1 Ohjeita tutkielmaseminaarilaisille / kandidaatin tutkielma Tutkielmaseminaarin tavoitteet Jokainen seminaarilainen laatii lukuvuoden aikana yksin tai parin kanssa itsenäisen kandidaatin tutkielman jostakin sosiaalityön kannalta relevantista aiheesta. Tutkielman tulee olla esitystavaltaan hyvin jäsennelty sekä tyylillisesti ja kielellisesti viimeistelty. Tutkielmaseminaarin tavoitteena on harjoitella tutkimustyössä tarvittavia taitoja: tutkimusongelman muotoilua ja rajausta, kirjallisuuden hankintaa ja kriittistä lukutapaa, aineiston hankintaa, tieteellistä kirjoittamista ja argumentointia. Seminaariin sisältyy oman tutkielman kirjoittamisen ja esittämisen lisäksi aktiivinen osallistuminen seminaarityöskentelyyn ja muiden osallistujien tutkielmien kommentointia. Seminaarin tarkoituksena on myös kehittää suullisen esityksen ja keskustelun taitoja sekä tieteellisen esityksen arvostelukykyä. Näin ollen jokaisen seminaarilaisen on aiheellista perehtyä etukäteen kullakin tapaamiskerralla esillä oleviin papereihin. Prosessimainen työskentelytapa 1 Lukuvuoden aikana tutkielman tekeminen etenee prosessimaisesti tiettyjen vaiheiden kautta. Yleensä työ alkaa ideoinnista ja jatkuu tutkimuksen aiheen rajaamiseen, tutkimustehtävän täsmentämiseen, menetelmien valintaan, analyysin kokeiluun ja lopulliseen analyysiin sekä tutkimusraportin jäsentymiseen ja kirjoittamiseen. Kunkin opiskelijan tutkielmaa käsitellään useamman kerran: ensin ideapaperitasolla, sitten teoreettiseen viitekehykseen sekä mahdollisesti aineiston hankintaan keskittyvien papereiden kautta ja lopuksi työ vielä esitarkastetaan ennen sen lopullista valmistumista. Seminaarin ensimmäisillä kerroilla keskitytään aihepiirin valintaan sekä rajauksiin. Jokainen opiskelija kirjoittaa tutkielmastaan 1-3 liuskan mittaisen ideapaperin, jota käsitellään seminaarissa. Aihepiiriä voidaan rajata sekä sisällöllisesti että teoreettis-käsitteellisesti. Sisällöllinen rajaus koskettaa yleensä tutkittavan ilmiön rajaamista siten, että se on hallittavissa. Esimerkiksi aihepiirinä vammaispalvelut on liian laaja tutkielman aihe ja siksi tarvitaan sisällöllistä rajausta. Täsmentämällä aihetta esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan palveluihin, saadaan aikaan jo selkeä rajaus. Rajausta voi vielä täsmentää, eli tutkielman aihetta voi rajata esimerkiksi vanhempien kanssa asuviin tai itsenäisesti asuviin liikuntavammaisiin ja heille kohdistettuihin palveluihin tms. Sisällöllinen rajaus tarvitsee tuekseen myös käsitteellis-teoreettisen rajauksen. Tällöin tutkielman kohteena olevaa ilmiötä voidaan tarkastella jonkin käsitteen tai käsitteiden avulla. Esimerkiksi henkilökohtaisen avustajan palveluja on mahdollista tarkastella elämänhallinnan käsitteen avulla, jos halutaan selvittää sitä, miten palvelut tukevat liikuntavammaisten arkea, kuten esimerkiksi itsenäistä liikkumista ja asioiden hoitamista. 1 Tätä osuutta on muokattu käyttäen hyväksi Tampereen yliopiston Sosiaalipolitiikan laitoksen metodiohjeita, ks. Anttonen ym. 1999, 6-9.
2 Ideointivaiheen jälkeen hyvänä nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että opiskelija kykenee ilmaisemaan tutkimustehtävänsä yhden tai useamman pääkysymyksen muodossa. Kysymysten avulla on mahdollista kirkastaa ajatuksiaan siitä, miksi ja miten tutkin tätä aihetta. Tutkielman rakenne on yleensä seuraavanlainen - nimilehti: tärkeä osa raporttia, informatiivinen ja suhteellisen lyhyt nimi - sisällysluettelo: kiinnitä huomiota selkeään ja osuvaan otsikointiin - taulukko ja/tai kuvioluettelo: tekstissä käytetyt taulukot ja kuviot tuodaan esiin ennen varsinaista tekstiosuutta, tässä ilmenee taulukoiden ja kuvioiden numerot, sijainti ja otsikot - johdanto: johdattaa lukijan aiheeseen, esitellään tutkielman tarkoitus, käsittelytapa ja rajaukset. Tuloksia ei referoida. - kirjallisuuskatsaus: aiheesta käyty aiempi tieteellinen keskustelu. Tämä varaan rakennetaan oman tutkimuksen tutkimusasetelma. - tutkimusasetelma ja menetelmät: esitellään tutkimustehtävä/kysymykset, aineisto/t ja käytetyt menetelmät - tulosten esittely: käydään läpi tutkimuksen empiiriset tulokset yksityiskohtaisesti ja systemaattisesti. Jakso voidaan jakaa useammaksi alaluvuksi - johtopäätökset: annetaan tiivistetysti vastaus esitettyyn tutkimusongelmaan ja pohditaan saatuja tuloksia. - lähteet: ks. erilliset ohjeet - liitteet: otsikoidaan ja numeroidaan Kirjoitusohjeita 2 Normaalin kandidaatin tutkielman pituus on noin 30 40 liuskaa 1,5-rivivälillä kirjoitettuna (ehdoton maksimipituus on 40 liuskaa). Sivun vasen reunus on 3 cm:n levyinen, oikealle pyritään jättämään tasaisesti 1,5-2 cm tyhjää; ylä- ja alareunus noin 3 cm:n levyinen. Tutkielman kansilehti on oheisen kaltainen: Tutkielman nimi Sosiaalityön kandidaatin tutkielma Esityspäivämäärä Tekijän nimi Esitelmän sivut numeroidaan toiselta tekstisivulta alkaen. Sivunumerot merkitään sivun ylälaitaan keskelle. Myös lähdeluettelosivut numeroidaan. Liitteet numeroidaan erikseen vasempaan yläkulmaan (esim. Liite 2). Kansilehteä ei numeroida. Sisällysluettelo on omana sivunaan kansilehden jälkeen. Nimeksi riittää pelkkä Sisällys. Yksittäistä sisällysluettelosivua ei numeroida, useampisivuiseen merkitään sivunumerot. 2 Kirjoitusohjeet on muokattu YFI -laitoksen graduohjeiden sekä Helsingin yliopiston Yhteiskuntapolitiikan laitoksen proseminaariohjeiden pohjalta ja niitä soveltaen.
3 Sisällyksen otsikoiden on oltava samanlaiset kuin itse tekstin väliotsikot. Koska esitelmissä pyritään välttämään turhia typografisia merkkejä, pisteviivat ja sivun lyhenteet jätetään pois. Lyhin kappale on tavallisessa tekstissä ainakin kolmen rivin pituinen. Liian pitkät kappaleet puolestaan tekevät tekstin raskaaksi ja vaikeaselkoiseksi. Tutkielmassa voidaan käyttää väliotsikoita, jolloin ne kirjoitetaan omalle rivilleen, jonka edelle ja jälkeen on jäätävä yksi tyhjä rivi. Tekstissä lainaukset osoitetaan kaksinkertaisin lainausmerkein. Pitkissä lainausotteissa voidaan käyttää sisennystä ja rivien tihennystä. Omin sanoin referoitua tekstiä ei saa sijoittaa lainausmerkkeihin, viite riittää. Taulukot ja kuviot voivat rikkoa kokonaisuuden ja haitata luettavuutta. Ne sijoitetaan mielellään liitteiksi tekstin loppuun lähdeluettelon jälkeen. Jos taulukoita tai kuvioita kuitenkin käytetään tekstissä, ne numeroidaan ja otsikoidaan kuten liitteet (esim. Taulukko 1). Lähdekirjallisuus ja viitteet Tutkimus yhdistelee aina perehtymistä aikaisempaan tutkimukseen ja teoriaan, omaa ajattelua ja empiirisiä havaintoja. Täten olennainen osa tieteellistä tutkimusta ovat lähteet ja lähdeviitteet. Tutkielmaseminaarissa kiinnitetään erityistä huomiota lähdeviitteiden oikean käytön opettelemiseen. Lähdeviitteet ovat hyvin olennainen osa tieteellistä esitystapaa ja argumentaatiota. Niiden tarkoituksena on ilmaista kenen tekstiin viitataan tai kenen ajatuksia esitetään. Lähteiden käyttö ei kuitenkaan saa olla pelkää mekaanista referointia. Sanatarkkoja lainauksia voi toki käyttää silloin, kun halutaan korostaa kirjoittajan erikoista tai erityisen osuvaa ajatusta. Käyttämiinsä lähteisiin voi joko tukeutua tai suhtautua kriittisesti. Usein opiskelijat tukeutuvat lähteisiin eli hakevat näkemyksilleen vahvistusta. Joskus on kuitenkin järkevää asettua kritisoimaan joitakin aiheesta esitettyjä näkemyksiä. Kritiikistä ei kuitenkaan saa tulla itsetarkoitusta vaan sen esittämisellä pitää viedä tutkielman keskeistä ideaa eteenpäin. Omat näkemykset, liittyvät ne sitten tukeutumiseen tai kritiikkiin, pitää selkeästi erottaa lainatusta tekstistä. Viite auttaa lukijaa erottamaan kirjoittajan omat ajatukset muiden ideoista ja kertoo minkälaiseen tutkimusongelmien pohdintaan esitys perustuu. Lukijan on viitteiden perusteella tarvittaessa voitava päästä käsiksi lähteeseen, johon kirjoittaja viittaa, tarkistaakseen viitteen paikkansapitävyyden. On myös tutkimuseettisesti tärkeää antaa kunnia sille, jolle kunnia kuuluu, eli mainita kenen ajatuksia tai tutkimustuloksia on käyttänyt. Eri tieteenaloilla käytetään erilaisia viitejärjestelmiä. Sosiaalitieteissä käytetään yleensä tekstiviitteitä, jolloin viite sijoitetaan tekstin sisään sulkeisiin. Viitteen osat ovat kirjoittajan sukunimi ja julkaisun painovuosi sekä pilkulla ja tyhjällä lyönnillä erotettuna sivu tai sivut, joihin viitataan, esimerkiksi (Riihinen 1992, 35; Waris 1948, 298-301). Tavallisimmin viite sijoitetaan heti lainatun kohdan jälkeen. Lähdeviitteiden kirjoittamisessa on myös muita joustavia tapoja: Matilaisen (1996, 333 335) mukaan... Matilainen (1996) ehdottaa, että.. Matilaisen (1996) tutkimuksessa esiintyy väite, että.. Monet tutkijat (mm. Matilainen 1996; Ratilainen 1994) ovat kiinnittäneet huomiota...
4 Lähdeviitteessä mainitaan: Tekijän sukunimi (jos lähdeluettelossa on muita samannimisiä, mainitaan myös etunimi tai sen alkukirjain) Julkaisun painovuosi ja sivut, mistä lainattu tieto löytyy, esim. (Matilainen 1996, 333 335). Mikäli poikkeuksellisesti on jouduttu käyttämään toisen käden lähdettä, myös se merkitään (Matilainen 1966, 333 335 Ratilaisen 1973, 95 mukaan). Pääsääntöisesti tulisi kuitenkin käyttää alkuperäislähdettä. Sivunumerot merkitään, ellei viittaus kohdistu kokonaiseen teokseen. Yleisviittauksia kokonaisiin teoksiin ilman sivunumeroita käytetään silloin, kun halutaan kiinnittää huomiota esim. tietynlaiseen ajattelu- ja käsittelytapaan. Viittaaminen samassa yhteydessä useisiin eri lähteisiin: Eri lähteet asetetaan samoihin sulkeisiin. Tällöin viitteet asetetaan yleensä aikajärjestykseen. Tekijöiden nimet voivat näkyä jo tekstissä, jolloin sulkeisiin merkitään vain painovuosi ja tekstikohta. Jos samalta tekijältä on useampia julkaisuja samalta vuodelta, ne erotetaan toisistaan painovuoden jälkeen välilyönnittä merkittävällä pienellä kirjaimella: "Samaan johtopäätökseen ovat päätyneet Huttunen (1972) ja Tammilehto (1977a, 1977b, 1977c)". Jos lähteellä on useampia kuin kaksi tekijää: Viitattaessa voidaan mainita vain ensimmäinen tekijä ja liittää hänen nimeensä lyhenne "ym.": esim. (Koponen ym. 1974, 1977). Vieraskielisissä teksteissä voidaan vastaavasti käyttää lyhennettä "et al.". Lähdeluetteloon merkitään kaikki alkuperäisessä lähteessä mainitut kirjoittajat. Artikkelit joko kokoomateoksissa tai aikakauslehdissä: Lähdeviittauksessa mainitaan sen artikkelin kirjoittaja, jonka tekstiä on käytetty, eikä esimerkiksi kokoomateoksen toimittajaa. Toimittajat mainitaan vasta lähdeluettelossa kokoomateoksen tai julkaisun nimen yhteydessä. Lähdeluettelon ja lähdeviitteiden tulee vastata toisiaan siten, että viitemerkinnän perusteella lähde löytyy vaivatta lähdeluettelosta. Artikkelit tai muut julkaisut, joiden tekijä ei ole tiedossa: Lähdemerkintä aloitetaan suoraan julkaisun nimellä, joka myös ratkaisee sen paikan lähdeluettelossa. Sanomalehtiartikkelit, joissa tekijää ei aina ole ilmoitettu, voidaan merkitä myös lehden nimen mukaan. Jos tekijä on yhteisö, viitteeseen voidaan merkitä kyseinen yhteisö (esim. WHO, International Collaborative..., 1972; Talousneuvosto 1972). Viittaukset useaan eri tutkimukseen: Jos samasta asiasta voidaan tehdä viittauksia hyvin moneen eri tutkimukseen, tai jos asiaa voidaan pitää jokseenkin tunnettuna, voidaan lähdeviitteeseen merkitä "Ks. esim...." Vastaavasti, jos halutaan viitata jossakin toisessa samaa asiaa käsittelevässä tutkimuksessa esiintyviin tuloksiin, jotka eivät ilman muuta anna asiasta samaa kuvaa, voidaan lähdeviitteeseen merkitä esim. (Matilainen 1974, 224 vrt. kuitenkin Ratilainen 1969, 92-100). Käyttäessäsi vrt. tai ks. lyhenteitä pidä kuitenkin huoli siitä, että tekstistäsi käy ilmi, mitä ja miksi pitää verrata tai katsoa. Lähdeluettelo Lähdeluetteloon merkitään kaikki ne lähteet, joihin on viitattu. Lähdeluettelon tulee olla niin selkeä ja tarkka, että lähde löydetään helposti. Helpotat työtäsi, kun laitat hyvät bibliografiset muistiinpanot kortistoosi tai tiedostoosi sitä mukaan kun löydät ja käytät lähteitä. Lähteet merkitään tekijänimen mukaiseen aakkosjärjestykseen. Kustakin lähteestä ilmoitetaan tekijä
5 tai tekijät, teoksen nimi, kustantaja, kustantajan kotipaikka/julkaisupaikka ja painovuosi. Käytettäessä lähteenä artikkelia, on lähdeluettelossa merkittävä näkyviin myös artikkelin sivunumerot, ne merkitään lähdeviitteessä viimeiseksi. Tekijän sukunimen jälkeen merkitään joko etunimi tai etunimet taikka niiden alku-kirjaimet sen mukaan, mitä merkintää tekijä itse käyttää. Lähteiden merkitsemistapoja on erilaisia. Jos katsot vaikkapa eri aikakauslehtiä, niillä pyrkii olemaan omia, vähän poikkeavia käytäntöjä sen suhteen mihin kohtaan vuosiluku laitetaan, mihin järjestykseen kustantaja ja painopaikka jne. Esimerkiksi molempia seuraavia tapoja käytetään ja hyväksytään kandidaatin tutkielmissa ja graduissa: Allardt, Erik: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. WSOY, Porvoo 1976. tai Allardt, Erik (1976) Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Porvoo: WSOY. Saman tekijän kirjoittamat eri teokset sijoitetaan aakkos- tai aikajärjestykseen. Saman tekijän samanvuotiset julkaisut lähdeluettelossa (ja tekstissä) erotetaan vuosiluvun perään välilyönnittä merkittävällä pienellä kirjaimella a, b, c... Henkilön yksin kirjoittamien lähteiden jälkeen tulevat ne lähteet, joissa hänen lisäkseen on muita kirjoittajia. Näiden järjestyksen luettelossa ratkaisee toisen, tarvittaessa kolmannen nimen alkukirjain. Kun luettelossa on saman tekijän useita eri julkaisuja, jokaisen yhteydessä mainitaan nimi erikseen. Tarkempia ohjeita lähdeluettelon tekemiseen sekä elektronisiin lähteisiin viittaamiseen löydät YFI -laitoksen graduohjeista osoitteesta: http://www.jyu.fi/ytk/laitokset/yfi/opiskelu/prograduyfi/ Liitteet Liitteet numeroidaan (esim. Liite 2) ja sijoitetaan yleensä tutkielman loppuun lähdeluettelon jälkeen. Lähteet: Proseminaariohjeet on muokattu käyttäen hyväksi seuraavia lähteitä YFI -laitoksen graduohjeet Anttonen, Juhila, Kääriäinen & Sipilä (1999) Lue tulkitse kirjoita. Metodiopintojen opas. Sosiaalipolitiikan laitos: Tampereen yliopisto. Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan laitoksen proseminaariohjeet, <http://www.valt.helsinki.fi/yhpo/prosem.htm> (luettu 5.9.2006)