TAMMI KATARIINA SOURI VALKOINEN VARJO

TAMMI KATARIINA SOURI VALKOINEN VARJO MUSTA ¼ MANDALA

KATARIINA SOURI VALKOINEN VARJO K U S T A N N U S O S A K E Y H T I Ö T A M M I H E L S I N K I

Katariina Souri ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015 ISBN 978-951-31-7677-8 Painettu EU:ssa

In each of us there is another whom we do not know. Carl Jung

PROLOGI Mona pelkäsi nukkua äidin talossa. Ei se tosin ollut mikään tavanomainen talo vaan pieni palazzo, vanha venetsialainen palatsi, jossa oli paksut kiviseinät ja korkeat huoneet. Monan komeassa pylvässängyssäkin niin muhkeat patjat että vuoteelle oli noustava kolmiaskelmaisia rappuja. Siellä hän makasi korkeuksissaan kuin satukirjan prinsessa silkkilakanoissa ja tuijotti vuoteen neliökuvioista katosta, hyppäsi mielessään ruutua ja ikävöi kotiin. Äiti astui huoneeseen ja tarkisti, että Monan vaatteet tuolin karmilla oli laskostettu oikeaoppisesti. Pitsimekko ja angoravillainen pusero tuoksuivat samalta kuin talokin: ummehtuneelta kellarilta. Hienot ovat hepeneet mutta haisevat mudalta, mummi sanoisi kun Mona palaisi kotiin. Sen jälkeen hän pistäisi vaatteet pesuun eikä Mona näkisi niitä enää koskaan. Mummi ei tykännyt hajusta eikä äidin ostamista hepeneistä. Eikä tykännyt Monakaan, varsinkaan talon tuoksusta. Edes kattojen ja paneeliseinien hienot kipsikoristeet eivät onnistuneet kätkemään inhottavaa lemua, vaan se oli tarttunut jokaiseen kohokuvioisen enkelin siipisulkaan ja kukan ja ruusukkeen terälehteen. Aina nukkumaan 7

mennessään Mona mietti tuhat vuotta aiemmin liejuiseen maaperään iskettyjä paaluja ja niiden varaan rakennettua kaupunkia, joka oli vähä vähältä vajoamassa mereen. Hän kuvitteli kuinka palatsin perustukset pettäisivät ja hän kuolisi romahtaneen rakennuksen raunioihin. Äiti, älä mene vielä, Mona pyysi äidin sammutettua valon hapsureunaisesta yölampusta. Pylvässängyn raskaat samettiverhot laskostuivat äidin huolellisesti meikattujen kasvojen yllä. Kaikki oli aivan toisenlaista kuin kotona Keski-Suomessa Monan omassa komeron kokoisessa huoneessa. Mummi ei antanut hankkia sinne mitään tarpeetonta pölyä keräämään. Äiti istahti vuoteen laidalle ja hipaisi Monan kättä. Oikeastaan vain pitkien punaisiksi lakattujen kynsien kärjet raapaisivat kämmenselkää. Mona toivoi, että äiti nostaisi peiton kulmaa ja asettautuisi hänen viereensä, mutta äiti jäi sängyn reunalle, istui siinä veistoksellisen ryhdikkäänä, aivan kuin olisi osa sängyn koristekaiverruksia. Vieläkö sinä pelkäät kaupungin vajoavan? äiti kysyi ja sormeili kaulassaan roikkuvaa pitkää helminauhaa. Mona nyökkäsi. Ihan turhaan. Haluatko tietää salaisuuden? Kerron sinulle jotakin mitä en ole koskaan aiemmin paljastanut, äiti sanoi puoliksi kuiskaten ja tuijotti Monaa pitkään kunnes siirsi katseensa ikkunaan. Ruudutettujen lasien takana aurinko oli laskenut ja turistien kuhina lakannut. Iltamyöhällä kaupungin vanha keskusta muuttui kummallisen autioksi: vain satunnaista askelten kopinaa katukivetyksellä, toisinaan läheiseltä aukiolta kajahtava italiankielinen huudahdus. 8

Ei kaupunki pysy pystyssä pelkkien puisten paalujen ansiosta, vaan sen perusta on huomattavasti luultua tukevampi, äiti sanoi lausuen jokaisen sanan kauniisti ja huolellisesti. Venetsiaa ei rakennettu idyllisen laguunin ylle vaan malarian saastuttamaan suohon. Vaikka ethän sinä tyttö kulta taida edes tietää mikä on malaria. Se on historian tuhoisin sarjamurhaaja. Sadat miljoonat ihmiset ovat aikojen saatossa kuolleet hyttysnaaraan levittämään loistautiin. Mona veti peittoa ylemmäs. Hän oli erottavinaan hiljaisuuden keskeltä vuoroin voimistuvaa, vuoroin etääntyvää hyttysen ininää. Äiti tarrasi Monaa kädestä, veti sen syliinsä ja nojautui hieman lähemmäs. Hiuksiin upotettu hieno hiuskampa välkehti hämärässä. Mona ei ymmärtänyt miksi äiti näytti aina siltä kuin olisi lähdössä juhliin. Jos loista kantava hyttynen pistää minua, minä sairastun, ja sen jälkeen jokainen minusta verta imenyt hyttynen ryhtyy levittämään tautia eteenpäin. Äiti nipisti Monaa käsivarresta ja näytti uhkaavalta, mutta se saattoi johtua myös jyrkistä varjoista äidin kasvoilla. Mona veti kätensä pois ja sujautti sen peiton alle. Naarashyttyset etsivät aina seuraavaa kohdetta, tarvitsevat verta lisääntyäkseen, äiti jatkoi vaikka Mona toivoi että hän olisi jo lopettanut. Miksei hän kertonut jotakin iloista tarinaa, vaikkapa vastapäiseen seinään maalatuista keltaisista linnuista? Ne istuivat suloisesti rinnakkain samalla oksalla, olivat istuneet monta sataa vuotta, niin äiti oli joskus sanonut. Tiedätkö miksi horkkahyttyset viihtyivät Venetsiassa? Ei Mona tiennyt eikä halunnutkaan tietää. 9

Koska suoalueella on lämmintä ja kosteaa. Malariaa ei ole turhaan kutsuttu suokuumeeksi. Sen nimikin tulee sanoista huono ilma, mal aria. Suon hajut ja huurut ovat ajan myötä lähes kadonneet, mutta voit kuvitella millaista elämä on ollut täällä silloin kun ummehtuneeseen löyhkään sekoittui mädäntyvien jätteiden ja malariaan kuolleiden lemu. Ruumiiden kuljetus oli hankalaa, koska kunnollista katuverkostoa ei ollut ja lähimmät hautapaikat sijaitsivat kaukana mantereen puolella. Niinpä osa keksittiin haudata rakennusten alle, sinne missä havaittiin vajoamista. Talojen lattioita kaivettiin auki ja ruumiit ahdettiin paalujen sekaan. Äiti tarttui Monaa olkapäästä, puristi sitä tiukasti ja hymyili. Niin että ei sinun tarvitse pelätä kaupungin vajoavan. Nyt tiedät salaisuuden josta ei juuri puhuta, kaiketi siksi etteivät turistit kaikkoaisi. Typerää ja tekopyhää, sanon minä. Käyväthän ihmiset kirkoissakin vaikka lattioiden alla makaa vainajia mielin määrin. Äiti nauroi. Eivätkö mummi ja ukki olleet opettaneet äidille, että kuolleista oli puhuttava kunnioittavasti, Mona ihmetteli. Vaikka ei kai äiti kuolleille nauranut vaan eläville, niille hölmöille jotka pelkäsivät kuolemaa. Ymmärsithän tarinan opetuksen? äiti kysyi naurun jälkeinen leveä hymy edelleen kasvoillaan. Mona pudisti pienesti päätään. Äidin pupillit olivat laajentuneet hämärässä luonnottoman suuriksi. Kuin kaksi syvää kaivoa, Mona mietti ja näki merkillisen välähdyksen kummankin kaivon pohjalla. 10

Ei ole sattumaa että malaria leviää juuri naarashyttysten pistoista. Vain naaraat kykenevät saamaan aikaan todellisen hävityksen. Miehistä ei ole muuhun kuin joutavaan ärhentelyyn ja näytösluontoiseen väkivaltaan. Ja yhä äiti hymyili punatuilla huulillaan, eikä Mona ymmärtänyt miksi. Ei käsittänyt sitäkään, miksi äiti nojautuessaan hänen ylleen oli ainoastaan suutelevinaan Monan otsaa. Huulet eivät koskettaneet hänen ihoaan, mutta äidin kaulassa roikkuva helminauha heilahti vasten Monan kasvoja ja suuta, niin että helmet kolahtivat hänen etuhampaaseensa. Äidin poistuttua Mona tarrasi peittoon, veti sen päänsä yli ja puristi silmät tiukasti kiinni, mutta ei saanut malariaa levittäviä horkkahyttysiä mielestään. Ikuisuudelta tuntuvan ajan hän häilyi jossakin unen ja valveen rajamailla kuunnellen ympärille tihentynyttä kuumaa ja kosteaa ilmaa. Kopina katukivetyksillä lakkasi vähitellen kokonaan ja aukiolla kaikuvat huudahdukset vaimenivat. Monan hiukset olivat liimautuneet hiestä märälle otsalle, silti hän pinosi tyynytkin päänsä päälle, niin että oli kokonaan piilossa vuodevaatteiden alla. Mutta mikään ei auttanut. Mikään ei lopettanut korviin kantautuvaa verenhimoista ininää. 11

1 HELMINAUHA Puunoksalla istui rivi hempeänkeltaisia punapäisiä lintuja siipi siipeä vasten. Kolme keskimmäistä suorastaan kyhnäsi keskenään. Oksan vasemmassa laidassa kyyhötti muista piittaamaton pariskunta ja oikealla yksinäinen lintu, joka katseli jonnekin takaviistoon. Onpa kauniit kevään värit, nainen sanoi niska kenossa ja puhisi toppatakissaan. Mistä materiaalista se on tehty? Siinä on marmoria ja keramiikkaa, ja smaltia, Mona vastasi. Nainen astui lähemmäs liikkeen seinälle ripustettua mosaiikkiteosta ja siristi silmiään. Smaltia? Läpivärjättyä venetsialaista lasia. Se on hyvin perinteinen materiaali mosaiikkitaiteessa, peräisin Bysantin ajalta. Entä nuo kultaiset silmut oksissa? Aitoa lehtikultaa, suojassa sulatetun lasin sisällä. Nainen nyökkäili ja riisui paksun huivin kaulastaan. Mona tarkkaili naista toiveikkaana. Hän saattaisi hyvinkin ostaa teoksen. Kovin se on kaunis, nainen sanoi, kun katsoo tuota teoksen pintaa, kuinka se välkkyy ja heijastaa valoa. On aivan ihmeellisen elävä. Ja miten nuo linnutkin näyttävät 12

niin ihanan pehmeiltä ja untuvaisilta vaikka ovat kiveä ja lasia. Monasta linnut näyttivät haavoittuvilta ja haurailta. Reunimmaisen saattoi kuvitella putoavan oksalta hetkenä minä hyvänsä. Liittyykö työhön jokin erityinen tarina? Linnut ovat muisto lapsuudestani, Mona sanoi yllättyen itsekin sanoistaan. Hän ei erityisemmin välittänyt kertoa ihmisille asioistaan. Työ perustuu muistikuviini vuosisatoja vanhasta seccomaalauksesta erään pienen venetsialaisen palazzon seinällä. Vai venetsialaisen, nainen toisti ihastuneesti. Niin, Mona myötäili ja mietti, pitäisikö hänen ilmoittaa että työn voi ostaa myös osamaksulla. Toisaalta hän tarvitsi kipeästi rahaa, joten kertasuoritus olisi ehdottomasti parempi vaihtoehto. Jos nainen maksaisi kortilla tai käteisellä, Mona voisi tinkiä hinnasta satasen tai kaksi. En vain tiedä onko minulla sille sopivaa paikkaa, nainen sanoi huolestuneella äänellä. Sehän on suhteellisen pieni työ ja siinä mielessä helppo sijoittaa. Mona yritti keksiä muita argumentteja, joilla voisi vauhdittaa ostopäätöstä ilman että alentui tyrkyttämään. Niin kai. Muoto vain on haastava, kun työ on melkoisen leveä, nainen pähkäili ja pyyhkäisi takin hihalla otsaansa. Monalla ei ollut sydäntä lisätä naisen tukalaa oloa. Entä jos mietitte asiaa kotona kaikessa rauhassa? Jos sieltä vaikka löytyisi sopiva paikka. Kirjoitan teoksen mitat teille ylös. 13

Hakiessaan kynää ja paperia Mona jo katui puheitaan. Ei myyntityötä näin tehty. Kahden vaiheilla olevaa asiakasta ei kehotettu miettimään päätöstä vaan kauppa oli lyötävä lukkoon ennen kuin asiakas astui ulos ovesta. Mutta hän inhosi pakkomyyntiä. Hän inhosi sitä jopa enemmän kuin yrityksen negatiivista kassavirtaa, ja sen seurauksena potentiaalinen asiakas käveli hetken kuluttua ulos liikkeestä ilman taulua, eikä Mona tehnyt elettäkään muuttaakseen tapahtumien kulkua. Seuraavaan kahteen tuntiin liikkeessä ei käynyt ketään. Mona vetäytyi takahuoneeseen tietokoneen ääreen. Kaukokaipuuta ruokkiva taustakuva paratiisisaarista hehkui näytöllä imelänä, kutsuvana. Trooppiset tuulet värisyttivät hoikkarunkoisten palmujen lehvästöjä, jotka ojentuivat jadenvihreän meren ylle. Niiden varjossa Mona oli loikoillut jo useampana päivänä peräkkäin häpeissään, vaikkei kukaan ollutkaan ollut todistamassa hänen alennustilaansa. Ulko-oven messinkinen merkkikello kilahti. Mona tuskin ehti ylös tuolistaan kun Pia jo rynnisti takahuoneeseen. Mitäs täällä laiskotellaan? Ja lomista haaveillaan? Mona painoi hätäisesti tietokoneen kannen kiinni. Enkö mä sanonut että jos sä ryhdyt yrittäjäksi, niin saat unohtaa lomat muutamaksi vuodeksi? Otatko kahvia? Mona kysyi ja tempaisi pannun tiskipöydällä seisovasta kahvinkeittimestä. Anna olla. Ei mulla ole kuin hetki aikaa. Pia tuijotti tietokonetta. Joko olet hoitanut yritykselle riittävästi näkyvyyttä sosiaalisessa mediassa? Pelkät nettisivut ei riitä. 14

Tiedän, Mona sanoi ja kaatoi lähes vastakeitetyn kahvin hajamielisenä lavuaariin. Pia tarttui Monaa kädestä ja kiskoi hänet perässään myymälän puolelle. Ja nyt pois takahuoneesta piilottelemasta. Liikkeessä pitää aina olla ihmisiä, jotta asiakkaiden on helpompi astua sisään. Pyydät kaikkia tuttavia ja puolituttujakin käymään. Pia itse oli käynyt melkein päivittäin, siitä saakka kun liike oli kaksi kuukautta aiemmin avattu. Hänen oma kampaamonsa sijaitsi muutaman korttelin päässä, ja aina kun asiakas perui käynnin tai Pialla oli muusta syystä luppoaikaa, hän pistäytyi moikkaamassa Monaa. Sun kannattaa laittaa lisää tavaraa ikkunaan, Pia jatkoi ohjeistustaan, muutama mosaiikkikoru ja tarjotin, niin että ihmiset näkee että täällä myydään myös edullisia tuotteita. Pia oli oikeassa. Liike oli kenties turhan ylellisen oloinen kristallikruunuineen ja samettisohvineen. Monet kiinnostuneista jäivät pälyilemään ikkunan taakse. Tuus tänne, Pia sanoi ja johdatteli Monan mosaiikkikehysteisen kokovartalopeilin eteen. Katso itseäsi ja sano mitä näet. Peilistä heijastui hoikka keskimittainen nainen, jolla oli meikittömät kasvot ja tummat itsepintaisesti taipuvat puolipitkät hiukset. Sun vaatteet, Pia johdatteli. Mitä sulla on päälläsi? Musta villatakki, harmaa paitapusero ja musta hame. Aina pelkkää mustaa. Lähes pelkkää mustaa. Mutta ton peilin kehys on kirkuvan värikäs. Siinä yhdistyy In- 15

tia ja Marokko, kaukomaiden voimakkaat sävyt ja eksotiikka. Kaikki sun työt on energisoivia, naisellisia. Tää liike on täynnä persoonallista tunnelmaa, suoranainen keidas Helsingin harmauden keskellä. Mutta sä muistutat pikemminkin hautaus toimiston työntekijää tai keskiaikaista nunnaa. Olet suoraan sanottuna hieman pelottava ilmestys. Pelottava? Mona ihmetteli, vaikka oli kuullut väitteen aiemminkin. Syynä olivat hänen silmänsä. Ne olivat poikkeuksellisen tummat, lähes mustat. Vaalea iho loi niille voimakkaan kontrastin, monien mielestä hätkähdyttävän. Ethän loukkaannu? Haluan vain auttaa ja rohkaista sua päästämään sisäisen taiteilijasi valloilleen. Mitä sä oikein piilottelet siellä silmillä roikkuvan tukkasi takana? Pia hymyili ja siirsi Monan otsatukkaa syrjään. Tää vaatii leikkausta. Sun pitäisi käydä neljän viikon välein. En ole koskaan tavannut ihmistä jonka hiukset kasvaisi yhtä nopeasti. On ollut niin kiire. Pia katseli ympärilleen ja kohotti kulmakarvojaan. Kiire? Mona ei halunnut käydä tätä keskustelua, ei edes Pian kanssa. Nyt sanot ihan rehellisesti miten sulla on mennyt, Pia vaati. Mona oli onnistunut myymään koko kuukauden aikana vain muutaman korun, yhden tarjottimen ja pienen mosaiikkimaljakon. Ilman Pian kampaamoonsa teettämää ti- 16

laustyötä hän näkisi nälkää. Mutta ei hän sitä voinut sanoa. Toisaalta ystävälle ei viitsinyt valehdellakaan. Ei oikein tavara liiku, Mona tunnusti ja kertoi aamupäivän epäonnisesta asiakaskäynnistä. Hitto sun kanssa! Olisit tuupannut taulun eukon mukaan sovitukseen tai ainakin ehdottanut varaamista ja pyytänyt puhelinnumeron. Seuraavana päivänä olisit soittanut ja sanonut että sulla on toinen kiinnostunut asiakas ja sillä sä olisit lyönyt kaupat lukkoon. Ehkä musta ei ole tähän, Mona sanoi. Ei mussa ole yrittäjähenkeä. En pidä myymisestä, itseni tyrkyttämisestä vielä vähemmän. Ehkä liikkeen perustaminen oli iso virhe. Älä höpise. Sehän oli sun unelma. Aina puhuit siitä kuinka olet aiemmin toteuttanut vain muiden unelmia, muistatko? Miten se sanonta menikään? Varo mitä toivot, sillä toiveesi voi toteutua. Se on pelko joka sussa nyt puhuu. Älä anna sille valtaa. Ryhdistäydyt ja otat positiivisen asenteen. Jos sä masen nut, se paistaa läpi, mutta innostus tarttuu myös asiakkaisiin, eiks niin? Usko mua, mä tiedän. Pian puheilla oli katetta. Hän oli pyörittänyt omaa liikettä menestyksekkäästi jo parikymmentä vuotta. Asiakkaita oli riittänyt, jopa niin että Monalle aika oli löytynyt usein vasta iltaisin, sulkemisajan jälkeen. Nyt on pakko mennä. Asiakas odottaa, Pia sanoi ja rutisti Monaa tiukasti. Mennään lasilliselle joku ilta töiden jälkeen. Raudanharmaa helmikuu, Mona mietti ja katsoi kuinka Pia kiirehti ulos tummuneeseen iltaan. Valo katosi yllättäen, 17

melkein kuin junan syöksyessä tunneliin. Pimeys imeytyi kaupungin huokoiseen betoniin, söi näyteikkunan ohi kulkevat autot ja ihmiset ja sulki hänet akvaarioon. Mona tuijotti lasista jauhonvalkoisia kasvojaan. Niiden takana tekemisenvimmainen polte oli sammunut, myös taistelunhalu ja halu kaikissa muissakin muodoissaan. Liikkeen sulkemiseen oli vielä reilu tunti aikaa. Mona koetti patistaa itsensä keskeneräisten projektien pariin, mutta takahuoneen työtila ei innostanut. Värikkäät mosaiikit, jotka hyllyyn sijoitetuissa muovilaatikoissaan olivat vielä pari kuukautta sitten vetäneet häntä puoleensa kuin irto karkit sokerinhimoista lasta, olivat enää vain raakaaineidensa summia: louhinnan ja sulatuksen ja polttoprosessin tuotoksia. Kerran niin voimaannuttavissa väreissä hehkuneet työt olivat nekin alkaneet näyttää seinillä apeilta ja arkisilta. Niissä oli samaa surkeutta kuin kodittomissa kulkukoirissa, joita kukaan ei halunnut omakseen. Piru vie, Mona tiuskaisi ja marssi työpöytänsä ääreen. Pöydällä makasi keskeneräinen mosaiikkimandala. Lähes puolet hänen töistään oli mandaloita, keskipisteen suhteen symmetrisiä kahdeksaan osaan jaettuja neliön ja ympyrän muodoista rakentuvia ornamenttikuvioita. Mandaloita oli kautta aikojen esiintynyt eri uskonnoissa ja kulttuureissa. Mona oli viehättynyt niistä perehdyttyään jungilaiseen ajatteluun. Sen mukaan mandala ilmensi ihmisen piilo tajuntaa, persoonan varjoa. Kesken jäänyt suurehko työ oli Monan tekemäksi poikkeuksellisen tummasävyinen, kokonaisvaikutelmaltaan lähes musta. Ehkä talven pimeys ja liikkeen heikon menes- 18

tyksen aiheuttama alakulo olivat vaikuttaneet hänen värivalintoihinsa. Mona laski kätensä työn päälle ja liu utti sitä hitaasti pitkin kylmää ja kovaa pintaa. Mandalan keskipisteenä komeili antiikkisormuksesta irrotettu valkoinen jalokivi opaali ja sitä ympäröi kahdeksan pientä lapiskiveä. Komeaa keskustaa kiersi tummat musteensiniset terälehtikuviot ja niiden väleistä levittäytyi helmiketjuja, kuin lonkeroita, niin että kuvio muistutti etäisesti merivuokkoa, kaunista mutta myrkyllistä, saaliinsa kokonaisena nielevää korallien ja meduusoiden lähisukulaista. Tämä yhtäkkiä syntynyt kuva mielessään Mona valitsi hyllystä kiviä, lasinpaloja ja keramiikkaa: syvän sinistä ja vihreää, tummanharmaata ja hopeaa, hieman helmiäistä ja mustaa. Sitten hän palasi työpöytänsä ääreen, otti hyllystä purkin kiinnitysainetta sekä muutaman siveltimen, sulki silmänsä ja keskittyi omaan hengitykseensä. Vähitellen se tasaantui ja ajatukset etääntyivät maksamattomista laskuista, asiakaskadosta ja tulevaisuuteen liittyvistä huolista. Hän avasi silmänsä hitaasti, tuijotti teosta kuin olisi käynyt sanatonta keskustelua sen kanssa ja vähitellen sormet alkoivat poimia pöydältä mosaiikinpalasia ja sommitella niitä aiemmin muodostuneen kuvion ympärille. Mona katseli miten mandala rakentui hänen edessään, kuin itsestään. Laajen tuessaan se näytti syntyvän kerta toisensa jälkeen uudestaan, vaikka tosiasiassa muutti muotoaan vain reunoiltaan. Mona havahtui sisäpihan parkkipaikalta kuuluvaan auton tööttäykseen ja katsahti kelloa: hän oli istunut työpöytänsä 19

ääressä kaksi tuntia. Työ oli edistynyt huomattavasti. Vasta nyt hän käsitti, miten väsyneet hänen silmänsä olivat. Hän painoi kasvot käsiään vasten, mutta mandala hehkui suljettujen luomien ja kämmentenkin lävitse. Mona puristi silmiään yhä tiukemmin kiinni. Kuvio ei edelleenkään kadonnut, sen sijaan se alkoi muuttaa muotoaan. Hopeisina hohtavat peilinpalat pehmenivät reunoiltaan ja lähtivät liikkeelle kuin parvi meressä välkehtiviä hopeakylkisiä kaloja. Niiden ympärillä kieppui himmeää valoa heijastavia sädekimppuja jotka äkisti sammuivat. Myös kalat katosivat, ja jäljelle jäi vain kalvakkaa kuunvaloa peilaava syvänsininen meri. Sitten paksu rasvatyyni pinta alkoi aaltoilla hädin tuskin havaittavasti mutta yllättäen sekin hävisi. Pian tyhjyyden keskeltä nousi jotakin: jättiläismäinen valas puski pintaan syvyydestä, aivan kuin sileäksi hioutunut vuori tai sukellusvene olisi ilmestynyt esiin tyhjästä. Parituhatkiloinen otus kohosi pyrstöä myöten esiin. Sen tummanharmaa nahka kiilsi kuunvalossa ja roiskepisarat ympärillä kimalsivat kuin ilmaan heitetyt kristallit. Eläimen kaareva liike jatkui hidastettuna mustan taivaan taustoittaessa ihmeellistä ilmalentoa kunnes valas lopulta pärskähti takaisin veteen ja vajosi sen alle, pois näkyvistä. Mona nousi tuolista ja seisoi hetken paikoillaan, tunnusteli oloaan. Hänen päätään kivisti ja hänen kehonsa vapisi kauttaaltaan. Outo kuumotus sai veren kohisemaan korvissa. Vastaavaa oli sattunut ennenkin, tosin tällä kertaa kokemus oli aiempaa voimakkaampi. Kaikki johtui väsymyksestä, hän toisteli itselleen ja yritti rentouttaa niin raajansa kuin pinnalliseksi käyneen hengityksenkin. Olisi pitänyt 20

ymmärtää lopettaa ajoissa. Liikekin oli yhä sulkematta vaikka kello läheni jo kahdeksaa. Viimeiset kaksi tuntia olivat selittämättömällä tavalla kadonneet. Mona avasi ulko-oven ja nosti kylmää hohkaavan julistetelineen jalkakäytävältä kolistellen sisään. Monan mo saiikki, luki mainosjulisteessa. Teksti oli painettu tarkkaan harkitulla koristeellisella kirjasintyypillä. Mona lukitsi oven ja siirtyi takahuoneeseen ja etsi toimistopöydän vetolaatikosta särkylääkkeen. Pöydällä lojui kaksi kasaa kuitteja, vasemmalla puolen pino yrityksen kirjan pitoon kuuluvia kulukuitteja ja oikealla maksupäätteen sylkemiä lähetysraportteja helmikuun myynneistä. Hän tarttui vastahakoisesti rullalle kiertyneeseen paperiliuskaan, joka oli kiinni maksupäätteessä, ja tunsi kouraisun vatsassaan. Yöllä tulostunut edellisen päivän tilitys oli yksiselitteisen tyly: pelkkä allekkainen rivi nollia. Eikä hän ollut tänäänkään myynyt mitään. Oli turhaa ryhtyä summaamaan helmikuun tulosta. Se oli joka tapauksessa rajusti miinuksella, niin kuin kolme edellistäkin kuukautta olivat olleet. Mona sulloi kuitit kahteen muovitaskuun ja tunki ne laukkuunsa. Se oli kaunis, käsinsolmitusta itämaisesta matosta valmistettu monenkirjava kassi. Jostakin kassi oli tarttunut matkaan, kaiketi sinä samana sekavana päivänä noin vuotta aiemmin, kun Mona oli antanut vihdoin periksi uupumukselle ja mennyt lääkäriin. Nousujohteinen ura maineikkaassa sisustusarkkitehtitoimistossa oli vuosien saatossa muuttunut pakkopullaksi. Hän oli säntäillyt asiakastapaamisesta toiseen ja yrittänyt miellyttää meuhkaavia asiakkaita, jotka olivat omaksuneet esteettiset näkemyksensä samojen naistenlehtien sivuilta. 21

Hän oli toteuttanut toisten toiveita ja laiminlyönyt omansa, kärsinyt toistuvista päänsärkykohtauksista ja kuollettavasta väsymyksestä niin että usein iltaisin sänkyyn kaatuessa oli tuntunut ettei hän enää aamulla nousisi ylös. Mona oli saanut diagnoosin vakavasta burnoutista ja poikkeuksellisen ärhäkästä migreenistä. Hän oli kuormittanut itseään liikaa, ei ainoastaan työllä vaan myös noudattamalla tiukkaa treeniohjelmaa ja ruokavaliota. Kurinalaisuuskin voi muuttua krooniseksi tilaksi ja sairastuttaa ihmisen, oli lääkäri sanonut ja määrännyt hänelle kuukauden sairauslomaa. Vastaanotolta poistuttuaan Mona oli seissyt pitkään lääkäriaseman edustalla osaamatta päättää kumpaan suuntaan lähteä. Menisikö oikealle vaiko vasemmalle? Kotiin vai toimistolle? Lopulta hän oli ylittänyt kadun ja mennyt vastapäiseen puistoon. Loskaista puistokäytävää kulkiessaan hän oli päättänyt toteuttaa monivuotisen haaveensa ja lähteä mosaiikkikursseille Italian Ravennaan. Kuin päätöksensä vakuudeksi hän oli myöhemmin iltapäivällä, irtisanottuaan itsensä, heittänyt Guccin mustan nahkasalkun toimistorakennuksen sisäpihan roskalaatikkoon. Hän muisti edelleen kuinka salkku oli lentänyt kaaressa harmaan jätesäiliön pohjalla makaavien löyhkäävien roskapussien sekaan. Ulkona oli kylmää ja kosteaa. Kylmimmältä sää tuntui juuri nollan molemmin puolin, silloin kun luonto ei osannut päättää kiinteän ja nestemäisen olomuodon välillä vaan tyytyi kohmeiseen ja jähmeään. Jalkakäytävä oli vaarallisen liukas ja pakotti katseen maahan. Oli kuljettava selkä kyyryssä ja varottava joka askeleella. Onneksi matka kotiin oli lyhyt. 22

Mona ohitti tutuksi käyneitä näyteikkunoita viitsimättä edes vilkaista niiden suuntaan, mutta asiakkaita kuhisevan kuppilan kohdalla hänen katseensa nousi kadusta kuin käskystä. Arno. Mies loisti nurkkapöydässä nelihenkisen seurueen keskipisteenä. Kasvot punottivat tyhjiksi juoduista tuopeista ja äänekkäästä, huomiota vaativasta esityksestä. Mona jatkoi matkaa, mutta ei saanut mielestään Arnon kasvoja: itsetietoisesti eteenpäin työntyvää leukaa, viiruiksi siristyviä silmiä. Mies siristi silmiään aina kun keskittyi valehtelemaan, Mona käsitti samassa. Miehen vilpillisyys oli yhtäkkiä ilmeistä, suorastaan naurettavan räikeää. Hän pyörähti kannoillaan ja marssi takaisin kuppilan eteen, tarttui ovenkahvaan ja asteli peremmälle viinanhuuruiseen hälinään. Arnon olemus tarkentui keskelle näkökenttää niin kuin hyökkäyksen kohteeksi valittu tietokonepelissä ja kaikki muu ympärillä muuttui epätarkaksi. Arno huomasi Monan vasta kun tämä parkkeerasi pöydän viereen. Sanoit lähteneesi mökille, Mona sanoi ja tajusi, että hänen äänensä kuulosti monotoniselta. Arno kohotti toista kulmakarvaa ja vilkaisi vierustoveriaan. Miehet pärskähtivät nauruun. Ne kalusteet on nyt viisi viikkoa myöhässä, Mona jatkoi, otti tukea pöydästä ja nojautui lähemmäs Arnoa. Mulle on aivan sama missä olet ja mitä touhuat kunhan hoidat ne tavarat liikkeeseen huomenna. Katellaan ensi viikolla, kun palaan mökiltä, Arno sanoi ja koko seurue räjähti nauruun. Saatanan paskaläjä, Mona huusi vaikka ei juuri koskaan kiroillut. 23

HE KAIKKI OLIVAT TULLEET SAARELLE VÄÄRISTÄ SYISTÄ. KUKAAN EI PÄÄSISI PAKOON. Katariina Sourin Musta mandala -trilogian ensimmäinen osa Valkoinen varjo sukeltaa syvälle ihmismielen pimeimpiin kerroksiin. Se on tarina naisesta, jolla on lahja nähdä sinne, mihin muut eivät uskalla katsoa. 84.2 ISBN 978-951-31-7677-8