbs) ja kuvailevat verbit (engl. depicting verbs), vaan termeillä tyypin 1 verbaalit, tyypin 2 verbaalit ja tyypin 3 verbaalit. Ratkaisu liittyy pyrkimykseen säilyttää termistö mahdollisimman neutraalina ja yhteismitallisena jo tehdyn SVK:n tutkimuksen kanssa haluan esimerkiksi käyttää Rissasen (1985) introdusoimaa termiä verbaali termin verbi sijasta, sillä yleisemmän verbaali-termin voidaan ajatella olevan verbi-termiä sopivampi mm. elekomponentin sisältävien, tilannetta koodaavien yksiköiden luonnehdintaan. Toinen syy Liddellin termistön hylkäämiseen on se, että näkemyksemme verbiyksiköistä eivät ole täysin yhteismitalliset (ks. myöhempi leipäteksti).
5 121, 176 203; Takkinen 2002: 121) ja eksistenssijuuresta (lyhyt suora liike) rakentuvat verbaalit (esim. PYSTYSSÄ-OLEVA-IHMINEN-ON-jossakinpaikassa) ja 2) liikettä/liikkumista ilmaisevat, morfemaattisella tasolla vähintäänkin klassifikaattorimorfeemin sisältävät verbaalit (vrt. Liddell 2003: 261 275, joka sisältää myös tarkemman selosteen em. verbaaleiden kompositiosta). Jälkimmäinen tyyppi jakautuu edelleen a) kausaalista liikettä tai siirtymistä ilmaiseviin (esim. KAATAA-NESTETTÄ-KANNUSTA-johonkin) muotoihin ja b) itsenäistä liikettä tai liikkumista ilmaiseviin (esim. AUTO- PUIKKELEHTII-jossakin) muotoihin (vrt. Rissanen 1998). Ensinmainittuun luokkaan kuuluvien verbaalien käsimuoto on käsittelyklassifikaattori, jälkimmäiseen luokkaan kuuluvien verbaalien käsimuoto puolestaan kokonaisen kohteen klassifikaattori (vrt. Rissanen 1998: 139 140; vrt. myös esim. Wallin 1996: 106 133). 9 Taulukko 1 esittää yhteenvedon SVK:n verbaalityyppejä koskevasta näkemyksestäni. tyyppi 1 tyyppi 2 tyyppi 3 1 tyyppi 3 2 peruskompositio morfemaattinen morfemaattis gesturaalinen morfemaattis gesturaalinen; koostuvat morfemaattisella tasolla klassifikaattorimorfeemista ja eksistentiaalisesta liikejuuresta morfemaattis gesturaalinen; koostuvat morfemaattisella tasolla vähintäänkin klassifikaattorimorfeemista elekomponentin funktio esimerkkejä RAKASTAA, TIETÄÄ ja TYKÄTÄ indikoi osoittamalla verbaalin koodaaman tilanteen osallistujia KATSOA, OPETTAA ja KYSYÄ ilmaisee lokatiivis topografisen kuvailun avulla olion eksistenssiä jossakin paikassa ilmaisee lokatiivis topografisen kuvailun avulla olion kausaalista tai autonomista liikettä/liikkumista PYSTYSSÄ-OLEVA- IHMINEN-ON-jossakinpaikassa SIIRTÄÄ- HERNEMÄINEN-PIENI- ASIA ja LENTOKONE-LENTÄÄ- KIEPPUEN Taulukko 1. SVK:n verbaalityypit. 9 Myös olion eksistenssiä jossakin paikassa ilmaisevien tyypin 3 verbaaleiden käsimuoto on kokonaisen kohteen klassifikaattori.
6 4. Morfemaattisen ja gesturaalisen komponentin yhteispelistä Liddell (2003), johon oma SVK:n verbaalityypittelyni pohjaa (ks. luvut 2 ja 3), kuvaa verba(aal)ien morfemaattisen ja gesturaalisen komponentin yhteispeliä formaalisti kognitiivisen kieliopin ja mentaalisten tilojen teorian viitekehyksessä. Tätä formalismia on havainnollistettu yksinkertaistetusti alla kuviossa 1 verbaalin KATSOA ympärille rakentuvan laajemman ilmauksen 'minä katson televisiota' avulla. Kuvio 1. Ilmaus 'minä katson televisiota' (osallistujana tilanteessa viittoja ja televisio) formalisoituna yksinkertaistetusti ja Liddelliä (2003) myötäillen kognitiivisen kieliopin ja mentaalisten tilojen teorian välineistöllä. Kuviossa 1 esitetyn analyysin lähtökohta on fyysisessä tilassa tuotettu kahden viittoman jakso OSOITUS-minä KATSOA Y, jossa nominaali vastaa merkitykseltään ensimmäisen persoonan pronominia (so. 'viittoja'), ja jossa verbaali suuntautuu kohti samassa tilassa läsnäolevaa televisiota (yläindeksi " Y " tarkoittaa abstraktisti 'suuntautumista kohti entiteettiä y'). Jakson kieliopillis morfologisesti koodattu, ontologisesti niin kutsuttuun semanttiseen tilaan (engl. semantic space) sijoittuva merkitys on esitetty viittomakohtaisesti glossien alla. Käytännössä nominaaliviittoman OSOITUS-minä merkitys on kuvattu abstraktisti olioon viittaavalla ympyräsymbolilla. Verbaalin KATSOA merkitys on puolestaan formalisoitu spesifin transitiivista tilannetta kuvaavan skeeman avulla. Skeemassa tr (lyhenne engl. sanasta trajector) merkitsee
7 karkeasti ottaen tekijää, lm (engl. landmark) kohdetta, ja tr:stä kohti lm:ää suuntautuva nuoli itse tekoa. Semanttisen tilan oliosymbolia ja tr-symbolia yhdistävä viiva osoittaa, että merkitysolio 'viittoja' assosioituu verbaalin koodaaman transitiivisen tilanteen tekijäksi (tr). Toisin mikä vastaavan suomenkielisen ilmauksen kohdalla on pakollista, SVK:n jakso OSOITUS-minä KATSOA Y ei sisällä konkreettista kielellistä merkkiä (tässä: viittomaa) kohdetarkoitteelle televisio, vaan ilmauksen kokonaismerkitys 'minä katson televisiota' konstruoidaan yksilötasolla verbaalin pragmaattis gesturaalisen suuntaamisen avulla. Kuvion 1 analyysissa tämä suuntaaminen ja merkityksen konstruoiminen on osoitettu lm:stä reaalitilan entiteettiin televisio piirretyllä assosiaatioviivalla, joka kuvaa käytännössä pään sisällä tapahtuvaa, merkityksen ja konkreettisen objektin samastavaa kognitiivista prosessia. Samanlaiset assosiaatioviivat yhdistävät myös nominaaliviittoman OSOITUS-minä ja verbaalin KATSOA tekijän (tr) mentaaliset merkitysoliot reaalitilan olioon viittoja. Haluan tässä tähdentää sitä seikkaa, että edellä (ks. kuvio 1) havainnollistettu formalismi on Liddellin käyttämä keino kuvata morfemaattisen komponentin ja elekomponentin yhteistoimintaa verb(aal)iviittomissa kognitiivisesta näkökulmasta. Oma suhtautumiseni Liddellin formalismiin on Okrentia (2002) myötäilevä, eli en pidä formalismin ja sen taustalla olevan spesifin kielioppiteorian (Langacker 1986, Fauconnier 1994) hyväksymistä välttämättömänä ehtona Liddellin verb(aal)ityyppejä koskevan perusnäkemyksen hyväksymiselle. 5. Huomautus tyypin 3 verbaalien leksikaalisesta statuksesta Omassa ASL:n verbiviittomia koskevassa näkemyksessään Liddell (2003) esittää, että monet tyypin 3 verbaaleiksi samastettavat verbit ovat kiteytyneitä leksikaalistuneita muotoja, ja että osaa näistä verb(aal)eistä on taas ehkä paras lähestyä semi-leksikaalisina, maksimissaan muutaman morfeemin muodosteina (id., 272 274). Yleisesti ottaen näkemykseni tästä Liddellin kannasta on positiivinen, ja pidän sitä tarpeellisena uudennoksena ongelmiin ajautuneelle tavalle tulkita tyypin 3 verbaalit/kuvailevat verbit yltiöproduktiiviseksi ja
8 avoimeksi viittomaluokaksi (esim. Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998: 29; kriittisestä ja hieman laajemmasta näkökulmasta ks. myös Rainò 2006ab). Yksityiskohtaisemmalla tasolla en kuitenkaan suoraan hyväksy Liddellin tapaa käsitellä tiettyjä monimutkaisen liikkeen sisältäviä kokonaisen kohteen liikettä/liikkumista miimikoivia viittomia usean leksikaalistuneen viittoman jonoina (vrt. esim. AUTO-KÄÄNTYY-KULMAN-TAKAA-JA-LÄHTEE- ALAMÄKEEN). Syy kantaani on ensisijaisesti se, että Liddellin käsityksen tueksi ei toistaiseksi ole olemassa mitään suoraa psykolingvistä evienssiä. Toisaalta epäsuora evidenssi (esim. Emmorey & Hertzig 2003) ei Liddellin käsitystä suoraan puolla. Jatkotutkimuksen tarve aiheesta on ilmeinen. 6. Lopuksi Tässä artikkelissa olen tarkastellut SVK:n verbaaleita ja esittänyt pääpiirteisesti Liddelliin (2003) nojaten (joskaan en täysin yhteismitallisesti hänen kanssaan), että SVK:n verbaalit jakautuvat niiden morfemaattis gesturaalisen rakenteen (so. osoittamis-/kuvailupotentiaalin) mukaan kolmeen pääluokkaan: tyypin 1 verbaaleihin, tyypin 2 (osoittaviin) verbaaleihin ja tyypin 3 (kuvaileviin) verbaaleihin. Esittämäni verbaalityyppinäkemyksen taustalla on ollut käsitys, jonka mukaan SVK:kin on (perinteisessä mielessä) kielellistä ja ei-kielellistä ainesta yhdistelevä sekajärjestelmä. Tämä näkemys perustuu puolestaan mm. psykolingvistisiin tutkimuksiin (esim. Emmorey & Hertzig 2003), joissa esimerkiksi tyypin 3 verbaaleiksi nimeämieni viittomien lokaation (ja liikkeen) on osoitettu olevan gradientti ja täten elemäinen komponentti; vastaavasti samat kokeelliset tutkimukset ovat vahvistaneet käsitystä siitä, että mm. käsimuoto on samaisissa viittomissa kategorinen ja siten lingvistinen yksikkö. Yhä enenevän eletutkimuksen tuottaman evidenssin valossa on selviö, että SVK:n(kaan) tutkimusta ei enää voida rakentaa puhtaalle eleistä kitketylle all is morpheme - ajattelulle.
9 LÄHTEET Emmorey, K. & Hertzig, M. 2003. Categorial versus gradient properties of classifier constructions in ASL. Teoksessa K. Emmorey (toim.), Perspectives on classifier constructions in sign languages, s. 221 246. Mahwah, New Jersey; London: Lawrence Erlbaum Associates. Engberg-Pedersen, E. 1993. Space in Danish Sign Language: The space and morphosyntax of the use of space in a visual language. Hamburg: Signum Verlag. Fauconnier, G. 1994. Mental spaces. Cambridge: Cambridge University Press. Jantunen, T. tulossa. On topic in Finnish Sign Language. Julkaistavaksi tarjottu käsikirjoitus, 13. kesäkuuta 2007. Langacker, R. W. 1986. An introduction to Cognitive Grammar. Cognitive Science 10:1 40. Liddell, S. K. 2003. Grammar, gesture, and meaning in American Sign Language. Cambridge: Cambridge University Press. Okrent, A. (2002). A modality-free notion of gesture and how it can help us with the morpheme vs. gesture question in sign language linguistics (or at least give us some criteria to work with). Teoksessa R. P. Meier, K. Cormier & D. Quinto-Pozos (toim.), Modality and structure in signed and spoken languages, s. 175 198. Cambridge: Cambridge University Press. Padden, C. 1990. The relation between space and grammar in ASL verb morphology. Teoksessa C. Lucas (toim.), Sign language research: theoretical issues, s. 118 132. Washington, D.C.: Gallaudet Press. Rainò, P. 2002. Mouthings and mouth gestures in Finnish Sign Language. Teoksessa P. Boyes Braem & R. Sutton-Spence (toim.), The hands are the head of the mouth. The mouth as articulator in sign languages, s. 41 50. Hamburg: SIGNUM Press. --------------- 2006a. Viittomien leksikaalisesta kuvauksesta. Teoksessa M. Suominen, A. Arppe, A. Airola, O. Heinämäki, M. Miestamo, U. Määttä, J. Niemi, K. K. Pitkänen & K. Sinnemäki (toim.), A Man of Measure: Festschrift in Honour of Fred Karlsson on His 60th Birthday, s. 236 242. Special Supplement to SKY Journal of Linguistics, Volume 19 (2006). Turku: The Linguistic Association of Finland. --------------- 2006b. Voiko paikannimistöä ohjailla? Viittomakielisen paikannimistön ja kielenkuvauksen suhteista. Teoksessa Hoyer, K., M. Londen & J.-O. Östman (toim.), Teckenspråk: Sociala och historiska perspektiv, s. 107 128. Nordica Helsingiensia 6. Teckenspråkstudier 2. Nordica. Institutionen för nordiska språk och nordisk litteratur, Helsingfors universitet. Rissanen, T. 1985. Viittomakielen perusrakenne. Publications of the Department of General Linguistics, University of Helsinki No. 12. Helsinki. --------------- 1998. The categories of nominals and verbals and their morphology in Finnish Sign Language. Licentiate Thesis in General Linguistics. The Department of Finnish and General Linguistics. University of Turku. Schick, B. S. 1990. Classifier predicates in American Sign Language. International Journal of Sign Linguistics, 1:15 40.
Suomalaisen viittomakielen perussanakirja (1998). Kuurojen Liitto ry ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki: Kuurojen Liitto ry. Wallin, L. 1996. Polysynthetic signs in Swedish Sign Language. Department of Linguistics, Department of Sign Language, Stockholm University. 10