19.4.2013. Perjantai. Oman tunnon ääni. Kun urut alkavat soittaa hiljaista fuugaa, Tikkari kohoaa penkkien välistä ilmaan. Hitaasti hän kohoaa ensin selkänojien korkeudelle, sitten niiden yli. Kohta leijuva hahmo saavuttaa alimmat kynttiläkruunut. Fuugan sävelet kiertelevät hänen ympärillään, kivisen enkelin sormenpää hipaisee ilmavirrassa heiluvan flanellipaidan helmaa. Antti Leikas Ilona resonoi: aaaa mmm aaa mmm... Tunnustelen hänen otsaansa ja päälakeaan. Värinä on yhdessä päälaen osassa erilaista kuin toisessa. Painan poskeni hänen kaulalleen. Epäilemättä myös Ilonan jalkapohjat värisevät. En koske niihin. Äänen muodostuksen kannalta on parempi, että hän pitää jalkansa rauhallisesti lattialla. Koskettelen sen sijaan hänen selkäänsä ja laitan käteni hänen rinnalleen solisluiden väliin. Ilona jo tunnusteli hetki sitten minun värinöitäni. Harjoituksen tarkoituksena on kehittää rennon äänenmuodostuksen avulla oman kehon tuntoa ja toiseen tutustumista. Tuntojen taustaksi luodaan fyysinen yhteys syntymän ja kuoleman kysymyksiin.
Syntymän värähtelyjä Elisa ja Niina esittivät eilisten harjoitusten johdannon. Opin paljon sellaista, mistä en ollut aikaisemmin edes kuullut. Nyt kuulin, miten laulajan ylä-äänet syntyvät kallon luista. Se kuulosti järkyttävän asialliselta ja oudoksuttavan huvittavalta. Elisa kertoi laulun voimaa kuvaavasta henkilökohtaisesta kokemuksestaan. Hänen tuntonsa saivat minut tunnustelemaan omia tuntojani. Henkilökohtaisena empaattikouluttajanani toimi Ilona. Tunnustelimme ulos- ja sisäänhegitystä isäntämiehen leveässä istuma-asennossa. Teimme hiihtäjäharjoitusta, jossa rento uloshengitys muuttui ääneksi. Ilona työsti asentojani lyhyissä harjoitteissa huolellisesti. Hänen läheisyytensä viritti minulle hyvän mielen empaattikouluttajien kuoron luoman äänimaiseman kuuntelemista varten. Me empaattikoulutettavat istuimme tuoleille ympyrään, otimme hyvät asennot ja pistimme silmämme kiinni. Kouluttajat jäivät ympärillemme seisomaan ja alkoivat synnyttää ääniä. Minä vaivuin aivan aluksi tavanomaiseen hajamielisyyteeni enkä tunnistanut mitään miksikään. Myöhemmin selvisi, että se oli oikeastaan oikein tehty. Alussa sali nimittäin täyttyi kohdun äänistä. Kohdussa elävä ihminen tuskin tunnista kohtua kohduksi tai miksikään muuksikaan paikaksi.
Ajattelin, että loppukeskustelussa tulee varmasti puhetta siitä, mitä kukin tunsi ja näki kuulemansa perusteella. Tulevaan keskusteluun valmistautumisen luulisi vaikuttavan kuulemiseen ja kuullun tulkintaan. Yritin välttää valmistautumista ja mutkikkaiden tulkintojen rakentelua. Kuulumiset kuulumisina! Suullisesti luodussa äänimaailmassa oli mielestäni jotakin sanan kauniissa mielessä uskonnollista. Jussi sanoi samaa loppukeskustelussa. Hän oli kuullut jotakin pyhää. Niin kuulivat varmasti muutkin. Olin sen sijaan melko varma, että muut eivät nähneet samoja meren pienillä luodoilla pyrstöjään läiskiviä merenneitoja kuin minä. Sisävesikuulumat ja lintumetsä-äänet puolestaan olivat ehkä yhteisiä kaikille. Suullisesti tehtyjen luontoäänien kuunteluharjoite oli näyte eettisyytensä muistavasta teatterista. Äänten estetiikka ei sulkenut ketään pois, vaan salli periaatteessa jokaisen maailmaan syntyneet ihmisen osallistua kuulemiseen. Estetiikka ei estetisoinut etiikkaa pilalle (ks. ja vrt. Hirvonen 2009) vaan pysyi hyvän elämän palveluksessa. Väliajalla keskustelin Karenin, Elisan ja Sanna-Eerikan kanssa. Sanna- Eerika odottaa lasta. Elisa on opiskellut äänen luomista ja luovaa ääntä muiden paikkojen muassa Sibelius -akatemiassa. Sanna-Eerika käy hengitykseen ja ääneen perustuvassa synnyttäville äideille tarkoitetussa valmennuksessa. Elisa on ammatillisesti innostunut sellaisesta äänenkäytöstä. Äänen rauhoittava mahti tuo uusia ihmisiä maailmaan.
Kuoleman lauluja Elisa avasi syntymää edeltävästä ajasta ja synnytyksestä ponnistavan harjoituksemme kertomalla miehensä mummon kuolemasta. Isoanoppi oli elänyt varsin terveenä ja omatoimisena 93-vuotiaaksi, mutta joutunut sitten pahaan onnettomuuteen, joka mursi häneltä reiden. Vanhus joutui pitkälliseen tiedottomaan tilaan. Elisa tunsi terveyskeskuksessa käydessään tukahduttavaa surua ja epätoivoa, kun ei saanut läheiseen ihmiseen yrityksistään huolimatta mitään yhteyttä. Sitten Elisa muisti, että jos mikään muu ei auta, niin pitää laulaa. Elisa lauloi laulun toisensa jälkeen. Vanhus heräsi ja puhui. Seuraavana aamuna hän kuoli. Minun äitini täyttäisi tänään sata vuotta, jos eläisi. Klavdija (Laura) Julkunen (o.s. Kaperi) syntyi 19.4.1913 Pyörittäjän kylässä Suistamolla työmies Mikko Kaperin ja hänen vaimonsa Sofia Kaperin (o.s. Sosoi) vahvatahtoiseksi tyttäreksi. Meidänkin viimeiseen tapaamiseemme liittyi laulu. Äiti oli joutunut aivoinfarktin takia sairaalaan. Hoitaja pyysi häntä tunnistamaan minut ja sisareni ja kutsumaan meitä nimeltä. "Kuka tämä on?", hän kysyi. Äiti vastasi, että "semmonen mies, joka ei itse tiedä, kuka on, ei ole mistään kotoisin". Huomautuksen esittäminen vei häneltä melko pitkän ajan. Hän
hymyili huomautuksensa jälkeen, mutta halvauksen vuoksi vain toisella suupielellään. Sitten äiti lauloi. Hän varmaankin ajatteli Elisan opetusta ennakoiden ja mukaillen, että ei tuohon mieheen mitenkään muutenkaan saa yhteyttä. Elämän mäiskettä Empatia saattaa olla toisen ihmisen asenteen arvailua, toisen tunteen tunnustelua. Tähän mennessä Homo Empathicus -projektissa on kuitenkin käynyt ilmi, että empatian harjoittelu kannattaa aloittaa mieluumminkin lähestymällä omaa asennettaan, tuntoaan ja tunnettaan, tai omaa sisätilaansa, kuten Leea Klemola asian ilmaisee. Empatia on oman kokemuksen esiin ottamista. Elisa ei ottanut yhteyttä isoanoppiinsa tämän tuntoja kuvittelemalla. Äitini ei ottanut yhteyttä minuun minun asemaani asettautumalla. Elisa ja Klavdija loivat empatian oman kokemuksensa avoimella ja tietyssä vekkulimaisessa mielessä levollisella ilmaisulla. Kerroin töihin lähtevälle vaimolleni varhain tänä aamuna äitini merkkipäivästä. Vaimo teki muutaman liikuttavan eleen, joilla hän ilmaisi, mitä äitini epäilemättä teki tasan sata vuotta sitten. Voi sitä minun pientä äitiäni! Ja voi minun mummoani, Sofiaa!
Empatian kannalta vaikutusvaltaisimmat HE -harjoitukset ovat alkaneet avaavan empaattikouluttajan oman kokemuksen esiin ottamisella. Esimerkiksi Eevan laituri ja Elisan sairaalakäynti ovat minulle suuria tunteiden ja ajatusten herättäjiä. Eilen Elisaa kuunnellessani ajattelin, että toisen ihmisen tunne ja minun tunteeni voivat olla keskenään hieman samanlaisessa suhteessa kuin minun muistettu tunteeni ja muisteleva tunteeni. Analogia koskee muotoa, ei vahvuutta, aihetta tai muuta substantiaalista seikkaa. Molempia suhteita hallitsee kohtaamisen ja kohtaamattomuuden samanaikaisuus. Kaksi viikkoa sitten laiturista kirjoittaessani minä sekä tunsin että en tuntenut vuosikymmenten takaisia tunteitani. Ensinnäkin tunsin niitä, tiesin aivan tarkasti, minkälaisia ne olivat (ja tietyssä hankalasti määriteltävässä mielessä yhä ovat). Samalla olin kokonaan mieleeni palauttamieni tunteiden ulkopuolella, aivan toisenlaisia tunteita tuntemassa. Kohtaamattomuus on muistelevan tunteen tahdikkuutta muistettua tunnetta kohtaan. Muisteleva tunne antaa kohtaamattomuudessa muistetulle tunteelle sellaisen arvon ja armon, mitä se ei aina välttämättä edes ansaitse. Minun laiturituntojani itsenäisesti muistellessaan muisteleva tunne luo sellaista suopeutta ja anteeksiantoa, jota tunteen kokeminen uudelleen sellaisenaan ei sallisi.
Pelkkä kohtaaminen toisi pelkkää samaistuvaa tungettelua. Kohtaaminen ja kohtaamattomuus yhdessä luovat empatian ja hyvän teatterin mahdollisuuksia. Muisteleva ja muistettu tunne ovat tietyssä mielessä toisistaan riippumattomia. Mikä tahansa muistettu tunne voi siis periaatteessa herättää minkä tahansa muistelevan tunteen. Mikko ja minä keskustelimme asiasta lämpiössä ja otimme esimerkiksi sen, miten näyttelijä tuntee kyllästymistä muistettua tunnetta muistellessaan. Jälkeenpäin huomasin, että esimerkki ei päde itsenäisten tunteiden suhteeseen kaikissa tilanteissa. Kyllästyminen on epäilemättä tyypillinen muistelevan tunteen tunne, mutta näyttelijää koskevassa esimerkissä se voi kertoa myös siitä, että tunteet eivät ole enää itsenäisiä, vaan toisiinsa vaikuttavia. Muisteleva tunne alkaa esimerkissä tunkeutua muistetun tunteet alueelle. Tällainen kolonisaatio on jonkinmoinen onnettomuus empatialle ja teatterille. Se, mikä koskee muistettua ja muistelevaa tunnetta, koskee myös toisen tunteen tuntemista ja toisen tunnetta tuntevaa oman tunteen tuntoa. Oman tunteen tunnon ja toisen tunteen tuntemisen itsenäisyys ja rinnakkainen omarataisuus tekevät empaattisen toiminnan mahdolliseksi. Oman tunteen tunnon ja toisen tunteen tuntemisen sekoittaminen on tungettelua, joka vie pohjan kunnioitukselta.
Elisaa kuunnellessani tunsin tietäväni jotakin siitä, miltä hänestä tuntui kohdata kuoleva läheisensä. Aistin sekä Elisan tässä ja nyt -läsnäoloa että hänen siellä-terveyskeskuksessa-käyntiään. Tunsin hänen tunnettaan ja olin samalla sen ulkopuolella. Tunsin ja ajattelin, että empatiaa tarvitaan aina, mutta sen ei ehkä silti tarvitse olla välttämättä lakkaamaton tila. Se voi olla myös pieni, erillinen juhlahetki. Hetki sitten ajattelin tekstissä ylempänä olevaa sanaa "vekkulimainen". Sopiiko se kuolevalle lauletun tai kuolevan laulaman laulun yhteyteen? Poistanko vekkulin ja korvaanko sen jollakin vakavammalla sanalla? Tulin siihen tulokseen, että "vekkulimainen" ei ole varmaankaan paras sana, mutta olkoon siinä. Kirjoitin minkä kirjoitin. Jotakin vekkulimaista syntymässä ja kuolemassa Homo Empathicus -katsannossa on. Juhlahetkeksi koettu empatia tarvitsee levollista, suurpiirteistä, suhteisiin asettavaa ja humoristisesti hengittävää taustaa. Pertti Julkunen KIRJALLISUUS: Hirvonen, Ari. (2009) Traagisen esityksen jäljillä. Teoksessa Hirvonen & Lindberg, 59-94. Hirvonen, Ari & Lindberg, Susanna (toim.). (2009) Mikä mimesis? Philippe Lacoue-Labarthen filosofinen teatteri. Helsinki: Tutkijaliitto. Leikas, Antti. (2013) Huopaaminen. Juva: Kustannusosakeyhtiö Siltala.