Hoitokalastustarpeen arviointi Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevalla Evijärvellä Kaisa Kontas Ympäristötieteiden laitos Akvaattiset tieteet Helsingin yliopisto Tammikuu 2017
Tiedekunta Fakultet Faculty Bio- ja ympäritötieteellinen tiedekunta Tekijä Författare Author Kaisa Susanna Kontas Työn nimi Arbetets titel Title Hoitokalastustarpeen arviointi Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevalla Evijärvellä Oppiaine Läroämne Subject Akvaattiset tieteet Työn laji Arbetets art Level Kandidaatin tutkielma Tiivistelmä Referat Abstract Laitos Institution Department Ympäristötieteiden laitos Aika Datum Month and year Tammikuu 2017 Sivumäärä Sidoantal Number of pages 20 Monet suomalaisista järvistä rehevöityvät kiihtyvää tahtia vesistöihin päätyvien ulkoisten ravinnevirtojen kasvaessa. Rehevöityvän järven ongelmia pyritään usein hoitamaan erilaisin kunnostusmenetelmin. Eräs tavallisimmista järvillä käytettävistä kunnostusmenetelmistä on hoitokalastus. Hoitokalastuksessa tähdätään ravintoketjun muokkaamiseen särkikalaa poistamalla. Tavoitteena on lisätä kasviplanktonia laiduntavan eläinplanktonin määrää. Pienentyneen planktivoristen kalojen tiheyden myötä eläinplanktoniin kohdistuva predaatiopaine laskee ja niiden tehokkuus hyödyntää kasviplanktonia paranee. Hoitokalastus on usein osa laajempaa järven biomanipulaatiota, jolloin toimenpiteisiin lisätään mm. petokalaistutuksia. Elinvoimainen petokalakanta pitää planktivoristen kalojen kantaa kurissa vahvistaen eläinplanktonkannan voimistumista. Hoitokalastuksella voidaan pyrkiä vähentämään myös bioturpaation kautta pohjasta ravinteita vapauttavien kalojen tiheyttä ja sen myötä liukoisen fosforin vapautumista vesipatsaaseen. Hoitokalastustarpeen arvioimiseksi tulee järven tilasta ja kalakannasta olla tietoa. Kirjallisuudessa on esitetty useita hoitokalastustarpeeseen viittaavia tekijöitä, kuten särkikalojen ja petokalojen osuus, sekä verkkokohtaisen yksikkösaaliin suuruus. Evijärvellä toteutettiin verkkokoekalastukset, joiden tuloksiin hoitokalastustarpeen arvio pohjaa. Evijärven koekalastuksissa särkikalojen osuus oli runsas ja petokalojen osuus kohtalainen. Verkkokohtaiset yksikkösaaliit olivat suurehkot. Koekalastusten perusteella Evijärvellä olisi jonkinlaista, joskaan ei voimakasta tarvetta hoitokalastukselle. Hoitokalastuksen toteuttaminen matalalla ja repaleisella Evijärvellä ei olisi kovin kustannustehokasta. Parempi menetelmä siellä olisi panostaa petokalakantojen vahvistamiseen mm. haukien (Esox lucius) kutualueiden hoitamisen kautta. Avainsanat Nyckelord Keywords Hoitokalastus, järvien kunnostus, biomanipulaatio, ravintoketjukunnostus, verkkokoekalastus, petokalaistutus, Evijärvi Ohjaaja tai ohjaajat Handledare Supervisor or supervisors Jyrki Lappalainen Säilytyspaikka Förvaringställe Where deposited Muita tietoja Övriga uppgifter Additional information
Sisällys 1. Johdanto... 1 1.1. Järven kalakannan ja lajiston suhteiden arviointi... 1 1.2. Järvien kunnostus... 2 1.3. Biomanipulaatio... 2 2. Aineisto ja menetelmät... 4 2.1. Evijärvi... 4 2.2. Verkkokoekalastusten toteutus... 5 3. Tulokset... 7 4. Tulosten tarkastelu... 10 5. Hoitokalastustarpeen arviointi... 12 6. Johtopäätökset... 14 Lähteet... 15
1. Johdanto Monet suomalaisista järvistä, etenkin maatalousvaltaisella alueella sijaitsevista, ovat rehevöitymässä voimakkaan ympäröiviltä alueilta tulevan ulkoisen ravinnekuormituksen vuoksi. Ulkoisen kuormituksen vähentäminen onkin tehokkain keino parantaa järven tilaa sekä pienillä, että suurilla, matalilla järvillä. Suurilla järvillä monet kunnostusmenetelmät, kuten sedimentin ruoppaus, ovat hankalia ja kalliita toteuttaa, näin on myös hoitokalastuksen suhteen. Kalasto usein myös reagoi nopeasti ulkoisen kuormituksen vähentämiseen särkikalojen osuuden pienentyen. Hoitokalastusta ei välttämättä tarvita, jotta kalastossa saadaan muutoksia aikaiseksi, jos ulkoista kuormitusta saadaan vähennettyä (Jeppesen ym. 2007). Hoitokalastus ravintoketjukunnostuksen osana ja pohjasedimentin bioturbaation vähentämiseksi on kuitenkin hyvin tavallinen järven kunnostusmenetelmä monilla suomalaisilla järvillä. Etenkin erittäin ravinnerikkaissa järvissä kunnostustoimenpiteitä voidaan joutua toistamaan useita kertoja. Toimenpiteitä tulisi ennemminkin pitää ylläpitävinä jatkuvina hoitotoimina kuin kerta panostuksena järven tilan parantamiseksi (Sondergaard ym. 2007). Tästä johtuen järvellä tehtävät kunnostustoimenpiteet vaativat sitoutumista ja pitkäjänteistä työtä. Hoitokalastusta voidaan joutua tekemään useiden vuosien ajan. Pitkä intensiivinen kalastusjakso voidaan joutua toistamaan yllättävän nopeaa, jos järven ravinnepitoisuuksissa ja ulkoisen kuormituksen voimakkuudessa ei saada muutoksia aikaan. 1.1. Järven kalakannan ja lajiston suhteiden arviointi Järven kunnostukseen liittyvän hoitokalastustarpeen arvioimiseksi tulee järven kalastosta olla riittävän kattava käsitys. Parhaassa tapauksessa arvion tulisi pohjata tarkkaan kalakanta-arvioon, mutta jopa yhden kesän verkkokoekalastus saattaa riittää antamaan kuvan lajien runsaussuhteista (Olin ym. 2014). Kalakannan runsauden tarkkaan arviointiin vaaditaan useamman vuoden runsausarvio sekä kalojen ikä- ja kasvumäärityksiä. Järven kalakannan perusteelliseen arviointiin tulisi myös käyttää useampaa pyyntimenetelmää kuten koekalastusverkkoja, troolia ja sähkökalastusta, sillä eri kalalajit ja kokoluokat jäävät erilaisiin pyydyksiin eri tavoin. Monipuolista menetelmien yhdistämistä käytetään kuitenkin suhteellisen harvoin korkeiden yhteiskustannusten vuoksi. Useita paneelikokoja sisältävä koekalastusverkko on kustannustehokas kalalajisuhteiden arviointiin (Kurkilahti ym. 1996), jos samalla tiedostetaan myös sen puutteet ja otetaan ne huomioon lopullista arviota tehdessä. Verkkokoekalastus ei toimi kaikille lajeille yhtä tehokkaasti, vaan pyytää tiettyjä lajeja enemmän ja täten vääristää lajisuhteita. Kiiski (Gymnocephalus cernuus), särki (Rutilus rutilus), salakka (Alburnus alburnus) ja pasuri (Blicca bjoerkna) ovat yleensä hyvin 1
edustettuina verkkokalastussaaliissa, mutta muun muassa kuha (Sander lucioperca), lahna (Abramis brama) ja sulkava (Ballerus ballerus) ovat paremmin edustettuina troolauksessa (Olin ym. 2003). Ahvenen (Perca fluviatilis) ja särjen kaltaiset pitkulaiset, matalat lajit tarttuvat hyvin verkkoon yrittäessään uida verkon läpi ja tarttuvat kidusten takaa niskan korkeimmasta kohdasta kiinni (Reis ym. 1999). Iso lahna on on niin korkea, että sen tarttuminen verkkoon jumiutumalla heikkenee. Hauki on passiivinen kala, joka usein odottaa saalistaan matalikolla mieluiten vesikasvuston seassa, joten se ei jää verkkoihin saaliiksi kovin helposti (Olin ym 2002). Koekalastusverkot lasketaan standardin mukaisesti syvemmälle kuin 1,5 m (Olin ym. 2014), mikä osaltaan heikentää matalikossa viihtyvän hauen saaliiksi jäämisen todennäköisyyttä. 1.2. Biomanipulaatio Eri keinoin koko järven ravintoverkkoon vaikuttamista, perustuottajista petokaloihin, kutsutaan biomanipulaatioksi. Biomanipulaation tavoitteena on yleensä parantaa petokalakantoja ja eläinplanktonkoostumusta, saada kasviplanktontuotantoa laskemaan ja lisätä makrofyyttien peitteisyyttä ja kokonaisuudessaan siirtää järven tila kasviplanktonin dominoivasta samean veden tilasta vaihtoehtoiseen makrofyyttien dominoivaan kirkkaan veden tilaan (Perrow ym. 1997). Myös biomanipulaation onnistumisen kannalta on järven ulkoista ravinnekuormitusta saatava hillittyä (Kasprzak ym. 2002). Rehevöityneiden järvien ongelmana on usein leväkukinnat, joiden hillitsemiseksi pyritään parantamaan järven eläinplanktonkoostumusta kasvattamalla suurten laiduntavien lajien ja yksilöiden osuutta ja tiheyttä. Hoitokalastus toteutetaan yleensä osana ravintoketjukunnostusta, millä tähdätään eläinplanktonia syövien kalojen vähentämiseen ja näin laajennetaan kasviplanktonia kurissa pitävän eläinplanktonin elintilaa, minkä seurauksena kasviplanktoniin kohdistuu voimakkaampi predaatiopaine. Tutkimuksissa on kuitenkin huomattu, että särkikalojen harventaminen ei välttämättä muuta järven eläinplanktonkoostumusta, vaan saattaa hillitä järven kasviplanktonkukintoja ravinteiden kierron vähentymisen kautta. Särkikalakannan pienentyessä ravinteiden kulkeutuminen litoraalista pelagiaaliin, sekä vapautuminen pohjasedimentistä laskevat (Horppila ym. 1998). Osana ravintoketjukunnostusta usein toteutetaan myös kalaistutuksia. Järven petokalakannan ollessa vahva saadaan planktonia syövien kalojen populaatio pidettyä kurissa ja vahvistettua ravintoketjun halutunsuuntaista toimintaa. Haukien istuttaminen on tehokas keino ravintoketjukunnostuksessa. Norjalaisella järvellä haukiistutukset vaikuttivat myös alempiin trofiatasoihin (Sondegaard ym. 1997), vaikka korkeamman trofiatason vaikutusten on ajateltu vaimenevan alaspäin mennessä ja 2
top-down teorian toimivan parhaiten ja ainoastaan lyhytaikaisesti matalissa järvissä, joiden ravinnepitoisuus ei ole erityisen korkea (Benndorf ym. 2002). Kyseisessä tapauksessa särkikalakanta laski ja eläinplanktontiheys kasvoi, etenkin Daphnia sp. vesikirppujen osalta, sekä klorofylli-a että ravinnepitoisuudet laskivat (Sondegaard ym. 1997). Tämä osoittaa, että hauki pystyy vaikuttamaan ravintoketjun rakenteeseen perinteisen top-down teorian tavalla. Vaikutukset ravintoketjuun eivät kuitenkaan olleet pitkäaikaisia. Järvessä, jossa haukipopulaatio on luontaisesti voimakas, on hauen läsnäololla todennäköisesti merkittävä vaikutus litoraalin särkipopulaation voimakkuuteen. Ahvenen varhaisessa iässä siirtyminen kalaravintoon auttaa hillitsemään nuoren särkikalakannan voimistumista ja vähentää täten myös vanhempien särkikalojen määrää. Voimakkaan kalaravintoa kuluttavan ahvenkalakannan muodostuminen järveen auttaa biomanipulaation onnistumisessa ja särkikalakannan kurissa pitämisessä (Kasprzak ym. 2002). Kuhan tehokkuus särkikalakannan säätelijänä ei tapahdu voimakkaimmin predaation kautta, sillä kuha usein viihtyy pelagiaalissa, jolloin särki siirtyy turvaan litoraaliin. Litoraalissa särki kuitenkin altistuu mm. ahvenen predaatiolle (Brabrand ym. 1993). Kokonaisuudessaan kuha saattaa läsnäolollaan vähentää särkipopulaation voimakkuutta pakottaen sen siirtymään litoraaliin, jolloin se pystyy hyödyntämään pelagiaalin planktonravintoa heikommin (Peltonen ym. 1996), sekä kasvattamalla särkeen kohdistuvaa predaatiopainetta ja ajamalla sen ahtaammalle (Brabrand ym. 1993). Rehevimmissä järvissä särki muodostaa suuremman osuuden kuhan kalaravinnosta, kun taas hieman alhaisemman fosforipitoisuuden järvissä ahvenen osuus on suurempi (Keskinen ym. 2004). Särki pärjää paremmin rehevämmissä järvissä, joten järven fosforipitoisuuden noustessa on oletettavaa, että särjen osuus kuhan ravintokohteena kasvaa. Kuhan on huomattu saattavan suosia ahventa ravintokohteena (Peltonen ym. 1996), joka saattaa johtua siitä, että ahvenen ja särjen ollessa runsaita särki siirtyy kilpailun vuoksi litoraaliin ja ahven dominoi pelagiaalissa (Horppila ym. 2000). Kuhaistutukset särkikalakannan hillitsemiseksi eivät välttämättä toimi kuhan predaation kautta, vaan predaatiopaineesta johtuvan habitaatin vaihdoksen ajaessa särkipopulaation ahtaammalle. Kuhan suosiessa ahventa, ahvenen kuitenkin itsekin ollessa tehokas kalaravinnon kuluttaja, saattaa kuhan läsnäolo jopa heikentää särjen ravintokohteeksi joutumista. Kuha toisaalta saattaa ajaa ahvenen pelagiaaliin särjen kanssa, jolloin ahvenen predaatiopaine taas kohdistuu särkeen. Työn tavoitteena on selvittää verkkokoekalastuksen avulla Evijärven kalaston rakennetta, jotta järven kunnostushankkeen puitteissa suunnitellun hoitokalastuksen tarvetta voitaisiin arvioida tarkemmin. Lähtöoletuksena on että järven kalasto on särkikalavaltaistunut ja hoitokalastus voisi olla tarpeen järvellä tehtävien muiden kunnostustoimenpiteiden ohessa. 3
2. Aineisto ja menetelmät 2.1. Evijärvi Evijärvi sijaitsee Etelä-Pohjanmaalla Evijärven kunnassa hyvin metsä- ja suovaltaisella alueella. Se kuuluu Ähtävänjoen vesistöön. Suurin tulouoma on Lappajärvestä laskeva Välijoki ja luusua on Ähtävänjoki. Evijärvi kuuluu tyyppiin Matalat humusjärvet, minkä perusteella järven ekologinen tila luokitellaan tyydyttäväksi keskiselän vedenlaatutietojen perusteella (Kontas 2016). Lahtialueilla tila vaihtelee hyvästä jopa huonoon. Kokonaisfosforipitoisuus vaihtelee järven eri osien välillä noin 30 190 µg/l ja kokonaistyppipitoisuus 660 1900 µg/l välillä (Kontas 2016). Ongelmana Evijärvellä, kuten monilla muillakin suomalaisilla järvillä, on ulkoinen kuormitus ja sen voimistama rehevöitymiskehitys, sekä veden värin tummuminen ja pohjan liettyminen metsä- ja suoalueilta tulevan lisääntyneen humus- ja kiintoainekuorman johdosta (Kontas 2016). Evijärvi on padottu ja säännöstelty. Evijärven vedenkorkeus vaihtelee tavallisesti noin välillä N60 + 61,55 61,8. Säännöstelyn yläraja on korkeudella N60 + 62,15 m ja alaraja N60 + 61,40 m (Syvänen ym. 2007). Evijärven alapuolisella padolla sijaitsee kalaportaat, mutta Evijärveen laskevan Välijoen yläosassa, Lappajärveä säätelevällä padolla, ei ole kalaportaita. Kalojen vaelluksesta Evijärven alapuolisen Ähtävänjoen ja Evijärven välillä ei ole tietoa. Säännöstelyn vaihtelut ovat niin pieniä, että ei säännöstelyllä ole huomattu olevan ainakaan suurta vaikutusta esimerkiksi hauen kutuun kutualueiden kuivuessa talvijuoksutuksien vuoksi. Järvellä tehdään kalan kompensaatioistutuksia vuosittain patoamisen vuoksi, joilla pyritään kattamaan patoamisesta kalakannalle aiheutuvat haitat. Järveen istutetaan vuosittain siikaa (Coregonus lavaretus) ja taimenta (Salmo trutta), sillä niiden on ajateltu palvelevan vapaa-ajan kalastajien intressejä. Yksikesäistä planktonsiikaa on istutettu vuosittain 15 000 kpl ja 3 4 vuotiasta, 25 cm pituista taimenta 450 kpl (Alaja 2015). Siika ja taimen eivät vaikuta pärjäävän Evijärvessä kovin hyvin ja osittain sen vuoksi kompensaatioistutuksia ollaan järven kalastuskuntien toiveesta vaihtamassa siian osalta kuhaan. Evijärven kalastosta on jonkin verran tietoa ennalta, mutta koko järven kattavia koekalastuksia ei ole aikaisemmin tehty. Vapaa-ajankalastajille on tehty kalastuskyselyitä osana säännöstelystä johtuvaa istutus- ja tarkkailuvelvoitetta ja pienimuotoista verkkokoekalastusta järven alueella toimivien jätevedenpuhdistamoiden vuoksi. Kalastuskyselyiden perusteella Evijärven tavallisimmat saalislajit ovat ahven, hauki, särki ja lahna, jotka kattavat noin 78 98 % kalastuskyselyiden saalisosuudesta. Hauki ja ahven arvostetumpina saaliskaloina muodostavat suuremman osuuden noin 55 65 %, särkien ja lahnojen osuuden jäädessä hieman pienemmäksi (Alaja 2015). 4
Evijärvellä on toteutettu Nordic-tutkimusverkoilla vuosina 2010 ja 2014 pienimuotoiset verkkokoekalastukset sekä Kniivilänlahdella, että Jokisuunlahdella Evijärven ja Lappajärven jätevedenpuhdistamoiden vuoksi. Koekalastusten biomassan mukainen verkkokohtainen kokonaissaalis vaihteli 2,8 3,5 kg välillä ja lukumääräinen verkkokohtainen kokonaissaalis oli 105 183 kpl / verkko. Saaliin särkikalojen osuus oli 52 76 % ja petokalojen osuus 19 37 %. Etenkin ahvenet ja särjet olivat melko pieniä (Sivil 2016). 2.2. Verkkokoekalastusten toteutus Evijärvi on 28 km 2 laaja, mutta matala, runsassaarinen ja repaleinen järvi. Alle yhden metrin syvyisten alueiden pinta-ala on noin 1500 hehtaaria. Standardinmukaisissa verkkokoekalastuksissa verkot lasketaan syvyysalueille 1,5 m, joten koekalastuksissa mukana olevien alueiden pinta-ala on Evijärvellä vain noin 1000 hehtaaria. Suurin syvyys on 3,8 m ja > 3 m syvien alueiden pinta-ala on noin 47 ha. Syvyyden vuoksi standardin mukainen pyyntiponnistus olisi 40 verkkoyötä. Koekalastukset kuitenkin toteutettiin standardin mukaisella menetelmällä järvelle, jonka syvyys on < 3 m, sillä syvempien alueiden pinta-ala ei ole kovin suuri (Olin ym. 2014). Pyyntiponnistus oli yhteensä 32 verkkoyötä. Verkkokoekalastukset toteutettiin 3-13.7.2016 yhteensä kuutena yönä. Neljänä yönä verkkoja oli kerralla viisi kappaletta ja kahtena yönä kuusi. Koekalastukset toteutettiin ELY-keskukselta lainatuilla tutkimuskäyttöön tarkoitetuilla Nordic-yleiskatsausverkoilla (Kuva 1), joissa on eri silmäkoon paneeleita kattavan saalisotoksen saamiseksi. Saaliin kokonaispaino punnittiin ja korkeintaan kymmenen yksilöä mitattiin yhden senttimetrin tarkkuudella lajikohtaisesti jokaisesta verkkopaneelista (Olin ym. 2014). Kuva 1. Nordic koekalastusverkon koko ja paneelien järjestys, sekä solmukoot (Olin ym. 2014). 5
Verkkojen laskupaikat arvottiin etukäteen ruudutetulle kartalle (Olin ym. 2014). Verkot laskettiin illalla klo 19.00 ja nostettiin aamulla klo 07.00. Verkot laskettiin alueittain Evijärven laajuuden vuoksi (Kuva 2). Joidenkin verkkojen laskupaikkoja jouduttiin muokkaamaan mm. karikkoisen alueen vuoksi. Verkot laskettiin pääsääntöisesti syvyyskäyrän mukaisessa suunnassa (Olin ym. 2014). Kuva 2. Laskujärjestyksen mukainen aluenumerointi ja koekalastusverkkojen sijainnit. 6
3. Tulokset Verkkojen välillä samana koekalastuspäivänä oli voimakasta vaihtelua kokonaissaaliissa. Myös päivien välillä oli vaihtelua (Kuva 3). kpl g 200 6000 150 5000 4000 100 3000 50 2000 1000 0 0 4.7. 5.7. 6.7. 7.7. 12.7. 13.7. 4.7. 5.7. 6.7. 7.7. 12.7. 13.7. Kuva 3. Saaliit verkoittain eri päivinä lukumäärän (vasen) ja painon suhteen (oikea). Verkkokohtaiset saaliit vaihtelivat sekä kappalemäärittäin että saaliin kokonaispainon suhteen. Alimmillaan yhden verkon saalis oli 25 kalaa ja kokonaispaino 602 g, kun taas suurimmillaan 184 kalaa ja 5192 g (Taulukko 1). Taulukko 1. Saaliit verkkoyksiköittäin (kalojen lukumäärä ja kokonaispaino). Verkkonumerot kuvassa 3. Saalis verkko nro. 4.7. 5.7. 6.7. 7.7. 12.7. 13.7. Lkm. 1. 6. 11. 16. 21. 27. 64 101 151 28 149 69 Paino (g) 1201 5192 620 1248 3833 1247 Lkm. 2. 7. 12. 17. 22. 28. 112 99 59 47 83 69 Paino (g) 2942 2427 2469 839 1870 2097 Lkm. 3. 8. 13. 18. 23. 29. 184 76 25 83 75 121 Paino (g) 3571 2548 602 2104 1741 3398 Lkm. 4. 9. 14. 19. 24. 30. 129 106 40 127 54 101 Paino (g) 3721 1910 2130 2274 1627 2748 Lkm. 5. 10. 15. 20. 25. 31. 145 87 62 158 37 101 Paino (g) 2896 2696 1816 4136 890 2906 Lkm. 26. 32. 48 65 Paino (g) 1130 1238 Tot lkm/ d 634 469 337 443 398 461 Tot g/ d 14331 14773 7637 10601 9961 12396 7
Koekalastusten saalislajit olivat ahven, kiiski, hauki, kuore, särki, salakka, lahna, suutari (Tinca tinca) ja säyne (Leusiscus idus). Ylivoimaisesti runsaimmat lajit lukumäärällisesti olivat särki ja ahven, joiden molempien kokonaismäärä nousi reilusti yli tuhanteen kalaan. Ahvenen osuus kokonaissaaliista oli lukumäärän mukaan 44 % ja särjen osuus 47 %. Vaikka kiiskeä, salakkaa ja lahnaa oli myös melko paljon, oli muiden lajien osuus vain 3 %. Kokonaispainon mukaisesti tarkasteltuna ahven ja särki olivat edelleen runsaimmat saalislajit, mutta ero näiden kahden lajin välillä kasvoi ja särki laski toiseksi runsaimmaksi lajiksi. Ahvenen osuus kokonaissaaliista oli 43 % ja särjen osuus 38 %. Painon mukaan tarkasteltuna lahnan osuus nousi 11 %, mutta muiden lajien osuus pysyi alhaisena 3 %. Ahvenen keskipituus oli 11 12 cm ja särjen 12 cm, joten runsaimmat saalislajit olivat kooltaan melko pieniä (Taulukko 2). Taulukko 2. Saaliin lukumäärät ja painot lajeittain prosentti - osuuksineen, sekä lajien keskipituudet lkm. lkm. -% g g -% keskipituus (cm) Ahven 1254 44 30834 43 11 12 Kiiski 95 3 325 0 6 7 Hauki 2 0 1150 2 46** Kuore 5 0 12 0 6 7 Särki 1344 47 27743 38 12 Salakka 88 3 1200 2 12 13 Lahna 65 2 7659 11 20 21 Suutari 1 0 1257 2 40* Säyne 1 0 1887 3 47* Yhteensä 2855 72067 *huomaa saaliin lukumäärä Painon mukainen keskimääräinen yksikkösaalis oli 2,3 kg / verkko. Lukumäärältään keskimääräinen yksikkösaalis oli 90 kpl / verkko. Kokonaissaaliista särkikalojen biomassaosuus oli 56 % ja petokalojen osuus kokonaisahvensaalis mukaan luettuna 45 %, mutta vain 15 cm kokoluokan ahvenet huomioituna ainoastaan 10 % (Taulukko 3). 8
Taulukko 3. Koekalastusten keskimääräiset yksikkösaaliit, sekä särki- ja petokalojen osuudet saaliista. yksikkösaalis kg/verkko 2,3 kg vaihteluväli 0,6 5,2 kg yksikkösaalis kpl/verkko 90 kpl vaihteluväli 25 184 kpl saaliin särkikala - % 56 % saaliin kokonaispainosta saaliin petokala - % 45 % saaliin kokonaispainosta saaliin petokala - % 10 %* saaliin kokonaispainosta * kun huomioon otetaan vain ahvenet 15 cm Ahvenen ja särjen keskipituudet olivat alhaiset (Taulukko 2). Särjen tavallisin pituus oli hieman suurempi kuin ahvenen. Ahventen tavallisin pituus oli 10 cm ja särjen 12 cm (Kuva 4). Ahvenista 78 % oli 8 11 cm mittaisia ja särjistä 80 % 10 13 cm mittaisia. Ahvenia oli myös suuria yksilöitä suhteellisen paljon, jopa 10 % oli 20 cm, saman kokoluokan särkiä oli vain 4 %. Pienin ahven oli 4 cm ja suurin 36 cm. Särjistä pienin oli 6 cm ja suurin 33 cm (Kuva 4). (kpl) 200 240 150 ahven särki 100 50 0 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 29 30 31 32 33 35 36 pituus (cm) Kuva 4. Ahvenen ja särjen kokojakauma. Kiiskien keskipituus oli 6 7 cm, salakan 12 13 cm ja lahnan 20 21 cm (Taulukko 2). Kiisken pituus vaihteli 4 ja 9 cm välillä ja salakan 6 15 cm. Lahnan pituus vaihteli välillä 10 31 cm. Lahnan kokojakauma oli melko tasainen vaihteluvälin sisällä, 44 % oli 20 cm ja 56 % > 20 cm mittaisia (Kuva 5). 9
(kpl) 30 25 20 15 salakka kiiski lahna 10 5 0 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 30 31 pituus (cm) Kuva 5. Kiisken, salakan ja lahnan kokojakauma. 4. Tulosten tarkastelu Koekalastusten runsaslukuisimmat lajit olivat ahven ja särki, jotka kuuluvat suomen tavallisimpaan kalastoon (Tammi ym. 1999). Evijärvi on tunnettu etenkin lahna- ja haukijärvenä. Lahnoja koekalastuksissa tuli jonkun verran, mutta haukia vain kaksi. Verkkokoekalastukset aliarvioivat järven haukikantaa, sillä hauki on hyvin passiivinen ja paikoillaan rantamatalikoissa viihtyvä laji, joten se ei jää kovin helposti verkkoon (Olin ym. 2002). Potentiaalisesti myös lahnakanta on aliedustettuna koekalastuksissa. Lahnan osalta ongelmaksi verkkokoekalastuksessa muodostuu todennäköisesti lahnan korkea muoto yhdistettynä verkon suhteellisen pieneen silmäkokoon myös suurimman paneelin osalta, sekä vähäiseen suurempien silmäkoon paneelien määrään (Psuty ym. 1997). Nordic-verkon suurin silmäkoko on 55 mm, mikä ei riitä vielä kovin suurille lahnoille, 55 mm silmäkokoon tarttuu vain vähän yli 45 cm pitkiä lahnoja (Psuty ym. 1997). Suuren silmäkoon paneeleita on Nordic-verkoissa suhteellisen vähän, mikä osaltaan vähentää korkean lahnan tarttumisen todennäköisyyttä. Tällöin saaliiksi saadaan vain pienemmän kokoluokan lahnoja, mikä jättää suuremmat yksilöt huomiotta ja näin ollen aliarvioi lajin runsautta. Tämän vuoksi näiden lajien todellista kannan runsautta on hyvä arvioida myös velvoitetarkkailun osana tehtyjen kalastuskyselyiden perusteella. Haukisaalis on ollut 2000 luvun kalastustiedusteluissa noin 30 45 % kokonaissaaliista (Alaja 2015). Koekalastuksissa haukisaalis oli vain 2 %. Kalastustiedustelujen perusteella voisi haukien runsauden olettaa olevan aliarvioitu koekalastuksissa, vaikkakin saaalisosuuksia ei sinänsä voi suoraan verrata. Lahnojen osuus kokonaissaaliista on kalastustiedusteluissa ollut reilusta 10 noin 20 prosenttiin (Alaja 2015). Lahnojen osuus koekalastuksissa oli 11 %, joten lahnojen runsaus on todennäköisesti lähempänä todellista kuin haukien. Koekalastuksissa ei tullut saaliiksi 10
yhtään siikaa eikä taimenta, vaikka kyseisiä lajeja istutetaan järveen vuosittaisissa velvoiteistutuksissa (Alaja 2015). Ahvenkalat ovat yleensä vallitsevia keskirehevissä järvissä, kun taas särkikalat vallitsevat rehevissä järvissä. Särkikalat kestävät paremmin järven rehevöitymistä, sillä ne pystyvät hyödyntämään lisääntynyttä perustuotantoa ravintonaan eli makrofyyttejä ja kasviplanktonia, sekä pystyvät saalistamaan eläinplantonia tehokkaasti sameissa ja todennäköisesti myös tummissa vesissä. Särjet ovat tehokkaita lisääntyjiä ja pystyvät tuottamaan hyvin voimakkaita vuosiluokkia saatavilla olevan ravinnon määrän kasvaessa (Olin ym. 2002). Särki ja ahven voivat esiintyä suurissa järvissä hyvinkin runsaina, sillä niiden ravinnonkäyttö ja elinpaikat eivät mene päällekkäin. Suurissa järvissä, joissa on paljon valinnanvaraa ahven hakeutuu pelagiaaliin ja särki litoraaliin. Pelagiaalissa pienet ahvenet ja särjet syövät eri kokoluokan ja lajiston eläinplanktonia ja suuret ahvenet kalaa. Litoraalissa pienet ahvenet saattavat syödä eläinplanktonia ja surviaissääsken toukkia, kun taas isot ahvenet syövät surviaissääskentoukkien lisäksi myös kalaa. Litoraalin pienet särjet syövät vesikirppuja ja detritusta, kun isommille yksilöille tärkeää ravintoa on myös makrofyytit (Horppila ym. 2000). Särkikaloista etenkin särki on tehokas hyödyntämään kasviravintoa, mistä johtuen se todennäköisesti pärjää hyvin Evijärvessä. Ahvenet siirtyvät käyttämään kalaravintoa tavallisesti noin 15 cm mittaisina, vaikkakin jo 11 cm mittaisten ahventen ravinnossa on löydetty jälkiä kalaravinnon hyödyntämisestä olosuhteiden ollessa siihen suotuisat (Malinen ym. 2016). Evijärvessä ahvenille on kalaravintoa runsaasti tarjolla. Ahvenkalojen koekalastuksissa saadusta runsaasta saalismäärästä päätellen Evijärven kalasto ei kuvasta hyvin rehevän järven kalastoa, vaan pikemminkin keskirehevän tai rehevän järven kalastoa. Verkoilla pyydetyt ahvenet ja särjet olivat pääsosin pieniä, vain noin kymmenen senttimetrin kokoisia. Huomattavan suuri osuus etenkin ahvensaaliista (10 %) oli kuitenkin suuria 20 cm mittaisia. Suuret ahvenet lisäsivät ahventen saalisosuutta verrattuna särkeen. Suurehko isojen yksilöiden osuus ahvensaaliissa johtuu siitä, että ahven siirtyy kasvaessaan käyttämään kalaravintoa, jolloin ne kasvavat nopeammin kuin muut ahvenet. Särki tarvitsisi kasvaakseen runsaasti planktonia, pohjaeläimiä ja kasviperäistä ravintoa, joita tulisi kuluttaa korkemmassa suhteessa niistä saatuun energiaan nähden (Persson ym. 1983). Kiiski pärjää hyvin rehevämmissä järvissä (Persson ym. 1991). Kiiski on herkkä pohjasedimentin happivajeelle, sillä sen ravinto koostuu hyvin pitkälti pohjaeläimistä, jotka vähenevät voimakkaasti veden pohjanläheisen kerroksen kärsiessä happivajeesta (Bergman 1988). Tästä päätellen kiisken esiintyminen yksilömääräisesti kolmanneksi runsaslukuisimpana, vaikkakin suhteellisesti huomattavasti ahventa ja särkeä alhaisemmalla lukumäärällä, voi olla merkki ainakin laaja-alaisten happiongelmien harvinaisuudesta Evijärvessä. 11
Petokalojen runsas esiintyminen järvessä johtaa siihen, että vaikka särki ja ahven olisivatkin hyvin runsaita pienissä kokoluokissa, kalojen tiheys laskee suuremmissa kokoluokissa. Runsas petokalakanta pitää kalakannat kurissa, etenkin kun runsaimmat tiheydet ovat pienissä kokoluokissa (Olin ym. 2005), eikä ylitiheää kantaa ja siitä seuraavaa kalojen kääpitöitymistä pääse kehittymään. Kalastuspaine yleensä kohdistuu petokaloihin, kuten ahveneen ja haukeen, joista etenkin ahven on suosittu ruokakala ja hauki suosittu vapaa-ajan kalastuksen saalis. Kalakannan vääristymisen ehkäisemiseksi olisi hyvä, jos kalastuspainetta saataisiin kohdistettua myös särkikaloihin. Järven rehevöityessä särki pärjää ahventa paremmin, joten Evijärven tilakehitys huomioon ottaen olisi järkevää ennaltaehkäistä järven särkikalavaltaistumista. 5. Hoitokalastustarpeen arviointi Hoitokalastustarpeeseen viittaavia tekijöitä on esitetty kirjallisuudessa useampiakin. Eräs hoitokalastustarpeeseen viittaava tekijä on kalaston särkikalavaltaisuus. Jos särkikalojen osuus koko koekalastussaaliista on > 60 % on kalasto särkikalavaltainen (Sammalkorpi ym. 2005). Samalla kun särkikalojen osuus kalastosta nousee, petokalojen osuus laskee. Toinen hoitokalastustarpeeseen viittaava tekijä on petokalojen alhainen osuus koekalastussaaliista. Jos petokaloja on < 20 % saaliista, on petokalojen osuus kalastossa riittämätön (Sammalkorpi ym. 2005). Myös koekalastussaaliin runsaus indikoi hoitokalastustarvetta. Sammalkorven ym. (2005) mukaan hoitokalastustarvetta indikoi yli 100 kalan verkkokohtainen yksilösaalis ja keskimääräinen yli 2 kg verkkokohtainen biomassasaalis (Sammalkorpi ym. 2005). Evijärven koekalastuksissa keskimääräinen yksikkösaalis oli 2,3 kg per verkko, mutta yksilömäärä oli vain 90 kpl per verkko. Keskimääräisen yksikkösaaliin mukaan järvessä olisi tarvetta hoitokalastukselle, muttei verkkokohtaisen yksilösaaliin mukaan. Särkikalojen osuus koeverkotuksissa oli 56 % ja petokalojen osuus 45 %, tai otettaessa huomioon vain isommat (> 20 cm), todennäköisesti kalaravintoa kuluttavat ahvenet, jolloin osuus on 10 %. Tällöin petokalojen osuus on reilusti alle hoitokalastustarpeeseen viittaavaa < 20 % osuutta. Särkikalojen osuus saaliista on lähelle hoitokalastustarpeeseen viittaavaa tekijää jääden kuitenkin sen alle. Hauet olivat kuitenkin aliedustettuna koekalastuksissa 20 % osuudellaan. Kalastuskyselyiden perusteella haukien osuus vapaa-ajankalastajien saaliista on suurempi (Alaja 2015). Kalastuskyselyiden suuren haukien osuuden perusteella ei voi suoraan arvioida haukien todellisen osuuden olevan yhtä suuri, sillä vapaa-ajan kalastuksessa tavoiteltava saalis vaikuttaa pyydyksen valintaan, mikä puolestaan taas vaikuttaa saatavaan saaliiseen. Haukien suuri osuus vapaa-ajan kalastuksessa viittaa kuitenkin 12
runsaaseen haukikantaan, jolloin haukien osuuden voi olettaa olevan koekakastusten 2 % osuutta suurempi. Petokalakannan voi näiden arvioiden perusteella olettaa olevan Evijärvessä vähintäänkin tyydyttävä. Ongelman muodostaa haukikannan runsauden luotettava arviointi. Tehokkaan poistokalastuksen vaikutus järven kunnostuksessa ei välttämättä kohdistu kasviplanktonia laiduntavan eläinplanktonin runsastumiseen vähentyneen predaatiopaineen johdosta, vaan ennemminkin bioturbaatiossa vapautuvien ravinnevirtojen laskuun (Horppila ym. 1998). Koska Evijärven liukoisen fosforin pitoisuudet eivät olleet Kniivilänlahtea lukuunottamatta erityisen korkeat, ei ole viitteitä myöskään hyvin voimakkaasta ravinteiden vapautumisesta pohjasedimentistä. Näin ollen bioturbaation vähentämiselle, poistaen sitä aiheuttavaa kalaa kuten lahnaa, ei näytä olevan erityisen suurta tarvetta. Jos hoitokalastus haluttaisiin toteuttaa kunnolla järven kunnostustoimenpiteenä, tulisi järvestä kalastaa särkikalaa hyvin runsaasti kahtena kolmena peräkkäisenä vuonna. Hoitokalastussaaliin tulisi olla Evijärven kokonaisfosforipitoisuuden perusteella jopa noin 100 kg hehtaarilta, jotta pyyntiponnistus olisi riittävä (Kuva 5). Veden fosforipitoisuuden noustessa, pyyntiponnistuksen tulisi kasvaa, sillä alle jäävällä saalismäärällä ei saada haluttua muutosta aikaan veden laadussa. Kuva 5. Poistokalastuksessa vaadittava saalismäärä järven kokonaisfosforipitoisuuden perusteella arvioituna. Evijärven tavoite merkitty punaisella. Jeppesenin ym. (2002) mukaan kuvan käyrän mukaisella saalismäärällä on saatu muutoksia aikaiseksi (Sammalkorpi ym. 2005). 13
Mahdollinen riski pienimuotoisessa hoitokalastuksessa on että jos järvestä poistetaan runsaasti esimerkiksi särkeä, saattaa sen elintilan valloittaa lahna, jota petokalakannan on vaikeampi säädellä ruumiin muotonsa takia. Jos hoitokalastusta alettaisiin toteuttamaan, tulisi sen kohdistua tasapuolisesti runsaimpiin särkikalalajeihin. Tehottomasti hoitokalastetuissa järvissä on särkikalojen osuus koekalastusten perusteella jopa kasvanut hoitokalastusjakson aikana (Olin & Riihijärvi 2002). Tehottoman hoitokalastuksen seurauksena järvessä vapautuu elintilaa, joka on helposti voimakkaita vuosiluokkia tuottavien särkikalojen helppo hyödyntää. Tällöin särkikalojen lisääntyminen saattaa jopa kiihtyä, vaikka tavoite olisi päinvastainen. Pienten särkikalojen runsastuminen saattaa olla hyvinkin voimakasta. Toisaalta samalla petokalojen osuus saattaa kasvaa ja niiden kyky hyödyntää pieniä särkikaloja lisääntyy (Olin ym. 2005). Evijärvellä voisi olla hyvä kokeilla panostaa kalastuspaineen ohjaamiseen myös särkikaloihin ilman että järvestä poistetaan huomattavia määriä kalaa vapauttaen elintilaa uusille runsaille vuosiluokille. Suurimuotoinen poistokalastus / hoitokalastus on Evijärvellä tarpeeton. Koekalastukset olisi syytä toteuttaa viiden vuoden välein samalla pyyntiponnistuksella ja samoilla koeverkkopisteillä, jolloin kalaston kehityssuunnista saataisiin arvio. Tämän perusteella olisi mahdollista arvioida onko särkikalojen osuus muuttunut ja verrata tätä vedenlaatutietoihin ja sen kehitykseen. Ulkoinen ravinnekuormitus ei muilta osavaluma-alueilta, Kirsinpäkin aluetta lukuunottamatta, ole erityisen voimakasta, mutta ulkoista kuormitusta tulisi silti vähentää rehevöitymiskehityksen hillitsemiseksi (Kontas 2016). Ulkoisen kuormituksen vähentäminen on tärkeää erityisesti, jos hoitokalastusta suunnitellaan ja sillä halutaan saavuttaa pitkäaikaisia tuloksia (Sammalkorpi ym. 2005). Koska Evijärvellä ei vaikuta olevan akuuttia tarvetta hoitokalastukselle, olisi kalastoa syytä hoitaa ennaltaehkäisevästi lisäten särkikalojen kalastuspainetta, parantaa luontaista saalistuspainetta petokalakantojen vahvistamisen kautta ja panostaa samanaikaisesti ulkoisen kuormituksen vähentämiseen tähtääviin toimenpiteisiin. Hoitokalastustarve tulisi arvioida uudestaan noin viiden vuoden kuluttua kalaston kehityksen perusteella. 6. Johtopäätökset Evijärven koekalastusten perusteella hoitokalastukselle voisi olla tarvetta saaliin biomassan ja lukumääräisen yksikkösaaliiden perusteella. Lisäksi petokalojen saalisosuus oli melko pieni, kun taas särkikalojen osuus oli suuri. Hoitokalastustarpeeseen viittaavat tekijät ovat kirjallisuudessa esitettyjä raja-arvoja lähellä, lukuunottamatta keskimääräistä biomassan mukaista yksikkösaalista ja petokalojen osuutta. Yhdistettynä tiedot kalastuskyselyihin voidaan petokalakannan kuitenkin olettaa olevan jonkin verran koekalastusten osuutta suurempi. 14
Evijärvellä ei vaikuta olevan kovin voimakasta tarvetta hoitokalastukselle. Evijärvi on myös hyvin matala ja selkeää syvännealuetta, joka sopisi esimerkiksi nuottaukseen ei löydy, joten hoitokalastusmenetelmien käyttö on vaikeaa. Rysä ja katiskapyynti sopisivat Evijärvelle, mutta ne eivät ole yleensä yhtä tehokkaita kuin nuottaus. Suurimuotoinen hoitokalastus vaatii myös paljon resursseja. Petokalakantojen voimistaminen on hoitokalastusta tehokkaampi keino estää kalakannan särkikalavaltaistumista. Evijärven velvoiteistutuksissa istutetaan järveen vuosittain siikaa, joka ei pärjää kovin hyvin tummavetisessä Evijärvessä ja siikaistutuksia ollaankin järvellä toimivien osakaskuntien toiveesta vaihtamassa kuhaistutuksiksi. Haukikantojen voimistaminen on tärkeää, sillä hauki on erittäin tehokas petokala. Haukea myös käytetään hoitokalastuksien yhteydessä tehtävissä petokalaistutuksissa. Haukien lisääntymisen varmistamiseksi olisi niiden kutualueiden hoitoon syytä kiinnittää huomiota. Lähteet Alaja, H. (2015). Lappa- ja Evijärven säännöstelyn kalataloudellinen velvoitetarkkailu vuosina 2009 2015, Loppuraportti. Tutkimusraportti 213/2015. Nab Labs Oy. Benndorf, J., Böing, W., Koop, J., & Neubauer, I. (2002). Top down control of phytoplankton: the role of time scale, lake depth and trophic state. Freshwater Biology, 47(12), 2282-2295. Bergman, E. (1988). Foraging abilities and niche breadths of two percids, Perca fluviatilis and Gymnocephalus cernua, under different environmental conditions. The Journal of Animal Ecology, 57(2), 443-453. Brabrand, Å., & Faafeng, B. (1993). Habitat shift in roach (Rutilus rutilus) induced by pikeperch (Stizostedion lucioperca) introduction: predation risk versus pelagic behaviour. Oecologia, 95(1), 38-46. Horppila, J., Peltonen, H., Malinen, T., Luokkanen, E. & Kairesalo, T. (1998). Top-down or bottom-up effects by fish issues of concern in biomanipulation of lakes. Restoration Ecology 6 (1): 1-10 Horppila, J., Ruuhijärvi, J., Rask, M., Karppinen, C., Nyberg, K., & Olin, M. (2000). Seasonal changes in the diets and relative abundances of perch and roach in the littoral and pelagic zones of a large lake. Journal of Fish Biology, 56(1), 51-72. Jeppesen, E., & Sammalkorpi, I. (2002). 13 Lakes. Handbook of ecological restoration. Campridge University Press. 2, 297-324. 15
Jeppesen, E., Meerhoff, M., Jacobsen, B. A., Hansen, R. S., Søndergaard, M., Jensen, J. P.,... & Branco, C. W. C. (2007). Restoration of shallow lakes by nutrient control and biomanipulation the successful strategy varies with lake size and climate. Hydrobiologia, 581(1), 269-285. Kasprzak, P., Benndorf, J., Mehner, T., & Koschel, R. (2002). Biomanipulation of lake ecosystems: an introduction. Freshwater Biology, 47(12), 2277-2281. Keskinen, T., & Marjomäki, T. J. (2004). Diet and prey size spectrum of pikeperch in lakes in central Finland. Journal of Fish Biology, 65(4), 1147-1153. Kontas, K. (2016). Vesianalyysitulosten tulkinta ja kuormitustarkastelu Evijärvellä. Evijärven kunnostus-hanke. Tutkimusraportti. 1-20. Osoitteessa https://evikoho.wordpress.com/2016/12/08/kesan-vesianalyysien-tuloksia/ Luettu 20.01.2017 Kurkilahti, M., & Rask, M. (1996). A comparative study of the usefulness and catchability of multimesh gill nets and gill net series in sampling of perch (Perca fluviatilis L.) and roach (Rutilus rutilus L.). Fisheries Research, 27(4), 243-260. Malinen, T., & Vinni, M. (2016). Vesijärven Enonselän ulapan kalatiheys ja -biomassa sekä runsaimpien lajien ravinto kesällä 2015. Tutkimusraportti. 1-18. Olin, M., Rask, M., Ruuhljärvi, J., Kurkilahti, M., Ala Opas, P., & Ylönen, O. (2002). Fish community structure in mesotrophic and eutrophic lakes of southern Finland: the relative abundances of percids and cyprinids along a trophic gradient. Journal of Fish Biology, 60(3), 593-612 Olin, M., & Riihijärvi, J. (2002). Rehevöityneiden järvien hoitokalastuksen vaikutukset. Vuosiraportti 2001. 1-140. Olin, M., & Malinen, T. (2003). Comparison of gillnet and trawl in diurnal fish community sampling. Hydrobiologia, 506(1-3), 443-449. Olin, M., Rask, M., Ruuhijärvi, J., Keskitalo, J., Horppila, J., Tallberg, P.,... & Sammalkorpi, I. (2006). Effects of biomanipulation on fish and plankton communities in ten eutrophic lakes of southern Finland. Hydrobiologia, 553(1), 67-88. Olin, M., Lappalainen, A., Sutela, T., Vehanen, T., Ruuhijärvi, J., Saura, A., & Sairanen, S. (2014). Ohjeet standardinmukaisiin koekalastuksiin. 1-20. Peltonen, H., Rita, H., & Ruuhijärvi, J. (1996). Diet and prey selection of pikeperch (Stizostedion lucioperca (L.)) in Lake Vesijärvi analysed with a logit model. Annales Zoologici Fennici. 33(3/4), 481-487. 16
Persson, L. (1983). Food consumption and the significance of detritus and algae to intraspecific competition in roach Rutilus rutilus in a shallow eutrophic lake. Oikos, 118-125. Persson, L., Diehl, S., Johansson, L., Andersson, G., & Hamrin, S. F. (1991). Shifts in fish communities along the productivity gradient of temperate lakes patterns and the importance of size structured interactions. Journal of Fish Biology, 38(2), 281-293. Perrow, M. R., Meijer, M. L., Dawidowicz, P., & Coops, H. (1997). Biomanipulation in shallow lakes: state of the art. Hydrobiologia, 342, 355-365. Psuty, I., & Borowski, W. (1997). The selectivity of gill nets to bream (Abramis brama L.) fished in the Polish part of the Vistula Lagoon. Fisheries research, 32(3), 249-261. Rask, M., & Arvola, L. (1985). The biomass and production of pike, perch and whitefish in two small lakes in southern Finland. Annales Zoologici Fennici. 22(2), 129-136. Reis, E. G., & Pawson, M. G. (1999). Fish morphology and estimating selectivity by gillnets. Fisheries Research, 39(3), 263-273. Sammalkorpi, I., & Horppila, J. (2005). Ravintoketjukunnostus. Teoksessa: Järvien kunnostus (toim. Ulvi T. & Lakso E.). Ympäristöopas 114. Suomen ympäristökeskus. Helsinki. 336 s. ISBN 951-37-4337-3. Sivil, M. (2016). Kirjallinen tiedonanto Evijärven kunnostus-hankkeelle. Etelä- Pohjanmaan Elinkeino-, Liikenne- ja Ympäristökeskus. Søndergaard, M., Jeppesen, E., & Berg, S. (1997). Pike (Esox lucius L.) stocking as a biomanipulation tool 2. Effects on lower trophic levels in Lake Lyng, Denmark. Hydrobiologia, 342, 319-325. Søndergaard, M., Jeppesen, E., Lauridsen, T. L., Skov, C., Van Nes, E. H., Roijackers, R.,... & Portielje, R. O. B. (2007). Lake restoration: successes, failures and long term effects. Journal of Applied Ecology, 44(6), 1095-1105. Syvänen, K., & Leiviskä, P. (2007). Ähtävänjoen vesistön tulvantorjunnan toimintasuunnitelma. 1-51. Tammi, J., Lappalainen, A., Mannio, J., Rask, M., & Vuorenmaa, J. (1999). Effects of eutrophication on fish and fisheries in Finnish lakes: a survey based on random sampling. Fisheries Management and Ecology, 6(3), 173-186. 17