RAAHELAISTA KIRJAKULTTUURIA Kirjoituksia Raahen Porvari- ja Kauppakoulun vanhoista kirjoista ja lukijoista
RAAHELAISTA KIRJAKULTTUURIA Kirjoituksia Raahen Porvari- ja Kauppakoulun vanhoista kirjoista ja lukijoista Kari Mäki (toim.) Raahe Raahen Porvari- ja Kauppakoulurahastosäätiö
Taitto: Kalle Paakkari / Production Hut Valokuvat: Jani Marttanen / Production Hut Copyright: 2007 Raahen Porvari- ja Kauppakoulurahastosäätiö Merikatu 2 92100 Raahe Kustantaja: Raahen Porvari- ja Kauppakoulusäätiö, Raahe 2007 Tornion kirjapaino, Tornio 2007 ISBN: 978 952-92-1710-6 Etukansi: Kalle Paakkari
SISÄLLYS Lukijalle.............................................. 4 Anja Pirttijärvi Rehtorin tervehdys...................................... 5 Ilkka Mäkinen Porvariston lukuharrastuksen synty Pohjanlahden pikkukaupungeissa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa........... 6 Kari Mäki Merkintöjä Porvari- ja Kauppakoulun kirjaston alkutaipaleelta................................... 15 Eija Turunen Varhaisen kokoelman signeeraajista......................... 22 Tuula Kuoppamäki Kirjaston kaunokirjallisista aineistoista....................... 27 Jorma Niemitalo Muutamia havaintoja vanhan kirjakokoelman sidoksista 1900-luvun alkuun mennessä...................... 32 Leena Harju Mieluinen tehtävä........................................ 35
LUKIJALLE Kun tulin syksyllä 1994 Tampereelta töihin Porvari- ja Kauppakoululle uudistamaan oppilaitoksen kirjastoa, tietoni Raahesta rajoittuivat kuulopuheisiin. Outo merikaupunki veti puoleensa kuin meri isääni, joka oli 1950-luvulla toiminut parin kauppalaivan radistina. Hänen tarinansa niin Kokkolan Ykspihlajan rediltä kuin Pohjanmeren myrskyistä ovat unohtumattomia. Raahessa kohtasin lapsuuteni meren ja myöhemmin työssäni palan merenkulun historiaa. Gripenbergin piirtämän vanhan koulurakennuksen alimmassa kerroksessa oli nimittäin ikkunaton soppi, jonka lehtori Jorma Pekkola esitteli minulle. Huone oli ahdettu täyteen vanhoja kirjoja. Silmiini osui merenkulkijoiden hyötykirjallisuutta ja useita kauniisti sidottuja maailmankirjallisuuden klassikoita, joiden on aikoinaan täytynyt tulla Pohjanmaan pikkukaupunkiin kauppamerenkulkijoiden pursissa. Kenties juuri silloin mielessäni alkoi itää ajatus vanhojen kirjojen palauttamisesta eläväksi osaksi koulun kirjastoa. Vuoden 1996 kesällä minulle tarjoutui kesäharjoittelijan avustuksella mahdollisuus inventoida kellariloukossa olevaa aineistoa. Arviomme mukaan kellarihuone sisälsi 1600-luvulta aina 1900-luvun alkupuolelle ajoittuvia, pääasiallisesti sidottuja kirjoja ja erilaisia vihkojulkaisuja noin 4600 nidettä. Kirjat jäivät kellariin vielä useiksi vuosiksi, kunnes koulun 125-vuosijuhlaa ennakoiden aloitimme vuonna 2005 kokoelman elvyttämiseen tähtäävän projektin. Projektille asetettiin useita osatavoitteita, kuten aineistojen luettelointi, kokoelmasta valikoitujen kirjojen esillepano ja järjestäminen kirjaston tiloihin, yhteistyö korkeakoulujen kanssa kokoelmatutkimuksessa, tietokantaperustaisen verkkosivuston laatiminen sekä juhlanäyttelyn toteuttaminen keväällä 2007. Tämän julkaisun laatiminen on ollut yksi hankkeen haasteellisimpia rupeamia. Kirjoituskokoelman tavoitteena on valottaa itsenäisin artikkelein kirjaston kokoelmaa ja sen syntyhistoriaa eri näkökulmista: lukemisen, kirja- ja kirjastohistorian, kokoelmatutkimuksen, kirjansidonnan ja paikallishistorian. Julkaisun pääartikkelin on kirjoittanut kirjastohistorian dosentti, YT Ilkka Mäkinen Tampereen yliopistosta. Parhaimmat kiitokset kirjoittajille siitä mielenkiinnosta, jolla he ovat ottaneet hankkeemme vastaan. Lämmin kiitos myös Helena Hiirikoskelle ja Katja Karjalaiselle, jotka luetteloivat vanhimmat kirjat bibliografiaansa ja kokoelman myöhempiä tutkimuksia varten. Ilman Eija Turusen paikallishistorian asiantuntemusta ja rakkautta raahelaisten vuosisataiseen kulttuuriperintöön olisimme olleet pulassa. Rehtori Anja Pirttijärven päättäväisen ja rohkaisevan kannustuksen merkitystä työn etenemiselle on vaikea yliarvioida. Kirjastoprojekti on toteutettu Raahen Porvari- ja Kauppakoulurahastosäätiön tuella. Raahessa 30.3.2007 Kari Mäki 4
REHTORIN TERVEHDYS Raahelaiset laivanvarustajaveljekset Johan ja Baltzar Fellman tekivät merkittävän sivistysteon lahjoittaessaan 14.1.1863 päivätyllä testamentillaan varat Raahen Porvari- ja Kauppakoulun perustamiseen. Testamentin ehdot täyttyivät vuonna 1882, jolloin koulu aloitti toimintansa. Oppilaitoksen omistaja on Raahen Porvari- ja Kauppakoulurahastosäätiö. Säätiön hallintoelimiä ovat valtuuskunta ja sen valitsema johtokunta. Oppilaitoksen rehtori toimii säätiön taloudenhoitajana. Raahen Porvari- ja Kauppakoulu on Suomen ensimmäinen opistotasoista koulutusta antava kauppaoppilaitos. Kauppakouluosasto aloitti toimintansa Raahessa vuonna 1922 ja ylioppilasosasto vuonna 1962. Oppilaitoksen opetuskieli oli aluksi ruotsin kieli. Vuonna 1909 suurten kiistojen jälkeen opetuskieleksi vahvistettiin suomen kieli. Yllä mainitussa koulun perustamisesta säädetyssä lahjakirjassa Johan Fellman määräsi koulun tarkoituksen ja myös nimen. Raahen Porvari- ja Kauppakoulun nimi on alusta asti herättänyt ja edelleen herättää suurta kiinnostusta. Johan Fellman itse ei ole jättänyt selitystä nimen valinnalleen, mutta valintaa on tulkittu lähtien 1800-luvun yhteiskuntarakenteesta. Yhden tulkinnan mukaan saksalainen pappi F.G. Resewitz oli jo 1700-luvun lopussa Kööpenhaminassa toimiessaan esittänyt, että kaupungin porvarissäädyn kasvatus- ja opetustarpeita piti tyydyttää ja tällöin opetusmenetelmien piti lähteä havainnosta ja kokemuksesta. Tämä ajatus oli saanut runsaasti kannatusta ja porvarikouluja oli 1800-luvulla esim. Saksassa useita. Johan Fellman oli kosmopoliitti joten oletettavaa on, että matkoillaan ulkomaille hän oli kuullut näistä kouluista. Havainto ja kokemus merkitsi mm., että raahelaisille nuorukaisille piti opettaa käytännönläheisesti ulkomaalaisten miesten avulla esim. niitä kieliä, joita he tarvitsisivat kauppasuhteita ulkomailla hoitaessaan. Oppilaiden piti saada yleissivistys, joka perustuu kokemukseen. Nimen jälkiosa viittasi luonnollisesti siihen, että kaupan ala oli se toinen keskeinen opetusalue. Raahen Porvari- ja Kauppakoulun ensimmäinen rehtori Felix Heikel tulkitsi koulun nimeä koulun avajaispuheessaan vuonna 1882 näin: Porvarikoululla ymmärretään oppilaitosta, joka antaa kansalaiselle yleissivistyksen ja valmiudet käytännön ammatteihin. Nimi porvari- ja kauppakoulu merkitsee siten, että tämän koulun tulee olla valmistava oppilaitos sekä kansalaiselämään että kauppiaan ammattiin. Testamentissaan Johan Fellman uskoi lahjavaransa Kauppaseuralle, jonka tehtäväksi jäi koulun perustamisen käytännön toimet. Ensimmäiset 40 vuotta koulu kykeni toimimaan perustajiensa lahjavarojen turvin. 1920-luvulla sotavuosien jälkeen lahjoitusvarojen sijoitusten tuotot hupenivat ja niin Suomen valtio tuli mukaan oppilaitoksen toiminnan rahoitukseen. 125-vuotisen historiansa aikana Raahen Porvari- ja Kauppakoulu on kokenut lukuisia isoja rakenteellisia ja muita muutoksia, monet hyvin vaikeitakin. Aina oppilaitos on kuitenkin kyennyt selviytymään ja jatkamaan toimintaansa itsenäisenä säätiön ylläpitämänä oppilaitoksena perustajiensa koululle antaman tarkoituksen mukaan. Johan Fellmanilla oli selkeä käsitys siitä, mitä perustamisensa aikoihin korkeinta kaupallista koulutusta Suomessa antava oppilaitos tarvitsee pystyäkseen toimimaan. Koulurakennuksen ja opettajien lisäksi rahaa tarvittiin mm. hyvien opetusvälineiden hankintaan sekä kirjaston perustamiseen ja sen kokoelman kartuttamiseen. Hyvät opetusvälineet tarkoittivat mm. karttoja, tavaranäytteitä sekä fysiikan ja kemian opetuksen kojeita. Vuosikymmenten saatossa eri syistä esille nousee ajanjaksoja, jolloin kirjaston kehittäminen on ollut erityisen voimakasta. Yksi merkittävä kehitysvaihe ajoittuu 1990-luvulle, jolloin Raahen Porvari- ja Kauppakoulu sai luvan ammattikorkeakouluopetuksen järjestämiseen liiketalouden alalla. Korkeakoulujen arviointineuvoston lausunnossa v. 1998 kirjasto- ja informaatiopalvelut arvioitiin yhdeksi oppilaitoksemme vahvuustekijäksi. Nykyisille toisen asteen opiskelijoillemme kirjasto on erittäin tärkeä oppimista tukeva resurssi. Opiskelijat ovat oppineet ja heitä on ohjattu hyödyntämään monipuolisesti kirjastomme palveluja opinnoissaan. Raahen Porvari- ja Kauppakoulun täyttäessä 125 vuotta on suuri ilo voida todeta, että oppilaitoksemme vanha, arvokas kirjakokoelma on saanut arvoisensa kohtelun ja osa siitä on voitu tuoda kaikkien siitä kiinnostuneiden katseltavaksi ja tutustuttavaksi. Esitän parhaimmat kiitokseni kaikille vanhan kirjakokoelmamme tutkimus- ja luettelointityöhön sekä tämän julkaisun kirjoitustyöhön osallistuneille. Erityiskiitokseni osoitan informaatikollemme Kari Mäelle syvällisestä paneutumisesta työhön, jolla kokoelmamme on saatu esille. Anja Pirttijärvi Raahen Porvari- ja Kauppakoulun rehtori 5
PORVARISTON LUKUHARRASTUKSEN SYNTY POHJANLAHDEN PIKKUKAU- PUNGEISSA 1700-LUVULLA JA 1800-LUVUN ALUSSA Ilkka Mäkinen Valistuksen vuosisata Monesta aikakaudesta voi perustellusti sanoa, että ne olivat käänteentekeviä; yhtenä aikakautena keksittiin ruuti, toisena tehtiin löytöretkiä, kolmantena keksittiin kirjapainotaito. Mutta kaikki nämä merkkipaalutkin huomioonottaen on nostettava yhdeksi merkittäväksi vaiheeksi länsimainen 1700-luku, koska sen aikana vakiinnutettiin ja laajennettiin ihmisen oikeus tietoon ja itsenäiseen ajatteluun. Suotta sitä ei ole kutsuttu valistuksen vuosisadaksi. Luonnollisesti näitä oikeuksia ja ajatuksen muotoja oli viljelty jo aiemmin, mutta nyt ensi kertaa ihmiskunnan historiassa periaatteeksi tuli, että kaikilla ihmisillä oli oikeus ja velvollisuuskin hankkia tietoa vapaasti ja muotoilla omat ajatuksensa itsenäisesti yksilöinä ja ryhminä. Samaan yhteyteen kuului myös vaatimus hyväksyä, että muilla oli samat vapaudet. Tämä oli hiljainen mullistus eikä se ratkaissut kaikkia maailman pulmia, koska ihmisten halu ja rohkeus ei kaikkialla riittänyt esim. orjuuden ja muiden vääryyksien poistamiseen, ja valistuksen hedelmät tulivat vielä aivan pienen ryhmän ulottuville. Esim. Suomessa tiedon suhteellisen vapaa saatavuus koski vain säätyläisiä, paria prosentti väestöstä, koska tietoa oli pääasiassa saatavilla vain kielillä, joita väestön enemmistö ei osannut. Yhteiskunnassa valtaa pitävät tahot eivät myöskään olisi halunneet sallia tiedon kulkea vapaasti. Kaikki tämä on totta, mutta silti periaatteellinen muutos oli valtava ja peruuttamaton. Pohjois-Suomen suurkaupunki. Pienuudestaan huolimatta kaupungit olivat taloudellisesti merkittäviä ja 1800-luvulla ne olivat johtavia laivanvarustuskaupunkeja Suomessa. Pohjanlahden kaupunkien kehitystä 1700-luvun puoliväliin saakka haittasi ns. purjehduspakko, jonka voimassa ollessa kaupunkien laivat eivät saaneet purjehtia kuin Tukholmaan saakka tai johonkin Suomen silloisista tapulikaupungeista, joita olivat Turku, Helsinki ja Hamina (ja kun se joutui Venäjälle 1743, Loviisa). Tarkoituksena oli taata Tukholman ja tapulikaupunkien vauraus, mutta samalla kuristettiin muita kaupunkeja. Käytännössä Pohjanlahden kaupungeista purjehdittiin vain Tukholmaan. Vuosina 1765 66 Suomi sai neljä uutta tapulikaupunkia: Kokkolan, Oulun, Porin ja Vaasan. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla ulkomaankauppa alkoi vapautua ja tapulioikeuksia jaettiin useimmille rannikkokaupungeille. Raahe sai tapulioikeudet 1791. Kaupunkien ydinväestöä, määrältään tarkasti säädeltyä, olivat porvarit, joiksi luettiin käsityöläiset, kauppiaat ja laivanvarustajat. Porvarien ryhmän sisällä oli statukseltaan erilaisia ryhmiä. Huipulla olivat kauppiaat ja ylempi porvaristo, joiden joukossa oli mahtavia kauppahuoneita omistavien sukujen jäseniä. Alempana olivat käsityöläiset ja vielä heidän allaan alemman porvariston jäsenet, joiden ammatit ja tehtävät olivat sekalaisia. Valta kaupungeissa oli kauppiailla ja käsityöläisillä, koska vain heidän joukostaan voitiin valita raatimiehiä ja kaupunkien vanhimmat. (Viita 1995) 1700-luvun tiedon vallankumousta havainnollistaa hyvin porvarien lukuharrastuksen kehittyminen Pohjanlahden kauppakaupungeissa. Nämä kaupungit olivat pieniä, ne olivat oikeastaan kauppaasemia, jotka kanavoivat takamaidensa tuotteiden, tervan ja puutavaran, virtoja maailmalle ja maailman tavaravirtoja Suomeen. Raahessa oli 1700-luvun puolivälissä asukkaita alle 450, vuosisadan lopulla ylitettiin 1100 raja. Tornion väkiluku pysyi 1700-luvun pääasiassa 700:n alapuolella. Oulussa oli 718 asukasta vuonna 1731, vuosisadan puolivälissä kuitenkin jo 2000, joten se oli Sivistys ja kaupankäynti Kulttuurinharrastusten leviämisen kannalta oli olennaista, että menestyvimmät kauppiaat ja porvarit useimmiten olivat ylioppilaita. Merkittävimpien kauppahuoneiden pojat opiskelivat yliopistossa. Kauppiaiden poikia lähetettiin Tukholmaan tai jopa ulkomaille kaupan alan taitoja ja sivistyneitä tapoja oppimaan, myös tyttäret saattoivat saada tapakasvatukseen kuuluvan silauksen Tukholmassa. Liiketoiminta ei ollut eikä ole pelkkää 6
teknistä kaupanhierontaa, vaan se vaati henkilökohtaisia suhteita ja sivistynyttä seurustelua. Jos eri paikkakunnilla tai eri maissa asuvat kaupan osapuolet tunsivat toisensa, pitivät toisiaan vastavuoroisesti sivistyneinä ja saattoivat luottaa toisiinsa, se oikaisi monia kaupanteon mutkia maailmassa, jossa viestintä ja matkanteko oli hidasta. Jos luottamusta ei ollut, kaupanteko tuli hyvin kalliiksi, koska ei voitu antaa luottoa sopivilla ehdoilla eikä muitakaan luottamusta vaativia kaupan edellytyksiä. (Ojala 1999.) Sivistyspääoma, jonka katsottiin olevan välttämätön kauppiaalle, ei ollut siis pelkkää kaupallista tietoutta joskin kaupallinen sivistys eli kaupankäynnin periaatteiden ja tekniikoiden tuntemus oli osa sivistyspääomaa. Johan Fellman signeerasi 19-vuotiaana Lontoossa hankkimansa esseekokoelman The Polite Preceptor. Kirjan kannessa lukee: To inspire into the minds of youth the love of virtue, and the principles of true taste and just reasoning. Kaupalliseen sivistykseen kuuluvat mm. kirjanpidon ym. käytäntöjen tuntemus ja kielitaito. Saksa ja ranska olivat yleisiä taitoja säätyläisten keskuudessa, mutta englannin kielen taito levisi ensin kauppiasluokkaan. Ranska oli erityinen sivistyneen keskustelun kieli, saksaksi taas oli paljon kirjallisuutta ja tietenkin suuri osa kauppasuhteista hoidettiin saksaksi. Sivistyspääoman kannalta oli kuitenkin hyvä osata myös latinaa ja jopa kreikkaa. Monen porvarin kotikirjastossa olikin latinan kielioppeja ja sanakirjoja sekä latinankielisiä teoksia. Latinan taito oli vielä 1700-luvulla niin yleistä, että sitä saatettiin käyttää hätätapauksessa kommunikointiin. Esim. Torniossa, jossa oli pedagogio, osattiin sen verran latinaa, että ranskalaiset tutkimusmatkailijat 1736-37 saattoivat keskustella sen avulla kaupungin papin ja joidenkin porvarien kanssa. Ranskaa osasi vain pari henkeä. Kaupungin pedagogion kieliopetusta uudistettiin sittemmin, joten myöhemmät vierailijat, kuten G. Acerbi ja E.D. Clarke, saattoivat seurustella kaupunkilaisten kanssa nykykielillä. (Mäntylä 1971.) Lukemisen historian lähteet Sivistystä ja tietoa hankitaan koulun ohella itsenäisesti lukemalla. Lukemisesta on valitettavan vähän mainintoja aikakauden kirjeenvaihdossa ja muissa kirjallisissa lähteissä. Harvat tavalliset lukijat ovat merkinneet muistiin, mitä kirjoja lukivat ja mitä vaikutteita saivat lukemisestaan. Tämän vuoksi entisten aikojen lukemisesta on etsittävät tietoja kiertoteitä. Porvarien sivistyspääoman kehittymistä voi seurata perukirjoihin sisällytetyistä kirjaluetteloista. Jälkipolvien onneksi Ruotsin ajan loppuun saakka tehtiin tarkat luettelot kuolinpesän kirjoista. Nykyään ne ovat kaupunkien osalta kätevästi käytettävissä Henrik Grönroosin ja Ann-Charlotte Nymanin julkaisemassa kirjassa Boken i Finland. Bokbeståndet hos borgerskap, hantverkare och lägre sociala grupper i Finlands städer enligt städernas bouppteckningar 1656-1809 (1996). Samasta aineistosta on tekeillä vielä käyttökelpoisempi tietolähde, Henrik-tietokanta, joka avattiin yleisön käyttöön joulukuussa 2006 kattaen toistaiseksi Helsingin aineiston, mutta täydentyen ajan mittaan koko maata kattavaksi (http://dbgw.finlit. fi/henrik/index.php). Tähän tietokantaan otetaan mukaan myös kirjahuutokauppojen tiedot, kuten on jo tehty Helsingin osalta, mutta tähän saakka niitä ei ole vielä analysoitu kovin kattavasti (Henrik Grönroosin muutamia omia julkaisuja lukuun ottamatta). Samalla tavalla käyttämätön mutta lupaava lähde ovat kirjojen tilauslistat. 1800-luvun alkupuolella tärkeä tietolähde ovat lukukirjastojen (eli lukuseurojen kirjastojen) ja kaupallisten lainakirjastojen luettelot. Sensuurin uuttera toiminta, varsinkin v. 1829 annetun tiukan sensuuriasetuksen jälkeen, on turvannut jälkipolville runsaasti hyvää aineistoa, kuten kirjastojen ja kirjakauppojen kirjaluetteloita ja maahantuotujen kirjojen listoja. Esimerkkinä tilauslistoista on ohessa kuva yhdestä, lähes sattumanvaraisesti kirjoittajan käsiin joutuneesta julkaisusta, Upfostrings-Sälskapets Historiska Bibliothek. Sitä lähetettiin tilaajilla vihkosina ja kunkin vihkosen alkuun painettiin uusien tilaajien nimet. 7
merkillepantavaa on se, että myös Pohjanlahden kauppakaupungeista on runsaasti nimiä. Kokkolasta ja Uudestakaarlepyystä on kummastakin viisi nimeä, Torniosta kuusi, Oulusta 28 (heistä 16 kauppiaita, kapteeneja tai käsityöläisiä), Vaasasta 23. Gottlundilla ei näytä olleen yhteyksiä Pietarsaareen ja Raaheen, koska niistä ei ole tilaajia tullut. Tilaajien kerääminen riippui paljolti siitä, oliko kirjan tarjoajalla paikkakunnalla luotettua ja innokasta yhdysmiestä. Tieto levisi suhdeverkostojen välityksellä. Mitä perukirjat kertovat Aikakauskirjan toimittaja C. G. Gjörwell, jolla oli jatkuvasti laajat valistukselliset julkaisuhankkeet meneillään, osasi haalia tilaajia joka puolelta valtakuntaa. Upfostrings-Sälskapets Historiska Bibliothek oli vain yksi hänen hankkeistaan, joita hän aina aloitti edellisten kaaduttua rahan puutteeseen. Julkaisun takana oleva kasvatuksellinen seurakin oli perustettu pääasiassa tukemaan hänen julkaisuhankkeitaan. Gjörwellillä oli yhteydet valistushaluisten säätyläisten kaikkiin ryhmiin, valtakunnan keskuspaikoilla asuvista aatelisista ja tukkukauppiaista etäisen Tornion porvareihin. Kuvassa olevan numeron tilaajalistassa on esim. torniolainen raatimies Anders Rechardt (kuollut 1815) Torniosta kreivien ja paronien rinnalla. Saman niteen tilaajalistoissa tapaamme muitakin suomalaisia porvareita, kuten kokkolalaisen kauppiaan Henrik Pasasen (1719-1794). Tilaajalistoja ei ole vielä tutkittu systemaattisesti, joten niistä voi toivoa jatkossa valaistusta lukuharrastuksen leviämiseen myös Suomessa. Suurta osaa mahdollisia tilaajalistoja sisältäviä julkaisuja ei edes löydy Suomen kirjastoista, joten niitä pitäisi mennä tutkimaan Uppsalaan ja Tukholmaan. Toinen satunnaisesti käsiin sattunut, Suomen sivistyshistoriaan kiinteästi kuuluva tilaajalista on painettu C. A. Gottlundin Otava-teoksen ensimmäisen osan alkuun. Teos painettiin Tukhulmissa 1831, mutta tilaajalista oli kerätty monta vuotta aikaisemmin. Gottlund oli Gjörwellin tapaan taitava sitomaan ihmisiä julkaisuhankkeeseensa ja hänen teoksensa tilaajalista on vaikuttava osoitus suomalaisesta, suomenkielisestä valistusharrastuksesta. Listassa on suomalaisia nimiä lähes 400, isommista kaupungeista luonnollisesti enemmän, Turusta lähes 150, Helsingistä 30 nimeä, mutta Perukirjojen kirjaluettelot tarjoavat luotettavimman ja systemaattisimman lähteen porvarienkin lukuharrastuksen tutkimiseen. Tämän artikkelin tarpeisiin on kerätty Pohjanlahden kauppakaupunkien perukirjojen kirjaluetteloista tietoja, joista on laadittu alla oleva kuvio. Mukana ovat kirjatiedot Torniosta, Oulusta, Kokkolasta ja Pietarsaaresta. Raahesta on säilynyt niin vähän perukirjatietoja, ettei kaupunki ole mukana laskelmissa. Tässä esitetyt kirjanomistustiedot ovat alustavia. Mukaan on otettu sellaiset henkilöt, jotka selvästi kuuluvat kaupunkien porvariväestöön, ei siis pappeja, valtion virkamiehiä eikä apteekkareita, vaikka viimeksi mainitut tosin oikeastaan pitäisi laskea porvariluokkaan ja olivatkin usein lukuharrastusten aktiivisia toimijoita. Laskelmia, jotka on tehty Henrik Grönroosin ja Ann-Charlotte Nymanin kirjassa olevien perukirjatietojen perusteella, on pidettävä alustavina, koska kaikkien kirjojen identifiointia ei ole vielä suoritettu, samaten pitää henkilöiden taustoja tutkia tarkemmin. Tämä työ tehdään Henrik-tietokannan täydentämisen yhteydessä lähivuosien aikana. Kuvio on suuntaa-antava, mutta sellaisenaankin valaisee kirjavarallisuuden jakaantumista Ruotsin vallan ajalla. Kaikkine puutteineenkin kuvio, johon eri kaupunkien tiedot on yhdistetty, osoittaa selvää nousevaa kehitystrendiä, joskin 1770-luvulla on taantuma, jolle ei ole itsestään selvää selitystä. Perukirjoissa olevat kirjat on tietenkin useimmiten hankittu vuosikymmenien aikana, ja niiden jakautumista ajallisesti julkaisuvuoden mukaan (kuten olen tehnyt yhden erikoistapauksen kanssa, Mäkinen 2005) olisi kiintoisaa tutkia, mutta tätä analyysia ei kannata tehdä ennen kuin myös Pohjanlahden kaupunkien perukirjatiedot on sisällytetty Henrik-tietokantaan. Toisaalta myös tuonen viikatteen iskujen sattumanvaraisuus voi vaikuttaa 8
virsikirjojen rinnalle. Tiettyjen hartauskirjojen ja postillojen esiintymät osoittavat myös uskonnollisesta valtavirrasta ja virallisesta kirkosta poikkeavia näkemyksiä, jotka joissakin tapauksissa johtivat ristiriitoihin virallisen tahon kanssa. Pohjanlahden rannikolla laajan levikin sai Johannes (tai Juhana) Wegeliuksen (1693-1764) pietistinen postilla Se pyhä evangeliumillinen valkeus (1747-49). Wegelius, jonka isä oli joutunut kahnauksiin harhaoppisuuden vuoksi, oli tuttu Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin ihmisille, toimihan hän sekä Tornion pedagogion opettajana että Oulun kirkkoherrana. siihen, mitä ja kuinka paljon perukirjoissa kirjoja esiintyy minäkin ajanjaksona. Perukirjojen kirjoittamisen perustehtävä ei ollut sivistyshistoriallinen, joten niissä on usein paljon sattumanvaraisuutta, epämääräisyyttä ja summaarisuutta. Muutamat suuromistajat myös vääristävät pienten kaupunkien tietoja, kuten on Tornion laita, mutta yhdistettynä eri suuntiin vaikuttavat vääristymät tasaantuvat. Lukeminen yksilöllisyyden osoituksena Sivistykseen ja valistukseen kuuluu yksilöllisyys ja vapaa valinnanmahdollisuus. Ensimmäiseksi tietty yksilöllisyyden tavoittelu alkoi puhjeta esiin uskonnollisessa elämässä. Porvariskotien yleisin kirja, virsikirja ei ollut yksilöllisyyden ilmaus vaan osoitus kuulumisesta seurakuntaa. Varsin monessa porvarikodissa oli myös koko Raamattu, joka koko Suomen mittakaavassa oli vielä harvinainen kirja; vasta 1800-luvun alussa Brittiläisen Raamattuseuran tuella saatiin Suomessa aikaiseksi niin halpoja Raamattupainoksia, että kirja alkoi yleistyä talonpoikaiskodeissa. 1700-luvun jälkipuoliskolla erilaisten hartauskirjojen kirjo laajenee huomattavasti, joskin tietyt kirjat ja kirjoittajat toistuvat monissa perukirjoissa, sellaisia olivat mm. Arndtin ja Freseniuksen teokset. Yksilöllisiä valintoja osoittavat pietistisen ja herrnhutilaisen kirjallisuuden leviäminen sekä hengellisten laulukirjojen (mm. Zions sånger) ilmaantuminen Yllättävän moni porvari harrasti 1700-luvulla klassisia kieliä. Monilla oli taustalla edes jonkin verran kouluopintoja ja toisaalta klassisen sivistyksen tuntemus oli sinänsä arvostettava asia. Ammattiin liittyvät kirjat ovat luonnollisesti runsaasti esillä. Lakitekstit ja muut virallisjulkaisut sekä oikeustieteelliset tekstit ja toisaalta suoraan kaupanteon taitoon liittyvät julkaisut, teknologian alan ja matematiikan kirjat edustavat vuosikymmenestä toiseen vähintään kolmannesta kaikista perukirjoissa mainituista kirjoista. Kauppiaan pitää tietää, mistä ostaa tavaraa kohtuulliseen hintaan, mihin voi lähettää laivoja, mitä minnekin kannattaa tarjota, minkälaiset yleiset olosuhteet vallitsevat seuduilla, jossa kauppaa halutaan käydä jne. Tällaista välittömästi hyödynnettävää tietoa tarjosivat kauppakirjeenvaihdon ohella sanomalehdet ja matkakirjat. Sanomalehtiä tilattiin usein yhteisesti esim. kaupunginraadin toimesta, ja lehtiä kierrätettiin sitten muiden porvarien luona. Fakkitiedon lisäksi menestyvä kauppias tarvitsi myös tietoa kulttuurista, kirjallisuudesta, musiikista, muodista jne. voidakseen osallistua luontevasti sivistyneeseen keskusteluun kauppiastoverien ja muiden säätyläisten, myös naisten, kanssa. Kauppakaupunkien porvarit eivät olleet lukemisen eturintamassa, mutta omaksuivat uusia kirjallisuudenlajeja vähitellen. Varhaisissa porvarien kirjakokoelmissa esiintyy pääosin uskonnollista kirjallisuutta. 1750-luvun loppuun saakka maallisia kirjoja oli tuskin neljännes porvarien kotikirjastoissa. 1770-1790 maallisten kirjojen osuus nousi parhaimmillaan kolmannekseen. Vasta Ruotsin vallan ajan kahdella viimeisellä vuosikymmenellä maallisten kirjojen määrä alkoi nousta yhtä suureksi kuin uskonnollisten. 1790-luvun tietoja vääristävät jonkun verran parin torniolaisen suuromistajan (Hellant ja Ramén) kirjat, joissa maallinen kirjallisuus on pääosassa. Ilman heitä myös 1790-luvulla maallisen kirjallisuuden osuus olisi vain kolmannes. 9
Maailmallisessa mielessä yksilöllisyys kulttuurin alalla alkoi 1700-luvun mittaan näkyä uusien kirjallisuudenlajien ilmaantumisena porvarienkin kotikirjastoihin. Alempien säätyjen jäsenten ryhtyminen fiktiivisen kirjallisuuden lukijoiksi oli korkean kynnyksen takana. Suorasanaisen kertomakirjallisuuden sillanrakentajana voi pitää Bunyanin Kristityn vaellusta, joka ilmesty ruotsalaisena käännöksenä v. 1727. Sitä esiintyy runsaasti myös porvarien kirjakokoelmissa. Uskonnollisuudestaan huolimatta se on muodoltaan selvä romaani. Asteittaista johdatusta kohti uudenlaista lukemista osoittaa myös tanskalaisen piispan Eric Pontoppidanin teologinen matkaromaani Menoza, en asiatisk printz, som reste verlden omkring för att söka christna [ ] men fant litet af thet han sökte, joka ilmestyi ruotsalaisena käännöksenä v. 1771-1773. Romaaneja esiintyi Suomessakin yksittäisinä kappaleina varhain, joskin ennen 1700-luvun puoltaväliä myös porvarien kokoelmissa tavattavat romaanit olivat enemmän valistusfilosofian oppikirjoja kuin varsinaista fiktiota. Tällaisia olivat englantilaisen Barclayn Argenis (usein latinankielisenä) ja Fénelonin ranskankielinen Télémaque, joka kertoo allegorisesti Odysseuksen pojan matkoista isäänsä etsimässä, jolloin hän sai tutustua erilaisiin valtioihin ja hallintotapoihin. Fénelonin kirjaa käytettiin yleisesti ranskankielen opetuksessa. Toki sitä saatettiin lukea esteettisellä tai viihteelliselläkin tavalla, varsinkin sen jälkeen, kun se käännettiin ruotsiksi. Kohti massakulttuuria? Puhdas ajanviete ei aina tuntunut sopivan valistuksen vakaviin tavoitteisiin. Sen vuoksi yhteiskunnan moraalin ylläpitäjät suhtautuivat vieroksuvasti uusiin käyttäytymismuotoihin, joihin tuntui kuuluvan ei-didaktista ajanvietteellisyyttä. Tällaisia kulttuurivirtauksia olivat Ranskasta päin leviävä henkevä, mutta pinnallisena pidetty keskustelukulttuuri ja fiktiivinen, viihteellinen kirjallisuus, romaanit ja kevyet näytelmät. Niitä alkaa näkyä 1700-luvun puolivälissä aatelisten upseerien perukirjoissa. Aateliset upseerit olivat kosmopoliitteja ja toivat maahan uusia kulttuurivirtauksia. Pappien muuten runsaissa kirjastoissa ei tällaisia kirjoja ollut juuri ollenkaan, mutta sen sijaan teologisten teosten ohella runsaasti eri tieteen- ja käytännön alojen kirjallisuutta. Porvarien kotikirjastoihin Tukholman muotinäytelmiä ja saksasta käännettyjä romaaneja alkoi ilmestyä suuremmissa määrin vasta 1700-luvun viime vuosina ja seuraavan vuosisadan alussa. Tämä näkyy mm. Torniossa. Torniossa oli poikkeuksellista se, että siellä kirjanomistuksessa esiintyi porvariluokassa sellaisia suuromistajia, joita muualla tapaa vain pappien ja ylempien virkamiesten parissa. Ekonomiedirektör Anders Hellantin kirjastossa oli n. 270 nimekettä, pormestarin ja laamannin Olof Raménin kirjastossa n. 220 nimekettä ja ruukinpatruuna Eric Daniel Christierninin kirjastossa 185 nimekettä. Hellant, Ramén ja Christiernin olivat poikkeusyksilöitä. Hellant oli loistava valistuksen ajan ihminen, jonka kirjasto vilisee luonnontieteellisiä kirjoja, mutta myös matkakirjoja, historiaa, lääketiedettä jne. Valistusajan monipuoliseen sivistysihanteeseen kuului sekin, että hänellä oli runsaasti nuotteja ja hän oli innokas ja taitava musijoija sekä sepitti runosäkeitä, mutta sen sijaan hänen kirjastostaan ei löydy juurikaan romaaneja ja näytelmiä. Ajanvietteellinen aines ei kuulunut hänenkaltaisensa miehen kirjakokoelmaan. Ylipäänsä 1700-luvun viime vuosikymmeninä ja 1800-luvun alussa odottaisi suurempaa näytelmien ja romaanien esiintymistä perukirjoissa, koska niitä tuotettiin ja luettiin suuria määriä Ruotsissa tuohon aikaan. Voi olla, että aikakauden sivistysihanne ei vielä täysin sopeutunut tähän tietynlaiseen viihteellistymiseen ja massakulttuuriin, jota vastaan nuoret älyköt nousivat 1800-luvun alkupuolella. Erityisenä silmätikkuna nuorille vihaisilla miehillä, kuten Lorenzo Hammarskjöldillä, oli se, että niin suuri osa näytelmistä ja romaaneista oli ulkomaista, erityisesti saksalaista alkuperää. Hammmarskjöld tuhahtikin 1820-luvulla, että Ruotsin kirjallisuus oli vain käännösten summa. Osansa näytelmien vähäiselle esiintymiselle perukirjoissa oli siinä, että ne julkaisuina olivat pienikokoisia vihkosia, joita ei aina edes sidottu kansiin, mikä muuten oli aikakauden tapa. Tavallisesti kirjat kirjakaupastakin ostettiin paperikantisina ja sidotettiin sitten kunkin mieltymysten mukaisesti erikseen kirjansitojilla. Näytelmävihkosia ei aina sidottu kansiin, koska se olisi tullut yksittäin kalliiksi, ja toisaalta senlaatuinen kirjallisuus käsitettiin yhtä ohimeneväksi kuin televisio-ohjelmat nykyään. Tämän vuoksi perukirjoissa on sellaisia merkintöjä kuin diverse pjeser, joiden takana saattoi piillä vaikka kymmeniä näytelmiä. Näytelmäjulkaisuista käytettiin nimitystä piece tai pjes. Ruukinpatruuna Christierninin perukirjassa on merkinnän swänska små Pjeser och 10
Böcker kohdalla vain lukumääriä, joista yhteensä koostuu 76 kappaletta. Suuri osa niistä lienee ollut näytelmiä. Suurten kotikirjastojen esiintyminen kuvaa Tornion kaupunkiyhteisön luonnetta, johon kuului keskittyminen muutamien mahtiporvarien ympärille, mikä johti 1700-luvun loppupuolella kaupungin kehityksen kuihtumiseen. Jos suuromistajat jätetään Tornion perukirjatiedoista pois, Ruotsinvallan ajan viime vuosikymmeninä Tornion porvarien perukirjoissa mainittujen kirjojen lukumäärä suorastaan romahtaa. Kaupungin negatiivisen kehityksen näkee siis myös Tornion porvarien kirjavarallisuuden muutoksissa. Oulussa ja Pietarsaaressa kehityssuunta on joistakin takapakkivuosista huolimatta selvästi nouseva. Heijastaako kirjojen määrä kaupungin elinvoimaa? Kokkolassa Ruotsin vallan ajan parina viime vuosikymmenenä kasvu taittuu mutta suhteellisen maltillisesti. Ehkä Kokkolassa järkeistettiin kirjanomistusta hankkimalla kirjoja yhteisvoimin, jolloin jokaisen ei tarvinnut täyttää kirjahyllyjään ainakaan samoilla kirjoilla. Alettiin siirtyä kollektiivisen kirjanomistuksen aikaan. Kollektiivista kirjallisuuden hankintaa Ruotsin vallan loppuajan ja Venäjän vallan alun (n. 1790-1830) lukemiskulttuurin kehittymistä voi parhaiten seurata luku- ja lainakirjastojen leviämisen ja niiden kirjakokoelmien koostumuksen perusteella. Joitakin tietoja lukuseuran tapaisista yhteenliittymistä on Suomestakin jo 1760-luvulta, mutta varsinaisesti niiden läpimurto tapahtui v. 1794 jälkeen, jolloin ensimmäinen lukuseuran kirjasto perustettiin Vaasaan (lukuseurojen tulosta Suomeen ks. Mäkinen 1997 ja Nurmio 1947). Taustalla ovat kansainvälisesti merkittävät kirjallisuuden välitysmuodot, lukukirjastot, jotka olivat lukuseurojen ylläpitämiä ei-kaupallisia kirjastoja, ja kaupalliset lainakirjastot, joita yksityiset ihmiset ylläpitivät taloudellisen voiton saavuttamiseksi. Suomalaiset kaupungit olivat niin pieniä, että nämä kaksi erillistä instituutiota usein yhdistettiin luku- ja lainakirjastoksi. Lukuseurojen, siis kollektiivisen kirjanomistuksen, taustalla on yksityisten ihmisten keskinäinen yhteistyö lukemisen hankinnassa. Jo ennen lukuseurojen aikaa yksityiset lainasivat kirjoja naapureille, niitä ostettiin yhdessä, sanomalehtiä kierrätettiin talosta taloon. Kaupunkien perukirjoissa on lukuisia mainintoja siitä, kuinka perukirjaa tehdessä kirjoja on ollut lainassa muilla kaupunkilaisilla. Pietarsaaressa kolme kaupunkilaista, joista kaksi tiedetään, nimittäin raatimies ja kauppias Nathanael Steen (perukirja 1784) ja kauppias Johan Böckelman (perukirja 1790), omistivat kolmistaan kirjoja. Heidän perukirjoissaan on maininta: 1/3 uti Ludovici Kaufmans Lexicon 6: band, 1/3 uti Hamburger Contoiret, 1/3 uti en Atlas om 20 st Landcartor. Kyseessä oli siis kirjayhtiö. 1791 Kokkolassa tehdyssä kihlakunnantuomarin lesken Brita Möllerin perukirjassa merkinnän 2/3 delar uti några Latinska Scholae böcker eller pieser yhteydessä sanotaan kirjojen olleen hos rådman Pasanen. Vaikka näitä esimerkkejä on muistakin kaupungeista, Kokkola tuntuu olevan kollektiivisen omistuksen ja keskinäisen lainauksen erityinen tyyssija. Ei siis ole ihme, että Vaasan jälkeen seuraava lukuseura perustettiin Kokkolaan 1800. Porvarit ymmärsivät lukuseuran osakkuuden myös taloudellisena arvona, joka voitiin periä. Kokkolalaisen kauppiaan Nils Rahmin perukirjassa (1805) mainitaan (joskin yliviivattuna) yhtenä arvioituna osana Andel uti Bibliotheket Gl. Carleby. Lukuseurojen kirjastoja perustettiin Suomessa kymmenkuntaan rannikkokaupunkiin, sisämaassa ainakin Leppävirralle ja Hämeenlinnaan, hajatietoja on muualtakin. Uranuurtajan, Vaasan lukukirjaston (1794), toiminta oli hyvin järjestettyä ja vireää, kirjastolla oli pitkäaikaiset hoitajat, säännölliset aukioloajat ja painetut luettelot. Vaasan lukuseuran alkuvaiheessa mukana oli kaupungin arvohenkilöitä hovioikeuden presidentistä alkaen, virkamiehiä ja upseereja. Myöhemmin jäsenkunta porvarillistui huomattavasti. Mukana oli myös naisia, osakkaiden puolisoina tai osakkuuden perineinä leskinä. Romaanit, naisten kirjallisuus, olivat suomalaisissa lukukirjastoissa paremmin edustettuina kuin saksalaisten lukuseurojen kokoelmissa. Vaikka Vaasan lukuseuran alku oli ilmeisesti saanut vahvasti vaikutteita paikkakunnan hovioikeuden virkamiehiltä ja upseeristolta, lukuseurojen myöhempi historia oli paljon porvarillisempi. Kokkolaan 1800 perustetun lukuseuran jäsenistö oli lähes täysin porvarillinen, joskin jälkimaailman kannalta tunnetuin jäsen oli kirkkoherra Anders Chydenius. Lukuseura oli merenkulusta elävän pikkukaupungin henkisen elämän keskus. Se tarjosi yhteyden suureen maailmaan, kokoontumispaikan miehille, sivistystä nuorisolle ja lukemista naisille. Lukukirjastot nosti vuosikymmeniä myöhemmin myönteisesti esiin J. V. Snellman esimerkkinä 1800-luvun alun virkeästä lukuhalusta. 11
Hän oli itse nuorena käyttänyt Kokkolan lukukirjastoa ja arvosti vuosikymmeniä myöhemminkin erityisesti lukukirjastojen historiallisten kirjojen tarjontaa, samaten kuin sitä, että Pohjanlahden pikkukaupungeissa kierteli ruotsalaisia aikakauslehtiä, joista nuorukainen saattoi imeä uusia vaikutteita. Toinen myöhempi suurmies, Z. Topelius, käytti kotikaupunkinsa Uudenkaarlepyyn lukukirjastoa lainaten sieltä mm. Don Quijoten ruotsinkielisenä käännöksenä. (Nurmio 1947.) Kaikki Vaasan pohjoispuoliset Pohjanlahden rannikon suomalaiskaupungit saivat lukukirjastonsa, on myös tieto sellaisen perustamisesta Uumajaan. Torniossa oli lukuseuramaista toimintaa jo 1804, jolloin mukana oli mm. aiemmin mainittu ruukinpatruuna Christiernin, mutta varsinainen lukuseura aloitti toimintansa 1805. Tämä Sällskaps Bibliothek, kuten sitä kutsui piirilääkäri Henric Deutsch kertoessaan siitä sensuuriviranomaisille 1830, koki vahinkoja vuoden 1808 sodankäynnissä eikä se enää elpynyt entiselleen. Pietarsaaren kirjastosta ei tiedetä syntyaikaa eikä paljon muutakaan, mutta Uudenkaarlepyyn lukukirjasto syntyi 1813, Raahen 1821. Oulussa toimi yksi tai useampi lukuseura 1820-30-luvuilla. Lisäksi eräissä näistä kaupungeista toimi myös yksityisen ylläpitämiä kaupallisia lainakirjastoja. Lukukirjastojen kokoelmissa suosikkeja olivat matkakirjat, historia ja elämäkerrat sekä romaanit. Matkakirjallisuus oli suosittua 1700-luvulla, mutta historia, elämäkerrat, valtiotiede yms. tulivat kiinnostavammiksi vuosisadan lopun valtiollisten mullistusten ja Napoleonin sotien takia. Romaanit olivat kuitenkin lukukirjastojen ylivoimaisesti suurin kirjallisuusluokka, yleensä vähintään kolmanneksen osuudella. Ruotsalaisten käännösromaanien tulva saavutti täydellä voimalla entisestä emämaasta eroon joutuneen Suomenkin. Raahen lukuseuran kirjasto perustettiin sen verran myöhään, että romaanien ylivalta oli jo itsestäänselvyys. Kun seura 1830 lähetti sensuuriviranomaisten vaatimuksesta kirjastonsa luettelon Helsinkiin sen kokoelma oli n. 175 nimekkeen laajuinen. Siitä oli historiaa ja elämäkertoja 19%, saman verran matkakertomuksia, 10% runoja ja näytelmiä, mutta kokonaista 47% romaaneja. Raahelaiset olivat selvästi ajan hermolla, koska sensuuri löysi 1830 heidän kirjoistaan 17 kiellettyä teosta eli n. 10% kokonaismäärästä. Yksi näistä kielletyksi todetuista teoksista oli Walter Scottin kirjoittama Napoleonin elämäkerta, joka sensuurin kynsistä säilyneenä on yhä Raahen Porvari- ja Kauppakoulun kokoelmissa (ks. s. 16). Alkuperäinen asiakirja Sensuuriylihallituksen arkistossa Kansallisarkistossa. Oulussa taas toimi 1830 rinnakkain sekä lukuseuran lukukirjasto että kaupallinen lainakirjasto. Tällöin syntyi luonnollisella tavalla työnjako, joka oli tavallista manner-euroopan kaupungeissa: lukuseura tarjosi miehiselle jäsenkunnalleen vakavaa, asiapitoista ja kriittistä lukemista, kun taas lainakirjastossa oli romaaneja ja muuta viihdyttävää luettavaa, joka sopi myös naisille. Niinpä Oulun lukukirjaston kokoelmissa ei ollut yhtään romaania, kun taas lainakirjaston tarjonnasta (yli 200 nimekettä) oli lähes puolet romaaneja. Sensuurin kieltämiä kirjoja oli lukukirjaston kirjoista viitisentoista, kun taas lainakirjastosta niitä löytyi vain muutamia. Sensuurin aiheutettua ongelmia v. 1830 Kokkolan lukuseuran jäsenet päättivät hajottaa seuransa ja kirjastonsa mieluummin kuin jättää sen sensuurin armoille; näin tehtiin myös Raahessa, missä kirjat piilotettiin kerta kaikkiaan eikä yhtään kiellettyä kirjaa toimitettu viranomaisille, kun taas joillakin paikkakunnilla lukuseurat ja niiden jäsenet lähettivät kiltisti kielletyiksi tuomitut kirjat Helsinkiin. Saattaa 12
olla merkillepantavaa, että kansalaisrohkeutta olla luovuttamatta kirjoja esiintyi etenkin paikkakunnilla, joissa lukuseurat olivat selvimmin porvarillisia, kuten juuri Kokkolassa ja Raahessa, osin myös Oulussa. Kauppiaat ja laivanvarustajat olivat jo omaksuneet kansalaisyhteiskunnan arvot, joihin taantumukselliset sensuuritoimet eivät kerta kaikkiaan kuuluneet. Romaanisarjoja Lukukirjastojen kukoistuskausi loppui 1830-luvulla. Sensuurin hyökkäys oli selkeä haittatekijä, mutta hiipuminen saattoi olla seurausta myös jäsenten mielenkiinnon herpaantumisesta tai kirjakauppojen yleistymisestä. Merkittävä tekijä olivat todennäköisesti hinnaltaan edulliset ruotsalaiset romaanisarjat, joita aikakauslehtien tapaan tilattiin kotiin. Sensuurin toimenpiteet joka tapauksessa tekivät lukuhaluiset varovaisemmiksi julkisuudessa ja he luultavasti alkoivat pitää lukemisensa entistä enemmän yksityisasiana tai vain pienen piirin tiedossa. Ulkomaankauppaa harjoittavilla kauppiailla oli edelleen erinomaiset mahdollisuudet pysyä tietoisena ruotsalaisen ja kansainvälisen kirjallisuuden uutuuksista. Vuoden 1830 kaunokirjallisuuden tuonti koostui pääasiassa erillisistä teoksista, romaaneista, runokirjoista, näytelmistä jne., jotka tosin usein julkaistiin vihkoittain. Kymmenen vuotta myöhemmin (1840) painopiste oli siirtynyt ruotsalaisiin romaanisarjoihin. Niitä oli perustettu (saksalaisen mallin mukaan) 1830-luvulta lähtien. Kaksi tunnetuinta olivat Läse-Bibliothek af den nyaste utländska litteraturen, jota julkaisi L. G. Hierta vuodesta 1833, ja N. H. Thomsonin Kabinets Bibliothek af den nyaste literaturen (v:sta 1835). Sarjojen nimet osoittavat, että lukuseurojen eri muodot olivat arvostettuja ja kaikkien tietoisuudessa. Romaanisarjat, jotka olivat hinnaltaan edullisempia kuin yksittäin julkaistut romaanit, lähetettiin tilaajille kuin aikakauslehdet. Romaanikirjallisuuden aikakauslehtimäistyminen jatkui, mikä näkyy selvästi sensuurin kirjalistoissa jälleen kymmenen vuotta myöhemmin (1850). Romaanisarjat muuttuivat oikeiksi aikakauslehdiksi. Samalla romaaneja yhä enemmän julkaistiin jatkokertomuksina sanomalehdissä. Jatkokertomus, följetongen (ransk. feuilleton) koki erityisesti Ranskasta lähtien valtavan menestyksen. Jatkokertomuksia kirjoittivat niin ranskalainen Alexandre Dumas, englantilainen Charles Dickens kuin suomalainen Zacharias Topelius. Ruotsissa Bonnier alkoi julkaista aikakauslehteä Europeiska Följetongen. Tidskrift för utländska Roman Litteraturen. Sen ohessa suuren suosion saavutti myös tällä puolen Pohjanlahden ruotsalainen viikkolehti Läsebibliotheket. (Mäkinen 1999.) Kun Suomessa ei 1830-luvulle saakka juuri ollut ruotsin- sen paremmin kuin suomenkielistäkään omintakeista kaunokirjallisuutta, maan lukeva yleisö oli lähes kokonaan ruotsalaisen kirjatuotannon varassa. 1810- ja 20-luvuilla kirjojen maahantuontia valvottiin vielä melko lepsusti. Sormien läpi katsominen loppui vuoden 1829 sensuuriasetukseen. Kirjallisuuden julkista maahantuontia voidaan seurata vuodesta toiseen kirjoja maahantuoneiden kirjakauppiaiden sensuurille toimittamien kirjalistojen perusteella (listat ovat Kansallisarkistossa Sensuuriylihallituksen arkistossa). Tätä tietomassaa ei ole vielä yksityiskohtaisesti analysoitu, mutta jo pinnallisestikin sitä tarkastellessa havaitsee selviä muutoksia maahantuodun kirjallisuuden koostumuksessa. Alkuperäinen asiakirja Sensuuriylihallituksen arkistossa Kansallisarkistossa. Muutos havainnollistuu myös siitä, että kun Reinhold Frosterus 1850 lähetti sensuurikomitealle Raahessa toimivan kaupallisen lainakirjastonsa luettelon, siinä mainittiin lähes 280 kirjan ohessa, että hän tilaa liik- 13
keeseensä myös seuraavia aikakauslehtiä: Europeiska Följetongen [...], Läsebibliotheket, Veckoskrift och Magasin för den Sköna Litteraturen, samt Läsebibliotheket i Finland, innehållande Svenska Original Romaner [...]. Viimeksimainittu oli esimerkki niistä paradoksaalisista siunauksista, joita tuotti Ruotsista Suomeen tuotavien kirjojen tullin voimakas korottaminen 1845. Tullin korotus ei ollut sensuurin syy, vaan seurausta siitä, että ruotsalaiset olivat jo pitkän ajan omaa kirjatuotantoaan suojellakseen perineet korkean tullin Ruotsiin tuotavilta ruotsinkielisiltä kirjoilta. Pääasiallisena kohteena oli kirjojen tuonti Tanskasta, mutta tietenkin tullista kärsivät myös Suomesta Ruotsiin vietävät kirjat. Ruotsin tullia oli vuosikausia valitettu Suomessa ja toivottu ruotsalaisilta vastavuoroista kohtelua täältä vietäville kirjoille. Lopulta vastavuoroisuus toteutettiin nostamalla Ruotsista Suomeen tuotavien ruotsalaisten kirjojen tullia. Tästä seurasi se, että alkoi olla kannattavaa julkaista Suomessa samanlaisia romaanisarjoja kuin Ruotsissa. Sensuurista piittaamatta Vaikka sensuurin kirjalistat ovatkin oivat tietolähde, ei tietenkään kaikista kirjoista tullut tietoa sensuurille, koska painotuotteiden salakuljetus oli yleistä ja arkipäivästä toimintaa, jota myös kirjakauppiaat harjoittivat systemaattisesti ja kylmäverisesti (Hakapää 2002). Kirjojen ohessa tuotiin salaa sanomalehtiä, joita kotimainen sensuuri oli kieltänyt tuomasta maahan. Esim. J. V. Snellman sai 1840-luvulla Kuopioon oululaisen serkkunsa ja kaimansa kauppaneuvos J. W. G:son Snellmanin välityksellä Tornion kautta tukholmalaista Aftonbladetia, jonka maahantuonti kiellettiin jo 1830-luvulla. Rannikon kauppakaupungeilla on tietenkin paremmat mahdollisuudet ylläpitää yhteyksiä sivistyksen keskuksiin kuin sisämaan asujilla. Ennen rautateiden rakentamista maaliikenne oli hidasta ja hankalaa varsinkin kesäaikaan. Postin ja tavaroiden liikuttelu oli kallista ja aikaa vievää. Rannikkokaupungeista, joista joka tapauksessa ylläpidettiin vilkasta purjehdusta Tukholmaan ja kauemmaksikin, oli luontevaa saada yhteys rikkaisiin kirjamarkkinoihin. Tästä esimerkkinä olkoon Raahen museon kokoelmista löytynyt kuitti: Alkuperäinen asiakirja Raahen museossa. Kaupungin tärkeimpiin kauppiaisiin kuuluva Zacharias Franzén siinä kuittaa saaneensa Raahen lukukirjaston hoitajalta Carl Wichmanilta 60 riikintaalaria ostaakseen Tukholmasta kirjoja lukukirjastolle. On varmaa, että näillä varoilla ostettuja kirjoja ei näytetty tullille eikä sensuurille. Lähteitä Gardberg, C.- R. 1938. Läsesällskapet i Gamlakarleby och dess samtida. Historiska och litteraturhistoriska studier 14, 265-310. Gottlund, C. A. 1831. Otava eli suomalaisia huvituksia. I osa. Tukhulmi. Grönroos, H. & Nyman, A.-C.1996.Boken i Finland. Bokbeståndet hos borgerskap, hantverkare och lägre sociala grupper i Finlands städer enligt städernas bouppteckningar 1656-1809. Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland. Hakapää, J. 2002. Vem bryr sig om censuren? Försäljningen av förbjudna böcker i Finland i början av 1800-talet. Historisk Tidskrift för Finland 2, 173-193. Halila, A. 1953. Oulun kaupungin historia II. 1721-1809. Oulu: Oulun kaupunki. Hautala, K. 1975. Oulun kaupungin historia III. 1809-1856. Oulu: Oulun kaupunki.. Mäkinen, I. 1997. Nödvändighet af LainaKirjasto. Modernin lukuhalun tulo Suomeen ja lukemisen instituutiot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 668. Helsinki: SKS. Mäkinen, I. 1999. Lukemisen vallankumous. Teoksessa: Y. Varpio ja L. Huhtala (toim.) Suomen kirjallisuushistoria. 1. Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 163-177. Mäkinen, I. (red. toim.) 2005. Bokvurm i Tammerfors. Lantmätare Gustaf Adolph Tuderus (1766-1817) bibliotek. Tampereen kirjatoukka. Maanmittari Gustaf Adolph Tuderuksen (1766-1817) kirjasto. Tampere. Tutkivi: Tampereen yliopiston Virtain kulttuurintutkimusaseman raportteja 34. Mäntylä, I. 1971. Tornion kaupungin historia. 1. osa. 1621-1809. Tornio: Tornion kaupunki. Nurmio, Y. 1947. Maamme lukuseuroista ja niiden kirjastoista 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Historiallinen Aikakauskirja 45, 1-47. Ojala, J. 1999. Tehokasta liiketoimintaa Pohjanmaan pikkukaupungeissa. Purjemerenkulun kannattavuus ja tuottavuus 1700-1800-luvulla. Helsinki: Suomen historiallinen seura. Viita, O. (toim.) 1995. Raahen tienoon historia II. Raahen kaupungin ja Salon pitäjän eli Saloisten, Pattijoen ja Vihannin historia isonvihan jälkeen 1860-luvulle. Raahe, Pattijoki, Vihanti: Raahen kaupunki, Pattijoen kunta, Vihannin kunta. Söderhjelm A. 1911. Raahen kaupunki 1649-1899. Helsinki: Akateeminen kirjakauppa. 14
MERKINTÖJÄ PORVARI- JA KAUPPAKOULUN KIRJASTON ALKUTAIPALEELTA Kari Mäki Esittelen kirjoituksessani Porvari- ja Kauppakoulun kirjaston ja sen varhaisen kokoelman rakentumisen lyhyen kronikan. Tarkasteltava ajanjakso kattaa koulun ensimmäiset neljä vuosikymmentä 1882 1921. Merkintäni kirjaston kokoelman karttumisesta perustuvat pääosin koulun vuosikertomuksiin ja kartuntaluetteloihin. Kirjoitustani olen pyrkinyt konkretisoimaan esimerkeillä, jotka painottuvat kirjaston saamiin varhaisiin lahjoituksiin. Koulutoimen aloituksen jälkeen hankittuun kokoelmaan olemme päässeet tutustumaan aikaisempaa paremmin vasta viimeksi kuluneen vuoden aikana aineistoja luetteloitaessa. Tämän historiallisen kokoelman laajimman osan sisällöstä ja rakenteesta ei kuitenkaan ole projektimme tässä vaiheessa olemassa raportoitavaksi riittävästi tietoa. Vanhimmista kirjoista julkaisuaikaväliltä 1690 1869 Hiirikoski ja Karjalainen (2006) ovat laatineen opinnäytetyönään valikoimabibliografian. Kokoelma alkaa rakentua Raahen Porvari- ja Kauppakoulun taloudellinen asema oli ensimmäiseen maailmansotaan saakka erinomainen. Koulurahaston korkotuloilla katettiin kokonaan koulun menot. Lukukausimaksuja ei peritty, eikä valtion tai kaupungin avustusta tarvittu. Korkotuloista jäi joka vuosi osa rahaston pääoman lisäykseksi. Oppilaitoksen vauraus loi loistavat edellytykset myös kirjaston aineistohankinnoille. Koulun ensimmäinen vuosikertomus painettiin vuonna 1883 Hufvudstadsbladetin kirjapainossa Helsingissä. Sitä seuraavien painopaikka oli pääsääntöisesti 1826 perustettu Christian Evert Barckin kirjapaino Oulussa. Poikkeuksena oli vuosi 1890, jolloin työn teki raahelainen Heickell & Sareliuksen kirjapaino. Viidennestätoista lukuvuodesta 1896 1897 lähtien painotyöt tehtiin Raahessa, useimmiten Robert Rossanderin kirjapainossa. Vuosikertomuksissa ei kirjaston tapahtumia ole joka vuosi raportoitu seikkaperäisesti. Silti kirjaston rooli ja merkitys oppilaitoksen olennaisena osana oli tunnustettu. Kuvaillessaan opinahjon tarkoitusta ja vahvuuksia oppilaitoksen johtokunta jo vuonna 1888 mainitsee koulun eduksi runsaan (rikhaltig) kirjaston. Ei sovi myöskään unohtaa, että Johan ja Baltzar Fellman olivat jo lahjakirjassaan määränneet, että koululla tulee olla kirjasto. Erityisesti koulun perustajien mielessä olivat oppilaat, joiden mahdollisuudet hankkia kirjoja omin varoin olivat heikot. Kirjaston aineistot luetteloitiin ja luokitettiin aiheenmukaisin luokkiin heti koulun ensimmäisestä toimintavuodesta lähtien. Aikavälillä 1882 1920 kirjaston käytössä oli kaksi eri luokitusjärjestelmää. Vanhemmassa luokituksessa kirjaston aineisto jaettiin seitsemään luokkaan, jotka merkittiin ensin kirjaimilla A G, sittemmin laajennettuna H I. Vanhimman ruotsinkielisen luokituksen perustalta järjestetty lista kirjallisuudesta julkaistiin lukuvuoden 1883 1884 kertomuksessa. Lista sisälsi 228 teosta. Niistä 44 oli saatu Fellmanien kirjakokoelmasta. Mainittakoon erityisesti historiallisten teosten sarja, josta osa käännöksiä, osa alkuperäiskielisiä, kuten Macaualyn The history of England (1849), Georg Buistin lyhennelmä vuodelta 1793 filosofi David Humen samasta aiheesta kirjoittamasta teoksesta ja Nordbergin kaksiosainen suurteos Konung Carl den XIItes historia (1740). Kokonaisena 16 osan sarjana on säilynyt Gibbonin ruotsinnos Historia om romerska kejsardömets aftagande och fall (1820 1834). Neliosainen, Langhornien niin ikään kreikasta kääntämä Plutarch s lives (1810) on ulkoasultaan hienosti viimeistelty sidos kreikkalaisen biografin ja filosofin pääteoksesta. Luettelon kaunokirjallisuusosassa mainitaan Fellmanien omistamia kirjallisuusklassikoita, kuten kaksitoistaosainen The Plays of William Shakespeare (1809), Cervantesin englanniksi käännetty Don Quixote ja vuoden 1804 kuvitettu painos Croxallin käännöksestä Fables of Aesop and others. Arvoitukselliset lukuseurakirjat Kysymyksiä herättävä merkintä Läse Bibliotheket i Brahestad on Walter Scottin kymmenosaisessa elämänkertasarjassa Lefvernesbeskrifning öfver Napoleon Bonaparte (1827 1830). Johan Fellman palasi meriltä kotikaupunkiinsa vuonna 1820. Gard- 15