Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa?

Maanmittaus 85:2 (2010) 5 Maanmittaus 85:2 (2010) Saapunut 8.6.2010 ja tarkistettuna 28.9.2010 Hyväksytty 30.9.2010 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? Arvo Vitikainen Aalto-yliopiston teknillinen korkeakoulu Insinööritieteiden ja arkkitehtuurin tiedekunta Maanmittaustieteiden laitos PL 11200, 00076 Aalto arvo.vitikainen@tkk.fi Tiivistelmä. Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueella asuva ainoa alkuperäiskansa ja he muodostavat samalla Norjassa, ruotsissa ja Suomessa etnisen vähemmistön. Lisäksi saamenkielistä väestöä asuu Kuolan niemimaalla Venäjällä. Saamelaisia on yli 75 000 henkilöä. Saamelaiset jakaantuvat maantieteellisesti siten, että Norjassa saamelaisista asuu yli 40 000, Ruotsissa 15 000 25 000, Suomessa vajaat 8 000 ja Venäjällä noin 2 000 saamelaista. Saamelaispolitiikan selvittämätön kysymys koskee niitä pohjoisia alueita, joiden omistajana valtiovalta esiintyy. Kiistämättömänä pidetään, että saamelaiset lapinkylien asukkaina tunsivat omistusoikeusinstituution sen yksinkertaisessa, staattisiin yhteiskuntaoloihin pohjautuvassa perusmuodossa. Valtion maanomistuksen historia Lapinmaalla sitä vastoin on oikeushistoriallisin perustein kiistanalainen. Saamelaisten maahan ja vesiin kohdistuvien oikeuksien järjestämättömyys on ollut sen esteenä, että Suomi olisi voinut ratifioida Kansainvälisen työjärjestön ILO:n itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan sopimuksen n:o 169 (HE306/1990; ILO 1989). Nykyinen saamelaisten maaoikeuksista käytävä keskustelu käynnistyi 1990-luvulla Korpijaakon (1989) julkaistua saamelaisten oikeusasemaa käsitelleen väitöskirjansa ja saamelaisasian neuvottelukunnan ehdotettua (KM 32:1990) vuonna 1990 saamelaisten kotiseutualueen valtionmaiden palauttamista suojelualueineen saamelaisille. Tämän jälkeen asiaa ovat eri lähtökohdista selvittäneet oikeusministeriön toimeksiannosta hallintoneuvos Vihervuori (1999), tohtori Wirilander (2001), maaherra Pokan johtama saamelaistoimikunta (KM 14:2001) ja professori Vahtolan johdolla toiminut Lapin maaoikeustutkimusryhmä (Vahtola et al. 2006). Tässä esityksessä tarkastellaan maanomistusolojen kehitystä Ylä-Lapissa eli saamelaisten kotiseutualueella lähinnä edellä mainittuihin selvityksiin perustuen. On kuitenkin huomattava, ettei tässä työssä kuitenkaan ole tutkittu, mitä eri ratkaisumalleja on olemassa ILO-sopimuksen n:o 169 voimaansaattamiseksi. Avainsanat: Lapinkylä, lapinmaa, lappalainen, maaoikeudet, saamelainen, valtion maa

6 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? Kuva 1. Saamelaisten kotiseutualue (asetus saamelaiskäräjistä, 1727/1995) 1 Johdanto Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueella asuva ainoa alkuperäiskansa ja he muodostavat samalla Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa etnisen vähemmistön. Lisäksi saamenkielistä väestöä asuu Kuolan niemimaalla Venäjällä. Saamelaisia on yli 75 000 henkilöä. Saamelaiset jakaantuvat maantieteellisesti siten, että Norjassa saamelaisista asuu yli 40 000, Ruotsissa 15 000 25 000, Suomessa vajaat 8 000 ja Venäjällä noin 2 000 saamelaista. (Saamelaiskäräjät 2006.) Suomessa saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnassa sijaitseva Lapin paliskunnan alue (SaamelaiskäräjäL 4 ). Laajuudeltaan saamelaisten kotiseutualue on noin 35 000 km². Koltta-alue sijaitsee Inarinjärven itäpuolella ja siitä on erikseen säädetty kolttalaissa (KolttaL 253/1995). Suomen saamelaisista noin 3 700 asuu saamelaisten kotiseutualueella ja noin 4 300 asuu saamelaisalueen ulkopuolella ja ulkomailla. Vain Utsjoen kunnassa saamelaiset muodostavat enemmistön kunnan asukkaista. (Saamelaiskäräjät 2006.) Suomen saamelaisista noin kolmasosa eli vajaa 3 000 saamelaista puhuu saamen kieltä äidinkielenään. Yhteensä kymmenestä eri saamen kielestä Suomessa puhutaan pohjoissaamea, inarinsaamea ja koltansaamea. Pohjoissaamea käyttää Suomen saamenkielisestä väestöstä noin 70 80 prosenttia ja inarin- ja koltansaamea kumpaakin vajaat 15 prosenttia. (Saamelaiskäräjät 2006.) Saamelaisten oikeus alkuperäiskansana omaan kieleen ja kulttuuriin turvattiin Suomen perustuslaissa vuonna 1995 (HM 14.3 ), missä yhteydessä kulttuuri ymmärrettiin laajasti käsittämään myös saamelaisten perinteisen maankäytön. Seuraavana vuonna tuli voimaan saamelaisten kulttuurista itsehallintoa koskeva lainsäädännöllinen uudistus, joka sisälsi saamelaisten itsehallintoa koskevan perustuslain säännöksen (HM 51a ) ja saamelaiskäräjälain (SaamelaiskäräjäL,

Maanmittaus 85:2 (2010) 7 974/1995) itsehallintoa toteuttavana elimenä. Sittemmin perustuslain säännökset siirrettiin vuonna 2000 voimaan tulleeseen uuteen perustuslakiin (PL 17.3 ). (KM 14:2001, s. 2.) Henkilö on etnisesti määritelty saamelaiseksi Suomessa vuodesta 1973 lähtien saamen kieleen liittyvällä perusteella (SaamelaisvaltuuskuntaA 1 ). Vuoden 1996 alusta voimaan tulleessa laissa saamelaiskäräjälaissa (SaamelaiskäräjäL 3 ) kielellistä saamelaismääritelmää väljennettiin koskemaan maa-, veronkanto- tai henkikirjassa tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi merkityn henkilön jälkeläiset, vaikka kielellinen kriteeri ei heidän osaltaan täyttyisikään. Lisäksi saamelaiskäräjälain mukaan saamelaiseksi katsotaan henkilö, jonka vanhemmista ainakin yksi on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. Saamelaiskäräjälain 3 :n mukaan saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena, edellyttäen: 1 että hän itse tai ainakin yksi hänen vanhemmistaan tai isovanhemmistaan on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään; tai 2 että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa; taikka 3 että ainakin yksi hänen vanhemmistaan on merkitty tai olisi voitu merkitä äänioikeutetuksi saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. Saamelaisten maahan ja vesiin kohdistuvien oikeuksien järjestämättömyys on ollut sen esteenä, että Suomi olisi voinut ratifioida Kansainvälisen työjärjestön ILO:n itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan sopimuksen n:o 169 (HE306/1990; ILO 1989). Sopimus sisältää muun muassa vaatimuksen alkuperäiskansan oikeudesta itse päättää sen asuttamien tai muuten käyttämien maiden kehittämiseen vaikuttavien toimien tärkeysjärjestyksestä (7. artikla) sekä sen, että alkuperäiskansoille on tunnustettava omistus- ja hallintaoikeus (rights of ownership and possession) niihin maihin, joita ne perinteisesti asuvat (14. artikla 1. kohta, ensimmäinen virke). Lisäksi on soveltuvissa tapauksissa turvattava asianmukaisilla toimenpiteillä näiden kansojen oikeudet käyttää alueita, jotka eivät ole niiden yksinomaista asuinaluetta, mutta joita ne ovat perinteisesti voineet käyttää toimeentulonsa hankkimista ja perinteisiä toimiaan varten. Tässä suhteessa on kiinnitettävä erityistä huomiota paimentolaiskansojen ja kiertävien viljelijöiden tilanteeseen. (14. artikla 1. kohta, toinen virke.) Lisäksi ILO-sopimuksen 15 artiklan mukaan alkuperäiskansojen oikeuksia maittensa luonnonvaroihin on erityisesti suojeltava. Artikla ei tällöin edellytä omistusoikeuden antamista maaperän mineraalivaroihin, vaan antaa alkuperäis- ja heimokansoille oikeuden osallistua näiden luonnonvarojen käyttöön, hallintaan ja suojeluun. (ILO 1989.) Pohjoismaissa nykyisin vakiintuneen käsityksen mukaan ILO-sopimuksen n:o 169 vaatimus omistus- ja hallintaoikeuden tunnustamisesta ei kuitenkaan aina edellytä muodollisen omistusoikeuden (the right to title) antamista alkuperäis- ja heimokansoille heidän perinteisesti asuttamiinsa alueisiin. Vahvasti suojattu hallinta- ja käyttöoikeus maahan on tässä suhteessa riittävä. Tämä on todettu muun muassa ILO:n yleissopimusten ja suositusten soveltamisen asiantuntijakomitean

8 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? (Committee of Experts on the Application of Conventions and Recommendations- CEACR) lausunnossa Norjan osalta sekä selvitysmies Vihervuoren lausunnossa (CEACR 2010; KM 14:2001, s.47 48; Vihervuori 1999, s.14 15). Nykyinen saamelaisten maaoikeuksista käytävä keskustelu käynnistyi 1990-luvulla Korpijaakon julkaistua saamelaisten oikeusasemaa käsitelleen väitöskirjansa (1989) ja saamelaisasian neuvottelukunnan ehdotettua (KM 32:1990) vuonna 1990 saamelaisten kotiseutualueen valtionmaiden palauttamista suojelualueineen saamelaisille. Tämän jälkeen asiaa ovat selvittäneet oikeusministeriön toimeksiannosta hallintoneuvos Vihervuori (1999), tohtori Wirilander (2001), maaherra Pokan johtama saamelaistoimikunta (KM 14:2001 ja professori Vahtolan johdolla toiminut Lapin maaoikeustutkimusryhmä (Vahtola et al. 2006). Näiden oikeusministeriön toimeksiannosta tehtyjen selvitysten lähtökohdat ovat kuitenkin sikäli erilaiset, että selvitysmies Vihervuoren ja Pokan toimikunnan tehtävänä oli laatia sellainen saamelaisten kotiseutualueella sijaitsevien valtion maina hallinnoitujen alueiden käyttöoikeuteen perustuva lainsäädännöllinen vähimmäisratkaisu, jonka varassa Suomi voisi ratifioida ILO-sopimuksen n:o 169. Näin ollen saamelaisten omistusoikeusvaihtoehtoon perustuvan ratkaisumallin analysointi oli suljettu pois jo oikeusministeriön toimeksiannoissa. (KM 14:2001; Vihervuori 1999, s. II.) Wirilander taas tarkasteli maanomistusoloja ja niiden kehittymistä saamelaisten kotiseutualueella oikeushistoriallisen aineiston pohjalta ilman lainsäädännön luomiseen liittyvää tehtävää ja Vahtolan työryhmä syvensi tätä Wirilanderin selvityksen aihepiiriä (Vahtola et al. 1985, s. 2; Wirilander 2001, s. 63). Tässä esityksessä tarkastellaan maanomistusolojen kehitystä Ylä-Lapissa eli saamelaisten kotiseutualueella lähinnä edellä mainittuihin selvityksiin perustuen. Korostettakoon, että tässä työssä ei ole tutkittu, mitä eri ratkaisumalleja on olemassa ILO-sopimuksen n:o 169 voimaansaattamiseksi. 2 Lapinkyläjärjestelmä Ruotsin valtakuntaan kuuluneiden saamelaisten asuma-alueiden virallinen nimitys oli aikanaan Lapinmaa (Lappmarken). Tanska-Norjan valtapiiriin jääneet saamelaisten alueet tunnettiin sen sijaan nimellä Finnmarken ja idässä levittäytyi Kuolan lappi kolttasaamelaisine asutuksineen. Käsite Lapinmaa esiintyy ensimmäisen kerran vuonna1340 kuningas Maunu Eerikinpojan kirjeessä, jossa luvattiin verovapaus Lapinmaahan asumaan asettuville uudisasukkaille (Vahtola et al. 2006, s. 12). Lapinmaassa asuivat saamelaiset (lappalaiset) ja siellä harjoitettiin lappalaiselinkeinoja (lappmannanäringar) eli metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa. Lapinmaan eteläpuolella sijainneet alueet olivat pohjoisesta näkökulmasta maaseutua (landsbygden, lannanmaata), jossa asuvat ruotsalaiset ja suomalaiset talopojat harjoittivat talonpoikais- eli maamiehenelinkeinoja (lantmannanäringar). Pohjoista ja etelää erotti toisistaan lapinraja, jonka kulku useampaankin otteeseen oli virallisten rajankäyntitoimitusten kohteena. (Korpijaakko 1989, s. 82 83.) Ruotsin ja Suomen vanhimpia maankäytön ja yhteiskuntajärjestyksen alueellisia yksiköitä olivat maakunnat, kihlakunnat ja pitäjät sekä alimmalla tasolla

Maanmittaus 85:2 (2010) 9 Kuva 2. Lapinkylät uuden ajan alkupuolella (mukaillen Kitti 2007) kylät ja talot, joita täydensivät maakuntien, kihlakuntien, pitäjien ja kylien yhteismaat. Pohjoisessa saamelaisten asumilla alueilla tämä jaotus ei sellaisenaan ollut voimassa. Lapinmaassa vallitsi oma ja samalla omaperäinen vastaavia tarkoituksia palveleva järjestelmä. Lapinmaa oli jakautunut Lappeihin, nämä edelleen lapinkyliin ja kylät vielä sukujen tai perheiden kesken lapinvero- eli perintömaihin. (Korpijaakko 1989, s. 82 83; Korpijaakko-Labba 2003, s. 310.) Lapinmaassa saamelaisen yhteiskuntaelämän ja maankäytön perusyksikkö oli lapinkylä. Vilkunan (1971, s. 201) määritelmän mukaan entisaikaisen lapinkylän muodosti ryhmä eri sukuja ja niihin kuuluvia sukulaisperheitä, jotka asuivat suurimman osan vuotta hajallaan omilla vakinaisilla sukualueillaan tietyn vesistön piirissä, mutta jotka kokoontuivat talvisydämeksi yhteen omaan talvikyläänsä eli siitiin. Lapinkylien asukkaiden vakinaisia sukualueita kutsuttiin ruotsalaisissa asiakirjalähteissä useilla vaihtoehtoisilla nimityksillä. Yleisimpiä näistä olivat perintömaa (arveland), lapinveromaa (lappskatteland), veromaa (skatteland) ja lappalaismaa (lappeland). (Korpijaakko 1989, s. 85 86.) Lapinmaasta puhuttiin asiakirjoissa 1500-luvulle saakka yhtenä kokonaisuutena, mutta Kustaa Vaasan hallituskaudella 1500-luvun puolivälissä vakiintui Lapinmaan jako kuuteen hallinnolliseen Lappiin. Näistä kaksi Tornion ja Kemin Lapit sijaitsivat suurimmaksi osaksi nykyisen Suomen alueella. Tornion Lappiin kuuluivat alun alkaen Rounalan, Suonttavaaran, Tenon ja Utsjoen lapinkylät sekä

10 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? Kuva 3. Kemin ja Tornion Lappien vanhan rajan rajapyykkejä Kolarin kunnan Porkkavaarassa (Museovirasto/www.rky.fi) Kemin Lappiin Inarin, Peltojärven, Kittilän, Sodankylän, Sompion, Keminkylän, Kuolajärven, Kitkajärven ja Maanselän lapinkylät (Kuva 2). Vuoden 1642 jälkeen Peltojärven lapinkylä siirrettiin Tornion Lappiin ja 1600-luvun lopulla Kitkajärvi ja Maanselkä sulautuivat Kuusamoksi. Kumpaankin Lappiin kuningas nimitti oman lapinvoutinsa huolehtimaan veronkannosta, veroesineiden määräpaikkoihin lähettämisestä ja käräjien pidosta. Lappien raja oli näin ollen viimekädessä hallinnollinen, voutikuntien välinen raja. (Vahtola et al. 2006, s. 12; Vahtola 1985, s. 340 341.) Vaikka lapinkylät perusajatukseltaan vastasivat Lannanmaan talonpoikaiskyliä, ne eivät kuitenkaan yleensä olleet samanlaisia keskitettyjä asutusrykelmiä. Syykin on selvä: saamelaiset saivat elantonsa lappalaiselinkeinoista eli metsästyksestä, kalastuksesta ja poronhoidosta, jotka vaativat runsaasti tilaa. Tämän seurauksena myös lapinkylät olivat varsin laajoja. (Kitti 2007.) Lapinkylien syntyhistoria ajoitetaan myöhäiselle rautakaudelle. Lapinkylissä oli kiinteät ja maastoon merkityt rajat sekä kylän sisällä eri lapinveromaiden välillä että eri lapinkylien välillä (katso kuva 3). Lapinkylien johdossa oli kylän nimismies, jolla oli yhdessä kahden lautamiehen kanssa tuomiovaltaa kylän sisällä riita- ja rikosjutuissa, muun muassa jaettaessa veronmaksuvelvollisuutta kyläläisten kesken. Sitä vastoin kihlakunnankäräjät ratkoivat jo 1600-luvulla pääsään

Maanmittaus 85:2 (2010) 11 töisesti omistus- ja rajariidat sekä lapinveromaista että lapinkylien välillä (Korpijaakko 1989, s. 581 582; Vahtola et al. 2006, s. 5; Wirilander 2001, s. 22 ja 39.) Ei voida osittaa, että Kemin ja Tornion Lapeissa lapinkylillä olisi ollut kollektiivista omistusoikeutta kylän maihin. Lapinkylän asukkaat omistivat yhteisesti vain lähinnä majavanpyynnin. Lapinkyliin kuuluvat lapinveromaat sitä vastoin olivat haltijoidensa yksityisessä perinnöllisessä omistuksessa. Pääosin omistus kohdistui asumuksen pihapiiriksi katsottavien alueiden lisäksi kalavesiin, pyyntialueisiin, laidunalueisiin ja muihin erityiseen käyttöön otettuihin alueisiin. Lapinveromaan omistaminen edellytti lapinkylän asuinjäsenyyttä ja veronmaksua. Eri lähteiden mukaan (katso esimerkiksi Haataja 1929, s. 17; MML 2009, s. 3; Wirilander 2001, s. 60) Lapinkylissä oli kyläläisten yksityisten veromaiden ohella isännättömiä alueita (res nullius), joita kutsuttiin nimillä avoimet maat, yleismaat (allmänning), autiomaat tai takamaat. Haataja on käyttänyt näistä yleismaista vuoden 1775 isojakoasetuksen (IsojakoA 1775) mukaista nimitystä kruunun yhteismaa eli erämaa (Haataja 1929 s. 13). Näihin ei kenenkään -maihin oli vain oman lapinkylän asukkailla yhteinen käyttöoikeus pyyntialueiksi, niityiksi, yms. käyttötarkoituksiin (Vahtola et al. 2006, s. 5; Wirilander 2001, s. 60.) Paikalliset tuomioistuimet ja virkamiehet pitivät saamelaisten veromaiden omistusta perintöluontoisena aina 1740-luvulle saakka. Yksityisen tilapohjaisen omistuksen ulkopuolella olevaa maata alettiin kuitenkin lainsäädännössä (muun muassa vuoden 1683 metsäasetus, MetsäA 1683 ja vuoden 1734 lain maakaari, MK 1734) pitää kruunun maana. MK 1734 ei hyväksynyt enää ylimuistoista nautintaa maaoikeuden perustaksi jakamattomissa metsissä, jollaiseksi yleismaaksi (allmänning) Lapinmaa katsottiin. Tämän jälkeen kihlakunnankäräjillä alettiin noudattaa kantaa, että sekä lapinveromaat että niille ja muulle maalle Lapissa perustetut uudistilat olivat kruununluontoisia. (Korpijaakko-Labba 2008; Vahtola et al. 2006, s. 6.) Lapinveromaat jäivät 1740-luvulta lähtien pois oikeuskäytännöstä, hallinnosta ja lainsäädännöstä lukuun ottamatta Inaria ja Utsjokea, joissa lapinveromaita muutettiin kalastus- ja uudistiloiksi pitkälle 1800-luvulle saakka. Samalla lapinkylä hallinnollisena ja oikeudellisena yksikkönä sekä käsitteenä hiipui pois ja korvautui pitäjällä ja kameraalisella kylällä (maakirjakylä). (Vahtola et al. 2006, s. 6.) Syynä tähän muutokseen olivat muun muassa saamelaisten elinkeinorakenteen muutokset, uudisasutustoiminta ja edellä sanottu valtiovallan asennemuutos lapinveromaiden maanluonnon suhteen. 3 Saamelaisten elinkeinorakenteen muutokset 3.1 Poronhoito Poronhoito on alkanut Lapinmaassa pienimuotoisesti jo esihistoriallisella ajalla, mutta elannon hankkimisen kannalta se kohosi tärkeäksi vasta keskiajan lopulta lähtien. Porojen laidunnus perustui kuitenkin vielä 1700-luvullakin lapinveromaihin, mutta porotokkien kasvattaminen ja vuonna 1751 Ruotsin ja Norjan välillä solmitun rajasopimuksen 1. liitteen (codecill) eli Lapin kodisillin sallima poro

12 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? karjojen vapaa liikkuvuus ja laidunnus Ruotsin ja Norjan valtakunnanrajan yli muuttivat tämän käytännön. Yksityiset veromaat kävivät liian ahtaiksi suurille porokarjoille ja porosaamelaisten kaupallinen poronhoito levisi 1800-luvulla lähes kaikille vapaille kruunun maille. Lopulta laidunmaista tuli puutetta ja kaikkien kolmen maan poronhoidosta elävät tunturisaamelaiset paimensivat useita kymmeniätuhansia käsittävät karjansa Enontekiöllä ja Utsjoella, mutta myös Inarissa ja jo 1700-luvun lopulta lähtien myös Pohjois-Kittilässä ja Pohjois-Sodankylässä. (Vahtola et al. 2006, s, 8 9; Wirilander 2001, s. 2, 39.) Norjalaiset suhtautuivat kuitenkin karsaasti suomalaisten kalastukseen Jäämerellä ja Suomen porosaamelaisten laidunnukseen Norjassa. Ristiriidat johtivat Norjan ja Suomen välisen rajan sulkemiseen vuonna 1852. Ruotsalaisten porosaamelaisten laidunnus Suomen puolella vaikeutti taas Enontekiölle asettuneiden porosaamelaisten ja entisten metsäsaamelaisten poronhoidon kehitystä. Lopulta myös Suomen ja Ruotsin välinen raja suljettiin laidunnukselta vuonna 1888 annetulla asetuksella. (Vahtola et al. 2006, s, 8 9; Wirilander 2001, s. 2, 39.) Laidunnuksen mukana myös porosaamelaiset suvut ja perheet muuttivat vilkkaasti rajojen yli. Rajasulkujen jälkeen tietyt porosaamelaisten suvut alkoivat vakiintua Enontekiölle ja myös Utsjoki sekä Inari saivat omat sukunsa. Enontekiön porosaamelaisissa oli myös useita saamelaistuneita suomalaissukuja. Suurporonhoito keskittyi ajan myötä yhä harvempiin käsiin. Sitä harjoittavat yhteisöt, porokylät, olivat vauraita, varsin suljettuja ja hierarkkisia. Avioliitot solmittiin porosukujen kesken. (Vahtola et al. 2006, s. 9.) 3.2 Saamelaisten siirtyminen uudisasukkaiksi Vuonna 1673 annettu ensimmäinen plakaatti lapinmaiden asuttamisesta salli uudistilojen perustamisen. Uudisasukkaat olivat aluksi suomalaisia, mutta 1700-luvulla enenevästi myös paikallisia saamelaisia. Kaikissa Kemin lapin lapinkylissä ja Enontekiöllä oli 1760-luvulle tultaessa sekä suomalaisia että saamelaisia uudistiloja. Lisäksi monia lapinveromaita rakennettiin ja asuttiin uudistilamaisesti. Saamelaisista tuli ajan myötä suurimmaksi osaksi uudisasukkaita ja myös saamelainen uudistilan perustaja muuttui käsitteistössä uudisasukkaaksi. Käytännössä esimerkiksi Kemin Lapin lapinveromaat muutettiin 1700-luvun jälkipuoliskolla vuoden 1760 verollepano-ohjeiden perusteella kruununluonteisiksi uudistiloiksi ja lapinveroa maksaneet lappalaiset siirrettiin vuoden 1763 maakirjassa kaikissa Kemin Lapin lapinkylissä uudistilallisiksi. Käsite lappalainen jäi tarkoittamaan metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa harjoittanutta saamelaista. (Vahtola et al. 2006, s. 6 7.) Keskeisinä syinä siihen, että myös saamelaiset ryhtyivät perustamaan uudistiloja, näyttää olleen saamelaiselinkeinojen elinkeinopohjan pettäminen ja se, että vain uudistilan haltijalla katsottiin olevan yksinoikeus katselmuksessa uudistilalle syynättyihin alueisiin. Oikeuskäytännössä lähdettiin myös siitä, että uudistilan perustaminen ei vaikuttanut niihin oikeuksiin, jotka uudistilaa asuttaneella saamelaisella alkujaan oli ollut pelkästään lappalaiselinkeinoihin. (Vahtola et al. 2006, s. 68.)

Maanmittaus 85:2 (2010) 13 Näin vanhat metsäsaamelaiset suvut asuttivat uudistilallisina Kemin lapin Kuusamoa lukuun ottamatta ja Enontekiön metsäsaamelaiskylät. Inarin ja Utsjoen lapinkylissä kalastajasaamelaisilla oli omat vakituiset asuinpaikat, kalavedet ja pyyntimaat. Kun uudistilojen perustaminen näissä lapinkylissä 1800-luvulla vilkastui, lapinveroa maksaneet kalastajasaamelaiset siirtyivät suureksi osaksi uudisasukkaiksi ja heille perustettuihin kalastus- ja uudistiloihin sijoitettiin ylimuistoiset asuinkentät, pyyntimaat ja -vedet sekä niityt. (Vahtola et al. 2006, s. 6.) Saamelaiset uudistilalliset säilyttivät lappalaisuutensa vaihtelevasti. Osa saattoi elää vielä pitkälle 1800-luvulle lappalaiselinkeinoilla. Tilojen ulkopuolelle jääneillä kruunun mailla voitiin metsästää, harjoittaa peuranpyyntiä ja poronhoitoa, niittää heinää niityiltä ja korjata puuta kotitarvekäyttöön. Metsäsaamelainen uudisasutus joutui suomalaistumisen ja niin geneettisen kuin kulttuurisen assimilaation kouriin varsinaisesti 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun alueelle muutti runsaasti suomalaisväestöä. Väestö lisääntyi ja uudistiloja perustettiin vilkkaasti. Samaan aikaan metsätöistä tuli myös entisten metsälappalaisten jälkeläisille uusi, tärkeä toimeentulon lähde (Vahtola et al. 2006, s. 7). 4 Valtiovallan suhde Lapinmaahan ja saamelaisiin 4.1 Kilpailu pohjoisten alueiden omistuksesta Jäämeren alueen kaupalliset mahdollisuudet aiheuttivat 1500-luvulta lähtien kilpailua Ruotsin, Tanskan ja Venäjän välillä pohjoisten alueiden omistuksesta ja alun alkaen Ruotsin kruunun intressi Lapin alueeseen näyttääkin olleen pääasiassa valtapoliittinen halu vakiinnuttaa alueen kuuluminen Ruotsille. Verotuksen avulla voitiin osoittaa muille valtioille, että asianomainen alue kuuluu verottajavaltiolle, joka käyttää siellä suvereeneja valtaoikeuksia Tähän keinoon turvautuivat kaikki kolme kilpailijavaltiota ja tuloksena oli se, että lapinkylät joutuivat suorittamaan veroa useimmiten vähintään kahteen eri valtioon. Esimerkiksi nykyisen Suomen alueella sijainneista lapinkylistä vain Peltojärvi ja Kittilä suorittivat veroa ainoastaan Ruotsille. Kuusi itäisintä lapinkylää suorittivat veroa sekä Ruotsille että Venäjälle ja Rounala, Suonttavaara, Teno ja Utsjoki sekä Norjalle että Ruotsille. Yksi lapinkylä, Inari suoritti veroa kaikille kolmelle valtiolle. (Wirilander 2001, s. 45 46.) Lappalaisten näkökulmasta veron maksamisella riidanalaisella rajaseudulla useammalle valtiolle turvattiin mahdollisuus omistaa kesä- ja talviveromaata useammankin kuin yhden valtion alueella. Vasta Tanska-Norjan ja Ruotsi-Suomen välisessä Strömstadin rajasopimuksessa vuonna 1751 kiellettiin tämä veromaiden omistus useamman valtion alueella. Norjan ja Venäjän kesken vastaava rajasopimus tehtiin vuonna 1826. Tämän jälkeenkin lappalaiset saivat muuttaa poroineen toiseen valtion ja siellä käyttää maata ja vettä porolaitumeksi, kalastukseen ja metsästykseen. Vuonna 1852 Suomi kielsi lappalaisten vuotuisen muuton yli Norjan rajan ja vuonna 1888 Yli Ruotsin rajan. (KM 32:1990, s. 6.) Verotuksen ohella riita-alueiden väestöön pyrittiin juurruttamaan verottajavaltiossa vallalla ollut uskonto. Oikeaan uskoon käännyttämistä harjoittivat sekä Pohjois-Venäjälle perustetut ortodoksiset luostarit että, varsinkin Kaarle-herttuan

14 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? Kuva 4. Lappalaisia veronmaksussa (Museovirasto) ajoista lähtien 1500-luvun lopulta, Lapinmaahan Ruotsin kruunun toimesta perustettujen kirkkojen papisto. (Wirilander 2001, s. 46.) Ruotsin kruunun otteen tiivistyessä Kemijokilaaksossa 1300- ja 1400-luvuilla syntyi jonkinlainen nautintaraja talonpoikaisalueen (Lannanmaan) ja Lapinmaan välille. Verotus muodostui Suomen alueen lapinkylissä vastaavaksi kuin Ruotsin puoleisissa Lapeissa. Verotuksen hoitivat täällä pirkkalalaisten (birkarl), kunnes Kustaa Vaasa otti pirkkalaisilta pois lapinmaiden verotusoikeuden 1550-luvulla ja veronkannon suorittajiksi määrättiin sekä Tornion että Kemin Lappeihin lapinvoudit. (Vahtola 1985, s. 340 341.) Olojen vakiinnuttua 1600-luvulla etualalle Lapin veropolitiikassa alkoi tulla pyrkimys valtion verotulojen kasvattamiseen. Verotulot saatiin 1600- ja 1700-luvuilla pääosin talonpoikia verottamalla. Näin ollen oli johdonmukaista, että veronmaksukykyisten talojen määrää valtakunnassa pyrittiin lisäämään uudisasutuksen avulla. Uudisasutukseen käytettiin nimenomaan asumattomia erämaita, joiden määrä erityisesti Suomessa ja Lapissa oli suuri. Lapin asuttamista varten annettiinkin erityissäännöstöjä. (Wirilander 2001, s. 46.) Eräs keskeinen ongelma saamelaisten maaoikeustutkimuksessa on ollut kysymys lapinveron luonteesta. Ratkaisevana maanomistuksen kannalta on pidetty sitä, oliko saamelaisten maksama vero henkilökohtaiseen veronmaksukykyyn

Maanmittaus 85:2 (2010) 15 perustuva henkilövero vai saamelaisten hallussa oleviin maihin sidottu maavero. Jokseenkin vallitsevaksi muodostuneen käsityksen mukaan kyseessä oli maaveron luonteinen vero ja lapinkylän osakkailla on tälläkin perusteella ollut joko yksin tai yhdessä toisten kanssa nykyiseen omistajahallintaan rinnastettava omistusoikeus veromaihinsa. Tämä siitäkin huolimatta, että yksittäisen veronmaksajan maksamassa verossa on esiintynyt vaihtelua esimerkiksi terveydellisten seikkojen tai ikääntymisen takia ja vaikka lapinveromaita ei saatavissa olevien tietojen perustella koskaan mitattu tai arvioitu. (Korpijaakko 1989, s. 582; Vahtola et al. 2006, s. 45 ja 67; Wirilander 2001, s. 62.) 4.2 Uudisasutuksen edistäminen Uudisasutuksen sallineessa vuoden 1673 plakaatissa lapinmaiden asuttamisesta edellytettiin, että ruotsalaiset ja suomalaiset uudisasukkaat voisivat saada käyttöönsä niityiksi ja laidunmaiksi sekä muihin tarpeisiinsa metsää, jokia ja järviä sellaisilta alueilta joita lappalaiset eivät voineet omia elinkeinolajejaan harjoittaessaan käyttää hyödykseen. Uudisasukkaille luvattiin plakaatissa 15 vuoden vapautus kaikista veroista ja rasituksista ja lisäksi luvattiin, ettei heille vapausajan jälkeenkään asetettaisi korkeampaa veroa kuin lappalaisille, joiden kanssa tasavertaisina heitä kohdeltaisiin. Lisäksi uudisasukkaille luvattiin vapautus sotaväenotosta kaikiksi ajoiksi. (Wirilander 2001, s. 34.) Vuonna 1749 annetussa Lapin asuttamista koskeneessa kuninkaan säännössä oli aikaisempaa huomattavasti yksityiskohtaisempia säännöksiä. Uudistilan perustaminen edellytti maaherran lupaa ja verovapausvuosien jälkeen seurasi uusitalon mittaus- ja kartoitustoimitus, jonka tarkoituksena oli estää se, ettei uudistaloon luettaisi liikaa raivaamattomia tiluksia. Säännön 7 :n mukaan kenelläkään ei voinut olla parempaa oikeutta sellaisiin heinä- ja metsärämeisiin, joita uudisasukas talon perustettuaan saattoi käyttää hyväkseen, sikäli kun muista lähellä olevista raivauskelpoisista alueista oli puutetta eikä toinen uudisasukas niitä paremmin tarvinnut. (Wirilander 2001, s. 47 48.) Wirilander (2001, s. 48) on katsonut tämän säännöksen ounastelevan muuttuvaa suhtautumista uudisasutuksen ja perinteisten lapinelinkeinojen välisiin suhteisiin. Heinä- ja metsärämeitä voitiin raivata uudistilallisten tarpeisiin poronhoitoon liittyvien näkökohtien sitä estämättä. Kuten edellä luvussa 2 todettiin sekä uudistilat että saamelaisten yksityisessä nautinnassa olleet lapinveromaat alettiin 1700-luvun puoliväliin tultaessa nähdä kruununluonteisina eikä perintöluonteisina kuten siihen saakka. Eräs syy tähän oli ilmeisesti se, että kruunun halutessa edistää uudisasutusta, lapinveromaiden mieltäminen perintöluotoisiksi olisi voinut haitata uusien asukkaiden asettumista Lappeihin. (Kylli 2007.) Tästä syystä myös paikalliset käräjäoikeudet alkoivat luopua kiinnekirjojen ja lainhuutojen antamisesta saamelaisten tiluksiin, koska kruunua pidettiin viime kädessä maiden omistajana. Keskeistä tässä muutoksessa saamelaisten oikeusaseman kannalta oli, ettei veromaita otettu saamelaisilta pois, vain niiden status muuttui kun ne mukautettiin kruunun uudistilakäytäntöön (Vahtola et al. 2006, s. 6).Statuksen muutoksella yhtä vähän kuin seuraavassa selostettavalla vuoden 1683 metsäasetuksen antamisella valtiolle ei kuitenkaan

16 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? välittömästi syntynyt omistusoikeutta saamelaisten veromaihin. Pohjoismaisen oikeusjärjestyksen mukaan omistusoikeus on luonteeltaan saantoon perustuvaa suojattua omistajahallintaa, joka on voimassa omistajahaltijan hyväksi niin kauan kuin joku muu ei voi osoittaa asianomaiseen kohteeseen parempaa oikeutta. (Hyvönen 1998, s. 12; Wirilander 2001, s. 52.) 4.3 Metsälainsäädännön kehitys Rinnan uudisasutuksen suosimisen kanssa valtiovalta pyrki vähitellen 1500-luvulta lähtien supistamaan maan esteetöntä valtausta ja ottamaan itselleen valtaamattomien maiden omistajan aseman. Eräänlainen kulminaatiopiste tässä suhteessa oli vuoden 1683 metsäasetus (MetsäA 1683). Siinä kuningas sanoo kiinnittäneensä huomiota siihen epäkohtaan, että niillä seuduilla, joilla oli suuria ja laajoja metsiä kuten Pohjois-Ruotsissa ja Suomessa, kylät olivat ottaneet itselleen suuria jopa muutaman penikulman mittaisia alueita, mihin niillä ei ollut oikeutta eikä syytä. Kuningas mainitsee jo Kustaa Vaasan kiinnittäneen samaan epäkohtaan huomiota ja antaneen 1542 julistuksen, että kaikki sellaiset tilukset, jotka asumattomina sijaitsevat kaukana tilusrajoista ja kylistä kuuluvat Jumalalle ja Ruotsin kruunulle eikä kenellekään muulle. Sen vuoksi kuningas määräsi virkakuntansa pitämään metsiä silmällä. Ensin oli kunkin kylän ja talon luonteen mukaan tutkittava sen rajat ja sen jälkeen annettava kullekin kylälle ja talolle niin paljon metsää kuin oli kohtuullista ja omavaraisen talon tarpeisiin tarvittiin ja erottamaan muun osan kruunulle kuuluvaksi. Kuitenkin siten, että jos joku pitäjä tai kihlakunta osoitti laillisen erottamistoimituksen tai muiden pätevien seikkojen perusteella osan metsämaata kuuluvan sille, ei tätä oikeutta saatu niiltä ottaa. Sen sijaan kaikki se, mikä suurissa metsissä oli käyttämätöntä ja minkä ei pätevillä syillä voitu osoittaa kuuluvan jollekin talolle, kylälle, pitäjälle ja kihlakunnalle oli kruunun oikeaa ja yksinomaista omaisuutta. (Korpijaakko 1989, s. 557 558; Sillanpää 2006, s.50 51; Wirilander 2001, s. 49.) Vuoden 1683 metsäasetuksella kruunu siis julisti sille kuuluvaksi yksityisoikeudelliseksi omaisuudeksi Ruotsin pohjoisosissa olevat laajat asumattomat metsät ja erämaat, joihin maan asukkaat eivät voineet parempaa oikeutta näyttää (Haataja 1929 s. 6). Tämän jälkeen annetuissa metsäasetuksissa ja -laeissa (MetsäA 1734, MetsäA 1793, MetsäA 1805, MetsäA 1851 ja MetsäL 1886) kruunu lähtikin siitä, että sillä oli määräysvalta kylänrajain ulkopuolella oleviin kaukaisiin erämaihin. Aluksi asiaomaisissa säännöksissä puhutaan tällaisten metsien käyttämisestä uudisasutukseen ja muulla tavoin maatilatalouden tarpeisiin, mutta vuoden 1793 metsäasetuksessa kuvaan tulee näiden rinnalle käyttö puutavaran myyntiin ja tervanpolttoon kruunun omaan lukuun. Tästä eteenpäin kruunun kiinnostus Lapin erämaiden omistajahallintaan kasvoi ja uudisasutusintressi vähitellen väistyi alueiden metsätaloudellista käyttöä koskevan intressin tieltä. Valtion ja ennen kaikkea metsähallinnon ote muodostui kehityksen myötä Lapissa hyvin vahvaksi. (Wirilander 2001, s. 51 53.) Mielenkiintoinen eri aikoina annettuihin metsäasetuksiin liittyvä piirre on se, miten valtion oikeusasema niissä on määritelty. Vuoden 1683 metsäasetuksen

Maanmittaus 85:2 (2010) 17 mukaan kaikki se, mikä suurissa metsissä oli käyttämätöntä ja minkä ei pätevillä syillä voitu osoittaa kuuluvan jollekin talolle, kylälle, pitäjälle ja kihlakunnalle oli kruunun oikeaa ja yksinomaista omaisuutta. Vuoden 1851 metsäasetuksessa (1 ) todettiin edellistä selkeämmin, että suuret metsät ja erämaat kuuluvat kruunulle, ellei yksityinen tai yhteisö voi näyttää niihin parempaa oikeutta. Samalla pohjalla on myös vuoden 1886 metsälain 1. (Wirilander 2001, s. 51 52.) Vuoden 1886 metsälain 1 on edelleen Suomessa voimassa olevaa oikeutta. Muodollisena perusteena valtion maanomistusoikeudelle on säännöksen mukaan se, että valtion omistukseen kuuluvat kylän rajan ulkopuolella olevat erämaat sekä isojaossa valtiolle erotetut liikamaat, ellei joku näytä niihin parempaa oikeuttaan. Wirilanderin (2001) mukaan tämä metsälain 1 säännös ei anna valtiolle absoluuttista omistusoikeutta säännöksessä mainittuihin alueisiin, vaan pitää valtiota noiden alueiden omistajana sikäli kuin yksityinen tai yhteisö ei voi näyttää niihin parempaa oikeutta. Tämä säännöksen muotoilu vastaa Pohjoismaissa vanhastaan voimassa ollutta käsitystä omistusoikeuden luonteesta saantoon perustuvana omistajahallintana, joka on voimassa omistajahaltijan hyväksi niin kauan kuin joku muu ei voi osoittaa asianomaiseen kohteeseen parempaa oikeutta. (KM 32:1990, s. 16; Wirilander 2001, s. 52.) 5 Pohjoisten kuntien isojaot ja saamelaisten maaoikeudet Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntiin oli 1900-luvun alussa muodostunut varsin huomattava määrä perintö- ja kruununluonteisia taloja ja valtion metsätorppia. Uudistaloja oli syntynyt toisaalta etelästä tulevien suomalaisten uudisasukkaiden asetuttua asumaan seudulle ja toisaalta paikallisten saamelaisten siirryttyä uudisasukkaiksi hallinnassaan olleille lapinveromaille. Talojen määräksi mainitaan hallituksen esityksessä (HE 20/1924) näiden kolmen kunnan isojakolaiksi Inarissa 119 taloa, Enontekiöllä 72 taloa ja Utsjoella 60 taloa. Taloille oli annettu niiden perustamisen yhteydessä väliaikaiset manttaalit tiluksia kartoittamatta ja verollepanoa suorittamatta ja talojen lopullinen muodostaminen oli jätetty suoritettavaksi isojaossa. (Pohjola 1983, s. 92.) Valtion metsätorpat taas olivat yleensä syntyneet niin, että kalastajasaamelaiset olivat rakentaneet aikanaan kalavesiensä rannoille kotia, jotka oli myöhemmin rakennettu tuviksi. Näiden kalastajatupien kentällä elätettiin usein muutama kotieläin ja sille voitiin raivata pieni perunamaakin. Koska asukkaat eivät voineet osoittaa muuta oikeutta asuntojen rakentamiselle kuin mahdollisesti ylimuistoisen nautinnan, seudun virkamiehet edellyttivät heiltä asumisoikeuden hakemista. Jos kalastajamajan ympäriltä löytyi laajoja käyttämättömiä luonnonniittyjä, siitä saatettiin muodosta uudistalo. Sitä mukaa kun niittymaat vähenivät, muista kalastajamajoista tehtiin valtion metsätorppia. Yksinomaan poronhoidosta elävät tunturilappalaisetkin olivat 1800-luvun lopulla rakentaneet sopivaan paikkaan porolaitumilleen asuntoja ja hankkineet näille paikoille valtion metsätorpan oikeudet. Myös näillä torpilla saattoi olla lehmä tai pari sekä lampaita. Valtion metsätorpilla ei kuitenkaan ollut merkitystä maanviljelyksen tai karjanhoidon kannalta. (KM 3:1905, s. 34 35; Sillanpää 2006, s. 53.)

18 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? Koska kruunun ja tilojen yksityismaat Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella olivat vielä 1800-luvun lopulla toisistaan erottamatta ja koska metsähallitus ei tästä syystä voitu esteettömästi myydä puuta sikäläisistä kruununmetsistä, ehdotti metsähallitus alistuksessaan senaatille vuonna 1897, että Enontekiön kuntaan kuuluvat tilojen maat erotettaisiin väliaikaisesti kruununmaasta. Vastaavan esityksen Inarin ja Utsjoen kuntien osalta metsähallitus teki vuonna1898. Senaatti määräsikin päätöksillään vuosina 1897 ja1898, että Enontekiön ja Inarin kuntiin kuuluvien tilojen maat oli pyykitettävä väliaikaisiin lohkoihin erilleen kruununmaasta. Utsjoen kunnan osalta senaatti sitä vastoin hylkäsi alistuksen. Väliaikaisten lohkojen rajaamisen päämerkitys oli siinä, että niiden metsäalueet olivat hakkuurajoitusten alaisia. Tämä puolestaan johti tarpeeseen erottaa kruunumetsät lopullisesti tilojen maista isojakotoimituksissa. Oulun läänin kuvernööri määräsikin vuosina 1911 1918 isojaot tehtäväksi Enontekiöllä ja Inarissa, mutta Utsjoen osalta 1912 tehty hakemus jäi toistaiseksi lepäämään. Ainuttakaan isojakoa ei kuitenkaan saatettu päätökseen ennen niin sanotun pohjoisten kuntien isojakolain voimaantuloa 18.5.1925 (IsojakoL, 157/1925). (Wirilander 2001, s. 53 54.) Tämän uuden lain tavoitteena oli maanomistusolojen lopullinen ja tyydyttävä järjestely, jota pidettiin edellytyksenä taloudelliselle toiminnalle ja kehitykselle, muun muassa uudisasutustoimenpiteille, yksityisiä maanomistajia ja valtiota ja sen metsätaloutta tyydyttävällä tavalla (HE 20/1924, s.1). Lähtökohtana pohjoisten kuntien isojakolainsäädäntöä 1920-luvulla valmisteltaessa oli se, että sanottujen kuntien maa- ja vesialueet kuuluivat joko taloihin ja valtion metsätorppiin tai valtiolle sen metsämaana. Lapinkylistä tai yksittäisten saamelaisten mahdollisista maanomistuksista ei lainsäädännössä tai sen valmisteluasiakirjoissa mainita sanaakaan. (Wirilander 2001, s. 53.) Tässä yhteydessä on kuitenkin huomattava, että lapinkylät olivat menettäneet merkityksensä lapinveron maksun kohteena ja kiinteistöoikeudellisessa mielessä viimeistään 1800-luvun alussa eli jo noin 100 vuotta aikaisemmin kuin pohjoisten kuntien isojakolainsäädäntöä ryhdyttiin valmistelemaan (Sillanpää 2006, s. 77). Pohjoisten kuntien isojakolaissa säädettiin Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa verollepanossa ja isojaossa sovellettavat erityismääräykset. Siltä osin kuin erityismääräyksiä ei annettu, verollepanossa ja isojaossa sovellettiin myös näissä kunnissa verollepanosta ja isojaosta aikaisemmin annettuja säännöksiä. Pohjoisten kuntien isojakolain mukaan Inarin, Enontekiön ja Utsjoen kunnat jaettiin isojaon toimittamista varten kasvillisuus- ja ilmasto-olosuhteiden perusteella kolmeen piiriin. Nämä olivat eteläinen piiri, keskipiiri ja pohjoinen piiri. Eteläinen piiri käsitti Inarissa 44 taloa ja Enontekiöllä 25 taloa, keskipiiri Inarissa 54 taloa ja Enontekiöllä 30 taloa ja pohjoinen piiri Inarissa 22 taloa, Enontekiöllä 17 taloa ja Utsjoella kunnan kaikki 60 taloa (IsojakoL 2 ). Se, mihin piiriin lohkokunta tai talo oli luettava, oli ratkaistava kussakin toimituksessa erikseen verollepanon yhteydessä (IsojakoL 6 ). Isojakomenettely edellä mainituissa etelä- ja keskipiirissä oli kolmivaiheinen. Ensin suoritettiin jakokuntaa varten tarvittavan alueen kartoitus, tilusten luokittaminen ja verollepano, seuraavaksi erotettiin tilojen yksityiseen käyttöön

Maanmittaus 85:2 (2010) 19 Kuva 5. Kokousväkeä Utsjoen kunnan Karnjangan isojakokokouksessa kesällä 1957, takana vas. toimitusinsinööri Antti Pohjola (Terho 1995, s. 108) tulevat tilukset valtion maasta ja kolmannessa vaiheessa tämä alue jaettiin tiloille manttaalien ja jyvityksen perusteella. Menettely vastasi näin ollen vuosien 1775 ja 1777 isojakoasetusten (IsojakoA 1775 ja IsojakoA 1777) sekä vuoden 1848 maanmittausohjesäännön (MO 1848) mukaista isojakomenettelyä. (Pohjola 1983, s. 93 94.) Pohjoisessa isojakopiirissä isojakomenettelyä oli yksinkertaistettu. Kullekin tilalle annettiin yksityiseen käyttöön sen ennestään nauttiman pellon ja niityn sekä viljelyskelpoisten tilusten määrä sekä lisää viljelyskelpoisia tiluksia niin paljon kuin paikallisia olosuhteita silmällä pitäen katsottiin talon voivan pysyvästi ja kunnollisesti viljellä. Tämän jälkeen muodostettiin taloille metsäpalstat rajankäynnillä tiluksia kartoittamatta ja lisäämällä manttaalin mukaan tulevaan metsäpinta-alaan metsämaan osalle 25 %:n korotus joutomaiden korvauksena. (IsojakoL 10 ; Pohjola 1983, s. 93 94.) Verollepanossa määriteltiin isojaon jakoperuste, manttaali. Manttaali perustui siihen heinäkilojen määrään, joka kertyi talon nautinnassa olleiden peltojen ja niittyjen sekä muun viljelyskelpoisen maan vuotuisesta sadosta. 238 000 heinäkilon vuotuinen sato vastasi yhtä manttaalia. Kalastuksen tuotto oli otettava manttaaleja laskettaessa huomioon siten, että yksi kilo suolakalaa vastasi kahta kiloa heiniä. Inarin kunnan eteläisessä piirissä oli talolle manttaalia kohti annettavan verollisen maan määrä 1 667 ha ja keskipiirissä 2 000 ha, Enontekiön kuntaan kuu

20 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? luvassa eteläisessä ja keskipiirissä 2 200 ha ja koko pohjoisessa piirissä 2 667 ha. Lisäksi taloille voitiin antaa kussakin kunnassa muodostettavaa kaikkien talojen yhteismetsää varten piiristä ja kunnasta riippuen metsämaata 833 1 333 hehtaaria manttaalia kohden. (IsojakoA 7 ; Pohjola 1983, s. 93 94.) Taulukossa 1 on esitetty isojaossa Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntiin isojaossa muodostettujen talojen yksityiseen käyttöön annettujen tilusten pinta-ala sekä yhteismetsien pinta-alat ja niiden suhde kuntien kokonaismaapinta-aloihin. Muodostettujen tilojen tarkkaa pinta-alaa ei taulukossa voida antaa, koska kuntien pohjoisissa isojakopiireissä metsämaa annettiin taloille sitä kartoittamatta ja lisäämällä pinta-alaan 25 % joutomaan korvauksena. (Pohjola 1983, s 97 99; MML 2010.) Taulukko 1. Isojaossa muodostettujen talojen ja yhteismetsien pinta-alat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnissa (Pohjola 1983, s 97 99; MML 2010) Kunta Taloja, kpl Kunnan maapintaala, km 2 Taloille isojaossa annetut tilukset, km 2 Talojen yhteismetsän pinta-ala, km 2 Isojaetun alueen osuus kunnan maapinta-alsta (%) Enontekiö 72 7 946 400 190 7 % Inari 119 15 052 420 176 4 % Utsjoki 60 5 144 170 89 5 % Toimitusinsinöörin lähetettyä toimitusmiesten laatiman verollepanoehdotuksen maaherralle lääninhallitus antoi verollepanopäätöksen, jonka valtioneuvosto vahvisti (vuodesta 1956 alkaen verollepanopäätöksen antoi maanmittauskonttori ja vahvisti maanmittaushallitus). Verollepanopäätöksessä vahvistui se, mihin jakokuntaan ja kylään talot kuuluivat ja mitkä talot mahdollisesti käsiteltiin yksinäistaloina. Edelleen päätöksestä ilmenivät taloille vahvistetut manttaaliluvut ja jakokunnan kokonaismanttaali sekä manttaalien perusteella lasketut taloille tulevien verollisten maiden pinta-alat. (Sillanpää 2006, s. 59.) Verollepanon tultua suoritetuksi oli jakokunnan yksityiskäyttöön tulevat tilukset erotettava. Toimituksen tästä vaiheesta käytettiin Inarin ja Enontekiön kunnissa eteläisessä ja keskipiirissä suoritettujen isojakojen asiakirjoissa säännöllisesti nimityksiä liikamaan erottaminen tai liikamaan murtaminen, joita nimityksiä oli puheena olevasta toimituksen vaiheesta isojaoissa vanhastaan käytetty. Toimitusasiakirjoissa jopa puhutaan isojakotoimituksen yhteydessä tehtävästä liikamaanmurtamistoimituksesta (esimerkiksi Kaamasen jakokunnan isojako, arkistonumero Inari 404 18). (Sillanpää 2006, s. 60.) Käytettiinpä jakokunnan yksityiskäyttöön tulevien tilusten erottamisesta mitä nimitystä tahansa, toimitusten asiakirjoista käy hyvin selkeästi ilmi, että toimenpiteessä oli kysymys ainoastaan taloille annettavien tilusten ulkorajan määräämisestä valtionmaata ja muita jakokuntia tai yksinäistaloja vastaan (Sillanpää 2006, s. 60). Kyse ei siten ollut sellaisesta vuoden 1775 isojakoasetuksen tai vuoden 1848 Maanmittausohjesäännön tarkoittamasta liikamaan erottamisesta, jossa valtiolle otettiin takaisin taloille aikaisemmin kuuluneita ja kyläkunnan rajojen ympäröimiä alueita, joita kyläkunnan talojen ei katsottu tarvitsevan välttämättömästi pystyssä pysyäkseen (Haataja 1929, s. 18; Haataja 1936, s.119).

Maanmittaus 85:2 (2010) 21 Utsjoen isojaoissa ja muuallakin pohjoisessa piirissä tämä liikamaan erottaminen isojaon erillisenä vaiheena jäi pois, koska yksityiskäyttöön tulevien tilusten erottaminen tapahtui rajankäynnissä, jossa tilukset erotettiin suoraan kullekin talolle (Sillanpää 2006, s. 60). Isojaon kolmannessa päävaiheessa muodostettiin isojaon osakkaina olevat talot, suoritettiin tarpeelliset halkomiset sekä käsiteltiin tilikysymykset. Jakoperusteena talojen kesken olivat pääsääntöisesti talojen manttaalit. Talojen sisäisissä halkomisissa jakoperusteena olivat osuusluvut (osaluvut) ja joissakin tapauksissa nautinta. (Sillanpää 2006, s. 61.) Käytännössä talojen muodostaminen tapahtui eteläisessä ja keskipiirissä yleensä siten, että toimitusmiehet laativat, asianosaisia kuultuaan, valmistavan jakoehdotuksen, joka esitettiin toimituskokouksessa asianosaisille. Tarvittaessa palstoja voitiin näyttää myös maastossa. Jakoehdotus oli laskettu suoritettuun tilusten jyvitykseen perustuen siten, että kukin muodostettava talo sai koko jakokunnan jyvitysarvosta jakoperustetta vastaavan osuuden. Kun asianosaiset olivat esittäneet valmistavaa jakoehdotusta koskevat kannanottonsa, toimitusmiehet ryhtyivät laatimaan lopullista jakoehdotusta. Myös lopullinen jakoehdotus esitettiin toimituskokouksessa asianosaisille, ja jos yksikin kokouksessa edustettuna ollut asianosainen ilmoitti, ettei hyväksy jakoehdotusta, asia alistettiin maanjakooikeuden tutkittavaksi. Kun jakoehdotus oli saanut lain voiman, jakorajat käytiin maastoon. Toimituksen lopuksi käsiteltiin tilikysymykset ja muut toimituksen lopettamiseen liittyvät asiat. (Sillanpää 2006, s. 61.) Pohjoisessa piirissä yksityiskäyttöön tulevien metsäalueiden erottaminen tapahtui rajankäynnissä, jossa erotettiin suoraan taloille, kuten laissa sanottiin, sopivaan paikkaan tietty manttaaliin perustuva pinta-ala tiluksia niitä mittaamatta ja luokittamatta (IsojakoL10 ). Rajankäynti tapahtui käytännössä pitkälti asianosaisten esittämien kannanottojen pohjalta. Ilmeisesti rajojen yksityiskohtainen kulku ratkaistiin monessa tapauksessa vasta maastossa itse rajankäyntityön yhteydessä. Tätä käsitystä tukee se, että esimerkiksi Jomppalan jakokunnan isojaossa ei asiakirjojen mukaan laadittu mitään sellaista tilussijoitussuunnitelmaa, jota olisi käsitelty toimituskokouksessa, vaan rajankäyntiin ryhdyttiin sen jälkeen, kun asianosaisten toivomukset tilusten sijoittamisesta oli kuultu. (Sillanpää 2006, s. 61). Isojakotoimitukset päättyivät pohjoisissa kunnissa pääosin 1950-luvulla ja viimeinen isojakotoimitus Enontekiön kunnan Peltovuoman jakokunnan isojako merkittiin maarekisteriin 19.2.1964. Maata omistamattomat saamelaiset jäivät vääjäämättä isojakojen ulkopuolelle. Heitä pidettiin tilattomana väestönä. Toisaalta muun muassa Sillanpää (2006, s. 77) on todennut, että isojaossa ei puututtu taloille erotettujen alueiden ulkopuolella oleviin valtion maihin kohdistuviin oikeuksiin muulla tavalla, kuin käymällä alueiden rajat taloja vastaan ja määrittelemällä alueisiin (oikeuttavina ja rasittavina) kohdistuvat isojaosta johtuvat käyttöoikeudet (rasitteet) ja eräät erityiset etuudet, kuten kalastusoikeudet. Isojaoissa kylien välisten vesirajojen käynti jätettiin yhtä poikkeusta (Inarin kunnan Toivoniemen nimismiehen virkatalon vesialueen erottaminen) lukuun ottamatta toimitettavaksi erillisissä vesirajankäyntitoimituksissa, joissa noudatettiin

22 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? Kuva 6. Lohipato Tenojoella vuoden 1902 lakia välirajasta vedessä (LVV). Vesirajankäynnit suoritettiin loppuun vuosina 1978 1979, jonka jälkeen seurasi lähes 20 vuotta kestänyt oikeus- ja jatkokäsittelyprosessi. Vesirajankäynneissä ratkaistiin vesialueiden omistus sekä lisäksi suurelta osin vesialueiden käyttöä koskevat erityiset oikeudet, kuten erityisperusteiset kalastusoikeudet. (Sillanpää 2006, s. 65 68.) Saamelaisten oikeuksien näkökulmasta voidaan kuitenkin todeta, että kiinteistötoimituksissa, kuten vesipiirirajankäynneissä, voidaan tutkia vain sellaista vesialueisiin kohdistuvista oikeuksista, jotka ovat kiinteistöjen välisiä. Sen kysymyksen tutkiminen, onko tietyn henkilön (ei siis kiinteistön) hyväksi voimassa määrätyn sisältöistä oikeutta toisen omistamaan kiinteistöön, kuuluu yleisen tuomioistuimen eikä kiinteistötoimituksen toimitusmiesten toimivaltaan. 6 Yhteenveto Lapinmaan maanomistusolojen historian tutkimus osoittaa, että saamelaisten maanomistus on ollut historiallisen kehityksen ja muutoksen alaista, sekä lapinkylien omien sisäisten tekijöiden että valtiovallan harjoittaman politiikan vaikutuksesta. Valtiovalta on ohjannut Lapin kehitystä keskitetyn valtion synnyn ajoista 1500-luvulta lähtien pitkälti yleisten valtakunnallisten lakien ja asetusten mukaisesti soveltaen niitä mahdollisimman pitkälle Lapin oloihin. Voidaan myös sanoa, että valtio on kohdellut varsinkin maapolitiikassaan Lapin asukaita yhdenvertaisesti tekemättä eroa etnisyyden perusteella. (Vahtola et al. 2006, s. 10.) Ei ole riidatonta näyttöä siitä, että Lapinkylä olisi omistanut alueensa. Näyttöä on sen sijaan siitä, että kylän osakkailla on ollut joko yksin tai yhdessä toisten

Maanmittaus 85:2 (2010) 23 kanssa nykyiseen omistajahallintaan rinnastuva oikeus eli omistusoikeus veromaihinsa, joita ovat olleet asumusten pihapiiriksi katsottavan alueen lisäksi kalavedet, pyyntipaikat, laidunmaat ja muut erityiseen käyttöön otetut alueet. Saamelaiset lapinkylien asukkaina tunsivat omistusoikeusinstituution sen yksinkertaisessa, staattisiin yhteiskuntaoloihin pohjautuvassa perusmuodossaan. (Pääkkönen 2008, s 196; Vahtola et al. 2006, s. 5 6; Wirilander 2001, s. 62.) Kruunun ote Lapissa alkoi voimistua 1500-luvulla ja 1600-luvulta lähtien kruunun intressissä oli saada Lappiin uudisasukkaita. Uudisasutuksen edistäminen vahvisti käsitystä kruunun määräysvallasta pohjoisilla alueilla, vaikkakin uudisasutuksen edistämisen ohella kruunun pyrkimyksenä tuolloin oli suojata perinteisiä Lapinmaan elinkeinoja, metsästystä, kalastusta ja poronhoitoa harjoittavia saamelaisia. Tähän oli syynä se, että kruunu kantoi myös saamelaisilta veroja, joiden saanti riippui elinkeinon harjoittajan pysymisestä valtakunnassa ja näiden elinkeinojen tuotosta. (Wirilander 2001, s. 62 63.) Tilanne muuttui 1700-luvulla. Merkkinä kruunun heränneestä kiinnostuksesta omistajan käyttövallan käyttämiseen laajoilla metsäalueilla oli vuoden 1793 metsäasetuksen säännös, joka koski puutavaran ja tervan myyntiä kruunun metsistä kruunun lukuun. Vuoden 1851 metsäasetuksessa ja vuoden 1886 metsälaissa todettiin, että suuret metsät ja erämaat kuuluvat kruunulle, ellei yksityinen tai yhteisö voi näyttää niihin parempaa oikeutta. Wirilanderin (2001, s. 51 52) mukaan tämä säännös ei kuitenkaan anna valtiolle absoluuttista omistusoikeutta säännöksessä mainittuihin alueisiin, vaan pitää valtiota noiden alueiden omistajana sikäli kuin yksityinen tai yhteisö ei voi näyttää niihin parempaa oikeutta. Säännöksen muotoilu vastaa Pohjoismaissa vanhastaan voimassa ollutta käsitystä omistusoikeuden luonteesta saantoon perustuvana omistajahallintana, joka on voimassa omistajahaltijan hyväksi niin kauan kuin joku muu ei voi osoittaa asianomaiseen kohteeseen parempaa oikeutta. Rinnan kruunun vaikutusvallan voimistumisen kanssa monet lapinelinkeinoja harjoittaneista saamelaisista päättivät ryhtyä uudisasukkaiksi turvatakseen asemansa myös tulevaisuudessa, mutta säilyttivät usein samalla oikeutensa harjoittaa perinteisiä lapin elinkeinojaan kuten peuran ja majavan pyyntiä sekä kalastusta yhdessä lapinkylän osakkaiden kanssa. (Wirilander 2001, s. 63.) Keskeistä tässä muutoksessa saamelaisten oikeusaseman kannalta oli, ettei veromaita otettu saamelaisilta pois, vain niiden status muuttui kun ne mukautettiin kruunun uudistilakäytäntöön. (Vahtola et al. 2006, s. 6; Wirilander 2001, s. 63.) Kehityksen seurauksena Lapinveromaat jäivät 1740-luvulta lähtien pois oikeuskäytännöstä, hallinnosta ja lainsäädännöstä lukuun ottamatta Inaria ja Utsjokea, joissa lapinveromaita muutettiin kalastus- ja uudistiloiksi pitkälle 1800-luvulle saakka. Samalla lapinkylä hallinnollisena ja oikeudellisena yksikkönä sekä käsitteenä hiipui pois ja korvautui pitäjällä ja kameraalisella kylällä (maakirjakylä). (Vahtola et al. 2006, s. 6.) Käytännössä saamelaisten maaoikeuskysymyksen ratkaisuun voidaan tällä hetkellä pyrkiä kahta eri tietä. Saamelaisten kotiseutualueella maahan, veteen, luonnonvaroihin ja perinteisiin elinkeinoihin kohdistuvat alkuperäiskansaoikeu

24 Mistä on kysymys Ylä-Lapin maanomistusongelmassa? det voidaan järjestää lainsäädäntöteitse. Tätä koskeva valmistelutyö onkin ollut vireillä oikeusministeriössä jo 1990-luvulta lähtien. Toinen vaihtoehto on pyrkiä ratkaisemaan saamelaisten oikeus maahan, veteen ja luonnonvaroihin kiinteistötoimituksen (KML 101 :n mukainen kiinteistömääritys) tai oikeudenkäynnin avulla, riitauttamalla valtion omistusoikeus Ylä-Lapin valtionmaihin omistajan hallintakanteella tai saannonmoiteriitana. Kiinteistönmääritystoimitus ei ilmeisesti ole oikea foorumi asian ratkaisemiseksi, koska toimivaltaa koskevan pääsäännön mukaan omistajakanteet ja saannonmoitekanteet on ratkaistava yleisessä alioikeudessa (katso Hyvönen 2001, s. 588 590). Tuomioistuinkäsittelyyn perustuvan ratkaisumallin toimivuutta voidaan myös perustellusti epäillä. Se johtaisi kalliiseen ja pitkäkestoiseen oikeusprosessiin sekä kustannusten jakoa koskeviin ongelmiin. Myös kysymys kansainvälisoikeudellisten sopimusten ja kansallisen lainsäädännön suhteesta kohoaisi esiin uudella tavalla. (Pääkkönen 2008, s. 108.) Esimerkkinä tuomioistuinkäsittelyn toimivuudesta ratkaisumallina on Ruotsissa käyty niin sanottu verotunturioikeudenkäynti. Siinä Ruotsin korkein oikeus antoi nykyisen historiansa siihen saakka laajimmassa oikeudenkäynnissä periaateratkaisun oikeudellisista perusteista, joiden mukaan saamelaisten ja Ruotsin valtion maaomaisuuden ja muiden oikeuksien syntymistä ja turvaa tulee arvioida. (KM 32:1990, s. 23 25; HD1981.) Verotunturioikeudenkäynnin kohteena olivat Jämtlandin alueen niin sanotut verotunturit. Tuomiossaan Ruotsin korkein oikeus vahvisti, että vielä 1600-luvulla on oikeusjärjestyksen mukainen maanomistusoikeus, jota silloin kutsuttiin veromiehenoikeudeksi, voitu saavuttaa valtauksen ja ylimuistoisen nautinnan kautta joko asumalla kiinteästi ja käyttämällä maata maanviljelyn harjoittamiseen tai käyttämällä maata poronhoidon, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseen sitä viljelemättä ja ilman kiinteistä asumuksia. Jälkimmäisellä tavalla on voitu saavuttaa myös käyttöoikeuksia toisen omistamaan maahan. (KM 32:1990, s. 23 24; HD1981.) Ruotsin korkein oikeus kuitenkin päätyi siihen ratkaisuun, etteivät omistusoikeuden syntymisen oikeudelliset edellytykset täyttyneet kyseisten Jämtlandin verotunturien osalta. Alueen harvat saamelaiset eivät olleet käyttäneet alueitaan riittävän intensiivisesti ja yhtäjaksoisesti eikä heidän oikeutensa juuri ollut suojattu ulkopuolisia vastaan. Saamelaisten alueilla ei ollut Jämtlandissa rajoja eikä siellä ollut saamelaisia kyläkuntia, jotka olisivat voineet olla oikeudenomistajia nykyaikaan saakka. Verotunturioikeudenkäynnin tuomion mukaan Ruotsin valtiolle oli syntynyt omistusoikeus Jämtlandin verotuntureiden alueeseen ja saamelaisille ylimuistoiseen nautintaan nojautuva käyttöoikeus, joka on samalla tavoin Ruotsin hallitusmuodon suojaama kuin omistusoikeus. Tämä käyttöoikeus sisältää oikeudet porolaitumeen, metsästykseen, kalastukseen, puun käyttöön ja heinäntekoon. Erikseen Ruotsin korkein oikeus korosti, että oikeudenkäynnin lopputulos koski vain Jämtlandin verotuntureita. koska nykyisen Ruotsin ja Suomen pohjoisissa lapinkylissä oli ollut vanhastaan rajoja ja verovelvollisuus oli sidottu lapinkylän kyläkuntaan. Lisäksi alioikeuden olivat pohjoisissa lapinkylissä kohdelleet saamelaisia ainakin joissakin suhteissa maanomistajina eli veromiehinä. (KM 32:1990, s. 24 25; HD1981.)