KILTAVIESTI 2 / 2012 PÄÄKAUPUNKISEUDUN SOTILASPOIKIEN JA PIKKULOTTIEN PERINNEKILTA RY:N JÄSENLEHTI TOUKOKUU - ELOKUU

KILTAVIESTI 2 / 2012 PÄÄKAUPUNKISEUDUN SOTILASPOIKIEN JA PIKKULOTTIEN PERINNEKILTA RY:N JÄSENLEHTI TOUKOKUU - ELOKUU

PÄÄKAUPUNKISEUDUN SOTILASPOIKIEN JA PIKKULOTTIEN PERINNEKILTA KILTAVIESTI 2 / 2012 4.6.2012 TOIMITUSKUNTA OLLI SORVETTULA KARI KERSTINEN SEPPO WUORI RAIMO BERKAN MARIKA PORRAS KANSIKUVA Marsalkka Mannerheimin 100 v juhlapostimerkki. Hallitus pidättää oikeuden mahdollisiin ohjelmamuutoksiin.

Uusia ja uudistettuja näyttelyitä Kansallisen veteraanipäivän valtakunnalliseen pääjuhlaan Jälleenrakentamisen sankarit liittyi myös Näyttelykeskus WeeGeen aulassa 26.4. avattu valokuvanäyttely. Näyttelyn nimi on Suomenmaan sitkeä kansa. Näyttelyssä on muun lisäksi käsitelty laajasti sotilaspoikien ja pikkulottien toimintaa kuvin ja sanoin. Sotilaspoikia esittävässä kuvassa pojat seisovat Leppävaaran suojeluskuntatalon edustalla riviin järjestyneinä. He ovat pukeutuneet erilaisiin asuihin, mutta ovat silti vakavia ja ryhdikkäitä. Kuva kertoo selkeästi määrätietoisuudesta ja toimintavalmiudesta. Näyttelyyn liittyvä korkealaatuinen, 40 sivuinen esitevihko on arvokas kertomus sotaan joutuneista, surun kohdanneista ja parempaan huomiseen uskoneista. Myös Seinäjoen Suojeluskunta ja Lotta Svärd museolla avattiin 5.5. 2012 näyttely, jonka nimi on Nuoret isänmaan asialla sotilaspojat ja pikkulotat. Näyttely koostuu pääosin suurista tauluista, joiden kuvat ja tekstit kertovat tasapainoisesti ja helppotajuisesti sotilaspojista ja pikkulotista sekä heidän toiminnastaan. Näyttely on sijoitettu talon alakerroksessa sijaitsevaan suureen saliin, jossa tila ja ilmavuus luo katselijalle rauhallisen ympäristön perehtyä esillä olevaan materiaaliin. Seinäjoen näyttely syntyi Etelä Pohjanmaan Veteraanien Perintö toimikunnan aloitteesta. Toimikunta kokosi yhdessä Eteläpohjanmaan maakuntamuseon kanssa valmisteluryhmän, jossa oli edustettuna myös Sotilaspoikien Perinneliiton edustajat. Näyttelyn toteuttajat ansaitsevat onnittelumme erittäin onnistuneesta työstään. Lotan päivänä 12.5. avattiin Syvärannan Lottamuseossa uudistunut, tähän hetkeen paremmin sopiva näyttelykokonaisuus, joka kertoo perusteellisesti lottien toiminnasta. Myös pikkulotat/lottatytöt ovat luonnollisesti saaneet ansaitsemansa sijan näyttelyiden kuva ja kertomusmateriaaleissa. Näyttelyt kertovat nuorisolle sotilaspojista ja pikkulotista Näyttelykeskus WeeGeen näyttely on tarkoitus siirtää kouluihin ja mahdollisesti myös kirjastoihin. Seinäjoen näyttelyyn puolestaan aiotaan kutsua koululuokkia perehtymään sotilaspoikien ja pikkulottien toimintaan. Kuvat ja kertomukset, jotka tavoittavat koulunuorison, ovat parhaita perinnetyön välineitä. Toivon, että näyttelyiden toteuttajat onnistuvat saavuttamaan itselleen asettamansa tavoitteet. Kansallisen veteraanipäivän valtakunnallinen pääjuhla järjestettiin siis tänä vuonna Espoossa. Pääkaupunkiseudun asukkailla oli nyt hyvä mahdollisuus osallistua henkilökohtaisesti tilaisuuteen. Tapahtuma oli juhlallinen ja erittäin vaikuttava. Mieleenpainuvin ohjelmakohta oli mielestäni kenraali Jaakko Valtasen puhe, jossa hän mainitsi myös sotilaspojat ja lottatytöt. Hän totesi heidän osallistuneen merkittävällä tavalla maanpuolustustehtäviin sotiemme aikana. Kiltaviestin toimituskunta toivottaa kaikille lukijoilleen lämmintä ja viihtyisää kesää! Olli Sorvettula

JÄSENASIAT Viimeiseen iltahuutoon on kutsuttu kiltaveljemme Väinämö Kilkkinen, Leo Lilja, Ora Patoharju, Sipri K. Pulli, Valto Rantamäki, Urpo Virkkunen, Matti Virtanen ja Erkki Vuorenmaa Anna rauha käsille, jotka ovat askareistaan vaipuneet, silmille, jotka ovat sulkeutuneet lepoon. Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä. Sinun rauhasi anna meille. Lassi Nummi Merkkipäiviä 90 VUOTTA 80 VUOTTA Suutarinen Oiva 23.8.2012 Sihvonen Matias 4.6.2012 Lappalainen Veikko 21.6.2012 Poutanen Juhani 30.6.2012 85 VUOTTA Leppä-Hartela Seija 11.7.2012 Nikkarinen Erkki 15.8.2012 Rauhala Esko 19.6.2012 Jämsén Lauri 16.9.2012 Argillander Toivo 25.7.2012 Rainila Kyösti 27.9.2012 Järvinen Arvo 27.7.2012 Tapanila Rauno 27.7.2012 75 VUOTTA Myllärniemi Kimmo 7.8.2012 Karanko Yrjö 17.8.2012 Korhonen Jarmo 19.6.2012 Seimola Erkki 17.8.2012 Korpela Kauko 19.8.2012 70 VUOTTA Kekki Heikki 3.9.2012 Seppänen Voitto 4.9.2012 Häyhtiö Jaakko 24.9.2012 Muinonen Esko 15.9.2012 Myllylä Pauli 18.9.2012 Ristimäki Aarne 18.9.2012 Antikainen Pauli 28.9.2012 Suurinta viisautta on elämänkokemus. Ihmistä, jolla sitä ei ole, pidetään syystä tyhmyrinä. Uusi jäsen Kuningatar Kristiina Penttinen Aulis

TIMO ON POISSA Entinen kiltamme puheenjohtaja ja kunniajäsenemme Timo Jokinen kuoli 24.2.2012. Idearikkaana ja energisenä henkilönä hän turhautui siihen, ettei killalla ollut riittävästi toimintaa. Siitä syystä hän kokosi killan jäsenistä erillisen Pienryhmän. Tämä ryhmä alkoi kokoontua säännöllisesti keskiviikkoisin ja kävi myös Timon suunnittelemilla retkillä. On helppo havaita, että killan nykyinen toiminta perustuu suurelta osin juuri tämän Pienryhmän toimintatapaan. Kun sitten Kiltaviestin painattaminen kirjapainossa tuli liian kalliiksi, osti Timo killan käyttöön oman painokoneen. Näin lehteä tehtiin talkoovoimin huomattavan pitkän ajan. Timo avusti kiltaa taloudellisesti myös muilla eri tavoilla. Kun hän nyt on siirtynyt viimeiseen iltahuutoon, kunnioitamme hänen muistoaan. MARTTI L. LAITINEN IN MEMORIAM Sotilaspoika, lehtikuvaaja Martti L. Laitinen kuoli Tampereella 18.1.2012 sairastettuaan pitkään. Hän oli syntynyt 5.10.1927. Hän oli työskennellyt puolustusvoimissa ennen uutis-kuvaajaksi ryhtymistään. Martti L. Laitinen oli legenda jo eläessään sekä Aamulehden kuvaajana että isänmaan miehenä. Yli 30-vuotisen työuransa aikana hän kuvasi yli 17.000 tilaisuutta, joiden kuvamateriaalin hän huolellisesti arkistoi. Isänmaataan Martti L. Laitinen palveli kymmenvuotiaasta liityttyään Keravan suojeluskunnan poikaosastoon. Jatkosotaan Martti L. Laitinen osallistui sotilaspoikana lähetti- ja ilmavalvontatehtävissä Keravalla. Hän suoritti sotilaspoikien purjelentokurssin ja läpäisi lentäjien psykofyysiset kokeet haaveenaan päästä sotilaslentäjäksi. Sodan päättyminen katkaisi suuren haaveen ja sotilaspoikajärjestön lakkauttaminen rakkaan harrastuksen. Jälkimmäinen kuitenkin nousi eläkepäivinä uudelleen ajankohtaiseksi, kun monipuoliset yhteydet vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön johtivat sotilaspoikien perinteen vaalintaan. Martti L. Laitinen oli sotilaspoikaperinnetoiminnan alullepanijoita ja monipuolinen vaikuttaja. Hän esitteli ajatuksensa sotilaspoikarististä vuonna 1991. Ajatus sai heti innostuneen vastaanoton. Välittömästi perustettiin Martti L. Laitisen aloitteesta sotilaspoikaristitoimikunta, jonka jäsen hän oli. Ideaansa esitellessään hän tuskin tiesi, miten suuren työn hän itselleen järjesti; kotonaan hän hoiti valtavan työn hakemuksista ristien postitukseen. Martti L. Laitinen oli Sotilaspoikien Perinneliiton kunniajäsen. Marika Porras

Ermei Kanninen Koulu- ja suojeluskuntapojasta sotilaaksi Kenraaliluutnantti Ermei Kanninen syntyi Helsingissä 19.10.1922. Hän toimi pääesikunnan päällikkönä vuosina 1978 1982. Kanninen joutui operatiivisella osastolla toimiessaan huolehtimaan valtakunnallisista puolustussuunnitelmista ja siinä ohessa kehittämään alueellista puolustusjärjestelmää. Silloisissa sotilaspoliittisissa olosuhteissa oli välttämätöntä, että valtakuntaa voitiin puolustaa kaikkiin suuntiin. Ermei Kanninen palveli myös sotilasasiamiestehtävissä Pariisissa 1956-57 sekä Pariisissa ja Brysselissä vuosina 1965-1967. Kuvaaja: K.E.Koskivuori Kenraaliluutnantti Kanninen on aina suhtautunut hyvin myönteisesti perinnekiltaamme. Hän vaikutti ratkaisevasti siihen, että entisen suojeluskuntatalon auditorion aulaan saatiin rakennetuksi perinnehuone, jossa on esillä myös sotilaspoikien ja pikkulottien muistoesineitä ja tietoja heidän toiminnastaan. Kanninen on niinikään pitänyt esitelmän luentotilaisuudessamme sekä juhlapuheen sotilaspoikien ja pikkulottien muistopaaden paljastustilaisuudessa. Kiltamme on luovuttanut kenraaliluutnantti Ermei Kanniselle korkeimman huomionosoituksemme, puuhun upotetun sotilaspoikaplaketin hopealaatoin. Tässä haastattelussa hän kertoo kokemuksistaan suojeluskunnan poikaosaston jäsenenä ja nuorena suojeluskuntalaisena. Kirjat vaihtuivat kivääriin Sotilasurani alkoi jo koulupoikana. Kun naapuritalon talonmiehen poika, tuleva taidemaalari Helge Dahlman, vuonna 1936 kehotti minua liittymään Helsingin merisuojeluskunnan poikaosastoon, noudatin hänen toivomustaan. Minulle ratkaisu oli selkeä ja yksinkertainen, koska äitini oli toiminut jo useamman vuoden ajan aktiivisena lottana. Poikaosastossa saimme jo sotilaallista alkeiskoulutusta aina pienoiskivääriammuntaa myöten. Me poikaosastolaiset pääsimme mukaan harjoittamaan myös merenkulkua suojeluskunnan omalla veneellä. Merihenkisyys yhdisti meitä poikia. Oli hyvin merkityksellistä tuolloin se, että suojeluskuntapojille järjestettiin jo silloin johtajakursseja. Osallistuin itsekin kahden viikon kurssiin Nummenkylässä. Se oli ensimmäinen osallistumiseni johtamiseen liittyvään koulutukseen. Kun Suomessa sitten vuonna 1938 kohotettiin puolustusvalmiutta Tsekkoslovakian kriisin aikana, jouduin vasta 15-vuotiaana johtamaan koko poikaosastoa. Samana vuonna ammunnan maailmanmestaruuskilpailun aikana olin kilpailuun liittyvissä lähettitehtävissä. Tuosta kilpailusta mieleeni on painunut varsin mielenkiintoinen muistikuva. Seisoin nimittäin sattumalta varsin lähellä P.E. Svinhufvudia presidentin ampuessa kilpailun aloituslaukauksen. Se laukaus osui kakkoseen. Täytettyäni 17 vuotta liityin suojeluskuntaan. Siitä alkoi sitten miina- ja viestikoulutus. Osallistuin jo toiseen kahden viikon erikoiskoulutukseen suojeluskunnan piirissä. Kurssi oli meri- ja ilmavalvontakurssi ja se pidettiin Seivästöllä. Punalaivasto operoi silloin Suomenlahdella Kronstadt`in lähistöllä, ja siksi opin jo silloin tuntemaan kaikki heidän alustyyppinsä. Kesän aikana todettiin ainakin kaksi lentokoneiden suorittamaa rajaloukkausta. Kun sitten YH alkoi, koulut päättyivät ensimmäisen kerran. Silloin minut komennettiin nuorena suojeluskuntalaisena yleisesikuntaan lähetiksi. Olin lähettinä lomakevarastolla. No, eihän sotaa voi käydä ilman lomakkeita, toteaa Kanninen haastattelun aikana veitikkamaisesti hymyillen. Varusmiehen ajamalla hevosella lomakkeet kuljetettiin uuteen postitaloon. Olihan se mieliin painuva kokemus ajaa hevosella keskikaupungin läpi. Muistan tuolta ajalta elävästi sen, kun sain avata hissin oven sotamarsalkka Mannerheimille. Kun tilanne sitten rauhoittui, Helsingin osittainen evakuointi purettiin, ja koulut alkoivat jälleen. Ehdin kuitenkin olla koulussa vain viikon, kun Helsingin pommitukset alkoivat. Suojeluskunnat koottiin erilaisiin ilmasuojelukomppanioihin. Helsingin suojeluskuntapiirin neljännen alueen komppania sijoitettiin Käpylän kansakouluun.

Siellä alkoi sitten tiivis jalkaväkikoulutus. Vartiopalvelus oli merkittävä osa tehtävistä. Vartiointikohteita olivat esimerkiksi varastoluolat niissä olevine kranaattitehtaineen, ratapiha sekä puhelinkeskukset. Tämä palvelus ei kuitenkaan kestänyt talvisodan loppuun asti. Koska epävirallinen asemamme ei ollut tyydyttävä, moni meistä vapaaehtoisista halusi päästä suorittamaan virallista varusmiespalvelua kaikkine etuineen ja ehtoineen. Kun pyyntömme sitten hyväksyttiin, kuvittelimme pääsevämme rintamalle, mutta juna lähtikin asemalta kohti länttä. Nyt haastattelun aikana Kanninen vaikuttaa vieläkin pettyneeltä tuohon ratkaisuun. Päädyimme junamatkan jälkeen Turkuun ja sieltä jatkoimme jäänmurtajalla Ahvenanmaalle, josta oli tullut sotilaspoliittisesti tärkeä alue. Jouduimme miehistöksi Signilskärin linnakkeelle, joka sijaitsee lähellä Märketin majakkaa. Siellä ollessamme kokosimme kantopaareilla kuljettamistamme kivistä suojavallit tykkien ympärille. Myöhemmin ruotsalainen Skånska Cementgjuteri toimitti betonia saarelle ja rakensi kantalinnoitteet. Nämä linnoitteet kuitenkin räjäytettiin sodan jälkeen vuonna 1940 Neuvostoliiton vaatimuksesta. Erityisalueeni siellä linnakkeella oli viittoiluviestintä ja morsetus. Olin nimittäin harjoittanut näitä taitoja jo aikaisemmin. Meidät siirrettiin sitten toukokuussa Maarianhaminaan aliupseerikouluun, joka oli kaksikielinen rannikkotykistön aliupseerikoulu. Jouduin itse radiolinjalle. Kurssille osallistui ensimmäisen kerran myös Ålands Hemvärn in vapaaehtoisia. Kurssi kesti kaksi kuukautta, jonka jälkeen minut ylennettiin alikersantiksi. Tunsin silloin sekä iloa että ylpeyttä ylennyksen johdosta. Kaikki koululaiset kotiutettiin heinäkuussa 1940, ja koulut alkoivat ensimmäisenä päivänä elokuuta. Silloin jatkoin koulunkäyntiäni alikersanttina seitsemännellä luokalla ja valmistuin ylioppilaaksi keväällä 1941. Sen jälkeen alkoi jalkaväkisotilaan ura, ensin RUK ja sittemmin sodanaikainen 26 kadettikurssi. Sodan aikana palvelin Karjalan Kannaksella ja jatkosodan loppuvaiheessa Rukajärvellä Itä- Karjalassa. Nuoruuteni aikana koulupojat saattoivat osallistua aktiivisesti maanpuolustustehtäviin ja kantaa asetta nuoruudestaan huolimatta. Kannoin kouluikäisenä pistoolia vyölläni vartioidessani ulkoministeriötä. Sotilaspoika-ajalla oli erityisen suuri merkitys myöhemmälle elämälleni. Siellä opin sotilaselämän alkeet, ja sain kokemusta johtajan tehtävissä. Se nosti itseluottamusta. Kun talvisota sitten syttyi, oli nuori ikäluokka valmis moniin tärkeisiin tehtäviin. Arvostan suuresti sitä erinomaista henkeä, joka vallitsi suojeluskunnan poikaosastossa. Arvostan myös johtajien kykyä suhtautua oikein alaisiinsa. He käyttivät oikein mitoitettua, vapaaehtoiselle toiminnalle sopivaa kuria ja ohjausta. Korostan erityisesti suojeluskunnan merkitystä sodanaikaisessa johtamisessa rintamaolosuhteissa. Sillä oli suuri myönteinen vaikutus maanpuolustushenkeen ja suomalaisen kurin ja johtamistaidon löytämiseen. Johtamistaito opittiin kuitenkin vasta todellisessa sodassa. Haastattelun lopuksi Kanninen korostaa painokkaasti lottien suurta merkitystä sodanaikaisessa maanpuolustuksessa. Hänen ilmeensä on vakava ja vaativa ikään kuin hän ei olisi tyytyväinen kaikkeen siihen, mitä lotista on sanottu ja kirjoitettu tai jätetty kirjoittamatta. Ermei Kanninen toimi eläkkeellä ollessaan 12 vuoden ajan Suomen sotahistorian komission puheenjohtajana. Hän vastasi pääosin komission kansainvälisistä yhteyksistä. Noina vuosina ulkomaiset yhteydet olivat erittäin tärkeitä. Niiden avulla pystyttiin levittämään tietoa siitä, mitä Suomessa todella tapahtui toisen maailmansodan aikana. Konferensseja oli eri puolilla maailmaa. Sain esimerkiksi Istanbulissa kertoa sotahistorian asiantuntijoille suojeluskunnista ja Lotta Svärd järjestöstä. Se oli ensimmäinen kerta, kun asia esiteltiin laajalle, kansainväliselle ja asiantuntijoista koostuvalle yleisölle, toteaa kenraaliluutnantti Ermei Kanninen. Olli Sorvettula

Pääkaupunkiseudun sotilaspoikien ja pikkulottien perinnekilta ry. Killan sääntömääräinen kevätkokous v. 2012. Torstaina, huhtikuun 19. päivänä 2012 kello 13.00 pidettiin killan sääntömääräinen kevätkokous Mikael Agricolan kirkon kryptassa, Tehtaankatu 23 Helsinki. Läsnä oli 35 kiltalaista. Ennen kokouksen alkua juotiin sotilaskotisisarten tarjoamat munkkikahvit. Killan puheenjohtaja Olli Sorvettula ojensi sotilaspoikaristit Juha Anttilalle ja Väinö Tuiskulle. Saajat kiittivät saamastaan huomionosoituksesta. Kokouksessa käsiteltiin killan sääntöjen 10 :ssä mainitut asiat. 1. Killan puheenjohtaja Olli Sorvettula avasi kokouksen. 2. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Heikki Konkola. ja sihteeriksi killan sihteeri Kari Kerstinen Pöytäkirjan tarkastajiksi ja samalla äänten laskijoiksi valittiin Teuvo Ljungberg ja Timo Vaarnavuo. 3. Kokous todettiin lailliseksi ja päätösvaltaiseksi (sääntöjen 8. ).. Kokouskutsu oli Kiltaviestissä nro 1/2012. Lehden ilmestymispäivä oli 6.3.2012. 4. Esitettiin killan toimintakertomus ja tilinpäätös vuodelta 2011 sekä tilintarkastajien niistä antama lausunto. 5. Kokous päätti vahvistaa tilinpäätöksen ja myöntää vastuuvapauden hallitukselle ja muille tilivelvollisille. 6. Kokoukselle ei ollut mainittuna muita asioita. 7. Puheenjohtaja päätti kokouksen kello 13.45. Kokouksen vakuudeksi: Heikki Konkola Heikki Konkola kokouksen puheenjohtaja Kari Kerstinen Kari Kerstinen kokouksen sihteeri

Toimintaa syksyllä 2012 Esitelmät entisen Sk talon auditoriossa klo 13.00 Syyskuu Keskiviikko 5.9. Helsingin taistelut 1918 Jari Oksman Keskiviikko 19.9. Killan syysretki. Erillinen retkikuvaus toisaalla lehdessä. Lokakuu Keskiviikko 3.10. Viipuri musiikkikaupunkina Keskiviikko 17.10. Marraskuu Keskiviikko 7.11. Torstai 22.11. Joulukuu Lauantai 1.12 Kapellimestari, musiikkineuvos Ossi Runne Muinainen tykistö Toimittaja Petri Välkki Suomi konepistooli muutti maailmaa VT maisteri Markku Palokangas Killan sääntömääräinen syyskokous Mikael Agricolan kirkon kryptassa klo 13.00. Erillinen kokouskutsu Kiltaviestissä. Killan pikkujoulu klo 16.00. Erillinen ilmoitus Kiltaviestissä. Syysretki 2012 Perinteinen syysretki suuntautuu Fiskarsin ruukkiin 19 päivänä syyskuuta 2012. Retkiohjelma Lähtö kello 9.00 Rautatientorin tilausliikennelaituri Fenniaa vastapäätä. Klo 10.30 Klo 11.30 Klo 13.00 Opastettu kiertoajelu Fiskarsin ruukissa. Vapaata tutustumista eri kohteisiin. Lounas ravintola Kuparipajassa. Matkan hinta 35. Hintaan sisältyy kuljetus, opas ja lounas. Ilmoittautuminen 12. 9. mennessä: Kari Kerstinen 0500 152855 tai 09 2424917 Kaarlo Männistö 0505 680776 tai 09 8724232

Kevätkokouksen osanottajat Ruoka maistui Pärnussa

Puheenjohtaja luovuttaa Lottaperinneliiton edustajille sotlaspoikaplaketin. Kuvaaja:K.E.Koskivuori Killan puheenjohtaja ja sihteeri luovuttivat sotilaspoikaristin Juha Anttilalle ja Väinö Tuiskulle

Suomalaisen yhteiskunnan eheytyminen 1918 1944 Professori Martti Häikiö Talvisodan päättymisen vuosipäivinä muistamme talvisodan ihmeen. Talvisodan ihmeellä tarkoitamme Suomen selviytymistä ylivoimaisen vihollisen valloitusyrityksestä. Suomi säilyi itsenäisenä, vapaana ja kansanvaltaisena valtiona. Talvisodan ihmeellä tarkoitamme myös kansallista yhtenäisyyttä. Suurin pelko kansakunnan repeämisestä oli kohdistunut kapinan ja sen kukistamiseksi käydyn sisällissodan jättämiin haavoihin. Tähän halkeamaan yritti Neuvostoliitto iskeä perustamalla suomalaisen kommunistin Otto Ville Kuusisen johtaman nukkehallituksen Terijoelle. Suomen valloitus oli tarkoitus toteuttaa sisältä käsin, poliittisena ja verettömänä operaationa. Suurin kysymys toisin sanoen kuuluu, miksi työväenluokka ja maamme suurin puolue, sosialidemokraattinen puolue oli yhtenä rintamana puolustamassa itsenäisyyttä ja isänmaata vuonna 1939? Muutaman päivän aikana ratkaistiin, yhtyykö työväki kansainväliseen luokkataisteluun ja liittyy Neuvostoliittoon, vai uskooko työväki pienten kansallisvaltioiden itsenäiseen olemassaoloon ja on valmis sitä puolustamaan. Suomen kansa säilyi yhtenäisenä. Ja tämän ihmeen selitystä koetan nyt hakea. Ensimmäisenä ja välittömänä selityksenä suomalaisten rintaman yhtenäisyyteen - jossa siis myös piilokommunistit olivat mukana - perustui Stalinin vainoihin 1930-luvun lopulla. Suomessa tiedettiin, ja erityisesti kipeästi äärivasemmistolaisissa piireissä, että Stalin oli kohdistanut terrorinsa myös kommunisteihin, myös suomalaisiin kommunisteihin niin Moskovassa kuin välittömästi rajan takana Itä-Karjalassa. Neuvostoliiton houkuttelevuus ihanneyhteiskuntana oli pudottanut viimeisetkin aatteelliset viikunanlehtensä ja näkyi nyt siinä kaikessa brutaalissa väkivaltaisuudessaan, diktatuurissa ja terrorissa, jonka varaan koko Neuvostoliitto oli alusta lähtien rakennettu. Suomalaiset kommunistit tiesivät, että Suomen vankiloissa heidän henkensä oli paremmassa turvassa kuin Neuvostoliitossa. Tärkeintä siis oli, että Suomen työväki, johon Kuusisen hallitus yritti nojata, ei tarttunut Terijoen uuden hallituksen julistukseen. Lainaan tätä julistusta 1. päivältä joulukuuta 1939: Kansan tahdosta - kansan, jonka on vallannut viha ja suuttumus Cajanderin-Erkon-Tannerin kurjan hallituksen rikollisen politiikan johdosta, - on tänään Itä-Suomessa muodostettu maamme uusi hallitus, väliaikainen Kansanhallitus, joka täten kutsuu koko Suomen kansaa ratkaisevaan taisteluun pyövelien ja sotaprovokaattorien hirmuvallan kukistamiseksi. Se taantumuksellinen, ahnas rahavalta, joka vuonna 1918 ulkomaisten imperialistien sotaväen avulla hukutti verivirtoihin Suomen työtätekevän kansan kansanvaltaisen vapauden, muutti meidän synnyinmaamme lahtarihelvetiksi työtätekeville. Myytyään maamme itsenäisyyden edut, Suomen rahavaltiaat yhdessä kaikenlaisten Suomen ja Neuvostoliiton kansojen imperialististen vihollisten kanssa lakkaamatta punoivat neuvostovastaisia provokatoorisia sotajuonia ja lopuksi syöksivat maamme sodan pätsiin Sosialistista Neuvostoliittoa, Suomen kansan suurta ystävää vastaan. Näin siis Kuusinen. Suomen kansa hylkäsi hänet ja tuki yksimielisesti pääministeriksi noussutta Risto Rytiä ja ulkoministeri Väinö Tanneria. Toisena selityksenä suomalaisten rintaman yhtenäisyyteen voidaan pitää Puolan tapahtumia syyskuussa 1939. Saksa oli hyökännyt Puolaan ja Neuvostoliitto oli tullut muutaman viikon kuluttua saaliinjaolle. Imperialistinen eli suurvallan valloituksiin tähtäävä politiikka oli hävittänyt kartalta itsenäisen Puolan valtion. Ei ollut vaikea nähdä, että Neuvostoliitto pyrki palauttamaan vanhan Venäjän suurvallan rajat. Vapaussodassa Suomi oli karkottanut venäläiset sotilaat maasta ja Tarton rauhassa 1920 rajat oli vahvistettu. Nyt ne eivät enää tyydyttäneet Neuvostoliittoa. Kolmatta selitystä suomalaisten rintaman yhtenäisyyteen on yleensä lähdetty etsimään niin sanotusta punamultahallituksesta. Suurin puolue sosialidemokraatit oli päässyt hallitukseen vuonna 1937 ja osallistui täysivaltaisena yhteiskunnan rakentamiseen. Tosin SDP oli Väinö Tannerin johdolla muodostanut jo vähemmistöhallituksen vuosina 1926-1927, vain yhdeksän vuotta kapinan jälkeen. Sitä voi sinänsä pitää jo lähes maailmanennätyksenä, että kapinan tehnyt ja tappion kärsinyt puolue muodosti hallituksen näin pian sisällissodan jälkeen.

Väinö Tanner onkin nostettava yhdeksi kansallisen yhtenäisyyden rakentamisen suurmiehistä. Kun häntä pyydettiin mukaan kansanvaltuuskuntaan eli vallankumouksen tehneeseen hallitukseen keväällä 1918, hän kieltäytyi sanoen, että tulette taittamaan niskanne ja saattamaan työväenluokan häpeään. Ja heti kapinan raunioille jo samana keväänä hän ryhtyi rakentamaan uutta, parlamentaarisiin menettelytapoihin luottavaa sosialidemokraattista puoluetta. Työtä ja paluuta normaalioloihin helpotti se, että väkivaltaiseen vallankumoukseen uskonut ja sitä yrittänyt radikaalisiipi oli paennut Moskovaan, jossa se kesällä 1918 perusti Suomen Kommunistisen Puolueen. Vaikka pidänkin punamultahallitusta tärkeänä kansallisen yhtenäisyyden rakentajana, on mielestäni vielä muita, ehkä tärkeämpiäkin selittäviä tekijöitä. Nostan neljänneksi selitykseksi marraskuussa 1917 hyväksytyt kunnallislain ja kunnallisen vaalilain. Niillä taattiin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus myös kunnallisvaaleissa. Kapina viivytti uusien vaalien toimeenpanoa, mutta monissa kunnissa vaalit toteutettiin jo joulukuussa 1918. Seuraavana vuonna hyvin monen Suomen kunnan valtuustossa oli sosialistienemmistö. Kunnallinen demokratia on arkista ja päivittäistä yhteistyötä eri poliittista taustaa ja maailmankatsomusta edustavien kesken oman kunnan asioiden hoidossa ja epäkohtien korjaamisessa. Se on mielestäni yksi tärkeimpiä selityksiä sille, että sisällissodan ja sen jälkeen koetun vankileirikatastrofin haavat alkoivat nopeasti umpeutua. Porvarit näkivät, etteivät sosialistit haudo uutta kumousta, ja sosialistit näkivät, että myös porvarit halusivat auttaa vähävaraista kansanosaa parempaan elämään. Kun tähän liittyi vielä torpparivapautuksen myötä itsenäisten maatilojen syntyminen, tasoittuivat maaseutuyhteiskunnan yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet entisestään. Viidentenä, ja vähintään yhtä tärkeänä selityksenä, nostan esiin maanpuolustustahdon ja vapaaehtoisen sotilaskoulutuksen. Suomi oli pitkään ollut vailla omaa sotaväkeä, mutta kovien kokemusten kautta oli opittu, että jokaisen kansan täytyy olla valmis puolustamaan omaa vapauttaan vaikka ase kädessä. Painotan sitä arvokasta työtä, jonka suojeluskunnat ja niitä tukemaan perustetut Lotta Svärd yhdistykset tekivät antaessaan tukea nuoren tasavallan puolustusvoimille ja ennen kaikkea kasvattaessaan kansalaisten tervettä isänmaallisuutta ja maanpuolustushenkeä. Erityisen suuri merkitys Suomen naisten tasa-arvon, yhtenäisyyden, yritteliäisyyden ja isänmaallisuuden kehittäjänä oli Lotta Svärd järjestöllä. Kuudentena, usein unohdettuna, tekijänä kansallisen yhtenäisyyden tiellä haluan mainita kielikysymyksen ratkaisun. Sen erottava vaikutus etenkin sivistyneistössä oli pitkään paljon syvempi kuin vuoden 1918 perintö. Vanha suurvalta Ruotsi lähetti keväällä 1918 Ahvenanmaalle sotilaita. Ruotsin ilmeisenä tarkoituksena oli liittää maakunta Ruotsiin ja palauttaa edes pieni osa entisestä suuruudesta. Kun Kansainliitto kuitenkin ratkaisi vuonna 1921 Ahvenanmaan kuulumisen Suomeen autonomisena alueena, vahvistui samalla Suomen kaksikielisyys. Tämä oli perustana sille, että yksikielinen nationalismi ei tullut Suomessa vallitsevaksi. Uskon, että tällä, voisiko sanoa tiettyyn suvaitsevaisuuteen pakottamisella, on ollut laajempaakin merkitystä. Mutta vasta toisen maailmansodan kovat kokemukset yhdistivät suomalaista yhteiskuntaa. Ruotsinkielinen väestönosa sekä monet maamme vähemmistöt - kuten tataarit, juutalaiset, mustalaiset - puolustivat isänmaata monet henkensä antaen. Sodan kautta ja sen aikana heidät vasta hyväksyttiin yhdenvertaisiksi kansakuntamme jäseniksi. Sodan jälkeen oli edessä vielä monta suurta eheytystehtävää: karjalaisen siirtoväen asuttaminen, elämänmahdollisuuksien tarjoaminen rintamalta palaaville miehille ja jättiläismäisten sotakorvausten maksaminen. Eikä vähäinen ollut uuden kumouksen vaaran torjuminen.

Suojeluskunnan poikaosastolainen ja sotilaspoika Kertomus nuoruudesta Kiltamme jäsen Jorma Lehtinen liittyi suojeluskunnan poikaosastoon Kolhossa vuonna 1938. Kolho sijaitsee Tampere Haapamäki rautatien varrella kauniilla Ukonselän ja Kaijanselän välisellä kannaksella. Kolho äänestettiin vuonna 2010 TV1:n ohjelmassa Suomen parhaimmaksi paikaksi. Se oli ennen sotia ja on tänä päivänäkin vilkas ja toimelias kylä. Ennen talvisotaa suuri osa nuorista pojista kuului Kolhossa poikaosastoon. Kylä oli hyvin yhtenäinen ja samanmielinen. Se oli tehdasyhdyskunta, jossa kaikki toiminta keskittyi tehtaan ympärille. Tehtaassa valmistettiin myös lentokoneen siipiä. Siellä kaikki tunsivat toisensa ja toimivat yhdessä. Me poikaosastolaiset urheilimme paljon. Me hiihdimme, juoksimme ja kävimme usein soutelemassa isäni tekemällä veneellä. Olin osastolaisena useita kertoja suojeluskunnan ammunnoissa taulun edessä olevassa kaivannossa viittomassa osumien sijaintia tai heiluttamassa, että ohi meni. Siellä erään kerran minulle tapahtui onnettomuus. Yksi luoti osui metalliseen taulun kehikkoon ja kimposi siitä keskelle minun rintaani. Se oli kova isku. En kuitenkaan saanut merkittäviä vaurioita, vain mustelman rintaani. Talvisodan aikana osallistuin kahden veljeni kanssa ilmavalvontaan. Kylässä pelättiin silloin desantteja. Olin itsekin niitä etsimässä. Kaikki kyläläiset pitivät tuohon aikaan silmällä vieraita ihmisiä. Tehtaan suuressa keittiössä valmistettiin sotatalvena leipiä rintamalle vietäväksi. Olin mukana kuljettamassa niitä työntörattailla asemalle. Silloin meillä kaikilla oli suuri pula elintarvikkeista. Sotilaat kuitenkin olivat ensi sijalla. Minä sain niihin aikoihin tehtäväkseni yhdessä ystäväni Ollin kanssa kerätä kultaesineitä kylästä ja sen ympäristöstä. Me saimme mukaamme kilon paperipussin kumpikin ja lisäksi paperiarkeille kirjoitetut luettelot. Muistan vieläkin elävästi sen, että jokaisessa talossa, suuressa ja pienessä, meille annettiin kultasormuksia ja toisinaan kultakorujakin. He eivät hetkeäkään empineet. Silloin oli lunta ja minun paperipussini oli kostunut. Se repesi jo vähän ja minä pelkäsin, että kultaesineet putoavat ja katoavat. Silloin minä pujotin pussin kaulaaukosta puseron sisään, ja kiristin puseron helman vyön avulla ympärilleni. Se keino tepsi. Yhtään esinettä en kadottanut. Perheeni muutti vuonna 1941 Orivedelle. Liityin siellä heti saavuttuani sotilaspoikiin. Poikatoimintaa ohjasi uudessa asuinpaikassani opettaja, joka sai kaikki pojat innostumaan. Olin siellä muun toiminnan ohessa sankarihautajaisissa avustajana. Liityin saavuttuani myös sotilaspoikien orkesteriin. Se oli puhallinseitsikko. Minä soitin orkesterissa Es-alttoa. Sehän on se, kun basso sanoo hum niin altto sanoo pap paa. Silloin valssi soi. Haastattelu Olli Sorvettula

KEVÄTRETKELLÄ VIRKKALASSA Kiltamme kevätretki suuntautui tänä vuonna Lohjan Virkkalaan. Toukokuun 9. päivän aamuna kokoontui reipas joukko kiltalaisia tuttuun paikkaan Fennian eteen valmiina tutustumaan erikoiseen kohteeseen, yksityiseen sotamuseoon. Matkanjohtaja Kaarlo Männistö kertoi tietävänsä kohteesta ainoastaan sen, että museo on pieni. Lisäksi oli tiedossa esitelmä Mannerheim-ristin ritareista, oikeammin heidän haudoistaan. Ihana kevätilma lupasi onnistunutta matkaa. Perillä kohteessamme ensimmäisenä huomiomme kiinnittyi erikoiseen, kiinalaista pagodia muistuttavaan rakennelmaan koristelammikoineen ja niiden takana olevaan konttialueeseen. Arvailimme niiden tarkoitusta, mutta se selvisi myöhemmin. Ystävällinen isäntäpari Teija ja Kalervo Kaarre yhdessä lohjalaisen metsänhoitajan Heikki Lehtosen kanssa toivottivat retkeläiset tervetulleiksi. Hulppean huvilan vieressä olevan modernin rakennuksen rinteeseen kaivetussa alakerrassa oli varsinainen kohteemme, joka oli melkoinen yllätys. Sisällä oli kaukana nykypäivästä oleva interiööri; hirsisisusteinen korsu, jonka takaseinän ovesta kuljettiin juoksuhautaan ja melkoiseen asevarastoon. Isäntä esitteli lyhyesti museokokoelmansa syntyä. Teija ja Kalervo Kaarre ovat kumpikin karjalaista syntyperää ja tunsivät siksi kiinnostusta menetettyä Karjalaa kohtaan. Kumpikin oli myös harrastanut sotahistoriaa kirjallisuuden kautta. Niinpä he päättivät lähteä Karjalaan, kun se viimein oli mahdollista. Jo ensimmäisen retken jälkeen oli selvää, että se oli menoa nyt. Aktiivinen keräily sai vauhtia, mutta pian oli selvää, ettei tavaroita enää voinut säilyttää omissa yksityistiloissa, vaan kokoelmille piti rakentaa oma tila. Siinä samalla rakennettiin mosaiikkitaidetta tekevälle rouvalle yläkertaan ateljee. Museo esiteltiin MTV3:n ohjelmassa, mikä toi julkisuutta ja halukkaita vierailijoita. Kaikki esineet ovat nähtävissä ilman vitriinejä. Pienesineitä on paljon, samoin kirjoja, lehtiä ja eri tavoin tallennettuja dokumentteja ja elokuvia. Moni joukostamme kauhisteli, miten helppoa olisi pikkuesineiden siirtyminen vääriin taskuihin. Isäntä vakuutti, että ne, jotka haluavat hänen museoonsa tutustua, ovat kunnollista väkeä. Toivottavasti hänen luottamustaan ei väärinkäytetä! Ennen kuin ryhdyimme tutustumaan kokoelmiin, saimme kuulla lyhyen, mutta tiiviin esityksen Mannerheimristin ritareista. Heikki Lehtonen esitteli 230-sivuisen kirjansa Mannerheim-ristin ritareiden hautamuistomerkkejä. Hän on todella kulkenut Suomea ristiin rastiin ja kuvannut kaikki kyseiset muistomerkit. Onpa urakka vaatinut matkoja Suomen ulkopuolellekin aina Amerikkaa myöten, mistä löytyvät USA:n armeijassa myöhemmän uransa palvelleiden Olavi Ala-Kulpin ja Lauri Törnin haudat. Valitettavasti luovutetun Karjalan alueelle haudattujen leposijoja on tuhottu tai häpeällisesti turmeltu. Esitys sisälsi paljon muutakin tietoa Marskin ritareiden vaiheista, ja oli kaikkiaan niin tiivis paketti, että olisi ollut mukavaa saada se kirjallisena mukaan. Kirjoja sen sijaan oli halukkaiden ostettavana ja kyllä niitä ostettiinkin, sillä Heikki Lehtonen luovuttaa kaikki kirjansa myyntitulot Sotainvalidien Veljesliitolle käytettäväksi sotainvalidi- ja veteraanityön hyväksi tukemaan kotona asumista ja kuntoutusta. Hän maksaa omasta pussista kaikki kirjan paino- ym kustannukset. Kirjaa on painettu 2200 kappaletta, joista ennen meidän ostoksiamme oli enää 30 jäljellä. Esityksen päätteeksi näimme liikuttavan yksityiskohdan museon aarteista; kaksi Mannerheim-ristiä kunniakirjoineen, jotka Kalervo Kaarre oli hankkinut kokoelmiinsa. Jakauduimme kahteen ryhmään, joista toinen tutustui yläkerran ateljeehen, toinen syventyi sotahistoriaan esineistön kautta. Dearmatoituja jv-aseita on kunnioitettava määrä kasapanoksista ja Molotovin cocktaileista vanhaan Maxim-konekivääriin. Sodan aikana käytössä olleet kiväärimallit ja käsiaseet ovat varsin kattavasti esillä. Maksimin lisäksi löytyi muitakin sodanaikaisia konetuliaseita. Korsu puolestaan oli kuin kodikas sotapesä lottineen kaikkineen. Hyllyiltä löytyi Työmiestä ja kirjelehtiöitä. Korvikekupit lottamerkkeineen olivat kertomassa rintamaelämän pehmeämmästä puolesta. Yllätyin korsun nurkassa olevasta hotelli Helpotuksesta, eihän meillä ollut sellainen tapa, että ko tila olisi ollut sisällä. Tila oli kyllä aivan oikeaoppinen seinällä olevine tyttökuvineen, laudasta rakennettuine istuimineen ja sanomalehdestä repäistyine papereineen. Yllätys suureni, kun osoittautui, että puuverhoilua kääntämällä ja istuinkantta nostamalla siinä olikin ihan oikea, toimiva WC. Kas, nykyään sellainen täytyy yleisötilassa olla. Yläkerran ateljee sen sijaan oli valoisa ja moderni työ- ja näyttelytila mosaiikkitaiteilijalle. Teija Kaarre esitteli vilkkaasti töitään ja kertoi saaneensa kipinän mosaiikkityöhön ulkomaisista esikuvista, mutta varsinainen uppoutuminen siihen johtui hänen isänsä kuolemasta. Mosaiikit toimivat lohduttajana surutyössä. Alun perin harrastuksena alkanut työ vei tekijänsä kokonaan. Omien töidensä lisäksi hän vetää kursseja, joilla opastaa

kiinnostuneita mosaiikkien tekemiseen. Harrastuksen muuttuminen työksi, johti siihen, että hän tuottaa mosaiikkimateriaalin Kiinasta, johon kauppasuhteet jo olivat olemassa, Heidän perheyrityksensä nimittäin tuo ja valmistaa ilotulitusvälineitä. Siinä sitten selvisi alkuhämmästyksemme, kiinalaisen pagodin arvoitus. Kiinnostavan vierailumme päätteeksi otettiin vielä kuva isäntäväestä ja vieraista. Kotimatkalla pysähdyimme Lohjalla Länsi-Uudenmaan ammattiopiston Luksian ravintolaan kahville, jonka matkanjohtajamme oli varannut. Näytti sieltä myyntitiskiltäkin lähteneen herkkuja monen matkalaisen mukaan. Matka oli kaiken kaikkiaan taas erinomainen osoitus Kaarlo Männistön kyvystä löytää aina kiinnostavia retkikohteita. Siitä hänelle suuri kiitos. Tulkoon samalla esitettyä kiitos myös kuluneen toimintakauden erinomaisista luentotilaisuuksista. En yhtään ihmettele, että ne ovat niin suosittuja! Marika Porras Kaksi seinälaattaa Itsenäisyysjulistuksestamme on tänä vuonna kulunut 95 vuotta. Kuluneiden vuosien varrelta tulee mieleen moninaisia tapahtumia. Sellainen on tarina kahdesta seinälaatasta. Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud eli Ukko Pekka toimi marraskuussa 1914 Luumäen käräjillä kihlakunnanoikeuden puheenjohtajana. Oikeuden istunnot tapahtuivat Luumäen aseman lähellä tien varrella sijainneessa vaatimattomassa puutalossa. Kesken käräjiä Svinhufvud joutui pidätetyksi ja hänet kyyditettiin Siperiaan, jossa hän joutui olemaan runsaat kaksi vuotta. Syynä oli se, että hän ei suostunut noudattamaan niitä lakeja, joita Venäjän tsaari oli vahvistanut omaa maataan varten. Päästyään sitten olojen rauhoituttua takaisin kotimaahan Ukko Pekka toimi itsenäisyyssenaatin puheenjohtajana ja tasavallan kolmantena presidenttinä. Kun tuo mielestäni ainutlaatuinen rakennus oli vuosia uinunut täysin unhojen yössä, katsoin kesäluumäkeläisenä asian vaativan jotain toimenpiteitä. Tuota tapahtumaa kertovaa muistolaattaa koskenut muutaman vuoden takainen kirjallinen ehdotukseni johtikin sitten monien vaiheiden jälkeen siihen, että vaatimaton laatta talon seinässä on nyt kertomassa jälkipolville tuosta tapahtumasta. Toinen tarina seinälaatasta sijoittuu Helsingin keskustassa olevaan hotelli Torniin. Sanottu rakennus oli jatkosodan aikana useita vuosia kokonaan Saksan armeijan käytössä. Syksyllä 1944 tilanne muuttui täysin, sillä sodan päätyttyä Torniin majoittui Liittoutuneiden valvontakomissio, joka muodostui lähes täysin puna-armeijan asepuvussa olleista miehistä. Tämä vaihe päättyi vuonna 1947. Kun pari vuotta sitten kuljin Yrjönkatua pitkin Tornin ohitse, näin sen ovenpielessä jonkin laatan. Lähemmässä tarkastelussa ilmeni, että se kertoi tuosta valvontakomission asumisjaksosta talossa. Tämän vuoksi en voinut olla tiedustelematta hotellin johdolta, miksi vain siitä kerrotaan laatalla. Kirjeeseeni en saanut koskaan vastausta, mutta se johti kuitenkin tavoitteeseeni siten, että tuon jälkeen valvontakomissiosta kertonut laatta on poistettu paikaltaan. Pentti Lehtola Sotilaspoika Ikämiessuojeluskunnasta.

KYLPYLÄRETKI PÄRNUUN Tänäkin keväänä, pitkän perinteen mukaisesti, joukko kiltamme jäseniä lähti virkistymään Vikingkylpylään Pärnuun. Omasta joukosta ei aivan tarvittavaa määrää osanottajia löytynyt, mutta monivuotinen yhteistyö Suomen inkeriläisten kanssa lisäsi joukkoa niin, että matka toteutui. Kari Kerstinen toimi matkanjohtajana. Kerrankin matkanjohtaja, jonka ääni kuului matkalaisten innostuneen pulinan yli! Minä olin ensimmäistä kertaa tällaisella matkalla, myös matkaseura oli tuoreelle kiltalaiselle uusi. Viron matkojen ikävin osuus on mielestäni laivamatkat, mutta matkaseurani teki tästä osuudestakin kiinnostavan. Kiitos teille! Rutinoituneille Vikingin kävijöille kaikki oli tuttua, mutta minä olin kyllä alkuvaiheissa aika lailla pihalla. Matkaesitteessä oli hiukan väheksyvä maininta Vikingin ruoan kotitekoisuudesta. Minä olin ensimmäisenä iltana mukavasti yllättynyt ruuan mausta ja juuresraasteiden ynnä muiden lisukkeiden moninaisuudesta. Olin vahingossa täysihoidossa, mitä hiukan harmittelin, mutta käytännössä se osoittautui hyväksi ratkaisuksi laiskalle kylpylävieraalle. Lääkärintarkastus oli kuin vanhasta neukkuelokuvasta. Tietokoneet ja muut pelit kyllä löytyivät tohtorin pöydältä, mutta käyttäjän tekniikka oli yksipuolueen yksisormisuuden ajalta. Kun tohtorilla ikääkin näytti olevan runsaasti ja päivä oli varmaan ollut työntäyteinen klo 20 mennessä, uupumustila oli ilmeinen. En voi väittää tunteneeni suurta luottamusta. Siksi yllätys olikin melkoinen, kun tietokone sylki ulos järkevän ja tositarpeellisia hoitoja sisältävän aikataulun tulevaksi viikoksi. Tämä raviraamat eli hoitokirja olikin sitten raamattuni, jonka mukaan elin. Kun itse vielä ostin joukon hemmottelupalveluita, täytyy sanoa, että oli kiireinen lepoloma. On jännittävää huomata, miten nopeasti ihminen laitostuu. Kun koko aika pyörii kirjaimellisesti oman napansa ympärillä, ei oikein löydä tarmoa hakeutua kulttuuririentoihin tai lisäliikuntaan. Olin varannut vaikka mitä virkistystä mukaani, mutta käyttämättä jäivät, niin kuin Pärnun kulttuuritarjontakin. Alkupäivien kylmä, sateinen ja tuulinen ilma eivät kovasti houkutelleet ulos, mutta kun aurinko sitten suvaitsi näyttäytyä, lähdin sauvoineni tutustumaan vanhaan, pieneen ja hyvin viehättävään kaupunkiin. Keskustaa on kohennettu tuntuvasti. Vanhoja kauniita rakennuksia on restauroitu ja uuttakin rakennetaan. Viron viime aikojen karu taloudellinen tilanne näkyy parhaiten parin valtavan uudisrakennustyömaan hylkäämisenä. Siinä ne nyt todistavat talouskasvun ajan hurjasta epärealismista. Eivät kyllä kauniilta näytä neuvostoajankaan muistomerkit. Vielä on paljon tehtävää ennen kuin Pärnu pääsee sotaa edeltäneeseen loistoonsa, mutta tarvitaan paljon ulkomaisten kylpyläturistien rahaa. Pärnun keskusta ei kerro koko kaupungin tilannetta. Bussin ikkunasta näkyi aika lohduton todellisuus. Työttömyys on suuri ongelma, koska neuvostoajan suuret teollisuuslaitokset on lakkautettu ja uutta teollisuutta ei ole vastaavasti kehittynyt. Toisaalta kaupunkia ympäröi ulkomaisten yritysten rypäs kuin Tallinnassa, pienempi vain. Välillä tuntui, että ajoimme Kehäkolmosella. Kylpylän palveluita kuvaa parhaiten sana asiallinen. Mitään luksusta aitoa tai valheellista ei löydy, mutta hoidot ovat pätevissä käsissä ja paikat ovat siistejä. Virolainen palvelukulttuuri on kuin Suomesta, sitä ei oikein ole. Mutta se ei tarkoita, etteivätkö yksittäiset ihmiset, kuten esimerkiksi hierojani, olisi hyvin herttaisia ja ystävällisiä pätevyyden lisäksi. Tämän kylpyläkokemuksen jälkeen saatan hyvinkin lähteä uudelleen. Paluumatkalla paikallinen oppaamme osoittautui paremmaksi kertojaksi kuin menomatkalla. Hän kertoi aika karuja kokemuksia neuvostoajan vaiheista muun asiantuntevan historian ohessa. Kari esitti hyviä lisäyksiä sota-ajan tapahtumista. Matkatavara-show Tallinnan satamassa oli ainoa miinusmerkki koko retkeltä, eikä sekään miinus kovin pitkä ole. Ainoa ikävä asia itselleni oli ääneni katoaminen, mikä haittasi sosiaalista kanssakäymistä. Se oli suuri harmi, koska olisi ollut hyvä tilaisuus tutustua paremmin omaan väkeen sekä inkeriläisiin paluumuuttajiin. Muutamaa rouvaa ehdin haastatella. Täytyy sanoa, että kertomukset kaikessa koruttomuudessaan olivat puistattavia. Erityisesti jäi mieleeni lasten kohtelu sekä saksalaisten että neuvostojoukkojen miehityksessä. Nämä rouvat olivat silloin 10-12 -vuotiaita. Kiitollisia he olivat Suomelle, se tuli voimakkaasti esiin. Kyllä meilläkin on syytä olla kiitollisia, siitä miten kansamme vältti inkeriläisten kohtalon. Marika Porras

MANNERHEIMIN RATSASTAJAPATSAS Kuten tiedämme, Aimo Tukiaisen veistämä marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas pystytettiin vuonna 1960 Helsingin postitalon aukiolle. Patsaalle oli ehdolla myös muita paikkoja Helsingin keskustassa. Ylemmässä kuvassa on arkkitehti Aarne Ervin ehdotus jo vuodelta 1940, jonka mukaan patsas olisi tullut pystyttää Mannerheimintielle, eduskuntatalon eteen. Tämän ehdotuksen on esittänyt mm Hakkapeliitta-lehti n:o 30/1940. Alemmassa kuvassa on Aimo Tukiaisen toteuttama patsas lopullisella paikalla. Lähteet: Hakkapeliitta 30/1940 Suomalaiset sotamuistomerkit, 1998 Raimo Berkan

Oletko maksanut killan jäsenmaksun? Hyvät kiltasisaret ja kiltaveljet Vuoden 2012 jäsenmaksujen eräpäivä oli 31.3.2012. Jos et ole vielä jäsenmaksuasi maksanut, on aika suorittaa maksu SAMPO PANKIN tilille FI08 8000 1370 1261 05. Tarkista siis lehden osoitetarrasta jäsennumerosi ja katso, onko se alla olevassa maksamattomien jäsennumeroluettelossa (tilanne 5.5.2012). Jos näin on, maksa jäsenmaksu mahdollisimman pian. Merkitse maksun viitenumeroksi jäsennumerosi. Jos Sinulla on kysyttävää, ota yhteyttä rahastonhoitajaan, Hannu Saloniemi 0400 701 533. Jäsenmaksun suuruus on 30.00, puolisot maksavat yhteensä 50.00. Ainaisjäsenmaksu on 180. Mahdolliset (pienetkin) tukimaksut jäsenmaksun lisäksi ovat perinnekillallemme hyvin tervetulleita. Niitä ovatkin useat killan jäsenet maksaneet, kiitos niistä! On myös mahdollista, että killan jäsen, jolle tämä Kiltaviesti on osoitettu, on jo kutsuttu viimeiseen iltahuutoon, eikä suruviesti ole tullut killan tietoon. Siinä tapauksessa toivomme tämän lukijalta yhteydenottoa joko jäsenrekisterin hoitajaan Marika Porrakseen (Ratapihantie 9 D 1, Helsinki, 040 5287397, marika.porras@kolumbus.fi) tai rahastonhoitajaan Hannu Saloniemeen (Välitalontie 54, 00660 Helsinki, 0400 701 533, hannu.saloniemi@helsinki.fi). Kiitos. Hyvää kesää kaikille! Hannu Saloniemi rahastonhoitaja, puh. 0400 701533 190062 190693 191391 191896 192361 192882 193483 194301 194848 195423 190130 190758 191443 191906 192390 192950 193519 194356 194851 195520 190143 190839 191456 191922 192400 192992 193580 194372 194860 195533 190198 191469 191980 192497 193014 193629 194411 194880 195588 190266 190910 191472 192028 192552 193030 193661 194453 194903 195643 190305 190923 191524 192044 192617 193085 193726 194479 194958 195685 190347 190978 191605 192057 192620 193108 193742 194505 194961 195701 190376 191032 191647 192109 192633 193182 193917 194518 195070 195805 191676 192112 192657 193218 193988 194550 195096 195818 190402 191197 191692 192125 192675 193221 194026 194673 195106 195850 190431 191223 191744 192206 192688 193289 194097 194699 195216 195889 190457 191317 191786 192222 192730 193292 194107 194754 195261 195902 190525 191320 191854 192235 192743 193315 194110 194767 195313 196312 190635 191333 191867 192248 192756 193360 194136 194770 195368 190680 191362 191883 192280 192840 193441 194291 194806 195397

PÄÄKAUPUNKISEUDUN SOTILASPOIKIEN JA PIKKULOTTIEN PERINNEKILTA RY Suojeluskunta- ja sotilaspoikatoiminnan 1928 1944 perinteitä vaalivan perinnekiltojen liiton jäsen Pääkaupunkiseudun sotilaspoikien ja pikkulottien perinnekilta ry Killan kotisivut osoitteessa: www.sotilaspojat.fi Jäsenasiat/Osoitemuutokset Marika Porras Ratapihantie 9 D 1, Helsinki Puh 040 5287397 E-mail: marika.porras@kolumbus.fi