Ilmainen lukunäyte
HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA
PROLOGI SYYSKUUN KOLMAS SUNNUNTAI TURKU Äkkiherääminen. Erikoinen olo. Pyörähdin sängyssä kyljeltä selälleni. Vilkaisin ikkunaan. Ulkona oli vielä aika hämärää. Mitä kello mahtoi olla? Hädin tuskin kuusi? Outo heräämisaika sunnuntaiaamuna. Entä tämä olotilani, kiertävä, puristava tunne, mitä tämä oli? Jäin tuijottamaan makuuhuoneen kattoa. Sydän hakkasi. Äkkiä mieleen tuli aiemmin viikolla lehdestä lukemani artikkeli. Lääkärismies totesi, että kaikkein suurimmalla todennäköisyydellä ihmiselle tulee lähtö aamuyöllä. Tai varhain aamulla. Ja 3
vielä viikonloppuna. Pakottava ajatus iski päähäni. Ei kai? Oliko tämä nyt sitä? Muutama syvä henkäys tasoitti oloani. Ja sitten tajusin, että olin herännyt kesken painajaisen. En muistanut, mitä siinä tapahtui vain menetyksentunteen ja lamauttavan ahdistuksen. Ihmisparan mieli toimii monesti ilman järjen häivää. Yksi ihmisen lajituntomerkki on kyky yhdistellä alitajuisesti asioita ja luoda samalla uusia totuuksia. Tällä mekaniikalla ovat syntyneet horoskoopit ja möröt ja vuorenpeikot sekä vuohensikiöstäennustajat. Ja tietenkin kaikkitietävät jumalamme. Sunnuntain vastaisen yön ravistavasta painajaisestani, unesta, jota en edes muistanut, jäi varmaankin kalloni sisuksiin jokin hiertävä merkintä. Ja lähtiessäni saapastelemaan hammaspesulle en voinut aavistaa, että tämän aamun ahdistava tunnelma palaisi piinaamaan mieltäni kevättalven loskanharmaudessa. 4
SAARI Tämä oli jo neljäs perättäinen iltapäivä, jolloin hän parkkeerasi autonsa ylös rinteelle, kapean serpentiinitien soraiselle levikkeelle ja käkkärävartisten mäntypuiden varjoon. Oli sunnuntai. Alempana erottui jokunen kirkontorni. Pari tuntia sitten mutkaisilla teillä oli ollut enemmän liikennettä, perheitä menossa jumalanpalveluksiin. Mies jäi tuijottamaan muutamaksi toviksi alaviistoon. Hän tarkasteli tyynesti vehreää laaksoa, joka vietti kohti kaukana etäisyydessä erottuvaa sinistä merenaavaa. Valkoiseksi kalkittujen kylien muodostama helminauha jatkui kohti satama kaupunkia. Ilmasto ja kasvillisuus muuttuivat parinkymmenen tiekilometrin matkalla. Tienlevikkeellä kävi vilpoinen tuulenvire, täällä kasvoi mäntymetsää. Tuolla alhaalla oli lämmintä, varmaan jo kaksikymmentäviisi astetta, ja nuo vihreät ruudut alarinteillä molemmin puolin tietä olivat banaaniviljelmiä. Miehen katse etsiytyi kitukasvuisten mäntyjen väliin jäävästä 5
aukosta kohti alhaalla etuoikealla näkyvää muutaman talon muodostamaa asutusta. Huolella saneerattuja kovan hintaluokan pytinkejä. Miehen tiukka tuijotus nauliutui reunimmaiseen taloon. Talo sijaitsi vuorenrinnettä pitkin juoksevan vanhan tulvavesiakveduktin kupeessa. Se erottui tiheäkasvustoisesta rinteestä kuin majakka, koska vasta uudistettu tiilikatto loisti tuoreena, tummanpunaisena. Mies malttoi olla kaivamatta esille takkinsa sisällä roikkuvan mattamustan armeijakiikarinsa. Se olisi ollut turhan huomion hakemista. Täällä ylhäällä liikkui yllättävän paljon väkeä, monenlaista retkeilijää riitti vuoripoluille. Siksi oli mahdollista että joku utelias reppureissaaja tai lintubongari katseli juuri nyt häntä omien okulaariensa läpi. Ei ollut syytä herättää epäilyksiä, ei varsinkaan myöhemmin mieleen palaavia muistikuvia kiikarikyttäilijästä. Auton ääni. Raskasta jurnutusta alarinteessä. Louskumoottori tulossa ylös. Mies sytytti nopeasti tupakan ja asettui polttelemaan sitä oikea jalka nostettuna levikkeen 6
reunakaiteelle. Hän käänsi selkänsä vuori tielle ja odotteli päätään kääntämättä, että auto, ilmeisesti aikansa elänyt pick up, tuli kohdalle, louskutti hetken vaihteitaan ja häipyi sitten moottori pahasti käryttäen seuraavan jyrkemmän kaarteen taakse. Mies sammutti tupakan. Ja kätki natsan heti sivutaskuunsa. Tarkkuutta! Tänne ei saisi jäädä hänestä mitään jälkiä. Mies vetäisi henkeä. Viime viikolla hän oli tehnyt pari tiedustelureissua. Silloin hän oli liikkeellä ilman asetta, kyse oli ollut alustavasta kartoituksesta. Oli pitänyt tutkia maastoa. Sekä vaihtoehtoisia reittejä. Eilen ja toissapäivänä mies oli sitten ollut valmis. Hän oli lähtenyt alas ja käyttänyt tulvavesiakveduktia reittinään. Mutta molempina päivinä oli ilmaantunut ongelmia, häiriötekijöitä. Ja niin mies oli päättänyt vetäytyä. Varovaisuussyistä. Tänään olisi viimeinkin onnistuttava. Enteet vaikuttivat nyt hyviltä. Mutta turha kiirehtiä. Tuttuun tapaan ylärinteille oli kasautumassa harmaata usvaa ja iltapäivän mahdollista sadet 7
ta ennustavia, tummanharmaina roikkuvia pilviä. Mies vilkaisi rannekelloaan. Ja päätti odottaa vielä. Niin, ehkä vielä yksi tupakka. Sopivaa ajankulua tähän paikkaan. Miehen tupakasta ehti kulua vain runsas vartti, kun hän havaitsi sen, mitä oli odottanut: sakean untuvamainen ja vaaleanharmaan seittimäinen rintama oli valumassa ikivanhan tulivuoren tummia rinteitä alaspäin. Se oli kuin taianomaisesti etenevä tulva-aalto, joka hukuttaa alleen aivan kaiken. Ensiksi matalammat pensaikot ja pian myös käkkärämäntymetsikköjen latvukset. Parina aikaisempana päivänä usva ei ollut näyttänyt näin sankalta. Mies hengähti tyytyväisenä. Oli kannattanut odottaa. Siirtää tehtävää. Tämä tuli kuin tilauksesta. Siltä seisomalta mies teki päätöksensä. Tänään oli toimittava. Tänään hän menisi perille saakka. Kävelisi tuohon komeaan taloon, joka uinui kukkulanrinteiden rauhassaan. Mies palasi autolleen, avasi takaluukun, otti köysinipun ja lähti. 8
TURKU Taivas sinessä, lämmintä viisitoista. Eikä suojaisella sisäpihalla puhaltanut pieninkään tuulenvire. Talomuurin takaa, Läntiseltä Pitkältäkadulta, kuului huminaa, pyhäaamun yksittäisen autoilijan aiheuttamaa. Rauhallista oli. Aivan yhtä hyvin olisi voinut istuskella maalaistalon pihassa jossain Ruskolla. Mutta minä kökötin betonisella ja jonkin verran rapistuneella terassilla suuren kerrostalon yhteisessä ulkoilmanurkkauksessa, vinon pöydän ääressä. Kahvimukia piti hieman varoa, pöytä kun kallisteli liikaa. Termos oli tuolin vieressä. Tarjottimella oli juustosipulikinkkusämpylä. Ja jo tyhjentynyt tuoremehulasi. Turun Sanomat oli auki pöydänkulmalla. Syyskuun kolmas sunnuntai: perinteinen Turun päivä. Olin jämähtänyt tuijottamaan kotiseutupäivän ohjelmalistaa. Föri oli liikennöinyt Aurajoen poikki kunnioitettavat 110 vuotta, sitä nyt sitten juhlistettiin. Kaupungintalolla esittelyssä Turku 2029 -strategia. Siis mikä? Samppalinnanmäen kulttuuripuistossa olisi nimikkopuun istu 9
tus, lapion varressa kirjailija Julius Seppä. Kansallisen kaupunki puiston esittelyä olisi tarjolla. Illalla tietenkin perinteinen ilotulitus. Heikinmarkkinat. Tanssiteatteria Kaikille jotakin. Sunnuntai oli yleensä minulle viikonpäivien ankea musta aukko. Persläpi. Näitä turhia sunnuntaipäiviä tulin usein lyhentäneeksi niin, että pyhäaamuja ei ollut olemassakaan. Toimiva kelpo keino: heräillä vasta iltapäivän puolella. Nyt olin ollut valveilla jo aamusta. Tämä outo painajaisuni, jota en muistanut, oli repinyt minut valve maailmaan liian varhain. Nukkuminen ei ollut sitten enää onnistunut. Ei mitenkään. Päähäni pälkähti alkaa laskeskella, että montakohan näitä oman rakkaan kotikaupungin kotiseutupäiviä oli kaiken kaik kiaan tullut nähtyä. Pitkä liuta niitä oli alkaen siitä unohtumattomasta syksystä, kun märkäkorvainen maalaispoika oli ilmaantunut Merikarvian perämetsiltä Aurajoen kaupunkiin. Lukemaan lakia. Melko vähän oli sitten tullut sitä oikeutta luettua ja vielä vähemmän kohtuutta. Paljon oli päiviä takana. Paljonko edessä? Rä 10
pytin pari kertaa silmiäni. Mitä nyt? Oliko pintaan puskemassa pikku melankoliaa? Äh! Anna olla, Jussi Vares! Kulautin viimeiset tipat kahvistani Edelleenkin hiukkasen halju olotila. Ruokahalu ei ollut kummoinenkaan, ja niinpä jätin puolet sämpylästä syömättä. Tämä oli tässä. Otin tarjottimen kantoon ja poistuin betoniterassilta porraskäytävään. Tämäkin sunnuntaipäivä olisi voinut madella mustan madon lailla kohti hiipuvaa iltaa, eli kadota kaikkien turhien sunnuntaiden sukuhautaan. Mutta puolilta päivin elokuvan tuijottamisen lopetti tietty häiriötekijä. Kiusa saapui novellikirjailija Luusalmen puhelinsoiton muodossa. Haloo! Kuis hyppii, hur pomppar, Jussi Vares? Ei nyt hypi, ei pompi. Pikemminkin nyppii. Tämmöistä venymistä tää. Makaat sohvalla, vai? Ei perkele! Älä nyt viitti, Jussi! Nyt on kuule Turun Päivä. Kirjailijan artikulaatio paljasti, että erityisen 11
ja tärkeän päivän kunniaksi oli jo otettu malja, ehkä toinenkin. Tiedän, puuskahdin. Ja mitä sitten? Korjaas nyt hei attityydiäsi, pojke! Sano kyllä elämälle säg jaa till livet! Annas, Luu, olla. Ei mitään kyläelämää, ei tänään. Laki kieltää kotisohvalle mädäntymisen tällaisena päivänä. Minä olen kyllä lakini lukenut Oliko teikä läisellä vielä joku syy kasvattaa Soneran liikevaihtoa näillä sunnuntaitaksoilla? Minä meinaan katsoa tämän leffan loppuun, ja sitten ehkä kaivan tuolta kovalevyltä pätkän Avaraa luontoa Äh, aina sitä samaa. Leijona tulee, gasellilla ottaa kylmät. Apina paskoo puunoksalla. Mielenkiintoisempi olis sellanen proggis kuin Aravan luonto. Pölypunkki ihmettelemässä Ikea-sängyn alle unohtunutta kortsua. Siirahaiset munimassa sossun rahoilla hankittuihin kiljumaltaisiin Ja sitten tietenkin kameran lähiotos siitä, miten kerrostalonisäkkään suvunjatkomän 12
tä vatkaa menemään tuhatta ja sataa, ja satiaiset vaihtaa vauhdissa isäntää, tai hyvässä lykyssä emäntää. Siinä olisi semmoista jännempää, urbaanimpaa luontokokemusta. Eiks oiskin? Olin sekunnin tai pari hiljaa. Kahden vaiheilla. Sitten huokaisin: Okei. Missäs te nyt sitten oikein päivystätte? Sinä ja Pastori? SAARI Kosteus ilmassa alkoi tiivistyä. Se tuntui jo iholla. Mies eteni kapeaa polkua alarinteen suuntaan. Männikkö muuttui pikkuhiljaa pensaikoksi. Runsaat oksastot kurottelivat kohti housunlahkeita ja hartioita, antoivat kosteita hipaisujaan. Äkkiä mies jäykistyi, höristi korviaan. Mitä? Askeleita! Helvetti vieköön, mies ähkäisi hiljaa. Alapolulla oli tulossa joku vastaan. Mies vilkaisi kiireesti olkapäänsä yli ja sitten taas alas. Polun varressa oli iso kivi. Korkea tumma paasi. Sopiva näkösuoja. Mies ehti parilla no 13
pealla harppauksella lohkareen luo, astui polulta ja jäi seisomaan paikoilleen. Hän kurkisti hyvin varovaisesti paaden takaa ja näki ylöskapuajan ääriviivat. Hetkinen? Mitä tulijalla oli kädessään? Keppikö? Joo, valkoinen keppi. Kävelijä tunnusteli kepillä reittiään polunreunan oksistoista, eteni kevyesti ja varmasti kuin kone. Oli ilmeisesti hyvinkin tutulla kulkuuralla. Sokea! Onni onnettomuudessa. Määrätietoiset askelet lähestyivät, ja sitten kulkijan valkoisen kepin kärki ohitti suuren kivipaaden kevyellä hipaisulla. Mies lohkareen takana katsoi vaeltelijaa silmä kovana. Sokea vuoripolun kulkija oli harmaatukkainen, sitkeänlaiha ikämies. Miekkosella oli päässään harmaa sotilas suikka ja yllään liian väljäksi käynyt kenttäasu. Kyllä. Ihan univormuhan se oli. Pari mitaliakin kiilteli rinnuksessa. Valkokeppisellä oli runsaasti vuosia takana, mutta askel yllättävän kevyt. Ylärinne ei menoa hidastanut. Minuuttia myöhemmin kulkija oli poissa. 14
Mies kalliopaaden takana päätti odotella kaikessa rauhassa. Kun ylärinteestä ei kuulunut enää mitään, mies siirtyi takaisin polulle ja jatkoi päättäväisesti alaspäin. TURKU Tapasin novellikirjailija Luusalmen ja antikkayrittäjä Pastori Alasen panimoravintola Koulun terassilla. Istuimme siinä alun toista tuntia, eli parin kolmen oluen verran. Seuraavaksi poikkesimme torilla katsastamassa markkinakojujen tarjontaa. Sitten Luusalmi vilkaisi rannekelloaan ja totesi: Hitto soikoon, ääh, pakko käydä Samppalinnanmäellä tsekkaamassa se homma, vaikkei koko juttu oikein innostakaan. Samppalinnanmäelle oli Turkuseuran aloitteesta perustettu kulttuuripuisto, jonka hienona ideana oli, että joka vuosi joku paikallinen kulttuurihenkilö sai vuoren laelta pronssilaatalla nimikoidun puun asiaankuuluvien seremonioiden kera. Tänä vuonna oli oman puunsa näkö 15
alamäelle saamassa kirjailija Julius Seppä; mies, joka oli pitkän hiljaiselon jälkeen julkaissut yhden edellisen syksyn kirjallisista merkkiteoksista. Pakko mennä paikalle Luusalmi ähki. Kehtaa olla poiskaan. Pastori mulkoili novellikirjailijaa sivusilmällä ja kysyi: Mikäs siinä nyt on niin kauheen vaikeeta? Seppähän on sulle tuttu mies. Luusalmi ei hetkeen sanonut mitään. Tuhisi vain. Hän huokaisi raskaasti ja vilkaisi taas kelloaan. Ei se kummonen kynäilijä ole. Hyvä että saa kannustusta, miesparka. Vakavia rakenteellisia fiboja siinä oli, tässä sen opuksessa, mutta näemmä jotkut piirit haluu hiukan buustata sitä tällä lailla. Onhan se iltaruskon äijiä. 16 SAARI Nainen säpsähti puhelimen terävään pirahdukseen. Pari sekuntia kesti ennen kuin hän tajusi, että oli nukahtanut olohuoneen sohvalle, taas
kerran. Puoliksi luettu sanomalehti kahahti hänen rinnuksiltaan lattialle hänen kääntyessään tavoittelemaan matalan sohvapöydän kulmalla pärisevää vekotinta. Nainen nappasi kännykän käteensä. Vilkaisi näyttöä. Alkoi hymyillä. Jep, se oli mies, tietysti. Nainen painoi vihreää. Hellou, kultaseni He puhuivat melko pitkään, yli kymmenen minuuttia. Näin he tekivät kerran päivässä, vaikka yhteisestä aamiaisesta oli tässä vaiheessa ainoastaan kuutisen tuntia. Mies tiedusteli naisen oloa, kuten aina. Nainen ilmoitti, että aamupäivä oli ollut hyvä verrattuna aamuihin viime viikolla, jolloin oli ollut vaikeaa. Nainen kertoi maalailleensa vähän. Sekä lukeneensa viime viikolla postista saamaansa kirjaa. Mies kertoi, että ravintolassa oli ollut vilkas sunnuntailounas, ja nyt oli sitten menossa iltapäivän hiljainen hetki. Illaksi olisi parikin suurempaa tilausta. Lentokenttäbussi oli tuonut naapurihotelliin aamupäivällä isomman lastin uusia asiakkaita. Sieltä olisi tulossa parikymmen 17
tä saksa laista nauttimaan illallista pidemmän kaavan mukaan. Mies kertoi tulevansa kotiin ehkä hieman myöhemmin kuin normaalisti. Nähdään! Suukkoja sinulle, corazón nainen sanoi. Näkemisiin, rakas, ota iisisti mies sanoi. Nainen laski puhelimen pöydälle ja nousi sitten hiukan kankeasti jaloilleen. Hän tunnusteli oloaan. Taas nälätti. Mutta nainen oli päättänyt vältellä epäterveellisten, rasvaisten välipalojen napostelua. Hän halusi syödä säännöllisesti ja kunnollista ruokaa. Nainen lähti tepastelemaan suuren olohuoneen poikki kohti terassin ovea. Hän kurkisteli ulos, aurinko ei enää lämmittänyt soikeaa uima allasta ja sitä ympäröiviä mosaiikkilaattoja. Oli tämä vaihe iltapäivästä, jolloin pilvet kasautuivat ylärinteeseen. Aina se ei merkinnyt sadetta. Mutta tähän aikaan vuodesta oli vain harvoja päiviä, jolloin nämä korkeammalla olevat asumukset eivät kietoutuneet iltapäivällä usvapeittoon. Nainen oli jo ehtinyt tottua tä 18
hän ilmiöön. Ensi alkuun se oli tuntunut hieman kummalliselta, mutta jos halusi asua täällä, raikkaammissa tuulissa, siitä oli maksettava hintansa. Nainen avasi terassin lasioven ja astui ulos. Nuuhkaisi. Ilma oli jo kosteaa. Laatoitus ei ollut vielä viilennyt, keskipäivän auringonpaisteen syvä lämpö viipyi edelleen kivessä. Nainen käveli pation poikki uima-altaalle. Istahti sen reunalle. Hän upotti jalkateriänsä läpikuultavaan asuurinsiniseen veteen, joka lainasi väriään altaan sinisestä laatoituksesta. Hän nuuhki tontin reunalle näkösuojaksi akveduktin suuntaan istutettujen magnoliapensaiden herkkää tuoksua ja laski oikean kätensä rintalastansa alapuolelle. Liikutti sitä siinä tovin. Nainen mietti, että olotila oli pitkästä aikaa rauhallinen, aivan autuaallinen. Hiljaista. Ei tuulen virettäkään, mikä oli täällä ylhäällä poikkeuksellista. Jos sitä sadekuuroa ei tulisikaan tänään, nainen mietiskeli, niin ehkä iltapäivän voisikin viettää patiolla, lepotuolissa, ihan vain peiton alla torkahdellen. Tai niin kai sitä voisi hieman vielä lukeakin. 19
20 TURKU Kirjailija Julius Seppä oli laihanhontelo miekkonen, jonka hiusraja oli vetäytynyt niin otsalta kuin ohimoiltakin omiin korkeuksiinsa. Maantienvärinen hiuspehko oli niskan puolelta kääräisty harottavalle poninhännälle. Seppä seisoskeli epämukavan näköisessä asennossa Samppalinnanmäen mahtavien lehtipuiden varjossa. Puistossa risteävillä sorakäytävillä ja niitä reunustavilla nurmikoilla seisoi sekalaista yleisöä, äkkiseltään laskemalla puolisensataa ihmistä. Paikalla oli juhlatunnelmaa luomassa myös ryhdikäs airutpari sinivalkoisine nauhoineen. Väkijoukon keskiössä seisoi trumpettifanfaaria töräyttämässä harmaaohimoinen herrasmies. Klubitakissaan. Vierellä hymyili Turun kaupunginvaltuustoa edustava nätti nainen. Novellikirjailija Luusalmi väänsi suutaan ja mulkaisi kirjailija Sepän suuntaan. Hän mutisi suupielestään minulle ja Pastorille: Kattokaas hei nyt tota. Miesparkaa Äijä on taas aivan tapporapulassa
Juhlakalu-Julius otti valokuvaajan kehotuksesta epävarman sivuaskeleen nimikkopuunsa suuntaan. Kahden ikilehmuksen väliin jäävään suojaiseen aukkoon oli istutettu uutukainen tulokas, liekö ollut jalava vai saarni, joka ei ollut varsinaisesti enää taimi vaan korkeudeltaan kai jo liki puolitoistametrinen. Kameramiehet pyysivät Seppää tarttumaan puutarhaharavaan ja tekemään työvälineellä multapaakkuja tasoittavia liikkeitä, jotta saataisiin kivoja otoksia lehtiin. Seppä väänsi jäykkää hymyä. Totteli kiltisti. Luusalmi jatkoi kireän tuntuista mutinaansa: Kuus pitkää vuotta eikä äijältä mitään julkaisukelpoista matskua koko aikana. Ja sitten yhtäkkiä puskee yks tollanen onnenkantamoinen. Ja laumat innostuu. Ja sitten miehelle aletaan istuttaa Samppalinnanmäelle ikiomaa pensasaitaa. Tönäisin Luusalmea kylkeen. Hei, nyt on kuvat otettu. Kättelyiden vuoro. Kai meidänkin pitää Joo. Ei tässä muuta kuin antamaan kouraa. Luusalmi ys käisi nyrkkiinsä ja oikaisi varttaan. 21
Hoidetaan homma alta pois, mutta häivytään sitten hiljaa ja saman tien jonnekin takavasemmalle, ettei vaan saada Juliusta laahukseksi. Siipeilemään. Sanon suoraan, että en mitenkään kestä kuunnella tuon tyypin kännimutinoita. Hoitelimme kättelyt ja höpötimme pakolliset onnittelufraasit. Luusalmi antoi Julius Sepälle jopa oikein karhumaisen halauk senkin. Sitten luikahdimme pois paikalta ja otimme suunnan kohti Samppalinnanmäen itäistä reunaa. Siellä juoksi Kaskenkatu ja kohti jokea vietti jyrkkä Kaskenahde. Tuo myötäle, jonka kupeelta löytyi ravintola Uusi Apteekki. Pastori Alanen näytti mietiskelevän siinä alarinteeseen saapastellessamme jotain omiaan. Sitten antikvaristi avasi suunsa: Luusalmi, kuule, siinä vaiheessa, kun sinä sitten olet myös saamassa tuonne kulttuuripuistoon ikioman näreesi, niin minä tulen ehdottamaan Turkuseuralle, että ei istuteta tälle herralle tammea. Eikä mitään muutakaan jalopuuta. On näet parempi ehdotus, kuvaavampi. Haapapuu. Miltäs kuulostaa? 22
Luusalmi mulkaisi Pastoria. Eikä sanonut yhtään mitään. SAARI Mies laskeutui polkua pitkin päättäväisen ripeästi. Ensimmäinen välietappi oli etuvasemmalla näkyvä syvä kallioleikkaus. Kyseessä oli tulvavesien keräämiseen tarkoitettu maanpäällinen viemäri, akvedukti. Alta viidessä minuutissa mies ehti kohteeseensa. Hän tarkasteli hetken aikaa ruskeilla laattakivillä päällystettyä, poikkileikkaukseltaan U:n muotoista rakennelmaa. Sakeanharmaa vuoristosumu oli jo tiivistymässä akveduktin yllä. Mies sitaisi köytensä viemärin partaalla kasvavan männyn runkoon. Sitten hän laskeutui sen avulla sammaleisen niljakasta kiviseinämää pitkin ojan pohjalle. Köysi jäi roikkumaan paikalleen. Odottelemaan hänen paluutaan. Akveduktin pohja oli hiukan kostea. Eilisiltapäiväinen sadekuuro oli tuonut viemäriin jokusen tunnin ajaksi pientä virtausta, joka oli sit 23
ten yötä myöten vähitellen hiipunut. Akveduktit olivat enemmän tarpeeseen vain jokusen kerran vuodessa, silloin kun rankkasateet piiskasivat saarta, ja yllättävän äkkiä nouseville vesimassoille piti olla purkautumisreitti alas Atlanttiin. Mies vilkaisi rannekelloaan ja lähti astelemaan akveduktia pitkin alaspäin. Kahdensadan metrin taivalluksen jälkeen koira alkoi haukkua jossain oikealla puolella sijaitsevassa pihassa. Tarkkakorvainen talonvahti varmaankin kuuli askeleet viemärissä, ja ehkäpä hurtta haistoikin jotakin. Mies ei välittänyt luontokappaleen ärhentelystä. Sata metriä myöhemmin piski oli jo vaiennut. Seuraavaksi edessä näkyi kartion muotoinen, sysimusta aukko. Mies kaivoi käteensä taskulampun. Nyt oli vuorossa tunneli osuus. Tässä kohdin vesiviemäriä oli koverrettu laavakallion sisuksiin vähän alta sadan metrin matkalta. Mies sytytti taskulampun ja alkoi edetä mustuuden syliin. Hän otti tunneliosuuden todella rauhallisesti, kiirehtimättä. Äkkiä lampun valokeilassa liikahti jokin. Mies 24
hidasti askeleitaan, vakautti valonsäteen. Tunnelin kostealla pohjalla näkyi pieni, kirjava sisilisko. Se kökötti siinä paikalleen jähmettyneenä, hämmentyneenä äkkiä ilmaantuneesta kirkkaasta valosta. Otus ei tajunnut livahtaa pakosalle. Mies rusensi sen maastokengällään ruskeanpunertavaksi suolimykkyräksi, pyyhkäisi anturaa kiveyksen reunaan ja jatkoi tyynesti kulkuaan. Melkein saman tien vastaan tuli akveduktitunnelin alempi suuaukko. Mies käveli ulkoilmaan. Se oli kuin maitoa. Tällä puolella harjannetta sumuseinä näytti olevan vieläkin sakeampi kuin ylem pänä rinteessä. Mies pyyhkäisi tiivistynyttä kosteutta otsaltaan ja mietti, että näin oli hyvä. Näin oli todella hyvä. TURKU Istuimme Uuden Apteekin kulmahuoneen nurkkapöydässä. Baari mestari Hatsa kierteli lähipöydissä poimimassa tyhjiä tuoppeja. Hän pysähtyi toviksi pöytämme luo ja vilkaisi novellikirjailija 25
Luusalmea, joka mulkoili jonkinlaisen henkisen ummetuksen kourissa edessään olevia tyhjiä jaloviinalaseja. Täällä herroilla kaikki hyvin? Hatsa tiedusteli. Vai onko toivomuksia? Luusalmen katse käännähti hitaasti Hatsan suuntaan. Ööhh Jenseits von Gut und Böse... Hatsa huoahti. Eikä voinut kuin pyöritellä päätään. Että pitääkö tässä vielä lähtee hakeen suomi ruija suomi-sanakirjaakin? Pastori Alanen karautteli kurkkuaan: Tuota noin. Herra novellikirjailijalla on justiinsa hiukan herkempää. Oltiin tuolla mäellä katsomassa, kun kirjailija Seppä sai julkista tunnustusta. Ymmärrän, Hatsa nyökkäsi. Tää on tätä. Luusalmi on perusempaattinen ihminen. Ja on herkistynyt kollegan menestyksen vuoksi. Toi jos mikä on kaunista. Luusalmi nosti sormea huulille, hyssytti meidät vaiti, vaati puheenvuoroa: 26
Tiedoksi, että meikä laittaa novellihankkeet joksikin aikaa telakalle Koska todellista mynttiä lyödään fantasiakirjoilla. Korunat kotiin kersoilta, sillai menee tämän päivän huuto. Mulla alkaa olla hahmoteltuna yks jännä peikkovaltakunta. Teitä varmaan kovasti kiinnostaa tietää, mikä on Pulverian rölliarmeijan ylipäällikön titteli? Ai ei kiinnosta? Hota-marsalkka. Hatsa mulkaisi seuruettamme. Ensin Pastori Alasta. Sitten minua. Ja totesi: Jaahas, Vares ja Pastori Eiköhän tämän pikku einoleinon olisi syytä päästä kotio keräämään voimia Voisko taloyhtiömme tilata taksin? Ich ich ich heisse Kurt Kugelschreiber! SAARI Akveduktin reunakiveys oli rapautunut, mikä mahdollisti sen, että iltapäiväsumussa liikkuva hiippari pääsi kiipeämään kaivan nosta ketterästi ylös. Mies pysähtyi laajaa patiota reunustavien 27
magnoliapensaiden taakse. Hän seisoi hiljaa paikallaan, antoi katseensa haravoida terassia. Liikkumaton hahmo oli kuin patsas. Pyörteilevässä us vassa. Kurottelevien pensaikkojen keskellä. Mies veti hiljaa henkeä. Huomasi jotakin, mitä ei ollut odottanut. Lepotuolissa soikionmallisen uima-altaan vieressä näkyi tumma kohouma. Voiko olla? Mies tarkensi katsettaan. No, kyllä vain Tämähän oli onnenpotku. Siinä todellakin torkuttiin paksun ruskean huovan alla. Ja aurinkotuolin vieressä näkyi nukkuvan kädestä kirvonnut kirja. Ovi talon sisätiloihin oli auki. Siellä oli hiljaista. Mies kuulosteli vielä hetken. Ehkä minuutin verran. Lähti sitten liikkeelle. Hän asteli puskista patiolle. Kiersi pehmein askelin uima-altaan. Aika pysähtyi. Hetkeksi. Sumusta tullut mies seisahtui lepotuolin vierelle. Siinä samassa torkkuja säpsähti. Liikahti. Vaistosi jotakin. 28
Huopa kahahti. Peitteen reunan alta ilmestyi näkösälle vaaleaa ja unenpörröistä tukkaa. Ja naisen kalpea kasvosoikio. Silmät laajenivat, suu aukeni. 29